IV. SÄÄNTÖVALIOKUNTAAN seuraavat esitykset sääntöjen eväiden kohtien muuttamisesta

66» IV. SÄÄNTÖVALIOKUNTAAN seuraavat esitykset sääntöjen eväiden kohtien muuttamisesta 32. Puoluesihteerin valinnan siirtäminen puoluekokoukselta puoluetoimikunnalle (IV/1) 33. Puoluesihteerin valinnan siirtäminen puoluetoimikunnalle sekä hänen ja puoluetoimiston muiden toimihenkilöiden varsinaiseen toimeen kuulumattomien tehtävien rajoittaminen (IV/2) 34. Ehdotuksen valmistaminen puolueen sääntöjen 3 :n muuttamiseksi (IV/3) 35. Listoille asettelu vaaleissa, joihin puolue tai sen alaiset järjestöt osallistuvat (IV/4) 36. Kunnallisjärjestön sääntöjen 16 :n muuttaminen (IV/5) 37. Työväenyhdistyksen sääntöjen 5 :n muuttaminen (IV/6) 38. Työväenyhdistyksen sääntöjen 6 :n muuttaminen (IV/7) 39. Puoluekokousedustajien valintaperusteen ja puoluekokouskulujen rahoitusperusteen muuttaminen (IV/8) 40. Kunnallisjärjestöjen sääntöjen täydentäminen taloudellista toimintaa koskevilla määräyksillä (IV/9) 41. Jäsenyys useammassa puolueosastossa (IV/10) 42. Työväenyhdistyksen sääntöjen 7 :n muuttaminen (IV/11) V. TALOUSVALIOKUNTAAN seuraavat puolueen taloudenhoidon alaa koskevat esitykset 43 53. Aloitteet, joissa esitetään muutoksia jäsenmaksujärjestelmään (V/l 11) 54. Puoluelehdistön tason ja kilpailukyvyn parantaminen (V/12) VI. JULKILAUSUMA VALIOKUNTA AN seuraavat muut esitykset 55. Useamman ehdokkaan listat jälleen käytäntöön (VI/1) 56. Työntekijäin vuosilomalain muuttamista tarkoittava toivomus (VI/2) 57. Maanhankintalain muuttamista tarkoittava toivomus (VI/3) 58. Omakotitonttien ja osakehuoneistojen saannin turvaaminen rintamamiehille (VI/4) 59. Sos.-dem. Puolueen lähiajan kulttuuripoliittinen ohjelma (VI/5)

670 I. Ohjelmavaiiokuntaan 1. Sos.-dem. Puolueen käytännön politiikka Kymen läänin Sos.-dem. Piirin Piiritoimikunnan esitys (Ijl) 1. Yleisperustelut Sosialidemokraattisen Puolueen käytännön politiikka on niin tarkistettava, että se vastaa tosioloja ja puolueen poliittista asemaa, että se tehokkaasti myötävaikuttaa nykyisestä taloudellisesta umpikujasta vakaisiin oloihin siirtymiseen ja luo edellytykset tieteellisen ja teknillisen kehityksen tarjoamalle elintason jatkuvalle nousulle turvaten työpaikan, ammattitaidon, ansion ja kodin. Maamme ulkopoliittinen asema on saatu vakiinnutetuksi, jopa vaikeissa olosuhteissa tavalla, johon muuallakin maailmassa on kiinnitetty huomiota. Sosialidemokraattien osuus siinä on ollut merkityksellinen. Sisäpolitiikassa oli sotien jälkeisinä vuosina käytävä ankara taistelu kansanvallan puolustamiseksi. Vaikeat vuodet tässä suhteessa ovatkin jo takana, ja meillä on kaikki mahdollisuudet täysin demokraattiseen elämään. Talouselämässä ei ole saatu vakiintumista aikaan. Rahan arvo on laskenut niin, että sodan edellisestä markasta on vain 5 penniä jäljellä, ja vuoden 1956 aikana on jälleen koettu uusi inflaatiokausi. Erikoisesti väärin suuntautuneen maaseutupolitiikan seurauksena on laajoja vajaatyöllisyysalueita ja paljon liian pieniksi pirstottuja tiloja. Sodanjälkeisiin saavutuksiin kuuluu täystyöllisyyden periaatteen yleinen tunnustaminen, mutta sen käytäntöön soveltaminen kaipaa välttämättä parempia ja tehokkaampia menettelytapoja. Sodan seurausilmiöt, poliittisesti vaikeat olosuhteet ja ulkomaiden suhdanteiden heilahtelut ovat osaltaan vaikeuttaneet talouselämän tasapainoittamista. Parempiin saavutuksiin olisi kuitenkin ollut edellytyksiä. On turhaa etsiä yksityiskohtaisesti syitä ja syyllisiä. Kaikki puolueet ja yhteiskuntaryhmät ovat olleet mm. eri intressijärjestöjen kautta vaikuttamassa asioiden kulkuun. Voimme siten tunnustaa, että vastuu koskee yhtä hyvin sosialidemokraatteja. Sen vuoksi meidän on omalta osaltamme suoranainen pakko suorittaa tarkistus käytännön politiikassamme.

671 2. Sodanjälkeinen talouspolitiikka Sotien jälkeen tuotanto oli lamassa, sotakorvaukset taakkana, siirtoväki sijoitettavana, elintarviketilanne äärimmäisen heikko. Seurauksena tästä oli ankara säännöstely. Sekavat poliittiset olosuhteet ja. kommunismin paine lisäsivät vielä vaikeuksia. Hinnat ja palkat nousivat vuorotellen. Taloudelliset ratkaisut olivat hätäratkaisuja, joilla vaikeuksia vain siirrettiin tuonnemmaksi. Ensimmäinen vakava yritys taloudelliseksi vakaannuttamiseksi tehtiin Fagerholmin ensimmäisen hallituksen toimesta. Säännöstelyä purettiin. Tuotannollisen toiminnan pohjaa yritettiin laajentaa. Kahdella devalvaatiolla oli kuitenkin korjattava se epäsuhde, joka aikaisempina vuosina oli syntynyt voimakkaan sisäisen inflaation johdosta. Vuosien 1949 50 vaihteessa ajauduttiin kuitenkin jälleen vaikeaan kriisiin, joka erikoisesti näkyi hallituksen ja SAK:n erilaisina käsityksinä. Indeksiin sidottuja palkkoja oli vuosien varrella paikkailtu erilaisilla lisillä. Hallitus päätti antaa vielä yhden korotuksen vuoden 1950 alusta ja sen jälkeen lopettaa palkkojen valtion hoitaman indeksisidonnaisuuden siten, että palkkakysymykset jäisivät työmarkkinajärjestöjen hoidettaviksi. Seurauksena oli poliittinen kriisi. Fagerholmin hallitus vaihtui Kekkosen vähemmistöhallitukseksi, jonka ohjelma ja alkutoimenpiteet vain kärjistivät tilannetta, joka väliaikaisesti laukesi yleislakon uhkan edessä tunnetuksi F-sopimukseksi. Viimeksi mainitun tulkinta synnytti vaikean metallilakon. Se päättyi ns. A-sopimukseen. Läheskään kestävää pohjaa ei ollut aikaansaatu. Keväällä 1951 oli jälleen ajauduttu umpikujaan, josta etsittiin ulospääsyä ns. linnarauhasopimuksella, hintojen ja palkkojen tilapäisellä j äädyttämisellä. Tätä seurannut syksyn 1951 vakauttamisohjelma oli jo vakava yritys talouselämän tasapainoittamiseen. Palkkojen indeksisidonnaisuuden hasikseksi otettiin uuden elinkustannusindeksin pisteluku 100. Tarkoituksena oli, että eri eturyhmien tulonjaossa samoin lähtökohtana olisi lokakuun 1951 taso. Subventioista piti pääosaltaan luopua. Kuluttajahinnanalennuksia aikaansaatiin pääasiassa siten, että poistettiin liikevaihtovero määrätyiltä tarvikkeilta. Tasapainon yhtenä edellytyksenä olisi ollut erikoisesti tehokkaan suhdannevarausjärj esteinään luominen, mutta siinä epäonnistuttiin lähinnä maalaisliiton vastustuksen vuoksi. Osaltaan tasapaino horjui myös siksi, että maataloustuloon tehtiin vuosien mittaan lisäyksiä, joita sopimus ei olisi edellyttänyt. Tulevia mahdollisuuksia tasapainon ylläpitämiseksi vaikeutti jo etukäteen keinotekoinen vuokrataso, palkkojen jäykkä

672 indeksisidonnaisuus ja markan ulkomaisen vaihtosuhteen keinotekoisuus. Hetkellinen ulkomaan suhdanteiden lasku toi mukanaan vaikeuksia, joiden lääkkeeksi liioitellen tarjottiin ns. K-ohjelmaa. Ulkomaiden suhdanteissa tapahtui kuitenkin käänne, ja K-ohjelma joutui eduskunnassa perusteellisesti romutetuksi. Syyskesällä 1954 oltiin uusien vaikeuksien edessä. Elinkustannusindeksi oli noussut ja SAK vaati, yleislakolla uhaten, joko indeksin alentamista perustasolle tai 5 prosentin yleistä palkankorotusta. Seurauksena oli, että syksyn hallitussopimuksessa siirryttiin jälleen aikaisemmin jo moneen kertaan tuomitulle pisteostojen tielle, vieläpä nyt suuremmassa laajuudessa kuin koskaan aikaisemmin. Lisäksi maataloustuotteiden hinnanalennukset ulotettiin koskemaan myös maatalousväestön kotitaloudessaan käyttämiä ko. tarvikkeita. Tosin tällöin kuului varottavia ääniä siitä, että subventiot on helppo ottaa hyvänä aikana käytäntöön, mutta sitä vaikeampi niistä on huonona aikana luopua. Seurauksena oli, että subventiot kasvoivat kuin lumipallo pyöriessään. Niitä ruvettiin käyttämään maatalouden luovutushintojen lisäämiseksi, joten niistä muodostui enemmän tuottajan tuki kuin kuluttajalle hinnan alennus. Samalla valtion menot paisuivat siinä määrin, että välttämättömyydellä oli edessä niiden supistaminen. Leimaa-antavana piirteenä koko sodanjälkeisissä talouspoliittisissa pyrkimyksissä on ollut maatalouden taholta esitetyt suuret vaatimukset. Asutustoiminnalla, niin välttämätöntä kuin se esim. siirtoväen ja rintamamiesten sijoittamiseksi on ollutkin, on maa pirstottu elinkelvottomiksi tiloiksi viemällä asutustoiminta pitemmälle kuin on ollut tarkoituksenmukaista. Sen seurauksena on syntynyt maaseudulle laajoja vajaatyöuisyysalueita, joilla työllisyyden turvaamiseksi valtion on jatkuvasti pitänyt ylläpitää erilaisia työllisyystöitä. Tässä suhteessa vaikeudet ovat vain kasvamassa, sillä lähivuosina tuleva työmarkkinoille näiden seutujen sodan jälkeen syntyneet suuret ikäluokat. Vaikka sodan päättymisestä on kulunut yli 12 vuotta, tasapainoa ei ole saavutettu. Inflaatio jatkuu, valuuttakurssit ovat epäsuhteessa, edessä ovat tulevina vuosina suuret työllisyys vaikeudet ja asuntojen vajaus on suuri. Vaikka jatkuvasti on puhuttu suunnitelmallisuudesta ja kokonaisratkaisuista, tulokset ovat olleet vain hätäratkaisuja, joilla vaikeuksia on siirretty tuonnemmaksi. 3. Vaikeuksien vuosi 1956 Vuosi 1956 on ollut talouspolitiikassa kaikkein vaikeimpia sodanjälkeisistä. On kuljettu kriisistä toiseen eikä tilanteen selkeneminen

673 ole näkyvissä. Hintasäännöstelyä on purettu ja pystytetty, subventioita on lisätty ja karsittu. Hintojen nousu johti yleislakkoon ja yleislakko johti hintojen nousuun. Kymmenin miljardein on ensin lisätty valtion menoja ja sitten jouduttu toisaalta niitä vastaavasti vähentämään. Maataloustuotteiden hintojen nousu johti palkkojen nousuun ja palkkojen nousu puolestaan taas maataloustuotteiden hintojen nousuun. Olemme kokeneet tuntuvan inflaation tämän vuoden aikana. Tukkuhinnat ovat kohonneet yli 6 % ja elinkustannukset kerrassaan 17 %. Teollisuustyöläisten palkat ovat kohonneet 12 14 %, joten elintaso useimpien kohdalla on nyt alhaisempi kuin viime vuoden lopussa. Palkat ovat nyt hintoihin nähden samassa pisteessä kuin yleislakon alkaessa. Ero on kuitenkin siinä, että palkkojen indeksirästi oli yleislakon alkaessa vain 6 pistettä, mutta tällä hetkellä peräti 11 pistettä ja vuoden vaihteen jälkeen 13. Kokonaan korvaamatta on lakonaikainen palkkojen menetys, joka olisi saatu takaisin 8 10 kuukauden aikana, mikäli elinkustannukset eivät olisi lakon jälkeen lainkaan kohonneet. Lyhyesti sanoen tilanne on nyt kaksi kertaa niin paha kuin se oli yleislakon alla. Lisäksi meitä uhkaa työttömyys, joka sekin saattaa kasvaa, kaksinkertaiseksi viimevuotisesta. MITÄ OLISI TEHTÄVÄ? Tämä ei ole mikään rutiinipulma, jollaisiin olemme menneinä vuosina jo tottuneet, tämä on talouspolitiikan haaksirikko. Tilapäisratkaisut eivät enää riitä, on pakko ryhtyä tositoimiin. On nähtävä, missä olemme tehneet virheitä, ja on löydettävä tie ulospääsyyn nykyisestä umpikujasta. Sitä vaativat asiat sellaisenaan ja vielä enemmän sitä vaatii tilanne, johon me olemme joutuneet puolueena. Puolueen jäsenten ja ennen kaikkea irtonaisen äänestä]äkuntamme kärsivällisyydellä on rajansa. Tarvitaan selviä, kansanomaisia ja positiivisia tavoitteita ja sen lisäksi tarvitaan ryhdikästä puoluetta, joka ajaa nämä tavoitteet käytännöksi. 4. Palkat, hinnat ja maataloustulo Tulojen ja hintojen kehitystä vuoden 1956 aikana valaisee osaltaan seuraava asetelma: Nousu Elinkustannukset (nousu vuoden alusta) 17 % Teollisuuden palkat (nousu vuoden alusta) 12 14 % Maanviljelijäin tulot maataloudesta (viime vuoden tasoon verrattuna) 35 % Virkamiehet (nousu viime vuoden tasosta) 20 % 43 Sös.-dem. P. Pöytäkirja

674 Runsaasti toinen puoli tapahtuneesta elinkustannusten noususta on seurausta niistä toimenpiteistä, joilla valtiontalous on saatettu tasapainoon. Yleislakon palkkaratkaisun hintaseuraukset tuotantoelämässä eivät ole vielä kokonaisuudessaan purkautuneet. Hintasäännöstelyä vastaan patoutuva paine on kasvamassa ja uusia osittain väistämättömiä hinnankorotuksia on odottamassa vuoroaan. Lisäksi on tiedossa lain edellyttämä vanhojen talojen vuokrien korotus vuoden alusta. Tammikuussa elinkustannusindeksi todennäköisesti saavuttaa pisteluvun 120. Täysi kompensaatio palkoille edellyttäisi tällöin noin 12 prosentin suuruista yleistä palkkojen korotusta. Jos tällainen palkkatason nousu voitaisiin puristaa yrityksiltä, olisi siitä välttämättömänä seurauksena toistakymmenen miljardin markan kompensaatio maanviljelijöille maataloustulolain johdosta. Koska, subventioihin ei enää ole varaa, olisi koko kompensaatio annettava hintojen nousuna. Sellainen hintojen nousu näkyisi indeksissä noin 3 pisteenä, ja näin olisi neljäsosa palkankorotuksesta heti menetetty. Varmaa on, että myös teollisuuden, kaupan ja liikenteen hinnat ja maksut kohoaisivat tällaisen palkankorotuksen seurauksena. Tästä aiheutuisi indeksin nousua ehkä 3 4 pistettä, joten palkankorotuksesta olisi jäljellä vain vajaa toinen puoli. Nähtävästi myös subventioita jouduttaisiin valtion kasvaneiden palkkamenojen johdosta vähentämään 1 2 indeksipistettä vastaavalla määrällä. Kaiken lisäksi olisi väistämättömänä edessä nopea ja huomattavan suuri devalvaatio, joka muutamassa kuukaudessa nostaisi tuontitavaroiden hintoja ja sitä tietä myös elinkustannuksia. Lyhyesti sanoen näyttää siltä, että palkkojen täyskompensaatio johtaisi muutamassa kuukaudessa täsmälleen samaan tilanteeseen, jossa nyt ollaan, mutta rahan arvosta olisi taas lohkaistu tuntuva osa. 5. Subventiopolitiikka Kaikki nykyiset vaikeudet eivät ole vain viime kuukausien ratkaisujen seurausta. Valtiontalouden tasapainottomuuden eräs perussyy on vuosien mittaan paisunut subventiobudjetti. Vuoden 1954 lokakuun hallitussopimus, joka tehtiin siihen mennessä neljännen yleislakkouhkan alaisena, tähtäsi subventioratkaisuillaan elintarvikkeiden kuluttajahintojen alentamiseen. Sen jälkeen subventiojärjestelmä on kehittynyt väärään suuntaan. Siitä on tullut tehokas keino tuottajahintojen korottamiseen kuluttajien selän takana. Palkansaajien ja heidän työnantajiensa maksamilla varoilla on rahoitettu maanviljelijöiden saama tulonlisä. Tällä hetkellä ovat maanviljelijöiden maataloudesta saamat tulot 50 % korkeammat kuin keski-

675 määrin vuonna 1954. Teolhsuustyöläisten palkat ovat samana aikana kohonneet vain 21 % ja elinkustannukset 14 %. Tätä suhdetta ei voida korjata niin kauan kuin nykyinen maataloustulolaki pysyy voimassa. Yli 5 % suuruinen nousu palkoissa aiheuttaa lähes yhtä monen prosentin nousun myös maataloustulossa. Jos palkkoja kaikesta huolimatta nostetaan, nousevat myös elintarvikkeiden hinnat. Seurauksena on myös vientipalkkioiden kasvu. Jo tällä hetkellä on kotimainen vilja yli kaksi kertaa kalliimpaa kuin tuontivilja ja ylijäämävoista saamme ulkomailla vain runsaan kolmanneksen voin kotimaisesta tukkuhinnasta ilman subventioita. Lähes kaikkialla tuetaan valtion toimesta maataloutta, eikä se meilläkään tule toimeen ilman erikoistukea. Missään ei hintapolitiikassa kuitenkaan ole menty niin pitkälle kuin meillä. Ja vain subventioiden avulla on kyetty viemään hinnat niiden nykyiselle tasolle. Kuluttajien ravinto on nyt 23 % kalliimpaa kuin vuoden alussa, vaikka maidon ja voin subventio on edelleenkin suurin piirtein sama kuin lokakuussa 1954 sovittu ja viljan subventio tuntuvasti sitä korkeampi. Valtiontalouden umpikuja ja siitä johtunut subventioiden poistaminen on väistämätön seuraus siitä, että maanviljelijöiden saama tulonlisä on maksettu heille»ennakkona» valtion varoista. 6. Lähivuosien käytännön politiikan vaatimuksia Edellä olevan perusteella todeten, että viime vuosien politiikka on johtanut suuriin vaikeuksiin ja taloudelliseen umpikujaan, josta olisi kiireellisesti päästävä vakiintuneisiin oloihin niin, että puolueen käytännön politiikka on puolueen aseman mukainen ja tosioloja vastaava, että sen päämääränä on luoda vakaat olot, joissa turvataan kohoava elintaso, työpaikka, ansion saanti, ammattitaito ja koti, ylimääräinen puoluekokous velvoittaa puoluetoimikuntaa käytännön politiikassaan ottamaan huomioon seuraavat tavoitteet, niitä kiireellisesti suoritettavien tutkimusten avulla tarvittavassa määrin täsmentäen: 1) Kun täyden työllisyyden periaate j o on yleisesti tunnustettu, täystyöllisyyspolitiikassa on kiinnitettävä entistä suurempaa huomiota siihen, että luodaan uusia tuottavia työtilaisuuksia ja. siten kehitetään talouselämää rakenteellisesti. Talouspolitiikan on rakennuttava sille tosiasialle, että lähivuosina on kyettävä luomaan yli 100.000 uutta työpaikkaa teollisten elinkeinojen piirissä. Tämän päämäärän saavuttamiseksi tilapäiset työllisyystyöt eivät tarjoa kestävää ratkaisua. 2) Maa- ja metsätalouden rationalisoiminen on kiireellinen välttämättömyys. Tämä toiminta sekä työikään tulevat suuret

676 ikäluokat tuovat lähivuosina työmarkkinoille suuren joukon ihmisiä, joille täytyy kyetä luomaan riittävästi tehollisia työpaikkoja. On tutkittava riittävällä täsmällisyydellä uusien teollisten työpaikkojen tarve lähivuosina ja vastaavasti asetettava maan teollistamispolitiikalle tähänastista täsmällisemmät lähivuosien taviotteet. Kansakunnan käytettävissä oleva pääoman muodostus on ohjattava näiden tavoitteiden mukaisesti pitäen päämääränä vain toiminnan taloudellisuutta ja yleisen elintason mahdollisimman nopeata ja määrätietoista kohottamista. 3) Teollistuminen merkitsee väestön siirtymistä ennen muuta maataloudesta lähinnä teollisuuteen. Tämän siirtymis- ja muuttoliikkeen sekä väestön rakenteessa tapahtuvien muutosten johdosta on tutkittava ja asetettava riittävän täsmälliset tavoitteet: a) lähivuosien asuntotuotannolle ja b) ammatti- ja oppikoulu kysymykselle. 4) Maa- ja metsätalouden rationalisoinnissa on ensimmäinen ja tärkein tehtävä tilakoon tuntuva ja mahdollisimman nopea suurentaminen. Maatalouspolitiikan lähivuosien tavoitteet on asetettava tämän mukaisesti ja näiden tavoitteiden mukaisesti on edelleen määrättävä maataloutta koskeva lainsäädäntö, maataloustuotteiden hinnat ja maatalouden valtiolta saama tuki. 5) Kotimaisiin elintarvikkeisiin kohdistuvasta viime vuosien tapaisesta subventiopolitiikasta on luovuttava. Maataloustuotteiden hintoja valtion toimesta ohjattaessa on asiallisesti huomioitava myös kuluttajien asema sekä pyrittävä siihen, ettei vientipalkkioita tarvitse maksaa nykyisiä määriä valtion varoista. Maataloustuloa ei saa kytkeä palkkoihin tavalla, joka jatkuvasti johtaa hinnannousuihin ja rajoittaa palkkapolitiikan luonnollisen liikkumatilan liian pieneksi. Näiden periaatteiden mukaisesti on toteutettava uudenlaatuinen maataloustulojärjestelmä. 6) Talouselämän, asuntotuotannon ja koulutoimen kehittäminen vaatii runsaasti myös valtion varoja. Tästä syystä on valtion taloudesta karsittava sellaisia menoja, jotka eivät ole sosiaalisesti välttämättömiä tai jotka eivät taloudelliselta kannalta tuota samaa tulosta kuin suunnitelman mukainen määrätietoinen teollistaminen ja maatalouden rationalisoiminen tilakokoa suurentamalla. 7) On asetettava määräaika, jolloin 45 tunnin työviikko saatetaan voimaan. 8) Heikoimmin järjestäytyneitä aloja ja huonoimmin palkattuja työntekijöitä varten on säädettävä minimipalkkalaki.

677 9) Talouselämän yleinen rationalisoiminen ja tuontisäännöstelyn lieventäminen johtavat ilmeisesti aluksi työllisyysvaikeuksiin eräillä teollisuuden aloilla. Siksi olisi ensimmäisenä tehtävänä toteutettava teollisten elinkeinojen työttömyysvakuutus. 10) Valtion tukema sairausvakuutusjärjestelmä on ajan vaatimus. Täysin yleisenä ja pelkästään valtion rahoittamana se tulee erittäin kalliiksi. Siitä syystä olisi aloitettava järjestelmällä, joka koskee vain palkansaajia ja jonka kustannuksista palkansaaja itse sekä hänen työnantajansa suorittavat oleellisen osan valtion maksaessa loput. Tällainen järjestelmä on otettava puolueen lähivuosien ohjelmaan. 2. Ohjelman laatiminen lähiajan talous- ja hallituspolitiikalle Kemiön Ruotsalaisen Sos.-dem. Yhdistyksen esitys (1/2) Kemiön Ruotsalainen työväenyhdistys on kasvavalla levottomuudella seurannut puolueessamme raivoavaa ns. puolueskismaa kehitystä, joka ei ainoastaan uhkaa puoluettamme hajaantumisella, vaan myöskin koko maatamme mitä suurimmilla vaaroilla. On käynyt yhä ilmeisemmäksi, että tämä tilanne ei pohjaudu mihinkään muuhun kuin henkilökohtaiseen kunnian- ja vallanhimoon, oman edun tavoittelemiseen sekä siihen liittyvään kilpailuun, kaunaan ja vihaan. Vain tällä tavalla voidaan ymmärtää ne arvottomat ja täysin epänormaaliset menettelytavat, joita kiistassa on käytetty, henkilökohtainen panettelu,»masinointi» puolue-elimissä, jopa kuiskutuskampanjaa, jonka tarkoitus on ollut tehdä vastustaja ulkopoliittisesti epäluotettavaksi, sekä edelleen julkinen parjailu ja taipumus hakea ulkopuolisten voimien tukea omia puoluetovereita vastaan. On käsittämätöntä, että puolueen luottamusta nauttineet, tunnetut ja kokeneet puoluetoverit ovat voineet langeta tällaiseen poliittiseen moralittomuuteen. Yhdistyksemme toivoo, että puoluekokous ojentaisi puolueskismaan syvimmin langenneita eri ryhmiin lukeutuvia puoluetovereita peruuttamalla heille annettuja mutta heidän väärinkäyttämiä luottamustehtäviä. Vaikkakin eri puolilta joskus viitataan muka esiintyviin poliittisiin ja periaatteellisiin eroavaisuuksiin, on käynyt ilmi, että kysymyksessä on paisuttelu tarkoituksin löytää aseita toinen toisiaan vastaan. Itse asiassa puolue ei ole pystynyt koko puolueskisman vallitessa mihinkään luovaan työhön varsinkaan sillä alalla, joka tällä hetkellä on tärkein, nimittäin juoksevan talouspolitiikan alalla. Sosialidemokraattisen talouspoliittisen linjan tykkänään puuttuessa puolueen eri ryh-

678 mittymät kulkevat avuttomina eri porvarillisten puolueitten ja voimaryhmien talutusnuorassa. Tuntuu siltä, että ns. hallitussosialistit ovat halunneet turvata hallitusyhteistyön jatku vaisuuden sellaisilla myönnytyksillä maataloudelle, että valtiontaloutemme on tästä johtuen joutunut umpikujaan, josta sitten on yritetty pelastua sälyttämällä yksipuolisesti aivan kohtuuttomia rasituksia palkalla elävän vähäväkisen kansan kannettavaksi samalla kun toisaalta ei ole keksitty mitään varsinaisia keinoja suurten tulojen ja omaisuuksien osallistuttamiseksi vakauttamiseen. Tällaisella politiikalla ei ole mitään tekemistä sosialidemokratian kanssa, ja jo Kekkosen ensimmäinen, puhtaasti porvarillinen hallitus, jonka politiikkaa viime aikoina on suurin piirtein matkittu, osoitti toiminnallaan erheelliseksi käsityksen, että rahanarvoa ja talouspolitiikkaa voitaisiin vakauttaa hintojenkoroituslinjalla. Mutta yhtä avuton ja samassa määrin puoluejäsenistöä vieroksuva on ollut ns. oppositioryhmänkin asennoituminen. Tosin hallituslinjan räikeät erehdykset ovat tehneet oppositiolle helpoksi jopa terävänkin kritiikin, mutta mitään ratkaisua hallitus- ja talouspolitiikan ongelmille sen taholta ei ole pystytty tai edes pyritty osoittamaan. On tyydytty esittämään eräitä hajanaisia, 30-luvun politiikkaan pohjautuvia ylimalkaisuuksia, joilla ei ole suurtakaan soveltuvaisuutta nykypäivään ja jotka johtaisivat vain pyrkimyksiin painaa yksipuolisesti pakkokeinoin palkkatyöväen elintasoa alaspäin. Yhdistyksemme käsityksen mukaan henkilökohtaiset solvaukset ja henkilökohtainen viha on jo juurtunut niin syvälle, ettei tilanne ole hoidettavissa sellaisella ratkaisulla, joka edellyttäisi skismaan pahimmin sekaantuneiden henkilöiden yhteistoimintaa. Ainoa ratkaisu on käsityksemme mukaan siinä, että näistä riippumattomat voimat luovat uuden todellakin sosialidemokraattisen pohjan ja ohjelman puolueen juoksevalle talous- ja hallituspolitiikalle, pohjan, jolla puolueen rakentavat voimat voivat ryhdistäytyä. Yhdistyksemme näin ollen esittää, että puoluekokous päättäisi asettaa riidanalaisista puoluetovereista vapaan toimikunnan, jonka tehtäväksi annettaisiin sellaisen lähiajan talouspoliittisen ja hallituspoliittisen ohjelman laatiminen, joka perustuisi myöskin muiden pohjoismaiden sos.-dem. puolueiden noudattamaan täystyöllisyyspolitiikkaan ja palauttaisi puolueen nauttiman luottamuksen palkkatyöväen keskuudessa.

679 3. Liikepankkien ja vakuutuslaitosten kansallistamisvaatimus Raholan Sos.-dem. Yhdistyksen ja Pispalan Sos.-dem. Työväenyhdistyksen esitys (1/3) Pyrkimys taloudelliseen kansanvaltaan on puolueemme periaatteelliseen ohjelmaan sisältynyt puolueen perustamisesta lähtien. Alkutaipaleen vuosikymmeninä vaatimus taloudellisesta sosialismista tuotiin julki rohkeana herätyksenä. Viime vuosikymmenen aikana sosialismin vaatimus ei ole julkisuudessa sanottavasti esiintynyt. Taktikointi poliittisessa elämässä on päässyt hämäännyttävällä tavalla tukahduttamaan suurimman periaatteellisen vaatimuksemme. On jopa vedottu taloudelliseen ja poliittiseen realismiin pyrittäessä omassa keskuudessamme torjumaan vaatimukset sosialismista. Millainen on sitten taloudellinen ja poliittinen tilanne nyt? Valtion talous on jatkuvassa kriisitilassa. Sitä nostetaan etupäässä kuluttajapiirejä vastaan kohdistetuilla toimenpiteillä. Talouselämän tila yleensäkin mainitaan lähes sekasortoiseksi. Tulonsiirtoa palkkatyöväestöltä kapitalisteille ja suurmaataloustuottajille on suoritettu, jotta heidän voitto-osuutensa voitaisiin säilyttää vähintään entisellään. Poliittisella rintamalla porvariston ote jatkuvasti ryhdistyy. Kaikki tähtää 30-luvun olotilan palauttamiseen. Tämän uhkaavan kehityksen torjumiseksi puolueemme on ryhdyttävä toimenpiteisiin, jotka työväestön aseman keventämisen lisäksi tähtäävät koko yhteiskunnan taloudellisen rakenteen muuttamiseen. Tänä ajankohtana puolueemme on vaadittava liikepankkien ja vakuutuslaitosten kansallistamista. Näiden laitosten vuosittaiset voitot nousevat miljardeihin. Nämä varat olisi pyrittävä käyttämään yhteiskuntaa hyödyttäviin tarkoituksiin. Suoranaista tuloa tuottavaa etua tärkeämpää on kuitenkin, että suurten rahalaitosten koko talouselämäämme ohjaava sijoitustoiminta saadaan yhteiskunnan valvontaan ja siten maan talouspolitiikkaan enemmän suunnitelmallisuutta. Vakuutuslaitosten kansallistaminen loisi entistä suuremmat mahdollisuudet vakuutustoiminnan yhtenäistämiselle. Näiden toteamusten perusteella rohkenemme esittää, että huhtikuussa 1957 kokoontuva Sosialidemokraattisen Puolueen ylimääräinen puoluekokous velvoittaa puoluetoimikunnan suorittamaan tutkimuksen liikepankkien ja vakuutuslaitosten kansallistamiseen liittyvistä kysymyksistä kaikessa laajuudessaan ja huolehtimaan siitä, että eduskuntaryhmämme taholta tehdään v. 1959 valtiopäivillä lakialoite liikepankkien ja vakuutuslaitosten kansallistamiseksi.

680 Kunnallistoimikunnan lausunto: Pispalan ja Raholan sos.-dem. yhdistysten esitykseen, joka koskee otsikossa mainittua asiaa, kunnallistoimikunta yhtyy siihen kohtaan, jossa puoluetoimikuntaa kehoitetaan suorittamaan tutkimus asiasta. Piiritoimikunnan lausunto: Piiritoimikunta yhtyy kunnallistoimikunnan lausuntoon sitäkin suuremmalla syyllä, kun ohjelmamme sisältää pyrkimykset sosialistiseen suunnitelmallisuuteen. 4. Maaseutuväestön elinehtojen parantaminen Huopanan Sos.-dem. Työväenyhdistyksen esitys (1/4) Kun tarkastelemme viimeksi suoritettujen kunnallisvaalien tuloksia, niin huomaamme, että puolueemme saama kannatus on osoittanut maaseudulla jatkuvasti heikentymisen merkkejä. Kun samalla otamme huomioon maalaisliiton kannatuksen jatkuvan lisääntymisen ja lisäksi sen, että maamme maatalous on kehittymässä yhä pien vii jelijävaltaisemmaksi, minkä seikan pitäisi olla ristiriidassa maalaisliiton harjoittaman, suurviljelijöitä suosivan maatalouspolitiikan kanssa, herää ajatus, että puolueemme harjoittama maatalouspolitiikka ei ole tyydyttänyt pienviljelijäväestöä. Puolueemme toimesta ei ole pystytty myöskään tekemään tarpeellisessa määrässä valistustyötä pienviljelijäväestön puolueessa pysyttämiseksi. Samaa on sanottava myös maaseudun palkannauttijoista, joiden edut ovat jääneet monessa mielessä jälkeen vastaavista liikekeskusten palkannauttijoiden saamista eduista, kuten esimerkiksi sairaskorvaus- ja eläke-eduista. Myöskään työaikalaki ei nykyisellään tee täyttä oikeutta monille maaseututj^öntekijäin ryhmille. Edellämainituista seikoista johtuu, että maaseudun heikommassa asemassa oleva väestö on harhaanjohdettavissa ja tätä tilannetta maalaisliitto ja osaksi myös SKDL ovat voineet käyttää hyväkseen, varsinkin kun hajoittavana tekijänä on vielä ollut se keskinäinen skisma, joka on päässyt pesiytymään puolueemme johdon keskuuteen ja joka jos se saa jatkua, repii puolueeseemme aukkoja, jotka ovat varsin vaikeasti korjattavissa. Mielestämme ovat edellämainitut epäkohdat helposti korjattavissa, jos puolueen taholta kiinnitetään näihin asioihin tarpeeksi vakavaa huomiota. Niin toivomme tapahtuvan, koska juuri maaseudulla piilee

puolueemme kasvava voima, kun se vaan osataan sieltä oikealla tavalla vetää esiin. Edellä olevaan viitaten ehdotammekin: 681 1. että puolue tehostaisi maaseutuväestön elinetujen parantamista, 2. kiirehtisi kunnollisen, maaseutuoloihin soveltuvan työaikalain aikaan saamista sekä maaseutuväestön sosiaalisen turvan parantamista, ja 3. tehostaisi valistustyötä maaseutuväestön keskuudessa sekä lopettaisi valtataistelun puoluejohdon sisällä. Piiritoimikunnan lausunto: Piiritoimikunta toivoo esityksen tulevan puoluekokouksessa asiallisen ja vakavan harkinnan kohteeksi. 5. Maatalouspoliittisen ohjelman tarkistaminen Työntutkija Arvo Lindstedtin esitys (Ij5) Suomen Sosialidemokraattinen Puolue, joka ohjelmansa mukaisesti on toiminut mm. henkisen ja aineellisen hyvinvoinnin lisäämiseksi vähäväkisen kansanosan keskuuteen, on toiminnallaan monin tavoin edistänyt maaseutumme kehittymistä. Parhaisiin tuloksiin puolueemme on päässyt silloin, kun on ollut jokin johdonmukainen ja täsmennetty tavoite tai ohjelma, kuten suurin saavutuksemme tällä alalla, torpparien itsenäistäminen, osoittaa. Tämänhetkinen tilanne maataloudessamme näyttää, että sota-ajan jälkeiset maatalouslait, joiden avulla on pyritty mm. turvaamaan luovutetun alueen maanviljelijäväestölle heidän entisen ammattinsa harjoittaminen, ovat osittain lisänneet jo ennestäänkin liian suurta pienien ja heikosti kannattavien tilojen lukumäärää maassamme. Samaan epäedulliseen suuntaan on vaikuttanut myöskin puutteellinen lainsäädäntömme, joka ei ole estänyt elinkelpoistenkin tilojen osittamista liian pieniksi myyntien ja perinnönjakojen kautta eikä valitettavasti estä sitä nykyisinkään. Edellä mainituista seikoista johtuen maatalouden kehitys elinkeinona ei ole edistynyt siinä määrin kuin muut elinkeinot, mistä johtuen maatalous ei pysty antamaan suurimmalle ryhmälleen, pienviljelijöille, sellaista elintasoa, kuin muut elinkeinot työntekijöilleen tarjoavat, vaikka sitä tuetaan suhteellisesti enemmän kuin mitään muuta elinkeinoa maassamme.

682 Tästä tukemisesta johtuvat kustannukset rasittavat suuresti muita väestöryhmiä tälläkin hetkellä, kuten kaikki tiedämme. Koska puolueellamme ei käsitykseni mukaan ole tarpeeksi konkreettista tämän hetken ja lähitulevaisuuden tarpeet tyydyttävää yksikäsitteistä maatalousohjelmaa, maatalouden ja etenkin pientilatalouden kehittämiseksi nopeasti ja rationalisoimiseksi, on se ilmeinen puutteellisuus, joka on ollut omiaan aiheuttamaan erilaisten käsityskantojen syntymistä maatalouskysymyksissä puolueemme jäsenten ja kannattajien keskuudessa. Puolueellamme ei myöskään ole ollut selvää ohjelmaa niitä lukuisia tapauksia varten, joissa maatalous ei tarjoa riittävästi työtä pienviljelijöille ja heidän perheenjäsenilleen ja nimenomaan ei tarjoa sivuansioita silloin, kun nämä olisivat ehdottoman välttämättömiä. Edellä esittämiini perusteluihin viitaten ehdotan, että puolueellemme laadittaisiin nopeasti tämän hetken ja lähitulevaisuuden tarpeita vastaava maatalousohjelma, jossa kiinnitettäisiin huomiota mm. seuraaviin seikkoihin: 1. Liian pienten tilojen lisääntymisen estäminen lakisääteisillä ja muilla toimenpiteillä. 2. Pientilojen rationalisoinnin vaatimien tutkimusten suorittaminen ja pientilojen rationalisointi pitkälle kehitetyn erikoistumisen avulla. 3. Pientilojen rationalisoinnin vaatimien pääomakysymysten ratkaiseminen ja sijoitusten tuottavuuden vertailu muihin elinkeinoihin verrattuna, sekä jo suunniteltujen tai suunnitteluvaiheessa olevien uusien maatalousyksikköjen kannatta vaisuuden selvittäminen. 4. Maatalousneuvonnan keskittäminen yhdelle epäpoliittiselle keskusjärjestölle. 5. Pientilojen erikoistumisesta ja rationalisoimisesta muissa maissa saatujen kokemusten ja tulosten hyväksikäyttö. Lähinnä on tällöin huomioitava sellaiset maat, jotka luonnonolosuhteiltaan vastaavat maatamme. 6. Tarvittavien työtilaisuuksien suunnittelu pienviljelijöille ja heidän perheenjäsenilleen kaikkien kansantaloudellisesti edullisten elinkeinojen palveluksessa. 7. Ohjelman laatiminen maaseudun ja asutuskeskusten vastakohtaisuuksien estämiseksi ja poistamiseksi, etenkin kun ne usein

683 perustuvat puutteellisiin tietoihin ja ennakkoluuloihin tai muiden puolueiden tarkoitukselliseen propagandaan. Arvo Lindstedt Työntutkija, Käpylän Sos.-dem. Työväenyhdistyksen jäsen Yhdistyksen lausunto: Käpylän Sos.-dem. Työväenyhdistys yhtyy varauksetta toveri Arvo Lindstedtin ajankohtaiseen esitykseen ja toivoo puoluekokouksen käsittelevän vakavasti tässä esitettyjä näkökohtia ja esityksiä kokouksen ratkaistessa puolueemme lähiajan talousohjelmaa. 6. Sos.-dem. Puolueen urheilupoliittinen ohjelma Nastolan Sos.-dem. Yhdistyksen esitys (Ij6) Ohjelman tarpeellisuus Viime vuosisadan lopulla syntynyt nykyaikainen urheilutoiminta on kuluneiden vuosikymmenien aikana kehittynyt valtavaksi kansanliikkeeksi ja samalla eri kansakuntien mainosvälineeksi. Tänä aikana ovat myöskin urheilutoiminnan luonne ja sen muodot suuresti muuttuneet. Oltuaan alunperin vain muutamien harvojen yksilöiden harrastamaa ajanvietettä on urheilusta, toisaalta tullut kaikkien kansalaispiirien ja ikäluokkien harrastustoiminnan kohde ja toisaalta loistavien huippu-urheilijain työmaa, joiden ankaran työn tuloksia miljoonat katselijat viikottain seuraavat. Mitä korkeammalle tulostaso on noussut sitä suuremmaksi on suurten joukkojen mielenkiinto urheilua kohtaan kasvanut ja sitä tärkeämmäksi on myöskin kehittynyt urheiluelämän oikea johtaminen. Urheilusta on täten tullut huomattava yhteiskunnallinen kysymys, jonka pohtiminen kuuluu jo, ei ainoastaan urheilevalle väestölle, vaan myös kaikille niille, jotka yhteiskuntamme kehityksestä vastaavat. Kun meidän maassamme poliittiset puolueet vastaavat yleisistä yhteiskunnallisista asioista ja kun poliittisilla puolueilla kullakin on omat talouspoliittiset, maatalouspoliittiset, kunnallispoliittiset ym. ohjelmansa, on jo varmasti paikallaan luoda pohjaa myöskin urheilupoliittiselle ohjelmalle. Sosialidemokraattisen puolueen keskuudessa ei ole tähän saakka katsottu tarpeelliseksi puuttua tarkemmin urheihipoliittiseen ohjelmaan lähinnä siksi, että on jätetty

684 täysi ratkaisuvalta urheilujärjestöissä toimiville sosialidemokraateille yksityisinä henkilöinä tai ryhminä. Kun kuitenkin urheilusta on tullut tärkeä yhteiskunnallinen kysymys, on luonnollista, että myöskin urheilupoliittisessa ohjelmassa ei yksinomaan tyydytä urheilujärjestöissä toimivien sosialidemokraattien ratkaisuihin, vaan käsitellään asia itse puolueen piirissä ja haetaan sellaiset ratkaisut, jotka ovat sekä koko kansamme kehityksen että myöskin sosialidemokraattisen työväenliikkeen kannalta edullisia. Asialle ei suinkaan aseta esteitä se seikka, että tällöin urheilupolitiikasta joutuvat päättämään myös jotkut henkilöt, jotka eivät yksityiskohtaisesti ole siitä selvillä. Onhan asianlaita aivan samoin kaikkiin muihinkin ohjelmiin ja yhteiskunnallisiin kysymyksiin nähden, joiden suhteen aina myöskin on henkilöitä, jotka eivät alaa täysin hallitse mutta silti tekevät kokonaisuuden mukana ja puolueen edustajina hyvinkin ratkaisevia päätöksiä. Urheilupolitiikan laajuus Kun puhutaan puolueen urheilupolitiikasta, on aivan selvää, että se käsittää paljon laajemman alan kuin mitä yleensä urheilupolitiikalla on totuttu käsittämään. Se ei ole vain eri urheilujärjestöjen välisten suhteiden käsittelyä, vaan se on urheiluelämämme suuntaviivojen luomista koko laajuudessaan. Sen pitää käsittää koulut, kunnat, valtio ja järjestöt ja antaa ohjeet kaikissa eri portaissa esiintyvän urheilutoiminnan suunnasta ja tavoitteista. Ohjelman muotoileminen voidaankin näinollen jakaa selvästi eri ryhmiin seuraavasti: 1. vapaaehtoinen urheilutoiminta, urheilujärjestöt, 2. koululaitoksen liikuntakasvatus, 3. kunnallinen urheilutoiminta, 4. valtion osuus urheilutoimintaan. 1. Vapaaehtoinen urheilutoiminta, urheilujärjestöt Järjestöjen muodostuminen ja kehitys Koko urheilutoiminnan painopiste meidän maassamme on vapaaehtoisella urheilutoiminnalla, so. urheiluseurojen ja urheilululiittojen työllä. Nykyaikaisen urheilutoiminnan alkaessa maassamme alettiin perustaa urheiluseuroja, joiden puitteissa järjestettyä urheilutoimintaa voitaisiin harrastaa. Tuo urheilutoiminnan kehittyminen sattui samanaikaiseksi maamme muunkin yhteiskunnallisen kehityksen kanssa ja samanaikaiseksi mm. työväenliikkeen alkuvaiheiden kanssa. Jo

685 alusta alkaen perustettiin tällöin myös työväen voimistelu- ja urheiluseuroja. Seurojen liittyminen liitoksi oli monivaiheinen tapahtuma, jonka tuloksena syntyi yhteinen Suomen Voimistelu- ja Urheiluliitto, SVUL. Jo alusta alkaen ja varsinkin ennen kansalaissotaa oli myös olemassa ajatus erikoisen työväen urheiluseurojen liiton perustamisesta, mutta ajatus toteutui vasta sitten kun työväenhenkiset urheiluseurat erotettiin kansalaissodan jälkeen SVUL:sta. On joka tapauksessa todettava, että urheiluseura on alkuperäinen toimiva perusyksikkö ja urheiluliitot myöhempisyntyisiä seurojen yhteenliittymiä. Urheiluseurojen toiminta alunperin tähtäsi kaikkien seuran jäsenten ruumiillisen kunnon kehittämiseen harjoituksien ja kilpailujen avulla. Aluksi olikin tilanne selvästi se, että kaikki seuran jäsenet olivat myös aktiiviurheilijoita ja osallistuivat ellei suorastaan kilpailuihin niin ainakin yhteisvoimisteluesityksiin. Kehitys maailmassa kulki kuitenkin nopeasti siihen suuntaan, että päähuomio alettiin kiinnittää varsinaiseen tulosurheiluun ja urheilun valmennukseen, jolloin harrastajien joukko jatkuvasti pieneni. Ne, joilla ei ollut mahdollisuuksia huipputuloksiin, jäivät syrjään aktiivisesta toiminnasta ja siirtyivät joko toimitsijoiksi tai innokkaiksi katselijoiksi ja jäljelle jäi verrattain harvalukuinen huippu-urheilijoiden joukko. Tuon kehityksen tuloksena on tämän päivän urheiluseura kokonaan toisenlainen kuin alkuaikojen seura. Pääosa nykyisistä urheiluseuroista pitää päätavoitteenaan kilpailutoiminnan ylläpitämistä ja hyvien urheilijoiden kouluttamista. Urheiluseurojen jäsenmäärä on tosin noussut huimaavasti, mutta suhteessa tähän jäsenmäärään on aktiivisesti urheilua harrastavien lukumäärä valtavasti laskenut. Aktiivisessa toiminnassa on vain pieni joukko jäseniä valtaosan jäsenistöstä maksaessa vain jäsenmaksunsa, seuratessa kilpailuja ja ollessa vain hengessä mukana koko urheilutoiminnassa. Suuren yleisön mielenkiinnon kohteena lisäksi ovat ennenkaikkea sekä kansalliset että kansainväliset arvokilpailut. Tämän yleisen kehityksen mukana on myöskin urheilun järjestötoiminnassa tapahtunut valtava ja ratkaiseva muutos. Työväen Urheiluliiton seurat olivat kokonaan eristettyinä siitä kansainvälisestä urheilutoiminnasta, jonka nimissä maailmanmestaruuskilpailuja ja olympiakisoja järjestettiin ja joka myöskin teki ennätystaulukot. Ainoa kansainvälinen kilpailujen tie oli eri maiden työläisurheiluliittojen kesken tapahtuva kanssakäyminen. Työväen Urheiluliitolla ei siis ollut mitään tekemistä ns. virallisen kansainvälisen urheilutoiminnan kanssa vuosien 1919 1939 välillä. Tämä johtui luonnollisesti siitä, että Työväen Urheiluliitolla ja Suomen Voimistelu- ja Urheiluliitolla ei ollut keskinäistä kilpailutoimintaa. Kuitenkin tapahtui jatkuvasti noiden vuosien aikana, että TUL:n urheilijoita vaihtoi liittoa ja teki tällä ta-

686 valla itselleen mahdolliseksi pääsyn sekä kansainvälisiin kilpailuihin että olympiakisoihin. Usein tuo liiton muutto aiheutui taloudellisista tekijöistä tai poliittisesta painostuksesta, mutta usein oli sillä pelkästään urheilullinen motiivi. Vuonna 1939 solmittiin ensimmäisen kerran yhteistoimintasopimus, joka antoi nyt myöskin TUL:n urheilijoille, mahdollisuuden kilpailla kaikkien muiden suomalaisten urheilijoiden! kanssa ja myöskin ottaa osaa kansainväliseen urheilutoimintaan. Varsinainen yhteistoimintasopimusten mukainen urheilutoiminta pääsi alkamaan kuitenkin vasta sotavuosien jälkeen, jolloin myöskin koko yhteiskunnan rakenne ja ajattelutapa oli erilaista kuin ennen sotavuosia. Selvänä ilmiönä näinä vuosina ja jatkuvasti on ollut työväenliikkeen vahvistuminen ja työväenliikkeen parempi arvostaminen. Aikaisemmasta oppositioasemasta ja toisen luokan kansalaisten ryhmästä on työväenliike siirtynyt monin paikoin vastaamaan koko yhteiskunnan kehityksestä. Lukuisissa kunnissa, kauppaloissa ja kaupungeissa kehityksestä vastaavat kokonaan työväenliikkeen edustajat ja ennenkaikkea sosialidemokraattisen puolueen edustajat. Valtiollisessa elämässä ovat sosialidemokraatit vastuussa myöskin koko maamme kehityksestä. Tämän voimakkaan työväenliikkeen nousun ansiosta myöskin Työväen Urheiluliitto ja ennenkaikkea sen jäsenseurat vahvistuivat ja voimistuivat nopeasti. Tilannetta auttoi huomattavasti se seikka, ettei urheilijoiden enää tarvinnut muuttaa liittoa ja seuraa voidakseen saada Suomen mestaruuksia, maaottelupaikkoja ja olympiaedustuksia. Yhteistoimintasopimukset takasivat heille samanlaisen oikeuden kuin muillekin Suomen kansalaisille. Kun mielenkiinto, kilpaurheiluun jatkuvasti kasvoi, kuten edellä on mainittu, tuli myöskin Työväen Urheiluliiton ja sen kaikkien seurojen päätettäväksi kilpailutoiminnan edistäminen ja hyvien urheilijoiden kasvattaminen. Molemminpuolin ja ennenkaikkea SVUL:n taholta katsottiin kuitenkin, että yhteistoimintasopimukset ovat vain väliaikaisia ja että yhteiseen valtakunnalliseen urheiluliittoon olisi päästävä mahdollisimman pian, ts. että olisi palautettava se olotila urheiluelämäämme, joka vallitsi ennen kansalaissotaa. Eri urheilualojen erikoisliitoilla ja samalla tietenkin myös SVULdla. oli voimakkaana valttinaan neuvotteluissa se, että vain nämä erikoisliitot olivat kansainvälisten erikoisliittojen jäseniä ja vain niiden vallassa, oli päättää, ketkä kulloinkin voivat osallistua kansainväliseen urheilutoimintaan. Neuvottelut yhteisestä urheiluliitosta ja myöskin yhteisistä erikoisliitoista ovat kestäneet useita vuosia ja ovat vieläkin kesken. Tilanteen jäykistymisen tähän ovat aiheuttaneet ennenkaikkea seuraavat seikat: poliittiset puolueet eivät ole selvästi määritelleet kantaansa ko. kysymykseen, henkilökohtaiset paikkajaot ovat olleet esteenä ja menettelytavoista ei ole

687 päästy yksimielisyyteen. Kuitenkin on pyrkimys yhteiseen urheiluun ollut selvästi vallitsevana myöskin niissä nykyisissä ryhmittymissä, joita T UL :n johdossa on ollut ja on. Nykyinen tilanne Edellä olevan kehityksen valossa ja ennenkaikkea sen kehityksen tuloksena, joka on tapahtunut TUL:n ns. riitelyvaiheen ja viimeksi solmittujen ns. jaostosopimusten aikana, on urheilupoliittinen tilanne järjestöjen kohdalla muodostunut seuraavaksi: 1. Suomen kansan yleinen mielipide on voimakkaasti valtakunnan urheiluliiton perustamisen ja riitojen lopettamisen kannalla. Tämä mielipide on voimakkaana esillä myös aktiiviurheilijoiden keskuudessa. 2. SVUL:n taholla pidetään lujasti kiinni siitä TUL:n lupauksesta ja ehdotuksesta, joka ns. runkosopimuksessa ilmaistiin, että yhteinen liitto muodostetaan nykyisten erikoisliittojen pohjalta ja nykyiset keskusliitot lopettavat toimintansa. 3. Useiden SVUL:n nykyisten jäsenliittojen keskuudessa esiintyy voimakkaana mielipide, että eri urheilunalojen erikoisliitot voidaan muodostaa nykyisistä keskusjärjestöistä erillään oleviksi liitoiksi. 4. TUL:n johto julistaa nykyisin itsenäisen ja voimakkaan TTjL:n merkitystä ja valmistautuu toimimaan omassa piirissään odottaen yhteistoimintasopimusten katkeamista. Joukot TUL:ssä ovat selvästi jakaantuneet kolmeen ryhmään: kommunistiseen ryhmään ja kahteen sosialidemokraattiseen ns. Martinin ja Leskisen ryhmään. 5. Nykyisten jaostosopimusten mukaisesti on koko urheilullinen toiminta täysin luovutettu SVUL:n jäsenliittojen haltuun, ja urheilijoille sekä seuroille on muodostunut se käsitys, että nämä jäsenliitot hoitavat joka tapauksessa urheilutoiminnan, sekä kilpailut että koulutuksen. Oikeat ratkaisut ja toimenpiteet Mikä ratkaisu olisi sitten suoritettava ja mikä ratkaisu olisi onnellisinta koko maan urheilun ja sosialidemokratian kannalta? On lähdettävä siitä, että tärkein huomio on kiinnitettävä perusjärjestöihin, siis urheiluseuroihin. Nykyisen käsityksen mukaan on urheiluseuran päästävä vapaasti lähettämään jäseniään kaikkiin kilpailuihin, joita omassa maassa tai ulkomailla tapahtuu. Jos seuralla ei ole tuota oikeutta ja mahdollisuutta, niin se jää armotta toisen luokan seuraksi. Ei ole myöskään sosialidemokratian kannalta edullista se olotila, jos ne henkilöt ja koko se ryhmä, jotka ovat vastuunalaisilla paikoilla maan ja

688 kuntien hallinnossa, jäävät syrjään virallisesta ja esim. maan ulkopuolella tapahtuvasta urheilutoiminnasta. Jos yhteistoiminta nykyisten keskusliittojen välillä kokonaan katkeaa, merkitsee se selvästi sitä, että TUL:n seurat jäävät toisarvoiseen asemaan maamme urheilutoiminnassa. Se toiminta, jota pystytään aikaansaamaan hiton omassa piirissä ja itäblokin maiden kanssa, on urheilullisesti niin vähäarvoista, että se on omiaan vain heikentämään entisestäänkin TUL:n seurojen asemaa. Lisäksi jatkuva kanssakäyminen vain itäblokin maiden kanssa on sosialidemokratialle muutenkin vaarallista. Yhteistoiminnan katkettua olisi selvästi havaittavissa urheilijoiden ja nuorison voimakas siirtyminen niihin seuroihin, jotka voivat olla vapaasti mukana sekä kansallisessa että kansainvälisessä kilpailutoiminnassa. Näissä siirtymisissä tulisi olemaan myöskin huomattava joukko sosialidemokraatteja, kuten jo nytkin on monissa ns. porvarillisissa urheiluseuroissa molempien työväenpuolueiden jäseniä. TUL:n eristäytyminen aiheuttaisi yleensä perusjärjestöille ja koko työväenhenkiselle urheilulle huomattavia vaikeuksia ja menetyksiä. Toinen ja samalla ainoa oikea ratkaisu on pyrkiä nopeasti muodostamaan eri urheilunalojen erikoisliitot, jolloin urheilun kilpailutoiminta jatkuu nykyisellään kaikkien työväenseurojen osalta. Erikoisliittojen muodostaminen ja erikoisliittoihin kuuluminen ei vaikuta millään tavalla heikentävästi perusjärjestöjen aatteelliseen ilmapiiriin. Tästä on olemassa jo monia esimerkkejä ja ennakkotapauksia. Kotkan Työväen Palloilijat on edelleen työväenseura, vaikka se kuuluukin yhteiseen erikoisliittoon. Helsingin Työväen Uimarit on edelleenkin työväenseura, vaikka se kuuluukin alansa erikoisliittoon. On siis jälleen muistettava, että urheilumme perusyksikkö on urheiluseura ja eri urheiluliitot ovat myöhempisyntyisiä elimiä. Perusjärjestö on ilman muuta sellainen, millaisia poliittiselta katsannoltaan ovat sen jäsenistö ja johtohenkilöt ja mikä on henki tuossa järjestössä. Hyvin vähän merkitsee se, millaiseen liittoon tuo perusjärjestö kuuluu, varsinkin kun tuon liiton taholta rajoitutaan tekemään vain puhtaasti urheiluteknillistä työtä eikä aatteellista kasvatusta. Erikoisliittojen perustamisen kautta on myöskin selvää, että työväenseurojen edustajat saavat oman edustuksensa näiden liittojen johtoon. Asianomaisen alan urheilullisesta voimasta riippuen voi tuo edustus tulevina vuosina olla joko vähäinen tai jopa. enemmistöinenkin. On huomattava, että jo nytkin nykyisten ja,ostosopimusten oltua voimassa on useimmilla aloilla TUL:n toiminta ollut vain aatteellista ja järjestöllistä laatua, sillä varsinaisen urheilukoulutuksen ja kilpailutoiminnan ovat kokonaan hoitaneet asianomaiset SVUL:n jäsenliitot (esim. yleisurheilu, jääkiekko). Myöhemmän ajan kysymys on se, vaativatko ratkaisut