1 Julkaistu Oikeus-lehdessä 2006, s. 268-278. Ykseys vai yhdenasianliikkeet? - Kirkon ykseyden säilyttämispyrkimyksen kirkko-oikeudelliset perusteet 1. Tarkastelun yleiset lähtökohdat Tiedotusvälineissä on viime aikoina ajoittain varsin näyttävästi tuotu esiin Suomen ev.lut. kirkon pappisvirkaan liittyviä kiistoja. Kirkon elämää vähemmän tuntevien on ollut vaikea saada selkoa kiistan perimmäisistä syistä tai seurauksista. Kirjoitukseni ei pyri oleman kannanotto siihen kumpi, periaatteessa toisensa pois sulkevista pappisvirkanäkemyksistä, on oikea. Enemmänkin on tarkoitukseni kuvata tilannetta, johon evankelis-luterilainen kirkkomme on pappisvirkaansa koskevan ratkaisunsa jälkeen kirkko-oikeudellisesti ajautunut tai ajautumassa. 1 Naispappeuskäsitysten polarisoituminen Kirkon sisäisessä mielipideilmastossa naispappeuskysymyksessä näyttää aivan viime aikoina tapahtuneen polarisoitumista vastakkaisten näkemyksellisten leirien tiivistäessä rintamalinjojaan. Etenkin joidenkin miespappien ilmoitukset yhteisistä kirkollisista toimituksista pidättäytymisistä naispastoreiden kanssa ovat saaneet kirkolliset viranomaiset turvautumaan ongelman ratkaisuyrityksinä myös sellaisiin keinovalintoihin, jotka huonosti sopivat yhteen kirkolliskokouksen kirkon virkakysymysratkaisussa tekemän päätöksen kanssa. Näyttääkin siltä, että kirkkoon on naispappeuskiistan vuoksi syntymässä kaksi yhdenasianliikettä. 2 Osa kirkon jäsenistä on ilmaissut selkeästi halunsa pitää tiukasti kiinni toimintavapaudestaan kirkossa edellyttäen myös mahdollisuutta kieltäytyä yhteisistä kirkollisista toimituksista naispastoreiden kanssa ja on vaadittu myös erillisvihkimysten järjestämistä sitä haluaville papiksi vihittäville miehille. Kirkon piispakunnassa ja tuomiokapituleissa näihin vaatimuksiin on vastattu tiukentamalla vaatimusta yhteistyön tekemisestä kirkollisissa toimituksissa naispastoreiden kanssa. 3 Kirkkoherrojen viran täyttämisissä on siirrytty mielipide- ja yhteistyökartoituksen kirjaamiseksi hakijoiden haastatteluinstrumentin käyttöön. Järjestelmän avulla on esiin saatuja mielipidemerkintöjä käytetty hyväksi tuomiokapituleissa kirkkoherranvirkojen kelpoisuusharkinnoissa ja ehdollepanoasetteluissa joko mielipidevähemmistöön kuuluvan papin soveltumattomaksi toteamiseen tai ehdollepanossa vähemmän ansioituneisuuden osoittamiseen seurauksin huonommasta vaalisijasta tai niiden 1 Olen samanlaisesta lähtökohdasta käsitellyt aihetta myös esitelmässäni pohjoismaisessa seminaarissa Brysselissä 4.2.2006 (Preservation of church unity and the protection of conscience and other basic rights/ Kirkon ykseys ja omantunnonsuoja sekä muut perusoikeudet). Ks. www.evl.fi/espoon hiippakunta/ etusivu/lakimiehen ikkuna. 2 Tämänkaltainen mielipiteiden polarisoitumiskehitys voi johtaa siihen, että kirkkoon naispappeuskiistan vuoksi syntyy kaksi käsityksestään naispappeusmielipiteeseen tiukasti kiinnittynyttä vastakkaista yhdenasianliikettä. Pappisvirkakäsityksen sellainen opillistaminen, jossa mielipide tässä asiassa nostetaan ns. Ainoaksi Kysymykseksi toimimiselle kirkossa, on mahdoton sikälikin, ettei kirkko ole olemassa vain pappeja varten. Riippumatta mielipiteestä tässä yhdessä asiassa, tehdään se tällaisessa joko tai- toiminnassa kynnyskysymykseksi jopa kirkkoon kuulumiselle tai ainakin sallittavuudelle täydelle toimimiselle kirkossa. 3 Luther-säätiö on ilmoituksensa mukaan järjestänyt luterilaisen kirkon tunnustuksen mukaisia jumalanpalveluksia. Mellunkylän seurakunnassa keväällä 2004 ehtoollisen viettämiseen liittyneestä ja Rengon seurakunnassa sattuneista naispappeuskiistaankin kytkeytyneistä tapauksista sekä ilmiannosta säätiön ns. luvattomista ehtoollisen vietoista yksityiskodissa on seurannut runsaan uutisoinnin lisäksi kahden tuomiokapitulin päättämää kurinpitoa mainittuihin pappeihin nähden määräajaksi tapahtuvin pappisvirasta pidättämisin. Asioiden käsittelyt ovat vireillä hallintolainkäyttötuomioistuimissa.
2 ulkopuolelle jättämisestä. Lisäksi piispat ovat melko yksituumaisesti kieltäytyneet pappien erillisvihkimysten järjestämisestä miehille. 4 Työn johtaminen, työyhteisön kehittäminen ja työturvallisuus - työryhmä Piispainkokous päätti kokouksessaan 10.2.2004 perustaa työryhmän kartoittamaan, mitä ongelmia johtamisen, työyhteisöjen ja työterveyden tai työhyvinvoinnin kannalta syntyy tilanteissa, joissa - henkilö omantunnon vakaumuksen perusteella kieltäytyy tai pyrkii painokkaasti välttelemään työtehtäviään tai yhteistyötä, - joku työtovereista tai seurakuntalaisista jatkuvasti ja painokkaasti kiistää yhden tai useamman työntekijän ammatillisen identiteetin oikeutuksen tai - työnantaja velvoittaa tai painostaa työtehtäviin, jotka ovat henkilön oman vakaumuksen vastaisia, ja ehdottamaan toimenpiteitä ongelmatilanteiden ratkaisemiseksi tai niiden aiheuttamien haittojen minimoimiseksi. Selvitystyönsä taustaksi työryhmä on kirjannut erinäisiä vaiheita virkakysymyksen käsittelystä kirkon hallintoelimissä vuoden 1990 jälkeen ja todennut vuoden 1986 kirkolliskokouksen naispappeusratkaisun jälkeen sekä ns. perinteisen virkakäsityksen omaavien kirkon jäsenten toimintaa kirkossa turvaavien että naispappien asemaa selkiyttämään tähtäävien aloitteiden jääneen kirkollisessa päätöksenteossa johtamatta tulokseen. Työryhmän mielestä kirkolliskokouksen vuonna 1986 hyväksymässä ponnessa oli kysymys vetoamisesta eri tahoihin ykseyden säilyttämiseksi eikä tämän vuoksi ollut tarpeellista tehdä uutta ponsipäätöstä tai tulkita sitä uudelleen. Tässä vaiheessa piispainkokous tyytyi 15.2.2006 istunnossaan toteamaan virkakysymyksessä sukupuolen perusteella tapahtuvan syrjinnän juridisilta perusteiltaan kestämättömäksi, työryhmä painotti mietinnössä ilmaistua velvoitetta toimia yhteistyössä kirkossa ja seurakunnissa, korosti ongelmatilanteissa ensisijaisesti pastoraalisten keskustelujen ja piispallisen kaitsennan merkitystä sekä pyysi tuomiokapitulien lausuntoa mietinnöstä 15.5.2006 mennessä. Tiedotuksen näyttävästi esiin tuomat työryhmän kannat ovat synnyttäneet jossakin määrin epäselvyyttä, mitä asiassa piispainkokouksessa on selvitystyön lisäksi päätetty. Lausuntokierroksella olevan piispainkokouksen asettama työryhmän mietinnön liitteessä 1 on todettu ja ehdotuksina suositettu erityisesti naispappeuden aiheuttamiin jännitteisiin eräitä näkökohtia, jotka liittyvät pappisviran avaamiseen naisille, ponnen asemaan ja sen käsittämiseen, työnantajan velvollisuuksiin, piispan tehtäviin, työntekijän velvollisuuksiin ja työntekijän toimintavapauksiin sekä sanktioihin. 4 Kesällä 2004 vihittiin papiksi Ruotsissa Missionprovinsissa Suomessa toimivan Luther- säätiön palvelukseen ensimmäinen teologian maisteri. Tämä pappisvihkimyksen muualta kuin Suomen ev.lut. kirkosta hakemisen käytäntö näyttää tämänkin jälkeen jatkuneen. Kirkkojärjestyksen 5 luvun 8 :n mukaan toisen evankelis-luterilaisen kirkon tai muun kristillisen uskonnollisen yhdyskunnan papin oikeuttamisesta toimittamaan pappisvirkaa Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa päättävät piispa ja tuomiokapituli. Säännöksen mukaan Suomessa voisi siten 10 piispaa ja 9 tuomiokapitulia oikeuttaa toimittamaan pappisvirkaa. Ilman tällaista hyväksymistä ei näillä säätiön papeilla ole pappisoikeuksia Suomen ev.lut. kirkossa.
3 Vaikkei tuomiokapitulin lausuntoja työryhmän mietinnöstä olekaan vielä annettu, voitaneen mm. mielipideosastokirjoittelun perusteella todeta työryhmän ehdotusten jakaneen vahvasti mielipiteitä. Työryhmän esittämiä tulkintoja ja voimakeinojen käyttämistä kirkollisen mielipidevähemmistön vaientamiseen puoltavat ovat tervehtineet ehdotuksia ilolla. Mielipidevähemmistöön kuuluvien kirkon jäsenten taholta sen sijaan on kantautunut huoli työryhmän näkemysten johtamisesta ristiriitojen syvenemiseen ja kirkolliseen hajaannukseen. Oikeana ei ole pidetty mietinnön sisältämää kurinpidollista asennoitumista mielipidevähemmistöön jääneisiin nähden. Naisen pappisvirkaa vastustavalla on työryhmän mielestä vain mielipiteen vapaus, joka ei saa näkyä työtehtävissä, eikä opetuksessakaan. Tällaista oikeuksien pirstomista on pidetty mahdottomana. Työryhmä on perustanut kantansa keskeisesti siihen, ettei kirkolliskokouksen naispappeuspäätöksen yhteydessä hyväksymällä ponnella ole sen mukaan juridista merkitystä. Kuitenkin työryhmä on myöntänyt, ettei kirkon aikaisempi käsitys pappeudesta ole harhaoppi sekä että ponnen avulla kirkolliskokous on ilmaissut naispappeutta vastustavan voivan jatkaa kirkon työssä. Hänellä on mielipiteen vapaus, mutta hän ei voi toimia kirkon ykseyttä vahingoittaen tai kieltäytyä minkään työtehtävänsä hoitamisesta. Työryhmä näyttääkin aivan erityisesti paneutuneen kiistan yhden osapuolen velvoitteisiin ja nimenomaan yleisen työlainsäädännön ja syrjintää koskevien säädösten osalta. Viralliset tuomiokapitulien lausunnot saadaan mietinnöstä loppukeväästä 2006. Kyrkpressen-lehden pyytämässä haastattelussa kiinnitin huomiota eräisiin työryhmän selvitystyön ja ehdotusten kapeaalaisuuksiin. 5 Kirkolliskokouksen intentiona ei naispappeuden toteuttavalla päätöksellään ole ollut halu jakaa kirkkoa ja sen jäsenkuntaa naispappeutta puoltavien ja sitä vastaan olevien leireihin. Kirkolliskokouksen päätös merkitsi päätöspöytäkirjaotsikoinninkin mukaan pappisviran avaamista naisille. Kiistely pappeudesta ja sen ilmenemismuodoista voi pahimmillaan johtaa sääntelynkin tasolla siihen, että käytännössä kirkon jäsenen ja työntekijän oikeutus toimimiseen kirkossa tulisi riippuvaksi siitä, kumman näin kirkkoon muodostuvan yhdenasianliikkeen kannattaja hän on. 5 Kyrkpressen23.2.2006/nr.8/2006Kankkonen/Leino.Omantunnonkysymyksissä virkamiesoikeudellisen kurinpidon käyttämistä tai sillä uhkaamista on pidettävä ongelmallisena. Julkisen vallan viranomaisten velvollisuutena on PL 22 :n nojalla turvata perustuslain ja ihmisoikeussopimusmääräysten toteutumista kaikkien osapuolten perusoikeuksia kunnioittaen. Myöskään mm. työsuojelusäädöksiä ei voida tarkastella vain yhden työntekijätahon työsuojelusta huolehtien tai vaatien velvollisuutta yhteistyöhön tai työtehtävien noudattamista vain yhden työntekijäryhmän osalta. Naispastoreiden syrjimistä ei voida mitenkään pitää hyväksyttävänä, mutta ei myöskään niitä kirkon jäseniä ja työntekijöitä, jotka omatuntonsa perusteella eivät kirkkonsa tekemää virkaratkaisua pidä oikeana, ole lupa syrjiä. Syrjintä on ei-hyväksyttävää erottelua ihmisten kesken näiden välillä esiintyvien erojen vuoksi (Martin Scheinin 1999, 239). Välilliselle syrjinnälle on tyypillistä (muodollisen) yhdenvertaisen kohtelun ilmeneminen, vaikka ihmisten erilaisuus johtaakin tosiasiassa syrjiviin vaikutuksiin (Martin Scheinin 1999, 242). Työryhmän ehdotukset eivät ole ratkaisu omantunnonkysymykseen. Työryhmä on asenteellinen siinä, ettei kirkossa ole suoraa tai välillistä syrjintää esiintynyt vain suhtautumisessa naispastoreihin, vaan myös naispappeuteen kielteisesti suhtautuviin kirkon jäseniin. Haastattelussa peräänkuulutinkin kirkon uskonyhteisökäsittämistä. Kirkon ykseys on ennen muuta kirkon ykseyttä uskonyhteisönä.
4 Piispainkokouksen työryhmän linjaukset vahvistavat viime aikoina esiin tullutta, muutamien tapausten seurauksena voimistunutta vaatimusta siitä, että kaikkien kirkossa, ainakin työntekijöiden, on alistuttava kirkolliskokouksen laillisessa järjestyksessä tekemään päätökseen. 6 Mielipidevähemmistön oikeuksia ei kuitenkaan toteuta pelkkä mielipidevapauden olemassaolon vakuuttelu, jolla ei ole minkäänlaista liittymää uskonnon harjoittamisen sallimiseen. Perustuslain 11 :n mukaiseen omantunnon vapauteen sisältyy myös oikeus tunnustaa ja harjoittaa uskontoa, oikeus saada ilmaista vakaumus. Työryhmän mietinnössä on edellytetty jonkinlaista kaapissa elävää omantunnon mukaista vakaumusta. 7 Kysymys on kuitenkin kirkon jäsenistä, joilla on kirkon tunnustuksen mukainen kirkon enemmistön kannalta katsottuna erilainen, mutta omaantuntoon perustuva vakaumus kirkon pappisvirasta. 2. Kirkolliskokouksen pappisviran naisille avaamista koskeva päätös ja sen yhteydessä hyväksytty ponsi Marraskuun 6 päivänä 1986 kirkolliskokous hyväksyi äänin 87-21 peruste-valiokunnan mietinnön n:o 1 siihen sisältyvine kirkkolakimuutosehdotuksineen, jotka kirkkolakiin säädetyiksi tulleina merkitsivät pappisviran avaamista naisille. Kirkolliskokous hyväksyi samassa yhteydessä myös piispa Yrjö Sariolan ehdottaman ja piispa Paavo Kortekankaan ym. kannattaman seuraavan lisäponnen äänin 85-9: Myös niillä kirkon jäsenillä ja viranhaltijoilla, jotka suhtautuvat torjuvasti pappisviran avaamiseen naisille, tulee edelleen olla kirkossamme toiminnanvapaus ja mahdollisuus tulla vihityksi ja nimitetyksi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon eri virkoihin. Kaikki kirkon jäsenet ja viranhaltijat ovat yhdessä vastuussa siitä, että muutoksen aiheuttamat vaikeudet pyritään voittamaan keskinäisen yhteistyön avulla ja kirkon ykseyttä varjellen. Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa naispappeuskysymys nousi 1970-80 luvuilla kysymykseksi, jota ei voitu käsitellä lopullisesti yhden kirkolliskokouksen päätöksellä, vaan asiaan jouduttiin toistuvasti kirkolliskokouksissa palaamaan 8, kunnes syksyn kirkolliskokouksen määräenemmistöpäätöksellä pappisvirka avattiin myös naisille. Piispa Yrjö Sariola oli ryhtynyt pastoraalisen toimintaan ristiriitojen välttämiseksi jo aloitteillaan, jotka johtivat Ilkon kurssikeskuksessa järjestettyihin eri näkemystä omaavien keskinäisiin neuvotteluihin virkakysymyksestä 15.4.-17.4.1980 ja 2.11,-4.11.1982. Näissä neuvotteluissa ei päästy yksimielisyyteen naispappeuden teologisista perusteista. Toisaalta olisi kaivattu vakuuttavia teologisia perusteita naispappeuden toteuttamiseksi, toisaalta uudistusta vastaan olevien katsottiin olevan velvoitettuja ilmaisemaan, miten kirkossa voitaisiin toteuttaa ympäröivästä yhteiskunnasta poikkeavaa järjestystä. 6 On jopa todettu uskonnonvapauden käsitteen tulkinnan mukaan toista mieltä olevien uskonnon ja omantunnon vapauden toteutuvan jos he eroavat siitä kirkosta, jonka muutettua, uutta järjestystä he eivät katso voivansa hyväksyä ja liittyvät sellaiseen kirkkoon, jonka opin he voivat hyväksyä. 7 Euroopan ihmisoikeussopimuksen artiklan 9 sisältää myös indoktrinaatiokiellon sellaisesta toiminnasta, jossa henkilö altistetaan käsittelyyn, jonka tarkoituksena on systemaattisesti muuttaa hänen vakaumustaan tai ajattelutapaansa. 8 Kirkolliskokouskeskustelussa 4.11.1986 piispa Matti Sihvonen totesikin, ettei kirkossa haluttu ponnistella yhteisten teologisten perusteiden löytämiseksi, vaan tyytymättä kirkolliskokouksen päätöksiin virkakysymyksessä aloitteita pappisviran avaamiseksi naisille on tehty ehtimiseen.
5 Naispappeuden toteuttaminen edistyi monien mielestä liian hitaasti, mutta kuitenkin voidaan ratkaisuun liittyvien seurannaisvaikutusten osalta asian hektisissä ratkaisuvaiheissa katsoa toimitun paljolti sen luottamuksen varassa, että kun ratkaisu on tehty, siihen kaikki sopeutuvat. 9 Tässäkin yhteydessä voidaan nähdä piispa Yrjö Sariolan pyrkimys preventiiviseen siltojen rakentamiseen tilanteessa, jossa monia siltoja jouduttiin polttamaan, vaikkeivät henkilöt aina välttämättä riidelleet, vaan asiat. Kirkolliskokous hyväksyi marraskuussa vuonna 1986 kirkkolain muuttamiseen vaadittavalla määräenemmistöllä kirkon virkakysymykseen liittyvän kirkkolain muuttamisen sekä käsityksen, ettei henkilön sukupuolella ole merkitystä pappisvirkaan nähden. 10 Kirkkolain sanamuoto ei sinänsä vuoden 1964 kirkkolaissa eikä vuoden 1869 kirkkolaissakaan käytännössä ilmaissut (jollei oteta huomioon vuoden 1964 kirkkolain 96 :n pappisvalan sanamuotoa veljellisen hyväntahtoisuuden osoittamisesta) papin sukupuolta. Asia nähtiin kirkon oppiin kuuluvaksi ja tämän vuoksi oli välttämätöntä, että kirkolliskokous ratkaisisi asian. Tämä voidaan nähdä kirkolliskokousasiakirjoista (esim. 1976 vuoden kirkolliskokouksen perustevaliokunnan mietintö nro 2/1976, s. 3). Perustelut käsityksestä naispappeuspäätöksen kirkon oppiin kuulumisesta kuitenkin muuttuivat (ilmeisesti määräenemmistövaatimuksen ja muutosasian toteutumisen venymisestä johtuen). Vuosikymmen myöhemmin kirkolliskokouksen perustevaliokunnan mietinnön nro 6/1986, s. 3 mukaan muutos pappeudessa ei merkinnyt opillista kannanottoa, vaan jonkin käytännön omaksumista; muutos koskee pelkästään kirkon ulkonaista järjestystä. On kuitenkin todettava, että nyttemmin yleinen käsitys on, että kirkon oppi ja konstituutio (Faith and Order) 11 tosiasiallisesti kuuluvat tähän yhteyteen. Siten vähitellen on palattu aikaisemmin itsestään selvänä pidettyyn käsitykseen pappeuden kuulumisesta kirkkomme oppiin ja kysymyksen papin sukupuolestakin ainakin välillisesti liittyvän siihen. Kirkolliskokouksen pappisviran avaamista koskevan päätöksen mukaan yksiselitteistä on, ettei naisten vihkimistä pappisvirkaan kirkossa pidetä enää kirkon opin vastaisena. Tästä kirkolliskokouksen kannanotosta ja sitä koskeneesta kirkkolainmuutoksesta ei kuitenkaan ole katsottu johtuvan myöskään kirkon opin vastaisuus käsitykselle pappeuden kuulumisesta Raamatun mukaan vain miehille. 12 Kirkolliskokous ei sen sijaan ole ilmaissut - miten se olisi voinut näin ilmaistakaan - että kirkon pappisviran raamatullisuuden kirkon aikaisemman tavan mukaan käsittävät olisivat luopuneet kirkon opista. Kirkolliskokoushan on lisäponnessaan nimenomaisesti ilmaissut, että kirkossa on jäseniä ja viranhaltijoita, jotka suhtautuvat torjuvasti pappisviran avaamiseen naisille. 9 Mikko Juva 1960, 352 356 kirjoittaa raamattukysymyksestä osoittaen 1890-luvun Suomen evankelis-luterilaisen kirkon osalta kaikkialla länsimaissa puhjenneen kriisin liian syvälliseksi, jotta lujatahtoisenkaan piispan sana olisi voinut sen Suomen kirkossa torjua. Perustellusti voi sanoa yhteiskunnan tasa-arvoajattelun vyöryttyä Suomen ev.lut. kirkkoon tapahtuneen 1980-luvun puolivälin jälkeen jotakin vastaavaa. 10 Henkilön sukupuolella ei ole vuoden 1986 kirkolliskokouksen päätöksen mukaan merkitystä sikäli, että pappina voi olla mies tai nainen. 10Ekumenian yhteydessä Faith tarkoittaa kirkon oppia, dogmaa, dogmien kokonaisuutta ja sen julistusta ja tulkintaa. Order sisältää kirkkojärjestyksen lisäksi kaiken sen, mikä dogman lisäksi on kirkolle olennaista kirkkona, eli siis myös esim. kirkon viran, sakramentit ja jumalanpalveluksen (Teinonen 1972, 96). 12 Piispainkokouksen työryhmä mietinnössään todennut kirkolliskokouksen päätöksen ja ponnen merkitsevän [vailla juridista merkitystä olevanakin ] sitä, että kumpikaan osapuoli naispappeutta vastustava tai sen hyväksyvä ei ole harhaoppinen.
6 Ponnella ei ole juridista merkitystä 13 Kirkolliskokouksen pappisvirkaa koskevan päätöksen yhteydessä hyväksymän lisäponnen merkityksestä on esitetty erilaisia käsityksiä. 14 Vaikka pontta ei kirkolliskokouksessa vuonna 1986 sisällytettykään kirkkolakiin, sitä pidettiin kuitenkin tärkeänä. 15 Ponsipäätöksen jääminen lain ulkopuolelle ei kuitenkaan merkitse sitä, toisin kuin esim. työryhmä esittää tai muuten on arveltu, etteikö ponnella, kaikesta huolimatta muuten voisi olla - juridistakin - merkitystä. Itse asiassa ei edes ole kovin relevanttia kirkon mielipidevähemmistön oikeuksien kannalta ja nimenomaan kirkko-oikeudellisesti, millaista juridista arvoa ponnella nähdään olevan. Tähän kysymykseen palataan tuonnempana, kun ensin on hieman tarkasteltu ponnen juridistakin arvoa. Kirkolliskokouksen 6.11.1986 keskustelupöytäkirjan mukaan ponnella pyrittiin pastoraalisiin päämääriin. Varmaankin useimmat puheenvuoron käyttäjät olivat lähinnä huolissaan torjuvasti naispappeuteen suhtautuvien pappien asemasta. Kuitenkin itse ponsiteksti ei rajaa ponnen pastoraalisia tavoitteita vain papistoon, vaan ulottaa sen kaikkiin kirkon jäseniin ja viranhaltijoihin. 16 Ponnesta käydyssä keskustelussa piispa Paavo Kortekangas painotti sitä, ettei ponsi olisi sääntö, vaan ennemminkin periaate. Tästä vedettiin keskustelussa johtopäätöstä, ettei kysymys olisi niinkään oikeudellisesta normista. Piispa Paavo Kortekankaan pohdintaa ponnen luonteesta voidaan pitää sinänsä oikeaan osuvana, mutta oikeusteoreettisen tarkastelun kannalta on kuitenkin huomattava, että oikeuden käsittämisessä myös periaatteille on voitu antaa oikeudellisen normin merkitystä. Lisäksi lakeihinkin voi sisältyä säännösmuotoiluja, jotka ovat muodoltaan periaatteita. On huomattava, että myös hallinto-oikeudellisia periaatteita (vaikkeivät edes sisältyisi lakeihin tai muihin säädöksiin) on eräissä tapauksissa pidetty oikeudellisina normeina jopa lakisäännösten veroisina oikeuskäytännössä. Etenkin tarkoitussidonnaisuuden periaatteen on oikeuskäytännössä liitetty lakisäännöksiin verrattavissa olevaa sovellettavuutta jo ennen periaatteen sisältymistä säädettyyn lakiin. 17 Kirkolliskokouksen ponsipäätöksen juridista merkitystä voidaan tarkastella myös oikeuslähdeopin kannalta. Kirkon oikeuden oikeuslähdeopin aiemmassa tarkastelussa 18 on kiinnitetty huomiota siihen, että myös kirkon tunnustuksella sekä kirkkojen välisillä julistuksilla julkilausumilla ja sopimuksilla soft law-tyyppisenä aineistona voidaan nähdä merkitystä kirkkohallinto-oikeuden 13 Työn johtaminen, työyhteisön kehittäminen ja työturvallisuus- työryhmän mietinnön s. 50. 14 Kirkko ja perusoikeudet-kirjassani olen todennut, ettei tätä kirkolliskokouksen kannanottoa hyväksytty kirkkolakiin tai kirkkojärjestykseen otettavaksi. Leino 2003, 22, alav. 39 ja 256 ff. 15 Ponnen esittäjä piispa Yrjö Sariola totesi 6.11.1986 painokkaasti, ettei ponsi ole luonteeltaan juridinen, vaan ponnen tärkeä ulottuvuus on sen pastoraalisuudessa. Piispa Paavo Kortekangas puolestaan kannatus-puheenvuorossaan korosti ponnen merkitystä siinä, että eroista ja erilaisista näkökannoista huolimatta haluamme kuunnella toinen toistamme ja rakentaa yhteyttä. Enemmistön kannalla olleen edustaja Tapani Vuorelan pontta puoltavassa rohkeassa puheenvuorossa kuului jo 1990-luvun perusoikeuksien puolustajan ääni: Se tulkinta, jonka itse tälle annan, on yksikertaisesti se, että ketään kirkossa ei saa syrjiä. Myös naispappeuden vastustajalla on samat oikeudet kuin puoltajilla. Perinteisellä kannalla olevat eivät siis muodosta kirkossamme lainsuojattomien tai syrjittyjen ryhmää mielipiteittensä takia. 16 Ponnen sanamuoto tai siitä käyty keskustelu ei rajannut pontta myöskään ajallisesti, esim. muutamaan vuoteen muutoksen jälkeen, kuten on arveltu. Ponnen pastoraaliseen luonteeseen tällainen väliaikaisuus ei sopisikaan. 17 Mm. KHO 13.10.1987 T 4159 ja KHO 1976 II 38. Uotila ym 1989, 51-54. Ks. myös mm. Raimo Siltala 2004, 15-16, Petter Kavonius 2001, 32-67 ja Leino 2005, 30 ja 169. Nykyään hyvän hallinnon perusteista on säädetty hallintolain 434/2003 luvussa 2. 18 Leino 2002, 110-116 ja Leino 2005, 36-38.
7 oikeuslähdeopin kannalta. Aivan viime aikoina on oikeusteoreettisessa tarkastelussa soft lawtyyppiseen aineistoonkin kiinnitetty erityistä huomiota kansallisen oikeuden oikeuslähteenä. 19 Oikeussääntöjen tavoin toimivia muodollisesti velvoittamattomia ohjausmuotoja voidaan pitää soft law- tyyppisenä aineistona. Kirkolliskokouksen ponsipäätöksen oikeuslähdearvon kannalta onkin kysyttävä, voisiko ponsipäätöksellä oikeudelliselta luonteeltaan nähdä soft law- luonnettakin vahvempaa oikeudellisen normin merkitystä. Tähän viittaisi ponnen syntyhistoria ja sekä sen säännösfyysinen sijoittuminen ohjausmuotona samaan päätöksen-tekoyhteyteen ratkaistavana olleeseen kysymykseen nähden. Ponnelta ei ottaen huomioon sen syntyhistoria siten välttämättä puuttuisi muodollistakaan velvoittavuutta. Etenkin kirkko-oikeuden näkökulmasta niin voidaan todeta. Soft law- aineistonakin kirkolliskokouksen ponnella voitaisiin katsoa olevan sallitun tai heikosti velvoittavan oikeuslähteen arvoa. Ponnella on katsottava olevan merkitystä myös arvioitaessa kirkolliskokouksen näkemystä kirkon jäsenten ja työntekijöiden suhtautumisessa pappisviran avaamiseen naisille sekä sen aiheuttamia seurauksia. Kirkolliskokous on faktana ilmaissut, että muutoksesta huolimatta kirkossa on jäseniä ja viranhaltijoita, jotka eivät ole voineet hyväksyä pappisvirasta tehtyä muutosta. Kirkolliskokous on pitänyt tärkeänä, että myös heillä on toiminnanvapaus. Tämän tulisi ilmetä mahdollisuutena tulla vihityksi papiksi ja nimitetyksi kirkon eri virkoihin ilman syrjintää kirkossa. Kirkolliskokouksessa on mielletty jo ennen vuoden 1995 perusoikeusuudistusta kirkon oppiin liittyvän asian kytkeytyvän myös keskeisten perusoikeuksien, ajatuksen, uskonnon ja omantunnon vapauteen. Kysymys on kirkon jäsenten omantunnonsuojaan perustuvasta toimintavapaudesta. Avoimen toimintamahdollisuuden tarpeen tunnustamisen voidaan katsoa merkitsevän kirkko-oikeuden kannalta, ettei pappisviran käsittämistä kirkon aikaisemmalla tavalla kirkon oppiin liittyvänä voida tulkita yksiselitteisesti vain virkavelvollisuuksien laiminlyöntinä pelkin virkamiesoikeudellisin perustein. Kirkko-oikeudellisemmin ja kirkon uskonyhteisönäkökulmasta tarkasteltuna ponsi merkitsee molemminpuolisia velvollisuuksia. Virkanäkemyksessään vähemmistössä kirkossa olevien on pyrittävä välttämään ristiriitaisuuksia ja toimimaan kirkossa ottaen huomioon sen, että kirkossa on tietoisesti haluttu kirkolliskokouksen päätöksellä toteuttaa heidän käsityksestään poikkeava papiksi vihkimisen järjestys. Erityisen vastuun papiksi vihkimyksistä kantavat piispat ja tuomiokapitulit, joten kirkolliskokouksen ponnessaan ilmaiseman tunnustuksen kirkon jäsenillä ja työntekijöillä esiintyvistä kahdesta erilaisesta käsityksestä koskien pappisviran hoitajan sukupuolta, voisi katsoa vapauttavan kirkon jäsenet sekä kirkon nykyiset tai tulevat työntekijät velvollisuudestaan joko osoittaa tai olla osoittamatta hyväksymistään uudemmalle käsitykselle pappisviran hoitajan sukupuoleen nähden. Kuitenkin vapautuminen tästä vastuuntunnosta edellyttää kirkossa vapautta voida ilmaista käsityksensä asiasta ilman painostusta tai sillä kirkon tai sen pappeuden ulkopuolelle joutumisella uhkaamista taikka muita haitallisia seuraamuksia. Piispainkokouksen työryhmänkin kannan voisi sanoa merkitsevän huolimatta mietinnön sisältämistä sanamuodoista ponnen juridisenkin arvon myöntämistä, koska sen sanotaan mietinnön mukaan vaikuttavan kirkossa mielipidevähemmistöön jääneiden mielipidevapauteen. Työryhmän 19 Tapio Määttä 2005, 337-460 on tarkastellut soft law- aineistoa mm. esimerkinomaisesti ympäristöpäätöksenteossa, mutta hänen tarkastelullaan on yleisempääkin painoarvoa muihinkin oikeudenaloihin nähden.
8 selvitystyö ja siihen pohjautuvat ehdotukset painottavat kirkon sosiologisen yhteisön luonnetta ja yhden työntekijäryhmän virkavelvollisuuksien noudattamista. Asiassa, joka liittyy keskeisesti omaantuntoon on kuitenkin enemmän kuin perusteltua tarkastella asiaa kirkko-oikeudellisesti ja painottaen kirkon uskonyhteisöluonnetta. Tällöin kirkolliskokouksen ponsikin saa merkitystä verrattuna sen työryhmän pohdinnoissa saamaan arvostukseen. Samaa on sanottava, jos pontta tarkastellaan perustuslain ja ihmisoikeuksien taustaa vasten. Tällöin voidaan jopa todeta kirkolliskokouksen päättäjien olleen perusoikeusajattelussaan aikaansa edellä. Työryhmän voidaan toki sanoa olevan siinä suhteessa oikeassa, ettei kirkon työntekijöiden virkatehtävistään kieltäytymistä voida perustaa kirkolliskokouksen ponteen. Mutta tällöin on todettava, pitäisikö kieltäytymistä voidakaan perustaa ponteen. Kysymys kirkon pappisvirkaa koskevassa omantunnonasiassa on paljon enemmästä kuin vain virkamiesoikeudellisten velvoitteiden mahdollisesta laiminlyömisestä. Kirkon jäsenten omantunnonkysymykset liittyvät kirkon tunnustuksen yhteyteen eikä kirkolle voi olla yhdentekevää sellaisten työntekijöidensä asema, joille kirkon tunnustuspohja ja omaantuntoon kuuluvat kysymykset ovat kipeitä. Jopa yhteiskunta, joka toimii maallisen regimentin alueella, on luonut omantunnonkysymyksissä vaihtoehtoisten velvollisuuksien toteuttamisen mallin. Ponnen sisältö kirkon ykseyden vaalimisesta on kirkkoa velvoittavaa vaikkei pontta edes olisi kirkon tunnustuksen perusteella Kirkon tunnustukseen voidaan katsoa sisältyvän pyrkimys kirkon ykseyden vaalimiseen. 20 Opilliseen erimielisyyteen perustuvat kiistat tulisi siten kirkossa selvittää kirkon uskonyhteisöluonteen perusteella eikä ensisijaisesti vedoten yhteiskunnalliseen lakiin (kirkon ykseys sosiologisena yhteisönä) perusteella kaikkien on noudatettava lakia, jos kysymys on kirkon oppiin pohjautuvasta omantunnon asiasta. Kirkon lähihistoriakin tuntee myös esimerkkejä kirkoista, jotka sosiologisen yhteisön luonteensa puolesta ovat korostaneet ykseyttä 21, mutta kadottaneet uskonyhteisöluonteensa kirkon arvopohjaan nähden. Perustuslain noudattamisen velvoitteen kirkolliskokouksen pontta tukeva vaikutus Kirkolliskokouksen virkakysymyksessä tehty ratkaisu tapahtui jo ennen hallitusmuodon vuoden 1995 perusoikeusuudistusta. Oikeastaan kirkolliskokouksen ponnen juridiseen merkitykseen liittyvän tarkastelun kannalta vielä tätäkin merkittävämpää on uuteen perustuslakiin 22 :ään otettu säännös julkisen vallan velvoitteesta turvata perusoikeuksien ja ihmisoikeussopimusten määräysten toteutuminen. On huomattava, ettei kysymys enää olekaan vuoden 1986 ponnen mukaisesti pelkästään siitä, että kirkko on halunnut osapuolille tähdentää keskinäisen kunnioituksen merkitystä. Perustuslaki velvoittaa lisäksi kirkkoakin turvaamaan näiden näkemysosapuolten perusja ihmisoikeuksien toteutumista. Kirkon on julkisen vallan edustajana turvattava toiminnassaan perus- ja ihmisoikeuksien toteutuminen kaikkien työntekijöidensä ja jäsentensä osalta. Perustuslain asettaman, ponteen nähden samansuuntaisen, velvoitteen juridista luonnetta ei voida asettaa kyseenalaiseksi. Tämä on otettava 20 Ks. esim. Evankelisluterilaisen kirkon tunnustuskirjat Yksimielisyys 1580 sekä Augsburgin tunnustukseen yhtyneiden teologien keskuudessa kiistaa aiheuttaneiden uskonkohtien tiivistelmä, jossa tunnustus toistetaan ja kiistat kristillisesti selvitetään ja sovitaan Jumalan Sanan johdolla. Suom. Jyväskylä 1998. 21 Ks. esim. Murtorinne 1972, 183 (Bonhoefferin vierailukutsu Ruotsiin ja muut myötätunnonosoitukset tunnustuskirkolle).
9 kirkolliskokouksen ponsikeskustelussa huomioon perustuslain perusoikeuksien aiheuttamana vieteriukkoilmiönä. Piispainkokouksen työryhmän keskeiset ehdotukset koskevat kirkossa mielipidevähemmistöön jääneiden velvollisuutta noudattaa työ- ja työsuojelulainsäädännön normeja. Tämä on tietenkin oikein. Mutta olisi ollut myös selkeämmin todettava, että sama lainkuuliaisuusvelvoite koskee mielipide-enemmistöön kuuluvia sekä myös kirkkoa. 3. Onko kirkko luopumassa kirkko-oikeudesta? Oikeutta ei ole vain se mikä `näkyy`, se, mikä on luettavissa esimerkiksi lakikirjasta tai oikeustapauskokoelmista 22 Vaikka kirkko on osa julkishallintoa ja siihen sovelletaan julkishallinnon säädöksiä, muodostavat kuitenkin kirkon oman lain, kirkkolain säännökset kirkkojärjestyksen ja kirkon vaalijärjestyksen ohella kirkkoa koskevan oikeudellisen normin ytimen. Kirkkolakia sovelletaan kuten lakeja yleensäkin, mutta kirkon teologisesta olemuksesta johtuu se, etteivät yleiset laintulkintaperiaatteet aina ole sellaisinaan sovellettavissa. Kirkosta kyseen ollen tarvitaan kuitenkin kirkko-oikeutta kirkon oikeuden käsittämiseksi. Käytännössä pappisvirkaa koskevat kysymykset ovat kirkon oppiperustaan liittyvinä tyypillisesti sisällöltään sellaisia, joita koskevien ongelmien selvittelyssä on otettava huomioon kirkko-oikeudellisia näkökohtia. Piispainkokouksen työryhmän mietinnön selvityksiä ja ehdotuksia tarkasteltaessa nousee väkisinkin esiin kysymys, onko kirkosta katoamassa kirkko-oikeuden merkityksen ymmärtäminen. Kirkkolakijärjestelmän mielekkyys on ollut kirkon kannalta siinä, että kirkosta lähtöisin olevien asioiden, jotka koskevat kirkkoa itseään, on ollut mahdollisuus säännellä kirkon omasta aloitteesta. Tällöin on ollut mahdollisuus määrittää kirkkoa koskevia oikeudellisia normeja niin, että kirkon oma arvopohja otetaan säännöksissä huomioon. Kirkkokurillisten toimien vaatimista kirkon omaan arvoperustaan pitäytyvien jäsenten painostamisessa vaikuttaa kirkon uskonyhteisöluonteen hämärtymiseltä. Kirkko-oikeudellisen tarkastelun sijaan nostetaan tällöin pelkkä yhteiskunnallisten säädösten soveltaminen. Kuitenkin myös yhteiskunnan oikeudellisessa normistossa, kuten esimerkiksi perusoikeussäännöksissä kysymyksissä on havaittavissa useassa kohdin yhdensuuntaisuutta kirkon arvopohjan ja kansallisten sekä ylikansallisten perusoikeus- ja ihmisoikeustavoitteisiin kesken. Tämä ei kuitenkaan poista ongelmaa siitä, että kirkkojen elämässä tulee yhä ajankohtaisemmaksi kysymys, miten ovat soviteltavissa yhteen yhteiskunnassa kehittyvien arvostusten ja kirkon omasta arvopohjasta nousevat kirkon sisäisiksi katsottavat perustavaa laatua olevat oikeudet. Viimeksi mainituilla tarkoitan ennen muuta asioita, jotka kirkon jäsenille ja työntekijöille ovat omantunnonkysymyksiä ja nimenomaan vain Raamatun, kirkon Raamatun mukaisen opin ja niitä tulkitsevan kirkon tunnustuksen mukaan. Kirkon arvopohjasta ja kirkon tunnustuksesta käsin tarkasteltuna kansallisen parlamentin säätämä tai valtioiden keskinäisesti sopima eivät muodosta omantunnon alueella korkeinta ohjetta. 23 22 Kaarlo Tuori: Kriittinen oikeuspositivismi 2000, 216. 23 Kirkkojärjestyksen 1 luvun 1 :n mukaan kirkko pitää korkeimpana ohjeenaan sitä tunnustuskirjojen periaatetta, että kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvioitava Jumalan pyhän sanan mukaan.
10 Kirkkoon teologisena käsitteenä ja sen uskonolemukseen kuuluvana itsestään selvänä on saada ilmaista Raamattuun ja sen mukaiseen oppiin sekä niitä tulkitsevaan kirkon tunnustukseen pohjautuva käsitys. Sen sijaan kenen käsitystä ja tulkintaa opista on pidettävä oikeana, on ollut kirkossa vaikeasti ratkaistava teologinen kysymys. Tästä ei kuitenkaan seuraa se, että mitkä tahansa käsitykset ovat kirkon oppia sen Raamatun mukaisena oppina. 24 Kirkon olemukseen ei kuitenkaan voi kuulua ainakaan sen oppiperustan mukaisten käsitysten ja sen mukaan uskovien kirkon jäsenten kirkon ulkopuolelle sulkeminen. Omantunnonasioissa kestämätön on sellainen tutkimuksellinen lähestymistapa, jossa johtopäätökset tehdään lähinnä mielipidetiedustelun kautta yhteenlasketuista ristiriitatapauksista. Kirkossa ei ole viimeisten vuosien aikana ollut kovin suosittua olla julkisesti mielipidevähemmistöön kuuluva. On selvää, ettei tiedustelulla voida saada esiin tällaisen asian syvempää luonnetta. Selvitystyö voidaan tehdä myös yksipuolisesti, esim. haastattelemalla samaa henkilö useasti. Asia voi näyttäytyä siten mitättömämmältä ongelmalta kuin onkaan. Perusteetonta on myös kytkeä kirkon jäsenmäärän pienenemisuhka vakaumukseen, johon kuitenkin sanottu olevan oikeus. Tällaisessa taloudellisen intressin punninnassa unohtuu kirkon tunnustuksen merkitys. Kirkkoa voidaan tunnustuksensa perusteella pitää konservatiivisena. Jos tämä sisältää uhkan kirkon jäsenmäärän pienenemiseen, sitä ei voida pitää yksittäisten kirkon jäsenten syynä. Pappisvirkakysymykseen liittyvien mielipide-erojen ratkaisuyritykset voimakeinoja käyttäen saattavatkin olla kirkon oppiperustaan liittyvinä törmäämistä jäävuoreen, josta näkyvissä on vain pinnan päällä huippu. Parin vuoden sisällä on nähty, että tiedotusvälineissä kärjistetty tapaus voi hetkessä tuhota ruohonjuuritason rauhallisenkin työilmapiirin. Kirkon sisäiseen oppikysymykseen liittyvät ristiriidat eivät kuulu kirkon uskonyhteisöluonteen kannalta lainsäätäjälle eikä yleiselle tuomioistuimelle. 25 Kirkon käytännön elämässä nämä kysymykset ovat kuitenkin nivoutuneet kirkon hallinnon ja sen sosiologisen yhteisön hallinnon rakenteisiin. Hallintolainkäyttö-tuomioistuinten ja oikeusvalvontaviranomaisten kompetenssiin kuuluu ristiriitojen tarkastelu pelkästään voimassa olevien säädösten pohjalta. 26 Kirkon hallintolainkäyttöjärjestelmää on vastikään uudistettu siten, että hallinnolliset valitusasiat ohjautuvat pääosin yleisille hallintolainkäyttö-tuomioistuimille. Kirkon sisäisten erimielisyyksien erotuomareina toimiminen ei varsinaisesti kuuluisi niille, koska etenkään nyky-yhteiskunnassa maallisten viranomaisten ei edes kohtuudella voida olettaa hallitsevan kirkon teologisen olemuksen ja hengellisen elämän tasoja, joihin myös kysymys kirkon pappisvirasta liittyy. Tosiasioiden vaikea tunnustaminen Naisten osuus kirkon papistosta kasvaa. Yleisesti tosiasiana voidaan myös todeta, riippumatta arvioitsijan käsityksestä pappisvirasta sinänsä, että papiksi vihityt naiset ovat kirkon hallintokäytännöistä saadun kokemuksen mukaan hoitaneet virkatehtävänsä moitteettomasti. Lähitulevaisuudessa naisten osuuden papistosta lisääntyessä muodostuu entistä haastavammaksi sen ratkaiseminen, miten papillisten tehtävien hoitaminen ilman yhteistyöhön pakottamista voidaan 24 Kirkkolain 5 luvun 3 :n 2 momentissa on säädetty erityisestä menettelystä sen varalta, ettei pappi pysyisi kirkon tunnustuksessa. 25 Tämä ei tarkoita sitä, että suomalaisten hallintolainkäyttötuomioistuinten ratkaisuja olisi sinänsä tarpeen kritisoida siitä, että niillä olisi ollut pyrkimystä puuttua kirkon sisäisiin opillisiin asioihin. 26 Esim. KHO 23.9.2002 (taltio 2260), EOA 22.4.2002, KHO 5.3.1991 (taltio 752).
11 järjestää normaalin seurakuntatyön puitteissa, kun halutaan osoittaa hyvää tahtoa toisen huomioon ottamisessa. Erityisen ongelman muodostavat virkatehtävien järjestelyt sellaisissa seurakunnissa, joissa kirkkoherra itse ei katso voivansa hoitaa yhteisiä toimituksia papin virkaa hoitavien naisten kanssa. Toisaalta faktana olisi hyväksyttävä myös se, että pappisvirkaan kirkon vanhemman käsityksen mukaan uskossaan pitäytyvät ovat ainakin pääosin erinomaisesti sinänsä pappisvirkaan ja sen hoitoon sopivia ja sitoutuvia henkilöitä. Tähän liittyy myös kysymys siitä, onko jo liian myöhäistä toimia siten, ettei lopullista repeämää ordinaatiokoulutuksen ja pappisvihkimyksen kannalta muodostu tältä osin. Onko siten edes järkevää pakottaa osaa teologian opiskelijoista hakemaan pappisvihkimystään jostakin ulkomaisesta lähetysprovinssista tms. vieraan maan kirkon piispalta, jos ja kun erillisvihkimyksen järjestämisen silloin tällöin pääosin kuitenkin luulisi olevan enemmän käytännön kysymys kuin luovuttamaton periaate? 27 Kysymys kirkon ykseyden vaalimisesta koskettaa jokaista kirkon jäsentä ja työntekijää. Yhtä asiaa eli kysymystä pappisviran hoitajan sukupuolesta voidaan ylikorostaa kirkkoa vahingoittaen. Kirkon ykseys on kirkolle uskonyhteisönä kirkon tunnustukseen sisältyvä pyrkimys. Yhdenmukaisuuden vaaliminen vaatimalla yksipuolisesti sokeata lainkuuliaisuutta ja alistumista omantunnonvastaisuuteen, merkitsee väistämättä ristiriitaa ja huonoa ennustetta kirkon ykseydelle. Työtoverin kutsumuksen halventaminen voi olla hajottavaa, mutta sitä on myös sellainen opin valvonta, jossa toiminnan sisältönä on vaatimus Raamattuun perustuvan käsityksen oikaisemiseen. Kirkko on Raamatun mukaan kyllä yhdenasianliike. Kuitenkin vain siinä, että pelastus on annettu yhdessä nimessä. 28 Kirjalliset lähteet: Dworkin, Ronald: Taking Rights Seriously. Harvard University Press 2002 Juva, Mikko: Valtiokirkosta kansankirkoksi. Helsinki 1960 Evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuskirjat. SLEY- kirjat. Jyväskylä 1998 Kavonius, Petter: Oikeusperiaatekin velvoittaa! Saarijärvi 2001 Leino, Pekka: Kirkkolaki vai laki kirkosta. Hallinto-oikeudellinen tutkimus kirkon oikeudellisista normeista. Vammala 2002 Leino, Pekka: Kirkko ja perusoikeudet. Saarijärvi 2003 Leino, Pekka: Kirkon oikeudelliset normit. Saarijärvi 2005 Leino, Pekka: Pohjoismaisessa seminaarissa Brysselissä 4.2.2006 pidetty esitelmä (Preservation of church unity and the protection of conscience and other basic rights/ Kirkon ykseys ja omantunnonsuoja sekä muut perusoikeudet) Murtorinne, Eino: Risti hakaristin varjossa. Saksan ja Pohjoismaiden kirkkojen suhteet Kolmannen valtakunnan aikana 1933-1940. Helsinki 1972 Määttä, Tapio: Soft law kansallisen oikeuden oikeuslähteenä. Tutkimus oikeudellisen ratkaisun normipremissin muodostamisen perusteista ympäristöoikeudessa. Oikeustiede Jurisprudentiassa Suomalaisen Lakimiesyhdistyksen vuosikirjassa XXXVIII s. 337-460. Jyväskylä 2005 Seppo, Juha: Uskonnonvapaus 2000-luvun Suomessa. Edita 2003 Siltala, Raimo: Oikeudellinen tulkintateoria. Jyväskylä 2004 Scheinin, Martin: Yhdenvertaisuus ja syrjinnän kielto (PL 6 ). Teoksessa Hallberg - Pekka, Karapuu, Heikki - Scheinin, Martin Tuori, Kaarlo Viljanen, Veli-Pekka: Perusoikeudet, s. 231-261. Juva 1999 27 Pysähdyttävä ja kirkon ulkopuolella tapahtuneisiin käytäntöihin rohkaisevana saatettaisiin tältä osin kokea ev.lut. kirkon tunnustuskirjoihin kuuluvan Schmalkaldenin opinkohdan (Vihkimys ja virkaan kutsuminen 3) selostus: Siksi me tahdomme ja meidän tulee vanhan kirkon ja sen isien esimerkkiä noudattaen itse vihkiä kykeneviä henkilöitä virkaan. Siitä piispat eivät saa meitä kieltää eivätkä estää edes omankaan lakinsa mukaan. Sillä heidän lakinsa sanovat, että kerettiläistenkin virkaan vihkimät ovat vihittyjä ja pysyvät vihittyinä. Samoin pyhä Hieronymus kirjoittaa Aleksandrian seurakunnista, että papit ja saarnaajat johtivat niitä aluksi yhdessä, ilman piispoja (Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran julkaisu 138, s. 239). 28 Apt. 4:12.
12 Teinonen, Seppo A.: Symboliikan peruskurssi. Helsinki 1971 Tuori, Kaarlo: Kriittinen oikeuspositivismi. Helsinki 2000. Työn johtaminen, työyhteisöjen kehittäminen ja työturvallisuus. Piispainkokouksen asettaman työryh-män mietintö 2006