Tietoa, taitoa ja vähän taikuuttakin

Henni Reijonen Artikkeli on julkaistu alun perin Konservaattoriliiton lehdessä nro 113, 2/2013 (julkaisija Pohjoismaisen konservaattoriliiton Suomen osasto ry). Tiedoston ulkoasu ei noudata lehden taittoa. Tietoa, taitoa ja vähän taikuuttakin Kotimaista konservointijournalismia 1880 1980 -luvuilla Konservointia käsittelevät lehtiartikkelit ja niistä muodostetut leikekokoelmat kertovat suomalaisen konservointitoiminnan vaiheista sellaisin sanoin ja näkökulmin, jotka eivät enää muiden lähteiden kautta ole sellaisenaan tavoitettavissa. Kansallismuseon konservointilaitoksella on kerätty omaa lehtileikekokoelmaa 1960-luvun jälkipuolelta alkaen. Lisäksi Museoviraston arkistossa säilytettävät kokoelmat tarjoavat tätäkin varhaisempaa materiaalia, puhumattakaan Kansalliskirjaston digitoidusta sanomalehtiaineistosta. Artikkelissa tarkastellaan konservointiin liittyviä teemoja, jotka ovat näissä kokonaisuuksissa edustettuina ja avaavat samalla näkymiä suomalaisen konservoinnin historiaan yli sadan vuoden ajalta. Kansallismuseon konservointilaitoksen lehtileikekokoelma alkaa vuodesta 1966. Keräystoiminta on kuitenkin luultavasti systematisoitunut organisaatiouudistuksen yhteydessä vuonna 1972, jolloin Muinaistieteellinen toimikunta muuttui Museovirastoksi. Samana vuonna konservointia käsittelevä yleismappi on saanut rinnalleen yksinomaan Museoviraston toimintaa käsittelevän kansion, ja vuonna 1978 on nähty tarpeelliseksi varata oma kansionsa myös muiden museoiden toimintaa ja näyttelyitä käsitteleville leikkeille. Nämä ulkopuoliset museoleikkeetkin on rajattu löyhästi Museoviraston toimialaan mukana on lähinnä kulttuuri- ja rakennushistoriaa sekä arkeologista ja etnografista esineistöä käsitteleviä artikkeleita; näyttelytoiminnan ohella on seurattu erityisesti uusien erikoismuseoiden syntyvaiheita. Kehitys heijastaa yleisemminkin kulttuuriin liittyvän kirjoittamisen ja mediahuomion laajenemista kasvavan tarjonnan keskellä on ollut vaikea niputtaa yhteen niitä kohteita, jotka ovat tuntuneet alan toimintaympäristön kannalta merkityksellisiltä. Konservointiaiheiseen leikesarjaan on kerätty runsaasti myös oheisaineistoa, jota on pidetty konservaattoreille tutustumisen arvoisena, eräänlaisena opetusmateriaalina. Tällaisten artikkelien teemoina ovat olleet esimerkiksi teollisuuden materiaalitekniset innovaatiot, taidekäsityö sekä ympäristön tilaan liittyvät havainnot. Vaikuttaa siltä, että konservoinnin leiketoiminta on noudattanut Museoviraston yleislinjaa, tietyin poikkeuksin. Vaikkeivät keräystoiminnan alkuvaiheet olekaan hahmotettavissa, koko organisaation tasolla leikkeitä on jo ainakin 1900-luvun alkuvuosikymmeniltä saakka, joukossa myös varhaiseen konservointitoimintaan liittyvää materiaalia. Viraston aineistolle tyypilliseen tapaan nykyisin päätearkistossa säilytettävät leikkeet on kuitenkin järjestetty topografisesti, paikkakuntanimen 1

mukaan. 1 Tämä hankaloittaa etsimistä, mikäli maantieteellinen rajaus ei ole ensisijainen hakukriteeri; samalla se tekee aiheenmukaisen selailun käytännössä mahdottomaksi on joko tehtävä summittaisia pistokokeita tai tiedettävä jo valmiiksi, mitä etsiä. Museoviraston topografisesti järjestettyjen leikekokoelmien rinnalla konservointilaitoksen pieni, joskin verrattain myöhäinen aineisto tarjoaakin hyvin selkeän, kronologisesti etenevän temaattisen katsauksen. Aivan varhaisimman aineiston osalta artikkelissa on hyödynnetty myös Kansalliskirjaston Historiallinen sanomalehtiarkisto -tietokantaa, johon on digitoitu suurin osa Suomessa vuosina 1771 1910 ilmestyneistä sanomalehdistä. 2 Tämän artikkelin ei ole tarkoitus tarjota kattavaa kokonaiskuvaa aiheesta, vaan se on ennemminkin väljän kronologisesti etenevä katsaus joihinkin lehdistössä esillä olleisiin teemoihin ja niiden käsittelytapoihin. Ohessa viittaan myös suomalaisen konservointihistorian yleisiin rakenteisiin ja kehityskulkuihin; näitä aiheita on taustoitettu laajemmin kirjoittamissani artikkelikokonaisuuksissa, jotka ovat ilmestyneet Suomen museohistoria 3 -teoksessa sekä Suomen Museo 2010 4 ja Suomen Museo 2011 5 -julkaisuissa. Nämä tutkimukset perustuvat pääosin arkistolähteisiin, mutta tilan säästämiseksi viittaan tässä yhteydessä suoraan artikkeliteksteihin. Lehtiartikkelit konservointitutkimuksen lähdemateriaalina Aiheenmukaisesti järjestetty lehtileikekokoelma on tutkimuksellinen aarre. Lähteet ovat valmiissa paketissa verrattuna lähtötilanteeseen, jossa tutkija alkaisi käydä läpi tiettyä lehtimateriaalia vaikka kymmenen vuoden ajalta tarkoituksenaan seuloa joukosta konservointia käsittelevä aineisto. Mikäli aikaresurssit eivät ole rajattomat, omaan tutkimusaiheeseen liittyvän lehtijutun löytyminen muualta kuin varta vasten kerätyistä lehtileikekokoelmista onkin usein sattumankauppaa. Sanoma- ja aikakauslehtien sähköiset arkistot ovat muuttaneet tilannetta jonkin verran, mutta esimerkiksi Helsingin Sanomien digiarkisto yltää tällä hetkellä takautuvasti vasta nykyhetkestä vuoteen 1990. Parhaimmillaan lehtileikkeet tarjoavat konservointitutkimuksen kannalta ainutlaatuista lähdemateriaalia. Ne voivat kertoa työtavoista ja -menetelmistä, valottaa tietyn esineen vauriohistoriaa sekä tuoda esiin ajan konservointieettisiä linjauksia. Tässäkin tapauksessa kuvat kertovat usein enemmän kuin tuhat sanaa: konservaattoreiden työhuonemiljööt ovat esimerkki sellaisesta asiakokonaisuudesta, jonka dokumentointi on usein jäänyt satunnaisten lehtikuvien varaan; huolellisinkaan arkisto- tai haastattelututkimus ei pystyisi vastaavaan rekonstruktioon. Lehtileikearkisto on kuitenkin aina subjektiivinen kokonaisuus, useammasta syystä. Monesti päävastuu keräystoiminnasta on annettu yhdelle ihmiselle, joka on käyttänyt siihen suppean muun työtahtinsa saneleman, ja siten vaihtelevan osan työajastaan. Eniten kokonaisuuteen vaikuttaa läpikäytävien lehtien määrä. Konservointilaitoksen kokoelmaan on liitetty leikkeitä myös sellaisista lehdistä, jotka eivät ole kuuluneet varsinaisen läpikäytävän materiaalin piiriin ja myös muiden kuin varsinaisen kerääjän huomaamia artikkeleita. Pääkaupunkiseudun ulkopuolinen uutisointi on kuitenkin selvästi puutteellisesti edustettuna. Mitenkään kattavana tai edes kovin systemaattisena tällaista kokoelmaa ei voi siis pitää, mutta luultavasti suuri osa konservointiyhteisöä kiinnostaneista päivänpolttavista aiheista on saatu haarukoitua mukaan. Kokonaisuutena lehtileikearkistot kertovatkin myös siitä, millaisia aiheita käsitteleviä artikkeleita on pidetty keräämisen arvoisena. 2

Konservointilaitoksen leikekokoelman materiaalista suhteellisen suuri osa liittyy tekstiileihin, mikä selittyy sillä, että keräystoiminta on ollut pääosin tekstiilikonservaattoreiden vastuulla. Vahva subjektiivisuus liittyy myös lehtileikkeiden sisältöön. Lähes aina konservointiin liittyvä artikkeli on rakennettu haastattelemalla alan ammattilaista, vaikka näkökulma saattaakin olla tekstissä häivytetty. Konservaattori on tehnyt valinnan siitä, miten hän työtään juuri tuossa tilanteessa esittelee, mitä hän ikään kuin asettaa tyrkylle. Konservoinnin kaltaisten erityisaiheiden suhteen toimittaja, jonka ei voi olettaa tietävän aiheesta etukäteen kovin paljon, on poikkeuksellisen paljon haastateltavansa johdatettavissa. Lopullinen tulkinta mahdollisine väärinymmärryksineen ja yleistyksineen on kuitenkin kirjoittajan. Siksi lehtileikkeitä onkin osattava lukea oikein; niitä tulee lähestyä myös tekstianalyysin keinoin, sillä pelkät faktat nappaamalla saalis voi jäädä pieneksi. Tietyissä tutkimussuuntauksissa puhutaan lähiluennasta. Mielestäni se on hyvä yleisilmaus kattamaan myös lehtileikkeiden käyttöä lähdemateriaalina: luetaan tarkasti, ikään kuin rivien välistä, konservaattorin ja toimittajan välistä dialogia arvioiden. Varsinkin kun aihe liittyy kiinteästi omaan erityisalaan, konservaattorin on usein helppo arvioida yksityiskohtien paikkansapitävyyttä, popularisoinnin astetta, asetelmallisuutta sitä, miten paljon konservaattori esimerkiksi liittää mukaan käsityksiään siitä, miltä hän haluaa tekemisensä ulospäin näyttävän. Varhaisia tiedonantoja Konservoinnista on kirjoitettu kotimaisessa lehdistössä jo 1800-luvun lopulta alkaen niin kauan kuin maassa on ollut konservaattori-nimikettä käyttäviä ammattilaisia. Käännöslainana termi ei ole ollut tuon ajan todennäköisesti ainakin ruotsia sujuvasta osanneelle sanomalehdenlukijalle niin haastava kuin nyt saattaisi kuvitella: ammattinimikkeenä konservaattori/konservator viittasi suoraan säilyttämiseen, ja museokokoelmien lisäksi sitä käytettiin sujuvasta sekä luonnon- että lääketieteellisessä yhteydessä. Vaikuttaakin siltä, että sanomalehtien lukijoiden on ajateltu pystyvän tekstiyhteydestä päättelemään, minkälaisesta ammattilaisesta on milloinkin ollut kyse työnkuvaa sen tarkemmin täsmentämättä. Sanalla konservaattori viitattiin myös kotisäilönnässä käytettyyn, jonkinlaista lämmitys- ja vakuumimenetelmää hyödyntäneeseen säilöntälaitteeseen. Museokokoelmien hoitoa käsittelevä vanhin sanomalehtiaineisto liittyy kahden kansallisen museohankkeen, Ateneumin taidemuseon ja Valtion historiallisen museon (Kansallismuseon edeltäjän) alkuvaiheisiin. Vuonna 1886 Suomen taideyhdistys palkkasi Turun piirustuskoulun johtajan, maisemamaalari Thorsten Waenerbergin kunnostamaan kokoelmaa ennen sen siirtämistä uuteen Ateneum-rakennukseen. Waenerberg matkusti Müncheniin saamaan konservointioppia kuuluisan Alois Hauserin ateljeessa, ja matkansa jälkeen hän kunnosti taideyhdistyksen kokoelmaa seuraavan kahden vuoden ajan. 6 Lehdistökin huomio urakan taideyhdistyksen vuosikertomuksista poimimillaan maininnoilla: Waenerbergin mainittiin puhdistaneen ja korjanneen kokoelman teoksia, jotka toisen lehden muotoilun mukaan kaipasivat uudistusta. Lisäksi painotettiin kunnostustyön laajuutta ja aikaavievää luonnetta. 7 Mielenkiintoinen lisä varhaiseen taidekonservointikeskusteluun on Nya Pressen -lehden laaja, vuonna 1888 otsikolla Restauration af taflor julkaistu artikkeli. Siinä esitellään hyvin perehtyneeseen sävyyn joidenkin Euroopan museokokoelmien surkeaa tilaa, niiden hoidossa tehtyjä virheratkaisuja sekä ajan uusia, lupaavia konservointimenetelmiä. Alois Hauser mainitaan jälleen alan johtavana tekijänä ja kirjoittaja viittaa 3

myös itseensä Saksan tilannetta paikan päälläkin nähneenä vähäisenä henkilönä (obetydlig person) mitä todennäköisimmin tekstin takana on siis Waenerberg. 8 Muinaismuistohallinnon piiriin lukeutuvissa kokoelmissa konservointitoiminnan alku oli varsin samankaltainen. Valtion historiallinen museo perustettiin vuonna 1893, kun Muinaistieteellisen toimikunnan kokoelmien alaisuuteen yhdistettiin yliopiston ja ylioppilasosakuntien keräämät kokoelmat. Museotoiminnan laajenemista ennakoitiin uusien virkojen perustamisella: vuonna 1892 valtionarkeologi J. R. Aspelinin alaisuuteen nimitettiin kaksi intendenttiä ja konservaattori. Konservaattorinviran sai itseoikeutetusti arkeologi Hjalmar Appelgren (vuodesta 1906 Appelgren- Kivalo), joka oli perehtynyt konservointikysymyksiin jo vuonna 1887 muihin Pohjoismaihin ja Saksaan tekemällään opintomatkalla. 9 Lehdistössä raportoitiin tarkkaan historiallisen museon virkanimityksistä ja myöhemmin myös Appelgren-Kivalon aktiivisesta roolista Kansallismuseohankkeessa. 10 Samat uutiset toistuvat useissa sekä suomen- että ruotsinkielisissä lehdissä muotoilultaan lähes identtisinä. Maakunnalliset kokoelmatkin on jo huomioitu: Appelgren-Kivalon vuonna 1908 Vaasaan ja muualle pohjoiseen suuntaamasta tarkastusmatkasta on uutinen vuodelta 1908. 11 Molempien herrojen konservaattorin roolin suhteen täytyy tehdä kuitenkin joitakin varauksia. Appelgren-Kivalo rinnastui virka-asemaltaan ja osin myös toimenkuvaltaan intendentteihin; hänen vastuualueenaan olivat muinaistieteelliset (arkeologiset) kokoelmat. Waenerberg puolestaan nimitettiin jo vuonna 1887, konservointiurakan yhä jatkuessa, taideyhdistyksen intendentiksi eli koko Ateneumin taidekokoelman vastuuhenkilöksi. Molemmilla nimityksillä niihin liittyvine tehtävineen oli kansainväliset esikuvansa. Appelgren-Kivalon edustama arkeologisen kokoelman monitoimimies, joka liikkui itse kentällä kaivaustöissä, konservoi löytöjä, teki tutkimusta ja toimi vielä kokoelman vastuuvirkamiehenäkin, on ajalle tyypillinen hahmo. Samoin on Waenerbergin edustaman taiteilija-konservaattori-intendentin, kokoelmaa ylläpitävän virkamiehen laita. Waenerbergin kohdalla konservointityö jäi kuitenkin alun suururakkaa lukuun ottamatta satunnaiseksi, ja intendentin nimike vakiintui käyttöön. Waenerberg itse tosin ehdotti kokoelman vastuuhenkilön nimittämistä nimenomaan konservaattoriksi. 12 Ajan kotimaisista sanomalehdistäkin on saattanut lukea vastaavista konservaattori-nimikettä käyttäneistä, kansainvälisistä museoalan toimijoista. Lehdissä on kerrottu heidän vierailuistaan tai tekemistään merkittävistä löydöistä konservaattorit esiintyvät Waenerbergin ja Appelgren- Kivalon tapaan joko kokoelmanhoitajina tai arkeologeina. 13 Oma lukunsa ovat puolihupaisat, ulkomaisista lehdistä käännetyt konservointianekdootit maailmalta: lukijat ovat saaneet tutustua British Museumin kirjastoa vastaan käytyyn oikeudenkäyntiin, jossa mitä kunniallisimmalta vaikuttava herra Chaffer syyttää kirjaston konservaattoria mielivaltaisesta lukusalin käyttöoikeuden eväämisestä. 14 Toisessa tapauksessa Ranskan suurlähetystön diplomaattimuseon konservaattori on joutunut raivon valtaan, kun presidentinrouva Rooseveltille on museovierailun aikana lahjoitettu kokoelmiin kuuluva norsunluuviuhka. 15 Näissä lehtijutuissa konservaattori näyttäytyy jo auktorisoituna kokoelman suojelijana. 4

Pohjoismainen kohtaaminen Katsokaapa, lausui hra Nilson, kuinka pahoja ilmakupruja tässäkin paikassa on, ja ne ovat olleet siinä jo ennen taulun toistakymmentä vuotta tapahtunutta korjaamista. Mutta niinpä tämä työ, restauroimistyö onkin sen jälkeen huomattavasti kehittynyt. Tuollainen korjaamistapa ei enää nyt tulisi kysymykseenkään. Tämä ei kuitenkaan ole niin paha juttu, kuin miltä se vielä eilen näytti, vaan osa siitä on vielä hyvinkin autettavissa, vaikka siinä vaaditaankin taitoa ja kärsivällisyyttä. 16 On vuosi 1936, ja Tukholman huomattavimpiin konservaattoreihin lukeutuva Alfred Nilson on saapunut Helsinkiin Kansallismuseon kutsusta. Hänet on pyydetty lehden hieman skandaalinkäryisen otsikoinnin mukaan neuvottelemaan kokoelman huomattavimpaan lukeutuvan teoksen, Kalannin alttarikaapin maalausten konservoinnista; toimittajan mukaan maalaukset olivat suoranaisessa tuhoutumisvaarassa. 17 Mukana tapaamisessa ovat Kansallisenmuseon ja Ateneumin konservaattorit Oskari Niemi ja Johannes Gebhard. Suomalaiskollegoita puhutellaan kuitenkin lehtijutussa taiteilijoiksi joita he toki molemmat koulutukseltaan olivatkin, niin kuin käytännössä kaikki tuolloin ammattimaisesti työskennelleet taidekonservaattorit, herra Nilson mukaan lukien. Nimitysero kuvaa kuitenkin koti- ja naapurimaan välistä professionalisoitumisen tasoa: Ruotsissa konservaattorit olivat jo 1930-luvulla selvästi eriytynyt ammattikuntansa, ja Tukholmassa oli useita menestyneitä konservointistudioita. Kotimaassa toiminta oli sen sijaan pienimuotoista, yhä yksittäisiin museoihin keskittynyttä. Toki tilannetta selittää myös ero maiden kulttuuriperinnön laajuudessa Ruotsissa oli enemmän mitä vaalia. 18 1930-luku oli kuitenkin konservoinnin ammattimaistumisen aikaa myös Suomessa. Kuvataide ja arkeologinen esineistö olivat säilyttäneet konservointikohteina jonkinlaisen erityisasemansa, vaikka Waenerbergin ja Appelgren-Kivalon edustamien intendentti-konservaattoreiden aika olikin ohi. Museotyön pirstaloituminen sysäsi esineistä huolehtimisen sivurooliin, ja usein arkista kokoelmatyötä hoitivat nimettömät avustajat ja vapaaehtoiset tyypillisesti esimerkiksi museovirkamiesten puolisot. 19 Erityisen tämä perinne näkyy tekstiili- ja huonekalukonservoinnin kohdalla. Herra Nilsonin vierailun aikaan Kansallismuseossakin oli kuitenkin jo nimenomaan Ruotsissa oppia saanut tekstiilikonservoinnin ammattilainen, Maja West (o.s. Ehrnrooth). Ero pelkkään käsityötaitoon kilpistyvän korjaamisen ja museaalisen säilyttämisen välillä hahmottuu tässä 1930-luvun muutoksessa. 20 Sotavuodet katkaisivat kuitenkin lupaavasti alkaneen kehityksen koko Euroopassa. Monet konservoinnin tekniset innovaatiot joihin herra Nilsonkin itsetietoisessa repliikissään viittaa olivat hyvässä vauhdissa jo 1930-luvulla. Samaan tilanteeseen päästiin palaamaan oikeastaan vasta 1950- luvun vaihteessa, tosin usein materiaaliteknisesti hyvin köykäisistä pula-ajan lähtökohdista. Lisäksi suomalaisetkin museokokoelmat olivat kokeneet kovia sodanaikaisissa evakuoinneissa. 21 Konservaattoreiden kansainvälinen yhdistystoiminta oli sekin saanut alkusysäyksensä jo 1930- luvulla. Usein lähtökodaksi mainitaan vuonna 1930 pidetty Rooman konferenssi ja sen pohjalta julkaistu alan standardoitu käsikirja (sanasto). 22 Tarve tiedon jakamiseen, uusien menetelmien esiintuomiseen ja eettiseen keskusteluun oli valtaisa konservointi koettiin alana niin tärkeäksi, ettei sen ajateltu voivan enää edetä kahdenvälisten mestari-oppipoika suhteiden varassa. Yhdistystoimintakin pääsi kuitenkin kunnolla vauhtiin vasta sotavuosien jälkeen: ICOM sai konservointikomissionsa vuonna 1948, ja 1950-luvulla syntyivät IIC:n jaokset ja ICCROM. 23 Pohjoismainen yhteistyö, jonka pohjana voi pitää juuri tällaisia Nilsonin vierailun kaltaisia 5

tapahtumia ja konservaattoreiden välisiä henkilökohtaisia yhteyksiä, muotoutui sekin 1950-luvulla. Konservaattoriliitto (NKF) ai alkunsa Ruotsissa vuonna 1950, ja jo seuraavana vuonna se laajeni yhteispohjoismaalaiseksi kokoontumisfoorumiksi. Meddelelser om konservering -julkaisu sai sekin epävirallisen, irtolehtipainoksina jaetun muotonsa 1950-luvulla; painettuna lehti alkoi ilmestyä vuonna 1965. Pohjoismaisen konservaattoriliiton Suomen osasto perustettiin vuonna 1963; sen ensimmäisinä puheenjohtajina toimivat kansallismuseon konservaattori, kemisti Jorma Savola ja Ateneumin konservaattori Niilo Suihko. 24 Reportaaseja ja debattia 1970-luvun vaihteessa konservointijournalismia tehdään yhä näkyvämmin suurelle yleisölle. Lukijaa ei tosin päästetä helpolla. Lähtökohdiltaan hyvin arkisilta vaikuttavissa julkaisuissa on laajoja, jopa reportaasi- tai maalailevampaa esseemuotoa tavoittelevia kirjoituksia. 25 Näissä katsauksissa toistetaan yleensä työhuonehaastattelun formaattia, jolla oli kuitenkin jo pidemmät perinteet. 26 Lehtien sivuilla tavataan tekijä työnsä äärellä sekä esille asetellut konservointikohteet, joita usein kutsutaan puolileikillisesti potilaiksi. Puhutaan työn vaatimasta harjaantumisesta, menetelmistä, tieteellisyydestä, etiikasta. Nykyistäkin konservointikeskustelua hallitseva ammattikieli, jargon, luodaan viimeistään nyt. On kuitenkin muistettava, ettei eettinen keskustelu ole mikään uusi ilmiö, vaan sitä käytiin Suomessakin jo Waenerbergin ja Appelgren-Kivalon aikaan. 27 Ne äänenpainot ja sanasto, joilla asioita esitellään, saavat kuitenkin 1970-luvun kuluessa tutunkuuloisen konservointipuhunnan muotonsa. Artikkeleissa selitetään perusteellisesti esimerkiksi konservoinnin ja restauroinnin välistä rajanvetoa ja poistettavuuden käsitettä. Menetelmien avaamisen kohdalla kättä lyövät käsityötaitoon liittyvä gloria salassa pidettävine nikseineen sekä avoimen, tieteellisen lähestymistavan ihannointi. Sitä, ettei konservaattorin toimeen kannata tavallisen kansalaisen ryhtyä, havainnollistetaan kauhuesimerkein. 28 Konservointia käsittelevissä jutuissa on usein runsaasti tahatonta komiikkaa, varsinkin alaan perehtyneen lukijan näkökulmasta. Välillä huumori on harkitumpaa: syksyllä 1978 Helsingin Sanomien pakinoitsija Origo eli Jouni Lompola oli tarttunut Kansallismuseossa pidetyssä konservointinäyttelyssä selitettyihin käsitteisiin, ja sovelsi niitä arkielämän ongelmiin. Pakinassaan hän kertoi ratkaisuehdotuksessa niin ulkonäön, ihmissuhteiden kuin Kalevi Sorsan hallituksenkin rapistumiseen ja ehdotti, kannattaisiko kulloisessakin tapauksessa suosia konservointia vai restaurointia. 29 Samalla aihevalinta ironisoi lempeästi konservoinnin ehkä turhankin pieteettiseksi koettua valistustyötä. Konservoinnin ihmeteot ja valistus ovat kuitenkin vain yksi osa ajan konservointijulkisuutta. Työsuoritusten ihastelun jälkeen lehtijutuissa muistutetaan: tämä on nyt tehty, varsin hienosti, mutta vielä on paljon tehtävää. Konservointia käsittelevät artikkelit ovatkin lähes aina kannanottoja, jotka laajenevat yksittäisen työhuoneen ahdingosta koko maan kulttuurielämän tilaa koskevaksi analyysiksi: ahtaat nurkat, puutteelliset välineet, henkilökunnan vajaus ja kurja palkkaus rinnastuvat päättäjien piittaamattomuuteen työsaraltaan loputtomilta tuntuvien, tuhoutumisvaarassa olevien kokoelmien edessä. 30 Yhtenä konkreettisimmista umpikujista näyttäytyy meriarkeologisen esineistön tilanne: tiloja ja välineitä konservointiin ei ole, mikä käytännössä estää löytöjen nostamisen ja tuhoaa jo maan pinnalle saadun aineiston. 31 6

Voimakasta, yleisöäkin haastanutta debatointia on käyty erityisesti rakennuskonservoinnista. Perinteisten ja uusien materiaalien välinen köydenveto sekä päättäjien ja urakoitsijoiden vastuuttomuus näyttäytyvät kantavina teemoina. 32 Niin kaupunki- kuin maaseutumiljöönkin nopea muuttuminen ovat selvästi aiheita, jotka puhuttelevat suoraan myös lukijoita. Laajassa henkilöreportaasissa luonnehdittiin Museovirastossa elämäntyönsä tehnyttä, jo toistakymmentä vuotta eläkkeellä ollutta rakennuskonservaattori Thorvald Lindquistia tähän tapaan: Maaseudulla kerrotaan kauan Lindquistista, joka pysähtyy vanhan seinän viereen, rapsuttelee aikansa, sylkäisee hyvässä lykyssä seinään ja hieroo peukalollaan sylkensä päälle. Näiden rituaalien jälkeen hän ilmoittaa säntillisesti, mikä numero talon värikartassa on lähinnä talon väriä ja miten paljon siihen pitää lisätä valkoista tai vaikka mustaa, että talosta saadaan täsmälleen alkuperäisen näköinen. 33 Vaikka haastattelu onkin jo myöhäisempi, 1970-luvun henkinen tekijämiehen muotokuva yhdistyy tekstissä selväsanaiseen kritiikkiin perinteisiin menetelmiin nojautuvan korjausrakentamisen puolesta. Koulutusta ja keskuksia Konservointikoulutuksen puute on toistuva teema jo 1970-luvun työhuonereportaaseissa. Vuonna 1973 Helsingin Sanomat julkaisi kokosivun artikkelin, jossa esiteltiin museoissa ja arkistoissa toimivien konservaattoreiden tai pikemminkin konservaattorin tehtäviä eri nimikkeillä hoitavien työntekijöiden tukalaa tilannetta. Lehtijutun pontimena oli parhaillaan opetusministeriössä vireillä ollut aloite konservoinnin peruskoulutusta suunnittelemaan ryhtyvän komitean perustamisesta. Tässä vaiheessa alalle haikailtiin kotimaassa järjestettävää lähtötason koulutusta; varsinaisen pätevöitymisen katsottiin edelleen tapahtuvan työssä oppimalla ja ulkomaisten lisäopintojen kautta. Epäsuhta koulutusmahdollisuuksien, jo olemassa olevien vakanssien ja kokoelmien tarpeen välillä käy artikkelissa ilmeiseksi. Alalla ei ollut riittävästi päteviä tekijöitä ja nekin, jotka olivat löytäneet väylän kouluttautumiseen, työskentelivät usein määräaikaisissa työsuhteissa vaihtelevilla nimikkeillä. 34 Esimerkiksi Kansallismuseossa, jolla oli kuitenkin pitkät perinteet myös konservaattorinimikkeen käytöstä, yleisnimike konservoinnin perustehtäviä hoitavalla työntekijälle oli tutkimusapulainen. Jo ennen koulutustarpeen politisoitumista kansainväliset esikuvat olivat tuoneet standardisoitumispyrkimyksiä konservoinnin mestari-oppipoikasuhteisiin nojanneeseen opetukseen. Yhdistystoimintaan liittyneet konferenssit säännöllisine tapaamiskiertoineen sekä Firenzen tulvien aiheuttama kulttuurikatastrofi, jonne joukko suomalaiskonservaattoreitakin matkusti osana pohjoismaista pelastussiirtokuntaa, yhdistivät konservointimaailmaa 1960-luvun lopussa. 35 Jo vuonna 1969 konservaattoriliitto oli myös luonut ensimmäiset opetussuunnitelmat kaksivuotisen koulutuksen järjestämiseksi; asia ei kuitenkaan edennyt opetusministeriössä, joskin pienimuotoista kurssitoimintaa toteutettiin jo tuolloin. 36 Oppisopimuspohjaisen koulutuksen kehitys havainnollistuu erityisen hyvin tekstiilikonservoinnin kohdalla. Suomen museoliitto oli vuonna 1963 palkannut oman tekstiilikonservaattorin, jonka tehtävänä oli paikallismuseoiden arvokkaimpien tekstiilien konservointi ja maakunnissa tehtävä 7

neuvontatyö. 37 Tehtävää hoitaneen konservaattori Arja Rantalan työsaraksi mainitaan eräässä lehtijutussa vaatimattomasti liiton jäsenmuseoiden kokoelmissa olevat 200 000 tekstiiliä. 38 Samalla Rantala ohjasi alalle uusia tekstiilikonservaattoreita; oppisopimuskoulutuksessa noudatettiin suunnitelmallista, asteittain etenevää opetusohjelmaa. 39 Toinen varhainen merkkipaalu on Turun tuomiokirkon kunnostuksen yhteydessä vuonna 1979 perustettu ajanmukainen ja hyvin varustettu tekstiilien konservointikeskus, jonka alkusysäyksenä oli kirkon arvotekstiilien konservoiminen ja samalla tekstiilikonservaattorien kouluttaminen keskuksen johtajan Mirja Fröbergin johdolla. Keskus ja sen loisteliaat kirkkotekstiilit saivat runsaasti myös mediajulkisuutta. 40 Varsinaisen konservointikoulutuksen muotoutumista ja alkuvaiheita on seurattu lehdistössäkin tiiviisti. On kuitenkin ehkä hieman yllättävääkin, miten paikallispoliittisena aiheena asia julkisuudessa näyttäytyy. Kun opetusministeriö oli saanut koulutustarvetta tutkivan komitean pystyyn vuonna 1973 ja se oli antanut asiaa puoltavan mietintönsä, vastuu siirtyi Ammattikasvatushallitukselle (osa nykyistä opetushallitusta). Perustettiin uusi työryhmä, joka antoi oman mietintönsä vuonna 1979. Pian tämän jälkeen, vuosina 1981 82 Ammattikasvatushallitus organisoi kaksi lyhyttä tiiviskurssia Museoviraston tiloissa. Kurssit oli alun perin tarkoitettu täydennyskoulutukseksi jo konservaattorina työskenteleville, mutta koulutuspoliittisten linjausten vuoksi niille päätyi myös alaa tuntemattomia työllisyyskoulutettavia. 41 Marras-joulukuussa 1982 uutisoitiin esityksestä perustaa Vantaalle käsi- ja taideteollisuusoppilaitos, johon konservointikoulutus sisällytettäisiin. 42 Päätös oli osa pääkaupunkiseudun alueellista koulutuspolitiikkaa, jossa Vantaan katsottiin jääneen paitsioon koulutuspaikkajaossa. Oppilaitoksen sijoituspaikaksi ehdotettiin Tikkurilaa. Marraskuussa 1983 hallitus oli hyväksynyt Vantaan kaupungin esityksen oppilaitoksen perustamiseksi, ja kaupunki palkkasi konservaattorikonsultit Lena Wikströmin ja Mirja Kanervan suunnittelemaan koulutusta. 43 Keväällä 1984 alkoi myös opetustehtäviin kaavailtujen konservaattoreiden jatkokoulutus ICCROM:n tiiviskurssilla Roomassa. 44 Koulun toiminta alkoi seuraavana syksynä, vuonna 1984, Opettajien ammattijärjestöltä vuokratuissa tiloissa Vantaan Tikkurilassa, osoitteessa Silkkitie 1. 45 Konservoinnin opistoasteinen koulutuslinja oli kolmevuotinen, mutta opiskelijoilta edellytettiin soveltuvaa pohjakoulutusta, esimerkiksi käsityöalan ammattitutkintoa. Koulutukseen valittiin 24 opiskelijaa yli sadan hakijan joukosta. Ensimmäisessä vaiheessa alkoivat taide-, rakennus- ja paperikonservoinnin linjat. Uuden koulutusalan ja sen ikärakenteeltaan ja koulutustaustoistoiltaan poikkeuksellisten opiskelijoiden alkutaivalta valotettiin useissa lehtijutuissa. Alaan liittyvä innostus ja kutsumus välittyvät sekä opiskelijoiden että opettajien haastatteluista. 46 Laajan levikin sanoma- ja paikallislehtien ulkopuolelle jää konservointiyhteisön sisällä kiihkeäksikin muodostunut keskustelu siitä, olisiko koulutus pitänyt kansainvälisten esikuvien mukaan saada korkeakoulutasoiseksi tai kiinteämmin museotoiminnan yhteyteen. Molemmista näkökulmista keskiasteen opetus saatettiin tulkita vesittyneeksi kompromissiksi. Hukattuna mahdollisuutena nähtiin esimerkiksi kilpailevista vaihtoehdoista ehkä laajimmin esillä ollut ehdotus konservointiopetuksen saamiseksi 1970-luvun alussa muotoutuneen Taideteollisen korkeakoulun yhteyteen. 47 Tätä debattia käytiin kirjallisessa muodossa Konservaattoriliiton lehdessä; liiton rooli korostuu myös koulutuskysymyksen asiantuntijatahoja ja eteenpäin vievänä voimana. 48 Konservointikoulutuksen muotoutuminen on kuitenkin teema, josta paljon sanottua ja koettua jää kokonaan kirjallisten lähteiden ulkopuolelle; tämä on yksi esimerkki aihealueesta, jossa haastattelututkimus olisi avainasemassa. Konservaattoriliiton ja monien yksittäisten 8

taustavaikuttajien rooli koulutusasian yhteisöllisyys välittyy kuitenkin myös julkisesta keskustelusta. Koulutuksen muotoutumisen lisäksi 1980-luku vaikutti useiden konservointilaitosten ja -keskusten muotoutumiseen. Uusia organisaatioita perustettiin ja jo pidempään toimineet laitoksetkin saivat uusia tai ainakin uudistettuja toimitiloja. 49 Kansallismuseon konservointilaitoksen lehtileikekokoelmaan on ymmärrettävästi kerätty erityisen huolellisesti omien, museon sivurakennukseen rakenteilla olleiden tilojen valmistumista käsitteleviä uutisia. 50 Erillisten konservointilaitosten ja -keskusten historiaa tarkasteltaessa alueellinen lehdistö onkin virallisten organisaatiolähteiden lisäksi tärkeässä asemassa. Kohti nykyhetkeä enemmän tarjontaa, vähemmän kerättävää Kansallismuseon konservointilaitoksen leikekokoelma alkaa 1990-luvulle siirryttäessä paisua suhteettomasti aikaisempiin vuosikymmeniin nähden. Leikkeiden lukumäärää kasvattaa eniten näyttelytoiminnan voimakas lisääntyminen. Konservointiin suoremmin liittyvässä uutisoinnissa on yhä paljon tuttua aiemmilta vuosikymmeniltä. Näidenkin lehtijuttujen määrä on kasvanut jatkuvasti, mutta samalla yleinen viihteellistyminen on tehnyt niistä lyhyempiä ja helpommin omaksuttavia. Lukijan kärsivällisyys ja huomiokyky oletetaan rajalliseksi, ja niinpä valistuksen henkeä pyritään välttämään tai ainakin häivyttämään se taustalle. Kaikkea ei enää selitetä juurta jaksain riittää, että konservaattorin työstä ja ajatusmaailmasta annetaan väläys lukijalle. Laitoksen lehtileikearkistoa ei enää aktiivisesti kartuteta. Sanomalehtien sähköiset arkistot ja uudet tallennusmuodot ovat tehneet keräilyn ainakin osin tarpeettomaksi. Myös arkistolaitos on ottanut kantaa asiaan: vuonna 2010 päivitetyssä säädöksessä valtionhallinnon alaisten virastojen ja laitosten mediaseurannan tuloksena syntyneet kokoelmat rajataan pysyväissäilytyksen ulkopuolelle aineiston kartuntavuodesta 2000 alkaen. 51 Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö esimerkiksi suoraan organisaation omaan toimintaan tai kerääjän mielenkiinnon kohteisiin liittyviä leikkeitä voisi jatkossakin ottaa talteen. Keräystoiminnan laajuutta ja leikkeiden hyödyntämismahdollisuutta kannattaa kuitenkin arvioida realistisesti mikään kokoelma ei palvele tarkoitustaan, jos se on muodostettu vain talteenottamisen ja säilyttämisen ilosta. Viitteet Sanoma- ja aikakauslehtilähteissä on tilan säästämiseksi mainittu vain kirjoittaja (mikäli tiedossa) ja lehden päiväys/numero. Muiden lähteiden kohdalla täydellinen viitetieto on ensimmäisen maininnan yhteydessä, myöhemmin samaan lähteeseen viitataan kirjoittajan nimellä ja julkaisuvuodella. 9

1 Konservointiin liittyvä varhainen aineisto yhdistyy usein tietyn esineen tai esinekokonaisuuden vaiheista ja käsittelystä kertoviin lehtijuttuihin. Topografisesti järjestetyssä arkistossa esinekohtaisia tietoja etsitään esim. sen kaivauksen tai kirkon sijaintipaikan mukaan, josta esine on peräisin. 2 Kansalliskirjasto, Historiallinen sanomalehtikirjasto: http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/main.html. 3 Reijonen, Henni 2010: Suomalaisten museokokoelmien konservoinnin historiaa. Kokoelmien hoito ja säilyttäminen Suomen Taideyhdistyksessä ja Muinaistieteellisessä toimikunnassa 1880 1950 -luvuilla. Teoksessa Suomen museohistoria, toim. Susanna Pettersson & Pauliina Kinanen. Helsinki: SKS. 288 311. 4 Reijonen, Henni 2011: Verstaalla ja ateljeessa. Maalausten, huonekalujen ja tekstiilien konservointia Muinaistieteellisessä toimikunnassa, Konservaattori Hjalmar Appelgren-Kivalon rooli Kansallismuseohankkeessa ja Meinander & Meinander: K.K. ja Martha Meinanderin ajatuksia tekstiilikonservoinnista [kolme erillistä artikkelia, huom. virhe sisällisluettelossa, jossa kaikki tekstit saman otsikon alla]. Teoksessa Suomen Museo 2010, toim. Tuukka Talvio. Helsinki: Suomen Muinaismuistoyhdistys. 95 136. 5 Reijonen, Henni 2012: Uudenkirkon alttarikaapin Barbara-maalaisten konservointi Hampurissa 1922 25. Teoksessa Suomen Museo 2011, toim. Outi Järvinen. Helsinki: Suomen Muinaismuistoyhdistys. 68 84. 6 Reijonen 2010, 289 292. 7 Uusi Suometar 14.3.1888; Päivän Uutiset 14.3.1888. 8 Nya Pressen 15.2.1888. Kirjoittajasta on merkitty vain lyhenne Th [ För N. Pr. af Th eli För Nya Pressen af Th ]. Th on ajalle yleinen kirjainlyhenne Thorstenille se, miksi sukunimen alkukirjain olisi jätetty mainitsematta, on kuitenkin epäselvää; mahdollisesti kyseessä on painovirhe. 9 Reijonen 2010, 292 295; Reijonen 2011, 96 97 ja 117 128. 10 Ks. esim. Hufvudstadsbladet 10.2.1892; Finland 1.10.1892; Suomalainen Wirallinen lehti 5.10.1892; Päivälehti 29.1.1893; Hufvudstadsbladet 19.4.1906; Suomalainen Wirallinen lehti 19.4.1906; Hufvudstadsbladet 19.6.1906; Hufvudstadsbladet 20.1.1909. 11 Pohjan Poika 8.4.1908. 12 Reijonen 2010, 289 295. 13 Uusi Suometar 24.3.1895; Tampereen Uutiset 21.9.1897; Pohjalainen 29.11.1900; Suomen Kansa 9.8.1902. 14 Aftonposten 23.7.1896. 15 Tammerfors Nyheter 22.6.1910. 16 Uusi Suomi nro 82, 1936. 17 Ks. myös Reijonen 2012. 18 Reijonen 2010, 298 ja 307 308; Reijonen 2011, 133 134; Reijonen 2007, 25 26 ja 43 46: Taidekonservointi ja siihen liittyvä opetustoiminta Ateneumissa 1880 1950 -luvuilla. Helsingin yliopisto, taidehistorian pro gradu -työ. 19 Reijonen 2010, 307; Reijonen 2011, 101 ja 129 136. 20 Reijonen 2010, 298 302; Reijonen 2011, 106 112 ja 133 135. 21 Reijonen, Henni 2007, 47 94; Reijonen 2010, 302 306. 22 Teos ilmestyi sekä ranskaksi että englanniksi: Manuel de la conservation et restauration des Tableaux (1939); Manual on the Conservation of Paintings (1940). 23 Reijonen 2007, 10 12. 24 Ibid; Auer, Tuula 2000, 156 158 : Konservointityön professionalisaatio. Väitöskirja. Tampereen yliopisto, kasvatustieteen laitos. Tampereen yliopisto; Ehrström, Thomas 1985: Nordiska konservatorförbundet den finska sektionen. Konservering igår och idag. Red. Kaija Steiner-Kiljunen. NKF X Kongress. NKF Finska Sektionen, Helsingfors. 12 14. Ks. myös muiden NKF:n osastojen esittelyt samassa teoksessa. 25 Ks. esim. Tiitta, Hertta: Oma Markka 2/1966; Kulma [Wulffin asiakas- ja henkilökuntalehti] 4/1971; Koivujuuri, Elina: HOK 6/1971. Pöyry, Tauno: Värisilmä 8/1972; Heino, Pirkko: Ilta-Sanomat 11.7.1978; Katriina Laine: Satakunnan kansa 1.12.1978; Karjalainen, Arja: Aamulehti 28.1.1979; Palosaari, Leena: Yhteishyvä 1/1979. 26 Ks. esim. Yhteishyvä 56/1956; Hufvudstadsbladet 31.1.1957. 27 Reijonen 2010, 291 292. 28 Ks. viite 25. 29 Helsingin Sanomat [ei päiväystä, näyttelyn esilläoloaika 7.11. 3.12.1978]. 30 Ks. viite 25. 31 Arpiainen, Leila: Helsingin Sanomat 16.2.1973. 10

32 Ks. esim. Kiljunen, Veikko: Helsingin Sanomat 9.7.1978; Aho, Arvo: Helsingin Sanomat 14.7.1978 [mielipidekirjoitus]; Kaarto, Pasi & Kaila, Panu & Kairamo, Marja: Helsingin Sanomat 9.6.1979 [mielipidekirjoitus]. 33 Teinilä-Huittinen, Leena: Et-lehti 11/1986. 34 Arpiainen, Leila: Helsingin Sanomat 16.2.1973. 35 Reijonen 2010, 309. 36 Auer 2000, 165. 37 Reijonen 2010, 308 310; Kinanen, Pauliina 2010, 68: Suomen museoliitto museokentän rakentajana. Teoksessa Suomen museohistoria, toim. Susanna Pettersson & Pauliina Kinanen. Helsinki: SKS. 62-93. 38 Arpiainen, Leila: Helsingin Sanomat 16.2.1973. 39 Reijonen 2010, 308 309; ks. myös Heino, Pirkko: Ilta-Sanomat 11.7.1978. 40 Unto Lahtonen: Aamulehti 1980 [tammikuu, päiväämätön]; Ritopeura, Kirsti: Kotimaa 11/1980; Kankamo, Ritva: Uusi Suomi 17. 20.4.1981; Oma Markka 1984 [päiväämätön, todennäköisesti elokuun numero]; Häyrinen, Leena: Suomen Kuvalehti 1/1987. 41 Reijonen 2010, 309 310; Helsingin Sanomat 4.6.1980; ks. myös Sihvonen, Jukka: Tekniikan maailma 9/1976; R.W: Kotiliesi 4/1980. 42 Helsingin Sanomat 9.11.1982; Etelä-Vantaa 11.12.1982. 43 Etelä-Vantaa 7.12.1983; Helsingin Sanomat 8.12.1983 ja 18.12.1983. 44 Reijonen 2010, 309 310; Konservaattoriliiton lehti 9/1985; ks. myös Laurila-Colodonato, Tuula: Helsingin Sanomat 24.7.1978. 45 Helsingin Sanomat 26.1.1984 ja 5.2.1984; Etelä-Vantaa 28.1.1984. 46 Helsingin Sanomat 19.8.1984; Suomen Sosiaalidemokraatti 5.9.1984; Vantaa-Vanda 3/1985; Helsingin Sanomat 18.2.1986. 47 Auer 2000, 167 169; Reijonen 2010, 309 310; Helsingin Sanomat 19.8.1984. 48 Konservaattoriliiton lehti, vuosikerrat 1982 1984, erityisesti 5/1983. 49 Ks. esim. Museo, Suomen museoliiton julkaisu 8/1984. Ks. myös Helsingin Sanomat 30.5.1989 ja 2.1.1990. 50 Helsingin Sanomat 11.11.1983, 15.11.1986 ja 29.2.1987; Uutissuomi 4.3.1987. Ks. myös Museo, Suomen museoliiton julkaisu 3/1988. 51 Valtionhallinnon asiakirjojen seulonta ja hävittäminen, määräys ja ohje 3.8.2010 (AL/19273/07.01.01.00/2008). Arkistolaitos. 39 40. Kuvatekstit (kuvat Konservaattoriliiton lehden alkuperäisessä artikkelissa): Mainos Helsingin Sanomissa syksyllä 1907. (Kuvalähde: HS 6.8.1907). Ruotsalaiskollega vierailulla 1936. Alkuperäinen kuvateksti: Konservaattori Alfred Nilson työaseineen tauluja tutkimassa. Hänen takanaan taiteilija Oskari Niemi ja kolmantena asiantuntijana taiteilija Johannes Gebhard. (Kuvalähde: Uusi Suomi 82/1936). Tekijä, teos ja työhuone: Kansallismuseon konservaattori Veikko Kiljunen ajalle tyypillisessä reportaasikuvassa. (Kuvalähde: HOK 6/1971). Taidekonservointilinjan ensimmäisen kurssin oppilaita opintojaksolla vastaperustetussa Valamon konservointilaitoksessa 1980-luvun puolivälissä. (Kuva Petter Martiskainen/Valamon konservointilaitos). Artikkeli on Kansallismuseon konservointilaitoksen tervehdys 50-vuotisjuhliaan viettävälle Pohjoismaisen konservaattoriliiton Suomen osastolle. Lehtileikemateriaalin läpikäymiseen ovat osallistuneet myös Pia Klaavu ja Leena Tomanterä. 11