Neljän tuulen lakeus PENTTI KALLIO Väinö Linnan trilogia Täällä Pohjantähden alla alkaa kuvauksella, miten Jussi, hämäläinen torppari ryhtyi raivaamaan suota heinää ja viljaa tuottavaksi kydöksi, pelloksi. Juuri samalla tarpeella, työllä ja tunteella vuosisatainen raivaus lienee tapahtunut joka puolella maatamme, täällä Euroopan syrjällä, metsien, järvien, jokien, soiden ja nevojen maassa. Soiden hyödyntäminen ihmisten käyttöön lienee ollut pitkään niiden äärellä asuvien mielissä. Olihan suo pellonraivaajalle, ravinnontuottajalle, houkuttelevan tasaista, kivetöntä ja vähäpuustoista raivattavaa, mutta märkää, pehmeää, hapanta ja karua kasvustoltaan. Paljon siinä ihmisen tarpeita suunnitellen vikaa oli, joutomaata. Kunnes kokeiltiin ja kokeiltiin, löydettiin keinoja, miten suo saadaan kuin saadaankin aisoihin, palvelemaan ihmisen tarpeita, kasvamaan karjalle ja ihmiselle ravintoa. RAIVAUKSEN HISTORIAA Etelä-Pohjanmaan jokivarsissa oli jo ennen 1600- lukua havaittu, että parasta maanlaatua viljelykseen oli jokirinnalla. Sitä raivattiin joen juoksua noudatteleviksi peltolohkonauhoiksi. Opittiin myös tietämään, että Suur-Ilmoilan pitäjän Kauhajoen ja Päntäneen kylien pellot olivat kaikkein hallanarimpia. Samoin tiedettiin, missä tulvat ovat uhkana. 1600-luvulla oli Kauhajoen jokivarsilla taloja vielä harvassa. Isojakokartat kertovat, että yhtenäisistä laajoista peltoaukeista ei vielä 1700-luvullakaan ollut tietoa. Jokivarsien peltolohkot saivat vähitellen reunoilleen samansuuntaisen kytönauhan. Peltoaukeat laajenivat. Kydönpoltto lisäsi viljasatoa jo 1600-luvun jälkipuoliskolla huomattavasti. Mutta varsinaisen valtakautensa kydönpoltto ja suoraivaus saavutti Kauhajoella parisataa vuotta myöhemmin 1800- luvun lopussa ja seuraavan vuosisadan ensimmäisillä kymmenluvuilla, kuten Liisa Ruismäen artikkelista ja Kauhajoen historian kirjasta hyvin ilmenee. Silloin jokivarret aukenivat yhtäjaksoisiksi lakeuksiksi. Kyrönjokivarren laajat nevat: Rautaneva, Hirvineva, Takkulanneva yksi toisensa jälkeen raivattiin ja poltettiin viljelysmaaksi. Samoin Kainastonjokivarsi laajoine kaukoniittyineen avartui etelään ja itään aina Kainastonjoen ja Päntäneenjoen haaran seudulle ulottuvaksi lakeudeksi, missä Pöllönnevalta, Sööperinnevalta, Oravanevalta sekä Koosenilta oli rahkainen turkki poltettu ja nevat otettu ylös ihmisen käyttöön. Silloisen Kauhajoen kylän ja Kauhajoen itärannalla lellunut Lellava ja Ylänne sekä Potka raivattiin omaksi lakeudeksekseen. Päntäneenjokilaakson pohjoispään suuret suot: Parjakanneva sekä Rojuneva jäivät torjumaan raivaamista paksun rahkapeitteensä turvin pituutta liikaa saaneen joen vahtina. Sitä vastoin Koivuneva savusi avartamaan Päntäneen viljelylakeutta. Kauhajokivarren Hyypänlaakson yli 15 km pitkä peltolakeus sai kytösavunsa Kuukarin, Isoluhdan, Hirvinevan ja Koivulannevan 134
ORVO YLI-KYYNY PELTOPINTA-ALAN KASVU ON 1900-LUVULLA OLLUT LÄHES KOKONAAN VANHOJEN KYDÖNPOLTTOMAIDEN, LUONNONNIITTYJEN JA SOITTEN RAIVAAMISEN TULOSTA. LAKEUTTA PÄNTÄNEELLÄ. raivauksista. Ikkeläjärven ja Uuron kylien suot raivattiin omiksi erillisiksi aukeiksi ja Sahankylän sekä Koihnan aukeat myöhemmin. Peltopinta-ala oli vuoden 1910 tilastotietojen mukaan kasvanut jo 14 178 hehtaariin ja lisäksi luonnonniittyä oli 1 645 hehtaaria. Laidunmaita ei vielä silloin tilastoitu erikseen. Vuoden 1920 tilaston mukaan peltopinta-ala oli 16 456 hehtaaria ja luonnonniittyä 775 ha. Mikä osuus näihin pinta-aloihin oli turvemaiden ottamisella viljelykseen ja laiduntamiseen, se ei tilastoista selviä. Mutta valtava 1800- luvun lopun seuraavan vuosisadan alun kasvu selittyy ainoastaan kytöjen ja soiden ottamisella viljelykäyttöön, pelloksi. (Tilastokeskus, Ruismäki 1987, s. 467) Näin oli muinaisesta Hämeenmetsän erämaan pohjoisosasta syntynyt 300 vuoden aikana kaskenpolton ja tervanpolton sekä pellonraivaamisen ja kydönpolton sekä suonraivaamisen mittavan työn tuloksena Kauhajoen vauras maatalouspitäjä. Etelä-Pohjanmaan valtasuonen Kyrönjoen pisin latvajoki Kauhajoki latvahaaroineen sai lähes ristinmuotoisen peltomaisemansa, Neljän tuulen lakeuden. 135
ASUTUSTILOJEN RAIVAUKSET Viime sotien jälkeen asutettiin maata maanhankintalakiin ja sitä ennen välirauhan aikana nk. pika-asutuslakiin perustuvin toimenpitein. Asutustiloja, siis ns. rintamamiestiloja ja Karjalan siirtolaistiloja, muodostettiin usein omille erityisille alueille. Osalle asutustilallisista osoitettiin valmista viljelysmaata viljeltäväksi, mutta useat joutuivat raivaamaan peltonsa myös soille. Niiltä tosin harvemmin enää nousi varsinaisia kytösavuja. Näitä asutustiloja muodostettiin 1940- ja 1950- luvulla Kauhajoelle yhteensä noin 70 tilaa. Niiden päätuotanto oli karjatalouden varassa. Miten asutustilaa asutettiin, siitä kertoo Vimpelistä syntyisin oleva, maamme suurimman yhtenäisen asutusalueen Sahankylän asutustilallinen maanviljelijä Aarne Lassila (s. 1922): Menimme vaimoni kanssa naimisiin sodan aikana 1943. Sahankylästä osoitetulle rintamamiestilalle nro 1 tulin elokuussa 1951, kuten 41 muutakin tänne osoitettua pääasiassa Järviseudulta kotoisin olevaa asutustilallista. Mukana oli vain kirves, lapio ja isän polkupyörä. Tilalle oli koneilla raivattu ja ojittu peltoa, josta oli jo valmiiksi kylvetty heinälle 3 hehtaaria. Maapohja täällä oli pääasiassa hiuesmaata. Ruista kylvin syksyllä 40 aaria ja aloin heti rakentamaan asuinrakennusta toisin kuin yleensä muut. He rakensivat ensin navetan, jonka karjakeittiössä aloitettiin asuminen. Ennestään täällä oli pienehköjä tiloja kymmenkunta. Asuinrakennus valmistui ja elokuussa seuraavana vuonna perhekin muutti tänne. Lapsia oli silloin viisi, kaikkiaan kahdeksan. Tilalle kuului osuus yhteismetsästä sekä kotimetsää. Tila lunastettiin omaksi myöhemmin. Lassilan tilaan kuuluu myös suopalsta, joka raivattiin suoviljelykseksi v. 1960. Ensin neva raivattiin Pellonraivauksen katepillarilla, joka puski kannot ja pintaturpeen kasoihin, jotka sitten poltettiin. Siitä tuli tuhkaa kuin kydönpoltosta. Ojat kaivoin itse lapiolla. Turvetta oli 3,6 ha:n kytöpalstalla 2,5 m. Kytöön ei ajettu savea. Ensimmäisenä syksynä kylvin kydölle rukiin, mutta halla vikuutti sadon niin, että rukiinjyvät olivat kuin oravankynsiä pieniä. Heinää ja kauraa siellä viljeltiin. Ja karjanlannan sekä apulannan ja kalkituksen voimalla kydöltä saatiin kohtuullisia satoja. Hallanarka kytö oli. Kytöpalsta metsitettiin 1980-luvulla. Tila eli karjatalouden ja metsän varassa. Työ ja leipä eivät täällä loppuneet koskaan ja rahaakin tuli riittävästi. Lassila on ollut luopumiseläkkeellä jo pitkään. Pellot ovat vuokralla. Ja yleinen tilanne koskee Lassilankin tilaa. Jatkajaa ei ole omasta perheestä tiedossa. Maanviljelijä, Karjalan siirtolainen Viljo Suokas (s. 1925 Metsäpirtissä) kertoi: Talvisodan jaloista muutimme ensin evakkoon Rantasalmelle. Sieltä muutimme keväällä 1941 tänne Kauhajoelle. Pappilan mailta Kokonkylästä oli vanhemmilleni sekä 16 muulle siirtolaisperheelle osoitettu nk. pika-asutustila. Niitä asutettiin siirtoväen pika-asutuslain perustein. Alueelle oli valtion toimesta rakennetut, Ruotsin valtion lahjoittamat erinomaisen hyvät talot. Tänne oli siitä syystä helppo muuttaa asumaan. Tiloilla oli peltoa 5-7 hehtaaria ja lisäksi 7 hehtaarin suopalsta sekä metsää. Pelto oli ollut vuokrattuna. Tukkeutuneet ojat kaivettiin ensitöiksi lapioilla auki, mutta valtio kaivatti laskuojat. Peltosarat kasvoivat melkoista pajukkoa, jonka kahden veljeni kanssa raivasimme kirvein ja vesurein niin, että sitä pystyttiin talkoilla kyläläisten avustamana neljän hevosen voimin kyntämään. Se tapahtui helatorstaina ja maa oli melkoisessa roudassa. Sattui kylmä kesä, joka vei kaurasadon niin, ettei kannattanut puida ollenkaan. Mutta ohrasta saatiin sen verran, että äiti leipoi ohrakakkaroita. Meillä oli kaksi lehmää ja hevonen ostettiin pian muuton jälkeen. Valtio korvasi Karjalaan jääneestä omaisuudesta puolet. Niin asuminen Pohjanmaalla aloitettiin. V. 1943 minut kutsuttiin sotapalvelukseen ja siirrettiin rintamalle. Haavoittuneena palasin kotiin 1944. Tilaan kuulunutta Rojunevan suopalstaa ryhdyttiin pian paluuni jälkeen raivaamaan. Siellä oli raakaa rahkaa metrin verran ja kaksi metriä mutaa tai kuten täällä sanottiin rapamaata. Sen alla oli sininen savi. Minun suoraivaamiseni oli 136
kovin vähäinen työ verrattuna todellisiin raivaajiin, jotka joutuivat tekemään peltonsa kokonaan kylmään korpeen. Mutta 30 aaria suosta raivasin ja kuokin. Paikkakuntalaisten neuvon mukaisesti levitin olkia raivatulle alalle ja niiden mukana rahkakerros paloi. Nevalla oli joku polttanut 1800-luvulla heinämaata, josta vaimoni kanssa raivasimme lisää 40 aaria ja kuokin sen sekä poltin konnon kahdesti. Suopelto tuotti kauraa ja heinää hyvin. Sitä ei savettu. Maata lannoitettiin kotkanfosvaatilla ja kalilla. Maahan levitettiin useasti kalkkia. Myöhemmin näin miten Romunevaa raivattiin nykykonstein pelloksi. Kaivinkoneella kaivettiin mudan alta metrien syvyydestä savea peitteeksi kantojen ja risujen päälle. Näin tehtiin koneella koko raivattu suoalue. Ja kyllä se kasvoi hyvin. Sillä tavalla asutettiin pika-asutusalue Kauhajoella. Maanviljelijä, eläkeläinen Väinö Kallio- Kokko (s. 1924) kertoo, miten hän on raivannut pienen palan Rojunevaa suoviljelykseen. Kallio- Kokko lienee viimeisiä kauhajokelaisia, joka on käsityönä raivannut runsaammin suota pelloksi. Sotien jälkeen menin Outokumpuun kaivosmieheksi, josta palasin Kauhajoelle vuonna 1970 kotitilaa asumaan. Siellä oli nevaa raivaamatta. Suota raivasin ensin 2 ha palan. Puut raivattiin ensin ja sitten väännettiin kannot ja liekopuut kasoihin kuivumaan, josta ne poltettiin kotona. Kytö ojittiin lapiotyönä ja konto kuokittiin. Kontoa ja rapamaata oli paksulti ja ravan alla sininen savi. Kydölle ajettiin savea, joka levitettiin ja äestettiin tasaiseksi. Ennen ei käytetty kytömaassa kalkkia, savi oli parempaa kasvamaan. Mutta myöhemmin sitä kalkitettiin ja karjanlannan sekä apulannan voimin kytö kasvoi. Ensin sadot oli huonompia, mutta myöhemmin kytö kasvoi tyydyttävästi kauraa ja heinää. Myöhemmin kydönraivaaminen tapahtui konevoimin. Yhteensä raivasin sitä 6 ha. Muistan hyvin lapsuudesta, kun kytösavuja nousi taivaalle alkukesästä suuria häntiä joka taholla. Monasti kydönpolttajalta karkasi tuli, joka poltti latoja ja metsää. SARI MANTILA 1800-LUVUN LOPUSSA JA SEURAAVAN VUOSISADAN ALUSSA JOKIVARRET AUKENIVAT YHTÄJAKSOISIKSI LAKEUKSIKSI. SILLOIN TÄMÄ KAUHAJOEN ITÄRANNALLA LELLUNUT LELLAVA RAIVATTIIN AVARIIN MITTOIHINSA. 137
Käytettävissä ei ole tilastotietoja siitä, missä määrin asutustilojen asuttaminen Kauhajoella lisäsi erityisesti suoviljelyaloja. Mutta peltopintaalatiedoista ja kartoista päätellen suoviljelyala kasvoi silloin lähes kokonaan asutustilojen raivauksista. Se on ollut torpparilain vaikutusten jälkeen toinen ja viimeinen merkittävä lisäys suopeltopinta-alan kasvussa niin Kauhajoella kuin ehkä maassa yleensäkin Tilastotietojen mukaan Kauhajoen peltopinta-ala vuonna 1941 oli 18 204 ha ja lisäksi luonnonniittyjä oli 233 ha. Vuonna 1950 se oli 20 726 ha ja vuonna 1959 se oli 22 022 ha, jolloin peltopinta-ala alkoi olla huipussaan. Luonnonniityt vähenivät noin 300 ha:iin. Joten 1940- ja 1950-lukujen peltopinta-alakasvun (noin 3 800 ha) merkittävä tekijä oli asutustilojen raivaaminen. Suoraivauksella siihen oli huomattava osuus, jota ei ole erikseen tilastoitu. Onkin varsin todennäköistä, että koko 1900-luvun peltopinta-alan kasvu on lähes kokonaan ollut vanhojen kydönpolttomaiden, luonnonniittyjen ja suoraivaamisen tulosta. PAIKANNIMISSÄKIN KYTÖHISTORIAA Karttoihin ja niihin liittyviin asiakirjoihin sekä Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen nimiarkistoon tallennetut paikannimet kertovat osaltaan alueen asutushistoriasta. Näin myös kytö- ja suopeltojen sekä luhtien ja niittyjen nimet. Yleensä niityt ja kydöt ovat saaneet nimensä nevalta, johon ne on raivattu. Ehkäpä siitä syystä kytönimet ovat heikosti edustettuna nykyajan maastokartoissa. Sen sijaan isojakokarttoihin ja asiakirjoihin sekä myöhempiin jakokarttoihin luhta-, niitty- ja kytölohkot on tarkkaan nimetty ja kirjattu. Huomattava osa näistä nimistä on käytössä periytynyt taloissa sukupolvelta seuraavalle ja niitä on osaksi vieläkin paikallisessa käytössä. Risto Antinpoika Halkolan talon isojakoasiakirjassa luetellaan talon peltolohkojen nimet, joista voi päätellä lohkon maaperän. Ennen isoajakoa lohkojen nimiä olivat: Wähä Luchta, Musticka Newa, Alanen Luchta, Koto Newa, Ylinen Luchta, Uiton Newa, Padjakka (= Parjakka), Hukan Newa. Isonjaon jälkeen lohkojen nimenä oli: Alasen Luhdan Pelto, Wähä Luhdan Pelto, Wähä Luchta, Wähä Luchta Nirvala, Alanen Luchta, Ylinen Luchta, Uiton Newa, Parjakan Newa, Iso Hukan Newa (Liisa Ruismäki s. 152). Tiedossa ei ole miksi maanmittari muutti nimiä. Kun tarkastelee maastokartoilta (entisiltä peruskartoilta) Kauhajoen suoviljelysten nimistöä, yllättyy niiden vähälukuisuudesta. Laajan ja runsas soisen pitäjän suoviljelykseen liittyviä paikannimiä löytyi kartoilta vain noin 50. Vajaa puolet niistä oli kytö-päätteisiä, hieman vähemmän neva-päätteisiä ja luhta-päätteisiä kymmenkunta. Päätteet yleensä ilmaisevat maaperän, josta suopelto on raivattu. Onpa nevakin saanut nimensä kydöstä, (Kytöneva) ja samoin kulmakunta (Kytöperä). Kartoissa esiintyvistä nimistä voidaan myös saada tieto niiden iästä. Jos nimistä etsii erikoisuuksia niin sellaiseksi voitanee kohdettansa kuvaavana mainita esimerkiksi: Rimpikytö, Ruostetneva, Heinineva, Nevaluhta, Pöllönneva, Rautaneva, Lellava, Fälly. Outoja nimiä ovat: Tokkoluhta, Ontto, Kooseni, Yökorpi, Sokiankytö, Porokas, Ohmero, Knöökkö ja Parjakanneva esimerkiksi ja erikoinen on myös Niileksen palo, joiden merkitys, etymologia ei ehkä jokaiselle verenkuljettamalle avaudu. Varsin kuvainnollinen nimi on Ontonpäässä viljeltyjen Rautanevan ja Hirvinevan välissä sijaitseva suosaareke Rahkapakka, joka on ollut kehityshistorialtaan kermikeidassuo. Raivaamatta on jätetty laajan suon jäänne, sen korkein osa - rahkainen pakka. Aikana ennen maastokarttojen yleistymistä toimi paikannimistö ihmisten mielikuvakarttana. Lähes kaikilla tien- ja joenmutkillakin oli nimensä. Samoin maastokohteilla kuitenkin harventuen, mitä ulommaksi asutuksesta edettiin. Asutut alueet olivat tiheimmin ristittyjä. Nimien avulla kohdennettiin paikat, joista kulloinkin oli kysymys. Samoin nimien avulla opastettiin reitit kulkijoille. 138
SUOMEN SUOVILJELYSYHDISTYKSEN SUOMAATUTKIMUS KAUHAJOELLA 1913 Vuonna 1913 tutkituista 54:stä Kauhajoen suosta todettiin tutkimuksessa huomattavimpina viljelyskelpoisina soina: Ritakeidas, josta viljelyskelpoista suota n. 120 ha, Rahkaneva n. 150 ha, Heinineva n. 75 ha, Rytineva n 300 ha, Vähäkoihna n. 300 ha ja Iiroonneva n. 300 ha. Arvionsa tutkimuksessa oli myös metsänkasvuun ja polttoturpeen tuottamiseen suositeltavista soista. Uuroon Ritakeidas on kokonaan ojittu ja raivaamatta. Nevalla on nyt pieni turvetuotantoalue. Päntäneen Rahkaneva on osaksi ollut viljeltynä tutkimusta tehtäessä, mutta sitä on sen jälkeen raivattu lisää pelloksi ja loppuosa on ojitettu. Heinineva Hyypässä lienee kokonaan viljelty, koska maastokartalta nevan nimi puuttuu ja alue on viljelysmaana. Rytineva on maastokartassa muuttunut Rytiperän kulmakunnaksi, joten neva on suurelta osin raivattu pelloksi. Vähäkoihnasta on ehkä puolet suosituksesta otettu viljelykseen, eteläosa nevasta on ojittu. Iiroonnevasta on raivattu viljelykseen parisataa hehtaaria, loppu on turvetuotantoalueena ja ojittuna. Tutkimuksessa viljelykseen suositelluista soista on raivattu kartoilta karkeasti arvioituna vähintään sata ellei useampikin sata hehtaaria. Siis huomattava määrä kuitenkin. KALPENEVAT KYDÖT Mihin häviää kytömailta ja pelloilta humus siis se eloperäinen multakerros kivennäismaan päältä? Käytännön tietona on, että se tavallaan kuluu pois. Tuuli ja vesi hävittävät sitä osaltaan. Paljon poltettujen kytöjen ohentunut turvekerros sekoittuu kivennäismaahan ja häviää. Nykyajan raskaat koneet mankeloivat maata ja samalla kuluttavat pintakerrosta. Ruokamultakerros ei ole voinut myöskään lisääntyä, kun karjanlannan käyttö on vähentynyt. Enää ei ajeta rapamaille myöskään savea. Apulannat ja lietelanta eivät lisää ruokamultakerrosta. Kivennäismaapellot muuttuvat yhä kalpeammiksi. PALUU Vieras palaa Kauhajoelle. Pysähtyy Kokonkylässä Koosenin laidalle. Lakeus lepää syyskuun auringossa, kellertävänä, syksyn hiljentämänä. Jostakin kaukaa lakeuden laidalta kuuluu vielä puimurin ja kyntävän traktorin vaimea pörinä. Kytösavut ja raivaajien työn äänet ovat kauan sitten haihtuneet ja vaimentuneet. Jokin nöyryyttä muistuttava tuntemus nousee vieraankin mieleen. Välittyykö se lakeusmaiseman omalaatuisesta avarasta valosta vai historian, kertomusten mielikuvista? Matka jatkuu Kyrönkankaan kesätietä Kauhanevan rantaan. Pitkoispuilta aukeaa upea, syysauringon kultaama, allikoiden värittämä, avara, hiljainen suomaisema. Siinä on jotain kesyttämätöntä, kiehtovaa. LÄHTEET: Ruismäki Liisa: Kauhajoen historia Jyväskylä 1987, Luukko Armas: Etelä-Pohjanmaan historia III osa Vaasa 1945, Liakka Niilo: Ilmajoen pitäjä näköispainos, Maanmittaushallitus: Maanmittaus Suomessa 1633-1983, tilastotiedot Maa- ja metsätalousministeriön tietopalvelukeskuksesta. Pentti Kallion aineisto käsittää arvokkaita karttoja vuodelta 1856 ja vuosisadan vaihteesta (1898-1904), joita ei tässä yhteydessä ole mahdollista esitellä lähemmin. Niihin palataan tuonnempana Kauhajoen viljelysten kirjassa. Toimituksen huomautus 139