Manuscript (30 April 2010), to appear in: Jantunen, T. (forthcoming, August 2010). (Ed.) Näkökulmia viittomaan ja viittomistoon [Perspectives on sign and lexicon. (Proceedings of the first Finnish workshop on signed language research organized as a part of 36th Finnish Conference of Linguistics in Jyväskylä, May 15, 2009)]. In preparation for publication with the Centre of Applied Language Studies, in series 'Theory and practice in applied linguistics'. Jyväskylä: University of Jyväskylä. Suomalaisen viittomakielen pääsanaluokat Tommi Jantunen Jyväskylän yliopisto, kielten laitos This paper deals with the main lexical-grammatical categories (i.e. parts of speech and word-classes) in Finnish Sign Language (FinSL). The paper discusses earlier views regarding the division of FinSL into parts of speech and argues that (1) FinSL has two broad continuum-like and fuzzy lexical-grammatical categories, nominal and verbal; (2) the status of a sign as a nominal or verbal can be unambiguously determined only on the basis of discourse context; and (3) the semantically property-denoting signs with a modifying function do not form an independent lexical-grammatical category of adjective but are distributed along the nominal verbal continuum. On the strength of the second argument, it is further argued that the creation of future FinSL dictionaries should be based on a large authentic FinSL corpus, not on the investigation of abstract isolated signs. Keywords: Finnish Sign Language, lexical-grammatical category, parts of speech, word-class, nominal, verbal, adjective 1 Johdanto Käsittelen tässä artikkelissa suomalaisen viittomakielen sanaluokkia (so. viittomaluokkia, leksikaalis kieliopillisia kategorioita). Suomalaisen viittomakielen kieliopillisen tutkimuksen kolmikymmenvuotisessa historiassa sanaluokat ovat olleet yksi harvoista täsmätutkituista kielen alueista (suomalaisen viittomakielen tutkimushistorian yhteenvedosta ks. Jantunen 2008a, 2009: 15 22). Fokuksessa ovat olleet etenkin prototyyppisiltä edustajiltaan substantiiveihin ja verbeihin vertautuvat pääsanaluokat nominaali ja verbaali (etenkin Rissanen 1985: 31 35, 1998; termeistä nominaali ja verbaali ks. luku 3), mutta myös muutamia pikkusanaluokkia on käsitelty, lähinnä niiden tarpeellisuuden näkökulmasta (Rissanen 1985: 40 42). Lisäksi viime aikoina kiinnostusta on herättänyt erityisesti verbaalisten viittomien jatkoanalyysi (esim. Takkinen 2008 sekä Takkisen ja Haapasen & Wainion artikkelit tässä
julkaisussa). Tämä tutkimussuunta on noussut pinnalle ennen kaikkea kansainvälisen tutkimuksen myötä (erityisesti Liddell 2003). Artikkelin täsmällisenä aiheena on suomalaisen viittomakielen pääsanaluokkajako: Mitkä ovat suomalaisen viittomakielen pääsanaluokat ja miten ne tulee määritellä? Maailman kielissä keskeisiä pääsanaluokkia ovat substantiivi, verbi ja adjektiivi (Croft 2003: 185). Prototyyppinen substantiivi on merkitykseltään ja funktioltaan johonkin kohteeseen viittaava yksikkö kun taas prototyyppinen verbi predikoi toimintaa. Prototyyppinen adjektiivi puolestaan ilmaisee ominaisuutta ja toimii muun aineksen modifioijana. Adjektiivin status pääsanaluokkana tai edes omana luokkanaan ei ole kaikissa kielissä ilmeinen. Esimerkiksi mandariinikiinassa merkitykseltään ja funktioltaan ominaisuutta ilmaisevat, modifioivat sanat analysoituvat parhaiten substantiiveiksi ja verbeiksi. Kielten pääsanaluokat ovat luokkina yleensä avoimia eli ne saavat jatkuvasti uusia jäseniä. Pääsanaluokkiin verrattuna pikkusanaluokat muodostavat suhteessa selkeästi suljetumpia luokkia; niiden produktiivisuusaste voi tosin vaihdella. Jako avoimiin ja suljettuihin luokkiin on osaltaan motivoinut suomalaisen viittomakielen sanaluokkatutkimuksessa tehtyä jakoa nominaaleihin ja verbaaleihin sekä muihin pienempiin luokkiin: nominaali ja verbaali ovat luokkina hyvin produktiivisia kun taas pienemmät luokat, esimerkiksi Rissasen (1985: 40) esittämä ajan adverbit (esim. EILEN, USEIN, AINA), ovat produktiivisuudeltaan lähes kiteytyneitä. Hyvin suljettuihin pikkusanaluokkiin kuuluvat suomalaisessa viittomakielessä lisäksi ainakin muutamat olemassaolevat konjunktiomaiset viittomat (esim. MUTTA) ja kysymysviittomat (esim. MITÄ, KUKA). Vielä ei ole aivan selvillä, miten näitä luokkia tulisi nimittää, tai montako pikkusanaluokkaa suomalaisessa viittomakielessä ylipäätään on. Sanaluokkien käsittely tässä artikkelissa motivoituu kahdesta ihmetyksen aiheesta. Näistä ensimmäinen voidaan muotoilla seuraavasti: Vaikka tutkimustietoa suomalaisen viittomakielen sanaluokista on olemassa suhteessa varsin runsaasti, miksi sanakirjoissa (esim. vuonna 1998 valmistuneessa Suomalaisen viittomakielen perussanakirjassa) ei
ole eksplikoitu lekseemien sanaluokkaa? Toinen ihmetyksen aihe nojaa samaiseen faktaan jo olemassaolevan tutkimustiedon runsaudesta: Vaikka tähänastinen tutkimus on puhunut selkeästi vain kahdesta pääsanaluokasta, nominaalista ja verbaalista, miksi esimerkiksi suomalaisen viittomakielen opetuksessa puhutaan silti muun muassa substantiiveista, verbeistä ja adjektiiveista? Tavoitteenani tässä artikkelissa ei ole vastata ihmetyksen aiheina esittämiini kysymyksiin (mutta aiheen käsittelyä ne toki ohjaavat). Sen sijaan tavoitteenani on esitellä tämänhetkiseen tutkimustietoon pohjaava teoria suomalaisen viittomakielen pääsanaluokista. Osin aikaisempaan tutkimukseen (Rissanen 1998; myös Jantunen 2008b) pohjaavina pääväitteinäni esitän seuraavaa: (1) suomalaisessa viittomakielessä on kaksi jatkumoluonteista ja hämärärajaista pääsanaluokkaa, nominaali ja verbaali; (2) viittomien status nominaalina tai verbaalina on todettavissa yksiselitteisesti vain käyttöyhteyden perusteella; (3) semanttisesti ominaisuutta luonnehtivat modifiointifunktiossa käytettävät viittomat jakautuvat nominaali verbaali-jatkumolle, ne eivät muodosta omaa sanaluokkaa adjektiivi. Tekstin rakenne on seuraava. Käsittelen aluksi (luku 2) sanaluokkatarkasteluni yleisiä lähtökohtia ja näkökulmaa, ennen kaikkea sen teoreettista, metodista ja ontologista perustaa. Tämän jälkeen (luku 3) esittelen lähemmin suomalaisen viittomakielen pääsanaluokat nominaalin ja verbaalin, niitä koskevat aikaisemmat väitteet ja oman analyysini niistä. Seuraavaksi (luku 4) siirryn pohtimaan kategorian adjektiivi olemassaoloa suomalaisessa viittomakielessä. Luku 5 on lyhyt loppuluku. 2 Lähtökohdat ja näkökulma 2.1 Teoreettinen viitekehys Sanaluokkien tarkastelun viitekehys tässä artikkelissa on funktionalismi, joka kieliteoreettisena suuntauksena korostaa kielen merkitys- ja käyttölähtöistä analyysia ja kielen muotojen, mukaan luettuna muotokategoriat kuten sanaluokat, tietynlaista epävakioisuutta ja kielikohtaista variaatiota. Funktionaalinen näkökulma erottaa
artikkelin sanaluokkanäkemyksen useista muista viitotun kielen sanaluokkia koskevista esityksistä (esim. Valli & Lucas 1995: 119 128; Sutton-Spence & Woll 1999: 108 112; Johnston 2001). Etenkin amerikkalaisen viittomakielen tutkimuksessa on ollut tapana sitoutua teoreettisesti formaaliin generatiiviseen kielentutkimusperinteeseen (Chomsky 1965 seuraajineen ja kopioijineen), mikä sanaluokkien osalta on tarkoittanut tietyn puhuttuun kieleen (ennen kaikkea latinaan ja englantiin) perustuvan sanaluokkajaon olemassaolon olettamista myös (amerikkalaisessa) viittomakielessä. Toisaalta on niin, että sanaluokkien käsittelyä on generatiiviseen kielioppiin pohjaavissa kielenkuvauksissa tietoisesti pyritty välttämään. Funktionalismin lisäksi käsittelen suomalaisen viittomakielen sanaluokkia kielitypologisesta eli kieliä vertailevaan tutkimustietoon pohjaavasta näkökulmasta. Noudatan etenkin niin kutsutun funktionaalisen typologian edustajien kuten Dryerin (2006) ja Haspelmathin (2007) vaadetta kielen omaehtoisesta ja ennakkoluulottomasta tarkastelusta. Lisäksi nojaan erityisesti Haspelmathin (2007) teesiin lingvististen kategorioiden yleisestä anti-a priorisuudesta. Teesin mukaan lingvistisiä kategorioita (kuten sanaluokkia) ei voida olettaa samoiksi joka kielessä, vaan ne tulee määrittää kielikohtaisesti kielikohtaisen evidenssin perusteella. Ontologian osalta hyväksyn oletuksen, jonka mukaan ihmiset havainnoivat maailmaa suhteellisen samankaltaisista biologis kognitiivisista ja psyko fyysisista lähtökohdista käsin. Tämän artikkelin teeman suhteen tämä tarkoittaa ensinnäkin, että oletan kaikkien ihmisten pystyvän perustapauksessa erottelemaan pysyvät asiantilat muuttuvista ja suhteellisista asiantiloista. Toisaalta tämä tarkoittaa, että kaikissa kielissä on järkevä olettaa olevan yksiköitä, jotka viittaavat olioihin (vrt. pysyvyys; esim. substantiivit tai nominaalit), ja yksiköitä, jotka sanovat jotakin olioiden toiminnasta (vrt. suhteellisuus; esim. verbit tai verbaalit) (Croft 2003: 183). Se, millaisia lingvistisiä kategorioita nämä yksiköt muodostavat ei kuitenkaan ole yksiselitteisen selvää (vrt. yllä todettu kategorioiden anti-a priorisuus -teesi), ja jää kielentutkijan selvitettäväksi. Lingvistiset kategoriat on klassisesti ymmärretty hyvin tarkkarajaisiksi luokiksi. Oma kategoriakäsitykseni ei vastaa tätä klassista näkemystä. Tarkoitankin kategorialla tässä
artikkelissa prototyyppiluokkaa, jolla on joukko tyypillisiä, kategorian kriteerit täsmällisesti täyttäviä edustajia, mutta joihin kuuluu myös perifeerisempiä, kategorian kriteereihin löyhemmin istuvia jäseniä. Kategoriani ovat siis perusluonteeltaan hämärärajaisia, ja ne voivat myös olla osittain päällekkäisiä. Käsitys kategorioista prototyyppeinä vastaa nyky-ymmärrystämme ihmisen havainnointiperiaatteista ja yleisestä kognitiivisesta toiminnasta. Suomalaisen viittomakielen sanaluokkien määrittämisessä nojaan typologiseen perusmetodiin, jonka perusoletus on, että yksikön sanaluokka ei ole määriteltävissä minkään yhden kriteerin perusteella vaan kolmen kriteerityypin avulla (Givón 2001: 49). Nämä ovat semanttiset kriteerit (jotka muodostavat perustan koko sanaluokkien määrittämiselle, vrt. yllä esitetyt maininnat mm. ontologiasta), morfologiset kriteerit ja syntaktiset kriteerit. Näin ollen esimerkiksi pelkkä olioviitteisyys ei riitä missään kielessä kategoriaa substantiivi määrittäväksi tekijäksi (Voidaanko esimerkiksi suomen substantiivia viihtyisyys pitää lopulta olioviitteisenä?). On tarkasteltava myös sanan kieliopillista käyttäytymistä. Tämän perusteella esimerkiksi prototyyppinen suomen substantiivi on paitsi olioviitteinen niin myös sijassa taipuva (esim. viihtyisyydessä) ja nominaalilausekkeessa päänä toimiva sana (esim. tämä sietämätön viihtyisyys) (ks. Hakulinen & Karlsson 1979: 66). 2.2 Viittoma ja viittomisto Viitotun kielen sanaluokkatutkimuksen kannalta keskeinen käsite ja yksikkö on viittoma. Moderni viitotun kielen tutkimus on käsitellyt viittomaa tavallisesti yhteismitallisena yksikkönä sanan kanssa (ks. tämän teoksen johdantoartikkeli). Tämä on tarkoittanut, että viittomaa on esimerkiksi pyritty määrittelemään perinteisillä kieliopillisen ja fonologisen sanan kriteereillä. Kieliopillisesti viittoman on sanottu olevan, sanan tapaan, muun muassa merkitykseltään konventionaalinen ja distribuutioltaan vapaa yksikkö, mutta jolle rakenteellinen koheesio ja elementtien järjestys eivät olisi yhtä tärkeitä määrittelykriteereitä kuin prototyyppiselle sanalle (Zeshan 2002: 156 161). Fonologisesti prototyyppisen viittoman on puolestaan sanottu olevan yksitavuinen, vain yhden osallistuvien sormien joukon sisältävä olio, joka
tuotetaan yhdellä suhteellisen rajatulla artikulaatioalueella ja jonka tuottoa kontrolloivat muun muassa tietyt käsien yhteispeliä ohjailevat rajoitteet (Sandler 1999). Osa viittomista on yllä kuvatun kaltaisia klassisen sanamaisia yksiköitä. Moniin viittomiin sanamaisuuden kriteereitä on kuitenkin vaikea soveltaa, ja onpa jopa niin, että usean viittoman kohdalla kriteerit näyttäytyvät jopa hivenen mielettöminä. Esimerkki tällaisesta on Suomalaisen viittomakielen perussanakirjan (1998) artikkelissa 74 kuvattu muoto (kuvio 1), jonka ensimmäiseksi käännösvastineeksi on annettu suomen partikkeli hei. Kieliopillisen viittoman määreistä kyseinen muoto täyttää yksinään esiintymisen vapautta koskevan kriteerin. Sen sijaan konventionaalista merkitystä on viittomalle vaikeampi määrittää: vaikka viittoman ensimmäiseksi käännösvastineeksi onkin sanakirjassa annettu lyhyt suomen kielen sana, osoittavat muut viittoman käännösvastineet ('hei kuule', 'kuule', 'kuules') ja ennen kaikkea sen käyttöä luonnehtiva fraasi viittomaa käytetään toisen huomion kiinnittämiseksi, että merkityksen konventionaalisuus on kyseisen viittoman kohdalla, ainakin traditionaalisessa mielessä, lähinnä illuusio. Myöskään fonologisen viittoman kriteerit eivät näyttäisi kyseisen viittoman kohdalla täyttyvän kiistattomasti: viittoman tavumäärä on väitetyssä perusmuodossaankin enemmän kuin yksi (so. kaksi tai enemmän, olettaen, että ko. viittomaa on mielekästä ylipäätään jakaa tavuiksi, ks. Jantunen 2007a: 117, 2009: 37), viittomaa ei ole mitenkään poikkeuksellista tuottaa eri paikoissa neutraalitilaa ja toisen käden lisääminen viittomaan esimerkiksi huomionkiinnittämisefektin vahvistamiseksi ei missään nimessä ole tavatonta. Näiden seikkojen perusteella argumentoinkin, että tätä ja muita samankaltaisia viittomia ei ole mielekästä käsitellä tiukan sanamaisina yksikköinä vaan pikemminkin kieleen konventionaalistuneina, valtakulttuurissakin käytössä olevina eleinä (embleemeinä, ks. alla).
KUVIO 1. Suomalaisen viittomakielen perussanakirjan (1998) artikkelin 74 viittoma. Sanaluokkakäsittelyni rakentuu näkemykselle, että eleet ja elemäisyys on keskeinen osa suomalaista(kin) viittomakieltä. Ymmärrän eleen Okrentia (2002: 187) mukaillen semioottisesti siten, että se ilmaisee ajatuksen kuvallisen ulottuvuuden muun puheen ja viittomisen aikana; eleen muoto on suorassa yhteydessä mielikuvaan, joka voi olla joko konkreettinen tai abstrakti. Lisäksi ele on muodoltaan ei-konventionaalinen, ja muodon ja merkityksen suhteen gradientti, ei-kategorinen. Käytännössä eleitä on erilaisia, osa hyvin vakioisia yleiskulttuurisia embleemejä, osa vaihtelevaa elehtimistä ja jopa pantomiimia (ks. McNeill 1992: 12 18, 37; Emmorey 1999). Elemäisyyttä voi olla myös osana perilingvistisiksi miellettyjä yksiköitä: yllä annetun määritelmän mukaan esimerkiksi vokaalin ikoninen pidentäminen vaikkapa toteamuksessa Olin siellä piiiitkään luokittuu elehtimiseksi (Okrent 2002: 187). Samoin on laita esimerkiksi tiettyihin viittomiin, kuten viittomiin ANTAA ja KATSOA, kuuluvan osoittavan komponentin, jonka kautta viittomien muoto ilmaisee tilanteen referenttejä (Liddell 2003). Eleiden hyväksyminen osaksi kieltä on irtiotto klassisen autonomisen ja generatiivisen kielitieteen kielikäsityksestä. Näissä perinteissä kieli on aksiomaattisesti tulkittu rajatuksi ja itsenäiseksi, muusta viestinnästä irralliseksi moduuliksi. Päinvastoin kuin tämä klassinen kielikäsitys, kannatan kielikäsitystä, joka olettaa, että eleet ja muu viestintä kuuluvat samaan systeemiin sanojen, viittomien ym. traditionaalisten kielenyksiköiden kanssa (McNeill 1992: 2). Tämän käsityksen taustalla olevaa ontologista oletusta voidaan nimittää kielen antimodulaarisuushypoteesiksi.
Määrittelen siis viittoman käsitteen kattamaan myös eleitä. Tästä seuraa, että käsitykseni viittomiston rakenteesta poikkeaa perinteisestä (vrt. esim. Suomalaisen viittomakielen perussanakirjan tekemä viittomiston kahtiajako kiinteisiin ja polysynteettisiin viittomiin). Oletan ensiksikin, edellä esittämääni vedoten, että toisistaan voidaan erottaa tiukan sanamaiset viittomat (esim. Johnston & Schembri 1999; Zeshan 2002) ja "muut" viittomat. Toiseksi esitän, että nämä muut ei-sanamaiset viittomat jakautuvat edelleen eriasteisesti elemäisiin viittomiin ja pantomiimisiin eleisiin. Elemäisiä viittomia ovat muun muassa osoittavan elekomponentin sisältävät viittomat (esim. ANTAA ja KATSOA) ja embleemit (esim. edellä käsitelty 'hei'- viittoma). Pantomiimisia eleitä edustavat puolestaan muun muassa kansainvälisessä viittomisessa käytettävät tilannesidonnaiset viittomat, mutta myös esimerkiksi monien modernien viittomien historialliset alkumuodot (ks. Jantunen 2003): esimerkiksi viittoman MIES perusta on pantomiimisessa hatun päästäottamiseleessä (Alopaeus 1868: 11 12). KUVIO 2. Viittomiston rakenne suomalaisessa viittomakielessä. Kuviossa 2 on esitetty skemaattisesti sanamaisten viittomien, elemäisten viittomien ja pantomiimisten eleiden keskinäinen sijoittuminen ja suhde toisiinsa koko viittomiston näkökulmasta. Kehien suhdetta toisiinsa voidaan luonnehtia esimerkiksi konventionaalisuuden asteen ja diakronisen muutoksen muuttujilla. Konventionaalisuuden asteen näkökulmasta sisin ydinympyrä, sanamaisten viittomien muodostama joukko, edustaa muodoltaan ja merkitykseltään vakioisinta ja konventionaalistuneinta viittomiston osiota; uloimmille kehille siirryttäessä muodon ja
merkityksen konventionaalisuus vähenee. Diakronisen muutoksen näkökulmasta voidaan ajatella, että uloin kehä (pantomiimisten eleiden joukko) on edustanut lähtökohtaa ja sisin ydinkehä (sanamaiset viittomat) muutoksen äärimmäistä, joskaan ei pakollista lopputulosta. Tämän artikkelin teeman eli sanaluokkien näkökulmasta sekä sanamaiset viittomat että osa elemäisiin viittomiin kuuluvista viittomista (eivät esim. embleemit) ovat keskeisessä asemassa; embleemeitä ja pantomiimisimpia viittomia ei ole mielekästä tarkastella sanaluokkien näkökulmasta. Viittomiston rakenne ja sen kokonaiskoostumusta luonnehtiva epäkonventionaalisuus ilmenevät osin laajanakin leksikaalisena variaationa ja jopa idiosynkraattisuutena. Tällä on vaikeuttava vaikutuksensa sanaluokkien määrittämiseen, mutta myös laajemmin viittomakieliä koskevaan leksikografiseen työhön (esim. Rainò 2006). Tässä artikkelissa tämä jälkimmäinen näkökulma nousee esiin ennen kaikkea luvussa 3.3, jossa esitän kritiikkiä abstraktin leksikaalisen perusmuodon käsitteelle rakentuvaa sanakirjatyötä vastaan (luku 3.3). 3 Suomalaisen viittomakielen nominaali ja verbaali 3.1 Aikaisemmin sanottua Perustutkimusta suomalaisen viittomakielen sanaluokista on tehnyt Rissanen (1985, 1998). Tutkimuksen toistaiseksi kumoamaton pääväite on, että suomalaisessa viittomakielessä on (ainakin) kaksi pääsanaluokkaa, nominaali ja verbaali. Notionaalisesti ja yleistypologisesti prototyyppiset nominaalit ja verbaalit muistuttavat substantiiveja ja verbejä (vrt. olioviitteisyys vs toimintaviitteisyys). Metodisista syistä tutkimuksessa on kuitenkin haluttu välttää termien substantiivi ja verbi käyttöä. Termivalinta korostaa ensiksikin sitä, että puhutun ja viitotun kielen kategoriat eivät välttämättä ole (kielen erilaisesta ilmenemiskanavasta johtuen) täysin vertailukelpoisia. Toisaalta termien nominaali ja verbaali taustalla olevat käsitteet on määritelty (mm. kielikohtaiseen evidenssiin nojaten) laajemmin kuin tyypilliset substantiivin ja verbin käsitteet. Esimerkiksi suomalaisen viittomakielen kategoria verbaali kattaa paitsi perinteisen "verbimäiset" viittomat, myös suomalaiselle viittomakielelle(kin) tyypilliset
semanttisesti fraasimaisemmat viittomat (so. monimorfeemisen vartalon sisältävät verbaalit/kuvailevat verbit/tyypin 3 verbaalit, ks. alla) (ks. Rissanen 1998: 4 6, 128). Nykytiedon valossa nämä fraasimaiset toimintaa predikoivat viittomat eivät suoraan vastaa minkään puhutun kielen verbejä (esim. Liddell 2003). Nominaalin ja verbaalin kategoriaprototyyppejä määritellessään Rissanen (1998) on kiinnittänyt huomiota erityisesti niiden morfologiseksi katsomaansa käyttäytymiseen. Tärkeimmäksi eroksi nominaalien ja verbaalien välille hän on tällöin esittänyt verbaalien ominaisuutta saada suffikseiksi eli peräliitännäisiksi perfektiivistä aspektia eli tilanteen ajallista rajattuutta koodaavia puolisidonnaisia pikkuviittomia (esim. LOPPU, VALMIS, JO). Myös esimerkiksi tiettyjen verbaaleiden muodossaan ilmentämä läpinäkyvä transitiivisuus on piirre, jota nominaaleista ei löydy (vrt. viittomat ANTAA ja KYSYÄ, joihin koodautuu tieto semanttisesta tekijästä ja kohteesta). Lisäksi Rissanen (1985: 31 32) on esittänyt joitakin marginaalisempia syntaktisia havaintoja nominaalien ja verbaalien käyttäytymisestä. Yksi tällainen voidaan muotoilla väitteeksi, jonka mukaan vain nominaalia voi saman lausekkeen sisällä seurata osoitusviittoma (esim. [MIES+OSOITUS-2]) tai kieliopilliseksi klassifikatoriseksi viittomaksi traditionaalisesti analysoitu elementti (esim. MIES+G- KL-"olla"-2). Nominaaliset viittomat Rissanen (1998: 91 125) on jatkoluokitellut kahteen pääluokkaan: (1) leksikaalisiin nominaaleihin ja (2) kieliopillisiin nominaalistajiin. Leksikaalisia nominaaleja on edelleen neljänlaisia: (1.1) kiinteitä leksikaalisia nominaaleja (esim. MIES, NAINEN, TYTTÖ, POIKA), (1.2) sisäistä muuntelua sallivia leksikaalisia nominaaleja (esim. (i) neutraalitilassa tuotettavat kuvailevat viittomat kuten TALO ja KAKKU sekä (ii) muutamat kehokontaktissa tuotettavat kuvailevat viittomat kuten SUU ja KULMAKARVAT), (1.3) leksikaalisia nominaaleja, joilla on klassifikatorinen alkuperä (esim. LINTU ja LENTOKONE) ja (1.4) leksikaalisia indeksejä (esim. henkilöviitteiset osoitukset). Kieliopilliset nominaalistajat jakautuvat kolmeen tyyppiin: (2.1) SASSeihin eli käsimuodon ja liikkeen ryppäänä muodostamiin koon ja muodon tarkentajiin (engl. Size and Shape Specifiers), (2.2)
klassifikaattoreihin eli semanttisesti rikkaisiin käsimuotoihin ja (2.3) topiikkia merkitseviin indekseihin (erilaiset puolisidonnaiset osoituselementit). Verbaalit muodostavat Rissasen (1998: 126 142) mukaan kolme pääluokkaa sen perusteella, millainen vartalo niillä on. Yksimorfeemisen vartalon sisältävät verbaalit ovat muotonsa puolesta kaikkein vakioisin luokka (esim. TIETÄÄ, PYYTÄÄ, TYKÄTÄ). Kaksimorfeemisen vartalon sisältävien verbaalien muoto vaihtelee sen mukaan, miten ne osoittavat tekijää ja kohdetta tai muita semanttisia rooleja (esim. ANTAA, OPETTAA, KYSYÄ). Monimorfeemisen vartalon sisältävien verbaalien muoto voi vaihdella potentiaalisesti kaikkien rakenneosasten suhteen, ja niiden käsimuoto on Rissasen analyysissa klassifikaattori. Nämä merkitykseltään fraasimaiset verbaalit jakautuvat kahteen alaluokkaan, joista toisen jäsenet ilmaisevat itsenäistä liikettä/liikkumista (esim. B-KL-"liikkuu ja pysähtyy"-3-2 'suorakulmion kaltainen olio tulee ja pysähtyy') ja toisen aiheutettua liikettä/liikkumista (esim. 5...-KL-"ojentaa"-1-2 'viittojan edustama olio ojentaa edessä olevalle pallomaisen objektin'). Rissasen esittämä nominaalien ja verbaalien luokittelu on laajin suomalaisen viittomakielen sanaluokkia koskeva jäsennys. Siitä voidaan kuitenkin esittää muutamia kriittisiä huomioita. Nominaalien osalta on aiheellista ensinnäkin kysyä, miten edustavia Rissasen esittämät alakategoriat ovat (esim. jako leksikaalisiin indekseihin ja topiikkia merkitseviin indekseihin; vrt. myös luvussa 4 esiteltyyn ominaisuusviittomien analyysiin)? Toiseksi on niin, että Rissanen tulkitsee esimerkiksi SASSien liikkeen morfeemiksi, vaikka tämän artikkelin viitekehyksessä ko. liike edustaa elekomponenttia. Kolmanneksi esimerkiksi semanttisesti runsasmerkityksisen käsimuodon analyysi puhutun kielen klassifikaattoria vastaavaksi elementiksi ei välttämättä ole pätevä; puhutussa kielessä klassifikaattorin pääfunktio on osoittaa sanan kuulumista tiettyyn semanttiseen luokkaan (esim. elolliset vs elottomat), mutta viitotussa kielessä ja suomalaisessa viittomakielessä klassifikaattoreiksi väitetyt käsimuodot näyttäisivät toimivan pikemminkin tekstin sidostajina ja merkityksen tarkentajina (vrt. Jantunen 2008b: 104 106). Myöskään klassifikaattoriksi väitetyn käsimuodon status nominaalistajana ei ole itsestäänselvä, ja se kaipaisi elaboraatiota:
klassifikaattoriksi väitetty käsimuoto ei esimerkiksi muuta nominaaliksi sellaista verbaalia, johon se on sulautunut. Tärkein Rissasen verbaalijaotteluun kohdistuva kritiikki koskee koko analyysin perustamista (vartalo)morfeemin käsitteelle. On nimittäin niin, että kaksi- ja monimorfeemisesta vartalosta koostuvaksi väitettyjen verbaaleiden vartalomorfeemia ei ole mahdollista muodollisesti rajata. Tämä tarkoittaa, että Rissasen morfeemipohjainen analyysi ajautuu äärettömään allomorfiaan; esimerkiksi kaksimorfeemisesta vartalosta koostuva viittoma ANTAA voidaan potentiaalisesti tuottaa missä tahansa kolmiulotteisen tilan paikassa eri tavoin suunnattuna. Toisaalta myös itse vartalon käsitteeseen liittyy Rissasen analyysissa perustavanlaatuisia ongelmia. Viime kädessä ei ole selvää, postuloituuko suomalaiseen viittomakieleen kolme abstraktia vartaloa vai kolme vartalotyyppiä, joilla kullakin on määrittelemätön määrä edustajia. Lisäksi on epäselvää, onko yksimorfeemisen vartalon sisältäväksi verbaaliksi analysoitu viittoma lopulta ainoastaan yksimorfeeminen verbaali (vrt. perfektiivistä aspektia ilmaisevien pikkuviittomien status suffikseina). Huomattava on lisäksi, että Rissasen verbaaliluokittelu ei näyttäisi kattavan kokonaisen kohteen eksistenssiä predikoivia verbaaleja. Rissasen ohella suomalaisen viittomakielen verbaaleja on käsitellyt Takkinen (2008), joka tosin katsannossaan puhuu verbeistä. Takkisen verb(aal)ijako pohjaa Liddellin (2003) amerikkalaisen viittomakielen pohjalta esittämään kolmijakoon ja käsittää (1) tavalliset verbit (engl. plain verbs; vrt. yksimorfeemisen vartalon sisältävät verbaalit), (2) osoittavat verbit (engl. indicating verbs; vrt. kaksimorfeemisen vartalon sisältävät verbaalit) ja (3) kuvailevat verbit (engl. depicting verbs; vrt. monimorfeemisen vartalon sisältävät verbaalit). Näistä kuvailevat verbit ovat Takkisella päähuomion kohteena. Kun Liddell jakaa vastaavan luokan kolmeen laajaan alakategoriaan (verbs signifying (i) presence of an entity at a place, (ii) the shape and extent of a surface or the extent of a linear arrangement of individual entities, or (iii) movements and actions), niin Takkinen erittelee alakategorioita yhteensä viisi: (3.1) prosessiliikkeestä ja kokonaista kohdetta kuvaavasta käsimuodosta koostuvat verbit (esim. 'auto ajaa mäkistä tietä'), (3.2) prosessiliikkeestä ja käsittelykäsimuodosta koostuvat verbit (esim. 'nostan
puunlehden maasta'), (3.3) kontaktiliikkeestä ja kokonaista kohdetta kuvaavasta käsimuodosta koostuvat verbit (esim. 'tuossa auto on pysäköitynä'), (3.4) kohdetta kuvailevasta liikkeestä ja kokonaista kohdetta kuvailevasta käsimuodosta koostuvat verbit (esim. 'parkkipaikalla on autoja riveittäin') ja (3.5) kohdetta kuvailevasta liikkeestä ja muotoa ja kokoa piirtävästä käsimuodosta koostuvat verbit (esim. 'järven pinta on peilityyni'). Takkisen (2008) (ja sen perustana olevan Liddellin 2003) näkökulmalla on tässä artikkelissa esittelemääni näkökulmaan nähden selkeitä yhtymäkohtia: Takkinen hyväksyy eleet osana kieltä (joskaan ei niitä tyypittelyssään kovin eksplisiittisesti hyödynnä) ja välttää esimerkiksi semanttisten käsimuotojen automaattista klassifikaattoritulkintaa. Kuitenkin myös perustavaa kritiikkiä Takkisen jaottelua kohtaan voidaan esittää. Ensinnäkin esityksen suhteuttaminen Rissasen (1998) esittämään verbaalijakoon on paikoin vaikeaa, koska Takkisen analyysi ei sitoudu Rissasen etabloimaan sanaluokkatutkimuksen perinteeseen; tämä näkyy konkreettisimmin tavassa välttää termin verbaali käyttöä ja toisaalta tavassa ottaa termi verbi annettuna. Toiseksi Takkisen jaottelussa kokoa ja muotoa piirtäviä ja kuvailevia viittomia (luokka 3.5) käsitellään verbimäisinä yksikköinä. Aikaisemmassa tutkimuksessa (Rissanen 1998: 110 117) näiden viittomien on kuitenkin osoitettu toimivan muun muassa kieliopillisina nominaalistajina (esim. RUMMUTTAA+"rummun muodon kuvailu" > 'rumpu'), ja ne myös leksikaalistuvat nominaaleiksi (esim. IKKUNA). Tulkintani mukaan Takkinen yliyleistääkin esimerkiksi luonnehtivat nominaalipredikaatit verb(aal)eiksi. 3.2 Oma analyysini Suomalaisen viittomakielen pääsanaluokkia koskeva analyysini perustuu Rissaseen (1998), tehden siihen kuitenkin muutamia irtiottoja ja täydennyksiä. Kantani aiemmin pääsanaluokista sanottuun on tarkasti ottaen se, että hyväksyn Rissasen laajan semantiikkaan perustuvan nominaali verbaali-erottelun vedoten sen ontologiseen ja metodiseen validiuteen (ks. luku 2). Rissasen morfologiseksi väittämää verbaaleiden aspektinmerkintää ja transitiivisuuden koodausta pidän nominaali verbaali-erottelussa
suuntaa antavana. Käytännössä katson, että molemmat ilmiöt ovat olemassaolevia ja vaikuttavat vain verbaaleihin (so. eivät nominaaleihin). En kuitenkaan ole Rissasen kanssa samaa mieltä siitä, että ko. ilmiöt ovat morfologisia. Verbaalin perään liittyvillä aikaa rajaavilla viittomilla kuten VALMIS, LOPPU ja JO ilmaistu tilanteen ajallinen rajaaminen (so. perfektiivinen aspekti) on analyysissani leksikaalis syntaktinen ilmiö, ei morfologinen suffiksaatio; tarkempaa tutkimusta verbaalin ja aikaa rajaavien viittomien muodollisesta suhteesta tosin tarvitaan. Samantyyppisen väitteen esitän myös Rissasen transitiivisuuden nimikkeellä käsittelemästä verbaaliviittomien suuntaamisilmiöstä: en analysoi esimerkiksi tekijän ja kohteen ilmaisua verbaalin muodolla morfologiseksi vaan gradientiksi, elekomponentin kautta toteutetuksi (konkreettiseksi tai abstraktiksi) osoittamiseksi (vrt. Liddell 2003). Syntaksin näkökulmasta katson, että Rissasen esittämiä havaintoja nominaali verbaalierottelusta tulee täydentää. Oman tutkimukseni (etenkin Jantunen 2008b) pohjalta esitän suomalaisen viittomakielen prototyyppikategorioiden nominaali ja verbaali syntaktisiksi määrittelykriteereiksi semanttisesti olioviitteisten ja toimintaviitteisten viittomien distribuutiota yksinkertaisissa isoloiduissa rakenteeltaan täydellisissä transitiivissa väitelauseissa. Kyseisessä ympäristössä on aina niin, että konstruktion ensimmäinen jäsen on olioviitteinen A-argumentin funktiossa toimiva ja tekijää ilmaiseva yksikkö (so. nominaali). Toimintaa predikoiva yksikkö (so. verbaali) ei voi transitiivikonstruktiota aloittaa; verbaali sijoittuu, osittain sen tyypistä riippuen, kahden nominaalin (A- ja P-argumentin) väliin, tai lauseen loppuun. Verbaali sijoittuu lauseen loppuun aina silloin, kun se samastuu Rissasen monimorfeemisesta vartalosta koostuvaksi verbaaliksi/takkisen kuvailevaksi verbiksi, joita omassa analyysissani kutsun tyypin 3 verbaaleiksi (ks. alla). Skemaattiset esimerkit olio- ja toimintaviitteisten viittomien, nominaalien (N) ja verbaalien (V), kieliopillisesta ja epäkieliopillisesta distribuutiosta yksinkertaisissa isoloiduissa rakenteeltaan täydellisissä transitiivissa väitelauseissa on annettu kohdassa (1) (asteriski merkitsee epäkieliopillista vaihtoehtoa). (1) a. N A VN P (POIKA OSTAA OMENA) b. N A N P V (POIKA OMENA OSTAA) c. *VNN (esim. OSTAA POIKA OMENA)
Prototyyppisen nominaalin ja verbaalin kolmikriteerimääritelmäni on esitetty kootusti taulukossa 1. Korostan, että peruserottelu nominaali verbaali pohjaa Rissasen perustutkimukseen (1985, 1998). Oma kontribuutioni on Rissasen morfologiseksi väittämien prosessien uudelleenanalyysi ja revisio tämänhetkistä tutkimustietoa vastaavaksi, sekä määrittelykriteeristön täydentäminen syntaktisella evidenssillä. TAULUKKO 1. Kategorioita nominaali ja verbaali määrittelevät kriteerit suomalaisessa viittomakielessä. Prototyyppinen nominaali Semanttisesti: viittaa asiaan, esineeseen, olioon Leksikaalisesti: ei koodaa aspektia tai teonlaatua eikä transitiivisuutta Syntaktisesti: aloittaa aina yksinkertaisen isoloidun rakenteeltaan täydellisen transitiivisen väitelauseen Prototyyppinen verbaali Semanttisesti: koodaa tilaa, tapahtumaa, toimintaa Leksikaalisesti: koodaa aspektia ja teonlaatua sekä transitiivisuutta Syntaktisesti: ei koskaan aloita yksinkertaista isoloitua rakenteeltaan täydellistä transitiivista väitelausetta Varsinaisen nominaali verbaali-erottelun lisäksi on välttämätöntä, luvussa 3.1 esitetyn kritiikin perusteella, osin uudelleenanalysoida ja revisioida Rissasen (1998; myös Takkinen 2008) esittämää nominaali- ja verbaalikategorioiden sisäistä luokittelua. Nominaalityypittelyyn ja nominaalien jatkoanalyysiin esitän kolmea suoraa muutosta. Näistä ensimmäinen koskee Rissasen SASSien liikkeestä esittämää morfeemianalyysia: toisin kuin Rissanen, analysoin SASSien kuvailevan liikkeen elekomponentiksi, en morfeemiksi (esim. Okrent 2002; Liddell 2003). Toinen muutos koskee Rissasen semanttisille käsimuodoille antamaa klassifikaattoritulkintaa: toisin kuin Rissanen (ja useimmat muut viitotun kielen tutkijat), en analysoi näitä käsimuotoja puhutun kielen klassifikaattoreita vastaaviksi yksiköiksi, vaan syntaktis tekstuaalisissa tehtävissä (esim. verbaaliin sulautuneina sidonnaisina ydinargumentteina ja tekstin sidostajina) käytetyiksi anaforisiksi indekseiksi (vrt. Slobin 2005; Jantunen 2008b); ratkaisullani on vaikutuksensa myös alakategorioiden nimityksiin. Kolmanneksi, sen sijaan että tulkitsisin SASSit, semanttiset anaforisina indekseinä käytetyt käsimuodot (vrt. klassifikaattorit) ja topiikkia merkitsevät indeksit automaattisesti kieliopillisiksi nominaalistajiksi, käsittelen niitä astetta yleisemmin kieliopillisina nominaaleina (tämä ei kiellä niiden potentiaalista nominaalistajafunktiota). Alakategorisoinnin lopullisen edustavuuden jätän jatkotutkimuksen selvitettäväksi (vrt. myös luku 4).
Verbaaleiden jatkoluokitteluni vertautuu muutamissa keskeisissä periaatteissa lopulta enemmän Takkiseen (2008) kuin Rissaseen (1998), sillä hyväksyn verbaalityypittelyni lähtökohdaksi Liddellin (2003) esittämän kolmikantaisen perusluokituksen ja siihen pohjaavan näkemyksen, jonka mukaan verbaalit voivat sisältää (nominaalisten SASSien tapaan) gesturaalisia (so. gradientteja) elementtejä. Poikkean Liddellistä ja muun muassa Takkisesta kuitenkin sikäli, että en käsittele kokoa ja muotoa piirtäviä ja kuvailevia viittomia verb(aal)eina, vaan Rissasen tapaan, ja hänen tarjoamaan evidenssiin nojaten, nominaalisina SASSeina. Erottaakseni oman verbaaliluokitukseni muista olemassaolevista luokituksista, käytän kolmesta pääverbaalityypistä nimityksiä tyypin 1 verbaalit (vrt. yksimorfeemisen vartalon sisältävät verbaalit, tavalliset verbit, plain verbs), tyypin 2 verbaalit (vrt. kaksimorfeemisen vartalon sisältävät verbaalit, osoittavat verbit, indicating verbs) ja tyypin 3 verbaalit (vrt. monimorfeemisen vartalon sisältävät verbaalit, kuvailevat verbit, depicting verbs). TAULUKKO 2. Suomalaisen viittomakielen verbaalityypit. tyyppi 1 tyyppi 2 tyyppi 3 a tyyppi 3 b peruskompositio morfemaattinen morfemaattis gesturaalinen elekomponentin funktio esimerkkejä RAKASTAA, TIETÄÄ ja TYKÄTÄ indikoi osoittamalla verbaalin koodaaman tilanteen osallistujia KATSOA, OPETTAA ja KYSYÄ morfemaattis gesturaalinen; koostuvat morfemaattisella tasolla käsimuotomorfeemista ja eksistentiaalisesta liikejuuresta ilmaisee lokatiivis topografisen kuvailun avulla olion eksistenssiä jossakin paikassa morfemaattis gesturaalinen; koostuvat morfemaattisella tasolla vähintäänkin käsimuotomorfeemista ilmaisee lokatiivis topografisen kuvailun avulla olion kausaalista tai autonomista liikettä/liikkumista PYSTYSSÄ-OLEVA- IHMINEN-ON-jossakinpaikassa SIIRTÄÄ- HERNEMÄINEN-PIENI- ASIA ja LENTOKONE-LENTÄÄ- KIEPPUEN Tulkintani suomalaisen viittomakielen verbaalityypeistä on esitetty tiivistetysti taulukossa 2. Tyypin 1 verbaalit ovat rakenteeltaan puhtaan morfemaattisia yksiköitä (esim. TIETÄÄ). Tyypin 2 verbaalit sisältävät morfemaattisen komponentin ja referent(t)i(e)n paikkaa konkreettisesti tai abstraktisti osoittavan, paikan ja orientaation kautta toteutuvan elekomponentin (esim. OPETTAA-2-1). Myös tyypin 3 verbaalit
sisältävät morfemaattisen komponentin ja elekomponentin. Näissä verbaaleissa morfemaattisen rakenteen tunnusmerkki on semanttisesti rikas anaforisena indeksinä toimiva käsimuoto (vrt. klassifikaattori). Elekomponentti on funktioltaan joko osoittava tai topografis lokatiivisesti kuvaileva ja se toteutuu paikan, orientaation ja tietyissä tapauksissa (tyypissä 3b, ks. alla) myös liikkeen kautta. Tyypin 3 verbaalit jakautuvat vielä kahteen alaluokkaan, jotka ovat: (a) käsimuotomorfeemista ja eksistenssiä ilmaisevasta liikemorfeemista (lyhyt suora liike) koostuvat tyypin 3 verbaalit (esim. {km-g}+{lyhyt suora liike}-2 'pystysuora objekti on paikassa x') ja (b) morfemaattisesti pelkästään käsimuodosta koostuvat tyypin 3 verbaalit (esim. {km-b}-"liikkuu puikkelehtien"-3-2 'suorakulmiomainen olio liikkuu horisontaalisella tasolla puikkelehtien'). Tyypin 3 verbaalit muodostavat syntaktisesti oman erityisluokan (Jantunen 2008b), sillä ne ovat distribuutioltaan aina lauseenloppuisia (emt. 106). Lisäksi niiden käsimuoto koodaa automaattisesti tietoa predikaatin semanttisista argumenteista ja toimii näin verbaalin sidonnaisena ydinargumenttina: kokonaista kohdetta edustava käsimuotomorfeemi viittaa aina predikaatin ykkösargumenttiin ja on syntaktisen A- argumentin funktiossa; käsittelykäsimuoto viittaa predikaatin kakkosargumenttin ja on syntaktisen P-argumentin funktiossa (emt. 104). Tyypin 3 verbaaleiden argumentinmerkintäkyvyn perusteella ja osalta suomalainen viittomakieli vertautuu navahon ja trotzilin kaltaisiin head-marking-kieliin (Jantunen 2008b; ks. myös Nichols 1986; Slobin 2005). 3.3 Kategoriastatuksen toteamisesta Irrallaan kontekstista tarkastelluista nominaaleista ja verbaaleista osa on selviä, kategoriaprototyyppien kriteerit maksimaalisesti täyttäviä tapauksia (esim. nominaali TYTTÖ sekä verbaali OPETTAA). Monen yksittäisen viittoman kohdalla ei kuitenkaan ole selviö, kumpaa pääsanaluokkaa viittoma edustaa. Yksi tällainen muoto on kuvattu Suomalaisen viittomakielen perussanakirjan artikkelissa 3 (kuvio 3). Kyseisen muodon ensimmäinen käännösvastine on suomen verbi tietää, mutta jo heti seuraavana (ja
samanarvoisena) vastineena viittomalle on määritetty substantiivi tieto. Implikaatio on, että yksi viittoma on tasa-arvoisesti sekä verbaali että nominaali. KUVIO 3. Suomalaisen viittomakielen perussanakirjan (1998) artikkelin 3 viittoma. Käänteinen esimerkki edellä mainitusta tapauksesta on annettu karkeasti glossaten kohdassa (2). Glossauksen perusteella kohdat a ja b sisältävät kaksi erilaista takkiviitteistä viittomaa, nominaalin TAKKI ja verbaalin TAKKI-PÄÄLLE. On kuitenkin niin, että glossauksen pohjana olevassa viittomakielisessä materiaalissa nämä viittomat ovat huuliota ja lauseprosodiikka myöten identtiset. Implikaatio on jälleen, että verbaalin ja nominaalin välillä ei ole lopullista eroa. (2) a. OMA-2 TAKKI KÄMMENET-YLÖS-missä 'Missä sinun takkisi on?.' b. OSOITUS-2 TAKKI-PÄÄLLE OSOITUS-2 'Pue takki päälle.' Rissanen (1998) tulkitsee edellä viitatut 'tietämistä' ja 'tietoa' sekä 'takkia' ja 'takkiutumista' merkitsevät viittomat teoreettisesti sellaisiksi muodoiksi, joilla on sama juuri ja jotka näin ollen todella ovat yhtäaikaisesti sekä nominaaleja että verbaaleja (emt. 142). Oma kantani kohdassa (2) kuvatun kaltaisiin tapauksiin kuitenkin on, että yhteisen juuren olettaminen nominaaliselle ja verbaaliselle muodolle monimutkaistaa tarpeettomasti kuvausanalyyttista käsitteistöä ja sen tasoja: juurimorfeemitason olettaminen ei tuo analyysiin mitään lisäarvoa, sillä aivan yhtä hyvin voidaan puhua kahdesta lähtökohtaisesti erillisestä viittomasta, joista toinen on nominaali ja toinen verbaali; viittomat vain sattuvat olemaan kyseisessä tapauksissa homoformisia (vrt.
homonyymeja). Tämä näkemys voidaan laajentaa, vastaavalla kuvausanalyyttisen käsitteistön yksinkertaistamisedulla, myös aiempaan 'tietää' 'tieto'-tapaukseen. Se, että hylkään juurimorfeemin käsitteelle rakentuvan tulkinnan tarkoittaa laajemmassa mittakaavassa, että irtaudun perinteestä, jossa viittomien sanaluokkaa määritetään yksittäisten, kontekstista irroitettujen (abstraktien) muotojen perusteella. Sanaluokkien määrittämistä koskeva pääväitteeni onkin, että viittomien status muun muassa nominaalina ja verbaalina on todettavissa ainoastaan käyttöyhteyden perusteella, jolloin ongelmia viittoman nominaali- tai verbaalistatuksesta ei ainakaan periaatteessa synny (ks. myös Rissanen 1998: 90); esimerkiksi kohdan (2) esimerkeissä viittomien nominaali verbaalitulkinta on yksiselitteinen. Määrittämisessä ratkaisevassa roolissa ovat luvuissa 3.1 ja 3.2 esitetyt kategorioita nominaali ja verbaali erottavat semanttiset ja kieliopiliset, etenkin syntaktiset, kriteerit. Lisäksi käytännön apua erotteluun saa esimerkiksi viittoman huuliosta ja liikkeen tavasta: Rainò (2001: 41) on osoittanut, että viittomakieliset huuliot esiintyvät verbaaleiden kanssa, ja esimerkiksi Rissasen (1998: 131 132) tutkimuksen perusteella on ilmeistä, että liike on nominaaleissa ja verbaaleissa monesti fonetiikaltaan erilainen (esim. nominaaleissa usein suppeampi kuin verbaleissa). Näkökulmallani on lopulta seurauksensa myös yleiselle viittomakielten sanakirjatyölle. Sanakirjoja ei voida enää laatia pohtimalla ainoastaan yksittäisen käsitteen viittomakielistä (perusmuotoista) vastinetta tai yksittäisen (perusmuotoisen) viittoman potentiaalisia merkityksiä. Sen sijaan leksikografisen työn lähtökohdaksi on otettava, jo kieleen sisäänrakennetun variaationkin vuoksi (ks. luku 2.2 ja esim. Hoyerin artikkeli tässä teoksessa), korpus-aineisto ja sieltä sanastetut esiintymät konteksteineen. Ideaalisti tällä toimintatavan muutoksella vältetään rakenteellisesti hyvin ladattujen abstraktien viittomien postulointi (vrt. esim. se, että yhden viittoman oletetaan olevan sekä nominaali että verbaali).
4 Onko suomalaisessa viittomakielessä kategoriaa adjektiivi? Edellä (luku 1) on todettu, että kielitypologisesti keskeisimmät pääsanaluokat ovat substantiivi, verbi ja adjektiivi. Näistä ensimmäinen on merkityksensä ja funktionsa puolesta prototyyppisesti kohteeseen viittaavien sanojen luokka (vrt. suomalaisen viittomakielen nominaali), toinen toimintaa predikoivien sanojen luokka (vrt. suomalaisen viittomakielen verbaali) ja kolmas ominaisuutta ilmaisevien ja modifioivien sanojen luokka (esim. Croft 2003: 185). Samassa yhteydessä on kuitenkin mainittu, että adjektiivin status pääsanaluokkana tai edes itsenäisenä kategoriana ei ole kaikissa kielissä itsestäänselvä. Tämän ominaisuutta ilmaisevien ja funktioltaan modifioivien sanojen kategorisoinnin problematiikan on Croft (emt.) kiteyttänyt seuraavasti: Cross-linguistically, the category identified with the label adjective varies much more than those labelled noun and verb. In some languages, such as English, there is a large class of adjectives which can be added to quite easily [ ]. In a number of languages, such as Hausa, there is a small closed class of words, defined on internal grammatical criteria, which is generally identified with the adjective category. In yet other languages, such as Chinese, it is claimed that adjectives do not exist [ ], and the translational equivalents of English adjectives are assigned to the categories of noun and verb, depending on their grammatical behavior. Suomalaisen viittomakielen tutkimuksessa kategorian adjektiivi olemassaoloa ei ole täsmällisesti käsitelty. Ominaisuusviittomista on puhuttu tutkijakohtaisesti ja vaihdellen marginaalisina verbaaleina (esim. Rissanen 1998: 208), adjektiivinomaisina predikaatteina (esim. Rissanen 1985: 33) ja itsenäisempinä, mutta tarkemmin määrittelemättöminä adjektiiviviittomina (Takkinen 2000: 67). Kieliopetuksessa on termiä adjektiivi käytetty varsin taajaan, mutta ilman tutkimuksellista perustaa. Ominaisuusviittomia on suomalaisessa viittomakielessä erilaisia. Itsenäisenä alaluokkana voidaan ensiksikin pitää väriviittomia, kuten PUNAINEN, MUSTA ja VALKOINEN. Toiseksi alaluokaksi on mahdollista erottaa tunnetta ja olotilaa luonnehtivat viittomat, kuten VIHAINEN, SURULLINEN ja ILOINEN. Lisäksi itsenäisen ominaisuusviittomien alaluokan muodostavat edellä luvussa 3 käsitellyt SASSit eli koon ja muodon tarkentajat (esim. SASS-B-"tasainen"-1-2 'tasainen pinta').
Alaluokkia on mahdollista erotella vielä lisää, mutta jatkossa nämä kolme luokkaa muodostavat käsittelyn viitekohdan. Ominaisuusviittomista esitetyt vaihtelevat tulkinnat pakottavat ottamaan kantaa niiden kategoriastatukseen. Tässä artikkelissa argumentoin, että ominaisuusviittomat eivät muodosta suomalaisessa viittomakielessä itsenäistä (pää)sanaluokkaa adjektiivi, vaan analysoituvat marginaalisiksi nominaaleiksi ja verbaaleiksi. Väitteeni perusta on ominaisuusviittomien semantiikassa ja kieliopillisessa käyttäytymisessä, joiden perusteella viittomia ei ole ensinnäkään mahdollista niputtaa yhdeksi itsenäiseksi luokaksi. Toisaalta semanttinen ja kieliopillinen evidenssi puoltaa ominaisuusviittomien sijoittamista nominaalien ja verbaalien kategorioihin, käytännössä niiden periferiaan. Väriviittomat (esim. MUSTA) analysoin marginaalisiksi nominaaleiksi (vrt. kiinteät leksikaaliset nominaalit): niiden voidaan ajatella viittaavan konkreettiseen tai abstraktiin väriolioon (vrt. suomen viihtyisyys), niiden muoto ei ilmaise aspektuaalisuutta tai siihen kiinteästi liittyvää teonlaatua (esim. tilanteen toisteisuutta, jatkuvuutta tai pysyvyyttä, ks. Rissanen 1985: 112 117) ja ne voivat (tietyin, ennen kaikkea semanttisin varauksin) aloittaa yksinkertaisen rakenteeltaan täydellisen transitiivisen väitelauseen. Esimerkiksi: (3) MUSTA TARKOITTAA VAARA 'Musta tarkoittaa vaaraa.' Lisäksi väriviittomat ovat tyypillisiä nominaalisten lausetyyppien, kuten ekvatiivilauseen (tarkemmin Jantunen 2007b), jäseniä: (4) PUNAINEN (/) VÄRI 'Punainen on väri.' Tunnetta ja olotilaa ilmaisevat viittomat (esim. VIHAINEN) analysoin niiden keskeisten semanttisten ja kieliopillisten ominaisuuksien perusteella marginaalisiksi verbaaleiksi (vrt. tyypin 1 verbaalit). Ne eivät viittaa olioon vaan koodaavat pikemminkin tilanteen staattista ulottuvuutta (vrt. esim. statiiviset verbaalit, kuten TUNTEA). Toiseksi niiden muoto voi ilmentää aspektuaalisuutta ja teonlaatua, ennen
kaikkea puheena olevan ominaisuuden muuttumista pysyväksi (ks. Rissasen 1985: 112 113 esittelemä predispositionaalinen aspekti). Kolmanneksi niiden ei voida mielekkäästi sanoa kykenevän aloittamaan isoloitua yksinkertaista rakenteeltaan täydellistä transitiivista väitelausetta; toisaalta on kyllä niin, että tunnetta ja olotilaa ilmaisevat viittomat ovat tyypillisiä luonnehtivien, useissa kielissä nominaalisiksi analysoitujen lauseiden predikaatteja (vrt. Jantunen 2007b: 133 134): (5) NAINEN (PI) VIHAINEN 'Nainen on vihainen.' Kolmatta ominaisuusviittomien alaluokkaa, koon ja muodon tarkentajia eli SASSeja, on käsitelty jo edellä luvussa 3. Ne ovat analyysissani kieliopillisia nominaaleja, jotka toimivat muun muassa verbaaleiden jäljessä nominaalistajina (Rissanen 1998). Leksikaalistuneemmat SASSit voivat lisäksi olla luonnehtivien lauseiden nominaalipredikaatteja (vrt. luvussa 3.2 esiteltyyn Takkisen 2008 verbityypittelyyn): (6) JÄRVI TASAINEN-LAAKEA (< SASS-B-"tasainen"-1-2) 'Järven pinta on peilityyni.' Ominaisuusviittomien semanttiset ja kieliopilliset piirteet on koottu yhteen ja suhteutettu prototyyppisen nominaalin ja verbaalin määrittelykriteereihin taulukon 3 piirrematriisissa. Ydinnominaali TAULUKKO 3. Alustava piirrematriisi ominaisuusviittomien sijoittumisesta nominaali verbaalijatkumolle. Leksikaalinen luonnehtiva nominaali Kieliopillinen luonnehtiva nominaali Statiivinen verbaali Luonnehtiva statiivinen verbaali Ydinverbaali (dynaaminen) Esimerkki MIES PUNAINEN "SASS" TUNTEA VIHAINEN KÄVELLÄ Viittaa olioon x x (x) Viittaa toimintaan Aspekti ja teonlaatu Aloittaa yksinkertaisen transitiivisen väitelauseen x (x) x x x x x
Kategorian adjektiivi olemattomuuden puolesta suomalaisessa viittomakielessä voidaan esittää myös muuta evidenssiä. Ensinnäkin kategorian adjektiivi olemattomuutta puoltaa se, että ydinnominaalisia "genetiiviatribuutteja" ja luonnehtivia "adjektiiviatribuutteja" ei suomalaisessa viittomakielessä perustapauksessa erotella morfosyntaktisesti saman lausekkeen sisällä (ks. Takkinen & työryhmä 2005): (7) a. [TOMMI OMENA] 'Tommin omena' b. [PUNAINEN OMENA] 'punainen omena' Suomen kielessä kohdan (7) kaltaiset ilmaukset käyttäytyvät kieliopillisesti eri tavalla: suomen genetiiviatribuutteina toimivat substantiivit merkitään genetiivin tunnuksella (vrt. Tommi-n), adjektiiviatribuuteissa ei ole perustapauksessa erillistä merkintää. Suomessa tämä morfologinen erottelu on yksi kategorioiden substantiivi ja adjektiivi erottamista motivoiva kieliopillinen tekijä. Toisaalta kategorian adjektiivi olemattomuutta suomalaisessa viittomakielessä puoltaa se, että ydinverbaalit ja predikoivat ominaisuusviittomat koodataan minimaalisissa lauseissa perustapauksessa identtisesti: (8) a. TYTTÖ ITKEÄ 'Tyttö itkee.' b. TYTTÖ ILOINEN 'Tyttö on iloinen.' Kohdan (8) esimerkit eivät eroa syntaktisesti eivätkä morfologisesti toisistaan. Suomen kielessä, jossa kategoriat verbi ja adjektiivi erotellaan, vastaavat rakenteet sen sijaan ovat syntaktisesti erilaisia siten, että luonnehtivat lauseet sisältävät aina kopulan (so. on). Suomalaisessa viittomakielessä ei ole kopulaa (Jantunen 2007b).
5 Lopuksi Tässä artikkelissa olen esittänyt teorian suomalaisen viittomakielen pääsanaluokista. Olen argumentoinut, että semanttisin ja kieliopillisin kriteerein määriteltyjä pääsanaluokkia on suomalaisessa viittomakielessä kaksi: nominaali ja verbaali. Lisäksi olen argumentoinut, että sanaluokkaa adjektiivi ei suomalaisessa viittomakielessä ole. Adjektiivikategorian postuloinnin lähtökohtana normaalisti olevat ominaisuusviittomat analysoituvat semanttisen ja kieliopillisen käyttäytymisensä perusteella marginaalisiksi nominaaleiksi ja verbaaleiksi. Viittomien sanaluokkastatuksen toteamisen osalta olen korostanut, että sanaluokka on todettavissa yksiseliteisesti ainoastaan käyttöyhteyden perusteella. Käytännössä väite on kritiikkiä abstraktin perusmuodon käsitteelle rakentuvaa klassista leksikaalista viittomakielentutkimusta kohtaan. Konkreettisen sanakirjatyön näkökulmasta väitteellä on lisäksi omat seurauksensa: leksemaattisia viittomia ei voida enää sanakirjoissa kuvata teoreettisesti ladatuiksi (esim. niin, että yksi viittoma kuvataan sekä nominaalina että verbaalina), vaan ne tulee sanastaa ja kuvata korpuspohjaisesti käyttöyhteydessään (näin yksi viittoma voi olla vain nominaali tai verbaali). Kirjallisuus Alopaeus, C. H. 1868. Lyhykäinen ohje kuuromykkiä kotona kaswattamaan ja opettamaan [ruotsinkielisestä käännös]. Turussa, Frenckellin kirjapainosta, 1869. Chomsky, N. 1965. Aspects of the theory of syntax. Cambridge, MA: MIT Press. Croft, W. 2003. Typology and universals. 2nd edition Cambridge: Cambridge University Press. Dryer, M. S. 2006. Descriptive theories, explanatory theories, and Basic Linguistic Theory. Teoksessa F. Ameka, A. Dench & N. Evans (toim.) Catching language: issues in grammar writing, 207 234. Berlin: Mouton de Gruyter. Emmorey, K. 1999. Do signers gesture? Teoksessa L. S. Messing & R. Campbell (toim.) Gesture, speech, and sign, 133 159. New York: Oxford University Press. Givón, T. 2001. Syntax. Volume 1. Amsterdam: John Benjamins.