MAAPALLO POTILAANA Altruismin mahdollisuudet Kirsti Lagerspetz S ekä ihmiset että eläimet auttavat toisiaan. Mutta onko tämä oikeastaan todellista altruismia eli toisten yksilöiden etujen asettamista omien etujen edelle? Käyttäytymistieteelliset selitykset lähtevät yleensä olettamuksesta, että ihmiset ovat»sosiaalisia egoisteja», jotka auttavat muita siksi, että auttaminen tuottaa heille itselleen joko hyötyä tai ainakin mielihyvää. Sukulaisvalintateorian mukaan taas altruistisen toiminnan tarkoitus on yksilön omien geenien pelastaminen, vaikka yksilö itse tuhoutuisikin. Voidaanko tällaisilla motiiveilla pelastaa maapallo, vai johtaako ihmisten»sosiaalinen egoismi» ekologiseen katastrofiin? Maapallon pelastuminen ihmisen aiheuttamalta tuholta riippuu viime kädessä siitä, onko ihmisellä lajina potentiaalia omien etujensa ohittamiseen muiden hyväksi. Maapallon säästäminen vaatii altruismia eli muiden ihmisten joko yksittäisten henkilöiden tai yhteisön etujen asettamista omien etujen edelle. Jos kukin ihminen ajaa vain omia etujaan, maapallo tuhoutuu vähitellen. Altruistiseksi on määritelty toiminta, joka edistää toista yksilöä mutta tuottaa auttajalle itselleen haittaa tai vahinkoa. Onko ihminen perusluonteeltaan lainkaan altruistinen, toisin sanoen asettaako hän toisten edun omien etujensa edelle, vaikkei yleensä niin edes joskus? Vai onko altruistiselta näyttävällä toiminnallakin aina pohjimmaltaan tarkoituksena yksilön omien etujen edistäminen tavalla tai toisella? Ihmisen sosiaalisuus Ihmiset ovat sosiaalisia eläimiä. Vietämme uskomattoman paljon aikaa toisten ihmisten seurassa, kuten perheen ja ystävien kanssa, kokouksissa, kursseilla, juhlissa, ravinto- Duodecim 113: 2449 2454, 1997 2449
loissa tai liikennevälineissä. Silloinkin, kun olemme fyysisesti yksin, olemme yhteydessä muiden kanssa puhelimen, postin, television, radion, lehtien, kirjojen ja sähköisten tietoverkkojen välityksellä. Yksinäisellä kävelyretkelläkin olemme useimmiten ajatuksissamme muiden seurassa pohdiskellen sosiaalisia tilanteita: mitä pitäisi sanoa sille tai tuolle ihmiselle, mitä hän mahtoi tarkoittaa sanoessaan niin tai näin. Melkein kaikki toimintamme on reaktioita toisten ihmisten toimintaan tai suunnattu heille. Mutta mitkä ovat tämän sosiaalisuuden perimmäiset motiivit? Välitämmekö todella muiden ihmisten hyvinvoinnista heidän itsensä vuoksi? Välitämmekö siitä, mitä muille ihmisille tapahtuu? Vai välitämmekö heistä vain sikäli kuin heidän hyvinvointinsa joko edistää tai haittaa omien tavoitteittemme saavuttamista? Onko oma hyvinvointimme todellisuudessa ainoa huolenaiheemme? Psykologia tieteenä on implisiittisesti hyväksynyt jälkimmäisen näkökulman eli sen, että ihmiset samoin kuin eläimetkin ovat sosiaalisia egoisteja, jotka tavoittelevat vain omaa etuaan. Tosin ihmiset toimivat sosiaalisissa yhteyksissä ja pohtivat muita ihmisiä, heidän tekemisiään ja sanomisiaan miltei koko ajan. He kuitenkin pohtivat muita ihmisiä siksi, että nämä ovat välttämättömiä heidän omien tavoitteidensa saavuttamiseksi. Lisäksi muiden kontrolloiminen on hyvin vaikeata puuhaa, suorastaan kokopäivätyötä, sillä kaikki yrittävät koko ajan saavuttaa kukin omia tavoitteitaan ja kontrolloida toisia. Sosiaalinen egoismi on ollut psykologiassa yleisesti hyväksytty selitysmalli viime vuosisadalta lähtien. Vaikka kaikki teoriat eivät sitä eksplisiittisesti sanoisikaan, psykologian eri suuntaukset, kuten funktionalismi (William James), behaviorismi (B. F. Skinner), psykoanalyysi (Sigmund Freud), kognitiivinen psykologia ja sosiaalipsykologia, olettavat kaikki implisiittisesti, että oman itsen edistäminen on ihmisen primaarinen tai perimmäinen motiivi, kun taas muiden ihmisten hyvinvoinnin edistäminen aina perustuu sekundaarisille motiiveille eli on luonteeltaan välineellistä. Tämän ajattelutavan mukaan esimerkiksi kahden ihmisen välinen läheinen suhde perustuu kummankin osapuolen riippuvuuteen siitä, että toinen tyydyttää hänen tarpeensa. Henkilö A auttaa tai hyödyttää henkilöä B siksi, että B:n auttaminen on A:lle henkilökohtaisesti palkitsevaa. Autettuaan B:tä A saattaa tuntea itsensä moraalisesti paremmaksi kuin ennen. A tietää myös, että ellei hän auttaisi B:tä tämän tarvitessa apua, B ei myöskään auttaisi häntä vastaavassa tilanteessa. Sitä paitsi jos A näkee B:n olevan pulassa tai onneton, hän tuntee syyllisyyttä ja häpeää. Päästäkseen tästä ahdistuksesta A auttaa B:tä. Auttaessaan B:tä A siis pohjimmaltaan auttaakin itseään. Ihmisen perimmäistä egoismia ei paljonkaan ole kyseenalaistettu tai edes pohdittu tieteen piirissä viime aikoina. Syytkin tämän kysymyksen sivuun jättämiseen ovat ymmärrettävät: sosiaalinen egoismi tuntuu selittävän ihmisen käyttäytymistä melko hyvin. Mutta selittääkö se jäännöksettömästi? Voiko ihmiskunta pelastua, ellei todellista altruismia ole olemassa, vaan ihmisten kaikki toiminta on itsekästä? Sukulaisvalintateoria Evoluutiobiologit ja etologit ovat selittäneet altruistista käyttäytymistä niin sanotulla sukulaisvalintateorialla. Vuonna 1964 William Hamilton esitti ajatuksen, että biologinen sukulaisuus vaikuttaisi siihen, missä määrin eläinyksilöt auttavat toisiaan. Tämän ajattelutavan mukaan luonnonvalinta ei kohdistuisikaan yksilöihin, vaan valinnan kohteena olisivat geenit. Kaikilla ihmisillä suurin osa geeneistä on samoja olemmehan kaikki saman lajin jäseniä. Yhteiset geenit määräävät meidän rakenteemme ja fysiologisten ominaisuuk- 2450 Kirsti Lagerspetz
siemme kehittymistä. Ihmisellä on paljon samoja geenejä muiden kädellisten mutta myös kaikkien nisäkkäiden ja kaikkien selkärankaisten, jopa kaikkien eläinten kanssa. Niistä jäljelle jäävistä geeneistä, jotka vaihtelevat ihmislajin sisällä, sukulaisilla on keskenään enemmän samoja geenejä kuin ihmisillä, jotka eivät ole sukua toisilleen. Seuraava arvio koskee siis sitä pientä määrää geenejä, joiden suhteen ihmiset eroavat toisistaan. Todennäköisyydeksi sille, että yksilö ja hänen toinen vanhempansa kantavat samaa geeniä tietyssä kromosomin kohdassa eli lokuksessa, on arvioitu 50 %. Sisaruksilla on myös 50 %:n mahdollisuus kantaa keskenään samaa geeniä, sisaruspuolilla tämä mahdollisuus on 25 %, serkuksilla 12.5 % ja niin edelleen. Mitä lähemmistä sukulaisista on kysymys, sitä suuremmalla todennäköisyydellä heillä on samoja geenejä. Auttaminen on sukulaisvalintateorian mukaan geenien keino lisätä lukumääräänsä populaatiossa. Säilyttääkseen omia geenejään yksilöiden»kannattaa» auttaa muita, jotka kantavat samoja geenejä. Jos perinnöllinen altruistinen käyttäytyminen suuntautuu sukulaisiin, sen avulla voidaan lisätä yksilön geenien määrää populaatiossa, vaikka se vähentäisikin auttavan yksilön omia mahdollisuuksia jatkaa sukuaan. Tämän teorian mukaan mitä lähempiä sukulaisia kaksi yksilöä ovat, sitä enemmän niiden voidaan odottaa jakavan keskenään ruokaa, auttavan toisiaan ja huolehtivan toisistaan. Tässä on ajatuksena, että luonnonvalinta on monien sukupolvien kuluessa suosinut luonteeltaan»sopivassa määrin» altruistisia yksilöitä eli sellaisia, jotka auttavat jälkeläisiään ja muita sukulaisiaan silti uhraamatta itseään (ellei se ole täysin välttämätöntä). Tätä tarkoittaa käsite kokonaiskelpoisuus (inclusive fitness). Tiettyjä geenejä kantavan yksilön kokonaiskelpoisuus on sen oma jälkeläismäärä lisättynä samoja geenejä kantavien sukulaisten jälkeläismäärän sillä osuudella, joka on yksilön sukulaisilleen antaman avun seurausta (Soikkeli 1997). Kokonaiskelpoisuudessa kysymys ei siis ole pelkästään siitettyjen tai synnytettyjen jälkeläisten määrästä vaan siitä, moniko näistä kasvaa sukukypsään ikään ja jatkaa edelleen sukuaan. Esimerkiksi emo lisää kokonaiskelpoisuuttaan hoitamalla hyvin jälkeläisiään, niin että ne kasvavat aikuisiksi. Geenialtruismin olettamusta tukevia tutkimustuloksia onkin saatu eläinkunnasta. Edward O. Wilson on kuvannut sosiaalisten hyönteisten uhrautumista yhteisön hyväksi. Monet pikkulinnut antavat varoitusmerkkejä vaaran, esimerkiksi petolinnun uhatessa lintuparvea. Varoituksen antava lintu joutuu tällöin erityiseen vaaraan mutta saattaa pelastaa parven. Se siis käyttäytyy altruistisesti. Selkärankaisilla varsinkin poikasiaan hoivaavat vanhemmat saattavat itsensä epäedulliseen asemaan jälkeläistensä hyväksi. Poikaset joko haudotaan pesässä tai ne kehittyvät emon ruumiissa, niitä ruokitaan valtavin kustannuksin ja vanhemmat ottavat suuria riskejä niiden puolustamiseksi. Richard Dawkins (1993) kuvaa, kuinka monet maassa pesivät linnut, varsinkin emolinnut, hämäävät saalistajia näyttäytymällä niille ja liikkumalla kuin niiden siipi olisi katkennut. Tällä tavoin saalistajan huomio suuntautuu pois poikasista. Riskin ottanut emolintu lentää pakoon viime hetkellä juuri, kun kettu tai muu saalistaja on iskemäisillään hampaansa siihen. Geenialtruismin on ajateltu toimivan myös ihmisten keskuudessa. Sodissa miehet ovat kautta aikojen uhranneet henkensä ja terveytensä oman heimonsa hyväksi. Heimon jäsenet ovat yleensä, ainakin aikaisempina aikoina, olleet heidän geneettisiä sukulaisiaan. Lähisukulaisten auttaminen on ollut niin tavallista, että sitä pidetään suorastaan selviönä. Selvimmin altruistiset teot ovat vanhempien, etenkin äitien omien lastensa hyväksi tekemiä. Nyky-yhteiskunnassakin vanhemmat uhraavat runsaasti aikaa, varoja ja vaivaa lastensa hoitoon, kasvatukseen ja koulutukseen. Tämä sopii hyvin geenialtruismin teoriaan, koska vanhemmat juuri lapsiaan auttaessaan parhaiten edistävät omia geenejään. Altruismin mahdollisuudet 2451
Geenialtruismin teoria on saanut osakseen myös paljon arvostelua. Onkin helppo esittää esimerkkejä, jotka eivät sovi tähän teoriaan. Nykyisissä sodissa puolustettavat eivät välttämättä ole lähempää sukua puolustajille kuin viholliset. Ihmiset auttavat usein sellaisia, jotka eivät ole heille mitään sukua. Miksi ihmiset hoitavat ottolapsia aivan kuin omiaan, vaikka näillä ei ole sen enempää samoja geenejä kuin kenellä tahansa ihmisellä? Entä lemmikkieläinten hoito ja helliminen? Koiran tai kissan geeniperimä on varsin kaukana ihmisten geenistöstä, joten niitä ei tämän teorian mukaan kannattaisi auttaa. Pikemminkin olisi syytä auttaa edes apinoita. Jos omien geenien levittäminen on tärkeää, miksi siittiöiden luovuttaminen spermapankeille ei miesten keskuudessa ole suositumpaa? Ja niin edelleen. Näihin kysymyksiin saadaan vastauksia käyttäytymistieteistä eikä biologiasta. Eräs ongelma on geenien ja käyttäytymisen välinen vaikutusmekanismi. Miten yksilöt tunnistavat sukulaisensa, on hämärän peitossa. Hamilton ei tietenkään aikoinaan ajatellut ihmisten tai eläinten tietoisesti laskeskelevan, missä määrin he ovat sukua apua tarvitsevalle, ennen kuin ryhtyvät käyttäytymään altruistisesti tai itsekkäästi. Todennäköisesti auttamishalu onkin varsin summittainen ja sen suuntautuminen etupäässä lähisukulaisiin enemmän kuin muihin johtuu siitä, että nämä ovat lähellä ja tuttuja. Sukulaisvalintateoria siirtää siis itsekkyyden yksilöltä geeneille. Vaikka tämä teoria ei pitäisikään yksityiskohdittain paikkaansa, se selittää osaltaan, miten ihmisenkin taipumus altruismiin olisi voinut syntyä. Tämä taipumus, samoin kuin muutkin käyttäytymistaipumuksemme, on osa perinnöllistä varustustamme. Ilman jonkinasteista altruismitaipumusta monet eläinlajit, ihminen mukaan luettuna, tuskin olisivat voineet selvitä hengissä. Psykologisia auttamiskokeita Auttamiskäyttäytyminen on ollut kenties suosituin sosiaalipsykologisin kokein tutkittu aihe, ehkä siksi, että sitä koskevia luonnollisen kaltaisia koetilanteita on suhteellisen helppo järjestää. Kokeen tekijä tai hänen avustajansa on esimerkiksi valintamyymälässä pudottanut tavaroita lattialle nähdäkseen, autetaanko häntä poimimaan ne ylös, kaatunut kadulle, mahdollisesti»kohtauksen» saaneena, jotta nähtäisiin, autetaanko häntä pääsemään sairaalaan, pudottanut postitusvalmiita kirjeitä kaduille ja tutkinut, moniko niistä saavuttaa vastaanottajansa, tutkinut, autetaanko autoilijaa, jonka moottori on pysähtynyt tiellä, ja niin edelleen. Näistä kokeista on saatu monenlaisia tuloksia. Miehet ja naiset auttavat suunnilleen yhtä paljon, paitsi että miehet auttavat yleensä enemmän moottoriajoneuvojen yhteydessä ja naiset auttavat enemmän, jos avun tarvitsija on lapsi. Yhdysvalloissa tehdyissä kokeissa mustien ja valkoisten välillä joko ei ole havaittu eroa tai sitten valkoiset sekä auttavat että tulevat autetuiksi enemmän. Oman maan kansalaisia autetaan enemmän kuin ulkomaalaisia, tai sitten auttamisessa ei ole eroa. Maaseudulla autetaan enemmän kuin kaupungeissa. Aurinkoisella säällä autetaan enemmän kuin huonolla. Naisia on havaittu autettavan enemmän kuin miehiä monenlaisissa tilanteissa. Hyvin pukeutuneita ja viehättäviä henkilöitä autetaan enemmän kuin rumia tai rähjäisissä ja poikkeavissa vaatteissa olevia. Toisaalta lihavia autetaan enemmän kuin laihoja, vanhoja enemmän kuin nuoria ja vammaisia enemmän kuin terveitä, toisin sanoen autetaan niitä, jotka näyttävät tarvitsevan apua. Auttaminen on todennäköisempää, jos avun tarvitsija kohdistaa katseensa mahdolliseen auttajaan tai jos avun tarvitsija on aikaisemmin käyttäytynyt miellyttävästi auttajaa kohtaan. Syylliseksi itsensä tuntevat lisäävät 2452 Kirsti Lagerspetz
auttamistaan, samoin ne, jotka ovat hyvällä mielellä. Ihmiset auttavat todennäköisemmin, jos he huomaavat jonkun toisenkin auttavan. Ei ole varmaa, auttavatko ihmiset enemmän ollessaan seurassa vai yksinään, mutta muiden läsnäolijoiden kehotukset vaikuttavat auttamiseen suuresti. Jos henkilö suostuu aluksi auttamaan pienessä asiassa, on todennäköistä, että hän myöhemmin suostuu laajempaan auttamiseen. Nämä hajanaisen tuntuiset tutkimustulokset eivät selvästikään selity minkään yhtenäisen periaatteen nojalla, vaan niiden selittämiseen tarvitaan ilmeisesti useita eri psykologisia teorioita. Altruismia selittäviä teorioita Teoriat, joilla altruistista käyttäytymistä on psykologiassa selitetty, eivät välttämättä ole toisensa pois sulkevia. Ehkä yleisin selitys sille, miksi ihmiset auttavat muita, on avun tarvitsijaa kohtaan tunnettu myötätunto. Jos tunnemme sympatiaa ja myötätuntoa jonkun vaikeuksia kohtaan, on todennäköisempää, että autamme häntä. Myötätunto- eli empatiateoria esittää, että myötäeläminen toisen kärsimyksissä saa meidät itsemmekin kärsimään, ja päästäksemme tästä kärsimyksestä autamme toisia. Toisin sanoen perimmäinen motiivimme on oman olotilamme parantaminen. Ihmisille on myös ominaista, että he tuntevat enemmän myötätuntoa sellaisia kohtaan, jotka he tuntevat henkilökohtaisesti, jotka ovat läsnä ja jotka vaikuttavat heidän omaan elämäänsä tavalla tai toisella. Poissa oleville ja tuntemattomille sattuneet onnettomuudet, puhumattakaan katastrofeista, jotka sattuvat toisella puolella maapalloa vaikka suurellekin ihmismäärälle, eivät tavallisesti herätä paljonkaan myötätuntoa. Toinen auttamiskäyttäytymisen selitys ovat moraalinormit. Kasvatuksen tuloksena ihmisille kehittyy tietoisuus siitä, että toisten auttaminen on moraalisesti oikein ja heidän jättämisensä pulaan on väärin. Moraalin sääntöjen rikkominen saa aikaan syyllisyyden tunteita, kun taas niiden noudattaminen tekee ihmisen tyytyväiseksi itseensä. Välttääkseen näitä epämiellyttäviä tunteita ja tuottaakseen itselleen miellyttäviä tunteita ihmiset auttavat hädässä olevia lähimmäisiään. Keskeinen moraalinormi on resurssien oikeudenmukainen jakaantuminen maailmassa. Jos joku näyttää kärsineen vääryyttä, tunnemme moraaliseksi velvollisuudeksemme auttaa häntä. Normit ja käyttäytymissäännöt vaikuttavat myös siihen, ketä autetaan. Nämä normit ovat yhteiskunnassa jatkuvan muutoksen alaisia. Esimerkiksi ritarillisuus on vaatinut miehiä auttamaan naisia, mutta sukupuolten tasa-arvon lisääntymisen myötä tämä normi ehkä menettää merkityksensä. Altruismia on myös selitetty vastavuoroisuusperiaatteella: autamme niitä jotka joko ovat auttaneet meitä tai joilta voimme tulevaisuudessa odottaa vastaavaa palvelusta. Vastavuoroisuusperiaatetta lähellä ovat hyödyn ja panoksen välistä suhdetta koskevat teoriat. Ihmiset auttavat, mikäli auttamisesta itselle saatu hyöty ylittää auttamisen aiheuttaman vaivan, epämukavuuden tai muut menetykset. Menetyksiä voivat olla työpanos, ajan käyttö, muiden toimien keskeytyminen, vastenmieliset kokemukset, oman vahingoittumisen mahdollisuus jne. Jos toista ei auteta, siitäkin on haittoja, kuten itsesyytökset ja toisten taholta tuleva paheksunta sekä säälin tunteet uhria kohtaan. Auttamisen mukanaan tuomia hyötyjä ovat esimerkiksi toisten ihmisten myönteinen suhtautuminen, autetun kiitollisuus ja auttajan tyytyväisyys itseensä, kun taas auttamatta jättämisen hyötynä on esimerkiksi mahdollisuus jatkaa muita toimia. Psykologiassa sosiaalisen oppimisen teoria selittää altruismia yksilön kehityksen kannalta. Yksilön aikaisemmat kokemukset auttamisen palkitsevuudesta ja rankaisevuudes- Altruismin mahdollisuudet 2453
ta määräävät sen, miten hän käyttäytyy auttamista vaativassa tilanteessa. Palkkioita ovat siis omat miellyttävät tunteet ja rangaistuksia epämiellyttävät tunteet, ja näiden todennäköisyyksiä yksilö punnitsee mielessään, ennen kuin ryhtyy auttamaan tai jättää auttamatta. Tämä punnitseminen ei tietenkään yleensä ole tietoista harkintaa, vaan ratkaisu tehdään pääasiassa alitajuisesti ja usein salamannopeasti. Lopuksi Näyttää siltä, että kaikkien teorioiden mukaan auttaminen on pohjimmiltaan itsekästä. Ellei se hyödytä yksilöä itseään, se hyödyttää ainakin hänen geenejään. Alussa esitin altruismin määritelmäksi toisen yksilön hyvinvoinnin edistämisen, kun se aiheuttaa auttajalle itselleen haittaa. Tätä määritelmää noudattaen itse asiassa ainoastaan vastenmielisesti suoritettu auttaminen olisi todella altruistista niin pian kuin auttaminen tuottaa auttajalle mielihyvää, se ei enää olisikaan altruistista. Jätän altruismin määritelmän tarkentamisen filosofien tehtäväksi. Tosiasia kuitenkin on, että ihmiset auttavat toisiaan melko paljon, monin tavoin ja monenlaisissa yhteyksissä, vaikka syyt siihen olisivatkin edellä kuvatun kaltaisia. Auttaminen myös tuottaa iloa sekä auttajalle itselleen että autettaville. Ilman auttamista ei yhteiskunta voisi toimia. Mutta voidaanko maapallon pelastaminen rakentaa tällaisen hedonistisesti ja rationaalisesti motivoidun, itsekkään auttamisen pohjalle? Muuta mahdollisuutta ei nähtävästi ole. On tietysti totta, että elinympäristön säilyminen, varsinkin sen tuottavuus, on nimenomaan ihmiskunnan omien etujen mukaista. Ihmiskunnan kannattaa siis itsekkäistä syistä pyrkiä pelastamaan maapallo. Meiltä vaaditaan kuitenkin työskentelyä sukupolvien yli ulottuvan hyödyn saavuttamiseksi. Kantaako ihmisten tai edes geenien itsekkyys niin pitkälle? Voidaanko hyödyn tavoittelun motiiviamme kehittää niin paljon, että se laajenee käsittämään vasta tulevaisuudessa (mahdollisesti) olemassa olevien kaltaistemme auttamisen? Tämä on itsekkään altruismin avainkysymys. Kirjallisuutta Batson C D: How social an animal? The human capacity for caring. American Psychologist 45: 336 346, 1990 Dawkins R: Geenin itsekkyys, s. 20. Gummerus, Jyväskylä 1993. (Alkuteos: The selfish gene 1976) Colman A (toim.): Cooperation and competition in humans and animals. Van Nostrand Reinhold, Berkshire, England, 1982 Fry D P: Aggression and altruism. Teoksessa: Encyclopedia of violence. Peace and conflict. Toim. L Kurtz. Academic Press, San Diego CA. 1998 (painossa) Lagerspetz E: Aika, rationaalisuus ja distributiivinen oikeudenmukaisuus. Ajatus 42: 171 181, 1985 Soikkeli M: Evoluutiopsykologian biologisista perusteista. Psykologia 32: 211 214, 1997 KIRSTI LAGERSPETZ, FT, emeritaprofessori Turun yliopiston psykologian laitos Lemminkäisenkatu 14 18 20500 Turku 2454