Lintuinfluenssaa Läänineläinlääkärinä sain elokuisena perjantaina puolen päivän maissa puhelinsoiton maa- ja metsätalousministeriöstä. Kollega kertoi oululaislokin alustavasta lintuinfluenssaepäilystä. Tilanteeseen ei liittynyt sen enempää dramatiikkaa. Sovimme lisänäytteenotosta, ulkona pidettävän siipikarjan kartoittamisesta ja tiedottamisesta ensi alkuun lähiympäristön kunnaneläinlääkäreille ja muille sidosryhmille. Ministeriön tiedotteen lähdettyä julkisuuteen alkuillasta alkoi kuitenkin varsinainen vilske. Vaikka ministeriön kanssa oli sovittu, että he ja Kansanterveyslaitos hoitavat tiedottamisen, oli löydöksen alkuperäpaikallakin pakko vastata median paineeseen ja ilta kului haastatteluissa sekä televisiokuvauksissa. Myös maan ylin johto kyseli maaherran välityksellä, onko valtakunnan turvallisuus uhattuna ja onko tilanne hallinnassa. Kansanterveyslaitoksella pidettiin illan kuluessa kriisipalaveri ja asiaa koskeva tiedote toimitettiin nettisivulle jo samana iltana. Seuraavana aamuna avautui palveleva puhelin huolissaan olevia kansalaisia varten. Lauantaipäivän aikana siihen soittikin lähes sata ihmistä. Lauantaiaamuna tuli tieto, että Oulussa poliisin hätäkeskukseen tulvii ilmoituksia kuolleina löydetyistä linnuista. Tilanteessa ei ollut suotavaa, että yleisö kuljettelisi lintuja sinne tänne. Niinpä organisoimme viikonlopuksi kuolleiden lintujen keräilypalvelun. Tähän tehtävään rekrytoitiin lähin valmiuseläinlääkäri; hänelle tulikin sitten noutopyyntöjä tasaiseen tahtiin. Tässä ei sinänsä ollut mitään ihmeellistä: tähän aikaan vuodesta kuolleita nuoria lokkeja löytyy muutenkin, kun salmonella, aspergilloosi ja loiset harventavat Oulun kaatopaikan ylitiheää populaatiota. Lauantaina osallistuin Kansanterveyslaitoksen järjestämään kansainväliseen puhelinkokoukseen, jossa oli osanottajina KTL:n lisäksi EU:n tartuntatautivirastosta sekä kollegat MMM:stä ja EELA:sta. Kokouksen tarkoituksena oli varmistaa, että Suomen käynnistämät varotoimet olivat kansainvälisten asiantuntijoiden mielestä riittäviä. Sain kuulla, että jos löydös ei Suomen mediassa olisikaan mikään jymyuutinen, se oli sitä Länsi-Euroopassa. Rivien välistä olin ymmärtävänäni, että idästä tulevaa pandemiaa pelätään kovasti ja Suomi vieläkin mielletään osaksi itäistä naapuriaan. Siksi en enää ihmetellyt, miksi Reutersin kuvaaja ilmestyi perjantai-iltana kolkuttelemaan lääninhallituksen ovea. Hän sattui olemaan Oulussa ilmakitaransoiton MM-kisoissa. Myös EU:n komissiolle raportoitiin löydöksestä lauantaina. Tilanne todisti, miten avainasemassa eläinlääkärit ovat ihmisten terveyden suhteen. Tiedossa on, että 65 prosenttia taudinaiheuttajaorganismeista on yhteisiä ihmisille ja eläimille. Lähes kaikki vaarallisimmat ihmisepidemiat ovat eläinperäisiä. Kun eläinlääkärin Suomessa tekemä yksi alustava löydös saa aikaan tällaisen kohun koko Euroopassa, ei pitäisi olla epäselvää, onko ympäristöterveydenhuollon oikea paikka seututasolla teknisen toimen vai kansanterveystyön yhteydessä. Eikä pitäisi olla epäselvää siinäkään, minkälainen koulutus tulisi olla terveysvalvonnan johtajalla. Kun kunta- ja palvelurakenneuudistus etenee nopein askelin ja aluekuntamallikin on nostettu esille, voisi katseen meilläkin suunnata terveydenhuollon puitteissa rakentuvaan kuntayhteistyöhön väheksymättä ympäristönsuojelua ja rakennusvalvontaa, jotka varmasti löytävät omat yhteistyökuvionsa ilman eläinlääkäreitäkin. Lisäksi kannattaa miettiä, onko sittenkään järkevää siirtää tarttuvien eläintautien vastustusta valtiolta kunnille, kuten valmisteilla olevassa uudessa eläinlääkintähuoltolaissa on suunniteltu esitettävän. Antti Nurminen puheenjohtaja 419
Irrottaa liman Uutuus! Equimucin Vet 2 g (Acetylcystein.) Equimucin Vet 2 g jauhe. Koostumus: 1 annospussi, jossa 6 g jauhetta, sisältää: Asetyylikysteiini 2000 mg. Kohde-eläinlaji: Hevonen. Käyttöaiheet: Trakeobronkiaalieritteen viskositeetin vähentäminen kroonisissa bronkopulmonaalisissa taudeissa, joihin liittyy poikkeava limaneritys ja mukostaasi. Vasta-aiheet: Ei saa antaa yhdessä antitussiivisten aineiden kanssa, koska tämä voi johtaa haitalliseen liman kertymiseen yskänrefleksin heikentyessä. Haittavaikutukset: Yliherkkyyttä asetyylikysteiinille saattaa esiintyä. Jos haittavaikutuksia ilmenee, tulee Equimucin Vet jauheen antaminen keskeyttää ja aloittaa oireenmukainen hoito. Käyttöön liittyvät erityiset varotoimet: Equimucin Vet jauhetta ei saa antaa hevosille, joilla epäillään mahahaavaa. Koska asetyylikysteiini metaboloituu rikkiä sisältäviksi tuotteiksi, sitä on annettava varoen hevosille, joilla tiedetään olevan maksasairaus. Käyttö tiineyden ja laktaation aikana: Rotilla ja kaniineilla tehdyissä laboratoriotutkimuksissa ei ole saatu näyttöä epämuodostumia aiheuttavista vaikutuksista. Equimucin Vet jauheen turvallisuutta tiineyden ja laktaation aikana ei ole osoitettu. Voidaan käyttää ainoastaan hoidosta vastaavan eläinlääkärin tekemään hyöty-haitta -suhteen arviointiin perustuen. Yhteisvaikutukset muiden lääkevalmisteiden kanssa sekä muut yhteisvaikutukset: Asetyylikysteiiniä ei saa antaa samanaikaisesti muiden lääkevalmisteiden kanssa yhteensopimattomuusriskin vuoksi. Ilmoituksissa beetalaktaamiantibioottien (penisilliinit ja kefalosporiinit) ja tetrasykliinien inaktivoitumisesta on tähän mennessä viitattu vain in vitro -kokeisiin, joissa nämä aineet on sekoitettu keskenään. Näiden antibioottien antamisen välillä tulee olla vähintään kahden tunnin tauko (ei koske doksisykliiniä). Asetyylikysteiini on yhteensopiva potenttien sulfonamidien ja kaikkien tämänhetkisten keuhkoputkia laajentavien lääkkeiden kanssa ja sitä voidaan antaa näiden valmisteiden kanssa samanaikaisesti. Antitussiivisten aineiden samanaikainen antaminen voi aiheuttaa haitallista liman kertymistä yskänrefleksin heikentyessä. Siksi Equimucin Vet jauheen ja antitussiivisten aineiden yhdistelmähoitoa tulee välttää. Annostus ja antotapa: Käytetään rehuun sekoitettuna. 10 mg asetyylikysteiiniä painokiloa kohti kahdesti päivässä (vuorokausiannos on 20 mg painokiloa kohti) 20 vuorokauden ajan. Varoaika: Teurastus: 0 vrk. Maito*: 0 vrk. *Otettava huomioon maissa, joissa hevosenmaitoa käytetään elintarvikkeeksi. Erityiset varotoimenpiteet, joita lääkevalmistetta antavan henkilön on noudatettava: Valmistetta käsiteltäessä on käytettävä suojakäsineitä. Kestoaika: 3 vuotta. Säilytys: Säilytä alle 25 C. Pakkaus: Pahvirasia, jossa 100 annospussia (á 6 g jauhetta). Myyntiluvan haltija: CP-Pharma, Saksa ELÄINLÄÄKKEET Scanvet Eläinlääkkeet Oy Puhelin (03) 630 3100 Fax (03) 630 3120 Osoite PL 27, 13721 Parola E-mail scanvet@scanvet.fi
E L Ä I N L Ä Ä K Ä R I S U O M E N E L Ä I N L Ä Ä K Ä R I L E H T I F I N S K V E T E R I N Ä R T I D S K R I F T 9/2005 Tieteelliset artikkelit 423 Lintuinß uenssa kirjallisuuskatsaus ja villilintujen alustava kartoitustutkimus Suomessa 2003 Avian inß uenza literature review and pilot survey in wild birds in Finland in 2003 Aija Laiho, Anna-Maija Virtala, Christine Ek-Kommonen ja Olli Vapalahti 428 Portfolio kliinisen eläinlääketieteen erikoistumiskoulutuksen apuvälineenä Professional development portfolio as a tool for veterinarians specializing in small animal diseases, equine diseases and production medicine Mirja Ruohoniemi ja Lena M. Levander Muut artikkelit 438 Euroopan elintarviketurvallisuusviranomainen ja TSE Riitta Maijala 442 Eläinlääkärin vastuuvakuutus Leif Wikman ja Mika Leppinen 444 FVE-möte på Rivieran Johan Beck-Friis 446 Tanskalainen hevosambulanssi Suomessa vuonna 1940 Jørgen Folkersen 452 Pohjoismaiset sikaeläinlääkärit koolla Virpi Ala-Risku 454 Jerusalemin yliopistossa Vilhelmiina Huuskonen Vakiot 419 Pääkirjoitus: lintuinß uenssaa 422 Ledare: fågelinß uensa 456 Ajankohtaista EELAsta 458 Microglossus 459 Ajankohtaista 460 Uusia julkaisuja 462 Henkilöuutiset 463 Kurssit 466 Apurahat 468 Fennovet Oy järjestää 471 Avoimet työpaikat Lintuinfluenssasta s. 423 TSE-taudeista s. 438 Eläinlääkärin vastuuvakuutus s. 442 Ur innehållet Den första vetenskapliga artikeln är en litteraturöversikt om fågelinßuensa och en preliminär undersökning om situationen hos vilda fåglar i Finland år 2003. Den andra artikeln beskriver portofolien som ett hjälpmedel vid veterinärmedicinsk specialistutbildning. De övriga artiklarna berättar om den europeiska myndigheten för livsmedelssäkerhet och TSE, om veterinärers ansvarsförsäkringar och på svenska om FVE-mötet på Rivieran. Standardspalten från EELA berättar om resistenstest för mikrobläkemedel och den aktuella spalten om ytterligare forskningsstipendieframgångar i USA. Tieteellisesti tarkistettu Genomgått vetenskaplig granskning Kansikuva/Pärmbild: Ketunpoikasia/Rävungar. Kuva: Seppo Nykänen/Lehtikuva
422 Fågelinfluensa I egenskap av länsveterinär fick jag vid tolvtiden en fredag i augusti ett telefonsamtal från jord- och skogsbruksministeriet. En kollega berättade att man preliminärt misstänkte fågelinfluensa hos en mås i Uleåborg. Mer dramatiskt än så var det inte. Vi kom överens om att ytterligare prov skulle tas, att de fjäderfäbesättningar som går ute skulle kartläggas och att kommunalveterinärerna i trakten och andra intressegrupper skulle informeras i första hand. Efter att ministeriet hade offentliggjort ett meddelande mot kvällssidan började det emellertid gå livligt till. Trots att det fanns en överenskommelse med ministeriet om att ministeriet och Folkhälsoinstitutet skulle sköta informationen var det också på den ort där fyndet hade gjorts nödvändigt att möta trycket från medierna, så kvällen gick i intervjuernas och tv-framträdandenas tecken. Också landets högsta ledning undrade via landshövdingen om rikets säkerhet var hotad och om läget var under kontroll. Ett krismöte ordnades på Folkhälsoinstitutet under kvällens lopp, och ett meddelande som gällde saken sattes ut på institutets webbsidor redan samma kväll. Följande morgon öppnades en telefonlinje för oroliga medborgare. Under lördagen anlitades den sedan av nästan hundra människor. Lördag morgon kom beskedet att polisens nödcentral i Uleåborg översvämmades av meddelanden om fåglar som påträffats döda. I det läget var det inte önskvärt att allmänheten skulle transportera fåglar kors och tvärs. Därför organiserade vi en uppsamlingsservice som var i gång under veckoslutet. Den närmaste beredskapsveterinären rekryterades för att sköta uppdraget och det kom verkligen in en jämn ström av samtal där man bad om avhämtning av döda fåglar. I och för sig var det här inget märkvärdigt; vid den här tiden på året hittar man relativt ofta döda unga måsar, eftersom salmonella, aspergillos och parasiter angriper den överstora populationen på soptippen i Uleåborg. På lördagen deltog jag i en internationell telefonkonferens som Folkhälsoinstitutet ordnade. Förutom representanter för Folkhälsoinstitutet och EU:s smittskyddsverk deltog också kollegerna från JSM och EELA. Syftet med konferensen var att säkerställa att de försiktighetsåtgärder som Finland hade vidtagit var tillräckliga enligt de internationella experternas uppfattning. Jag fick höra att även om fyndet kanske inte var någon pangnyhet för medierna i Finland så förhöll det sig annorlunda i Västeuropa. Mellan raderna tyckte jag mig förstå att det finns en stor skräck för en pandemi som kommer österifrån och att Finland fortfarande uppfattas som en del av sin östra granne. Därför undrade jag inte längre över varför en fotograf från Reuters hade knackat på länsstyrelsens dörr på fredagskvällen. Han råkade befinna sig i Uleåborg på grund av VM-tävlingen i luftgitarr. Också EU-kommissionen underrättades om fyndet på lördagen. Det hela var ett tydligt bevis för vilken nyckelposition veterinärerna innehar när det gäller människors hälsa. Det är ett välkänt faktum att 65 procent av de patogena organismerna är gemensamma för människor och djur. Nästan alla de farligaste epidemierna bland människor är sjukdomar som överförs från djur. Om ett enda preliminärt fynd som en veterinär gör i Finland leder till sådan uppståndelse i hela Europa borde det inte råda någon oklarhet om huruvida miljöhälsovårdens rätta plats på regionnivå är inom tekniska sektorn eller folkhälsoarbetet. Inte heller borde det råda någon oklarhet om vilket slag av utbildning den person som leder hälsoövervakningen bör ha. När kommun- och servicestrukturreformen framskrider i raskt tempo och man har lyft fram modellen med regionkommuner skulle man också hos oss kunna rikta blicken mot det kommunsamarbete som byggs upp inom ramen för hälso- och sjukvården utan att alls ringakta miljövården och byggnadstillsynen, som säkert hittar sina egna samarbetsmodeller även utan veterinärerna. Dessutom är det värt att fundera på om det när allt kommer omkrig är vettigt att överföra bekämpningen av smittsamma djursjukdomar från staten till kommunerna, vilket enligt planerna skall föreslås i den nya veterinärvårdslag som är under beredning. Antti Nurminen ordförande Suomen Eläinlääkärilehti Finsk Veterinärtidskrift Suomen Eläinlääkäriliitto ry:n jäsenlehti Medlemsblad för Finlands Veterinärförbund r.f. Vuodesta 1893 www.sell.fi Päätoimittaja Huvudredaktör: Antti Nurminen (vastaava toimittaja, ansvarig redaktör) puh. 0400 888 612 antti.nurminen@sell.fi Toimitussihteeri Redaktionssekreterare: Anna Parkkari puh. (09) 7745 4817 faksi (09) 7745 4818 toimitus@sell.fi Tieteellinen toimittaja Vetenskapligt redaktör: Jouko Koppinen, jouko.koppinen@fimnet.fi Kirjoitusohjeet Direktiv för skribenter: www.sell.fi, lehden kohdalta tai tilaa riitta.puro@sell.fi Ilmoitusasiat Anmälningsärenden: Pirkko Nousiainen puh. (09) 7745 4814 pirkko.nousiainen@sell.fi Tieteellinen toimituskunta Vetenskapligt redaktionsråd: dosentti Marja-Liisa Hänninen ELT Liisa Kaartinen professori Terttu Katila professori Hannu Korkeala dosentti Sven Nikander professori Satu Pyörälä ELT Mirja Ruohoniemi professori Hannu Saloniemi ELT Timo Soveri Toimitusneuvosto Redaktionsråd: puheenjohtaja Tuomas Herva jäsenet Mari Heinonen, Janne Lunden, Leena Saijonmaa-Koulumies, Minna Viitanen, Raisa Iivonen ja Anna Parkkari sihteeri Toimitus Redaktion: Suomen Eläinlääkäriliitto Mäkelänkatu 2 C, 4. krs 00500 Helsinki puh. (09) 7745 4817 faksi (09) 7745 4818 toimitus@sell.fi Pääkirjoituksen ruotsinnos/ Översättning av ledaren Leif Wikman Painos Upplaga: 2 200 Tilaushinnat 2005 Prenumerationspriser 2005: 90 e, eläinlääketieteen opiskelijoille, jotka eivät vielä ole liiton jäseniä ja liiton eläkkeellä oleville jäsenille 35 e, EKYn jäsenille 20 e, pohjoismaisten eläinlääkäriliittojen jäsenet 45 e. 90 e, för vet.med. studerande och pensionerade 35 e, för EKY medlem 20 e, för medlem nordiska veterinärförbund 45 e. ISSN 0039-5501 Painopaikka Uusimaa Oy, Porvoo Aikakauslehtien liiton jäsen
Aija Laiho, Anna-Maija Virtala, Christine Ek-Kommonen ja Olli Vapalahti Lintuinfluenssa kirjallisuuskatsaus ja villilintujen alustava kartoitustutkimus Suomessa 2003 Avian influenza literature review and pilot survey in wild birds in Finland in 2003 YHTEENVETO Lintuinfluenssa on influenssa A-viruksen aiheuttama, vakava ja helposti leviävä siipikarjan virustauti, joka aiheuttaa suuria tappioita siipikarjataloudelle maailmanlaajuisesti. Viime vuosina on ensi kertaa todettu myös henkeä uhkaavia zoonoottisia tartuntoja ihmisillä. Vaarana on, että muuntunut lintuinfluenssavirus voi olla lähtökohtana uudelle, tuhoisalle ihmisen influenssa A-viruspandemialle. Vesilinnut, kahlaajat ja lokit ovat influenssa A-viruksen luonnollisia isäntiä ja voivat levittää virusta tehokkaasti ulosteessaan. Influenssa A-viruksen esiintymistä Suomen villilinnuissa kartoitettiin kesällä 2003. Linnuista kerättiin 319 ulostenäytettä viruseristystä varten. Yhdestäkään näytteestä ei todettu influenssa A-virusta. Otoskoko oli kuitenkin niin pieni, että sen perusteella ei voi päätellä ettei lintuinfluenssaa esiintyisi Suomen lintupopulaatiossa. SUMMARY Avian influenza is a serious and easily transmitted disease caused by influenza A virus. It results in major losses worldwide to the poultry industry. During the last years, life-threatening zoonotic infections have been observed in humans and there is a danger that a derivative of the avian influenza virus might give origin to a new devastating human influenza A virus pandemic. Aquatic birds, waders and gulls are natural hosts of influenza A virus and may spread the virus effectively in their faeces. In this survey, 319 faecal samples from Finnish wild birds were collected for virus isolation in embryonated eggs in the summer of 2003. All samples were negative for influenza A virus. However, because of a small number of samples, it cannot be concluded that avian influenza would not occur in Finnish bird populations. KIRJALLISUUSKATSAUS JOHDANTO Lintuinfluenssa on influenssa A-viruksen aiheuttama, ympäri maailmaa esiintyvä lintujen infektiotauti. Kaikkia lintuja pidetään taudille alttiina, mutta jotkut lajit ovat toisia resistentimpiä tartunnalle. Taudinkuva vaihtelee kanoilla lievästä sairaudesta jopa sataprosenttisen tappavaan, helposti leviävään epidemiaan (Alexander 1993). Suurin osa influenssa A-virusten 15:stä hemagglutiniini- ja yhdeksästä neuramidaasi -alatyypistä infektoi siipikarjaa (Perdue ja Suarez 2000). Matalapatogeeninen lintuinfluenssavirus (low pathogenic avian influenza virus eli LPAI-virus) pystyy lisääntymään vain tietyissä elimissä, lähinnä hengitysteissä, keuhkoissa ja ruoansulatuskanavassa. Kierreltyään jonkin aikaa siipikarjassa jotkut LPAI-viruskannat voivat mutatoitua siten, että viruksen hemagglutiniinin kypsyminen on mahdollista muuallakin kuin hengitys- ja ruoansulatuskanavassa. Näin LPAI-viruksesta voi syntyä korkeapatogeeninen lintuinfluenssavirus (highly pathogenic avian influenza virus eli HPAI-virus). HPAI-virukset pystyvät lisääntymään kaikissa isäntäeläimen elimissä. Tuhoamalla elintärkeitä elimiä virus aiheuttaa lopulta eläimen kuoleman. Kaikki HPAI-tapaukset ovat tähän mennessä olleet H5- tai H7-alatyyppien aiheuttamia (Capua ym. 2000). HPAI kuuluu OIE:n (Office International des Épizooties) ilmoitettavien tautien listaan (lintuinfluenssa kuului vanhalle OIE:n A-listalle) (OIE 2005). 423
Anna Parkkari Suomessa lintuinfluenssa kuuluu helposti leviäviin eläintauteihin. Lintuinfluenssan oireita siipikarjalla ovat muun muassa muutokset muninnassa, hengitystieoireet, syanoosi, ödeemat, ripuli ja lisääntynyt kuolleisuus. Linnut voivat myös kuolla äkillisesti ilman edeltäviä oireita (Alexander 1993). Samanlaisia oireita aiheuttavat muun muassa infektiivinen bronkiitti (IB), infektiivinen laryngotrakeiitti (ILT), Newcastlen tauti (ND) ja kanakolera (Jordan ja Pattison 1996). Viime aikoina lintuinfluenssa on aiheuttanut useita vakavia epidemioita. HPAI-alatyypin H7N7 aiheuttama epidemia Hollannissa vuonna 2003 johti 30 miljoonan linnun lopettamiseen tartunnan leviämisen ehkäisemiseksi (Stegeman ym. 2004). Torjuntatoimiin osallistuneista ihmisistä 89 sai laboratoriossa varmistetun tartunnan ja yksi eläinlääkäri menehtyi keuhkoinfektioon (Koopmans ym. 2004). Vuonna 2003 alkanut HPAI-alatyypin H5N1 aiheuttama epidemia Aasiassa on levinnyt kahdeksaan maahan. Epidemia on johtanut noin 100 miljoonan linnun lopettamiseen tartunnan leviämisen ehkäisemiseksi. Viruksen on lisäksi todettu tarttuneen 42 ihmiseen, joista 30 on kuollut tartuntaan (Kaye ja Pringle 2005). Viruksen evoluutio ja tartunta nisäkkäisiin Influenssa A-virus kuuluu ortomyksoviruksiin. Viruksen genomi koostuu lineaarisesta, yksijuosteisesta negatiivisäikeisestä RNA:sta, joka on jakautunut kahdeksaan segmenttiin ja on kooltaan 10 13,6 kb (Murphy ym. 1999). Viruksen evoluutionopeus on hidas sen luonnollisissa isännissä mutta nopea nisäkkäissä. Tämän uskotaan johtuvan valintapaineesta vieraassa isännässä (Suarez 2000). Viruksen RNA:ta kopioiva polymeraasi on epätarkka ja uutta virusgenomia tuotettaessa syntyy paljon virheitä. Näin syntyy nopeasti suuri määrä erilaisia genotyyppejä, joista suurin osa eliminoituu elinkelvottomina, mutta jotkut mutantit saattavat sopeutua paremmin vallitseviin olosuhteisiin ja alkaa lisääntyä (Suarez 2000). Lintujen ja nisäkkäiden influenssa A-virukset ovat toisilleen läheisiä (Murphy ym. 1999). Sikaa, jonka soluissa on reseptori sekä linnun että ihmisen influenssa A-viruksille, on pidetty sekoitusalustana (englanniksi mixing vessel), jossa ihmisen ja linnun influenssaviruksien RNA-jaokkeet voivat järjestyä uudelleen keskenään. Tällöin voi syntyä virus, joka pystyy lisääntymään ihmissoluissa ja leviämään tehokkaasti populaatiossa, koska immuniteetti viruksen pinnan uutta lintuperäistä hemagglutiniinia vastaan puuttuu (Banks ym. 1998). Esimerkiksi suurta, 20 miljoonaa ihmishenkeä vaatinutta 424
influenssapandemiaa vuonna 1918 luultavasti edelsi juuri tämänkaltainen tapahtumasarja (englanniksi antigenic shift). Vähäisemmät, jokavuotisina toistuvat epidemiat ovat yleensä seurausta yhden subtyypin sisällä tapahtuneesta pistemutaatiosta (englanniksi antigenic drift), jolloin edellisen infektion aikana muodostuneet vasta-aineet eivät enää anna täydellistä suojaa (Tiilikainen ym. 1998). Lintuinfluenssaviruksen zoonoottinen keuhko-oireinen tarttuminen suoraan linnusta ihmiseen todettiin ensi kertaa vasta 1997 Hong Kongin lintuinfluenssaepidemian yhteydessä (Sims ym. 2003). Myös ihmisessä voi tapahtua virusten RNA-jaokkeiden ja samalla antigeenien vaihto ihmisen infektoituessa samanaikaisesti linnun ja ihmisen influenssaviruksella (Banks ym. 1998). WHO:n (2004a) mukaan infektoituneelle siipikarjalle altistuvien ihmisten rokottaminen ihmisissä sillä hetkellä kiertävää influenssaa vastaan voi pienentää todennäköisyyttä, että ihminen infektoituu samanaikaisesti lintu- ja ihmisinfluenssaviruksella. Tämä vähentäisi riskiä virusten geenien vaihtumiseen. Lisäksi WHO:n (2004a) suositusten mukaan infektoituneen siipikarjan kanssa tekemisissä olevien ihmisten tulee pukeutua sopiviin suojavaatteisiin ja varusteisiin, ja heidän tulee saada profylaktinen antiviraalinen lääkitys (oseltamiviiri). Influenssaviruksen eradikaatiota Aasiassa vaikeuttavat huomattavasti ihmisten ja kotieläinten tiivis yhteiselo sekä puutteellinen infrastruktuuri. Näissä oloissa tautia on hyvin vaikea valvoa (WHO 2004b). Epidemiologia ja vastustus Influenssa A-virusten luonnollisia isäntiä ovat vesilinnut, kahlaajat ja lokit. Virusta pidetään niille avirulenttina. Muut linnut tai nisäkkäät (kuten sika, ihminen ja hevonen) ovat sekundaarisia isäntiä (Suarez 2000). Vesilinnut erittävät virusta runsaasti ulosteeseen ja voivat levittää tartuntaa tehokkaasti, kuten myös ihmiset ja muut eläimet (Murphy ym. 1999). Infektiiviset ulosteet ovat ensisijainen leviämistapa taudinpurkauksen yhteydessä. Ulkona, erityisesti vesilintujen muuttoreittien varrella kasvatetuilla linnuilla on suurempi riski sairastua lintuinfluenssaan kuin sisätiloissa kasvatetuilla linnuilla (Alexander 2000). Alle yhden vuoden ikäisistä linnuista eristetään useammin influenssa A-virusta kuin aikuisista linnuista (Stallknecht ja Shane 1988). Virusta esiintyy enemmän ennen muuttoaikaa, koska nuoret, tartunnalle herkät linnut kokoontuvat tällöin yhteen. Myöhemmin virusta esiintyy vähemmän, mikä johtuu parantuneesta laumaimmuniteetista ja nuorten lintujen hajaantumisesta muuton yhteydessä (Stallknecht ja Shane 1988). Lintuinfluenssavirus säilyy pitkään ympäristössä; 17 C:n lämpöisessä vedessä infektiviteetti säilyy 126 207 vuorokautta ja 28 C:n lämpötilassa 30 102 vuorokautta (Stallknecht ym. 1990). Siipikarjatilat tulee suunnitella niin, etteivät ne houkuttele paikalle villilintuja. Villilintujen pääsy juoma- ja vesiastioille tulee estää, eikä tiloilla saisi olla vesilintuja houkuttelevia lammikoita. Eri lintulajien kasvatus samalla tilalla voi houkutella villilintuja enemmän kuin vain yhden lajin kasvattaminen (Alexander 2000). Siat tulee kasvattaa erillään linnuista (Murphy ym. 1999). WHO:n (2004b) mukaan infektoitunut siipikarjan liha ja munat ovat turvallisia, kun niiden sisälämpötila saavuttaa lämpötilan +70 C. Virus voi olla infektoituneessa munassa sisä- ja ulkopuolella, mikä tulee huomioida kontrolliohjelmissa. Cappucci tutkimusryhmineen (1985) löysi infektoituneiden kanojen munimista munista lintuinfluenssavirusta (H5N2) keltuaisesta, valkuaisesta ja kuoresta. Tutkimus osoitti viruksen voivan säilyä useita päiviä keltuaisessa ja valkuaisessa viileässä lämpötilassa (10 18 C). Rokotteilla pyritään vähentämään lintujen kliinisiä oireita, viremiaa ja ympäristöön leviävän viruksen määrää (Capua ym. 2002), mutta rokotteet eivät anna täydellistä suojaa (Mackenzie 2004). Koska rokotettuja terveitä lintuja ei ole pystytty erottamaan tartunnan saaneista mutta kliinisesti terveistä, rokotetuista linnuista, tartunta saattaa levitä näiden lintujen välityksellä (Capua ym. 2002). Lisäksi rokottaminen LPAIinfektiota vastaan saattaa peittää mutaation seurauksena syntyneen HPAI-viruksen aiheuttamat kliiniset oireet, mistä voi olla seurauksena salakavala HPAI-viruksen leviäminen (EU 2000). Italiassa vuosien 1999 2001 epidemiassa käytettiin niin sanottua heterogeenista rokotetta, jossa oli sama hemagglutiniinin alatyyppi mutta eri neuramidaasin alatyyppi kuin kiertävällä viruksella. Tällöin terveet rokotetut ja infektoituneet rokotetut voitiin erottaa toisistaan sopivalla testillä (DIVA eli differenting infected from vaccinated animals) (Capua ym. 2002). Suomessa rokottaminen on kuitenkin kielletty. Hätärokotuksista määrätään erikseen (MMM 1996). OMA TUTKIMUS EU:n jäsenvaltioissa toteutettiin 2002 2003 kartoitustutkimus, jonka tarkoituksena oli seuloa influenssa A-viruksen tartuntoja siipikarjassa ja luonnonvaraisissa linnuissa. Aineisto ja menetelmät Suomessa näytteiksi kerättiin tuoretta ulostetta yhteensä 319 linnusta (35 prosenttia vesilinnuista, 12 prosenttia kahlaajista, 37 prosenttia 425
lokeista ja 16 prosenttia muista linnuista). Poikasia tai nuoria lintuja oli 33 prosenttia ja aikuisia 66 prosenttia. Suurin osa näytteistä otettiin kesä- (45 prosenttia), touko- (28 prosenttia) ja heinäkuussa (21 prosenttia). Luonnontieteellisen keskusmuseon rengastustoimiston linturengastajat ottivat ulostenäytteet. Näytteet kuljetettiin tutkittavaksi EELAan virusnäytekuljetustikuissa (Culturette TM collection and transport system, Becton Dickinson). Näytteistä valmistettiin suspensio, jota injisoitiin 0,2 millilitraa 8 10 vuorokauden ikäisiin hedelmöitettyihin kananmuniin ja inkuboitiin niissä 6 vuorokautta 37 C:ssa. Kananmunat jäähdytettiin +4 C:een ja niistä kerättiin allantoisneste, jolle tehtiin hemagglutinaatiotesti. Prevalensseille laskettiin binomijakaumaan perustuvat luottamusvälit (Casella ja Berger, 1990). Tuorein arvio Suomen pesimälinnuston kokonaismäärästä on 1990-luvun alkupuolelta (Väisänen ym. 1998), jolloin yhteenlasketuksi parimääräksi arvioitiin 49 miljoonaa paria eli 98 miljoonaa yksilöä. Näistä noin 2,2 miljoonaa yksilöä oli vesilintuja, noin 2,4 miljoonaa yksilöä kahlaajia ja noin 420 000 yksilöä lokkeja. Tulokset Tutkituista villilinnuista ei löytynyt yhtään positiivista näytettä (95 prosentin luottamusväli: 0 1 prosenttia). Todennäköisimmän kantajapopulaation (vesilinnut, kahlaajat ja lokit) negatiiviselle tulokselle lasketun 95 prosentin luottamusvälin yläraja on yksi prosentti, minkä mukaan tähän ryhmään kuuluvia positiivisia lintuja voisi Suomessa olla 50 000 kappaletta. Pohdinta Negatiivinen tulos voi merkitä seuraavia asioita: lintuinfluenssaa ei esiinny Suomen villilinnuissa, laboratoriotutkimus antaa vääriä negatiivisia tuloksia, otoskoko on liian pieni, näytteet on otettu vääristä linnuista tai väärään aikaan tai virus on kuollut kuljetuksen aikana. EELA osallistuu vuosittain EU:n lintuinfluenssareferenssilaboratorion (VLA, Weybridge, UK) järjestämään vertailutestiin hyvin tuloksin. Käytetyn testin sensitiivisyyttä ei kuitenkaan tiedetä, joten mahdollisuus vääriin negatiivisiin tuloksiin on olemassa. Jos oletetaan, että Suomen noin viiden miljoonan vesilinnun, kahlaajan ja lokin populaatiossa olisi 0,1 prosenttia infektoituneita lintuja, tarvittaisiin infektion toteamiseksi 95 prosentin luottamustasolla noin 3 000 linnun otos (de Blas ym. 2000). Vesilintujen, kahlaajien ja lokkien osuus kokonaisnäytemäärästä oli 84 prosenttia. Viruksen löytymisen kannalta olisi ollut parempi, jos koko tutkimus olisi keskittynyt niihin ja lisäksi poikasia ja nuoria lintuja olisi ollut enemmän. Näytteenottoajankohta olisi tullut kohdistaa tarkemmin syysmuuttoaikaan, mikä on Suomessa elokuussa (Pöyhönen 1995). Tutkimamme ulostenäytemäärä oli selvästi liian pieni ja hajanainen sen toteamiseksi, ettei lintuinfluenssaa ole Suomeen muuttavissa vesilinnuissa. Negatiivisesta tuloksesta huolimatta on todennäköistä, että Suomen villilinnuissa on lintuinfluenssatartuntaa. Tätä tukevat Ruotsissa saadut positiiviset tulokset (Wallensten 2004), joissa noin 25 prosenttia nuorista linnuista ja 15 prosenttia vanhemmista linnuista kantoi lintuinfluenssavirusta, kun 1600 näytettä oli tutkittu. Ruotsalaisessa tutkimuksessa näytteenotto kohdistettiin syksyn 2002 muuttoaikaan ja ulostenäytteet pakastettiin heti -70 C:een. Näytteet tutkittiin RT-PCR:llä. Suomessa tehtiin vastaavanlainen tutkimus vuonna 1978, jolloin yhteensä 509 linnun yhdyssuolinäytteet tutkittiin (Estola ym. 1980). Vain yhdestä näytteestä löytyi hedelmöitetyn kananmunan sikiön tappava hemagglutinoiva virus. Näytteet oli kerätty syysmuuton aikana, mutta vain 54 näytettä oli peräisin vesilinnuista. Positiivinen näyte löytyi sinisorsasta, Anas platyrhynchos. Tämän selvityksen perusteella lintuinfluenssakartoitukset tulisi kohdistaa Suomessa koskemaan ensisijaisesti nuoria vesilintuja, kahlaajia ja lokkeja. Näytteitä tulisi kerätä muuttoreittien varrelta elokuussa. Lisäksi näytteitä tulisi ottaa selvästi enemmän. KIRJALLISUUS Alexander, D. J. Orthomyxovirus infection. Teoksessa: McFerran, J. B., McNulty, M. S. (toim.) Virus infections of birds. Volume 4, Elsevier 1993: 287 316. Alexander, D. J. A review of avian influenza in different bird species. Vet. Microbiol. 74, 2000: 3 13. Banks, J., Speidel, E., Alexander, D. J. Characterisation of an avian influenza A virus isolated from a human is an intermediate host necessary for the emergence of pandemic influenza viruses? Arch. Virol. 143, 1998: 781 787. de Blas, N., Ortega, C., Frankena, K., Noordhuizen, J., Thrusfield, M. Program Win Episcope 2.0. Borland Delphi 2000. Cappucci, Jr D. T., Johnson, D. C., Brugh, M., Smith, T. M., Jackson, C. F., Pearson, J. E., Senne, D. A. Isolation of avian influenza virus (subtype H5N2) from chicken eggs during a natural outbreak. Avian Dis. 29, no. 4, 1985: 1195 1200. Capua, I., Mutinelli, F., Marangon, S., Alexander, D. J. H7N1 avian influenza in Italy (1999 to 2000) in intensively reared chickens and turkeys. Avian Pathol. 29, 2000: 537 543. Capua, I., Terregino, C., Cattoli, G., Mutinelli, F., Rodriguez, J. F. Development of a DIVA (Differentiating infected from vaccinated animals) strategy using a vaccine containing a heterologous neuramidase for the control of avian influenza. Avian Pathol. 32, 2002: 47 55. Casella, G., Berger, R. L. Statistical inferences. Pacific Grove, Calif: Wadsworth & Brooks / Cole Advanced Books & Software, 1990: 444 445. 426
Estola, T., Saikku, P., Pirkola, M., Häkkinen, I., Veijalainen, P., Ek-Kommonen, C. Occurence of Influenza A viruses and their antibodies in migratory birds in Finland. Nord. Vet.-Med. 32, 1980: 321 324. European Comission, Health & Consumer Protection Directorate-General Directorate B-Scientific Health Opinions, Unit B3-Management of scientific committees II, Sanco/B3/AH/R17/2000. Jordan, F. T. W., Pattison, M. (toim.) Poultry Diseases, neljäs painos. W B. Saunders Company Ltd, 1996. Kaye, D., Pringle, C. R. Avian influenza viruses and their implication for human health. Clin. Infect. Dis. 40, 2005: 108 112. Koopmans, M., Wilbrink, B., Conyn, M., Natrop, G., van der Nat, H., Vennema, H., Meijer, A., van Steenbergen, J., Fouchier, R., Osterhaus, A., Bosman, A. Transmission of H7N7 avian influenza A virus to human beings during a large outbreak in commercial poultry farms in the Netherlands. Lancet 363, Feb. 21, 2004: 587 593. Mackenzie, D. Bird flu s ticking time bomb. New Scientist, March 27, 2004: 6 7. MMM päätös 3/EEO/96. Newcastlen taudin ja lintuinfluenssan vastustaminen. (D 38). Murphy, F. A., Gibbs, E. P. J., Horzinek, M. C., Studdert, M. J. Veterinary Virology. Academic Press, kolmas painos 1999: 419 421, 459 468. Office International des Épizooties (OIE). Diseases notifiable to the OIE. [www-dokumentti]. http://www.oie. int/eng/maladies/en_classification.htm. (luettu 14.4.2005). Perdue, M. L., Suarez, D. L. Structural features of avian influenza virus hemagglutinin that influence virulence. Vet. Microbiol. 74, 2000: 77 86. Pöyhönen, M. Muuttolintujen matkassa. Kustannusosakeyhtiö Otava, Keuruu 1995. Sims, L. D., Ellis, T. M., Liu, K. K., Dyrting, K., Wong, H., Peiris, M., Guan, Y., Shortridge, K. F. Avian influenza in Hong Kong 1997 2002. Avian Dis. 47, 2003: 832 838. Stallknecht, D. E., Shane, S. M. Host range of avian influenza virus in freeliving birds. Vet. Res. Commun. 12, 1988: 125 141. Stallknecht, D. E., Shane, S. M., Kearney, M. T., Zwank, P. J. Persistence of avian influenza viruses in water. Avian Dis. 34, 1990: 406 411. Stegeman, A., Bouma, A., Elbers, A. R., de Jong M. C., Nodelijk, G., de Klerk, F., Koch, G., van Boven, M. Avian influenza A virus (H7N7) in The Netherlands in 2003: course of the epidemic and effectiveness of control measures. J. Infect. Dis., 190 (12), 2004: 2088 2095. Suarez, D. L. Evolution of avian influenza viruses. Vet. Microbiol. 74, 2000: 15 27. Tiilikainen, A. S., Vaara, M., Vaheri, A. (toim.). Lääketieteellinen mikrobiologia. Kustannus Oy Duodecim, Vammala 1998. Wallensten, A. T. Avian influenza A virus in ducks migrating through Sweden. Emerging Zoonoses New Challenges. 18th NKVet Symposium, 2004, Uppsala, Sweden. Väisänen, R. A., Lammi, E., Koskimies, P. Muuttuva pesimälinnusto. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki 1998. World Health Organisation (WHO). Avian influenza ( bird flu ) and the significance of its transmission to humans. 15.1.2004. [www-dokumentti]. <http://www.who. int/mediacentre/factsheets/avian_influenza/en/>. (a) World Health Organisation (WHO). Avian influenza A (H5) in rural areas in Asia: food safety considerations. [www-dokumentti].http://www.who. int/foodsafety/micro/avian2/en/. (luettu 16.2.2004). (b) KIRJOITTAJIEN OSOITTEET Aija Laiho, ELK Kankurinkatu 8 e 41 00150 Helsinki, aija.laiho@helsinki.fi Anna-Maija Virtala, PhD, ELL, yliopistonlehtori Eläinlääketieteellinen tiedekunta, Helsingin yliopisto Christine Ek-Kommonen, ELL, erikoiseläinlääkäri EELA, Helsinki Olli Vapalahti, prof. Eläinlääketieteellinen tiedekunta ja Haartman-instituutti Helsingin yliopisto Artikkeli on osa Aija Laihon syventävien opintojen projektia 427
Mirja Ruohoniemi ja Lena M. Levander Portfolio kliinisen eläinlääketieteen erikoistumiskoulutuksen apuvälineenä Professional development portfolio as a tool for veterinarians specializing in small animal diseases, equine diseases and production medicine TIIVISTELMÄ Esittelemme portfoliotyöskentelyä yleisesti sekä viime vuosina erikoiseläinlääkärikoulutuksessa hyödynnetyn niin sanotun erikoistumisportfolion erityispiirteitä kliinisen eläinlääketieteen näkökulmasta. Jokainen erikoistumiskoulutuksessa oleva eläinlääkäri noudattaa omaa yksilöllistä opintopolkuaan ja joutuu ottamaan itse vastuun etenemisestään. Portfolion tekemisen avulla hän voi tulla paremmin tietoiseksi siitä, miten hän toimii, missä hän kehittyy ja missä ovat hänen kehittymisensä haasteet. Oma osaaminen hahmottuu tarkemmin, samoin kuin se, mitä ei vielä hallitse. Selkeät ohjeet ja ohjaus helpottavat portfoliotyöskentelyn käynnistymistä ja oman oppimisen tietoista pohdintaa. Ohjaajien ja vertaisryhmän antama tuki ja palaute ovat erikoistujan asiantuntijaksi kasvamisen kannalta tärkeitä. Koulutuksen lopussa erikoistuja pystyy portfolion avulla osoittamaan, mitä hän on oppinut ja mitkä ovat hänen vahvuutensa. SUMMARY We present the principles of portfolio work and describe the specific features of a professional development portfolio as applied in the specialization training of veterinarians in small animal diseases, equine diseases and production medicine. Each specializing veterinarian follows her/his individual study path and consequently has to take responsibility for her/his progress. Through compiling a portfolio, the specialist trainee becomes aware of everyday practice, how she/he is progressing professionally, what she/he masters and what is still unfamiliar, and which are the challenges for further development. Well-defined instructions and supportive guidance facilitate the start of the portfolio work and the conscious reflection on learning from practice. Support and feedback from the supervisors and peers are important to help the specialist trainee become an expert. At the end of the training, the specializing veterinarian can demonstrate what she/he has learned and what are her/his strengths. JOHDANTO Portfolioita käytetään yliopistoissa laajalti opetusansioiden esittämiseen ja arvioimiseen, mutta ne soveltuvat hyvin myös ammatillisen kehittymisen välineeksi (Knapper 1995, Snadden ja Thomas 1998, Senne ja Rikard 2002, Levander 2003). Erikoiseläinlääkärin tutkinto on ammatillinen jatkotutkinto, jonka tavoitteena on oman alan asiantuntijuuden saavuttaminen. Viime vuosina portfoliotyöskentely on otettu osaksi erikoistumiskoulutusta. Kaikkien kliinisen eläinlääketieteen laitoksen vastuualueeseen kuuluvien alojen (pieneläinsairaudet, hevossairaudet, tuotantoeläinten terveyden- ja sairaanhoito) erikoistumiskoulutukseen kuuluu runsaasti erilaisia suorituksia, jotka erikoistujan on dokumentoitava ja joiden avulla hän pystyy osoittamaan osaamistaan. Erikoistujan edellytetään syventävän tietojaan ja taitojaan sekä 428
yleisesti että jollakin valitsemallaan osa-alueella. Kokonaisuuden hallinta koko neljä vuotta kestävän erikoistumiskoulutuksen suoritusten osalta edellyttää järjestelmällisyyttä, mutta suunnitelmia on pystyttävä myös tarvittaessa muuttamaan. Erikoistumiskoulutusta koskevassa pysyväismääräyksessä (2003) portfoliota koskevat kohdat ovat antaneet siinä määrin vapautta käytännön toteutuksen suhteen, että erikoistuvien eläinlääkäreiden portfoliotyöskentelyn käynnistymisessä on ilmennyt vaikeuksia. Tilanteen selkiyttämiseksi keväällä 2003 työstettiin yhteistyönä kliinisen eläinlääketieteen eri alat kattavat räätälöidyt erikoistumisportfolio-ohjeet (liite 1) ja käynnistettiin portfolio-ohjaus. Tiettyyn tarkoitukseen räätälöity portfoliomalli edistää työskentelyä parhaiten (Paavonen ym. 1997). Ilman selkeitä ohjeita portfoliosta tulee helposti epämääräinen röykkiö papereita tai koottujen materiaalien varasto, jota tekijä itsekään ei arvosta (Niikko 2000). Tämä kirjoitus esittelee portfoliotyöskentelyä yleisesti sekä tuo esiin erikoistumisportfolion erityispiirteitä erikoistujan, ohjaajien ja työtovereiden kannalta. Työskentelyn aloittaminen koetaan usein hämmentävänä ja hankalana, sillä se edellyttää toisenlaista lähestymistapaa oppimiseen ja ammatilliseen kasvuun kuin mihin perinteisesti on totuttu (Niikko 2000). Tavoitteiden hahmottaminen ja selkeät ohjeet helpottavat portfoliotyöskentelyä suuresti. MIKSI PORTFOLIO? Erikoiseläinlääkärikoulutusta koskevassa pysyväismääräyksessä (2003) todetaan, että erikoistuja ylläpitää erikoistumisportfoliota omista suorituksistaan erikoistumiskoulutusosuuden alusta opintojen päättymiseen asti. Portfolio soveltuukin hyvin opiskelijan toiminnan ja kehittymisen arviointiin pitkän ajan kuluessa (Snadden ja Thomas 1998). Opiskelun aikana portfoliosta on apua opintojen suunnittelussa ja arvioitaessa opintojen ja oppimisen etenemistä pääohjaajan kanssa käytävissä ohjauskeskusteluissa. Opintojen päätteeksi portfolio muodostaa ammatillisen kasvun ja kehityksen arvioinnin välineen (Snadden ja Thomas 1998, Niikko 2000). Nykyisin opiskelussa painotetaan opiskelijan omaa aktiivista roolia. Ulkoa ohjautuvasta, opettajakeskeisestä opettamisesta ollaan vähitellen siirtymässä kaikessa koulutuksessa myös erikoiseläinlääkärikoulutuksessa opiskelijakeskeiseen ja itseohjautuvaan opiskeluun (Pitkälä ym. 2000). Oppimista pidetään aktiivisena tiedon rakentamisen prosessina, jossa opiskelija yhdistää uutta tietoa aikaisempiin tietoihinsa ja kokemuksiinsa. Vaikka tutkintovaatimukset säätelevät koulutuksen sisältöä ja tavoitteita, erikoiseläinlääkärin koulutus sallii monenlaisia opintopolkuja. Erikoiseläinlääkärikoulutusta koskevaan pysyväismääräykseen (2003) koulutuksen tavoitteiksi on kirjattu eläinlääkärin perehdyttäminen erikoisalansa tieteelliseen tietoon ja valmiuksien antaminen alan erikoiseläinlääkärin tehtäviin, ammattitaidon ylläpitämiseen ja erikoisalansa kehittämiseen sekä toimimiseen erikoiseläinlääkärinä eläinlääkintähuollossa ja muissa erikoisosaamista edellyttävissä tehtävissä. Erikoistujalla on mahdollisuuksia edetä omalla tavallaan ja kehittyä yksilöllisesti, mutta tämäntyyppisessä koulutuksessa hän joutuu ottamaan vastuun oppimisestaan ja määrittelemään itse omat oppimistavoitteensa (Snadden ja Thomas 1998, Spencer ja Jordan 1999, Nevgi ja Lindblom- Ylänne 2003). Henkilökohtaisen oppimissuunnitelman tekeminen ja sen tarkistaminen ajoittain on välttämätöntä. Portfolion tekemisen avulla oppija voi tulla paremmin tietoiseksi siitä, miten hän toimii, missä hän kehittyy ja missä ovat hänen kehittymisensä haasteet (Snadden ja Thomas 1998, Niikko 2000, Senne ja Rikard 2002). Kun omat työtehtävät ja saavutukset kirjataan ylös, oma osaaminen hahmottuu tarkemmin, samoin kuin se, mitä ei vielä hallitse, ja henkilökohtaisen oppimissuunnitelman tekeminen helpottuu (Snadden ja Thomas 1998, Niikko 2000, Levander 2003). Portfoliotyöskentelyn avulla asiantuntijaksi kasvaminen saadaan näkyväksi. Portfolion avulla oppija pystyy osoittamaan, mitä hän on oppinut, ei vain kertomaan, mitä hän on tehnyt tai jättänyt tekemättä (Niikko 2000). Perinteisesti asiantuntijana pidetään henkilöä, jolla on laajat tiedot omasta alastaan ja kyky soveltaa tietojaan oman alan ongelmatilanteissa (Lindblom-Ylänne ja Nevgi 2003), mutta tämän lisäksi eri alojen asiantuntijoilta vaaditaan myös tiedonhankinta- ja hallintataitoja ja kriittistä suhtautumista tietoon, vuorovaikutustaitoja, reflektiivistä ja ammattieettistä työskentelytapaa ja hyviä tunnetaitoja (Hager ja Conczi 1996, Snadden ja Thomas 1998, Lindblom-Ylänne ja Nevgi 2003). Lisäksi ammatilliseen identiteettiin kuuluvat muun muassa näkemys itsestä ammattilaisena, omat arvot sekä työntekijänä kehittyminen (Niikko 2000). Perusportfoliotyöskentely Portfoliotyöskentely on pitkäjänteistä ja systemaattista oman työn seuraamista ja kehittämistä (Levander 2003). Parhaimmillaan portfolion laatiminen on syvällinen ja pohdintaa edellyttävä oman työn arviointiprosessi, ei vain selostus ja kokoelma dokumentteja, johon pinnallinen käsitys portfoliosta helposti johtaa (Levander 2003). Materiaali kerätään niin sanottuun perusportfolioon, jonka 429
pohjalta työstetään koulutuksen loppuvaiheessa näyteportfolio. Erikoistumisportfolio-ohjeet saattavat antaa ensi silmäyksellä vaikutelman Hagerin ja Conczin (1996) varoittamasta tarkistuslistasta, joka korostaa asioiden mekaanista tekemistä ja jättää muut kompetenssit vähemmälle huomiolle. Jotta erikoistumisportfoliosta ei tulisi pelkkä materiaalikokoelma, siihen tulee liittyä kriittistä pohdintaa erikoistumiskoulutuksen aikaisista tapahtumista ja suorituksista sekä niiden kautta tapahtuneesta oppimisesta (Snadden ja Thomas 1998). Oman oppimisen tietoinen pohtiminen on olennainen ero portfolion ja lokikirjan välillä. Lokikirja painottuu suoritteiden kirjaamiseen koulutuksen järjestäjän määrällisten tavoitteiden mukaisesti (Pitkälä ym. 2000). Portfolion tekeminen edellyttää paitsi uudenlaista suhtautumis- ja työskentelytapaa myös aktiivista ja oma-aloitteista toimintaa (Niikko 2000). Vain harvoilla ensi kertaa portfoliota tekevillä on riittävää tietoa portfoliosta ja sen käytöstä. Perehdyttävästä koulutuksesta tai ohjauksesta onkin todettu olevan suurta hyötyä ennen portfoliotyöskentelyn aloittamista. Portfolion tekemiseen on hyvin vaikea sitoutua, jos tekijä ei tiedä, mitä portfoliolla tarkoitetaan (Snadden ja Thomas 1998, Niikko 2000, Senne ja Rikard 2002). Alkuvaiheen epävarmuuden tunnetta ja luottamuksen puutetta omaa osaamista kohtaan voidaan pitää lähes asiaankuuluvana, ja työskentelyn aloittamisen kynnys on pyrittävä pitämään mahdollisimman pienenä (Snadden ja Thomas 1998, Niikko 2000, Senne ja Rikard 2002). Portfolion tekemistä voidaan helpottaa lähtemällä pienistä yksityiskohdista liikkeelle ja rakentamalla portfoliota vähitellen samalla kuitenkin pitäen mielessä kokonaisuus (Niikko 2000). Erikoistumisportfoliotyöskentelyssä on usein ensimmäinen konkreettinen askel perusportfoliokansion ja välilehtien hankkiminen; välilehdet voidaan nimetä portfolio-ohjeen kohtien mukaisesti ja näin materiaalin keruu pääsee heti alkuun. Voimassaoleviin erikoistumiskoulutusta koskeviin säädöksiin tutustuminen ja ohjeiden tallettaminen kansioon helpottaa myöhempää työskentelyä olennaisesti. Myös portfolioon liitetyt tehtävät ovat hyvä keino päästä työskentelyssä alkuun. Väitteet osaamisesta on perusteltava ja tarvittaessa osoitettava todeksi alkuperäisten dokumenttien avulla (Levander 2003). Materiaalin kokoaminen systemaattisella tavalla ja valikoiminen tarkoituksenmukaisesti on olennaista. Materiaalin kerääminen harkitusti kehittää myös arviointi- ja päätöksentekotaitoja (Niikko 2000). Materiaalin valikointi auttaa opiskelijaa huomaamaan, mitä puuttuu kokonaisuudesta ja keskittyykö materiaalin valinta vain tiettyihin asioihin (Niikko 2000). Critical incidents eli ne työpäivän tapahtumat, jotka muistetaan erityisen hyvinä tai pahoina, ovat oppimisen kannalta tärkeitä (Pitkälä ym. 2000, Senne ja Rikard 2002). Usein ne herättävät keskustelua myös emotionaalisista reaktioista ja asenteista (Snadden ja Thomas 1998). Toisaalta rutiinityöhön liittyvien asioiden kautta opiskelija pystyy hahmottamaan ne asiat, jotka hän hallitsee ja tunnistamaan aukot tiedoissaan ja taidoissaan (Snadden ja Thomas 1998). Materiaalia kerätään yleensä liikaa. Yleissääntönä voidaan pitää sitä, että jos uusi materiaali ei tuo mitään uutta portfolioon, kerättyä materiaalia voidaan pitää riittävänä (Niikko 2000). Kerätyn ja valikoidun materiaalin tietoinen pohdinta eli reflektointi on olennainen osa portfoliotyöskentelyä ja siihen on varattava aikaa. Työskentelyn alussa reflektio saattaa helposti tuntua tarpeettomalta ajanhukalta (Snadden ja Thomas 1998), mutta sen tavoitteena on syvällinen ymmärrys omasta oppimisesta ja sitä kautta mahdollisesti toiminnan muutos (Levander 2003). Reflektion kohteena voivat olla sekä ammatilliset että henkilökohtaiset lähtökohdat. Kliinisen työn ja kokemusten reflektio on olennaisen tärkeää (Snadden ja Thomas 1998). Kun erikoistuja alkaa reflektoida omaa toimintaansa, hän tulee tietoisemmaksi omasta osaamisestaan ja pyrkii asettamaan yksilöllisiä tavoitteita yleisten tavoitteiden rinnalle (Niikko 2000). Reflektion avulla oppija voi havaita muuttuneen tilan oppimisessaan ja nähdä oppimisen uudella tavalla (Niikko 2000). Tämä tapahtuu erikoistumisportfoliokoulutuksessa usein ensimmäisen kerran siinä vaiheessa, kun erikoistuja alkaa pohtia potilaskirjanpitonsa tarkoituksenmukaisuutta. Havaitessaan kirjaavansa suurelta osin rutiinitapauksia päivästä toiseen, hän alkaa miettiä olisiko järkevämpää kirjata vain tällaisten tapausten kokonaismäärä ja keskittyä enemmän niihin tapauksiin, joista on mahdollista oppia enemmän. Sen havaitseminen, mikä on itselle tavanomaista ja mistä suoriutumista pitää haasteettomana, vaatii reflektiota. Oman osaamisen pohdinta on usein vaikeaa. Tämän sijasta usein kerrotaan mekaanisesti, mitä on tehty mutta ei sitä, mitä on opittu ja mitä vielä tulee oppia (Niikko 2000). Kirjoittaminen on yksi oppimisen ja reflektion työväline (Snadden ja Thomas 1998, Pitkälä ym. 2000, Korhonen ym. 2001, Levander 2003). Kirjoittamalla tallennettuun pohdintaan on mahdollista palata jälkikäteen, ja kirjoittaminen auttaa usein hahmottamaan asioita ja niiden välisiä suhteita. Erikoistumisportfolion sisältö ja kehittämistarpeita Sekä perus- että näyteportfolion sisältö on kuvattu liitteessä 1. 430
Liite 1. Seuraavassa on lyhyesti kuvattu perus- ja näyteportfolion sisältö. Yhteiset erikoistumisportfolio-ohjeet kliinisen eläinlääketieteen eri aloille 1. PERUSPORTFOLIO eli varastointikansio - kansioon tms. kerätään kaikki erikoistumista koskeva materiaali, järjestykseen esimerkiksi välilehtien avulla - käytännön ohje laajuudesta: kerättävä dokumentaatio mahtuu yhteen kansioon Perusportfolio: 1. erikoistumista koskevat ohjeet: - pysyväismääräys ja kyseisen erikoisalan koulutusohjelma - tapausselostusten, anestesiakertomusten, röntgenlausuntojen ja kliinisen farmakologian raporttien kirjoitusohjeet - muut mahdolliset ohjeet kuten suositukset eri osa-alueiden oppimistavoitteista (pieneläinsairaudet, soveltuvin osin myös hevossairaudet); luettelo opiskeluaiheista (tuotantoeläimet) 2. opintosuunnitelmaan liittyvät asiat - kopio oikeudesta suorittaa erikoiseläinlääkärin tutkinto - kopio hyväksytystä erikoistumiskoulutuksen opintosuunnitelmasta - opintosuunnitelmaan tehdyt muutokset (voidaan tarvittaessa tehdä muutoksia useitakin kertoja erikoistumisen aikana) yhdessä pääohjaajan kanssa 3. ohjaajat - tiedot pääohjaajasta ja muista ohjaajista - dokumentit muiden ohjaajien suostumisesta ohjaajiksi 4. dokumentit potilastyöstä - potilaspäiväkirjat, terveydenhuoltokäynnit (tuotantoeläimet) - tapausselostukset 10 kpl (pieneläinsairaudet), 5 kpl (hevos- ja tuotantoeläinsairaudet) - anestesiakertomukset 3 kpl (pieneläinsairaudet), 1 kpl (hevossairaudet) - röntgenlausunnot 3 kpl (pieneläin- ja hevossairaudet) - kliinisen farmakologian raportit 3 kpl - leikkauskertomukset 3 kpl (tuotantoeläinsairaudet) - terveydenhuoltokäyntiraportit, minimi 5 kpl (tuotantoeläinsairaudet) 5. koulutus ja kurssit - osallistumistodistukset kursseista ja muista koulutustilaisuuksista sekä niiden ohjelma (muutetaan opintoviikoiksi ja hyväksytetään pääohjaajalla) - työpaikan sisäinen koulutus - dokumentit potilasdiskussioiden, esitelmien ja muiden vastaavien pidosta - dokumentit osallistumisesta toisten pitämiin tilaisuuksiin 6. osallistuminen opetukseen (luentojen pitäminen, demonstraatioiden, käytännön harjoitusten tms. ohjaus) 7. aihekohtainen koulutus, eri koulutusjaksojen tavoitteiden toteutuminen - potilastapaukset voi liittää tähän 8. asiakaspalvelu, etiikka - mitä asioita pidät tärkeänä (pohdi arvomaailmaasi sekä erikoistumiskoulutuksen aloittaessasi että loppuvaiheessa) 9. dokumentaatio mahdollisesta tutkimustyöstä 10. tiedonhaku - minkälaista ohjausta/koulutusta olet saanut - mitä lähteitä olet käyttänyt 11. julkaisu(t) 2. NÄYTEPORTFOLIO eli edustava yhteenveto perusportfoliosta - näyteportfoliossa kuvataan ja arvioidaan omaa osaamista ja kehittymistä - pituus mahdollisine liitteineen 10 20 sivua, sisältää tiivistettynä perusportfolion asiat (asioiden oltava helposti tarkistettavissa dokumentit säilytettävä perusportfoliossa) Näyteportfolio: 1. henkilötiedot ja työhistoria lyhyesti 2. yhteenveto koko erikoistumisen kulusta (milloin eri osiot suoritettu, missä) 3. pääohjaaja ja muut ohjaajat 4. yhteenveto erikoistumisen perusosasta ja sen eri osa-alueista, mahdollisesti esimerkkejä 5. yhteenveto syventävästä osuudesta 6. yhteenveto kurssimuotoisesta koulutuksesta 7. yhteenveto muusta toiminnasta (luennot, esitelmät, julkaisu(t) yms.) 8. kattava itsearvio tietotaidoista; painota enemmän vahvuuksiasi ja kehittämishaasteitasi kuin varsinaisia puutteita 9. lyhyt pohdinta työhön liittyvistä arvoistasi ja niiden mahdollisesta muuttumisesta erikoistumiskoulutuksen myötä 10. kehityssuunnitelmat 11. mahdolliset liitteet 431
Ohjeet työstäneessä työryhmässä oli mukana jokaisen kliinisen eläinlääketieteen erikoistumis-alan edustaja. Erikoistumisportfolioon sisällytetyt erilaiset tehtävät tapausselostukset, anestesiakertomukset, röntgenlausunnot ja kliinisen farmakologian raportit on pyritty rakentamaan muun muassa tiedonhaku- ja ongelmanratkaisutaitoja sekä kriittistä ajattelua ja pohdintaa kehittäviksi. Niiden työstämisessä tarvitaan myös aikaisempien tietojen aktivointia. Tehtävien avulla pystytään kuvaamaan henkilökohtaisten taitojen kehittymistä. Hyvien tehtävien tulisi mahdollistaa ammatillisen tietotaidon soveltaminen vaihtelevissa yhteyksissä ( situational understanding ) ja osan niistä tulisi antaa mahdollisuus myös tunteiden tarkastelulle (Hager ja Conczi 1996, Niikko 2000). Näyteportfolio on erikoistumiskoulutuksen lopuksi koostettava tiivistelmä, joka tehdään perusportfolion pohjalta. Ilman perusportfolion tekemistä näyteportfolion kirjoittaminen on vaikeaa. Näyteportfoliota koskevien tietojen paikkansapitävyys tulee voida jäljittää perusportfolion pohjalta. Näyteportfoliota työstettäessä tekijän tulisi pystyä tiedostamaan ja tekemään näkyväksi vahvuutensa, pätevyytensä ja kehitettävät alueensa (Niikko 2000). Yksilöllinen lahjakkuus ja erikoisosaaminen on mahdollista nostaa esiin. Näyteportfolio kirjoitetaan kokonaisia lauseita käyttäen. Näyteportfolion hyväksyy erikoistujan tiedekunnassa työskentelevä pääohjaaja. Kehittämistarpeista tärkein on pohdinnan tekeminen näkyväksi ja sen lisääminen portfolion eri työstämisvaiheissa. Erikoistujan omien motiivien ja lähtökohtien pohdinta olisi tarpeen jo työskentelyn alkuvaiheessa. Reflektion merkitystä asiantuntijan keskeisenä oppimismenetelmänä (Korhonen ym. 2001) voitaisiin ohjeissa korostaa. Ohjauksen ja palautteen merkitys Portfolion voi laatia ilman ohjausta (Snadden ja Thomas 1998), mutta ohjaajaa ja vertaisryhmää pidetään yleisesti työskentelyn onnistumisen kannalta tärkeinä. Vain harva saa tehtyä portfolion ilman jonkin tyyppistä ohjausta (Snadden ja Thomas 1998, Niikko 2000, Senne ja Rikard 2002). Erityisesti portfoliotyöskentelyn alkuvaiheessa painottuvat käytännölliset kysymykset. Muiden tekemien portfolioiden katsomisesta saattaa olla hyötyä työskentelyn alkuvaiheessa (Niikko 2000), mutta vaarana on, että ne ohjaavat liiaksi tekijän suhtautumista ja tekijä ottaa niistä liian paljon mallia. Palautteen saaminen on tärkeää portfolion tekijälle, ja vuorovaikutus muiden kanssa edistää reflektiota (Snadden ja Thomas 1998, Niikko 2000, Levander 2003). Erikoistumiskoulutuksessa ohjausvastuu jakaantuu tiedekunnassa työskentelevän pääohjaajan ja muissa koulutuspaikoissa toimivien ohjaajien kesken. Ihannetapauksessa erikoistujan kaikki ohjaajat ovat sitoutuneita ja paneutuvat portfoliotyöskentelyyn ja pyrkivät löytämään aikaa ohjaamiseen. Perusportfolioon kerätty materiaali toimii erikoistujan ja hänen ohjaajiensa keskustelujen pohjana. Säännölliset keskustelut ohjaajan kanssa siitä, mikä edistyy hyvin ja missä on ongelmia, edistävät reflektiota (Snadden ja Thomas 1998). Ohjaajalta ei vaadita mitään erityistaitoja vaan ensisijaisesti hänen tulisi olla tukija, kanssaoppija, opastaja ja rinnalla kulkija (Niikko 2000). Kokemuksesta oman portfolion työstämisestä on kuitenkin suurta apua ohjaustyössä. Tietotaitotasolla tapahtuvan kehityksen pohdinnan lisäksi emotionaalisen tuen antaminen ja kokemusten jakaminen on tärkeää (Snadden ja Thomas 1998, Niikko 2000). Yksi ohjaajan tärkeä tehtävä on auttaa erikoistujaa määrittämään tavoitteet käytännönläheisesti, mutta samalla tulisi pyrkiä edistämään erikoistujan itseohjautuvuuden kehittymistä (Snadden ja Thomas 1998, Niikko 2000). Käytännössä voi olla vaikeaa saada järjestettyä tapaamisia kovin usein, mutta Niikon (2000) mukaan yli neljän viikon väliä työskentelyssä pidetään liian pitkänä. Portfolion tekijälle on tärkeää tavata kollegoita, jotka ovat hänen kanssaan samassa tilanteessa tekemässä ensimmäistä portfoliotaan sekä saada näkemyksiä sellaisilta ihmisiltä, joilla on kokemusta portfolion tekemisestä ja jotka ovat kokeneet sen hyödylliseksi (Snadden ja Thomas 1998). Keväästä 2003 lähtien kliinisen eläinlääketieteen laitoksella on järjestetty koulutustilaisuuksia, joiden yhtenä tavoitteena on ollut portfoliotyöskentelyn käynnistäminen ja ylläpitäminen. Pieneläinsairauksien erikoistujat ovat olleet tässä erityisen aktiivisia. Heidän tapaamisissaan kullakin tapaamiskerralla on ollut oma teema, jonka avulla on pyritty työstämään jotakin portfolioon sisältyvää osa-aluetta. Tiettyihin teemoihin keskittyvät työpajat, joissa on mukana sekä portfolion tekijöitä että opettajia, onkin todettu reflektiota edistäviksi ja ne auttavat portfolion tekijöitä hahmottamaan tilannettaan monella tavalla (Snadden ja Thomas 1998). Tiedekunnan ulkopuolella työskentelevien ohjaajien saaminen mukaan tapaamisiin tekisi niistä erityisen antoisia. Vertaiskokoontumisissa jonkin teeman ympärille erikoistujat saavat jaettua kokemuksiaan ja oppimistaan muiden kanssa. Omien potilastapausten esittäminen näissä tilaisuuksissa kehittää myös vuorovaikutustaitoja. Tapaamisissa on ollut mahdollista saada palautetta ja emotionaalista tukea sekä ohjaajilta että vertaisryhmältä. Aikaansaannosten jakaminen ryhmässä antaa työskentelyyn uusia 432
näkökulmia tavalla, johon yksintyöskentely harvoin yltää (Niikko 2000). Yhteiset tapaamiset antavat ryhtiä työskentelyyn. Erikoistujat ovat kokeneet saavansa tilaisuuksista kannustusta ja uusia ideoita portfolioidensa työstämiseen. KIRJALLISUUS Erikoiseläinlääkärikoulutusta koskeva pysyväismääräys, 2003 (pysyväismääräyksen yleisosa sekä koulutusohjelmakohtaiset pysyväismääräykset). http://www. vetmed.helsinki.fi/opiskelu/jatkotutkinnot/erikoistuminen.htm. Hager, P. & Conczi, A. What is competence? Medical Teacher 18, 1996: 15 18. Knapper, C. K. The origins of teaching portfolios. Journal on Excellence in College Teaching 6, 1995: 45 56. Korhonen, M., Ashorn, M., Lavonius, M., Martikainen, A., Tenhula, T., Vainionpää, L. & Mäntyranta, T. Kehityskansio lastentautien jatko- ja täydennyskoulutuksessa. Duodecim 117, 2001: 170 175. Levander, L. Yliopistoportfolio. Teoksessa: Lindblom-Ylänne, S. ja Nevgi, A. (toim.) Yliopisto- ja korkeakouluopettajan käsikirja. WSOY, Helsinki 2003. s. 479 497. Lindblom-Ylänne, S. & Nevgi, A. Taitavaksi kirjoittajaksi. Teoksessa: Lindblom- Ylänne, S. ja Nevgi, A. (toim.) Yliopistoja korkeakouluopettajan käsikirja. WSOY, Helsinki 2003. s. 296 313. Nevgi, A. & Lindblom-Ylänne, S. Oppimisnäkemykset antavat perustan opetukselle. Teoksessa: Lindblom-Ylänne, S. ja Nevgi, A. (toim.) Yliopisto- ja korkeakouluopettajan käsikirja. WSOY, Helsinki 2003. s. 82 115. Niikko, A. Portfolio oppimisen avartajana. Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki 2000. 134 s. Paavonen, J., Aronen, H. J., Paavonen, T., Pakkanen, P. & Aronen, E. Portfolio lääketieteen opetuksen kehittämisessä ja laadun arvioinnissa. Suom. Lääkäril. 52, 1997: 465 468. Pitkälä, K., Mäntyranta, T., Pauna, A.-R., Korhonen, M. & Heinänen, T. Portfolio oppimisen välineenä lääketieteessä. Duodecim 116, 2000: 137 143. Senne, T.A. & Rikard, K.L. Experiencing the portfolio process during the internship: A comparative analysis of two PETE portfolio models. Journal of Teaching in Physical Education 21, 2002: 309 337. Snadden, D. & Thomas, M. The use of portfolio learning in medical education. Medical Teacher 20, 1998: 192 199. Spencer, J. A. & Jordan, R. K. Learner centered approaches in medical education. Brit. Med. J. 318, 1999: 1280 1283. KIITOKSET Kiitämme professori Anna-Kaisa Järvistä ja erikoiseläinlääkäri Kristiina Dredgeä yhteistyöstä erikoistumisportfolio-ohjeiden laatimisessa ja koulutuksen järjestämisessä. KIRJOITTAJIEN OSOITTEET: Mirja Ruohoniemi, ELT, dos., hevossairauksien erikoisel.lääk. Eläinlääketieteellinen tiedekunta PL 66 00014 Helsingin yliopisto mirja.ruohoniemi@helsinki.fi Puh. (09) 191 57164 Lena M. Levander, MMT Viikin opetuksen kehittämispalvelut (VOK) PL 62 (Viikinkaari 11) 00014 Helsingin yliopisto Se VAHVA kefaleksiini 433
ASIAA ELÄINLÄÄKÄRILLE KISSOJEN JA KOIRIEN RUOKAMIELTYMYKSET Maittavuudella tarkoitetaan ruoan houkuttelevuutta ja syömisen helppoutta. Hyvin maittavien ruokien kehittämiseen tarvitaan monipuolista asiantuntemusta, sillä maittavuus vaihtelee sekä ruoan luontaisten ominaisuuksien että eläimen ja sen ympäristön mukaan. Sairailla eläimillä on usein huono ruokahalu. Maistuvan erityisruokavalion kehittäminen onkin erityisen haastavaa, sillä sairauden hoitoon tarkoitetun ruokavalion noudattaminen on välttämätöntä parhaan mahdollisen hoitotuloksen saavuttamiseksi. Mikäli eläin kieltäytyy syömästä tarjottua ruokaa, on omistajalla suuri kiusaus jättää ravitsemuksellinen tukihoito sikseen, vaikka hän ymmärtäisikin oikean ruokavalion merkityksen lemmikkinsä terveydelle. Monet tekijät vaikuttavat maittavuuteen Ruoan maittavuuteen vaikuttavat erityisesti seuraavat kolme avaintekijää: Eläinlaji: Eläinlajilla on suuri merkitys, sillä kissoilla ja koirilla on hyvin erilaiset syömistavat. Syömiskäyttäytyminen ja ruokaan liittyvät kokemukset vaikuttavat suoraan ruoan arvostukseen, ja fysiologiset tai patologiset tilat voivat vaikuttaa ruokamieltymyksiin ja ruokahaluun. Ruoka: Ruoassa käytetyt raaka-aineet ja valmistustapa vaikuttavat maittavuuteen. Ruokahaluun vaikuttaa kuitenkin myös ruoan tuoreus ja annostelutapa, esimerkiksi kuivaruoka kostutettuna/kuivana. Ympäristö: Elinolot tai muiden lemmikkien läsnäolo voivat kiihottaa tai heikentää ruokahalua. Kissan luontainen syömiskäyttäytyminen Kissa - lihansyöjä - syö 12 20 ruoka-annosta vuorokaudessa - syö sekä päivällä että yöllä - syö säännöllisesti/maistelee ruokaansa - ruoalla ei ole sosiaalista merkitystä Kissat ovat taitavia saalistajia. Luonnonmukainen käyttäytyminen tulee esiin, kun kissa pääsee ulos, ja se näkyy myös ruokailutottumuksissa: kissat suosivat useita pieniä aterioita. Kissat ovat lihansyöjiä ja niiden valkuaistarve on suurempi kuin koirien tai ihmisten. Luonnonvaraisten kissaeläinten ei tarvitse tehdä erityisiä valintoja suuren valkuaisainetarpeen täyttämiseksi. Kesykissat eivät sen sijaan pysty valitsemaan ruokaansa valkuaisainepitoisuuden perusteella ja altistuvat siten helposti virheelliselle ruokavaliolle. Saalistaminen vaatii kissalta ihannepainon säilyttämistä, joten aktiiviset kissat säännöstelevät energiansaantiaan ja ovat harvoin ylipainoisia. Kissat saalistavat viettiensä ohjaamina, eivät nälkäänsä. Jokainen saalis täyttää vain pienen osan niiden ravinnontarpeesta, joten näläntunteen odottaminen saattaisi olla kohtalokasta. Kissat eivät ole nirsompia ruoan suhteen kuin koirat. Koirat pyrkivät usein saamaan lisää huomiota perheessä nirsoilemalla. Tämä ei päde kissoihin, sillä ne eivät muodosta sosiaalisia eivätkä emotionaalisia suhteita ruoan välityksellä. Jos kissa ei syö, se ei ehkä pidä ruoasta tai saattaa olla sairas. Koiran luontainen syömiskäyttäytyminen Koira - kaikkiruokainen - syö 1 3 ruoka-annosta vuorokaudessa - syö päivällä - ahmii ruokansa - ruoalla on sosiaalista arvoa Luonnonvaraiset koiraeläimet ovat petoja, jotka saalistavat laumassa. Ruoalla on suuri merkitys sosiaalisen arvojärjestyksen kannalta. Koirat ovat tottuneita epäsäännöllisiin aterioihin ja kykenevät monipuolistamaan ruokavaliotaan sekä syömään suuria määriä ruokaa hyvin nopeasti. 434
ASIAA ELÄINLÄÄKÄRILLE Ruoan saaminen määräytyy koiralaumassa tarkan arvojärjestyksen mukaisesti siten, että lauman johtajat päättävät ruokailujärjestyksestä. Pennut syövät ensimmäisenä, koska ne ovat lauman tulevaisuuden kannalta tärkeimmät jäsenet. Ruoan sosiaalinen merkitys on säilynyt myös kesykoirilla. Näin ollen kahdesta yhtä maittavasta ruoasta koira valitsee omistajan pöydästä tarjotun palan. Koiran asenne ruokaan, esimerkiksi nirsoilu, pöydästä annetun ruoan suosiminen, voi kertoa perheessä omaksutuista tavoista ja tottumuksista tai siitä, että kädestä annettu ruoka on koiralle sosiaalinen palkinto ja se saa enemmän huomiota esimerkiksi olemalla nirso. Luonnossa lauma saa saalista epäsäännöllisesti. Lisäksi ruoasta täytyy kilpailla. Siksi koirat pystyvät nielemään suuria määriä hyvin nopeasti. Nälkiintyneinä koirat syövät myös muuta kuin lihaa, esimerkiksi hedelmiä ja vihanneksia. Koirat osaavat hankkia tarvitsemansa valkuaisaineet oma-aloitteisesti valitsemalla ruokia, jotka tyydyttävät 25-30 prosenttia niiden valkuaistarpeesta. Voiko luontainen syömiskäyttäytyminen heikentää maittavuutta? Syömiskäyttäytyminen on vaistonvaraista toimintaa, joka johtaa luonnollisiin sopeutumisstrategioihin. Siksi eläin voi kieltäytyä syömästä uutta ruokaa, jota se ei ole ennen maistanut. Tällaista hylkivää käyttäytymistä esiintyy kissoilla useammin kuin koirilla. Jos eläin on saanut samaa ruokaa jo kauan, se ei välttämättä tunnista uutta ruokaa syömäkelpoiseksi. Tämä taipumus torjua uutta, neofobia, on osoitus pysyvistä ruokatottumuksista. Ilmiötä tavataan pääasiassa kissoilla. Se ilmenee vahvempana, jos ruoka tarjotaan epätavallisissa olosuhteissa tai jos eläin on stressaantunut. Jotta eläin pääsisi irti neofobiasta, kannattaa uutta ruokaa tarjota usean päivän aikana. Ruokavalion vaiheittainen muutos auttaa myös pääsemään yli neofobiasta. Jos eläin yhdistää jonkin tietyn ruoan ahdistavaan tilanteeseen, epämiellyttävään kokemukseen kuten eläinlääkärikäyntiin, sairaudesta toipumiseen tai ruoansulatusongelmiin (myrkytys) se voi kieltäytyä syömästä kyseistä ruokaa myöhemmin. Tämä aversioksi kutsuttu inho tiettyä ruokaa kohtaan johtuu negatiivisesta ehdollistumisesta. Aversio saattaa muodostua hyvin nopeasti ja kestää jopa yli kuukauden ajan epämiellyttävästä kokemuksesta. Tämän vuoksi toipuvalle eläimelle kannattaa tarjota jotakin muuta ruokaa, esimerkiksi Royal Canin Convalescence Supportia, kuin millä olisi tarkoitus jatkaa toipumisen jälkeen, jotta se ei tulevaisuudessa yhdistäisi huonovointisuuttaan tai mahdollisia kipuja terveytensä ylläpitämisen kannalta parhaaseen ruokaan. Miten ruoan ominaisuudet voivat parantaa maittavuutta? Kuivanappulan koko, muoto ja rakenne määräävät, kuinka helposti eläin voi tarttua niihin (erityisesti kissat) ja pureskella niitä (erityisesti koirat). Näillä tekijöillä on selkeä vaikutus ruoan maittavuuteen. Koirille on nappulan koolla merkitystä: jos nappulat ovat niin isoja, että koira voi pureskella niitä ennen nielaisemista, ateria kestää kauemmin ja koira tulee kylläisemmäksi. Kun eläin on ottanut ruokaa suuhunsa, maku on tärkein maittavuuteen vaikuttava tekijä. Eläinten herkkyys eri mauille auttaa tekemään ruoasta mahdollisimman maukasta. Koiralla on makusilmuja kuusi kertaa vähemmän ja kissalla lähes kaksikymmentä kertaa vähemmän kuin ihmisellä. Hapan maku on kissoille erityisen mieluisa, ja sitä voidaan käyttää parantamaan kissanruoan maittavuutta. Makea maku ei miellytä kissoja lainkaan. Koirat pitävät makeasta, nartut enemmän kuin urokset, ja makeilla herkkupaloilla palkitseminen voimistaa tätä mieltymystä. Suolaisen maun koirat havaitsevat helposti, kissat heikosti. Kissat saavat suolaa saaliseläimistä luonnollisesti, joten niille ei ole kehittynyt herkkyyttä suolalle. Karvaan maun kissat havaitsevat hyvin helposti. Tämä auttaa niitä välttämään eräitä myrkkyjä. Umami on vähemmän tunnettu maku, joka osoittaa, että ruoassa on glutamaattia. Sekä kissat että koirat havaitsevat tämän maun. 435
ASIAA ELÄINLÄÄKÄRILLE Vaikuttaako säilytys ruoan maittavuuteen? Kun ruoka ja erityisesti rasva joutuu kosketuksiin hapen kanssa, seuraa hapettumisena tunnettu kemiallisten reaktioiden sarja. Tapahtumasarjaa kutsutaan härskiintymiseksi, ja siinä vapautuu eläimelle epämieluisia yhdisteitä. Ilma myös hävittää vähitellen ruoan tuoksun ja vähentää näin sen houkuttelevuutta. Hapettumista estetään jo ruoan valmistusvaiheessa antioksidanteilla ja hivenaineilla. Valmistuksen jälkeen ruoka pakataan mahdollisimman nopeasti. Jotta ruoka säilyisi pitkään houkuttelevana ja tuoreena, se tulisi pakata ilmatiiviisiin pusseihin ja purkkeihin. Suojakaasupakkauksissa pakkauksen ilma korvataan typellä. Maittavuus alkaa heiketä noin kuukauden kuluttua kuivaruokapussin avaamisesta, kun aromit haihtuvat ja hapettuminen alkaa. Maittavuuden heikentymistä voi hidastaa sulkemalla pussin suu huolellisesti joka kerta tai käyttämällä tiivistä säilytysastiaa. Avattu pakkaus olisi käytettävä kuukauden sisällä avaamisesta. Säilykeruokaa voi avaamattomana säilyttää jopa kaksi vuotta valmistamisesta. Avaamisen jälkeen ruoka säilytetään tuorekelmulla peitettynä jääkaapissa enintään kaksi vuorokautta. Lähde: DVM Michele Colin, Royal Canin Focus Nurse 2005 ROYAL CANIN FINLAND JA ORION PHARMA ELÄINLÄÄKKEET järjestivät keväällä ja kesällä eläinlääkäreille ja hoitajille asiapitoisia kilpailuja. Kilpailujen voittajat olivat seuraavat: SEP-päivillä voittivat: Annukka Söderblom, Helsinki Minna Wickström, Raisio Kaisu Vuori, Parolannummi Inka Laaksonen, Helsinki Vet Early Care -kilpailussa voittivat: Katja Laitinen, Varkaus Marika Vallin, Toijala Mari Hakala, Viiala Terhi Valli, Pertteli Paljon onnea voittajille! Kilpailujen palkintonahan oli luentomatka Ranskaan, Aimarguesiin Royal Caninin pääkonttorille. Matkalaisille tarjoutui oiva tilaisuus tutustua lemmikkiruokien uusimpaan tuotantotekniikkaan. Kuinka pakata ruoat niin, että aromit säilyvät? Miten mahdollistetaan nirsoillekin kissoille maistuva nappula? Miten erikoisruokavalioiden tuotekehittelyä tehdään? Kuinka tutkimus ja tuotekehitys kulkevat käsi kädessä eläinlääketieteen kanssa? Näihin ja moneen muuhun kysymykseen haettiin vastausta. Kennel- ja kissalakierroksella tavattiin rentoja ja hyvinvoivia eläimiä omissa touhuissaan, nähtiin näiden erinomaisen mukavat asuintilat ja sosiaalinen viihtyvyys. Tutustuttiin makutestien tekemiseen ja istuttiin tiiviisti pari päivää luennoilla. Siellä kuultiin muun muassa uusimpia tuloksia virtsakivien ehkäisystä, relatiivisesta supersaturaatiosta, kissojen ja koirien ruokamieltymyksistä ja paljon muuta. Vaikka matka oli hieman raskas tiiviin ohjelman myötä, niin mitä ilmeisimmin mieleen jäi mukavat muistot. Mikä ettei Välimeren sineen voisi hakeutua töihinkin, siellä ainakin olisi mielenkiintoista tehtävää! 436