Hyödyntämisrajoituksen vaikutus näyttöharkinnassa
Hyödyntämisrajoituksen vaikutus näyttöharkinnassa Jurkka Jämsä 2015
2015 University of Helsinki Conflict Management Instituten julkaisuja Tilaukset: comi@comi.fi Tekijät ja comi ISBN: 978-952-10-7033-4 Graafinen suunnittelu: Kalle Järvenpää Taitto: Johanna Kerola Helsinki 2015
Esipuhe 5 Jurkka Jämsän tutkimus Hyödyntämisrajoituksen vaikutus näyttöharkinnassa käsittelee sitä, miten todistusharkinta rajoittuu tilanteessa, jossa syytetyn vastakuulusteluoikeus on toteutunut puutteellisesti. Tutkimuksessa esitetään uuden käsitteen, hyödyntämisrajoituksen, käyttöönottoa niitä tilanteita silmällä pitäen, joissa hyödyntämiskielto ei estä todisteen käyttöä kokonaan ja ehdottomasti, mutta todistelun hyödyntäminen normaalisti ei ole sallittua. Hyödyntämisrajoituksen merkitys ja sisältö perustuu analyysiin Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen todisteiden hyödyntämisen edellytyksiä koskevasta linjasta niissä tilanteissa, joissa vastakuulusteluoikeus ei ole toteutunut. Hyödyntämisrajoituksen soveltaminen esitetään ratkaistavaksi kahdella testillä: menettelyvirhepunninnalla ja näyttöosuuspunninnalla. Tutkimus käsittelee ansiokkaasti sekä konkreettista tutkimuskysymystä ja siihen liittyviä yleisiä oppeja että prosessioikeuden yleisiä oppeja laajemminkin. Tutkimus liittyy Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan prosessi- ja insolvenssioikeuden syventävien opintojen projektissa Todistelu lainkäytössä juridiikkaa, psykologiaa vai taktiikkaa? hyväksyttyyn tutkielmaan. Projektin opettajana toimi professori Risto Koulu. Santtu Turunen
Sisällys 7 esipuhe 5 Sisällys 7 Lähteet 9 Lyhenneluettelo 14 Kuvaluettelo 15 1 Johdanto 17 1.1 Kysymyksenasettelu ja rakenne 17 1.2 Metodi 19 1.3 Rikosprosessin kulku 23 2 Todistelu osana rikosprosessia 28 2.1 Rikosprosessin oikeudellinen syvärakenne 28 2.2 Todistusoikeudellinen oikeudenmukaisuusmalli 35 2.3 Laillinen näyttö 38 2.4 Tuomitsemiseen vaadittava näyttö 44 3 Vastakuulusteluoikeus 51 3.1 Oikeudenkäynnin oikeudenmukaisuusvaatimus todistelussa 51 3.2 Todistelun kontradiktorisuus 56 3.3 Vastakuulustelu Suomen oikeudessa 63 3.4 Vastakuulusteluoikeuden rajoittuminen menettelyvirheenä 67 4 Todistelun hyödyntämisen rajoittaminen 74 4.1 Hyödyntämiskielto 74 4.2 Näytön kriittinen arviointi 78 4.3 Hyödyntämisrajoitus 84
8 5 Hyödyntämisrajoituksen mekanismi ja itsenäisyys 91 5.1 Menettelyvirhepunninta 91 5.2 Näyttöosuuspunninta 96 5.3 Oikeusperusta ja itsenäisyys 102 6 Johtopäätökset 110 Asiahakemisto 114
Lähteet 9 Oikeuskirjallisuus Aall, Jørgen: Rettergang og menneskerettigheter. Den europeiske menneskerettighetskonvensjons artikkel 6 og norsk straffeprosess. 2. painos. Universitetsforlaget, Bergen 1996. (Aall 1996) Aarnio, Aulis: Mitä lainoppi on? Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki 1978. (Aarnio 1978) Aarnio, Aulis: Oikeussäännösten systematisointi ja tulkinta. Ajatuksia teoreettisesta ja käytännöllisestä lainopista. Teoksessa Häyhä, Juha (toim.): Minun metodini. Werner Söderström lakitieto Oy, Helsinki 1997. (Aarnio 1997) Ormerod, David Hooper, Sir Anthony (toim.): Blackstone s Criminal Practice 2012. Oxford University Press, Oxford 2011. (Blackstone s 2012) Bårdsen, Arnfinn: Reflections on Fair Trial in Civil Proceedings According to Article 6 1 of the European Convention on Human Rights. Teoksessa Wahlgren, Peter (toim.): Procedural Law. Court Administration. Scandinavian Studies in Law, Volume 51. Stockholm Institute for Scandinavian Law, Tukholma 2007. (Bårdsen 2007) Diesen, Christian: Bevisprövning i brottmål. Juristförlaget, Tukholma 1994. (Diesen 1994) Ekelöf, Per Olof Edelstam, Henrik Heuman, Lars: Rättegång. Fjärde häftet. 7. uudistettu painos. Norstedts Juridik, Tukholma 2009. (Ekelöf Edelstam Heuman 2009) Ervasti, Kaijus de Godzinsky, Virve-Maria: Koettu oikeudenmukaisuus tuomioistuimissa. Lakimies 2/2014 s. 175 195. (Ervasti de Godzinsky 2014) Ervo, Laura: Ylimmät prosessiperiaatteet. Oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin osatekijät. Lakimiesliiton kustannus, Helsinki 1996. (Ervo 1996) Ervo, Laura: Oikeudenmukainen oikeudenkäynti. WSOY, Helsinki 2005. (Ervo 2005) Ervo, Laura: Oikeudenkäynnin oikeudenmukaisuusvaatimus. Käsikirja lainkäyttäjille. WSOYpro, Helsinki 2008. (Ervo 2008) Frände, Dan Havansi, Erkki Helenius, Dan Koulu, Risto Lappalainen, Juha Lindfors, Heidi Niemi, Johanna Rautio, Jaakko Virolainen, Jyrki: Prosessioikeus. 4., uudistettu painos. Sanoma Pro Oy, Helsinki 2012. (Frände ym. 2012) Gless, Sabine: Beweisverbote und Fernwirkung. Schweizerische Zeitschrift für Strafrecht 2/2010 s. 146 160. (Gless 2010) Gottfredson, Michael R. Gottfredson, Don M.: Decision Making in Criminal Justice. Toward the Rational Exercise of Discretion. 2. painos. Plenum Press, New York 1988. (Gottfredson Gottfredson 1988) Haapasalo, Jaana Kiesiläinen, Kari Niemi-Kiesiläinen, Johanna: Todistajanpsykologia ja todistajankuulustelu. Lakimiesliiton kustannus, Helsinki 2000. (Haapasalo Kiesiläinen Niemi-Kiesiläinen 2000) Havansi, Erkki: Oikeudenkäynti ja pakkotäytäntö. Prosessioikeuden oikeusdogmaattiset perusteet. 3., uudistettu painos. Helsingin yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta, Helsinki 2007. (Havansi 2007)
Lähteet 10 Hormia, Lauri: Todistamiskielloista rikosprosessissa I. Oikeudellinen tutkimus. Suomalainen lakimiesyhdistys, Helsinki 1978. (Hormia 1978) Huovila, Mika: Todistelun välittömyys prosessuaalisten oikeusperiaatteiden valossa tarkasteltuna. Lakimies 8/1999 s. 1159 1187. (Huovila 1999) Husa, Jaakko: Julkisoikeudellinen tutkimus. Tutkimus julkisoikeudessa harjoitettavan oikeusdogmatiikan metodologiasta. Acta universitatis Lappoensis N:o 4. Finnpublishers Oy, Tampere 1995. (Husa 1995) Häyhä, Juha: Johdanto. Teoksessa Häyhä, Juha (toim.): Minun metodini. Werner Söderström lakitieto Oy, Helsinki 1997 (Häyhä 1997) Jackson, John D. Summers, Sarah J.: The Internationalisation of Criminal Evidence. Beyond the Common Law and Civil Law Traditions. Cambridge University Press, Cambridge 2012. (Jackson Summers 2012) Jokela, Antti: Rikosprosessi. 4., uudistettu painos. Talentum, Helsinki 2008. (Jokela 2008) Jonkka, Jaakko: Syytekynnys. Tutkimus syytteen nostamiseen vaadittavan näytön arvioinnista. Suomalainen lakimiesyhdistys, Helsinki 1991. (Jonkka 1991) Jonkka, Jaakko: Todistusharkinnasta. Lakimiesliiton kustannus, Helsinki 1993. (Jonkka 1993) Jonkka, Jaakko: Eräitä näkökohtia perusoikeuksien toteutumisesta erityisesti rikosprosessissa. Lakimies 8/1998 s. 1255 1270. (Jonkka 1998) Klami, Hannu Tapani: Totuus ja todistelu. Teoksessa Klami, Hannu Tapani (toim.): Todistelun ongelmia. Oikeus ja totuus -projektin kirjoituksia. Lakimiesliiton kustannus, Helsinki 1995. Julkaistu ensimmäistä kertaa 1986. (Klami 1986) Klami, Hannu Tapani Rahikainen, Marja Sorvettula, Johanna: Todistusharkinta ja todistustaakka. Johdatus todistusoikeuden perusteisiin. Lakimiesliiton kustannus, Helsinki 1987. (Klami Rahikainen Sorvettula 1987) Lappalainen, Juha: Todistajan esteellisyydestä. prosessioikeudellinen tutkimus oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 18 pykälän tulkinnasta. Lakimiesliiton kustannus, Helsinki 1988. (Lappalainen 1988) Launiala, Mika: Todisteet puolesta ja vastaan tasapuolisuusperiaate uudessa esitutkintalaissa (805/2011). Edilex 2012. Sähköinen artikkeli: www.edilex.fi/ lakikirjasto/9130 (Launiala 2012) Lindell, Bengt Eklund, Hans Asp, Petter Andersson, Torbjörn: Straffprocessen. Iustus, Uppsala 2005. (Lindell ym. 2005) Lundqvist, Ulf: Bevisförbud. En undersökning av möjligheterna att avvisa oegentligt åtkommen bevisning i brottmålsrättegång. Iustus, Uppsala 1998. (Lundqvist 1998) Leppänen, Tatu: Perusoikeusuudistuksen merkityksestä prosessioikeudessa. Lakimies 2/1996 s. 238 251. (Leppänen 1996) Melander, Heli: Asianomistajan vaitiolo-oikeuden suhteesta vastaajan vastakuulusteluoikeuteen. Teoksessa Ervo, Laura Lahti, Raimo Siro, Jukka (toim.): Perus- ja ihmisoikeudet rikosprosessissa. Helsingin hovioikeus, Helsinki 2012. (Melander 2012) Mirfield, Peter: Silence, confessions and improperly obtained evidence. Oxford University Press, Oxford 1997. (Mirfield 1997) Mnookin, Jennifer L.: Atomism, Holism, and the Judicial Assessment of Evidence. UCLA Law Review 2013 s. 1524 1585. (Mnookin 2013) Murphy, Peter: Murphy on Evidence. 10. painos. Oxford University Press, Oxford 2008. (Murphy 2008)
Lähteet Peczenik, Aleksander Aarnio, Aulis Bergholtz, Gunnar: Juridisk argumentation en lärobok i allmän rättslära. Norstedts Juridik, Tukholma 1990. (Peczenik Aarnio Bergholtz 1990) Pellonpää, Matti Gullans, Monica Pölönen, Pasi Tapanila, Antti: Euroopan ihmisoikeussopimus. Talentum, Helsinki 2012. (Pellonpää ym. 2012) Pölönen, Pasi: Henkilötodistelu rikosprosessissa. Suomalainen lakimiesyhdistys, Helsinki 2003. (Pölönen 2003) Redmayne, Mike: Hearsay and Human Rights: Al-Khawaja in the Grand Chamber. The Modern Law Review 5/2012 s. 865 893. (Redmayne 2012) Requa, Marny: Absent witnesses and the UK Supreme Court: judicial deference as judicial dialogue? The international journal of evidence & proof 2010 s. 208 231. (Requa 2010) Riekkinen, Juhana: Todisteiden hyödyntämiskiellot rikosprosessissa. Teoreettinen perusta ja oikeustila Suomessa. Teoksessa Lohi, Tapani (toim.): Oikeustiede Jurisprudentia XLVII. Suomalainen lakimiesyhdistys, Helsinki 2014. (Riekkinen 2014) Saranpää, Timo: Näyttöenemmyysperiaate riita-asiassa. Suomalainen lakimiesyhdistys, Helsinki 2010. (Saranpää 2010) Spencer, J.R.: Introduction ja Evidence. Teoksessa Delmas-Marty, Mireille Spencer, J.R. (toim.): European Criminal Procedures. Cambridge University Press, Cambridge 2002. (Spencer 2002) Spring-Reiman, Petra: Totuus vai oikeudenmukaisuus milloin tuomioistuimen tulee jättää todistelu hyödyntämättä rikosprosessissa. Teoksessa Ervo, Laura Lahti, Raimo Siro, Jukka (toim.): Perus- ja ihmisoikeudet rikosprosessissa. Helsingin hovioikeus, Helsinki 2012. (Spring-Reiman 2012) Tapanila, Antti: Syytetyn oikeus syyttäjän todistajien kuulemiseen. Lapin yliopisto, Rovaniemi 2004. (Tapanila 2004) Tirkkonen, Tauno: Suomen rikosprosessioikeus I. Werner Söderström osakeyhtiö, Porvoo 1948. (Tirkkonen 1948) Tirkkonen, Tauno: Suomen rikosprosessioikeus II. Werner Söderström osakeyhtiö, Porvoo 1953. (Tirkkonen 1953) Tuori, Kaarlo: Oikeustiede 2000. Lakimies 6 7/1998 s. 10002 1013. (Tuori 1998) Tuori, Kaarlo: Kriittinen oikeuspositivismi. Werner Söderström lakitieto, Helsinki 2000. (Tuori 2000) de Wilde, Bas: A fundamental review of the ECHR right to examine witnesses in criminal cases. The international journal of evidence & proof 2013 s. 157 182. (de Wilde 2013) Virolainen, Jyrki: KKO 2007:101. Todistajan esitutkintakertomus todisteena oikeudenkäynnissä. Teoksessa Timonen, Pekka (toim.): KKO:n ratkaisut kommentein II 2007. Talentum, Helsinki 2008. (Virolainen 2008) Virolainen, Jyrki Pölönen, Pasi: Rikosprosessin perusteet. Rikosprosessioikeus I. WSOY lakitieto, Helsinki 2003. (Virolainen Pölönen 2003) Virolainen, Jyrki Pölönen, Pasi: Rikosprosessin osalliset. Rikosprosessioikeus II. WSOY lakitieto, Helsinki 2004. (Virolainen Pölönen 2004) 11
Lähteet 12 Virallisaineisto Perustuslakivaliokunnan lausunto hallituksen esityksestä n:o 22 ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamiseksi tehdyn yleissopimuksen ja siihen liittyvien lisäpöytäkirjojen eräiden määräysten hyväksymisestä. (PeVL 2/1990 vp) Hallituksen esitys Eduskunnalle perustuslakien perusoikeussäännösten muuttamisesta. (HE 309/1993 vp) Perustuslakivaliokunnan mietintö hallituksen esityksestä perustuslakien perusoikeussäännösten muuttamisesta. (PeVM 25/1994 vp) Hallituksen esitys eduskunnalle rikosasioiden oikeudenkäyntimenettelyn uudistamista alioikeuksissa koskevaksi lainsäädännöksi. (HE 82/1995 vp) Hallituksen esitys eduskunnalle laiksi oikeudenkäymiskaaren eräiden todistelua, kiireelliseksi julistamista ja ylimääräistä muutoksenhakua koskevien säännösten muuttamisesta. (HE 190/2002 vp) Hallituksen esitys eduskunnalle muutoksenhakua käräjäoikeudesta koskevaksi lainsäädännöksi. (HE 105/2009 vp) Hallituksen esitys eduskunnalle esitutkinta- ja pakkokeinolainsäädännön uudistamiseksi. (HE 222/2010 vp) Hallituksen esitys eduskunnalle oikeudenkäymiskaaren 17 luvun ja siihen liittyvän todistelua yleisissä tuomioistuimissa koskevan lainsäädännön uudistamiseksi (HE 46/2014 vp) Lakivaliokunnan mietintö 19/2014 vp. (LaVM 19/2014 vp) Tilastot European Court of Human Rights: Country Fact Sheets 1959 2010. Saatavilla osoitteesta <http://www.echr.coe.int/documents/country_factsheets_1959_2010_eng.pdf>, vierailtu 21.2.2015. (EIT: Country factsheets 1959 2010) United Nations Human Rights Committee: Statistical Survey on individual complaints. Saatavilla osoitteesta <http://www.ohchr.org/documents/hrbodies/ccpr/statisticalsurvey.xls>, vierailtu 21.2.2015. (Ihmisoikeuskomitean tilasto) Oikeustapaukset Euroopan ihmisoikeustuomioistuin A.S. v. Suomi 28.9.2010 Airey v. Irlanti 9.10.1979 Al-Khawaja ja Tahery v. Yhdistynyt kuningaskunta (suuri jaosto) 15.12.2011
Lähteet Asch v. Itävalta 26.4.1991 B. v. Suomi 24.4.2007 Chmura v. Puola 3.4.2012 Delcourt v. Belgia 17.1.1970 Doorson v. Alankomaat 26.3.1996 Edwards v. Yhdistynyt kuningaskunta 16.12.1992 Ellis ja Simms v. Yhdistynyt kuningaskunta sekä Martin v. Yhdistynyt kuningaskunta (päätökset) 10.4.2012 Gani v. Espanja 19.2.2013 Gäfgen v. Saksa 1.6.2010 Jalloh v. Saksa 11.7.2006 Jasper v. Yhdistynyt kuningaskunta 16.2.2000 Jevgeni Ivanov v. Venäjä 25.4.2013 Khan v. Yhdistynyt kuningaskunta 12.5.2000 Lucà v. Italia 27.2.2001 Lucic v. Kroatia 27.2.2014 Mesesnel v. Slovenia 28.2.2013 Mild ja Virtanen v. Suomi 26.7.2005 Peltonen v. Suomi (päätös) 11.5.1999 Pishchalnikov v. Venäjä 24.9.2009 Rosin v. Viro 19.12.2013 S.N. v. Ruotsi 2.7.2002 Saunders v. Yhdistynyt kuningaskunta 17.12.1996 Štefancic v. Slovenia 25.10.2012 Teixeira de Castro v. Portugali 9.6.1998 Tyrer v. Yhdistynyt kuningaskunta 25.4.1978 Unterpertinger v. Itävalta 24.11.1986 Vidgen v. Alankomaat 10.7.2012 13 Suomalaiset tuomioistuimet KKO 1991:84 KKO 1995:66 KKO 1998:33 KKO 2000:71 I-SHO 13.11.2006/1401 KKO 2007:101 KKO 2008:68 KKO 2009:80 KKO 1671/2011 KKO 2011:38 KKO 2011:91 KKO 2012:45 KKO 2013:96
14 Lyhenneluettelo EIS Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimus (SopS 19/1990) EIT Euroopan ihmisoikeustuomioistuin ETL Esitutkintalaki (22.7.2011/805) KKO Korkein oikeus KP-sopimus Kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskeva kansainvälinen yleissopimus (SopS 8/1976) OK Oikeudenkäymiskaari (1.1.1734/4) PL Suomen perustuslaki (11.6.1999/731) ROL Laki oikeudenkäynnistä rikosasioissa (11.7.1997/689) UKSC Yhdistyneen kuningaskunnan korkein oikeus
Kuvaluettelo 15 Kuva 1. Todistusoikeudellinen oikeudenmukaisuusmalli 37 Kuva 2. Tuomitsemiskynnys 49 Kuva 3. Hyödyntämisrajoituksen vaikutus näytön laajuuteen 101
1. Johdanto 17 1.1. Kysymyksenasettelu ja rakenne Tutkielman otsikon lukeva saa syystä pohtia, mikä on hyödyntämisrajoitus. Tarkoitan sillä todistelun hyödyntämistä rajoittavia edellytyksiä, jotka johtuvat jostain todistelua rasittavasta menettelyvirheestä1. Tutkielmassani käsittelen esimerkkinä vastakuulusteluoikeuden puutteellista toteutumista rikosprosessissa. Niinpä menettelyvirheen korjaamiseen liittyvät edellytykset näytön hyödyntämiselle arvioidaan tuossa kontekstissa. Paremman yleistettävyytensä vuoksi erityinen paino on näyttöosuuteen liittyvässä edellytyksessä eli siinä, ettei menettelyvirheen rasittama todistelu yksin tai pääasiassa 2 voi muodostua langettavan tuomion näytöksi. Tutkimuskysymyksenä on: miten hyödyntämisrajoitus vaikuttaa näyttöharkintaan tilanteessa, jossa syytetyn vastakuulusteluoikeus on toteutunut puutteellisesti? Ulkomaisessa kirjallisuudessa esiintyy kylläkin tutkimusta hyödyntämisrajoituksesta, josta käytetään EIT:n käytännön mukaista nimitystä the sole or decisive rule, mutta se on käytännössä rajoittunut tarkastelemaan säännön soveltamistilanteita eli niitä menettelyvirheitä, joiden perusteella sitä on sovellettu. Sen sijaan en ole havainnut ulkomaistakaan materiaalia, jossa huomion kohteena nimenomaisesti olisi säännön toimintatapa näyttöosuuden kannalta. Tämän tutkielman tarkoituksena on pyrkiä edes osin paikkaamaan tuota aukkoa. Mahdollisuuksineen ja haasteineen kyse on jokseenkin kartoittamattoman alueen tutkimisesta. Tarkoituksena ei sen sijaan ole esittää kattavaa listaa niistä menettelyvirheistä, joiden tulisi johtaa hyödyntämisrajoitukseen. Vastakuulusteluoikeuden tarkastelu on kuitenkin tarpeellista siksi, että kuvaus jäisi puutteelliseksi ilman jonkin menettelyvirheen arviointia. 1. Termi menettelyvirhe on tarkoitettu kattamaan kaikki todistelun hankkimiseen ja esittämiseen liittyvät oikeudenloukkaukset. 2. Siihen verrattava ilmaisu on ainoa tai ratkaiseva syytettä tukeva todiste, jota korkein oikeus (KKO) on käyttänyt. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) käytännössä esiintyvät mm. ilmaisut solely or mainly, sole or decisive sekä soley or to a decisive degree.
1. Johdanto 18 Prosessioikeudellinen tutkimus yleisesti ottaen on merkittävää siksi, että lainkäyttö vaikuttaa suoraan oikeussubjektien välisiin suhteisiin tai, konkreettisemmin, heidän arkielämäänsä. Näin on etenkin rikosoikeuden alalla, koska rangaistuksilla puututaan voimakkaasti perusoikeuksiin. Sen vuoksi rikosprosessissa annetaan erityistä painoarvoa menettelyn oikeudenmukaisuudelle. Tämä tutkielma lukeutuukin rikosprosessioikeuden alaan, mikä johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että hyödyntämisrajoitusta on oikeuskäytännössä sovellettu juuri rikosprosessissa. Toisaalta tutkielma on myös todistusoikeudellinen. Todistelun kautta oikeudenkäyntiin saadaan oikeudellisen syllogismipäättelyn toinen komponentti, faktapremissi. Myös todistusoikeudellinen tutkimus on merkittävää siksi, että todisteluun liittyvillä säännöillä on olennainen merkitys oikeudenkäynnin lopputuloksen kannalta. On vielä syytä todeta, että aiheella on rikosprosessuaalisen ja todistusoikeudellisen ulottuvuutensa lisäksi vahva ihmisoikeusulottuvuus. Hyödyntämisrajoitusta on perusteltu oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin (engl. fair trial) vaatimuksella, joka velvoittaa suomalaisia lainkäyttäjiä paitsi oman perustuslakimme (11.6.1999/731, PL), myös Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimuksen (SopS 19/1990, EIS) ja muidenkin ihmisoikeussitoumusten vuoksi. Kysymys on siten myös perusoikeuden tulkinnasta ja tässä tulkinnassa keskeisessä asemassa ovat ylimmät tuomioistuimet. Todistelua koskevien säännösten ja oikeudenkäynnin oikeudenmukaisuusvaatimuksen välinen suhde ei kuitenkaan ole yksiselitteinen. Rakenteellisesti tutkielma etenee siten, että toinen luku keskittyy rikosprosessin periaatteellisiin ja funktionaalisiin lähtökohtiin. Taustalta on löydettävissä jännite rikosvastuun toteuttamisen ja menettelyllisen oikeusturvan välillä. Todistelun kannalta tämä jako voidaan nimetä myös niin, että jännitteessä ovat todistelu faktojen selvittämisenä ja todistelun oikeusturva. Näyttöharkintaa käsitellään Jonkan esittämän näyttöproblematiikan jäsennyksen mukaisesti ja erityinen huomio kohdistuu käytettävissä olevan todistusaineiston osaongelmaan. Luvussa tarkastellaan myös tuomitsemiskynnystä ja sen
1. Johdanto rakentumista yhtäältä selvittämiskynnyksestä, toisaalta näyttökynnyksestä. Kolmannessa pääluvussa esitellään puolustuksen vastakuulusteluoikeuden sisältöä sekä laajemmin todistelun kontradiktorisuutta yhtäältä ihmisoikeutena, toisaalta parhaan todistusaineiston periaatteen ilmentymänä. Samoin tarkastellaan vastakuulusteluoikeuden puutteellista toteutumista menettelyvirheenä. Neljännessä pääluvussa keskiössä ovat menettelyvirheiden mahdolliset vaikutukset näytön arvioinnissa. Näitä ovat hyödyntämiskielto, näytön kriittinen arviointi ja hyödyntämisrajoitus, joka siis on tutkielman varsinaisena kohteena. Sen käsitteleminen olisi kuitenkin hedelmätöntä ilman vertailua rinnakkaisilmiöihin. Kun aiemmissa pääluvuissa on käsitelty todistelun perusteita niin näytön arvioinnin kuin menettelyllisen oikeusturvankin kannalta, päästään viidennessä pääluvussa tarkastelemaan hyödyntämisrajoituksen toimintaa, jonka olen jakanut kahteen punninnan lajiin. Lopuksi käsitellään hyödyntämisrajoituksen oikeusperustaa ja selvitetään, lähinnä vertailulla vapaaseen näyttöharkintaan ja hyödyntämiskieltoon, tulisiko sitä pitää itsenäisenä ilmiönä. Viimeiseksi esitetään lyhyesti johtopäätökset. 19 1.2 Metodi Metodologiseen pohdintaan ei näin suppean tutkielman puitteissa voi keskittyä kovin syvällisesti. Tarkoitus ei myöskään ole tehdä oikeusteoreettista tutkimusta, vaan esittää joitakin huomioita itsereflektion hengessä. Näin on etenkin, koska olen yhtä mieltä Aarnion kanssa siitä, ettei oikeustieteen metodia voi pitää kaavamaisena ja matemaattisen täsmällisesti ilmaistavana sääntönä. Pikemminkin kyseessä on näkökulma tai lähestymistapa käsillä olevaan aiheeseen3 ajatus siitä, miten tutkimuskysymykseen voidaan antaa vastaus. Olen erottanut hyödyntämisrajoituksen ja yleisemminkin hyödyntämisproblematiikan tarkasteluun neljä erilaista näkökulmaa, jotka on syytä ottaa huomioon: sääntö, oikeusperusta, mekanismi ja ilmiö. Jakoa selvitetään edempänä. 3. Aarnio 1997 s. 35 36.
1. Johdanto 20 Tutkielman käsittelyosio noudattaa lainopin metodia. Hyödyntämisrajoitusta tarkastellaan sekä tulkinnan että systematisoinnin kohteena eli paitsi käytännöllisen, myös teoreettisen lainopin keinoin. Teen valinnan tietoisena siitä, että joissakin piireissä pidetään lainoppia jo suorastaan epätieteellisenä metodina.4 Myönnän sitä paitsi avoimesti, ettei käsillä olevalla työllä ole erityisiä oikeuspoliittisia päämääriä, vaan pyrkimyksenä on lainopille perinteinen oikeusnormin tulkinta ja systematisointi.5 Lisäksi tutkielmalla on vahva kytkentä EIT:n ratkaisukäytäntöön eli ylikansalliseen oikeuteen. Pidän Tuorin kantaa onnistuneena hänen esittäessään, että juuri oikeustieteellinen systematisointi lainopin avulla on nykyisessä, mm. Euroopan integraatiosta johtuvassa oikeuslähteiden polysentriassa erityisen tärkeää oikeusvarmuuden takaamiseksi.6 Hyödyntämisrajoituksen systematisoinnissa tukeudutaan Tuorin esittämään teoriaan oikeuden kolmesta tasosta, jotka ovat pintataso, oikeuskulttuuri ja oikeuden syvärakenne.7 Pintatasolle kuuluvat jaottelussa oikeudellisten käytäntöjen tuottamat lait, tuomioistuinratkaisut ja tulkintakannanotot. Tämä taso on jatkuvassa liikkeessä, koska uutta materiaalia syntyy jatkuvasti. Oikeuskulttuurin tasolla Tuori erottaa käsitteellisiä, normatiivisia ja menetelmällisiä eli metodisia ainesosia. Käsitteet auttavat tunnistamaan ja paikantamaan oikeudellisia ongelmia; normatiivista ainesta taas ovat yleiset oikeusperiaatteet. Käsitteelliset ja normatiiviset ainekset yhdistyvät yleisissä opeissa, kun taas metodisiin aineksiin kuuluvat erilaiset ajattelu- ja argumentaatiotavat. Syvärakenteessakin voidaan tehdä jako käsitteellisiin (oikeustyypin perustavat oikeuskategoriat), normatiivisiin (perustavanlaatuiset periaatteet, kuten ihmisoikeudet) ja metodisiin aineksiin (oikeustyypille ominainen rationaalisuus).8 4. Kritiikistä ks. esim. Husa 1995 s. 140 142, Häyhä 1997 s. 32 ja Tuori 1998 s. 1002 1005, joka kiteyttää kritiikin osuvasti: Oikeustiedettä on koko vuosisatamme vaivannut eräänlainen perustava huono omatunto. Taustalla on empiristisen tieteenideaalin voittokulku vuosisatamme alkupuolella ja oikeustieteen, erityisesti lainopin, omalaatuinen normatiivisuus, joka ei näy olevan sovitettavissa yhteen tämän ideaalin kanssa. 5. Aarnio 1978 s. 52. 6. Tuori 1998 s. 1009 1010. 7. Tuori 2000 s. 163. 8. Ibid. s. 171 216.
1. Johdanto Tasojen välillä vallitsee kriittisen oikeuspositivismin teorian mukaan erilaisia suhteita, jotka selittävät oikeuden muuttuvuutta eli dynamiikkaa. Nämä suhteet ovat sedimentaatiosuhde, konstituutiosuhde, konkretisaatiosuhde, rajoitussuhde, kritiikkisuhde ja justifikaatiosuhde. Tuori huomauttaa tosin itsekin, että kyseessä on vain yksi jäsentelytapa. Keskeiset tässä työssä tarkasteltavat suhteet ovat hyödyntämisrajoitukseen liittyvät konstituutio-, konkretisaatio- ja justifikaatiosuhteet. Ensimmäinen tarkoittaa tapaa, jolla oikeuden pinnanalaiset kerrostumat konstituoivat pintatason tapahtumien mahdollisuuden, toinen sitä konkretisoitumista, joka syvärakenteesta pintaa kohti edettäessä tapahtuu konstituution myötä ja kolmas oikeuden legitiimisyyskriteereitä.9 Suhteita tarkastelemalla on tarkoitus osoittaa, mihin syvärakenteen ja oikeuskulttuurin ainesosiin hydöyntämisrajoitus perustuu ja miten. Vasta siirtymä pintatasolta oikeuden syvempiin kerroksiin tekee hyödyntämisrajoituksen tarkastelusta (oikeus)tieteellistä. Kyse jaottelussa näkökulmiin on yksinkertaisesti eri tavoista tarkastella hyödyntämisrajoitusta sekä samalla tarkasteluprosessin vaiheiden erottamisesta. Hyödyntämisrajoituksella sääntönä tarkoitetaan sen havaittavuutta oikeuden pintatasolla, siis sitä, että todistelun hyödyntämistä rajoittava kielellinen ilmaus esiintyy jossakin oikeudellisesti relevantissa yhteydessä, esimerkiksi tuomioistuinratkaisussa. Tällöin tarkastelukin on siinä mielessä pinnallista, että kysymys on vain näiden ilmaisujen havainnoimisesta olettamatta minkäänlaista oikeusjärjestelmälle ominaista systematiikkaa säännön antajan puolelta. Tarkastelussa sääntönä ei siten ole kysymys muusta kuin sen osoittamisesta, erilaisin esimerkein, että käsillä on oikeusjärjestyksessä todella esiintyvä prosessioikeudellinen normi.10 Jos säännön ilmeneminen havaitaan, nousee esiin kysymys sen toiminnasta eli siitä, millainen vaikutus hyödyntämisrajoituksella on näyttöharkinnassa konkreettisemmin. Juuri sitä tarkoitan hyödyntämisrajoituksen mekanismilla. Mekanismin tarkastelu on säännön tulkinnan kannalta keskeisessä asemassa, sillä se täsmentää normin merkityksen. 21 9. Ibid. s. 219 ja 229 231. 10. Aarnio (1978, s. 67 68) katsoo sinänsä aiheellisesti olevan epätäsmällistä ilmaista, että sääntö tuolloin on olemassa.
1. Johdanto 22 Yhtäältä on kantaa otettava siihen, millaisessa tilanteessa hyödyntämisrajoitus ylipäätään tulee kyseeseen, eli mitkä ovat sen soveltamisen edellytykset (jos ). Toisaalta on myös selvitettävä se, millaiseen lopputulokseen tai millaisiin vaihtoehtoisiin lopputuloksiin ja mistä tekijöistä riippuen hyödyntämisrajoitus johtaa edellytysten täyttyessä ( niin). Mekanismin tarkastelun tuloksena pyritään siis esittämään kyseisen prosessioikeudellisen säännön sisältöä koskevia, käytännöllisen lainopin piiriin kuuluva kannanottoja eli tulkintalauseita.11 Sääntönä tarkastelu perustelee myös jatkokysymyksen siitä, mikä on hyödyntämisrajoituksen oikeusperusta eli mihin sääntö perustuu vai perustuuko se lainkaan voimassaolevaan oikeuteen. Tämä arviointi on luonteeltaan yhtäältä varmistavaa sikäli, että se ei tuo mitään lisää hyödyntämisrajoituksen mekanismiin, vaan pohtii, onko hyödyntämisrajoitus sisällöllisesti legitiimi ilmiö.12 Toisaalta oikeusperustaa tutkitaan syvällisemmin Tuorin tasomallia hyödyntäen ja selvitetään, millaisiin oikeuskulttuurin ja oikeuden syvärakenteen sääntöihin se voidaan ankkuroida tasojen välisiä suhteita seuraten. Oikeuskulttuurin tasolla kysymystä hyödyntämisen rajoittumisesta tarkastellaan prosessioikeuden periaatteiden valossa ja syvärakenteen tasolla suhteessa oikeudenkäynnin funktioihin sekä perustavanlaatuisiin normeihin. Kaikki neljä näkökulmaa on otettava huomioon, jotta hyödyntämisrajoituksen pitämistä itsenäisenä ilmiönä voidaan perustella. Siten oikeusperusta- ja mekanismitarkastelun kautta palataan hyödyntämisrajoitukseen käsitteenä oikeuskulttuurin tasolla, osana prosessioikeuden käsitejärjestelmää. Vaikka tutkimuskohde on verrattain uusi, voidaan hyödyntämisrajoituksen mekanismia verrata lainopissa vakiintuneiden ilmiöiden mekanismeihin, erityisesti näytön arvioinnin lähtökohtana olevaan vapaaseen näyttöharkintaan sekä toisaalta hyödyntämiskieltoon (ja näiden mekanismeihin). Yhtäältä hyödyntämisrajoituksen mekanismin määrittelyssä joudutaan turvautumaan näihin kahteen muuhun oikeusjärjestelmän ilmiöön, toisaalta ne muodostavat vertailukohdan arvioitaessa hyödyntämisrajoituksen itsenäistä asemaa. Jos 11. Ibid. s. 69 71. 12. Legitiimisyyskäsitteistä ks. Tuori 2000 s. 297.
1. Johdanto nimittäin hyödyntämisrajoituksen toiminta poikkeaa olennaisesti vapaasta näyttöharkinnasta sekä hyödyntämiskiellosta, mikä on olettamukseni, on perusteltua pitää sitä paitsi oikeusjärjestyksen, myös oikeusjärjestelmän tasolla itsenäisenä ilmiönä. Käytetty lähdeaineisto on pyritty valitsemaan siten, että se on mahdollisimman tuoretta tai joka tapauksessa aiheen kannalta relevanttia sekä kattavaa. Osa prosessioikeudellisista kysymyksistä on sellaisia, että ne eivät juuri ole ikääntyneet eli ne kuuluvat oikeuden hitaasti liikkuville tasoille. Tästä syystä myös vanhempi kirjallisuus on paikoitellen käyttökelpoista. Kattavuuteen on pyritty käyttämällä myös ulkomaista kirjallisuutta, jonka osalta käännösvastuu on kirjoittajalla. Oikeushistoriallinen tai oikeusvertaileva kattavuus sen sijaan ei ole ollut työn tavoitteena, vaan olen keskittynyt hyödyntämisrajoituksen tarkasteluun nyt ja tulevaisuudessa osana Suomen oikeutta. Oikeuskäytännön asema oikeuslähteenä on hyödyntämisrajoituksen kannalta keskeinen, koska vastakuulusteluoikeuden sisältöä ja sen rajoittumisen vaikutuksia on linjattu EIT:n toimesta varsin laajasti. EIT:n ratkaisut on luettu pääasiassa englanninkielisinä, mutta niihin viitataan suomennetulla ratkaisun nimellä. Paikoin esitetään myös alkuperäiskielisiä lainauksia. 23 1.3 Rikosprosessin kulku Rikosprosessissa voidaan laajassa merkityksessä erottaa neljä päävaihetta, jotka ovat 1) esitutkinta, 2) syyteharkinta, 3) oikeudenkäynti tuomioistuimessa ja 4) rangaistuksen täytäntöönpano. Läpi prosessin tutkinnan kohteena on jokin rikollinen teko sekä erityisesti se, onko tekijäksi epäilty henkilö syyllistynyt kyseiseen rikokseen. Suppeassa merkityksessä rikosprosessi tarkoittaa ainoastaan oikeudenkäyntivaihetta, johon tässä tutkielmassa lähinnä keskitytään.13 Siitä huolimatta laajasti määritellyn rikosprosessin aiemmilla vaiheilla, erityisesti esitutkinnalla, voi olla olennainen vaikutus oikeudenkäyntivaiheessa myös todistusoikeudellisesti tarkastellen. Tämä ei johdu yksinään siitä, että esitutkinnan tarkoituksena on esitutkintalain (22.7.2011/805, ETL) 1:2 :n mukaan selvittää 13. Jokela 2008 s. 5 6, Virolainen Pölönen 2003 s. 1 2.
1. Johdanto 24 syyteharkintaa ja rikoksen johdosta määrättävää seuraamusta varten tarvittavat seikat. Esitutkinnassa tapahtuva selvittäminen voi nimittäin olla menettelyllisesti virheellistä, mikä taas saattaa heijastua hankitun selvityksen hyödynnettävyyteen oikeudenkäynnissä.14 Esitutkinnan aloittaminen ei ole automaatio, kuten ETL 3:3 :stä ilmenee. Kenelläkään ei toisin sanoen ole subjektiivista oikeutta saada rikoksen johdosta tekemänsä väite esitutkinnan kohteeksi, vaan viranomaisella useimmiten poliisilla on asiassa harkintavaltaa. Edellytyksenä on, että rikoksen on syytä epäillä tapahtuneen. Tämä vaatimus ilmaisee ns. esitutkintakynnyksen, jonka ylittyessä esitutkinta suoritetaan. Kynnys ei ole kovin korkea, ja esitöissä korostetaankin, ettei edes suurta todennäköisyyttä rikoksen tekemisestä vaadita. Rikosepäily, samoin kuin esitutkintatoimenpiteet, kohdistuvat tosiseikkoihin ja niiden selvittämiseen. Kysymys ei siis ole rikoksen oikeudellisesta arvioimisesta, vaan siitä, vastaako esimerkiksi poliisille ilmoitettu teonkuvaus todellisia tapahtumia. Jonkin rangaistussäännön soveltuvuuden arvioiminen tosin on esitutkintaviranomaisen tehtävä, mutta tämä arviointi ei sido syyttäjää syyteharkinnassa.15 Syyteharkinnassa esitutkinta-aineiston eli kerääntyneen tosiasiaselvityksen perusteella harkitaan, nostetaanko syyte vai ei. Tämä harkinta perustuu oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain (11.7.1997/689, ROL) 1:6 :ään, joka kuuluu: Syyttäjän on nostettava syyte, kun on olemassa todennäköisiä syitä rikoksesta epäillyn syyllisyyden tueksi. Syyttäjä arvioi ensin, täyttääkö teko jonkin rikoksen tunnusmerkistön, ja toiseksi, onko esitutkinnassa kertynyt tosiasiaselvitys riittävää suhteessa syytekynnykseen eli ylittyykö se. Tämä kynnys on esitutkintakynnystä korkeampi: todennäköiset syyt > syytä epäillä. Syyteharkinta ei tosin välttämättä johda syytteen nostamiseen silloinkaan, kun syytekynnys ylittyy (ROL 1:7 ). Mikäli syyte jätetään nostamatta, on tällainen ratkaisu kuitenkin perusteltava.16 Myös syyteharkintavaiheessa tosiseikkojen arvioiminen on siten olennaisen merkittävää. Syyteharkinta muodos- 14. Jackson Summers 2012 s. 99 101, Pellonpää ym. 2012 s. 619 621. 15. HE 222/2010 vp s. 177 178. Ks. myös Jonkka 1991 s. 118 119. 16. Jokela 2008 s. 209 212, Virolainen Pölönen 2004 s. 49 57.
1. Johdanto taa lisäksi taitekohdan esitutkinnan ja oikeudenkäynnin välillä.17 Syyte voidaan sisällöllisesti jäsentää siten, että siinä vaaditaan tuomioistuinta vahvistamaan syytetyn syyllisyys johonkin rikolliseen tekoon sekä määräämään lain edellyttämät toimenpiteet tuon rikoksen johdosta.18 Oikeudenkäyntivaiheessa kysymys on syytteen tutkimisesta. Se tapahtuu lähtökohtaisesti ROL 6:7 :n mukaisessa järjestyksessä asian pääkäsittelyssä. Siinä osapuolet esittävät vaatimuksensa sekä niiden perustelut, tuomioistuin vastaanottaa todistelun ja osapuolet esittävät loppulausuntonsa. Pääkäsittelyssä kertyneen aineiston perusteella tuomioistuin päätyy ratkaisuun, joka on pääasian osalta tuomio (ROL 11:1 ). Tuomio taas voi olla syylliseksi tuomitseva eli langettava tai vapauttava (ROL 11:4.1). Syylliseksi voidaan tuomita vain siitä teosta, josta rangaistusta on vaadittu (ROL 11:3 ). Tätä nimitetään syytesidonnaisuudeksi, joka konkretisoi rikosprosessin akkusatorista luonnetta. Sen mukaan syyttäjän vastuulla on oikeudenkäynnin vieminen eteenpäin.19 Tuomion perusteluissa on ROL 11:4 :n mukaan otettava kantaa paitsi soveltuvaan säännökseen, myös esitettyyn näyttöön. Todistelun esittämisen ja arvioimisen osalta taas tulevat viittaussäännöksen nojalla rikosasioissakin pitkälti noudatettaviksi oikeudenkäymiskaaren (1.1.1734/4, OK) 17 luvun säännökset (ROL 12:1 ). Subsumptio tarkoittaa päättelemistä, jossa normipremissin (ylälauseen) ja faktapremissin (alalauseen) vertaamisella saavutetaan johtopäätös, joka siis lainkäytössä on tuomio. Kyse on oikeudellisesta päätelmästä, jossa verrataan normissa kuvattua todellisuutta niihin faktoihin, jotka tuomioistuimen tietoon on asiassa saatettu näyttönä. Vaikka voidaankin olla yhtä mieltä Virolaisen ja Pölösen kanssa siitä, että oikeudenkäynnissä on keskeisen tärkeää se, miten permissit muodostetaan ja oikeutetaan, voidaan lainkäyttö hahmottaa loogisen syllogismin muodostamiseksi eli subsumptioksi.20 Tuomioiden laatimista syllogismipää- 25 17. Jonkka 1991 s. 1. Yhdysvaltalaiset Gottfredson ja Gottfredson (1988 s. 113 115) korostavatkin syyttäjän valta-asemaa rikosprosessin käynnistäjänä. Vrt. Suomen osalta ROL 1:1. 18. Virolainen Pölönen 2003 s. 1 2. 19. Ibid. s. 391 393. 20. Ibid. s. 432 433, Jonkka 1993 s. 19, Tirkkonen 1953 s. 111. Tuori (2000, s. 211) jopa liittää syllogismipäätelmän modernin oikeuden syvärakenteeseen sen rationaalisuusehtona. Konkreettisessa tapauksessa lienee kuitenkin pääsääntönä, että premissien välillä on vuorovaikutus syllogismipäätelmä on ensi sijassa ratkaisun jälkikäteinen tarkastelutapa (Lindell
1. Johdanto 26 telmän muotoon edellyttää ROL 11:4, jonka mukaan [p]erusteluista on ilmettävä, mihin seikkoihin ja oikeudelliseen päättelyyn ratkaisu perustuu. Perusteluissa on myös selostettava, millä perusteella riitainen seikka on tullut näytetyksi tai jäänyt näyttämättä. Todistelun avulla ratkaistaan se, mikä tapahtumainkulku asetetaan ratkaisun perustaksi oikeudenkäynnissä. Kyse on loogisen syllogismin alalauseen täsmentämisestä: mitkä ovat jutun tosiasiat? Tätä voidaan nimittää oikeudenkäynnin tosiasia- eli näyttökysymykseksi ja ylälausetta, oikeudellista arviointia vastaavasti oikeuskysymykseksi. Todistelu muodostaa etenkin rikosasioissa olennaisen osan näytöstä21 eli siitä tietoaineksen kokonaisuudesta, jonka perusteella tosiasiakysymys ratkaistaan.22 Todistelulla pyritään osoittamaan jokin tietty oikeudellisesti relevantti fakta syllogismin alalauseeksi. OK 17:2.1:ssa tämä esitetään ytimekkäässä muodossa mitä asiassa on pidettävä totena. Syyttäjän tavoitteena tietenkin on osoittaa syytteessä esitetty teonkuvaus valittavaksi faktapremissiksi, kun taas puolustus saattaa haluta esittää jonkin vaihtoehtoisen tapahtumainkulun. Syyttömyysolettamasta seuraa, ettei syytettyä vain mekaanisesti tuomita syylliseksi, vaikka hän vaikenisikin. Lähtökohtana tulee nimittäin pitää jo esitutkinnasta lähtien sitä, ettei epäilty ole syyllinen (ETL 4:2 ). Saman vaatimuksen katsotaan ulottuvan koko rikosprosessiin sen laajassa merkityksessä, koska se kuuluu PL 21 :n takaamiin oikeudenkäynnin oikeudenmukaisuuden osatekijöihin.23 Mikäli syyttäjä ei onnistu näyttämään teonkuvausta toteen eli ylittämään hänelle asetettua näyttötaakkaa, asia on ratkaistava syytetyn eduksi (in dubio pro reo -periaate). Toisaalta oikeuskysymyksissäkin on valittava syytetylle edullinen ym. 2005 s. 359 360). Jonkka (1991 s. 5 7) arvioi syllogismimallin käyttökelpoisuutta todeten, että siitä on lähinnä pedagogista hyötyä sekä apua päätösten jälkikäteisrationalisoinnissa (samoin Pölönen 2003 s. 147). Samalla hän korostaa, että normi- ja faktapremissin erottaminen on usein näennäistä ja, Virolaisen ja Pölösen tavoin, että yleensä juridisesti ongelmallisinta on juuri premissien asettamiseen liittyvää. Yhdyn näkemykseen täysin, mutta katson kuitenkin juuri hahmottamis- ja rationalisointisyiden puoltavan riittävästi valittua jäsentämistapaa sen puutteista huolimatta. Muista tuomion perustelemisen tavoista ks. Peczenik Aarnio Bergholtz 1990 s. 136 140. 21. Termien erottamisesta ks. 2.3. 22. Frände ym. 2012 s. 587 588 ja 593. Tämä johtuu etenkin siitä, ettei tunnustus ole sitova (vrt. OK 17:4 ). Ks. myös Ekelöf Edelstam Heuman 2009 s. 13 16. 23. Virolainen Pölönen 2003 s. 273 274.
1. Johdanto tulkintavaihtoehto (in dubio mitius -periaate). Yhteisnimikkeenä näille vaatimuksille on syytetyn tai puolustuksen suosimisen periaate. Todistusoikeudellisesti huomionarvoista on kuitenkin juuri syyttäjän näyttötaakka24, josta suoriutuminen edellyttää kolmannen, rikosprosessin korkeimman kynnyksen eli tuomitsemiskynnyksen ylittymistä. Tuomitsemiskynnys liittyy olennaisesti tosiasiakysymykseen juuri subsumptiologiikan kautta, sillä syylliseksi tuomitsevan tuomion perusteeksi on osoitettava riittävän vahvaa todistelua.25 Tätä problematiikkaa täsmennetään alaluvuissa 2.3 ja 2.4. 27 24. Syyttäjän näyttötaakkaan palataan lähemmin alaluvussa 2.3. 25. Jokela 2008 s. 25 26 ja 565.
28 2. Todistelu osana rikosprosessia 2.1 Rikosprosessin oikeudellinen syvärakenne Useat prosessioikeuden tutkijat pohtivat perustavanlaatuista kysymystä siitä, mikä on rikosprosessin tarkoitus eli sen funktio26. Virolainen ja Pölönen, Jonkka sekä Jokela esittävät funktioina rikosvastuun toteuttamisen ja oikeusturvan takaamisen. Heidän mukaan yhtäältä rikosprosessissa toteutetaan aineellisen rikosoikeuden mukainen rangaistusvastuu, mutta tuota tavoitetta toisaalta rajoittaa tarve suojata epäillyn/ syytetyn oikeussuojaa. Siten rikosprosessille ominaista on sisäinen jännite oikeusturvan ja tehokkaan rankaisemisen välillä onhan ilmeistä, että nämä tavoitteet edellyttävät erilaisia lähestymistapoja, vaikkakaan mitään sovittamatonta ristiriitaa niiden välillä ei pidä nähdä. Todistusoikeuden kannalta on kysyttävä, mikä on todistelun rooli rikosasian käsittelyssä. Virolainen ja Pölönen katsovat rikosvastuun toteuttamisen edellyttävän tosiasiapuolen (näyttökysymyksen) perusteellista ja tehokasta selvittämistä, Jokela sen sijaan käyttää ilmausta aineellisesti oikea lopputulos.27 Tässä mielessä rikosprosessilla on välinearvoa suhteessa aineelliseen oikeuteen sen avulla toteutetaan aineellisen oikeuden säännökset.28 Havansi puolestaan on esittänyt prosessioikeuden perustavoitteeksi onnistuneen konfliktinratkaisun (voidaan puhua konfliktinratkaisufunktiosta). Ratkaisun optimaalisuutta hän arvioi kolmella ulottuvuudella: aineellisen totuuden selville saaminen, aineellisen oikeuden 26. Käsitteeseen liittyvistä haasteista ks. Virolainen Pölönen 2003 s. 135 137. Kirjoittajien tapaan todetaan tässäkin, että funktiolla voidaan katsoa olevan myös merkitystä argumenttina, minkä vuoksi se jäsennetään oikeuden syvärakenteen normatiiviseksi ainekseksi. 27. Virolainen Pölönen 2003 s. 141 142, 149 ja (jännitteestä rikosvastuun toteuttamisen ja oikeusturvan välillä) 184 186, Jonkka 1998 s. 1262 1268, Jokela 2008 s. 6 7. 28. Virolainen Pölönen 2003 s. 11, Ervo 2005 s. 103. Ks. myös Ruotsin oikeuden osalta Lindell ym. 2005 s. 22 23.
2. Todistelu osana rikosprosessia oikea soveltaminen ja oikeusrauhan synnyttäminen yleisellä tasolla konflikteja vähentäen. Kahta ensimmäistä ulottuvuutta hän nimittää tuomio-oikeellisuuden osatekijöiksi. Rikosvastuun toteuttamistavoite samastuu siis tuomio-oikeellisuuden vaatimukseen, onhan kyseessä juuri lopputuloksen arvioiminen toteamalla, onko aineellinen totuus saavutettu ja oikeuskysymys ratkaistu oikein.29 Mikäli näin on, voidaan yksinkertaisemmin sanoa ratkaisun olevan lainmukainen tämä taas on eri asia kuin ratkaisun oikeudenmukaisuus. Havansin näkemyksestä todisteluoikeudellisesti merkittävää on, että myös hän asettaa tavoitteeksi aineellisen totuuden.30 Lainmukaisuuden kannalta on tietenkin ensiarvoista, että tosiasiat on selvitetty totuudenmukaisesti, koska muuten syllogismipäätelmän tosiasiakomponentti on väärä ja siitä seuraa, että myös lopputulos eli tuomio on väärä. Todistelua rikosprosessissa tarkastellaankin ensin rikosvastuun toteuttamistavoitteen kannalta. Tämä näkökulma todisteluun voidaan ilmaista muodossa todistelu faktojen selvittämisenä kysymys on tavoitteesta selvittää aineellinen totuus asiassa. Kuten Ervo sekä Jackson ja Summers huomauttavat, tämän tavoitteen ehdoton noudattaminen ei jättäisi tilaa menettelylliselle oikeudenmukaisuudelle. Jos tavoitteena on pelkästään aineellisen totuuden selvittäminen, ei tietenkään ole väliä, miten viranomaiset menettelevät tavoitteen saavuttamiseksi. Toisaalta voi hyvin ajatella, että aineellisen totuuden tavoitteeseen sisältyy määritelmällisesti se, että todistelua ei voida hankkia tavalla, joka heikentää sen luotettavuutta.31 Tässä eron korostamiseksi lähdetään kuitenkin siitä, että rikosvastuun toteuttamistavoite ei sellaisenaan edellytä menettelyllisen oikeusturvan kunnioittamista. Aineellisen totuuden käsite perustuu olettamalle siitä, että saavutettavissa on korrespondenssiteorian mukainen objektiivinen totuus: lause on tosi, jos sen ilmaisema asiaintila vallitsee (ulkoisessa) todellisuudessa. Tämä yksinkertainen määritelmä edellyttää, että vastaavuutta, korrespondenssia, voidaan ylipäätään arvioida, eli että kyseessä olevasta tosiseikasta voidaan tehdä havaintoja. Tällaista puhtaan objektiivista 29 29. Virolainen ja Pölönen (2003, s. 253 254) käyttävät termiä materiaalisesti hyväksyttävä. 30. Havansi 2007 s. 19 20. 31. Jackson Summers 2012 s. 70 ja 341, Ervo 2005 s. 111, Ervo 1996 s. 64 65.
2. Todistelu osana rikosprosessia 30 totuutta ei voida kuitenkaan käytännössä koskaan saavuttaa, vaan on tyytyminen prosessuaaliseen totuuteen. Sen saavuttamista rajoittavat myös esimerkiksi todistelua koskevat menettelysäännökset. Prosessuaalinen totuus on se lopputulos, joka prosessissa voidaan tosiasiallisten ja oikeudellisten rajoitteiden puitteissa saavuttaa.32 Jo OK 17:2.1:n sananmukainen tulkinta johtaa toteamaan, että oikeuden näyttökysymystä koskeva harkinta rajoittuu esiintulleiden seikkojen arviointiin sekä siihen, mitä on pidettävä totena, mikä tarkoittaa, että oikeudenkäynnissä kyse on periaatteessa aina prosessuaalisesta eikä aineellisesta totuudesta. Lainkohtaankin sisältyy ajatus siitä, että aineellinen totuus ei ole saavutettavissa.33 Sanotusta huolimatta aineellisen totuuden käsitettä ei tule hylätä. Se, ettei jotain tavoitetta voida saavuttaa, ei nimittäin tee tavoitetta itsessään tarpeettomaksi voidaanhan ainakin pyrkiä arvioimaan, miten lähelle sitä on päästy. Saranpää tiivistää asian seuraavasti: Totuuden määritelmän tehtävänä on kertoa, mitä totuudella tarkoitetaan. Se on pidettävä erossa totuuden saavuttamiskeinoista ja kriteereistä. Siitä, että tiedämme, miten totuus määritellään, ei seuraa, että kykenisimme erottamaan todet lauseet epätosista. Tuomioistuimen pitää toki pyrkiä aineelliseen totuuteen eli vahvistaa tuomion fakta-premissi sellaiseksi, kuin se arvioi prosessinulkoisen tapahtumainkulun olleen mutta tämän tulee tapahtua prosessinormien rajoissa, väittämistaakkanormia kunnioittaen ja lainmukaiseen todistusaineistoon rajoittuen. 34 Pyrkimys aineelliseen totuuteen lainkäytön tavoitteena kytkeytyy mielestäni ennen muuta siihen luonnolliseen lähtökohtaan, että aineel- 32. Saranpää 2010 s. 24 25 ja Virolainen Pölönen 2003 s. 172 174, missä kirjoittajat kuvaavat totuuden ja lainkäytön yhteyttä mielestäni elegantisti pitämismaailman ja olemismaailman välisellä erottelulla: aineellinen totuus pyrkimyksenä tuo oikeuden pitämismaailmaa lähelle olemismaailmaa, mutta koska totuus kuitenkin jää prosessuaaliseksi, se muuntuukin pitämismaailman ilmiöksi. Vaihtoehtoisista totuusteorioista, koherenssi- ja konsensusteorioista, ks. Klami 1986 s. 9 ja Pölönen 2003 s. 21 22. 33. Virolainen Pölönen 2003 s. 174. 34. Saranpää 2010 s. 29. Ks. myös Hormia 1978 s. 2 3 ja Ervo 1996 s. 55.
2. Todistelu osana rikosprosessia lisen (rikos)oikeuden säännösten on oltava tehokkaita. Tätä vaatimusta taas voidaan lähestyä Pölösen tavoin ihmisoikeutena. Kriminalisointien taustalla on usein tarve suojata perusoikeuksia ja siten aineellisen oikeuden tehokkuus on joissain tapauksissa ja välillisesti myös ihmisoikeuksien tehokkuutta.35 Tässä mielessä aineellisen oikeuden tehokkuusvaatimusta voidaan pitää oikeuden syvärakenteen normatiivisena aineksena. Toisaalta aineellisen oikeuden tehokkuuden voinee nähdä oikeusjärjestelmälle niin ilmeisenä taustaoletuksena, että se muodostuu modernille oikeudelle ominaiseksi rationaalisuusehdoksi.36 Näistä lähtökohdista on luonnollista, että aineellisen totuuden selvittämistä on pidetty rikosprosessin johtavana tavoitteena.37 Hieman paradoksaalisesti on kuitenkin niin, että aineellisen totuuden tavoittelu keinoja kaihtamatta johtaisi itse asiassa etääntymiseen tuosta tavoitteesta. Tämä äärimmäisyysvaihtoehto tarkoittaisi esitutkinta- ja syyttäjäviranomaisten mahdollisuutta esimerkiksi painostaa epäiltyä ja loukata hänen yksityisyyttään ilman rajoitteita. Rikosprosessin perusperiaatteista, kuten syyttömyysolettamasta, seuraa todetuin tavoin syyttäjäpuoleen kohdistuva vaatimus syytteen näyttämisestä toteen. Aineellisen totuuden tavoittelu pelkästään rikosvastuun toteuttamisfunktion näkökulmasta johtaisikin viranomaisten oletusten ja mielivallan sanelemiin ratkaisuihin esitutkinnassa ja syytteen ajamisessa. Jo se, että syytetyltä evättäisiin mahdollisuus rikastaa näyttöä omasta puolestaan puhuvilla seikoilla, johtaisi ilmiselvästi aineellisen totuuden tavoitteen tosiasialliseen vaarantumiseen. Samoin on ymmärrettävää, että painostettuna ihminen saattaa sanoa mitä tahansa tilanteesta päästäkseen. Tällöinkään todistelua ei voi pitää luotettavana, mikä taas johtaisi siihen, että oikeudenkäynnissä saavutettava prosessuaalinen totuus jäisi kauas aineellisesta totuudesta. Todistelu faktojen selvittämisenä kuvaa siis sitä lähtökohtaista tavoitetta, että oikeudenkäynnissä pyritään saavuttamaan prosessinulkoista tapahtumainkulkua vastaava aineellinen, objektiivinen totuus. Tästä näkökulmasta oikeudenkäynti muodostuu aineellisen oikeuden toteut- 31 35. Pölönen 2003 s. 61, samoin Ervo 1996 s. 65. 36. Vrt. Tuori 2000 s. 211 212. 37. Pölönen 2003 s. 21.
2. Todistelu osana rikosprosessia 32 tamiskeinoksi ja sen tavoitteena on lainmukainen ratkaisu. Kriittisen oikeuspositivismin viitekehyksessä tämä oikeusjärjestelmän ilmeinen taustaoletus muodostuu modernin oikeuden syvärakenteen metodiseksi ainesosaksi. Oikeuden syvärakenteen normatiivista ainesta ovat tällöin ne ihmisoikeudet, joita kriminalisoinneilla suojataan. Keskeinen käsitteellinen ainesosa taas on aineellisen totuuden käsite sen pelkistetyimmässä muodossa. Ratkaisevaa on vain todistelun luotettavuus, eivätkä esimerkiksi yksilöä suojaavat arvot. Tiivistäen voi sanoa, että faktojen selvittämispyrkimyksessä painottuu rikosvastuun toteuttamisfunktio38. Oikeuskulttuurin tasolla edellä eritellyt syvärakenteen ainesosat konkretisoituvat erityisesti kahdessa muodossa ja toisaalta ne konstituoivat ja justifioivat oikeuskulttuurin tason ainekset.39 Nuo muodot ovat lähinnä yleisiin oppeihin luettavat vapaa todistusteoria sekä parhaan todistusaineiston periaate. Molemmat tulevat lähemmin tarkasteltaviksi edempänä. Konkretisaatio, konstituutio ja justifiointi jatkuvat edelleen oikeuden pintatasolle siten, että todistusoikeuden kannalta keskeinen säännös on vapaan todistusharkinnan mahdollistava OK 17:2.1. Lainkohdastakaan ei sellaisenaan seuraa menettelyllisiä rajoitteita totuuden selvittämiselle, vaan kyse on nimenomaan vapaudesta faktojen selvittämisessä.40 Toinen näkökulma todisteluun voidaan nimetä todistelun oikeusturvaksi: siinä korostuu aineellisen totuuden tavoitteen sijaan todistelun rooli osana oikeudenkäyntiä ja siten myös oikeudenkäynnin oikeudenmukaisuuden arvioinnin kohteena. Rikosvastuun toteuttamisfunktion sijaan tällöin korostuu oikeusturvafunktio ja lainmukaisuuden sijaan tavoitteena on oikeudenmukaisuus. Menettelysäännöksillä voidaan nähdä olevan paitsi välinearvoa aineellisen oikeuden toteuttamisen kannalta, myös itseisarvoa, koska ne takaavat rikosprosessin menettelyllisen oikeudenmukaisuuden. Kyse on prosessille asetettavista laatuvaatimuksista, prosessin arvoista (arvoperiaatteista).41 Sen sijaan, et- 38. Funktio-termin todetun monipuolisuuden vuoksi sitä käytetään tässä yhteisnimittäjänä tarkastelluille aineksille. 39. Ks. myös Jackson Summers 2012 s. 70. 40. Vrt. Lundqvist 1998 s. 225. 41. Virolainen Pölönen 2003 s. 11 13.
2. Todistelu osana rikosprosessia tä rikosvastuu toteutettaisiin hintaan mihin hyvänsä, on huomioon otettava yksilöiden oikeusturva ja, erityisesti syytetyn kannalta, valtion lainkäyttövallan rajat. Totuus on selvitettävä hyväksyttävällä tavalla ja luotettavuuden lisäksi todistelua on arvioitava yksilönsuojan kannalta.42 Oikeudenmukaisuudesta voidaan puhua oikeudellisessa eli normatiivisessa tai tosiasiallisessa eli kokemuksellisessa mielessä. Erottelun perusteena on se, tarkastellaanko muodollis-juridista vai koettua oikeudenmukaisuutta.43 Etenkin menettelyllistä oikeudenmukaisuutta arvioitaessa suurempi painoarvo annetaan yleensä (perustellulle) oikeudenmukaisuuden kokemukselle: Justice must not only be done; it must also be seen to be done.44 Oikeudenmukaisuus on lisäksi ja etenkin maallikon kannalta paitsi oikeudellinen, myös moraalinen kysymys eli siihen sisältyy moraalisesti arvostuksenvarainen elementti. Juuri oikeudenmukaisuuden kokemuksellisesta näkökulmasta katsoen on ymmärrettävää, että epäreiluilta vaikuttavien tutkintatoimenpiteiden tai oikeudenkäynnin legitimointi rikosvastuun toteuttamisfunktioon vetoamalla ei voi onnistua, koska menettelylliset laiminlyönnit herättävät yleisössä epäilyksiä siitä, onko lopputulos aineellisestikaan oikea.45 Todistelun oikeusturvan varmistaminen saattaa johtaa siihen, että todistelussa ei saada selvitettyä aineellista totuutta, koska menettelyllisten oikeuksien loukkaamista on kompensoitava rajoittamalla todisteiden hyödynnettävyyttä.46 Aineellisen totuuden tavoitteesta joudutaan tinkimään sitä enemmän, mitä enemmän todistelun hankkiminen tai sen esittäminen loukkaa tai loukkaisi syytetyn menettelyllisiä oikeuksia hänen oikeusturvaansa. Tällöin prosessuaalinen totuus etääntyy aineellisesta totuudesta, koska käytettävissä oleva kokonaisnäyttö vähenee, eikä faktapremissi sen vuoksi voi vastata aineellista totuutta. Tämä käytettävissä olevaa todistusaineistoa koskeva kysymys, kuten Jonkka 33 42. Ervo 1996 s. 38 39 ja 54. 43. Ervo 2005 s. 14. Koetusta oikeudenmukaisuudesta ks. esim. Ervasti de Godzinsky 2014 s. 175 181. 44. Ks. esim. Delcourt v. Belgia, kohta 31. Huomiota koetun oikeudenmukaisuuden osalta on syytä kiinnittää myös siihen, että maallikot pystyvät yleensä huomattavasti helpommin arvioimaan menettelyn oikeudenmukaisuutta kuin aineellisoikeudellista lopputulosta omien kokemustensa kautta (Virolainen Pölönen 2003 s. 12). 45. Ervo 2005 s. 73 74 ja 78 79. 46. Pölönen 2003 s. 181 ja 205, Jonkka 1993 s. 20, Jackson Summers 2012 s. 70.