VAIKKA VUORET JÄRKKYISIVÄT LAPUAN HIIPPAKUNNAN SEURAKUNTIEN KRIISITOIMINTA

VAIKKA VUORET JÄRKKYISIVÄT LAPUAN HIIPPAKUNNAN SEURAKUNTIEN KRIISITOIMINTA Katariina Rajala Niina Soininen Opinnäytetyö, syksy 2002 Diakonia-ammattikorkeakoulu Pieksämäen yksikkö Diakoninen sosiaali-, terveys- ja kasvatusalan koulutusohjelma Sosionomi (AMK)

JOS JUMALA ON OLEMASSA Jos Jumala on olemassa, niin kuin monet väittävät, niin miten voi olla, että pieniä lapsia surmataan? Ja miten voi olla, että lapset, jotka eivät edes olleet ehtineet elämässään mitään tehdä, joutuvat ammutuiksi, joutuvat kuolemaan? Kuitenkin on yhä niitä jotka väittävät, että Jumala on olemassa. Jos Jumala on olemassa, niin miten näin voi käydä? Kuka tällaista edes tarvitsee? Tämä saa jo riittää. Lopetetaan tämä juttu. Jos Jumala on olemassa, niin kuin monet väittävät, niin miten voi olla, että pieniä lapsia surmataan? (Tyttö 14 v.)

TIIVISTELMÄ Rajala, Katariina & Soininen, Niina. Vaikka vuoret järkkyisivät Lapuan hiippakunnan seurakuntien kriisitoiminta. Pieksämäki 2002, 41 sivua, 2 liitettä. Diakonia-ammattikorkeakoulu, Pieksämäen yksikkö, Diakoninen sosiaali-, terveys- ja kasvatusalan koulutusohjelma, sosiaali- ja kasvatusala, sosionomi (AMK), nuorisotyönohjaaja & diakoni. Opinnäytetyössä tutkittiin Lapuan hiippakunnan seurakuntien kriisitoimintaa. Tutkimus tarkasteli Lapuan hiippakunnan seurakuntien kriisitoiminnan työmuotoja ja kehittämistarpeita sekä kirkon vastuualuetta traumaattisissa kriisitilanteissa, joissa tarvitaan moniammatillista yhteistyötä. Tutkimuksen teoriaosuus käsittelee kriisityön historiaa ja kriisityötä yleisesti, kirkon kriisitoimintaa ja sen sijoittumista yhteiskunnan kriisityön organisaatioon. Tutkimusote oli kvantitatiivinen. Aineistonkeruumenetelmänä käytettiin puolistrukturoitua kyselylomaketta. Tutkimuksen perusjoukon muodostivat Suomen evankelisluterilaisen kirkon seurakunnat, joista ryväsotannalla valittiin kaikki Lapuan hiippakunnan 66 seurakuntaa. Kyselylomakkeita palautui 36 kappaletta (55 %). Tärkeimpiä seurakuntien kriisitoiminnan työmuotoja olivat sielunhoito, aineellinen apu ja jälkipuinti-istunto eli debriefing. Seurakunnat tekivät yhteistyötä kriisitilanteissa eniten virallisten tahojen kanssa. Yhteistyön arvioitiin toimivan hyvin. Seurakuntien kriisitoiminnasta vastaavat työntekijät olivat saaneet koulutusta kriisityöhön. Tutkimuksen mukaan seurakuntien kriisitoiminnan kehittämistarpeita olivat yhteistyö, koulutus, resurssit sekä tiedotus. Seurakuntien kriisitoiminnasta ei ole paljoakaan tutkittua eikä kirjoitettua tietoa. Työmuotona kriisitoiminta on selkiytymätön, mutta kirkko kehittää sitä parhaillaan. Tutkimus kuitenkin osoitti, että kriisitoimintaa on jopa pienissä seurakunnissa. ASIASANAT: kriisit, kriisivalmius, henkinen tuki, jälkihoito, sielunhoito, seurakuntatyö, tutkimus, kvantitatiivinen tutkimus SÄILYTYSPAIKKA: Diakonia-ammattikorkeakoulu/Pieksämäen yksikön kirjasto

ABSTRACT DIACONIA POLYTECHNIC / PIEKSÄMÄKI TRAINING UNIT Rajala Katariina & Niina Soininen Though the mountains be shaken Emergency Aid in Lapua Bishopric`s Parishes. Pieksämäki 2002 36 pages, 3 appendices The purpose of this study was to research emergency aid of Lapua bishopric`s parishes. The research examined the emergency aid forms and needs of development in Lapua bishopric`s parishes as well as the sphere of responsibility of church in traumatic critical situations in which multi professional co-operation is needed. Theory of research dealt with the history of crisis work, crisis work generally, emergency aid of church and its placement in society`s crisis work organization. The research was quantitative. The material for this research was collected by a semistructured questionnaire. The basic group of this research was formed by the Evangelican Lutheran Church of Finland parishes, of which all 66 parishes of Lapua bishopric were chosen by cluster sampling. Response rate was 36 (55 %). The most important emergency aid forms in Lapua bishopric`s parishes were pastoral care, material aid and debriefing. The parishes worked in co-operation mostly with official quarters in crisis situations. The co-operation was evaluated to work well. Employees who were responsible for emergency aid of parishes, had been trained to crisis work. According to the research the needs of development of parishes` emergency aid were co-operation, education, resources and information. There is not much research or written information about the emergency aid of parishes. As a form of work it is not established. At this moment the church is developing its emergency aid. After all the research indicated that organized emergency aid can be found even in small parishes. Keywords: crises, crisis preparedness, emotional anchor, after-treatment, pastoral care, parish work, research, quantitative research Stored up in the library of The Diaconia Polytechnic / Pieksämäki unit

SISÄLTÖ JOHDANTO... 7 2 KRIISIT... 9 2.1 Kriisi käsitteenä... 9 2.1.1 Kriisin määritelmä... 9 2.1.2 Traumaattinen kriisi... 9 2.2 Psykososiaalisen työn historia...10 2.3 Psykososiaalisen tuen ja palvelujen järjestelmä...11 2.3.1 Sosiaali- ja terveysministeriö (STM)... 11 2.3.2 Ammatillinen psyykkinen jälkihoito... 12 2.3.3 Täydentävät psykososiaaliset palvelut... 13 3 HENKINEN TUKI... 14 3.1 Henkisen tuen määritelmä...14 3.1.1 Psyykkinen ensiapu... 14 3.1.2 Defusing... 14 3.1.3 Debriefing... 15 3.1.4 Henkinen tuki tutkimuksessa... 16 3.2 Traumaattisen tapahtuman psykologiset uhrit...16 3.3 Post-traumaattiset stressireaktiot (PTSD)...17 4 HENGELLINEN TUKI... 17 4.1 Hengellisen tuen määritelmä...17 4.1.1 Kristillisen ihmiskäsityksen kokonaisvaltaisuus... 17 4.1.2 Sielunhoito... 18 4.1.3 Symbolit ja rituaaliset tilaisuudet... 19 4.1.4 Hengellinen tuki tutkimuksessa... 19 4.2 Kirkon kriisityö...20 5 AIKAISEMPIA TUTKIMUKSIA... 21 6 TUTKIMUSTEHTÄVÄT... 23

7 TUTKIMUKSEN SUORITTAMINEN... 23 7.1 Tutkimusmenetelmän valinta...23 7.2 Tutkimuksen kohderyhmä ja esivalmistelut...24 7.3 Tutkimusaineiston käsittely...25 8 TUTKIMUSTULOKSET... 25 8.1 Taustatiedot...25 8.2 Seurakuntien kriisitoiminnan työmuodot...26 8.3 Yhteistyötahot kriisitilanteissa ja yhteistyön toimivuus...27 8.4 Kirkon valtakunnallisten kriisitilanteiden ohjeistusten vaikutus...28 8.5 Seurakunnan tekemän kriisityön merkitys...28 8.6 Seurakunnan kriisitoiminnan kehittämistarpeet...30 9 POHDINTA... 31 9.1 Tutkimuksen luotettavuus...31 9.2 Johtopäätökset...32 LÄHTEET... 35 LIITTEET Liite 1 Saatekirje... 38 Liite 2 Kyselylomake... 39

JOHDANTO Maassamme tapahtuu vuosittain noin 1400 itsemurhaa, noin 700 liikennekuolemaa ja noin 5500 äkillistä kuoleman tapausta. Näistä tapahtumista noin 3000 aiheuttaa kriisireaktioita läheisissä ihmisissä. Kun jokainen tapahtuma koskettaa noin kymmentä henkilöä, merkitsee se, että noin 30 000 suomalaista kokee vuosittain traumaattisen kriisin. Noin 10 000 suomalaista tarvitsee kriisistä selvitäkseen vuosittain apua. (Soukka 2001, 1-2.) Kiinnostus onnettomuuksien uhrien henkiseen auttamiseen heräsi 1990-luvulla Sally Albatross- ja Estonia-laivojen suuronnettomuuksien myötä. Tietoa ja taitoa eri auttamiskeinoista ei ole juurikaan ollut ennen näitä onnettomuuksia. Nämä tapahtumat ovat muuttaneet voimakkaasti ihmisten asenteita ymmärrys henkisestä loukkaantumisesta on tavoittanut lähes jokaisen. (Munnukka-Dahlqvist 1995, 7.) Kirkko ja seurakunnat ovat nykyisin yhteistyössä muiden viranomaisten kanssa tarjoamassa apuaan kriisin kokeneille henkilöille. Konkreettisen, aineellisen suojan ja tuen lisäksi kirkon esillä pitämä sanoma on keskeinen tekijä ihmisten tukemisessa ja auttamisessa. Kirkon sanoman ytimessä on viesti lohdutuksesta, rauhasta ja toivon näköalan sarastamisesta. (Vahtola 1995, 106.) Vaikka vuoret järkkyisivät ja kukkulat horjuisivat, minun rakkauteni sinuun ei järky eikä minun rauhanliittoni horju, sanoo Herra, sinun armahtajasi (Jesaja 54:10). Valitsimme opinnäytetyömme aiheeksi seurakunnan kriisitoiminnan, koska kyseinen aihe kiinnosti meitä molempia. Aihepiirinä kriisit ja kriisityö olivat meille uutta, joten perusteellinen aiheeseen perehtyminen työn alkuvaiheessa oli tarpeen. Lisäksi työmme tekemisen haasteellisuutta lisäsi kirjallisen materiaalin vähyys. Kirkon näkökulmasta aiheesta on kirjoitettu todella vähän. Aiheena kriisityö on kehittymässä ja sen tarve lisääntymässä. Koulutuksessamme kriisityötä ei vielä erityisesti oteta huomioon, joten opinnäytetyömme antaa meille entistä paremmat valmiudet tulevaisuuden työelämään sosiaali- ja kirkon alalle.

8 Opinnäytetyömme käsittelee seurakuntien kriisitoimintaa. Halusimme selvittää, millaista se on käytännössä ja miten sitä tulisi tulevaisuudessa kehittää. Opinnäytetyömme toteutimme kvantitatiivisena eli määrällisenä tutkimuksena. Tutkimuksen suoritimme lomakekyselynä. Tutkimuksen kohteeksi valitsimme Lapuan hiippakunnan 66 seurakunnan työntekijät, koska Lapuan hiippakunta on seurakunniltaan monipuolinen. Olemme olleet yhteydessä Lapuan hiippakunnan pääsihteeriin Paavo Haapakoskeen, joka on ilmaissut mielenkiintonsa tutkimustamme kohtaan.

9 2 KRIISIT 2.1 Kriisi käsitteenä 2.1.1 Kriisin määritelmä Kriisi käsitteenä tarkoittaa mm. kärjistynyttä tilannetta, selkiytymätöntä vaihetta, murrosta. Kriisi on reaktiota johonkin sisäiseen tai ulkoiseen muutokseen; muutos voi olla myönteinenkin asia. Se on tietyn ajan kestävä hämmennyksen, sekasorron ja ristiriidan tila. Kriisi mahdollistaa myös inhimillisen kasvun ja kehityksen. Kriisit voidaan jakaa kehitys- ja kypsymiskriiseihin sekä traumaattisiin kriiseihin. (Munnukka-Dahlqvist 1994, 16-17.) Kehitys- ja kypsymiskriisit, joista käytetään myös nimitystä elämänkriisit (= elämänkaari), kuuluvat ihmisen elämänkulkuun, joka voidaan nähdä jopa kriisien sarjana. Historiallisesti tärkeitä ihmisen elämänkulun tutkijoita ja ymmärtäjiä ovat olleet mm. Sigmund Freud ja Erik H. Erikson. Elämänkulkuun kuuluvat kriisit ihminen saattaa omassa elämänkulussaan sivuuttaa huomaamatta. Aina näin ei kuitenkaan käy ja mikä tahansa elämänkulkuun kuuluva kriisitilanne voi osoittautua kokemuksellisesti ylivoimaiseksi. Vaiheesta toiseen siirtyminen sisältää näin ollen kriisin mahdollisuuden. Ihmisen kyky pystyä käsittelemään käännekohtia ja selviytymään niissä on merkityksellinen hänen persoonallisuutensa rakenteelle. (Läksy 2000, 40-41.) 2.1.2 Traumaattinen kriisi Traumaattisen kriisin laukaisee jokin odottamaton, yllättävä ja voimakas tekijä, joka ainakin hetkellisesti invalidisoi kohteensa. Traumaattisen kriisin seurauksena ihminen menettää aina jotakin tärkeää, kuten läheisen ihmisen, oman terveytensä, luottamuksen johonkin tai perusturvallisuuden tunteen. Traumaattinen kriisi aiheuttaa usein niin psyykkistä kuin psykosomaattistakin oireilua, joka heijastuu usein myös sosiaaliseen kanssakäymiseen. Mikäli oireisiin ei kiinnitetä huomiota, ne saattavat muodostua pitkä

10 aikaisiksi ja huonontaa elämänlaatua sairastumisina ja pitkään jatkuneina jopa aiheuttaa työkyvyttömyyttä. Tällaisia jälkireaktioita ovat mm. masennus, pelko- ja ahdistustilat, unettomuus sekä keskittymisvaikeudet. (Narumo & Murtomaa 1998, 8.) Traumaattisen kriisin eläminen on prosessi, jossa voidaan erottaa eri vaiheita. Sokkivaihe syntyy välittömästi järkyttävän kokemuksen jälkeen. Psyykkisessä sokissa on kysymys siitä, että mielemme suojaa meitä sellaiselta tiedolta ja kokemukselta, jota se ei pysty ottamaan vastaan eikä kestä. Kuulemamme ja kokemamme ei tunnu todelta. (Saari 2000, 41-52.) Reaktiovaiheessa, ensimmäisten päivien ja viikkojen aikana ihminen alkaa ymmärtää, mitä on tapahtunut ja pyrkii vähitellen kohtaamaan tapahtuneen tosiasian sekä sen merkityksen omalle elämälleen voimavarojensa mukaan. Reaktiovaihe on usein melkoista tunteiden myllerrystä. Suru, epätoivo, tyhjyyden tunne, ahdistus, itsesyytökset ja aggressiivisuus ovat tyypillisiä tuntemuksia. (Saari 2000, 52-60.) Työstämis- ja käsittelyvaiheessa, joka alkaa ensi kuukausien aikana, ihminen työstää traumaan liittyviä tunne- ja asiasisältöjä. Nyt tuo käsittelyprosessi hidastuu, eikä sen edistymistä kovin helposti huomaa. Se kääntyy sisäänpäin ja jatkuu omassa mielessä. Uudelleen orientoitumisen vaiheessa, noin vuoden kuluttua tapahtumasta, kriisi ei enää rajoita ihmistä eikä sido hänen psyykkistä energiaansa. Tapahtumaa ja kokemusta voi ajatella, sen voi kohdata tuntematta voimakasta ahdistusta tai pelkoa. Tavoitteena on siis, että kokemus ei ole torjuttu tai kielletty, vaan läpityöstetty. (Saari 2000, 60-67.) 2.2 Psykososiaalisen työn historia Ensimmäiset tutkimukset ihmisten psyykkisistä reaktioista ja häiriöistä järkyttäviin tapahtumiin liittyen tehtiin 1800-luvun puolivälissä armeijoiden piirissä. 1980-luvulla päädyttiin puhumaan stressireaktioista ja stressihäiriöistä. Varhaisimmat stressireaktioita selvitelleet tutkimukset käsittelivät keskitysleirivankeja. (STM 1998, 11.) Pyrkimys vaikuttaa järkyttävien tapahtumien kokeneiden reagointiin tarjoamalla apua ja tukea on muuttunut systemaattiseksi toimintamuotojen kehittämiseksi vasta 1980-luvulla (Saari 2000, 17).

11 Psykososiaalisten toimintamallien ja erityismenetelmien kehittäminen alkoi Yhdysvalloista. Norjassa vuosina 1976 ja 1980 sattuneiden öljynporauslauttaonnettomuuksien vuoksi nämä toimintamallit omaksuttiin nopeasti käyttöön, ja Norjasta muodostui katastrofipsykologisen osaamisen keskus Euroopassa. Ensimmäistä kertaa Suomessa kiinnitettiin huomiota uhrien psyykkisiin reaktioihin ja selviämiseen Lapuan patruunatehtaan räjähdyksen yhteydessä vuonna 1976. (Saari 2000, 17-18.) Jakomäki-Mikkeli panttivankidraama vuonna 1986 herätti laajaa yleistä huomiota. Tapahtuman seurauksena alkoi uusien toimintamallien kehittäminen. (STM 1998, 11.) Suomen evankelisluterilaisen kirkon edustajat ovat olleet mukana psykososiaalisessa työssä siitä lähtien, kun se Suomessa aloitettiin. Perinteisesti kirkon tehtävänä traumaattisissa kriisitilanteissa on ollut huolehtia kuolevista ja vainajista. (Sundsten 1997, 241.) Kirkon Diakonia- ja yhteiskuntatyön keskuksen asettama työryhmä julkaisi vuonna 1992 suunnitelman kirkon tehtävistä suuronnettomuuksissa (STM 1998, 13). Syksyllä 1994 sattunut Estonia-onnettomuus haastoi kirkon tarkentamaan valmiussuunnitelmaansa sekä selventämään osuuttaan henkisen ja hengellisen tuen antajana (Sainio 1995, 64-65, 69-72). 2.3 Psykososiaalisen tuen ja palvelujen järjestelmä 2.3.1 Sosiaali- ja terveysministeriö (STM) Päävastuu psykososiaalisen tuen ja palvelujen järjestämisestä kuuluu sosiaali- ja terveysministeriölle (STM). Vuonna 1998 ilmestyi STM:n kokoama muistio, jonka tarkoituksena on antaa kuva siitä, missä ja milloin psykososiaalista tukea ja palveluita tarvitaan. Lisäksi sen tehtävänä on selkeyttää palvelujärjestelmän rakennetta, toimintamuotoja ja keinoja tavoitteiden saavuttamiseksi. (STM 1998, 9-10.) Psykososiaalinen tuki ja palvelut on yläkäsite koko sille toiminnalle, jota järjestetään, kun halutaan torjua ja lieventää traumaattisten tilanteiden aiheuttamia terveydellisiä haittoja. Tuen ja palvelujen kohteena voivat olla yksilö, perhe, yhteisö tai yhteiskunta. Lähtökohtana on, että väestöllä on onnettomuustilanteissa oikeus saada psykososiaalisia

12 palveluja samoin kuin pelastuspalveluja, sosiaalipalveluja tai fyysiseen terveyteen liittyviä palveluja. (STM 1998, 16-17, 34.) 2.3.2 Ammatillinen psyykkinen jälkihoito Viranomaisvastuulla oleva hoitojärjestelmä, joka kuuluu mielenterveystyön piiriin, noudattaa normaalia terveyden- ja sairaanhoidon porrastusta perus-, erikois- ja erityistasoon. Perustasolla (paikallinen taso) toimiva ensisijainen toimintayksikkö on terveyskeskuksen yhteydessä toimiva monialainen kriisiryhmä, joka toimii yli organisaatio- ja hallintokuntarajojen. Ryhmissä toimii terveydenhuoltohenkilökunnan edustajia, psykologeja, jotka usein johtavat ryhmää, sosiaalityöntekijöitä, poliiseja, palo- ja pelastusviranomaisia ja useimmissa ryhmissä myös kirkon edustajia. Kriisiryhmän tehtävänä on mm. osallistua psykososiaalisen tuen ja palveluiden antamiseen ja tarpeiden kartoittamiseen kriisitilanteen yhteydessä sekä järjestää onnettomuuden jälkihoitoon kuuluvia tilaisuuksia tapahtuman uhreille ja auttajille. Kriisiryhmän tulee huolehtia siitä, että onnettomuustilanteissa perustetaan tiedotus- ja tukikeskus tarjoamaan väestölle psykososiaalista tukea ja palveluja. (STM 1998, 37-38.) Erikoistasolla (alueellinen taso) toimiviin sairaanhoitopiireihin on nimettävä piirin keskeisessä sairaalassa toimiva katastrofipsykiatrinen työryhmä, jonka tehtäviin kuuluu antaa kriisipsykiatrista hoitoa niille sairaalassa hoidettaville onnettomuuden uhreille, jotka sitä tarvitsevat. Lisäksi se konsultoi ja ohjaa perustason psykososiaalista palvelutoimintaa. (STM 1998, 39.) Lääninhallitus vastaa palo- ja pelastustoimen suunnittelusta ja koordinoinnista läänin alueella (STM 1998, 33). Erityistasolla (valtakunnallinen taso) yliopistolliset sairaalat järjestävät kriisitilanteen vaatimia erikoistason palveluja. Ne vastaavat täydennyskoulutuksesta sekä tutkimus- ja kehittämistoiminnan järjestämisestä ja ohjauksesta. (STM 1998, 39.) Laajoissa onnettomuus- ja erityistilanteissa vastaa Valtioneuvoston kanslia valtakunnallisista toimenpiteistä ja koordinoi eri ministeriöiden yhteistyötä. Sisäasiainministeriö on maan korkein pelastusviranomainen. (STM 1998, 32.)

13 2.3.3 Täydentävät psykososiaaliset palvelut Pelastajien ja muiden ensilinjan auttajien tulee olla tietoisia psyykkisestä tuesta, jota he voivat onnettomuustilanteissa antaa. Heidän tehtävänään on myös toimia tiedonvälittäjinä uhrien sekä psykososiaalisen tuen tarjoajien välillä. Sosiaalisen lähiverkoston antama fyysinen ja psyykkinen tuki on ensiarvoisen tärkeää ja tätä verkostoa olisi tuettava ja autettava sen tehtävässä. (STM 1998, 36.) Kirkko valtakunnallisena organisaationa on järjestänyt omat psykososiaalisen ja hengellisen huollon järjestelmänsä. Kirkon resurssit ja osaaminen tulee ottaa paikallisissa valmiussuunnitelmissa huomioon. (STM 1998, 37.) Valtakunnallisella tasolla Kirkon keskushallinnossa arkkipiispan kanslia toimii yhteistyössä muiden piispojen, Kirkon tiedotuskeskuksen sekä Kirkkohallituksen kanssa. Kirkon diakonia- ja yhteiskuntatyön keskus, Kirkon perheasiain keskus ja Kirkon sairaalasielunhoidon keskus välittävät tarvittaessa asiantuntija-apua. Mahdollisesti toteutettava keräystoiminta järjestetään Kirkon diakoniarahaston kautta. Alueellisella tasolla läänien johtokeskuksissa on huomioitu myös kirkon edustus. Paikallisella tasolla seurakunnissa kirkkoherra vastaa niistä toiminnoista, joihin henkilöstön tulee osallistua onnettomuuden vuoksi. (Kirkon kriisija suuronnettomuusvalmiuden valmiussuunnittelu.) Tilanteissa, joissa viranomaisvoimat eivät riitä, vapaaehtoisten resurssit täydentävät toimintaorganisaatiota. Suomen Punainen Risti koordinoi vapaaehtoisen pelastuspalvelun toimintaa sekä kouluttaa vapaaehtoisia aineellisen auttamisen ja henkisen tuen tehtäviin. SPR järjestää myös ammatillista täydennyskoulutusta eri ammattiryhmille. (STM 1998, 36-37.) Suomen Mielenterveysseura käynnisti vuonna 1989 Ensiapu- ja kriisikeskusprojektin, jonka tavoitteena oli perustaa kymmenen kriisikeskusta eri puolille Suomea kymmenen vuoden aikana. Kriisikeskukset perustettiin yhteistyössä kuntien kanssa Suomen Mielenterveysseuran paikallisyhdistyksen alaisuuteen. Laitospaikkojen vähentämiseksi ja ehkäisevän työn sekä avohoidon kehittämiseksi perustetut kriisikeskukset tarjoavat uudenlaisia avohuollon palveluja. Ne ovat avoinna päivittäin mahdollisimman pitkään täydentäen julkisia sosiaali- ja terveydenhuollon palveluja. (Juntunen 1999, 9.)

14 3 HENKINEN TUKI 3.1 Henkisen tuen määritelmä 3.1.1 Psyykkinen ensiapu Psyykkisen sokin psykososiaalista tukimuotoa kutsutaan psyykkiseksi ensiavuksi. Sitä voivat antaa sekä maallikot että ammattihenkilöstö, mutta heidän kyvyssään ja mahdollisuuksissaan auttaa psyykkisen sokin aikana on olennaisia eroja. (Saari 2000, 141, 146.) Välitön psyykkinen ensiapu traumaattisen kriisin sattuessa on huolenpitoa ja lähellä olemista. Ketään ei jätetä yksin. Uhria rauhoitellaan ja hänelle välitetään viimeisimmät tiedot tapahtuneesta. Hänelle kerrotaan sokkireaktioista ja niiden normaaliudesta. (Munnukka-Dahlqvist 1994, 44.) Uhria on varjeltava ulkoisilta stressitekijöiltä, kuten lehdistöltä ja yleisöltä. Uhreja on autettava käytännön asioiden hoitamisessa ja heille on turvattava yhteys muihin perheenjäseniin ja läheisiin. (Dyregrov 1994, 69-73.) Uhrin on saatava avoimesti ilmaista ajatuksiaan ja tunteitaan. Lohduttaminen on yleensä turhaa, koska se vie tilaa uhrin todellisilta tunteilta, joita hänen olisi tarpeen käydä läpi turvallisessa ilmapiirissä. (Saari 2000, 145.) Ryhmäkokoontumiset on hyvä keino sekä uhreille että ammattihenkilöstölle käsitellä yhdessä tapahtunutta ja sen aiheuttamia tunteita ja ajatuksia. Asioiden käsittelyssä tulee painottaa yhteenkuuluvuuden ja aktiivisuuden merkitystä ja kannustaa oman voiman löytämiseen. (Dyregrov 1994, 72.) 3.1.2 Defusing Defusing eli purkukokous on ryhmäistunto, joka järjestetään välittömästi traumaattisen tapahtuman jälkeen tilanteessa mukana olleille sekä heidän läheisilleen. Myös pelastushenkilöstölle voidaan tarvittaessa järjestää oma defusing-istunto. (Narumo & Murtomaa 1998, 14.) Amerikkalainen psykologi Jeffrey T. Mitchell on kehittänyt tämän psyykkisen ensiavun menetelmän alun perin pelastushenkilöstöä varten vuonna 1990 (Munnukka-Dahlqvist 1994, 45).

15 Ryhmäistunnossa käydään läpi tapahtunutta sekä sen aiheuttamia reaktioita ja tuntemuksia. Tarkoituksena on purkaa pintapuolisesti kaikkein voimakkaimmat psyykkiset paineet. (Saari 2000, 149, 152.) Istunto kestää 30-45 minuuttia, ja sen tarkoituksena on saada uhrit huomaamaan reaktioidensa ja kokemustensa samankaltaisuus, mikä nopeuttaa tilanteen normalisointia. Lisäksi istuntoon osallistuville annetaan informaatiota tapahtuneesta sekä pohditaan tulevien toimenpiteiden kuten debriefingin tarpeellisuutta. (Munnukka-Dahlqvist 1994, 45.) 3.1.3 Debriefing Debriefing eli psykologinen jälkipuinti tarkoittaa ryhmäkokoontumista, jossa käsitellään pelastuneiden, omaisten tai auttajien kriittisissä tilanteissa tai onnettomuuksissa kokemia elämyksiä ja reaktioita yksityiskohtaisesti. Myös tämä psyykkisen jälkihoidon menetelmä on Jeffrey T. Mitchellin kehittämä. Psykologisen jälkipuinnin tarkoituksena on estää turhien jälkivaikutusten, kuten traumaperäisten stressihäiriöiden syntyminen. Muita päämääriä ovat ryhmien yhteenkuuluvuuden tunteen vahvistaminen, reaktioiden normalisoiminen ja vaikutelmista ja reaktioista puhumisen mahdollistaminen. Kokous tulee järjestää 24-72 tunnin kuluttua tapahtuneesta, kun sokki alkaa lieventyä ja on mahdollista ymmärtää mitä on tapahtunut. (Dyregrov 1994, 264.) Jälkipuintikokouksen vetäjillä pitää olla kokemusta kriisityöstä ja koulutus menetelmän käyttöön. Aloitusvaiheessa osallistujille kerrotaan menetelmän kulusta ja merkityksestä. Faktavaiheessa jokainen kertoo lyhyesti kuka hän on, kuinka hän sai tiedon tapahtuneesta ja millainen rooli hänellä oli tapahtumassa. Ajatusvaiheessa keskitytään jokaisen omiin ajatuksiin ja aistihavaintoihin tapahtumasta. Reaktio- eli tunnevaiheessa osallistujat kertovat tapahtuman herättämistä tunteista. Normalisointivaiheessa vetäjä käy läpi esiin nousseet reaktiot ja kertoo niiden samankaltaisuudesta. Lisäksi vetäjä kertoo reaktioista, jotka ovat odotettavissa lähipäivinä ja myös tulevista arjen järjestelyistä keskustellaan. Päätösvaiheessa tehdään yhteenveto kokouksesta, sovitaan seurantakokouksesta ja tarjotaan mahdollisuus henkilökohtaiseen keskusteluun. (Munnukka-Dahlqvist 1997, 116-117.)

16 3.1.4 Henkinen tuki tutkimuksessa Henkisellä tuella tarkoitetaan kaikkea läheisten ja ammattihenkilöiden antamaa apua (Munnukka-Dahlqvist 1994, 45). On tavallista, että kriisissä oleva ihminen tarvitsee toisten ihmisten apua ja tukea selviytyäkseen. Omaiset ja ystävät auttavat, mutta aina apu ei ole riittävää tai saatavilla, jolloin ammattiauttajiin turvautuminen on luonnollinen ja järkevä vaihtoehto. (Läksy 2000, 41.) Tässä tutkimuksessa henkisellä tuella tarkoitetaan omatoimista, sosiaalisen verkoston, terveydenhuollon ja sosiaalialan ammattihenkilöstön harjoittamaa tukitoimintaa kriisitapahtuman jälkeen. Myös vapaaehtoisjärjestöt ja mahdolliset muut organisaatiot antavat tukea kriisin kohdanneille ihmisille. Henkinen tuki on psyykkistä ensiapua, jonka tärkeimpiä menetelmiä ovat defusing ja debriefing. 3.2 Traumaattisen tapahtuman psykologiset uhrit Ihmisen psyyke on tärkeää ottaa huomioon määriteltäessä uhri käsitettä. Traumaattisen tapahtuman psykologisia uhreja ovat kaikki ne, joita tapahtuma koskettaa. Ihminen ei reagoi pelkästään siihen mitä todella tapahtui vaan myös siihen mielikuvaan mitä olisi voinut tapahtua. (Saari 2000, 33.) Traumaattisen tapahtuman psykologiset uhrit jaetaan usein välittömiin (primaareihin) ja välillisiin (sekundaareihin) uhreihin. Välittömiä uhreja ovat kuolleet, fyysisesti ja/tai psyykkisesti vammautuneet sekä muut tapahtumassa välittömästi mukana olleet. Välillisiä uhreja ovat kaikki välittömien uhrien omaiset ja ystävät. Lisäksi tapahtuman välillisiä uhreja ovat tapahtuman tai sen seuraukset nähneet ulkopuoliset, traumaattisen tapahtuman aiheuttajat, tapahtumaan osallistuneet ammattiauttajat ja vapaaehtoiset sekä heidän omaisensa. Välillisiä uhreja, joita voidaan kutsua myös piilouhreiksi, ovat tapahtuman johdosta taloudellisia menetyksiä kärsineet, uhan takia evakuoidut, sekä henkilöt, jotka olisivat saattaneet joutua mukaan tapahtumiin. (STM 1998, 14-15.)

17 3.3 Post-traumaattiset stressireaktiot (PTSD) Traumaattisen kriisitilanteen jälkeen 10-25 % osallisista ahdistuu niin voimakkaasti, että hakee apua tilanteen käsittelyyn. Noin 2/3 ihmisistä selviää pahoistakin traumaattisista tilanteista ilman hoidettavia jälkioireita. Myös selviävä osa hyötyy kriisiauttamisesta. ( Soukka 2001, 1.) Post-traumaattiset stressireaktiot voivat vaikuttaa vuosia itse tapahtuman jälkeen. Usein henkilön on vaikea itse ymmärtää oireittensa alkuperää. Tyypillisiä stressireaktioita ovat päälle tunkeutuvat muistot ja mielikuvat tapahtuneesta, uusiutuvat tilanteeseen liittyvät elämykset, jatkuva perusahdistus tai ehdollistunut ahdistus sekä univaikeudet ja muistihäiriöt. Näiden oireiden tulee esiintyä vähintään kuukauden ajan, jotta ne luokiteltaisiin PTSD-oireiksi. Hoitamattomana tai ilman asianmukaista hoitoa traumaperäinen stressihäiriö voi johtaa tilapäiseen tai pysyvään työkyvyttömyyteen. (Saari 2000, 77-81.) 4 HENGELLINEN TUKI 4.1 Hengellisen tuen määritelmä 4.1.1 Kristillisen ihmiskäsityksen kokonaisvaltaisuus Ihmiskäsitys vastaa kysymyksiin ihmisen olemuksesta, päämäärästä, arvosta ja merkityksestä. Kristillinen ihmiskäsitys perustuu Raamatun ilmoitukseen edellä mainituista asioista. Lähtökohtana on, että ihminen on vuorovaikutuksellinen kokonaisuus, joka sisältää ruumiillisen, henkisen, hengellisen ja sosiaalisen ulottuvuuden. Hän on Jumalan kuvaksi luotu, Hänestä synnin tähden erossa elävä ja pelastusta tarvitseva. (Lindqvist 1997, 30-34.) Kristillisen ihmiskäsityksen ainutlaatuisuus ilmenee siinä, että ihmisen arvo ei määräydy hänen tekemisiensä mukaan, vaan Jumala on itse antanut sen ihmiselle jo luomis

18 työssään. Jumalan kuvana oleminen tarkoittaa ennen kaikkea ihmisen kykyä ja mahdollisuutta elää dialogisuhteessa Jumalan kanssa. Tässä yhteydessä ihminen löytää oman olemuksensa. Tämä merkitsee myös tehtävän ja vastuun kantamista maailmassa. (Lindqvist 1997, 31-34.) Kristillisessä ihmiskäsityksessä rakkauden kaksoiskäskyn merkitys on olennainen. Suhde Jumalaan ja suhde lähimmäiseen eivät ole toisistaan irrallisia asioita. Ihmisyys toteutuu vain yhteydessä toisiin ihmisiin. Tätä yhteyttä tulee hallita lähimmäisen rakastaminen, jolloin myös toisen ihmisen tarpeet otetaan huomioon. Jumalan rakastaminen merkitsee, että rakastetaan ja kunnioitetaan toista ihmistä, joka myös on Jumalan kuva. Toisen hyvä on otettava yhtä vakavasti kuin jokainen ottaa omansa. Kristityn elämä onkin kamppailua lähimmäistä auttavien keinojen löytämiseksi. (Mannermaa 1997, 23-24.) 4.1.2 Sielunhoito Sielunhoito on kaikkien seurakuntalaisten keskinäinen prosessi, jonka perimmäinen tehtävä on tehdä syntinen ja kärsivä ihminen iloiseksi. Toimiessaan Kristuksen esimerkin mukaisesti auttajan on tarkoitus mennä alas lähimmäisensä hätään ja kärsimykseen ja pyrkiä jakamaan ne hänen kanssaan. Näin auttaja on rakkaudessa lähimmäisensä Kristus ja vastakohtaansa kätketty Jumala tulee läsnä olevaksi. (Mannermaa 1997, 15-20.) Traumaattisen kriisin kokeneen ihmisen ajatukset ja tunteet sisältävät usein sielunhoidon näkökulmasta epäilyä Jumalaa kohtaan. Elämän perustan horjuessa on vaikea uskoa Jumalan rakkauteen ja ihminen syyttää helposti itseään. On vaikea uskoa Jumalan huolenpitoon, kun tällaista tapahtuu. (Sundsten 1997, 240.) Sielunhoidon pyrkimyksenä on antaa ihmiselle apua, jotta hän pystyisi toteuttamaan itseään ja saisi kypsymisen kautta apua parantumiseen ja Jumalan tahdon toteuttamiseen elämässään (Ewalds 1990, 10).

19 4.1.3 Symbolit ja rituaaliset tilaisuudet Kirkon piirissä on runsaasti ammatillista osaamista sekä kokemusta ja toiminta on organisoitua. Paitsi psykologisena auttajana, kirkolla on myös oma erityinen osansa hengellisen tuen antajana, jota muiden on vaikea täyttää. Sen työntekijöiden erityisosaaminen kuoleman kohtaamisessa nousee arvoonsa. (Murtomaa 1995, 19-20.) Traumaattisten kriisitilanteiden jälkeen symboliteoista ja rituaaleista on apua, koska ajatukset eivät toimi eikä ihminen pysty muulla tavoin käsittelemään tapahtunutta. Symboliteko voi olla esimerkiksi muistokynttilän sytyttäminen, haudalla käyminen tai kirkollisiin toimituksiin osallistuminen. (Sundsten 1997, 252.) Konkreettisen, aineellisen suojan ja tuen lisäksi kirkon merkitys traumaattisen kriisitilanteen synnyttämän kokonaisvaltaisen tunnetilan vastaanottajana ja käsittelijänä on merkittävä. Usein jo kirkkotila saattaa auttaa uhria käsittelemään ja erittelemään omia tunteitaan. Ulkoinen virike inspiroi sisäiseen prosessiin. (Vahtola 1995, 106.) Kriisitilanteiden yhteydessä lohdutuksen evankeliumin ilmaisemiseksi ja vastaanottamiseksi on olemassa monia erilaisia tapoja. Älyllisin ja sanallisin keinoin välitetty julistus ei välttämättä ole paras tapa kriisin sokkivaiheessa. Järkyttynyttä seurakuntaa ei kuitenkaan pidä jättää yksin kysymystensä ja ahdistuksensa kanssa. Jumalanpalveluksen tehtävänä on saattaa ihminen pyhän ja armahtavan Jumalan eteen, hänen sanansa puhuteltavaksi siten, että se tukee ihmisessä tapahtuvaa asian käsittelyä. (Vahtola 1995, 106-107.) 4.1.4 Hengellinen tuki tutkimuksessa Hengellinen tuki on hyvää ja vastuullista auttamista, joka perustuu työntekijän ammattitaitoon sekä oman persoonan luovaan käyttämiseen. Seurakunnan työntekijän on suhtauduttava empaattisesti asiakkaaseen ja hänen ongelmiinsa, ja samalla hänellä on myös oltava auttamisen mahdollistamiseksi etäisyyttä ja erillisyyttä asiakkaan ongelmiin. (Lindqvist 1995, 473-475.) Sielunhoito traumaattisten kriisitilanteiden yhteydessä on paljolti yhteistyötä muiden viranomaisten ja ammattikuntien edustajien kanssa. Se vaatii rohkeutta, mielikuvitusta ja osaamista. (Sundsten 1997, 254.)

20 Hengellisen tuen osatekijöitä ovat hengellisen ahdistuksen tunnistaminen, hiljentymisen mahdollistaminen, katkeruuden ja syyllisyyskysymysten käsittely sekä toivon herättäminen. Lisäksi siihen kuuluvat asiakkaan ohjaaminen hengellisyyden ilmaisutavoissa, tiedon antaminen hengellisistä asioista, lohduttaminen sekä yhdessä rukoileminen. (Valopaasi 1996, 95.) Rättyän (1998) mukaan auttamismenetelmiä ovat mm. läsnä oleminen, kuunteleminen, toivon ylläpitäminen, rukous, kosketus ja sielunhoito. Hengellinen tuki tässä tutkimuksessa on kirkon työntekijän ja traumaattisen kriisin kohdanneen uhrin välistä keskustelua tapahtuneesta kriisistä ja hengellisistä asioista. Hengellinen tuki on myös sielunhoidollista vuorovaikutusta, hengellisen ohjauksen antamista sekä hiljentymisen ja rukoilemisen mahdollistamista. Lisäksi se on kirkon rituaalisten tilaisuuksien toimittamista, jotka symboleina auttavat hahmottamaan tapahtunutta. 4.2 Kirkon kriisityö Sosiaali- ja terveysministeriö julkaisi vuonna 1998 ohjeiston Traumaattisten tilanteiden psykososiaalinen tuki ja palvelut, jossa kirkon toiminta kriisitilanteissa auttamisessa nähtiin tärkeäksi osaksi valtakunnallista kokonaisuutta (Salonen, Kääriäinen & Niemelä 2000, 124). Tämän muistion mukaan kirkon tehtävänä on järjestää kirkon omaan tehtävään kuuluvia palveluja yhteistyössä muiden viranomaisten kanssa (Kirkon kriisi- ja suuronnettomuusvalmiuden valmiussuunnittelu). Tärkeimpiä ja eniten jälkikeskustelua aiheuttaneita kriisityön osa-alueita ovat aina olleet avun koordinointi ja yhteistyö. Viranomaisten, järjestöjen ja yhteisöjen, kuten seurakuntien, keskinäistä työnjakoa on ollut välttämätöntä pohtia. (Ahtee 1995, 46.) Kirkon toiminnan lähtökohtana traumaattisissa kriisitilanteissa on seurakunnallinen palvelutehtävä, diakonia. Kristilliseen rakkauteen perustuvaan avun antamiseen hädänalaisille kuuluu hengellisen, henkisen, ruumiillisen ja aineellisen avun antaminen. (KDYK 2001.) Kristillinen huolenpito ei ole sama asia kuin tuntemus/tunne eikä myöskään ainoastaan asenne. Se on olennaisesti konkreettista toimintaa aikomuksena kohdata yksilön tarpeet. (Switzer 1989, 22.)

21 Traumaattisissa kriisitilanteissa kirkon työntekijöiltä odotetaan, että he antavat uhreille, omaisille sekä pelastushenkilöstölle diakonista ja sielunhoidollista tukea. Tuki on luonteeltaan palvelua, lähellä oloa ja ahdistuksen vastaanottamista. Kirkon työntekijöille on luonnollista osallistua myös erilaisiin jälkihoitotehtäviin suruaikana ja sen jälkeen. (KDYK 2001.) Kriisityön valmiuksiin kuuluvat niin seurakuntien toimitilojen käytön suunnitelmat kuin myös kunnan sosiaali- ja terveyshallinnon kanssa tehtävä suunnitelma siitä, miten seurakunta tarvittaessa täydentää kunnan sosiaali- ja terveydenhuollon palveluja (KDYK 2001). Kirkkohallitus on antanut yleiskirjeellä 15.6.1990 seurakunnille ohjeet laatia valmiussuunnitelmat, joiden pohjalta toimintaa poikkeusoloissa toteutetaan. Seurakuntien suunnitelmat painottavat erilaisten toimintojen jatkuvuuden turvaamista eikä niinkään henkisen ja psyykkisen huollon järjestämistä. (KDYK 1992, 15.) Kirkon diakonia- ja yhteiskuntatyön keskuksen (KDYK) johtokunta asetti vuonna 1991 työryhmän suunnittelemaan valtakunnallista valmiustoimintaa suuronnettomuuksien varalle. Tämän työryhmän muistio valmistui vuonna 1992. KDYK:n toimikunta perusti vuonna 1996 kirkon suuronnettomuus- ja kriisivalmiustyöryhmän, jonka tarkoituksena oli jatkaa valmiustoiminnan kehittämistä. Tämän työryhmän tehtävänä oli laatia seurakunnille kriisi- ja suuronnettomuusvalmiuden toimintaohje, jonka tarkoituksena on osaltaan tukea paikallisesti henkisen tuen järjestämistä suuronnettomuuksien varalle. (Kirkon kriisi- ja suuronnettomuusvalmiuden valmiussuunnittelu.) Tämä toimintaohje ei ole vielä valmistunut. 5 AIKAISEMPIA TUTKIMUKSIA Traumaattisia kriisejä käsitteleviä tutkimuksia on paljon, mutta ne ovat enimmäkseen keskittyneet pelastus- ja hoitohenkilökuntaan. Tuula Minkkinen (1999) tutki autolautta Estonian henkilökunnan kokemuksia katastrofista ja pelastustyöstä ja psykologisen intervention merkitystä henkilökunnalle. Tutkimusmenetelminä käytettiin havaintoja ja haastatteluja sekä kyselylomaketta. Pääsääntöisesti interventio koettiin hyödylliseksi

22 tiedollisella, kokemuksellisella ja sosiaalisella tasolla. Tutkimuksesta kuitenkin ilmeni, että katastrofipsykologista tietoa ehkäisevässä merkityksessä on tunnettu tai sovellettu todella vähän. Eija Palosaaren (1999) tutkimuksen tavoite oli saada suomalaista tietoa coping- eli selviytymiskeinoista katastrofin yhteydessä. Väitöskirjassa käydään läpi mm. tutkimukseen osallistuneiden selviytymistä reaktioiden avulla kuvattuna, coping-keinot työntekijöiden kertomana, selviytymiskanavien käytön laajuus ja reaktiot ja työntekijöiden näkökulma selviytymiseen. Lisäksi väitöskirja sisältää suosituksen ilmiön määrittelystä katastrofipsykologiseen käyttöön sopivammaksi. Timo Männikkö, Hannu Majava ja Ilkka Pernu (2001) keskittyivät tutkimuksessaan onnettomuuden uhrien psyykkiseen selviytymiseen. He tutkivat postikyselyllä vuonna 1998 Jyväskylän junaonnettomuudessa vammautuneiden (n=43) henkilöiden posttraumaattisen oireilun esiintymistä 14 kuukauden aikana onnettomuudesta sekä eri vaiheissa saatua psyykkistä tukea. Lisäksi he selvittivät henkilöiden kokemuksia saadusta tuesta ja sen vaikutuksesta psyykkiseen selviytymiseen. Tutkimuksesta ilmeni, että suurimmalla osalla onnettomuudessa olleilla ilmeni runsasta traumaperäistä stressioireilua, joka oli voimakkainta onnettomuutta seuranneiden ensimmäisten kuukausien aikana. Kolmasosalla tutkimushenkilöistä täyttyivät posttraumaattisen stressihäiriön oirekriteerit. Naiset oireilivat miehiä enemmän. Lisäksi debriefing-istuntoihin osallistuminen ei vähentänyt myöhempää traumaoireilua. Seurakunnan näkökulmasta aihetta on tutkittu vähän. Diakonia-ammattikorkeakoulun Oulun yksikössä Maija Tornberg on tehnyt vuonna 2001 opinnäytetyönään kriisityön oppaan Karjansillan seurakunnan vapaaehtoistyön tueksi. Projektityönä toteutettu kirjallinen opas tiedottaa, mitä on kriisin kohtaaminen, shokkireaktiot ja lasten kriisityön erityispiirteet sekä konkreettiset keinot tukea kriisistä selviytymistä.

23 6 TUTKIMUSTEHTÄVÄT Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää Lapuan hiippakunnan seurakuntien työntekijöiden valmiutta toimia traumaattisissa kriisitilanteissa. Tutkimustehtävät ovat seuraavat: 1. Selvittää Lapuan hiippakunnan seurakuntien toimintaa traumaattisissa kriisitilanteissa. 2. Selvittää kirkon vastuualuetta traumaattisissa kriisitilanteissa, joissa tarvitaan moniammatillista yhteistyötä. 3. Selvittää, mitä kehittämistarpeita tästä toiminnasta löytyy. 7 TUTKIMUKSEN SUORITTAMINEN 7.1 Tutkimusmenetelmän valinta Selvitimme Lapuan hiippakunnan seurakuntien toimintaa traumaattisissa kriisitilanteissa. Tutkimuksemme oli luonteeltaan kvantitatiivinen eli määrällinen tutkimus. Havaintoaineiston keräsimme kirjallisen kyselyn avulla, jonka osoitimme jokaisen seurakunnan kriisitoiminnasta vastaavalle työntekijälle. Valitsimme tiedonkeruumenetelmäksi kyselyn, sillä kooltaan suuri kohdejoukkomme oli laajalle levittäytynyt, mikä pois sulki haastattelujen mahdollisuuden. Kysymyksiä kyselylomakkeeseen voidaan muotoilla monella eri tavalla. Yleisimmät käytetyt kysymysmuodot ovat avoimet kysymykset, monivalintakysymykset sekä asteikkoihin eli skaaloihin perustuvat kysymystyypit. (Hirsjärvi, Sajavaara & Remes 2001, 185-187.) Käytimme kyselylomakkeessamme (liite 2) sekä avoimia että monivalintakysymyksiä. Monivalintakysymyksiä käytimme kyselylylomakkeessamme aihepiireihin, joihin oli mahdollista muotoilla valmiit vastausvaihtoehdot. Kyselylomakkeemme sisälsi myös paljon avoimia kysymyksiä. Ne antavat vastaajalle laajempia mahdolli

24 suuksia ilmaista itseään omin sanoin ja toivoimme näin saavamme syvällisempää tietoa toiminnasta ja sen merkityksestä. Kyselylomakkeen laadimme alustavasti keräämämme teoriatiedon pohjalta. Kyselylomake sisälsi 12 kysymystä, joista viisi ensimmäistä kartoittivat seurakunnan ja vastanneen työntekijän taustatietoja. Kysymyksessä kuusi kysyimme, millaista kriisityötä kyseisessä seurakunnassa toteutetaan. Seitsemäs kysymys kartoitti yhteistyötahoja, joiden kanssa seurakunta toimii kriisitilanteissa. Loput kysymykset olivat avoimia, joissa pyrittiin selvittämään ko. yhteistyön toimivuutta, valtakunnallisten kriisitilanteiden ohjeistusten vaikutusta seurakunnissa sekä seurakunnan tekemän kriisityön merkitystä ja kehittämistarpeita. Kyselylomakkeen esitestasimme Pieksämäen kaupunkiseurakunnan työntekijöillä eikä muutoksiin ilmennyt tarvetta. 7.2 Tutkimuksen kohderyhmä ja esivalmistelut Valitsimme tutkimuskohteeksemme ryväsotannalla Suomen kahdeksasta hiippakunnasta Lapuan hiippakunnan seurakuntien työntekijät, koska Lapuan hiippakunta sijaitsee keskellä Suomea. Emme halunneet tutkimuksemme kohteeksi etelän ruuhka-suomea emmekä pohjoista Suomea, sillä niiden olot eivät olisi yleistettävissä valtakunnallisella tasolla. Lisäksi otos on seurakunniltaan monipuolinen. Lapuan hiippakuntaan kuuluu kaikenkokoisia seurakuntia, jotka sijaitsevat sekä kaupungeissa että maaseudulla. Lapuan hiippakunta on perustettu 1.7.1956 kirkkomme nykyisestä kahdeksasta hiippakunnasta seitsemäntenä. Suurin osa hiippakunnan 66 seurakunnasta siirrettiin Turun arkkihiippakunnasta. Hiippakunnan seurakunnat sijaitsevat neljän maakunnan, Etelä- Pohjanmaan, Keski-Suomen, Pohjois-Hämeen ja Pohjois-Satakunnan alueella. (Lapuan hiippakunta. Perustiedot 2002.) Seurakuntien väkiluku vuonna 2001 oli noin 462 000. Pieniä, alle 3000:n seurakuntia on 23, keskisuuria (3000-10 000) on 27 ja suuria eli yli 10 000:n jäsenen seurakuntia 13. Hiippakunnan seurakunnat sijaitsevat enimmäkseen maaseudulla. Suurimmat kaupunkiseurakunnat ovat Jyväskylä, Vaasa ja Seinäjoki. Seurakuntien palveluksessa on noin 1600 päätoimista ja osa-aikaista työntekijää. (Lapuan hiippakunta. Perustiedot 2002.)

25 Kyselylomakkeet teimme helmikuussa 2002. Tutkimusluvan anoimme ja saimme Lapuan hiippakunnan tuomiokapitulilta maaliskuussa 2002. Kyselylomakkeet saatekirjeineen (liite 1) postitimme huhtikuussa 2002 Lapuan hiippakunnan 66:lle seurakunnan kriisitoiminnasta vastaavalle työntekijälle. Vastausaikaa oli huhtikuun 2002 loppuun. Valitsimme postitusajankohdaksi huhtikuun, koska silloin pääsiäinen oli ohi ja tilanne rauhoittunut ennen kevään toimintojen päättämisiä. 7.3 Tutkimusaineiston käsittely Kyselylomakkeita palautui 36 kappaletta eli vastausprosentiksi muodostui 55 %. Tutkimusaineiston analysointi aloitettiin lukemalla kaikki lomakkeet läpi. Avoimet vastaukset luokittelimme eri ryhmiin vastausten sisältöjen mukaan, jonka jälkeen käsittelimme koko aineistoa SPSS-ohjelman avulla. Tulosten analysoinnissa käytimme frekvenssejä eli prosenttiosuuksia sekä ristiintaulukointeja. 8 TUTKIMUSTULOKSET 8.1 Taustatiedot Vastaajien sukupuolta kysyttäessä 33:sta työntekijästä puolet oli miehiä ja puolet naisia. Ammatiltaan vastanneista oli eniten diakonissoja (n=12), pastoreita ja diakoneja oli kumpiakin kymmenen vastanneista. Lisäksi vastaajien joukossa oli kolme kirkkoherraa ja yksi seurakuntakuraattori. Seurakunnan kriisitoiminnassa yli kymmenen vuotta mukana olleita oli 15, viidestä kymmeneen vuoteen mukana olleita oli 7 ja alle viisi vuotta mukana olleita oli 11 kysymykseen vastanneista (n=33). Kyselyyn vastanneiden työntekijöiden seurakunnat olivat jäsenmäärältään jakautuneet seuraavasti: pieniä seurakuntia (alle 3000) oli 12, keskisuuria (3000-10 000) 17 ja suuria (yli 10 000) seitsemän. Kyselyyn vastanneista työntekijöistä 81 % oli saanut koulutusta kriisityöhön. Osa vastaajista oli saanut koulutusta aiheesta ammatillisessa peruskoulutuksessa. Eniten vas

26 taajat olivat saaneet debriefing-koulutusta sekä erinäisiä muutaman päivän kursseja kriisityöstä. Kouluttajina yleisimpiä olivat SPR ja paikalliset kriisiryhmät. Kaikki diakonissat olivat saaneet koulutusta kriisityöhön. Pastoreista 80 % ja diakoneista 60 % oli saanut kriisikoulutusta. Suurien seurakuntien työntekijöistä kaikki olivat saaneet koulutusta kriisityöhön. 8.2 Seurakuntien kriisitoiminnan työmuodot Kriisitoiminnan työmuodoista selvästi eniten (n=35) seurakunnissa tehtiin sielunhoitoa. Aineellinen apu (n=28) ja jälkipuinti-istunto eli debriefing (n=27) olivat myös tärkeitä kriisitoiminnan työmuotoja. Joissakin (n=11) seurakunnissa käytettiin korkeintaan kolmea annetuista kriisitoiminnan työmuodoista. Näissäkin yleisimpiä olivat sielunhoito, aineellinen apu ja debriefing. 40 35 30 25 20 15 10 5 0 suruviesti defusing debriefing sielunhoito rituaaliset tilaisuudet palveleva puhelin aineellinen apu muu KUVIO 1. Seurakuntien kriisitoiminnan työmuodot

27 8.3 Yhteistyötahot kriisitilanteissa ja yhteistyön toimivuus Seurakunnat tekivät eniten yhteistyötä kriisitilanteissa virallisten tahojen eli terveydenhuollon (97 %), sosiaalitoimen (89 %) sekä pelastushenkilöstön (67 %) kanssa. Järjestöistä eniten (33 %) yhteistyötä tehtiin Suomen Punaisen Ristin (SPR) kanssa. Mannerheimin Lastensuojeluliiton (MLL) kanssa yhteistyötä teki 19 % ja Suomen Mielenterveysliiton (SML) kanssa 14 % seurakunnista. Muita mainittuja yhteistyötahoja olivat hiippakunta- ja diakoniarahastot, muut seurakunnat, koulutoimi, kriisikeskukset, kuntainliiton alueella toimiva henkisen ensiavun työryhmä sekä vapaaehtoiset. Naiset (n=19) toimivat yhteistyössä järjestöjen kanssa enemmän kuin miehet (n=9). Ammattiryhmänä diakonissat tekivät eniten (n=13) yhteistyötä järjestöjen kanssa. muu MLL SML SPR pelastushenkilöstö sosiaalitoimi terveydenhuolto 0 5 10 15 20 25 30 35 40 KUVIO 2. Seurakunnan kriisitoiminnan yhteistyötahot Vastanneista 71 % arvioi yhteistyön toimivan hyvin. Vastanneista 23 % arvioi yhteistyön toimivan kohtalaisesti ja 6 % koki yhteistyön olevan huonoa. Kyselylomakkeen vastaus, jossa yhteistyön koettiin toimivan hyvin: Jokaisessa debriefing-ryhmässä on srk:n edustaja (joku kolmesta diak.työntekijästä tai kolmesta papista) ja yleensä psykologi (MTT:sta, perheneuvolasta) ja sos. tai terv.huollosta terveydenhoitaja tai sosiaalityöntekijä. Yhteistyö toimii loistavasti.

28 Kyselylomakkeen vastaus, jossa yhteistyön koettiin toimivan kohtalaisesti: Yhteydet SPR:ään ja sosiaalityöhön toimivat hyvin, terveydenhuoltohenkilöstö kiireistä, yhteydenotot enemmänkin srk:n puolelta! Odotukset seurakuntaa kohtaan toisinaan liiankin suuret, odotettu esim. diakoniatyöntekijällä oltavan päävastuun kunnan (lakisääteisen) kriisitoiminnan vetämisestä. Kyselylomakkeen vastaus, jossa yhteistyön koettiin toimivan huonosti: Olemme vuosikaudet pyrkineet pääsemään paikalliseen terveyskeskuksesta johdettuun kriisityöhön osalliseksi, mutta emme ole onnistuneet. Meitä ei ole kelpuutettu. Seurakuntana emme tee kyseistä organisoitua työtä joitain hajatapauksia toki on, mutta ei organisoituna. Pienissä seurakunnissa yhteistyön koettiin toimivan parhaiten. Pienten seurakuntien työntekijöistä 91 % vastasi yhteistyön toimivan hyvin, kun vastaava luku isoissa seurakunnissa oli 57 %. 8.4 Kirkon valtakunnallisten kriisitilanteiden ohjeistusten vaikutus Kysymykseen kirkon valtakunnallisten kriisitilanteiden ohjeistusten vaikutuksesta vastasi vain 23 seurakunnan työntekijää. Vastanneista 15 % ilmoitti valtakunnallisten ohjeiden vaikuttavan seurakuntansa kriisitoimintaan. Kysymykseen vastanneista 46 % totesi, että valtakunnalliset kriisitilanteiden ohjeistukset eivät vaikuta heidän seurakuntansa kriisitoimintaan. Seurakunnista 23 % on huomioinut valtakunnalliset ohjeet, mutta niiden vaikutus on vähäinen heidän seurakuntansa toimintaan. 8.5 Seurakunnan tekemän kriisityön merkitys Nimenomaan hengellisen näkökulman tuominen asioihin. Srk:n työntekijöillä on myös enemmän aikaa paneutua asioihin kuin esim. kunnan puolella. (Eräs kyselyn vastauksista) Kysyimme seurakunnan tekemän kriisityön merkitystä kyseisen seurakunnan alueella. Saatujen vastausten perusteella merkitys korostui eri näkökulmista. Eniten (41 %) seu

29 rakunnan tekemän kriisityön merkitys korostui itseisarvon näkökulmasta, jolloin seurakunnan kriisitoiminta koettiin sinällään tärkeäksi osaksi seurakunnan perustehtävää. Kriisityöllä on hyvin suuri merkitys kriisitilanteisiin joutuneiden seurakuntalaisten elämässä. Kriisityö erittäin läheisesti seurakunnan diakoniatyöhön liittyvää seurakuntalaisten auttamista ja tukemista. (Itseisarvoa korostava vastaus) Saaduista vastauksista 31 %:ssa seurakunnan kriisityö sai merkityksensä yhteistyöstä muiden kanssa. Osa suurempaa kriisityön kokonaisuutta. (Yhteistyön merkitystä korostava vastaus) Yksilön kannalta seurakunnan kriisityö sai merkityksensä 13 %:ssa vastauksista. Srk tulee ihmisten arkeen; on myös silloin helpompi tulla seurakuntaan, kynnys madaltuu. Itkekää itkevien toivon näköalat auttaminen. (Yksilön kannalta merkitystä korostava vastaus) Vain pieni osa (9 %) oli sitä mieltä, että seurakunnan tekemä kriisityö ei ole kovin merkittävää. ei kovin merkittävä 9 % muu 6 % yksilö 13 % itseisarvo 41 % yhteistyö 31 % KUVIO 3. Seurakunnan tekemän kriisityön merkitys

30 Miehet vastasivat useammin (43 %) merkityksen nousevan yhteistyöstä muiden kanssa. Naiset taas vastasivat miehiä useammin (19 %) kriisityön saavan merkityksen yksilön kannalta. Suurista seurakunnista kukaan ei vastannut, että kriisityö ei olisi kovin merkittävää. 8.6 Seurakunnan kriisitoiminnan kehittämistarpeet Saaduista vastauksista suurimmaksi (31 %) kehittämistarpeeksi nousi yhteistyön kehittäminen. Lisää koulutusta toivoi 25 % vastaajista. Mielestäni kaikki seurakunnan toiminnallisen puolen (hengellisen) työntekijät voisivat kouluttautua ja toimia kriisityössä, esim. nuorisotyöntekijä on tärkeä nuorten auttajana, lastenohjaaja perheiden jne. Myös resursseja (22 %) ja tiedotusta (22 %) toivottiin lisää. Miehet halusivat enemmän koulutusta ja tiedotusta. Naiset toivoivat miehiä enemmän lisää yhteistyötä ja resursseja. Myös pastorit toivoivat enemmän koulutusta ja tiedotusta, kun taas diakonissat halusivat enemmän yhteistyötä ja resursseja. Seurakuntien työntekijöiden ammattitaidon kasvattaminen kautta linjan kriisityön puolella on tärkeää. Suurin ongelma kriisityössä on se, että asiasta ei ole yhteistä konsensusta. Siksi tk-puoli/lääkärit/psykiatrit suhtautuvat varauksellisesti asiaan, vaikka esim. tk-psykologit ovat mukana. Ristiveto tällä tavalla hajottaa työn perustaa ja murentaa kriisiryhmien mahdollisuutta tehdä työtä. Seurakunnan työntekijöille kriisi on mahdollisuus olla ihmisen lähellä ja jakaa tuska. Samalla pitää nähdä srk-työn oma identiteetti se ei ole pelkkää kriisityötä. (Eräs tekemämme kyselyn kommenteista)

31 9 POHDINTA 9.1 Tutkimuksen luotettavuus Tutkimuksen luotettavuutta voidaan arvioida tarkastelemalla tutkimuksen reliaabeliutta ja validiutta. Tutkimuksen reliaabelius tarkoittaa mittaustulosten toistettavuutta. Reliabiliteettia voidaan parantaa minimoimalla kohteesta johtuvat virhetekijät kuten kiire, mittausaika, kysymysten ymmärrettävyys ja niiden järjestys sekä kysymysten paljous. Validius tarkoittaa mittarin tai tutkimusmenetelmän kykyä mitata juuri sitä, mitä on tarkoituskin mitata. (Hirsjärvi, Remes & Sajavaara 2001, 213.) Kyselyn luotettavuutta lisäsi tekemämme kirjallisen kyselylomakkeen esitestaus Pieksämäen kaupunkiseurakunnassa. Esitestauksen vastaajat vastasivat hyvin varsinaisen kyselymme kohdejoukkoa. Kyselylomake oli mielestämme sopivan pituinen. Vaikka avoimia kysymyksiä oli suhteellisen paljon, suurin osa vastaajista oli vastannut kaikkiin kohtiin. Vastauksista kuitenkin ilmeni, etteivät kaikki vastaajat olleet ymmärtäneet kysymyksiä samalla tavalla. Apukysymykset olisivat voineet lisätä kysymysten ymmärrettävyyttä. Kyselylomakkeet lähetimme seurakunnille postitse ja mukana ollut saatekirje antoi tarvittavat ohjeet kyselyyn vastaamiselle. Kirjettä ei lähetetty suoraan nimellä tietylle henkilölle, vaan se osoitettiin seurakunnan kriisitoiminnasta vastaavalle. Kyselymme luotettavuutta heikentää se, että emme voi olla varmoja, onko kyselyymme vastannut oikea henkilö. Vastausaikaa kyselyssämme oli noin kolme viikkoa. Tämä aika oli tarpeen, sillä lähetimme kyselykirjeet työpaikalle, jossa työntekijät eivät ole lukemassa postiaan päivittäin. Kyselymme vastausprosentiksi muodostui 55 %. Tutkimustulosten yleistettävyyden kannalta se oli hyvä Lapuan hiippakunnan osalta. Kuitenkaan alkuperäinen tavoitteemme yleistää tutkimustulokset kaikkiin Suomen seurakuntiin ei ole mahdollista, koska kyselylomakkeita palautui vain 36 kappaletta. Tutkimuksemme luotettavuutta heikentää se, että emme tiedä mitään niiden seurakuntien kriisitoiminnan tilanteesta, jotka eivät vastanneet kyselyyn. He ovat saattaneet jättää vastaamatta kyselyyn, koska kriisitoi