Ohje 2: Luota kieleesi Oma kieleni ei ole riittävän monipuolinen. Oma kieleni on köyhä ja kehittymätön. Oma kieleni ei sovellu uusista asioista puhumiseen. Oma kieleni on nolo. Aivan yksinkertaisesti se on huonompi kuin muut kielet! Tunnistatteko asenteen? Ainakin moni kieliaktivisti on törmännyt kyseiseen ajattelutapaan. Ihmisillä ei ole luottoa vähemmistökieliin tai ylipäänsä pieneksi koettuihin kieliin. Nekään ihmiset, jotka osaisivat näitä kieliä puhua sujuvasti, eivät tunnu luottavan niiden laatuun. Sanomattakin on selvää, ettei tällainen asenne edistä kielen asemaa tai anna sen tulevaisuudesta kovin toiveikasta kuvaa. Koska haluamme pelastaa kielet, meidän on vakavasti pohdittava, onko pessimistisellä asenteella minkäänlaista pohjaa todellisuudessa? Onko kielesi huonompi kun naapurin kieli? Itse en näin usko. On kyseenalaista, ovatko jotkin kielet itsessään, siis järjestelminä ylipäänsä parempia tai huonompia kuin muut. Jos näin on, niin mikä silloin tekisi toisista kielistä huonompia? Sanojen vähäisyys vai ehkä lainasanojen runsaus? Entä kielenpuhujat? Ovatko jotkut heistä parempia, huonompia tai tärkeämpiä kuin muut? Onko kaupunkilaisen tai nuoren kieli huonompaa tai parempaa kuin maalla asuvan tai keski-ikäisen? Pitäisikö kouluttamattoman hävetä omaa kielimuotoaan? Tässä ohjeessa perustelen ajatusta, jonka mukaan kieliä ja kielenpuhujia ei voi eikä kannata laittaa paremmuusjärjestykseen. Jokainen kieli on arvokas samoin kuin jokainen kielenpuhuja. Siksi voimme ihan hyvin luottaa omaan kieleemme ja kielitajuumme. Lisäksi tämä luottamus pitäisi saada tarttumaan muihinkin. Luottamuksen synnyttäminen on jopa yksi tärkeä osa kielensuojelua. Luottamuksen aikaansaamiseksi ehdotan tässä ohjeessa täyskäännöstä tapaan puhua kieliasioista. Ainakin meillä Suomessa kieliasioista puhuminen tarkoittaa nimittäin usein kieliasioista valittamista. Valittaminen on kuitenkin energianhukkaa. Se on lähestymistapa, joka ei johda mihinkään. Negatiivisen lähestymistavan sijaan tarvitaan siis positiivista: kannustamista ja tukemista. Selitän näitä ajatuksia konkreettisemmin seuraavassa. 1
Luota kielesi laatuun Kielten paremmuudesta on kiistelty kautta aikojen. Entisaikaan yritettiin esimerkiksi todistella kielellä kuin kielellä olevan hienoja sukujuuria. Sukulaisuussuhde johonkin antiikin suurvallan kieleen katsottiin eduksi. Sittemmin taas on laskettu esimerkiksi sanoja. Hyvänä kielenä on pidetty sellaista kieltä, jossa on mahdollisimman paljon sanoja. Kautta aikojen on myös kannettu huolta kielen puhtaudesta: mitä vähemmän vieraita vaikutteita, sitä parempi kieli. En antaisi kovinkaan suurta painoa tällaisille mittareille. Hienot historialliset sukulaissuhteet eivät tee kielestä sen käyttökelpoisempaa nykyhetkessä. Myös sanojen laskeminen on kielten pinnallista vertailua, sillä emmehän me edes tiedä kielten sanojen kokonaismäärää. On turha esimerkiksi verrata kahden kielen sanakirjoja toisiinsa, sillä sanakirjojen sanojen keräysperusteet ja käytettävissä olleet resurssit ovat erilaisia eri sanakirjoissa. Muutenkin vertailu on turhaa: sanojen absoluuttinen määrä ei korreloi kielen käytettävyyden kanssa. Vaikka meillä olisi kielessä kymmenen sanaa jollekin käytöstä poistuneelle työkalulle, eivät ne auta tippaakaan, jos kielestä puuttuu sana jollekin nykyajan työkalulle. Entä sitten kielen puhtaus? Usein ajatellaan, että kieli muuttuu huonommaksi, jos se imee vaikutteita muista kielistä. Huoli on maailmanlaajuinen. BBC uutisoi vuoden 2010 lopulla jopa kiinalaisten olevan huolissaan kielensä puhtaudesta. Kiinalaiset mediaviranomaiset kielsivät tuolloin kokonaan vieraskielisten sanojen käytön mediassa, sillä niiden ajateltiin pilaavan kauniin kiinan kielen. Tällainen vieraiden vaikutteiden torjuminen on ollut näkyvässä osassa myös esimerkiksi suomen kielen kehittämisen historiassa: ensin oltiin huolestuneita ruotsin kielen vaikutuksesta, nyt englannin. Englannin vaikutuksesta ollaan huolissaan myös venäjän kielen kohdalla, ja venäjästä vaikutteet taas huolestuttavat vastavuoroisesti monien Venäjän vähemmistökielten puhujia. On siis selvää, että vaikutteita olisi tarjolla monesta suunnasta. Sen sijaan ei ole selvää, miksi vaikutteita pitäisi erityisesti pelätä? Tavallaanhan on toki sympaattista, että maailman suurimman kielen, kiinan edustajat ovat hermostuneita kielensä tilasta. Toisaalta yksikään kieli ei ole vielä kuollut lainasanoihin tai niiden aiheuttamaan rappioon. Lainat kertovat pikemminkin siitä, että emme tuijota vain omaan napaamme. Kaikki ajattelu ja sitä kautta uudet ideat eivät voi syntyä yhden kielen puhujien parissa. Eivät suomeksi, kiinaksi 2
eivätkä edes englanniksi. Lainaamme ajattelua ja sen kautta sanoja muualta. Itse asiassa sanojen lainaaminen rikastaa, ei rappioita, kieltä. Vieraiden vaikutteiden positiivisesta vaikutuksesta on olemassa aivan vastaansanomaton esimerkki: nimittäin englanti. Sen voi sanoa hieman liioitellen olevan kontaktissa kaikkien maailman kielten kanssa. Historiansa aikana se on lisäksi ollut melkoinen vaikutteiden sieni. Siinä on esimerkiksi vanhaa kelttiläistä sanastoa, joka näkyy lähinnä paikannimistössä: Thames, Kent. Viikingit taas toivat mukanaan omat, skandinaaviset kielensä ja sanastonsa: ham nimessä West Ham on samaa perua kuin ruotsin hamn. Latinan kielen vaikutuksesta taas kertovat monet kristinuskoon liittyvät sanat kuten bishop ja priest. Varsinainen supervaikuttaja on kuitenkin ollut ranska, sillä englanti oli vuosisatoja ranskaa puhuvien normannien hallinnassa. Näitä lainoja on lukemattomilta eri ihmiselämän aloilta: war, tax, beef, prose, gender, baptism, nature. Jos kielet heikkenisivät vieraitten vaikutuksien takia, englanti tuskin voisi kovinkaan hyvin. Kaikki tietävät, että tilanne on toinen. En tietenkään tarkoita, että jo olemassa olevia sanoja pitäisi ehdoin tahdoin ryhtyä vaihtamaan uusiin, ei englannin- eikä venäjänkielisiin. En myöskään tarkoita, etteikö meidän kannattaisi yrittää keksiä omakielisiä termejä uusien ilmiöiden englanninkielisille tai venäjänkielisille nimityksille. Selvää on, ettei hands free ole erityisen osuva suomen kielen ilmaus jo pelkästään sen takia, että suomenkielisen on hankalaa lausua sitä. Mutta entä googlata, joka on paljon helpompi lausua ja suomen kieleen mukautettuna johdoksena myös helppo taivuttaa? Vertauksella englannin kielen historiaan pyrin vain korostamaan sitä, ettei kielen puhtauden vaalimiseen siis lainasanojen ja muiden vaikutteiden vastustamiseen kannata käyttää määrättömästi energiaa, sillä ne eivät pilaa kieltä. Kieliä ei siis voi asettaa paremmuusjärjestykseen esimerkiksi sukupuun, sanojen määrän tai vieraiden vaikutteiden perusteella. Keskeinen hyvin- ja huonostivoivia kieliä erottava seikka ei ole itse kielen laatu, vaan ympäristö, jossa kieli elää. Ja jos tämä ympäristö kutistuu todella pieneksi, voi kielen laatukin lopulta kärsiä: näin voi käydä esimerkiksi siirtolaiskielille tai hyvin hyvin pienille kielille, joiden puhujien mahdollisuudet käyttää kieltään ovat olemattomat. Tällöinkin kyse on nimenomaan käytön vähyyden aiheuttamista ongelmista. Esimerkiksi voi nostaa amerikansuomen, joka on aivan yhtä hyvä kielimuoto kuin Suomessakin puhuttava suomen kieli, vaikka siinä on selvästi enemmän vaikutteita englannin kielestä. Amerikansuomen ongelma on kuitenkin käyttömahdollisuuksien vähäisyys: suurista 3
siirtolaisvuosista on jo aikaa ja useamman sukupolven siirtolaisten kielitaito ei enää ole kovin hyvä. Kielen laatuun voi ylipäänsä antaa nyrkkisäännön: jos jokin ilmaus, sana tai lause tuntuu omaan suuhusi sopivalta, on se hyvää kieltä. Sillä sinä itse kielen puhujana tiedät, millaista kielesi on. Puhun tästä seuraavassa. Luota itse puhumaasi kieleen Pienten kielten, erityisesti vähemmistökielten, puhujilla on useilla alueilla vaikeuksia pitää omaa kieltään arvossa. Kun puhutaan omasta henkilökohtaisesta kielimuodosta, siis siitä, mitä omasta suusta ja kynästä lähtee, tämä oman kielen arvostamisen vaikeus pätee kaikkiin kieliin. Meillä Suomessa tällainen pelko on ainakin tuiki tavallista: oma puhe ja kirjoitus nähdään potentiaalisten virheiden tyyssijana. Olen huomannut, että varmin tapa hiljentää vilkas keskustelu puolituntemattoman kanssa on paljastaa olevansa suomen kielen ammattilainen. Yleensä paljastuksesta seuraa vaivautunut hiljaisuus. Keskustelukumppani kelailee sisäistä nauhuriaan taaksepäin: Mitä tulinkaan viimeisten minuuttien aikana sanoneeksi Sanoinkohan varmasti kaiken oikein. Käytinkö oikeita sanoja? Kehtaanko puhua omaa murrettani vai pitäisikö yrittää sanoa jotenkin hienommin? Oi oi, miksi kielioppinikin on näin huonoa? Omaan kielimuotoon ja omaan kielitajuun luottaminen ei tosiaankaan ole itsestäänselvyys. Kieliasioihin liitetään nimittäin usein käsitys ulkoapäin annetusta oikeasta ja väärästä. Jokaisen kielen historiaan kuuluu suuria kielimestareita, jotka ovat mahtikäskyillään tuominneet jos kohta minkäkin sanan tai sanonnan kyseenalaiseksi kieleksi. Esimerkit ovat ulkopuolisen korviin lähes absurdeja. Tällainen on vaikkapa suomen alkaaverbiin liittyvän verbitäydennyksen muoto. Puheessa käytetään eri puolilla Suomea joko muotoa alkaa tehdä tai alkaa tekemään. Kielimestarit ovat kuitenkin päättäneet, että vain alkaa tehdä kelpaa. Niinpä kielialamaiset ovat jo vuosisadan pyrkineet tuottamaan käskyjen mukaista kieltä puoli kansaa oman kielitajunsa kustannuksella. Mutta mitä kielimuotoa kielimestareiden käskyt oikeastaan koskevat? Puhetta? Kirjoitusta? Vai jopa kaikkia kielimuotoja, jolloin joku ulkopuolinen siis tietäisi aina sinua paremmin sinun omaan puheeseesi sopivimmat sanat ja muodot? Mielestäni ainoa 4
mahdollinen vastaus on kirjoitusta. Jokainen hyvinvoiva ja tulevaisuuteen kurkottava kieli tarvitsee kirjakielen, jota pitääkin normittaa ja säännöttää. Mutta puhe on jotain kokonaan muuta! Se on meidän omaa omaisuuttamme. Jos annamme toisten määräillä, miten pitää puhua, luovutamme osan omasta persoonastamme. Jokainen on nimittäin oman kielensä kielimestari, siis oman puhekielensä ylin asiantuntija. Ihmisen oma puhekieli kehittyy yksilöllisesti. Opimme sitä äidiltä, ystäviltä, kylän miehiltä, opettajilta ja mediasta. Samalla opimme puhumaan erilaisissa tilanteissa: kotona, koulussa, vapaa-ajan harrastuksissa. Aina kun kuulemme kieltä, sanat, rakenteet ja niiden abstraktiot siirtyvät osaksi kieltämme ja käsityksiämme eri tilanteisiin sopivasta kielestä. Lopputulos ei ole täydellinen kielitaito jossakin objektiivisessa mielessä, vaan jokaiselle ominainen summa siihen asti oppimastamme. Oma kielemme! Tämä johtaa siihen, että kukaan ei oikeastaan voi väittää ainakaan kieltä jo lapsena oppineelle puhujalle, että jokin hänen oikeaksi kokemansa on väärää kieltä, sillä kukaan ei ole imenyt itseensä täysin samaa kieli-informaatiota. Useimmiten vääräksi leimaaminen tapahtuu vieläpä silloin, kun leimaaja ei itse asiassa tunne puhujan käyttämää kielimuotoa: esimerkiksi nuorten puhekieli saa usein pyyhkeitä ihmisiltä, jotka eivät itse enää ole kovin nuoria. En tarkoita, ettemmekö voisi puhua väärääkin kieltä esimerkiksi vahingossa tai ettemmekö voisi käyttää ylipäänsä tilanteeseen sopimatonta kieltä varsinkin jos, tilanne on meille uusi, emmekä tunne kaikkia siihen liittyviä sanoja ja käytänteitä. Totta kai voimme. En tarkoita, että pitäisi alkaa ylimieliseksi ja kuvitella olevansa aina oikeassa. Oleellista on kuitenkin se, että puhuessamme meidän on luotettava omaan kielitajuumme. Se kertoo ulkopuolisia luotettavammin, mikä on oikein meidän omassa puhekielen muodossamme. Kun luotamme omaan kielitaitoomme, voimme kääntää koko kielikeskustelun suunnan. Nyt meillä on tapana pelätä vääriä muotoja omassa puheessamme, metsästää niitä toisten puheesta ja valittaa toisten virheistä. Sen sijaan meillä voisi olla tapana nauttia sekä omasta että toistemme kielestä. Ei etsiä virheitä vaan hienoja, kauniita, hurmaavia, kiehtovia, osuvia ja vitsikkäitä asioita kielessä. 5
Älä valita, vaan kannusta Valittaminen on osa tapakulttuuria. Vika on kanssaeläjissä tai nykyajassa. Naapurin aita on liian korkea, koira liian äänekäs ja lapset sottaisia. Ruoka oli ennen maukkaampaa, talvet lumisempia ja heinäsirkatkin pitivät vielä konserttejaan. Kielikeskustelussa tämä ihmisluonteen piirre pääsee erityisen hyvin oikeuksiinsa: nuoret puhuvat heikosti, naapurikylässä käytetään vääriä muotoja ja nykykieli on muutenkin paljon kehnompaa kuin eilisen puhdas kieli. Usein valittajien tavoite on hyvä. Esimerkiksi eräs Suomen suurimmassa sanomalehdessä Helsingin sanomissa kieleen tulleista uusista muodoista valittanut kirjoittaja päätti mielipidekirjoituksensa kehotukseen: Pidetään yhdessä kauniista, vivahteikkaasta ja harvinaisesta kielestämme huolta! Olen samaa mieltä kehotuksesta, mutta eri mieltä keinoista. Valittaminen on väärä strategia tavoitteen saavuttamiseen. Siksi tässä kirjassa ei ole ohjetta, joka kehottaisi valittamaan. Valittamisen tehottomuus on niin ilmeistä, että en voi olla ihmettelemättä sen suosiota. Oppiiko ihminen kieltään paremmin, jos joku valittaa kielitaidon heikkoudesta? Ei opi. Osaamattomuutta korjataan opettamalla ja ennen kuin kukaan oppii, pitää hänellä olla halu oppia. Entä saadaanko nuoret mukaan omakieliseen toimintaan valittamalla, että he ovat piittaamattomia omasta kulttuuristaan? Ei saada. Kiinnostuksen puutetta voi korjata vain osoittamalla asian tärkeys tai tekemällä asiasta kiinnostavamman. Miten sitten kielen siirtäminen sukupolvelta seuraavalle? Puhuuko kukaan lapselleen jotakin kieltä sen takia, että häntä painostetaan siihen syyllistämällä? Ei puhu. Kyseessä on iso päätös, joka tehdään osin rationaalisesti ja osin tunteella. Ratkaisevaa on usko kielen mahdollisuuksiin. Siihen meidän on vaikutettava. Kehotukseni välttää valittamista perustuu myös siihen, että kieli on henkilökohtaista. Yksilölle kieli ei ole pelkkä kommunikaatioväline. Se on myös hyvin omakohtainen asia, jonka avulla luodaan suhde omiin rakkaisiin, sen avulla ilmaistaan tunteita ja omaa itseä. Toisen käyttämän kielen moittiminen on siis vähän kuin arvostelisi toisen lapsia tai vanhempia. Siis jotain, minkä seurauksena on ärtymys ja vain harvoin tilanteen paraneminen tai edes hedelmällinen keskustelu. Valittaminen ei siis ole ratkaisu vaan riidankylväjä. Negatiivisuus ei ole avain, vaan lukkoon työnnetty purukumi. 6
Tarvitsemme valittamisen tilalle positiivisen vaihtoehdon. Esitän seuraavassa muutaman yksinkertaisen keinon, joista olen joko kuullut maailmalla kulkiessani tai jotka jokainen tuntee aivan tavallisesta päivittäisestä toiminnasta ihmisten kanssa. Myönnän, että yksinkertainen voi olla jopa hieman banaalia. Siitä huolimatta se on usein toimivaa. Positiivinen tapa vaikuttaa on esimerkiksi pieni rahallinen tukeminen. Jos sinulla on hieman ylimääräistä, käytä sitä vähän oman kulttuurisi tuotteiden ostamiseen. Joku näkee vaivaa ja tuottaa kirjoja, musiikkia, lehtiä ja muuta sellaista kielelläsi. Se on turhaa, ellei kukaan käytä näitä tuotteita. Muistakaa siis ostaa omakielistä, sillä jostain kulttuurituotteiden tekijänkin pitää saada voita leivän päälle. Tukeminen voi olla myös henkistä, mukana olemista. Usein riittää, että osoitat mielenkiintoasi toisten projekteja kohtaan. Moni kulttuurintekijä tekee oman kielen parissa työtä muista kuin taloudellisista motiiveista. Tällöinkin hän tarvitsee asiakkaita : ihmisiä tilaisuuksiin, lukijoita lehdilleen tai kommentoijia blogiinsa. Pienimmillään positiivinen strategia voi tarkoittaa positiivisen palautteen antamista. Pienen kehun jälkeen ihmisellä on yleensä virtaa enemmän kuin haukkujen jälkeen. Voisihan esimerkiksi lehtien yleisönosastoilla olla myös kehuja: tv-kuuluttaja ilmaisi asiansa selkeästi, nuoriso käytti vinkeitä ilmaisuja, kuulemani uusi lainasana on harvinaisen osuva. Kuten huomaatte ehdotukseni ovat varsinaisia pienen kynnyksen ohjeita. Muutama sana blogissa tai käynti teatterissa ei kummoisia ponnistuksia vaadi. Mielestäni kielen suojelutyössä tarvitaan kaikenlaisia ihmisiä: pelkät suuret visionäärit eivät riitä, tarvitaan myös ihmisiä, jotka ymmärtävät heidän visionsa ja tukevat niitä. Suuri visionääri tuomitaan helposti kylähulluksi, jos kukaan ei uskalla innostua hänen ajatuksistaan. On siis tärkeää, että ihmiset uskaltavat paitsi toimia itse myös kuulua tukijoiden joukkoon. - - - - - infolaatikko vaikka tähän luvun loppuun - - - - - NÄINKIN SUOJELET POSITIIVISESTI * Tilaa jotakin omakielistä lehteä ja suosittele sitä ystävillekin. Pienillä lehdillä on pienet budjetit. Muutamakin lisätilaaja auttaa. * Tue tai ota osaa kansalaisjärjestöjen toimintaan. Koska viranomaisilla ei aina riitä kiinnostusta pienten kielten suojeluun, kansalaisjärjestöjen toiminta on erittäin tärkeää. Raha ja aika ovat tarpeen. 7
* Perusta pieni apuraha nuorille ja lapsille. Jo tuhannen ruplan apuraha saattaa ratkaista, onko jollakin nuorella mahdollisuuksia toteuttaa omia ajatuksiaan. Isommasta stipendistä nyt puhumattakaan. * Auo päätä huumorilla. Kritiikin esittäminenkään ei ole kielletty. Lähestymistapana ei kuitenkaan kannata olla totinen syyllistäminen vaan esimerkiksi huumori. * Puhu. Pieniä kieliä on totuttu kuulemaan vain tietyissä konteksteissa. Yllätä kanssaihmiset ja puhu uusissa paikoissa! Käytä myös kieltä osaamattomien kanssa puhuessa esimerkiksi helppoja fraaseja. Ne oppii nopeasti. * Osoita arvostavasi ihmisiä, jotka puhuvat kieltä. Kehu, hymyile ja vastaa samalla kielellä, jos osaat. * Houkuttele ihmisiä kursseille. Moni harkitsee ryhtyvänsä opiskelemaan vanhempiensa tai isovanhempiensa kieltä. Tarjoa potku persauksille. * Tue niitä, jotka vasta opettelevat kieltä. Kieli ei ole tarkoitettu vain sitä loistavasti osaaville. Osoita arvostavasi oppijoiden ponnisteluja ja ole valmis neuvomaan jos pyydetään. * Kehitä palkinto kielenkäyttäjille. Palkitse vaikkapa internetissä paljon kirjoittanut, parhaimman uudissanan keksinyt tai positiivinen mielipidevaikuttaja. Palkinnon ei tarvitse välttämättä olla kuin kunniaa, eikä fooruminkaan tarvitse olla blogia kummempi. * Anna palautetta verkossa. Kirjoita kommentti blogiin tai lähetä sähköposti. Helppoa ja halpaa. - - - - - infolaatikko loppuu - - - - - 8