LATAAMOLTA VARIKOLLE

Hanna Kelokaski LATAAMOLTA VARIKOLLE Harjun nuoret saattaen vaihtaen nuoriksi aikuisiksi Opinnäytetyö Kansalaistoiminta ja nuorisotyö Syyskuu 2007

KUVAILULEHTI Opinnäytetyön päivämäärä 13.9.2007 Tekijä(t) Hanna Kelokaski Koulutusohjelma ja suuntautuminen Kansalaistoiminta ja nuorisotyö Nimeke Lataamolta Varikolle Harjun nuoret saattaen vaihtaen nuoriksi aikuisiksi Tiivistelmä Nuorten aikuisten toimintaa on ollut Tampereella vuodesta 2005, ja se on otettu myös Harjun seurakunnassa hyvin vastaan. Harjun oma nimikkomessu Varikko on vakiinnuttanut paikkansa, ja muihinkin toimintamuotoihin tulee nuoria aikuisia kävijöitä jatkuvasti lisää. Harjun seurakunnan nuorisotilan, Lataamon, nuoret eivät kuitenkaan ole osoittaneet kiinnostustaan toimintaa kohtaan. Tutkimuksessa haastatellaan yhtätoista heistä. Haastatteluista selviää mm. puutteet tiedotuksessa ja nuorten vierastamat eroavaisuudet toimintamuotojen hengellisessä kulttuurissa. Nuorten aikuisten problematiikkaa on viime vuosina tutkittu kirkon piirissä paljon. Postmodernin ajan nuorille aikuisille kirkon merkitys elämässä on pieni, ja eroaminen helppoa. Myöskään kirkon ja nuorten arvomaailmat eivät aina kohtaa. Lataamolta Varikolle tutkimuksen tarkoitus ei ole miettiä niiden nuorten kohtaloita, jotka eivät identifioidu uskonnollisiksi, vaan selvittää, miten vuosia seurakunnassa toimineet ja viihtyneet nuoret voisivat löytää oman paikkansa nuorten aikuisten toiminnan puolelta. Tulevaisuuden tavoitteena on, että yhtä luontevasti kuin rippikoululaiset siirtyvät isostoiminnan kautta seurakunnan nuorisotyön piiriin, seurakunnassa vuosia toimineet nuoret siirtyisivät aikuistuttuaan nuorten aikuisten toiminnan pariin. Kirkolla, eikä myöskään Harjun seurakunnalla, ole varaa menettää otettaan niistä nuorista, jotka kokevat itsensä kristityiksi. Asiasanat (avainsanat) Seurakuntanuori, nuori aikuinen, arvot, kirkosta eroaminen, postmoderni yhteiskunta Sivumäärä Kieli URN 73 sivua Suomi URN:NBN:fi:mamkopinn200758050 Huomautus (huomautukset liitteistä) 2 liitettä Ohjaavan opettajan nimi Sari Miettinen Opinnäytetyön toimeksiantaja Timo Pöyhönen, Tampereen ev.lut. seurakuntayhtymän nuorten aikuisten koordinaattori

DESCRIPTION Date of the bachelor's thesis 13.9.2007 Author(s) Hanna Kelokaski Degree programme and option Civic Activities and Youth Work Name of the bachelor's thesis From the church youth center to young adults parish. Abstract There is a huge gap between youth parish activities and those offered to young adults. The purpose of my bachelor s thesis is to investigate why young adolescents in Harju Parish no longer participate in parish activities once they reach young adulthood. The research data was collected by using various interviewing methods. Confirmation school is a part of Finnish culture and the most significant part of our church s educational system. It reaches 85 90 per cent of Finnish 15 year olds. After confirmation one quarter of youth become group leaders, but only 10 per cent continue on to other church activities. The Church Research Institute s survey shows, that five years after confirmation many of the young people consider God and faith important, but they have moved farther away from the parish. The church as an institution seems distant, much more distant than it was during confirmation school. The problem of young adolescence has been a subject in many surveys. My attempt is not to study those, who describe themselves as unreligious. I want to understand how those who have been a part of the parish for many years could stay and find their place in young adults activities. Subject headings, (keywords) Parish youth, young adolescent, values, separating from church, postmodern society Pages Language URN 73 pages Finnish URN:NBN:fi:mamk opinn200758050 Remarks, notes on appendices Tutor Sari Miettinen Bachelor s thesis assigned by Timo Pöyhönen

SISÄLTÖ 1 JOHDANTO... 1 2 TAPAUSTUTKIMUS TUTKIMUKSELLISENA NÄKÖKULMANA... 3 3 USKONNOLLISUUS POSTMODERNISSA YHTEISKUNNASSA... 5 3.1 2000 luvun arvomaailma... 5 3.2. Syntipukit: sekularisaatio, individualisaatio ja pluralisaatio... 6 4 NUORI SEURAKUNTALAINEN... 8 4.1 Nuorten arvomaailma... 8 4.2 Nuoret ja uskonto... 11 4.3 Tyttöjen ja poikien uskonnollisuus... 12 4.4 Kodin merkitys nuorten uskonnollisessa kasvatuksessa... 13 4.5 Koulun ja koulutuksen merkitys nuorten uskonnollisuudelle... 14 4.6 Rippikoulu uskonnollisena kasvattajana... 15 4.7 Konfirmaation jälkeen... 17 5 NUORI AIKUINEN JA KIRKKO... 18 5.1 Nuoren / orastavan aikuisen määritelmä... 19 5.2 Perinne ja seikkailunhalu kohtaavat vai kohtaavatko?... 21 5.3 Osallistuminen päivän sana myös kirkossa... 22 5.4 Kirkko ja media... 25 5.5 Kysymys suvaitsevaisuudesta erottava tekijä myös kirkon sisällä... 27 5.6 Kirkosta eroaminen... 29 6 TUTKIMUSTEHTÄVÄ... 32 7 UUSI VERSO NUORTEN AIKUISTEN VERKOSTO... 33 8 TUTKIMUSMENETELMÄNÄ HAASTATTELU... 35 8.1 Haastattelun erityispiirteitä... 35 8.2 Ryhmähaastattelun erityispiirteitä... 37 9 LATAAMOLTA VARIKOLLE... 38 9.1 Yksilöhaastattelut... 38 Leiriltä isoseksi... 39 Parasta on yhdessäolo... 41

Tehtävä Lataamolla... 42 Lataamolaisten arvomaailmat... 42 Mielikuvat Nuorten aikuisten toiminnasta... 44 Leima otsassa... 45 Lärpäke ei riitä... 47 Mikä estää lähtemästä? Mikä houkuttelisi lähtemään?... 48 Saattaen vaihtaen... 50 9.2 Ryhmähaastattelu... 51 Tiedotus kuntoon... 52 Pakka sekaisin... 53 Riihikirkkohymni sujuu yksinkin... 56 Tiepalveluilta... 61 Uudet tuulet puhaltavat nuorten voimin... 63 10 POHDINTA... 64 11 LOPUKSI... 67 LÄHTEET... 69 LIITTEET

1 JOHDANTO 1 Tampere on nuorten aikuisten kaupunki. Pelkästään keskustassa asuu 11000 19 30 vuotiasta. Yhteensä nuoria aikuisia asuu kaupungissa noin 50000 eli neljännes asukkaista. Vuonna 2004 kirkosta erosi yhteensä 1788 tamperelaista. Suurin eroajien ryhmä ovat nuoret aikuiset. Lähes joka toinen kirkosta eronnut oli 18 29 vuotias. Jos mukaan lasketaan 30 39 vuotiaat, nousee osuus 75 prosenttiin kaikista eronneista. Rippikoulun käyneiden osuus ikäluokasta kuitenkin kasvoi Tampereella viime vuonna. Osuus oli kaksi prosenttia edellisvuotta suurempi. Etenkin suurissa kaupungeissa osuus on laskenut tällä vuosituhannella koko maassa, joten saavutus on positiivinen uutinen Tampereen seurakunnille. Ilo saattaa kuitenkin loppua lyhyeen, jos nuoret eivät jatka mukana seurakunnan toiminnassa rippikoulun jälkeen. Niemelän (2006a) tutkimus viisi vuotta sitten rippikoulunsa käyneistä tamperelaisnuorista osoittaa, että rippikoulun jälkeen varsin moni nuori kokee Jumalan ja uskon kyllä läheiseksi, mutta moni on etääntynyt seurakunnasta. Kirkko instituutiona tuntuu nuorista etäisemmältä kuin rippikouluaikoina. Uskonnon merkitys laskeekin rippikoulun jälkeen voimakkaasti etenkin niillä nuorilla, jotka eivät jatka konfirmaation jälkeen seurakunnan järjestämässä toiminnassa. Ongelma kietoutuu kahden käsitteen ympärille. Toinen niistä on orastava aikuisuus. Ikävuosia 18 ja 25 välillä on Niemelän (2007) mukaan alettu uusimmassa kehityspsykologisessa kirjallisuudessa kutsua orastavaksi aikuisuudeksi erotuksena muun muassa termille pitkittynyt nuoruus. Orastava aikuinen irrottautuu lapsuuden kodistaan, aloittaa työ tai opiskeluelämän ja selkiyttää omia arvojaan kysyen itseltään, kuka on ja mitä elämältään haluaa. Toinen käsitteistä on postmoderni yhteiskunta. Aikuistuminen ei ole enää sidottu ikään, vaan elämänjärjestys voi mutkitella ja ottaa takapakkia. Orastava aikuinen voi jättää tekemättä aikaisemmille sukupolville itsestään selviä asioita, tai hän voi tehdä samat asiat, mutta eri järjestyksessä kuin vielä kolmekymmentä vuotta sitten. Postmoderni ihminen tekee edellisiin sukupolviin verrattuna paljon työtä saavuttaakseen oman elämänkatsomuksensa. Hän etsii itseään, eikä ota mitään annettuna, ja tyypillisesti yhdistelee eri ajatusmaailmoja muodostaakseen oman totuutensa.

2 Omasta rippileirikesästäni on yli kaksikymmentä vuotta. Silloin tuntui, että ainoa, mitä kirkolla oli tarjota isoskoulutuksen jälkeen, oli sunnuntaiaamun virrenveisuu kuusikymmentä vuotta itseäni vanhempien joukossa. Majamäen (2006, 340) mukaan kirkon tulisikin viimein myöntää, että sillä ei oikein ole aikuistyötä. Jos aikuistyön kriteerinä on aikuisen ihmisen uskonnollisuuden todesta ottaminen, onko kirkolla rohkeutta ja kykyä kohdata aikuisen ihmisen uskonnollinen pohdinta, etsintä, epäily ja kriittisyys? Majamäki tulkitsee uudentyyppisen hengellisyyden selkeästi aikuiseksi uskomiseksi, jossa siirrytään eteenpäin vanhoista liberaali vastaan fundamentalisti tai Raamatun kirjaimellinen tulkinta vastaan jokin tieteellinen tulkinta kysymyksenasetteluista. Jos ei ole aikuistyötä, ei ole myöskään nuorten aikuisten työtä. Tampereella tähän ongelmaan on reagoitu. Kun Tampereen evankelis luterilaisen seurakuntayhtymän Suomen Gallupilla teettämä tutkimus osoitti, etteivät Tampereen seurakunnat tarjoa juuri mitään nuorille aikuisille, seurakuntien yhteinen kirkkoneuvosto ryhtyi toimiin. Yhteinen kasvatustyön johtokunta perusti seurakunnissa vaikuttavien nuorten aikuisten aloitteesta toimintaryhmän, ja valtuutti sen ohjaamaan ja rahoittamaan Tampereella tehtävää nuorten aikuisten toimintaa. Koordinaattoriksi valittiin päätoiminen pastori. (Nuoret aikuiset työryhmä 2006, 26 27.) Koordinaattorin työ perustuu yhteistyöhön paikallisseurakuntien, yhtymän ja alueen kristillisten järjestöjen välillä. Toiminnan runkona on sunnuntai iltaisin toteutettava uudentyyppinen messu. Tutkimukseeni liittyvän Harjun alueen oma nimikkomessu on nimeltään Varikko. Nuorten aikuisten toiminta on otettu Tampereella ja myös Harjun seurakunnassa hyvin vastaan. Uusien toimintamuotojen, esimerkiksi Alfa kurssien (kristinuskon peruskurssi, jossa saa Majamäen sanojen mukaisesti pohtia, etsiä, epäillä ja olla kriittinen) ja Varikko messun kautta kiinnostuneita kävijöitä tulee jatkuvasti lisää. Seurakunnan nuorisotilan, Lataamon, nuoret eivät kuitenkaan ole osoittaneet kiinnostustaan toimintaa kohtaan, vaan ovat loistaneet poissaolollaan mm. Varikko messuista. Haastattelin maalisja huhtikuun 2007 aikana yhtätoista heistä saadakseni vastauksia siihen, miksi nuoret eivät koe toimintaa omakseen. Opinnäytetyöni tilaajana toimi Uusi Verso nuorten aikuisten verkosto ja Tampereen evankelis luterilaisen seurakuntayhtymän nuorten aikuisten koordinaattori.

2 TAPAUSTUTKIMUS TUTKIMUKSELLISENA NÄKÖKULMANA 3 Oma tutkimukseni on luonteeltaan tapaustutkimus. Tapaustutkimus on käsitteenä hämärä ja väljä. Esimerkiksi Eskola ja Suoranta (1999, 65 66) näkevät, että laadullisessa tutkimuksessa on aina tavallaan kyse tapauksesta. Tapaustutkimusta ei tulekaan ajatella tutkimusmetodina vaan tutkimuksellisena näkökulmana, sillä tapaustutkimuksen voi toteuttaa hyvinkin erilaisin metodein, ja myös eri menetelmiä ja aineistoja yhdistellen. Tapaustutkimusta sanotaan luonnehtivan pyrkimys tuottaa intensiivistä ja yksityiskohtaista tietoa tutkittavasta tapauksesta. Se pyrkii antamaan tilaa ilmiöiden monimuotoisuudelle ja kompleksisuudelle yrittämättä liiaksi yksinkertaistaa niitä. (Timonen 2007.) Yin (1994, 13) määrittelee tapaustutkimuksen tutkimukseksi, jossa jotain nykyajassa tapahtuvaa ilmiötä tarkastellaan sen todellisessa tapahtumakontekstissa, eli siinä ympäristössä, jossa ilmiö tapahtuu. Tutkittava tapaus voi olla esimerkiksi yksilö (esim. biografinen tutkimus) tai ihmisryhmä (esim. huumeita käyttävät nuoret Vallilan yläasteella), tapahtuma/toiminto/prosessi/episodi (esimerkiksi työntekijän ja asiakkaan välinen keskustelu), instituutio (esim. musiikkiopisto, teatteri) tai maantieteellinen alue tai paikka (esim. jokin lähiö tai kylä). Oleellista on, että se voidaan ymmärtää tiettynä kokonaisuutena, tapauksena. (Timonen, 2007.) Omassa tutkimuksessani tutkittava kohde on ihmisryhmä Tampereen Harjun seurakunnan nuorisotila Lataamon nuoret. Tapaustutkimuksessa tapaus ei ole otos jostain isommasta joukosta, eikä sillä pyritä tilastolliseen yleistämiseen. Sen sijaan tapausta tutkitaan kontekstisidonnaisesti huomioiden paikalliset, ajalliset ja sosiaaliset kontekstit. Tapaustutkimuksen tapaus voi olla mahdollisimman tyypillinen ja edustava, mutta se voi toisaalta olla myös ainutkertainen tai poikkeava tapaus, joka poikkeuksellisuudellaan kertoo paljon tutkittavasta ilmiöstä. (Saarela Kinnunen Eskola 2001, 161.) Tapaustutkimuksessa tutkittavia tapauksia on vähän, usein vain yksi. Ei kysytä niinkään, kuinka yleistä jokin on, vaan kuinka jokin ylipäätään on mahdollista, kuinka jokin tapahtuu. Kiinnostavampaa kuin jonkin ilmiön yleisyys on perehtyä sen toimintalogiikkaan ja ilmiön muotoutumisen prosessiin huolellisesti. Tutkimus on mahdollista toteuttaa myös kahden tai useamman tapauksen vertailuna. (Timonen 2007.)

4 Tapaustutkimuksen käsite yhdistetään useimmiten laadulliseen tutkimukseen erotuksena kokeellisesta tai kvantitatiivisesta, yleistämiseen tähtäävästä tutkimuksesta (Yin 1994, 13). Tapaustutkimuksen aineistoja ovat usein ns. luonnollisista tilanteista kerätyt aineistot. Tällaisia aineistoja ovat mm. ääni tai videonauhoitteet, tutkittavan organisaation tuottamat asiakirjat tai tutkijan kirjaamat havainnot organisaation toimintakäytännöistä. Tapaustutkimuksissa voidaan myös yhdistellä erilaisia aineistoja tai käyttää useampia tutkimusmenetelmiä täydentämään toisiaan. (Saarela Kinnunen Eskola 2001, 167.) Käsitteitä, joita yleisesti yhdistetään tapaustutkimukseen, ovat mm. analyyttinen induktio ja aineistolähtöisyys. Liikkeelle lähdetään analysoitavasta tapauksesta, ei ulkopuolisista yleistävistä teorioista. Kuitenkin tapaustutkimuksessa on vahva teoreettinen orientaatio; se ei ole vain tutkimuskohteensa empiiristä kuvailua. Tutkimus ei pyri tuottamaan tuloksenaan tilastollisesti yleistettävää tietoa vaan kyseessä on pikemminkin analyyttinen yleistäminen. Parhaimmillaan tapaustutkimus tuottaa uusia käsitteellistämisen tapoja, jotka auttavat jonkin ilmiön syvällisemmässä ymmärtämisessä. (Timonen 2007.) Kirkon tutkimuskeskuksen tutkija Kati Niemelän teos Vieraantunut vai pettynyt? Kirkosta eroamisen syyt Suomen evankelis luterilaisessa kirkossa antoi tietoa siitä, miksi kirkosta erotaan, ja miksi se on nuorille aikuisille niin yleistä. Niemelä julkaisi myös hiljattain seurantatutkimuksen viisi vuotta sitten Tampereella rippikoulunsa käyneiden kokemuksista ja näkemyksistä uskosta, kirkosta, rippikoulusta ja elämästä. Se antoi omalle tutkimukselleni merkityksellistä lisätietoa siitä, miten nuoret kokevat kyllä seurakunnan läheiseksi heti rippikoulun jälkeen, mutta erkaantuvat kirkosta hyvin nopeasti, jos eivät jatka seurakunnan toiminnassa mukana. Myös Nuorisoasiain neuvottelukunnan Uskon asia Nuorisobarometri 2006 tutkimuksen pääteemana oli uskonto ja nuorten suhde kirkkoon. Sen avulla sain tarkkaa tilastotietoa mm. nuorten uskonnollisuuden muodoista ja niissä tapahtuneista muutoksista, samoin kirkkoon kuulumattomien nuorten asenteista. Nuorisobarometri antoi myös tuoretta tietoa nuorten arvoista ja yhteiskunnallisesta osallistumisesta.

5 Kirkon tutkimuskeskuksessa on viime aikoina tutkittu paljon sekä nuoria aikuisia että kirkosta eroamisen syitä. Omaan tutkimukseeni sain valtavasti tuoretta tutkimustietoa vuonna 2006 ilmestyneestä Urbaani usko Nuoret aikuiset, usko ja kirkko teoksesta. Kirjassa paneuduttiin nuorten aikuisten elämään ja uskonnollisuuteen suurissa kaupungeissa, mutta samalla tutkimuskohde valotti monipuolisesti myös nykyajan elämäntapaa ja arvomaailmaa. Teokseen artikkeleja kirjoittaneiden tutkijoiden Kati Niemelän, Teija Mikkolan ja Juha Pettersonin toukokuussa 2007 ilmestynyt The Questioning Mind. Faith and values of a new generation avasi lisää nuorten aikuisten käsitettä ja määritelmää. 3 USKONNOLLISUUS POSTMODERNISSA YHTEISKUNNASSA Helven (1993, 100 102) mukaan jälkimoderni aika tuo mukanaan ristiriitaisuutta ja epävarmuutta. Se uhkaa keskiluokkaisia arvoja aiheuttaen moraalisen kriisin ja arvojen käsitteellisen muutoksen, kun suuret kertomukset, (ks. myös Kemppinen 1997, 4) kuten Raamatun, valistuksen ja marxilaisuuden ideologiat, ovat menettäneet merkityksensä ihmisten maailman jäsentäjinä. Mikkolan (2006a, 225) mukaan uudet sukupolvet tekevätkin edellisiin sukupolviin verrattuna kovasti työtä saavuttaakseen oman elämänkatsomuksensa; vanhempien sukupolvien uskonnollisuus oli enemmän taattua ja annettuna otettua. Henkisyydestä on tullut valtavan monimutkaista etsintää, jossa yksilö hakee itseään, ja tässä etsinnässä luotetaan omaan harkintakykyyn. (ks. Myös Hjelm Myllyniemi 2006, 126.) 3.1 2000 luvun arvomaailma Niemelän (2006b, 47) mukaan postmodernin ajan ihmisen pyrkimyksenä ei ole seurata valmiita elämänmalleja vaan pyrkiä sisäisesti ohjautuvaan, mahdollisimman itsensä näköiseen elämään, ja irtautua mahdollisimman pitkälle riippuvaisuudesta muiden tiedosta ja viisaudesta, ja tulla omaksi todelliseksi itsekseen. Tällöin tärkein arvo elämässä on autenttinen yhteys omaan sisimpään, ei ulkoisten auktoriteettien mukainen elämä.

6 Mikkola (2006b, 33) kirjoittaa European Social Surveyn tutkimuksen tuloksista. Sen mukaan suomalaisten arvojen kärjessä ovat luottamukselliset ihmissuhteet, ihmisten tasa arvo, luonnosta ja ympäristöstä huolehtiminen, erilaisten ihmisten ymmärtäminen sekä mahdollisuus tehdä omia päätöksiä ja olla vapaa. Naisten mielestä menestyminen, rikkaus ja arvostettuna oleminen eivät ole juuri lainkaan tärkeitä sen sijaan tasaarvoinen kohtelu sekä toisista ja luonnosta huolehtiminen ovat. Tämä ei kuulosta siis kovin postmodernilta. Silti Heinon (1998, 42) mukaan varsinkin nuorten asenteita kuvastavat lyhytjänteisyys, vapaus velvoitteista ja uusien elämysten tavoittelu. Yhä useampi korostaa ainutkertaisuuttaan. Välttämättömyyden valtakunnasta on vaellettu kohti vapauden valtakuntaa niin ainakin olemme halunneet uskoa. Kehitys on johtanut arvo osaamattomuuteen ja epätietoisuuteen siitä, mitä syvimmiltään elämältämme haluamme. Elämän hallinta ei ole helppo juttu. Postmoderniksi kuvatussa yhteiskunnassa kokonaisuudet hämärtyvät, elämänkatsomukset hapertuvat ja pirstoutuvat (ks. myös Helve 1993, 106.) Elämän syvyysulottuvuus ohenee. Omaa identiteettiä on vaikea rakentaa, jos ei tiedä, mihin kuuluu ja mistä tulee. Wilska (2006b, 111 112) on perehtynyt uskonnon vaikutuksesta nuorten työhön ja talouteen liittyviin asenteisiin. Hänen mukaansa protestanttisen etiikan käsitettä sovelletaan usein myös kulutuskulttuuriin. Määritelmällisesti se on säästäväisyyttä ja vaatimattomuutta korostavaa, koreilematonta ja velkaantumista karttavaa. Pröystäilevä kulutus on sopimatonta, ja liiallisen rahankäytön kuuluu aiheuttaa syyllisyyttä. Wilskan mukaan kaupallistumisen ja työkeskeisyyden moraalinen paheksunta kumpuaa kuitenkin useimmiten yleisen solidaarisuuden, eettisyyden ja oikeudenmukaisuuden periaatteista, ei niinkään suoraan kirkosta tai uskonnosta. Niemelän (2007, 16) mukaan kuluttaminen kuuluu urbaaniin elämään. Urbanismi on elämäntapa. Se on elämää markkinoilla; kuluttamisesta on tullut nykykaupunkilaiselle maailmassa olemisen tapa ja maailmankatsomuksen ja uskonnollisuuden muokkaaja. 3.2. Syntipukit: sekularisaatio, individualisaatio ja pluralisaatio Tieteen ja nykyaikaisen teollisuuden nousu on eittämättä vaikuttanut uskonnon merkitykseen ihmisen elämässä. Helven (2006, 92) tutkimusten mukaan uskonnollisten yhtei

7 söjen jäsenyyden tasolla Suomi on kuitenkin uskonnollinen maa; edelleen 84% väestöstä kuuluu evankelis luterilaiseen kirkkoon. Toisenlainen kuva saadaan, jos tarkastellaan osallistumisaktiivisuutta jumalanpalveluksiin: vain kuusi prosenttia suomalaisista käy niissä vähintään kerran kuussa. Nykyajan yhteiskunnallisia muutoksia ja uskonnollisuutta kuvataan muun muassa sekularisaation, individualisaation ja pluralisaation käsitteillä. Sekularisaatiolla tarkoitetaan uskonnon merkityksen vähentymistä yhteiskunnassa sekä yksilön uskonnollisuuden ja uskonnollisen käyttäytymisen laskua (Nuoret aikuiset työryhmä 2006, 9.) Tutkimuksissa puhutaan yhtäältä uskonnon yhteiskunnallisen aseman heikkenemisestä, toisaalta uskonnon paluusta julkisuuteen ja ihmisten kasvavasta kiinnostuksesta hengellisiin kysymyksiin. Hjelmin ja Myllyniemen (2006, 124) mukaan ehkä suurin yksimielisyys vallitsee kuitenkin uskonnon yksilöllistymisestä, jonka seurauksena yksittäisten ihmisten uskonnon tai henkisyyden nähdään rakentuvan yhä useammin eri traditioista otetuista paloista, ollen eräänlaista tee se itse uskontoa. Hjelmin ja Myllyniemen (2006, 125) mielestä yhteiskunnallisen eriytymisen seurauksena uskonto lakkaa olemasta kaikkia elämänaloja yhdistävä tekijä, ja muuttuu yhdeksi selkeästi erotettavaksi osaksi yhteiskunnan kokonaisuutta. Yksinkertaistaen tämän voi sanoa länsimaissa tarkoittaneen uskonnon väistymistä esimerkiksi politiikan ja koulutuksen kentiltä omalle paikalleen, sunnuntaiaamuun (joka on yhä suuremman kansanjoukon mielestä huono aika jumalanpalvelukselle.) Sosiologisesta näkökulmasta länsimainen kapitalismi on vaikuttanut siihen, että uskonnolla ja myyttisillä uskomuksilla ei ole enää sijaa talousjärjestelmässä, joka pyrkii tehokkaasti tuotantoon ja ylijäämään. Rationaalistuminen ei kuitenkaan viittaa siihen, että ihmiset olisivat tulleet järkiinsä ja sen myötä unohtaneet yliluonnolliset uskomuksensa. Uskonnollisten uskomusten ei vain tule näytellä mitään roolia yksilön toiminnassa osana tuotantoprosessia. Niemelän (2006b, 46 55) mielestä perinteisten uskonnollisten instituutioiden heikentyminen Suomessa ja myös muualla läntisessä Euroopassa ei ole tarkoittanut, että elämästä olisi jossain mielessä kadonnut sen yliluonnollinen ulottuvuus. Monet uskonnon tutkijat puhuvatkin uskonnon metamorfoosista eivätkä sen heikkenemisestä. Useiden tutkimusten mukaan yhä useampi ihminen nimittää itseään henkiseksi (spiritual) eikä niinkään uskonnolliseksi (religious). Vanhempien ikäpolvien keskuudessa luterilaisuus

8 näyttäytyy selkeästi suomalaisten kansalliseen identiteettiin kuuluvana ominaisuutena kunnon suomalainen on myös luterilainen. Luterilaisuus kun oli aikoinaan yksi niistä tekijöistä, jotka Venäjän vallan aikana erottivat suomalaiset venäläisistä ja loi pohjaa kansallistunteelle. Tämän päivän nuoremmat polvet luokittelevat itsensä kyllä mielellään kristityiksi, mutteivät niinkään luterilaisiksi. He eivät vanhempien ikäpolvien tavoin näe kirkkoon kuulumista osana suomalaista elämänmuotoa. Anderson (Epstein 1998) kirjoittaa postmodernista maailmasta, missä elintenluovutus, koeputkivanhemmuus, geeniteknologia, plastiikkakirurgia ja muut nykyajan lääketieteelliset ihmeet ovat tehneet kerran niin selkeästä käsityksestä meistä ja meidän ruumiistamme sekavamman kuin koskaan. Vielä monimutkaisemmiksi käsitykset itsestä menevät, kun Internet antaa vapauden luoda sivupersoonia sinne, missä kukaan ei tiedä, kuka oikea minä on. Helven (2006, 92) mukaan moniarvoisissa yhteiskunnissa kansalaisrituaalit usein korvaavat uskonnolliset. Esimerkiksi Suomen ensimmäinen euroviisuvoitto vuonna 2006 kokosi Helsingin Kauppatorille kansanjuhlaan joidenkin arvioiden mukaan jopa 80000 Hard Rock Hallelujaa laulavaa ihmistä. Mikkola (2006a, 243) taas toteaa sarkastisesti, että ihmiset eivät yksinkertaisesti enää etsi vastauksia kysymyksiin Raamatusta, vaan Anna lehdestä. 4 NUORI SEURAKUNTALAINEN Niemelän mukaan (2006a) nuoret suhtautuvan evankelis luterilaiseen kirkkoon varsin myönteisesti. Erittäin kielteisesti suhtautuvia nuorten keskuudessa on vain noin viisi prosenttia. Enemmistö heistä ei kuulu kirkkoon. Valtaosalle nuorista kirkko on siis vähintäänkin ihan hyvä juttu. 4.1 Nuorten arvomaailma Nuoruusiän kehitys kulkee monella elämän alueella tapahtuvien siirtymien kautta. Siirtyminen yhä selvemmin kodin vaikutuspiiristä toveripiirin yhteyteen, ystävyyssuhteiden osittainen korvautuminen seurustelusuhteilla, omalle luonteelle sopivien ajanviettotapojen löytäminen, oppivelvollisuuden loppuun saattaminen ja ammattiin tähtäävän koulu

9 tuksen aloittaminen ovat esimerkkejä kehitykseen kuuluvista etapeista. Aikaisemmin elämänkulun siirtymien odotettiin tapahtuvan tietyssä perinteiden ja normien säätelemässä järjestyksessä. Yhä moniarvoisemmiksi kehittyneissä yhteiskunnissa siirtymät eivät enää useinkaan noudata tätä järjestystä, ja siirtymäprosessien monimuotoisuus on kasvanut. (Koivusilta Rimpelä 2000, 157 158.) Myöhäisnuoruuden ja nuoren aikuisuuden kehitystehtäviin kuuluvat muun muassa yksilöllisen eettisen ja moraalisen uskomusjärjestelmän kehittäminen sekä kansalaisvelvollisuuksien omaksuminen. (Grönlund 2006, 119, ks. myös Helve 1993, 23.) Niemelän (2007) mukaan 18 vuoden ikää on perinteisesti pidetty virstanpylväänä yksilön arvojen kehittymisessä. Siihen asti arvot eli käsitykset toivottavista päämääristä ja käyttäytymisestä ovat vielä pitkälti tulosta vanhempien, sukulaisten, toverien ja muiden vertaisryhmien arvojen sisäistämisestä. Hämäläinen (1998, 126) kirjoittaa arvoista, elämäntyylistä ja yhteiskunnasta näin: Siinä, mitä ihminen tahtoo ja pitää elämässä tärkeänä ja tavoiteltavana, ilmenee se, mitä hän arvostaa. Arvot ovat aina ihmisen elämäntapavalintojen taustalla. Ne sekä suuntaavat yksilöiden edesottamuksia että määrittävät kulttuurin sisältöä ja laatua. Jokaisella yksilöllä ja jokaisella yhteiskunnalla on omat elämänkulkua ohjaavat arvonsa ja arvostuksensa. Elämäntyyli rakentuu siitä, mihin ihminen käyttää aikansa ja rahansa, mitä hän tavoittelee elämässä ja mihin suuntaa mielenkiintonsa. Ihmisten yksilölliset arvot kiinnittyvät monella tavoin sen kulttuurin arvoihin, jonka vaikutuspiirissä he elävät. Lapsuuden kasvuperheen lisäksi tähän kuuluvat erityisesti koulu ja toveriyhteisöt sekä media. (ks. myös Helve 2007, 277.) Helven (1993, 15 18) mukaan mainonta ja markkinointi pyrkivät vetoamaan nuoriin tarjoamillaan tuotteilla: musiikilla, vaatteilla, elokuvilla ja muilla nuorisokulttuuriin liittämillään kaupallisilla tuotteilla. Massakulutus, viihde ja tiedotus yhdenmukaistavat ja manipuloivat nuorisoa. Kaupallinen nuorisokulttuuri sulauttaa nuoria sosiaalisesti mahdollisimman yhtenäiseksi joukoksi, ja samalla luo heille yhtenäisiä arvoja ja asenteita. (ks. myös Koivusilta Rimpelä 2000, 157.) Jokainen sukupolvi on Venkulan ja Rautevaaran (1993, 45) mukaan kohdannut omassa nuoruudessaan väitteitä siitä, että heillä ei ole arvoja tai heidän arvonsa ovat hajanaiset,

10 nykynuoret ovat itsekkäitä ja heidän arvonsa ovat materialistiset, he ovat vieraantuneet politiikasta eivätkä arvosta työtä, eivätkä varsinkaan kunnioita vanhempiensa arvoja. Tutkimusten valossa nuoret ovat kiinnostuneita arvoista ja pohtivat runsaasti arvoihin, moraaliin ja etiikkaan liittyviä kysymyksiä, ja esittävät käsityksiään niistä melko samoin äänenpainoin eri vuosikymmenillä. Helve (1993, 85) kirjoittaa teoksessaan Nuoret humanistit, individualistit ja traditionalistit nuorten arvojen kuitenkin muuttuneen 1980 luvulla. Traditionaalisten arvojen, kuten esimerkiksi uskonnon ja yhteisöllisen moraalin (solidaarisuus) merkitys on vähentynyt. Sallivuus aikaisemmin uskonnon ja moraalin tuomitsemiin asioihin on lisääntynyt. Se näkyy esimerkiksi nuorten suhtautumisessa avioliiton ulkopuolisiin suhteisiin, avioeroon, aborttiin, homoseksuaalisuuteen ja itsemurhaan. Myös Paakkunainen (2006, 161) toteaa, että enemmistö nuorista hyväksyy seksielämän tapoja koskevien tiukkojen moraalinormien rikkomisen. Esiaviollinen seksi, homosuhteet ja harkittu abortti ovat osa nuorten elämäntapaa. Sen sijaan vain 40 prosenttia hyväksyy äänitteiden kopiosuojauksen murtamisen. Päinvastaistakin näkemystä esitetään. Nykynuorten trendi ei ole trenditutkija William Highamin mielestä pelkkää kapinaa. Osa vapaan kasvatuksen saaneista nuorista noudattaa tiukempia sääntöjä kuin 1960 luvulla kasvaneet vanhempansa. Kymmenessä vuodessa niiden nuorten määrä, joille tärkeintä elämässä on hauskan pitäminen, on laskenut 14 prosentilla ja humalahakuisten nuorten yhdeksällä prosentilla. (Higham 2005.) Myös suomalaisten nuorten keskuudessa nk. streittaaminen kieltäytyminen päihteistä ja / tai esiaviollisesta seksistä on aiempaa yleisempää. (mm. Parkkonen 2006) Hämäläinen (1998, 126) käyttää Eduard Sprangerin klassista luokitusta hahmottaessaan nykyiselle elämänmenolle tunnusomaisia arvoja. Siinä erotetaan seitsemän perusarvoaluetta: hedonistiset (nautinto, mielihyvä), vitaaliset (terveys, mielihyvä), sosiaaliset (ystävyys, rakkaus), tiedolliset (totuus, tieto), eettiset (hyvyys, oikeudenmukaisuus), esteettiset (kauneus, harmonia) ja uskonnolliset arvot (pyhyys, jumaluus). Hänen mielestään yleisesti jälkiteollisen tietoyhteiskunnan keskeisiä tunnusmerkkejä (lue: arvoja) ovat yksilöllisyys, raha, tehokkuus, koulutus, tietotekniikka ja kulutus. Hämäläinen (1998, 131) kritisoi myös tietotekniikkaa; vaikka se on avannut ennen näkemättömiä mahdollisuuksia ihmisille päästä osalliseksi ihmiskunnan parhaista kulttuurimuo

doista, lattea viihde, sirpaleinen informaatio, persoonallisuutta kapeuttava kognitiivisuus ja lyhytjännitteinen aistinautintojen tavoittelu hallitsevat paljolti nuorten tajuntaa. 11 Hämäläinen (1998, 128 130) kirjoittaa myös syrjäytymisuhan alla elävien ihmisten arvoista. Yhteiskunnan arvoista syrjäytyminen tarkoittaa kiinnittymättömyyttä yhteiskunnassa yleisesti hyväksyttäviin arvoihin. Arvoja kokevana ja tiedostavana olentona ihminen voi vieraantua arvotajunnaltaan. Tällöin hänen kulttuuriominaisuutensa totuuden, oikeuden, kauneuden ja pyhyydentajunsa kehittyvät puutteellisesti. Syrjäytyvien nuorten on vaikea tiedostaa ja kokea arvoja, jotka antavat elämälle mielekästä sisältöä. 4.2 Nuoret ja uskonto Nuorten ja nuorten aikuisten suhdetta kirkkoon ja uskontoon tutkittiin paljon vuonna 2006. Myös vuoden 2006 Nuorisobarometrin pääteemana oli uskonto. Nuorten suhde uskontoon ja hengellisyyteen sekä ennen kaikkea omaan uskonnolliseen yhteisöön on ajankohtainen myös Suomen evankelis luterilaisen kirkon sisällä, sillä edelleen suurin osa 15 29 vuotiaista nuorista kuuluu evankelis luterilaiseen kirkkoon. (Wilska 2006a, 6.) Nykynuoret eivät ole erityisen kiinnostuneita perinteisestä uskonnollisuudesta; sen sijaan henkisyys ja hengellisyyden eri ulottuvuudet, joista haetaan mielenrauhaa ja merkitystä elämään, ovat lisänneet suosiotaan. Nuoret pyrkivät omaa identiteettiään muovatessaan löytämään rakennusaineita uskonnoista ja muista maailmankatsomuksista. Niistä he etsivät esimerkiksi perusteita omille moraalisille valinnoilleen. (Helve 2006, 106 107.) Wilskan (2006a, 7) mukaan vaikka kirkko ei olekaan nuorille erityisen tärkeä instituutio, huomattava osa nuorista kuitenkin pitää itseään uskonnollisina ja yli puolet uskoo Jumalaan jollain tavoin. Siten kuin kirkko opettaa, Jumalaan uskoo kuitenkin vain reilu viidennes. Yleisintä on uskoa Jumalaan omalla tavallaan. Mielikuva evankelis luterilaisesta kirkosta on kaikesta huolimatta hyvä. Uskonnollisuus ei ole Myllyniemen (2006, 57 73) mukaan kovin yksiselitteinen käsite, eikä ole selvää, kuinka nuoret sen käsittävät. Edes uskonnollisina itseään pitävät nuoret, joita on 42 prosenttia Nuorisobarometrin kyselyyn vastanneista, eivät juuri käy kirkossa. Siihen nähden, miten vähän nuoret käyvät kirkossa, uskovat he kirkon päte

12 vyyteen antaa vastauksia ihmisten hengellisiin ongelmiin ja tarpeisiin yllättävän vahvasti: jopa 79 prosenttia nuorista on sitä mieltä. Kristinuskon Jumalaan uskoo noin joka kolmas nuori. Jonkinlaiseen henkeen, jumalaan tai elämänvoimaan uskoo lähes kaksi kolmesta. Yli puolet niistä, jotka uskovat Jumalan luoneen maailman kuten Raamatussa sanotaan, uskovat myös mahdollisuuteen selittää maailman synty tieteellisesti. Eri ikäryhmien uskonnollisuudella tiedetään olevan huomattavia eroja. Suomalaisille nuorille kristinusko tai järjestäytynyt uskonnollisuus ylipäätään ei ole yhtä tärkeää kuin vanhemmille. Vaikka uskonnollisuus näyttää 15 ja 29 vuoden välillä vähenevän, elämän tarkoituksen tai päämäärän pohdinnan kanssa näin ei käy, pikemminkin päinvastoin. (Mts. 66 77) 4.3 Tyttöjen ja poikien uskonnollisuus Nuorisobarometrin aineiston mukaan nuoret naiset ovat uskonnollisempia kuin nuoret miehet (Myllyniemi 2006, 65.) Samasta aiheesta kirjoittaa myös Helena Helve (2006, 96 103) artikkelissaan Nuoret ja usko. Hän toteaa, että individualismi ja perinteinen uskonnollisuus eivät näytä sopivan yhteen. Tyttöjen suurempi uskonnollisuus saattaakin selittyä sillä, että heidän kasvatuksessaan ei korosteta individualistisia arvoja vaan pikemminkin toisista huolehtimista ja yhteisöllisyyttä. Voidaan myös olettaa, että tytöillä on taipumus ajatella asioita tunneperäisemmin, vähemmän puhtaan järjellisesti ja loogisesti eritellen. Oman voimattomuutensa tunnustaminen voi esimerkiksi kasvatuksen vaikutuksesta olla pojille hävettävää ja epämieluista. Helven (2002, 141) mukaan sukupuolten välisiä eroja voidaan selittää tyttö ja poikakulttuuriin liittyvillä eroilla. Poikien kulttuurituotteet sisältävät jännitystä ja tekniikkaa. Science fiction kirjallisuudessa ja tietokonepeleissä ja elokuvissa esiintyy vieraita toisilta planeetoilta. Poikien on varmasti helpompi sanoa uskovansa ufoihin kuin suojelusenkeleihin, jotka liittyvät enemmän tyttökulttuuriin. Helve (2006, 98 103) toteaa myös, että tytöt ja naiset ovat miehiä aktiivisempia ja halukkaampia osallistumaan seurakuntien toimintamuotoihin. Helve kysyykin, ovatko lapsi ja nuorisotyön muodot enemmän tyttöjen kuin poikien maailmaan soveltuvia? Tytöt ovat myös taipuvaisempia kristinuskon ulkopuoliseen spirituaalisuuteen eli hengellisyyteen. Heidän maailmansa sisältää

myös poikia ja miehiä enemmän ei järjellä tulkittavia asioita. (ks. myös Helve 2002, 140.) 13 4.4 Kodin merkitys nuorten uskonnollisessa kasvatuksessa Nuorisobarometrin 2006 mukaan lähes viidennes (haastatelluista) sanoo, että lapsuudenkoti ei ollut lainkaan uskonnollinen, erittäin uskonnollisena sitä piti vain 5 prosenttia nuorista. Nuoret keskustelevat uskonnollisista kysymyksistä enemmän ystäviensä kuin vanhempiensa kanssa. Ystävien kanssa uskonto nousee ainakin joskus keskustelunaiheeksi 66 prosentilla nuorista. (Myllyniemi 2006, 71.) Kodin osuus uskonnon syväosaamiseen on suuri. Suomen evankelisluterilaisen kirkon keskushallinto teetti vuonna 2006 Nuoret aikuiset työryhmällä (2006, 6) mietinnön Uskosta osallinen? Nuorten aikuisten asema, merkitys ja tehtävä kirkossa. Työryhmä pohti mm. suomalaisessa kulttuurissa viimeisten vuosikymmenten aikana tapahtunutta merkittävää muutosta. Kotien uskonnollinen kasvatus on kadonnut lähes täydellisesti tai ainakin supistunut hyvin vähäiseksi. Työryhmän mukaan on tietenkin olemassa yksittäisiä koteja, joissa kristillisyyteen kasvattamisen perinteestä pidetään kiinni; kuitenkin valtaosa suomalaisista kodeista on tästä perinteestä luopunut. Kodeissa vältetään keskustelua uskonnollisista kysymyksistä, kirkossa ei juuri käydä eikä virsiä lauleta. On kuitenkin huomattava, että tässä on hyvin suuria alueellisia ja kulttuurisia eroja. Nuoret aikuiset työryhmän (2006, 6) mukaan kehitykseen lienee monta syytä. Vanhempien oma uskonnollisen perinteen osaaminen saattaa olla heikkoa, tai he ovat epävarmoja omasta sitoutumisestaan siihen. Taustalla voi olla uskonnon yksityistyminen. Uskonto nähdään hyvin tiukasti vain yksilön asiaksi, ja sen siirtäminen lapselle kasvatuksen avulla koetaan väkivallaksi lasta ja hänen yksityisyyttään ja itsemääräämisoikeuttaan kohtaan. Osa kodeista katsoo, että kirkko huolehtii lasten uskonnollisesta kasvatuksesta lapsi ja nuorisotyön avulla. Ne ovat ikään kuin ulkoistaneet kasvatuksen uskonnollisen ulottuvuuden. (ks. myös Niemelä Koivula 2006, 46.) Helven (1993, 103 108) mukaan paine omaksua vanhempien uskonnollinen ideologia on nykyään hyvin pieni; nuoret kokevat itsensä vapaiksi valitsemaan omat asenteensa,

14 arvonsa ja mielipiteensä. Helve toteaa myös, että kaikkien uskonnollisten kotien lapsista ei tule uskovia. Hyvin uskonnollisillakin vanhemmilla on nykyään suuria vaikeuksia perinteen siirtämisessä yhtä aktiivisena lasten omaan elämään niin, että se näkyisi heidän elämäntavassaan. Erityisen voimakas vaikutus kodin uskonnollisella kasvatuksella on silloin, kun sekä isä että äiti ovat siinä aktiivisia. Tämä näkyy selkeästi esimerkiksi nuorten aikuisten uskonnollista identiteettiä tarkasteltaessa. Kolme neljästä (72%) niistä, jotka ovat saaneet uskonnollista kasvatusta molemmilta vanhemmiltaan, pitää itseään uskonnollisina, kun vastaavasti puolet (52%) niistä, jotka ovat saaneet sitä toiselta vanhemmistaan ja vain joka neljäs (27%) niistä, jotka eivät olleet saaneet vanhemmiltaan uskonnollista kasvatusta. (Niemelä Koivula 2006, 175.) 4.5 Koulun ja koulutuksen merkitys nuorten uskonnollisuudelle Koulutus vaikuttaa nuorten asenteisiin ja arvoihin. Erilainen koulutuspohja luo erilaisia asenteita ja arvoja. Koulutuksen vaikutusta on kuitenkin vaikea mitata. (Helve 1993, 97.) Helven (2002, 126 141) vertailututkimus osoittaa, että lukiolaiset käyvät muita säännöllisemmin kirkossa ja muissa uskonnollisissa tilaisuuksissa, ja pitävät rippikoulua jonkin verran tärkeämpänä kuin kaupallisen alan opiskelijat; vähiten merkitystä sillä on ammattikoululaisille. Helve toteaakin, että lukiolaisilla uskonto on myös koulun opetussuunnitelmissa oleva oppiaine. Mahdollista on myös, että uskonnollisissa kodeissa arvostetaan lukiokoulutusta. Toinen hänen mielenkiintoinen havaintonsa on, että ammattikoululaiset uskovat lukiolaisia enemmän kirkon opettamaan Jumalaan. Ehkä tämä kertoo muiden uskontojen opettamisen vaikutuksesta lukiolaisten hieman individualistiseen jumalakuvaan. Niemelän ja Koivulan (2006, 168 177) mukaan koulun merkitys uskontokasvatuksen antajana on lähinnä yleissivistävä. Koivula haastatteli nuoria aikuisia Diak:n opinnäytetyöhönsä kesällä 2005. Haastatellut pitivät koulun merkitystä uskontokasvatuksessa yleensä hyvänä ja positiivisena asiana; sen avulla on voitu luoda tiedollinen perusta oman kulttuurin ja kristinuskon tuntemukselle. Koulun uskontokasvatuksen he kokivat enemmän liittyvän oman kulttuurin tuntemiseen ja eettisen kasvatuksen tukemiseen osana yleissivistystä. Uskontoa pidetään melko helppona oppiaineena ja kirkkohistorian

15 monet ovat kokeneet kiinnostavana. Koulun uskontokasvatus oli tarjonnut joillekin myös mahdollisuuden reflektoida omia tunteitaan ja kokemuksiaan. Myös muut uskonnot kiinnostivat haastateltavia. Muihin uskontoihin pitäisi joidenkin haastateltavien mukaan ottaa avarakatseinen asenne, ja välttää oman uskonnon pitämistä toisia uskontoja parempana. 4.6 Rippikoulu uskonnollisena kasvattajana Rippikoulu on osa perinteistä suomalaista kulttuuria ja keskeinen osa Suomen evankelis luterilaisen kirkon kasvatusjärjestelmää. Se tavoittaa edelleen lähes kaikki 15 vuotiaat nuoret. Vaikka kirkkoon kuuluvien osuus on tasaisesti vähentynyt 1970 luvun 95 prosentista uuden vuosituhannen alun 85 prosenttiin, edelleen yhdeksän kymmenestä 15 vuotiaasta osallistuu vuosittain rippikouluun. Vuonna 2000 rippikouluissa oli lähes 58 000 osallistujaa. (Niemelä 2002, 106.) Niemelä (2006, 109) kirjoittaakin artikkelissaan Rippikoulu ja Prometheus leiri aikuistumisriitteinä, ettei missään muussa maassa luterilaisen rippikoulun käyvien nuorten osuudessa ylletä läheskään samaan. Esimerkiksi Ruotsissa vain noin puolet 15 vuotiaista osallistuu rippikouluun. Tampereen Kirkkosanomissa maaliskuussa 2007 julkaistun artikkelin mukaan rippikoulun käyneiden osuus ikäluokasta kasvoi Tampereella viime vuonna. Osuus oli kaksi prosenttia edellisvuotta suurempi, eli kasvoi 84,3:sta 86,3 prosenttiin. Osuus on laskenut tällä vuosituhannella koko maassa, etenkin suurissa kaupungeissa. Tehokas markkinointi ja ilmoittautumisen helppous selittävät rippikoulupastori Tero Yliselän mielestä muutosta ainakin osittain. Laadukkaiden perusrippikoulujen rinnalle on kehitelty elämyksellisiä tapoja osallistua: tänä vuonna kaksi ryhmää on lähdössä ulkomaille, yksi ryhmä Ahvenanmaalle ja yksi Lappiin. (Kettunen 2007.) Rippikoulujen kautta kirkkoon liittyi Tampereella viime vuonna 126 henkeä, kun edellisenä vuonna vastaava luku oli 80 henkeä. Monissa suurissa kaupungeissa tämäkin määrä on ollut laskussa. Rippikoulun suosio näkyy myös mm. isoskoulutukseen tulevien määrän kasvuna. (Mt.) Kasvu näkyy todennäköisesti myös tutkimusalueellani Harjun seurakunnassa syksyn isoskoulutusten alkaessa.

16 Niemelän (2002, 109 110) mukaan rippikoulu on monelle suomalaiselle nuorelle normi ja ikävaiheeseen liittyvä velvollisuus. Myös ystävien osallistuminen rippikouluun on nuorille merkityksellistä. Rippikoulun suosiota tukevat sekä nuorten kokemukset rippikoulusta että heidän vanhempiensa luottamus rippikoulun merkitykseen nuorten elämässä kuin myös rippikoulun vakiintunut asema osana nuorisokulttuuria. Kavereiden ja sosiaalisen paineen ohella nuoret nostavat keskeisiksi rippikouluun osallistumisensa syiksi sen tarjoamat oikeudet. Mahdollisuutta kirkolliseen vihkimiseen ja kummiuteen pidetään tärkeänä. Rippikoulun keskeisintä tavoitetta, uskon vahvistumista, nuoret pitävät rippikouluun menovaiheessa melko vähämerkityksisenä. Nuoret aikuiset työryhmä (2006, 7) korostaa rippikoulun roolia sisällöllisesti merkittävien asioiden tarjoajana 15 vuotiaalle nuorelle. Rippikoulussa nuori voi pohtia aikuisen ammattilaisen kanssa kaikille ihmisille tärkeitä uskonnollisia ja eettisiä kysymyksiä sekä suuria elämänkatsomuksellisia ratkaisuja ja ihmissuhdekysymyksiä. Tämä pohdinta on huolellisesti suunnattu niin, että se kohtaa nuoren juuri hänen omassa kehitysvaiheessaan. Rippikoulun vaikutus nuoren uskonnon tiedolliseen osaamiseen näyttää työryhmän mukaan kuitenkin varsin heikolta. Vaikka rippikoulun opetussuunnitelmassa on edelleen paljon tiedollista ainesta, ja opetusmetodit ovat kehittyneitä, niiden vaikutus tieto osaamiseen tuntuu jäävän vähäiseksi. Rippikoulua onkin pyritty kehittämään monella tapaa. Vuonna 2001 hyväksytyn rippikoulun uuden opetussuunnitelman painopiste on opetus ja oppimiskäsitysten muuttumisen myötä siirtynyt oppilaaseen. Rippikoulu on muuttunut tietoa painottavasta opetuksesta laaja alaiseksi toiminnaksi. Ymmärryksen rinnalle pyritään tarjoamaan sekä kokemuksia että toimintaa. Keskeisiä ovat nuorten omat elämänkysymykset ja niistä lähtevä opetus. (Niemelä 2002, 109.) Rippikoulun perustavoitteena on, että nuori etsii vastauksia oman elämänsä ja yhteiselämämme tärkeisiin kysymyksiin ja saa tukea kasvuunsa kristittynä. Usko Elämä Rukous Rippikoulusuunnitelma 2001 painottaa, että rippikoulun suunnittelu ja suunnitelmien toteutus ovat aina ainutkertainen ja myös luova tapahtuma. Tavoiteltavaa on jatkuva uuden oivaltaminen, ja ratkaisujen etsiminen rippikoulun opettajatiimissä yhdessä nuorten kanssa. Näin vahvistetaan nuorten omaa osuutta ja vastuuta rippikoulun työskentelyssä. Rippikoulun perusrakenne on suunniteltu joustavaksi ja muunneltavak

17 si. Se antaa tilaa paikalliselle suunnittelulle, ja myös edellyttää sitä. Paikallistasolle jää vastuu siitä, miten elämä, usko ja rukous toteutuvat tehdyissä opetus ja oppimiskokonaisuuksissa. (Usko Elämä Rukous 2001.) Rippikoulu ei yrityksistä huolimatta onnistu kaikissa tavoitteissaan. Teija Mikkola (2006a, 231) tutki kirkosta eroamisen rajalla olevia nuoria aikuisia. Osa haastatelluista oli sitä mieltä, ettei rippikoulu tue nuorten omaa refleksiivisyyttä, vaan pysyttelee kahden refleksiivisyydelle vieraan pedagogiikan välimaastossa. Toista näistä ääripäistä saksalainen kulttuuritutkija Thomas Ziehe kuvaa leikinomaisuutta ja puuhastelua korostavaksi pedagogiikaksi, toista kovaa työtä, ulkolukua ja autoritaarista kuria kannattavaksi fundamentalismiksi. Nuoret aikuiset työryhmä (2006, 12 13) tuli pohdinnassaan siihen tulokseen, että kristillisen uskon sisältöjen merkityksellisyyden löytäminen omassa elämässä sitouttaa nuoren kirkkoon vahvemmin kuin pelkkä tietylle ikäryhmälle kohdennettu toiminta. Jos seurakunnassa on mahdollisuus kriittistenkin kysymysten esittämiselle ja sisältöjen pohtimiselle, voi nuori muodostaa kristillisen identiteetin, joka kantaa myös kotiseurakunnan vaihtuessa ja elämäntilanteen muuttuessa. 4.7 Konfirmaation jälkeen Niemelän (2002, 112) mukaan rippikoulun aikaisilla, kristinuskoon liittyvillä asennemuutoksilla on taipumus lieventyä nopeasti rippikoulun jälkeen. Monilla on aikomus rippikoulun päättyessä osallistua seurakunnan toimintaan. Siitä huolimatta osallistujia on vain pieni osa nuorista. Isoskoulutukseen lähtee vielä joka neljäs rippikoulun käyneistä, mutta vain joka kymmenes nuori jää mukaan seurakunnan nuorisotoimintaan. Rippikoulu jääkin monissa tapauksissa irralliseksi tapahtumaksi nuoren elämässä huolimatta yrityksistä luoda siltoja rippikoulun ja muun toiminnan välillä. Nuoret aikuiset työryhmän (2006, 7) mielestä seurakunnan nuorisotyöhön, esimerkiksi isoskoulutukseen, osallistuminen näyttää vaikuttavan nuoren maailmankuvaan syvästi, selvästi varsinaista rippikoulua enemmän. Toiminnalla näyttäisi olevan myös kirkosta eroamiselta suojaavia tekijöitä Mikkolan (2006a, 226) tutkimuksen mukaan seurakuntanuorten ja isosten toimintaan osallistuneista vain noin 15% harkitsi kirkosta

18 eroamista. Työryhmä (2006, 5) kuitenkin pohtii, että muiden kuin seurakunnan toimintaan osallistuneiden nuorten ja kirkon vähäisen ja satunnaisen kohtaamisen vuoksi näkemys kirkosta ja kristinuskosta ei saa mahdollisuutta kypsyä aikuiseksi uskonnollisuudeksi. On mahdollista, että rippikoulussa annettu opetus alkaa opiskelijamaailmaan siirtyneen nuoren aikuisen silmissä näyttäytyä naiivilta ja irrationaaliselta, jolloin se hylätään ja korvataan esimerkiksi rationaalis tieteellisellä maailmankuvalla. Kati Niemelän (2006a) tutkimusaineisto viisi vuotta sitten Tampereella rippikoulunsa käyneiden nuorten kokemuksista osoittaa kyllä uskonnollisten asenteiden laimenevan jonkin verran rippikoulun jälkeen. Kuitenkin vielä 20 vuotiaat nuoret kuvaavat usein rippikoulua elämänsä tärkeimmäksi uskonnolliseksi vaikuttajaksi. Lähes yhdeksän nuorta kymmenestä toivoisi omien lastensa käyvän aikanaan rippikoulun. Myönteisenä nuoret muistivat ennen kaikkea mukavan yhteishengen ja mukavat työntekijät ja isoset. Osaan nuorista rippikoulu kuitenkin vaikuttaa negatiivisestikin. Kielteiseksi kokemustaan kuvaa joka kymmenes nuori. Pettymyksiä aiheuttaa Niemelän mukaan huonon ryhmähengen lisäksi myös se, että rippikoulu on ollut uskon tyrkyttämistä ja pakkopullaa. Negatiivinen kokemus on omiaan saattamaan nuoren kielteisten kokemusten oravanpyörään. Halu osallistua seurakunnan toimintaan on näillä nuorilla olematon, ja kirkosta ollaan taipuvaisia havaitsemaan vain kielteisiä asioita. Varsin moni rippikouluunsa pettynyt muuttaa asennettaan myöhemmin entistä kielteisemmäksi, ja suunnittelee eroa kirkosta. (Mt.) Kokonaisuudessaan Niemelän (2006a) tutkimus osoitti, että viisi vuotta rippikoulun jälkeen varsin moni kokee Jumalan ja uskon kyllä läheiseksi, mutta moni on etääntynyt seurakunnasta. Nuoret aikuiset työryhmä (2006, 5) on erityisen huolestunut tutkimustuloksista, joiden mukaan alle 25 vuotiaista helsinkiläisistä vain 20 prosenttia ei voisi kuvitella eroavansa kirkosta missään olosuhteissa. Tämä tosiasia pakottaa arvioimaan koko kirkon antaman kristillisen kasvatuksen sisältöä ja kirkon vuorovaikutusta jäsentensä kanssa. 5 NUORI AIKUINEN JA KIRKKO

19 Helven (1993, 12) määritelmän mukaan nuoruus on päättynyt, kun ihminen on fyysisesti ja psyykkisesti aikuinen, ja hän on myös hyväksynyt itsensä oman sukupuolensa edustajana. Hän on itsenäistynyt vanhemmistaan, ja luonut oman arvomaailmansa ja maailmankuvansa. Jos kaikki on sujunut mallikelpoisesti, hän on hankkinut itselleen oman ammatti tai työroolin, ja saavuttanut oman itsenäisen aseman perheessään, ystäväpiirissään ja yleensä yhteiskunnassa. (Helve 1993, 12.) Nuoresta on tullut nuori aikuinen. (ks. myös Niemelä 2007.) 5.1 Nuoren / orastavan aikuisen määritelmä Valtionhallinnossa nuorella aikuisella on usein tarkoitettu täysi ikäistä, mutta alle 30 vuotiasta. Näin nuorella aikuisella tarkoitetaan 18 29 vuotiaita, joita on kuudesosa kirkon eli yli 680 000 henkeä. (Nuoret aikuiset työryhmä 2006, 4 8.) Nuoren aikuisen käsite on työryhmän mukaan epäselvä, koska sillä tarkoitetaan hyvin erilaisissa elämäntilanteissa olevia ihmisiä. Kyse ei ensisijaisesti ole iästä vaan elämäntavasta ja maailmankuvasta. Nuori aikuinen on usein kaupunkilainen, hyvin koulutettu ja kansainvälinen. Hänen elämäänsä leimaa tilapäisyys ja projektit: projektisuhteet, projektiasuminen ja projektityö. Jatkuvan valinnan kulttuuri, mainonta ja brändit rakentavat nuoren aikuisen identiteettiä. Elämässään paikkaansa etsivä nuori aikuinen on muutoshakuinen, riskejä ottava sekä asioita laajasti tiedostava ja suvaitsevainen. Kati Niemelä (2007) on uusimmassa teoksessaan tutkinut nuorten aikuisten problematiikkaa. Hänen mukaansa ikävuosia 18 ja 25 vuoden välillä on alettu kutsua uusimmassa kehityspsykologisessa kirjallisuudessa orastavaksi aikuisuudeksi. Termillä on haluttu tehdä ero muun muassa sellaiseen käsitteeseen kuin pitkittynyt nuoruus. Näin siksi, että orastavan aikuisuuden ikävuodet eroavat nuoruudesta muun muassa siinä, että silloin ollaan aiempaa vapaampia vanhempien kontrollista, ja mahdollisuudet itsenäisiin kokeiluihin ovat suuria. Nuorta aikuisuutta nämä ikäkaudet taas eivät ole, koska nuori aikuisuus viittaa käsitteenä tilaan, jossa varhainen aikuisuus on jo saavutettu. Niemelän (2007) mukaan useimmat parikymppiset kehittyneissä länsimaissa, ja etenkään kaupunkialueilla, eivät kuitenkaan ole siirtyneet asemiin, jotka aikuisuuteen historiallisesti liitetään erityisesti avioituminen ja vanhemmuus ja monet heistä myös

20 ajattelevat itse, etteivät he ole saavuttaneet aikuisuutta. Orastavalle aikuisuudelle on viisi luonteenomaista piirrettä: 1) identiteetin etsiminen ja identiteettikokeilut, 2) epävakaus, 3) itseen keskittyminen, 4) kokemus välitilassa olemisesta ja 5) avoimet mahdollisuudet. Vaikka orastavalla aikuisuudella viitataan 18 25 ikäkaudelle tyypilliseen elämään, monella näille vuosille ominainen elämä jatkuu aina 30 ikävuoteen asti. Mikään vaihe elämässä ei ole niin itseen keskittynyttä kuin orastava aikuisuus. Orastavan aikuisuuden itseen keskittymisessä ei ole mitään kielteistä; se on normaalia, tervettä ja väliaikaista. Siten saadaan ymmärrystä siitä, kuka minä olen ja mitä minä haluan elämältä. Se antaa eväitä aikuiselämää varten. (Mt.) Niemelän (2007) mukaan toisena merkittävänä ikänä 18 vuoden iän lisäksi tässä arvojen muokkautumisen ja oman identiteetin etsinnän prosessissa on perinteisesti pidetty 30 vuoden ikää. Sitä on pidetty ikänä, jolloin seikkaileva nuoruus päättyy, ja aikuisuus viimeistään saapuu. Silloin impulsiivisuuden on uskottu vähenevän, ja vastuullisuuden lisääntyvän. 30 vuoden iässä ihmiset ikään kuin maagisesti saavuttavat aikuisuuden kriteerit: ovat taloudellisesti riippumattomia, tekevät itsenäisiä päätöksiä ja ovat valmiit hyväksymään oman vastuullisuutensa. Heidän odotetaan myös tähän mennessä asettuvan tiettyyn elämänmalliin: vakiintuneen työ, parisuhde ja asuntomarkkinoilla. Ikävuodet 18 ja 30 vuoden välillä ovatkin ajanjakso, jolloin yksilön arvot kypsyvät, ja yhteiskunnassa on sallittua elää nuoruuden suomin etuoikeuksin. Aapolan ja Ketokiven (2005, 10 11) mukaan nuorten aikuistumista muovaavat monet yhteiskunnalliset instituutiot: valtio, koulutusjärjestelmä, työmarkkinat ja perhe. Näissä tapahtuvat muutokset vaikuttavat monin tavoin ihmisten elämään, ja nuorten aikuistumisen prosessit ovat aina kytköksissä eri elämänalueilla tapahtuviin kehityskulkuihin. Niemelän (2007) mielestä se, mihin nuoruus päättyy, ja mitä keski ikäisyys on, ei ole selkeää; aikuistuminen ei ole sidottu kronologiseen ikään. Aiemmin aikuistuminen ja sille normaaliksi käsitetty elämänjärjestys oli suoraviivaisempi ja ongelmattomampi. 1970 luvulla tyypillinen 25 vuotias oli käynyt koulut, oli naimisissa ja perheellinen, tai