VALTA JA RAHA Venäjällä ei ole lakia, on tolppa ja tolpan päässä kruunu. Aleksander Pu kin runoelmassa Jevgeni Onegin Valta ja raha ovat toistaiseksi Venäjällä kietoutuneet niin tiiviisti toisiinsa, että talouselämän ymmärtämiseksi pitää ensin ymmärtää valtajärjestelmän logiikka. Tästä asiasta on olemassa ainakin suomalaisessa julkisessa keskustelussa kaksi toisilleen vastakkaista väärinkäsitystä. Ensimmäinen on se, että Venäjällä olisi poliittinen järjestelmä vallan kolmijakoineen, puolueineen ja parlamentteineen aivan niin kuin länsimaissakin on. Toinen taas on se, ettei Venäjällä ole mitään laillista poliittista tai muutakaan järjestystä, vaan kaikki on jotenkin läpikorruptoitunutta, rikollista tai ainakin epäjärjestyksessä eikä maata voi ymmärtää kuin korkeintaan taiteen, historian tai tunteen kautta. Kumpikaan ei vastaa todellisuutta maan pinnalla. Perustan käsitykseni paitsi omaan ammatilliseen sisäpolitiikan ja talouden seurantaani myös useiden ansioituneiden yhteiskuntatieteilijöiden analyysiin, joka monissa kohdin vahvistaa ja jäsentää käytännön kenttäkokemusta. Ševtsova, Oleinik, Ledenjova ja monet muut ovat julkaisseet poliittistaloudellisesta kokonaisuudesta myös englanniksi erittäin yleistajuista ja silti täsmällistä analyysiä, johon ehdottomasti kannattaa perehtyä, jos tuntuu siltä, ettei Venäjää voi järjellä ymmärtää. 166
Olennainen käsite tässä yhteydessä Venäjällä on sistema. Tutkija Anton Oleinik on tehnyt sisältöanalyysia venäläisen eliitin käyttämästä kielestä, ja siinä kolme keskeisintä sanaa olivat muutama vuosi sitten raha, biznes ja sistema. Lilia Ševtsovalta voi lainata suoraan määritelmän siitä, mikä on sistema. Hallintojärjestelmälle on tyypillistä paternalismi, valtion ylivalta yksilöön nähden, eristäytyminen ulkomaailmalta ja suurvaltatavoitteet. Järjestelmän keskiössä on kaikkivoipa johtaja lain yläpuolella tai itse laki, vallan keskittymä, jolle ei ole tasapainottavia rakenteita, vaan muilla instituutioilla on avustavia, hallinnollisia tehtäviä. Tällainen järjestelmä ei tarvitse pysyviä sääntöjä, vaan säätäjiä. Sanoisin itse jopa, että toimiakseen sistema ei kestä liikaa pysyviä sääntöjä. Vastahankaisuus sitoutua esimerkiksi juridisesti sitoviin investointisuojasopimuksiin tai tullijärjestöihin on noussut paremminkin itse järjestelmän luonteesta kuin yksittäisten poliitikkojen prioriteeteista. Vaikka puhutaan nyky-venäjästä, kannattaa peruuttaa hetkeksi neuvostoaikaan. Virallisten, kirjoitettujen lakien, ukaasien ja sääntöjen taustalla, niitä tärkeämpänä vallitsivat suusanallisesti, henkilökohtaisesti annetut käskyt. Virallisesti..., aloitti Nikolai aina kun hän halusi selittää, miten monella keskenään ristiriitaisella eri tavalla haluamani asia on Neuvostoliitossa mahdotonta, kiellettyä tai tuntematonta. Sitten etsittiin jollain konstilla tarpeeksi iso viskaali yläkerran ravintolasta. Sellainen, jolla oli harkintavaltaa, ja selitettiin asian todellinen laita järkevästi niin, että se saatiin uitettua systeemiin, varsinaisesti ja epävirallisesti, suoran käskyvallan nojalla asioita hoitavaan taustajärjestelmään. Se, että taustajärjestelmä oli merkityksellisempi kuin kirjoitettu virallinen järjestelmä, ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, ettei virallisella järjestelmällä ja kirjoitetulla lailla olisi ollut merkitystä. Kyllä niillä oli ja on edelleen. Mutta sistema pidättää itsellään oikeuden lopulliseen päätökseen siitä, koska virallista säännöstöä noudatetaan, keneen ja millä ankaruudella. Neuvostovallalta ja kauempaakin perityn sisteman odotettiin 167
purkautuvan markkinatalouden ja demokraattisten rakenteiden vahvistuessa. Mikään ei kuitenkaan viittaa siihen, että henkilösuhteisiin perustuvien verkostojen merkitys olisi tämän vuosituhannen puolella jotenkin vähentynyt, pikemmin päinvastoin. Epävirallisten verkostojen vaikutus hallintovaltaan ja siihen tiukasti kietoutuneeseen talouteen on edelleen merkittävä. Sistema nojautuu edelleen verkostoon ja sen sisällä tapahtuvaan niin sanottuun käsiohjaukseen. Olennaiset käskyt tulevat suullisesti, puhelinoikeus on käsite Moskovassa. Aljona Ledenjova nostaa omista haastatteluistaan esimerkiksi tilanteen, jossa alainen saa moitteita kirjallisen ohjeistuksen noudattamisesta. Jos olisin halunnut sinun tekevän asian näin, olisin soittanut. Järjestelmä asettaa omat vaatimuksensa rekrytoinnille ja ihmisten arvioi miselle. Virkamiehen ja ylipäänsä järjestelmän osallistujan on oltava ennen kaikkea lojaali, luotettu oma mies. Hänen pitää osata lukea kirjallisia ohjeistuksia ja arvioida niiden relevanttiutta sekä keskinäistä arvojärjestystä. Rekrytointi perustuu usein tuttavuuteen, sukulaisuussuhteisiin, henkilökohtaisiin luottamussuhteisiin ja kirjoittamattomien sääntöjen ymmärtämiseen. Ei voida sanoa, ettei ammattipätevyydellä olisi mitään väliä nimityksissä, kyllä sillä on, mutta pätevän pitää olla ennen kaikkea myös sopiva. Tässäkään asiassa Venäjä ei ole ennenkuulumaton poikkeustapaus, vaan maailman mittakaavassa henkilösuhteiden korostuminen ja jonkinlainen sistema lienee tavallisempaa kuin Pohjoismaissa melko laajasti vallitseva luottamus persoonattomiin instituutioihin ja kirjoitettujen sääntöjen toimivuuteen. Eikä tarvitse mennä omaa unionia kauemmaksi. Venäjällä sistema on kuitenkin kasvanut monien venäläisten mielestä ongelmaksi asti, eikä korruptio mahdu enää mistään porteista niin kuin sanonta kuuluu. Markkinatalouden kehityksen ja yhteiskunnallisten uudistusten nähdään hyytyneen juuri siihen. Itse itseään täydentävä, kansalaisvalvonnan ulottumattomissa oleva rakenne on säilyttänyt yliotteen ja jopa kasvattanut sitä monimutkaiseksi verkostoksi toimeenpanovallan, 168
oikeusjärjestelmän ja suuryritysten välille ja sisälle. Juuri tämä yhteiskunnallisen kehityksen perusristiriita on aiheuttanut sisäpoliittista levottomuutta Moskovassa. Neuvostoliiton jälkeisessä valtarakenteessa elää yksinkertaistetusti kaksi eri elementtiä, silovikit ja talousliberaalit. Ensimmäinen joukko on tässä tapauksessa lähinnä erilaisten turvallisuuspalveluiden väkeä. Silovik tulee venäjän kielen sanasta sil, voima. Tällä tarkoitetaan yleisesti ottaen turvallisuuspalveluita, armeijaa ja niin edelleen. Alkuvaiheessa talousliberaalit olivat merkittäviä vallankäyttäjiä voimasiiven tuella. Mullistavat talousuudistukset ajettiin läpi nopeasti, valtion omaisuudesta syntyi suuria yksityisiä omaisuusmassoja, ja ne puolestaan synnyttivät oligarkkivallan. Tätä historian vaihetta ja valtion omaisuuden yksityistämisprosesseja kuvaavia teoksia on useita, mutta erityisesti pidin Financial Timesin kirjeenvaihtajan Chrystia Freelandin kirjasta Sale of the Century. Pekka Sutelan kirja Ruplan maa taas käsittelee paitsi tämän asian myös paljon muuta ja tarjoaa kattavan yleiskuvan Venäjän talouden kehityksestä. Nopeat talousuudistukset aiheuttivat talouden ja yhteiskuntarakenteen epävakautta, ja 90-luvulla tilanne ajautui talouskriisiin ja ruplan romahdukseen. Syntyi tilaus järjestyksen palauttamiselle, ja sisällissodat Kaukasiassa, terrorismi sekä yleinen muutosväsymys vahvistivat sitä. Jeltsinin uudelleenvalinta presidentiksi vuonna 1996 oli karsinut viimeisetkin illuusiot siitä, että johtajia todella vaihdettaisiin rehellisillä vaaleilla. Entinen pääministeri, silloinen varatalousministeri Mihail Kasjanov kuvailee kirjassaan Bez Putina sitä, miten demokraateille syntyi vastustamaton kiusaus auttaa tulosta vähäsen. Raskaissa oloissa kommunistien vaalivoitto näytti hyvinkin mahdolliselta ja talousliberaali eliitti yritti neuvotella kommunistien kanssa jonkinlaisesta omaisuuden suojasta. Mutta kommunistit olivat voimansa tunnossa armottomia, ja neuvostojärjestelmästä juuri irtautunut eliitti pelkäsi hyvin perustellusti ainakin omaisuutensa mutta myös turvallisuutensa puolesta. Jeltsinin oli pakko voit- 169
taa. Oligarkit panivat vaikutusvaltansa ja televisiokanavansa peliin ja Kasjanov haki rahaa valtion kassaan pitkin maailmaa vetoamalla ulkomailla juuri tähän argumenttiin. Kaikkea tätä Vladimir Putin seurasi aikanaan hyvin tarkkaavaisesti. Hänellä ei turvallisuuspalvelun upseerin kokemuksella ole mitään syytä olettaa, että jos hän itse kaatuu, tilalle tuleva hallitsija muuttaisi jotenkin itse sistemaa tai käyttäisi vaikkapa televisiokanavia jotenkin toisin kuin oligarkit käyttivät niitä 90-luvulla tai toisin kuin käytetään nyt valtion hallussa. Ja kuitenkin sisteman kaltaisten neuvostorakenteiden purkamiseen liberaali kaupunkilaisoppositio vuonna 2011 alkaneissa protesteissa tähtää. Sistemassa voittaja ottaa kirjaimellisesti kaiken. Venäjää on perinteisesti hallittu yksinvaltaisesti, mutta yksinvaltius ei tietenkään ole pelkästään Venäjälle ominaista. Kaikkialla tämänkaltaisen järjestelmän voimat ja heikkoudet ovat samankaltaisia. Ensi näkemältä näyttää siltä, että yksinvaltiaalla on todella paljon valtaa verrattuna sotkuista ja kankeaa institutionaalista demokratiaa edustaviin johtajiin. Mutta kaikella vallalla on oltava jokin perusta, tuki ja verkosto. Ellei se ole järjestäytynyt institutionaalinen demokratia, se on epävirallinen verkosto: armeija, turvallisuuspalvelu tai muu voimatekijä tai jokin yhdistelmä. Kumpikin perusta vaatii aina osansa. On mentävä erilaisiin kompromisseihin ja konsessioihin aivan kuin politiikassa yleensäkin, tehtiin sitä sitten institutionaalisessa demokraattisessa järjestelmässä tai Kremlin kamareiden välillä. Sistema-johtajan on kuitenkin kyettävä käyttämään tarvittaessa myös pakkovaltaa. Näissä oloissa käy ilmeiseksi, miksi Venäjällä vallan kahvasta pidetään kiinni rystyset valkeina. Eritasoiset oppositiomediat ovat hyvinkin yksityiskohtaisesti analysoineet Putinin lähipiirin, entisten kollegoiden, Pietarin aikaisten muiden kontaktien sekä näiden sukulaisten omistukset ja avaintehtävät. Kun Venäjällä sanotaan Putin, ei aina tarkoiteta miestä nimeltä Vladimir Putin vaan usein tarkoitetaan sitä kollektiivista nimimerkkiä, joka edustaa tätä sisteman tämänhetkistä ydinjoukkoa. Suoma- 170
laisista tarkkailijoista Jaakko Iloniemi on osuvasti kuvaillut, että Putin ratsastaa tiikerillä ja silloin ei voi astua alas. Tämä havainto ei tosin koske pelkästään Putinia, vaan on ollut ja on demokratiakehityksen umpikujan rakenteellinen syy Venäjällä yleisemminkin. Miksi sitten monista muista maista tuli sosialistisen järjestelmän jäljiltä hyvinkin nopeasti institutionaalisia demokratioita, EU-maita, joissa toki esiintyy erilaisia huolestuttavia ilmiöitä mutta joissa valta vaihtuu vaaleilla? Kunnollisen vastauksen hakemiseen tarvittaisiin useampi väitöskirja. Sitä on haettu historiasta ja kulttuurieroista. Ensinnäkin uusimmat EU-maat ovat olleet neuvostojärjestelmän vallassa huomattavasti lyhyemmän ajan ja niissä oli elävää muistia toisenlaisesta elämästä. Ne katsoivat järjestelmää ulkoisen miehittäjän sanelemana pakkona, josta luopuminen ja puhtaalta pöydältä aloittaminen eivät vaatineet oman itsen kyseenalaistamista. Mutta Venäjä päätti olla Neuvostoliiton seuraajavaltio. Lisäksi yksi merkittävä tekijä inertiassa on yksinkertaisesti se, että Venäjällä on kyse niin isoista panoksista. Maa-alueesta Suomenlahdesta Tyyneen mereen, valtavista luonnonvaroista ja strategisesta ydinaseesta. TOLPAN PÄÄSSÄ KRUUNU Siinä vaiheessa kun poliittisesti vaikutusvaltaiset oligarkit Boris Berezovski ja Vladimir Guzinski häädettiin Venäjältä ja heiltä otettiin pois muun muassa televisiokanavat, seurasin virkani puolesta tapahtumia yksityiskohtaisesti. Merkittävänä pidän sitä havaintoa, että siinä vaiheessa virallinen valtiotoimija oli vain yksi vallasta taistelevista tahoista, ei suvereeni vallanpitäjä, toimintaympäristön määrittelijä ja haltija, jolla olisi ollut valta-asemastaan ja yhteiskuntamoraalista johtuva velvollisuus toimia jollain muista valtataistelijoista poikkeavalla tavalla. Seurannassa tuli tutuksi muutama ammattimaisesti samaa tekevä asiantuntija. Mielestäni parhaat johdonmukaiset, olennaisen tiivistävät ja kii- 171
tettävän nopeasti ajan tasalla kulkevat olivat amerikkalaisia. Varsinkin yhden parhaana pitämäni tutkijan kanssa vertasimme tietojamme ja käsityksiämme asioissa, joissa piti katsoa kohun ja mielipiteiden ohi faktoja. Amerikkalaisilta kuulin myös vihiä heidän päättäjäportaassaan vallitsevasta ristiriitaisesta asenteesta esimerkiksi Vladimir Guzinskia kohtaan. A scumbag in the right in this instance. Rosmo, joka on oikeassa tässä yksittäisessä asiassa. Oli vaikea löytää viattomia pulmusia Moskovasta. Noina vuosina venäjän kieleen kotiutui ilmaisu maskishow siinä merkityksessä, että hiihtopipoiset naamiomiehet käyvät laittamassa firmojen johtajia mahalleen lattialle ja hakemassa arkistoja sekä tietokoneita. Ihan asiallinen sana se on, päätellen siitä, että myös venäläinen ministeri voi sanoa niin televisiossa. Jos vähän annetaan periksi taiteelliselle vaikutelmalle ja haetaan vauhtia kulttuurista. Kymmenisen vuotta sitten maineikkaassa Taganka-teatterissa elettiin symbolinen hetki. Moskovan kuka kukin on -joukko oli kerääntynyt katsomaan Jevgeni Onegin -ensi-iltaa. Ilmapiiri Moskovassa oli sakea, vallitsi tietynlainen kohtalokas ilmapiiri, melkein jumalten hämärä. Hiipuva, pian maanpakoon joutuva mahtimies Berezovski livahti lähelleni katsomoon valojen jo sammuttua. Jotkut sanoivat hänen liikkuvan mahdollisimman huomaamattomasti turvallisuussyistä, toiset väittivät, että hän väisteli katseita, koska ujosteli sairastamaansa keltaisuutta aiheuttavaa hepatiittia. Joka tapauksessa kansallisrunoilija Puškin lunasti taas kerran paikkansa Venäjän olemuksen tiivistäjänä. Venäjällä ei ole lakia, sanottiin näyttämöltä, on tolppa ja tolpan päässä kruunu. Havainto tuntui siinä hetkessä painavalta, ilmeisesti myös venäläisyleisöstä, joka istui hetken aikaa hiirenhiljaa. Berezovskin kasvojen teatteriin sopiva älykäs pokerinaamailme pysyi muuttumattomana. Ei mennyt enää kauan, kun Kremlin ympärille kerääntynyt talouseliitti luki kirjoituksen seinältä. Pajarit nujerrettiin tsaarin valtaan. Osa heitti korttinsa pöytään ja lähti, enemmän tai vähemmän vapaaehtoisesti. Jot- 172
kut mukautuivat osaksi uudella tavalla järjestettyä hallitsevaa eliittiä, jossa rahan tekeminen oli sallittua, mutta politikointi ei. Vastaan pullikoiva Mihail Hodorkovski pantiin Siperiaan rukkasia ompelemaan. Tosin Jukosin varat saattoivat 2000-luvun alun Venäjän sistemalle olla vielä merkittävämpi tekijä kuin epätoivottava poliittinen toiminta, mutta olisi ihan ihmisluonnon mukaista ottaa siltä, joka on vastenmielisin. Valtavertikaaliksi kutsuttu käsiohjaus ulottui vähitellen kaikkialle: parlamenttiin, muihin poliittista tai toimeenpanevaa valtaa käyttäviin elimiin, talouselämään sekä aluetasolle. Paikalliset kuvernöörit nimitettiin Kremlistä, ja heidän yläpuolelleen on asetettu päällystakeiksi aluejohtajat. Koko 2000-luvun talousliberaalien vaikutus toimeenpanovallassa väheni, monia liberaaleja toimijoita siirrettiin syrjään ja paikat on miehitetty silovikeilla. Federaation etnisten tasavaltojen vahvoja johtajia on myös pikkuhiljaa siirretty syrjään. Tällä hetkellä Dmitri Medvedeviä pidetään painoarvoltaan vähäisenä poliitikkona, joka lähinnä piti paikkaa Kremliin palaavalle Putinille. Hän kuitenkin presidenttinä otti julkisesti esille jo vuonna 2009 systeemisen umpikujan ja avasi tietä yhteiskunnalliselle keskustelulle. Kautensa lopulla hän teki poliittisia avauksia, joilla muun muassa helpotettaisiin uusien puolueiden tuloa mukaan sisäpolitiikkaan. Monien tarkkailijoiden mielestä kaikkea tulee liian vähän ja liian myöhään. Aina on ennen poliittisten arvioiden tekemistä syytä odottaa ja katsoa mikä on todellista liikettä ja mikä kosmetiikkaa, mutta en näe syytä julistaa Medvedevin liberaalia juonnetta täysin merkityksettömäksi tekijäksi Venäjän sisäpolitiikassa. Nuori Vedomosti-lehden toimittaja kommentoi protestien alettua, että Medvedev muistetaan Venäjän historiassa miehenä, joka pani alulle vallan desakralisaation, pyhyydestä riisumisen. Sillä ei ole merkitystä, että hän teki sen todennäköisesti tahtomattaan, vaan sillä, että niin todella tapahtui. Venäjän sisä- ja ulkopolitiikkaa tutkitaan oppinein voimin, ja ulkopolitiikan selittäminen on synnyttänyt kokonaisia koulukuntia. Venäjä katsoo 173
olevansa ikuisesti ja kohtalonomaisesti suurvalta. Se on ainakin alueellinen suurvalta myös objektiivisessa analyysissä monilla mittareilla mitattuna, mutta aina se haluaisi olla vähän suurempi suurvalta kuin onkaan. Maan sisäpoliittinen ilmapiiri voi olla välillä liberaalimpi, länsimielisempi, ja keskitetyn valtion ylivallasta voidaan hieman hellittää. Sitä mukaa ulkopoliittinen suuntaus voi olla länsimielisempi ja yhteistyöhakuisempi. Näin oli perestroikan aikana ja 90-luvun murroksissa. Aiemmin kuvatut pettymykset ja vastoinkäymiset loivat kysynnän järjestyksen ja Venäjän suurvaltaroolin palauttamiselle. Voimissaan ovat olleet valtion roolia korostava gosudarstvennost (gosudarstvo = valtio) ja suurvaltaroolia korostava deržavnost (deržava = suurvalta). Valtapuolue Yhtenäinen Venäjä toteaa ohjausmateriaalissaan jäsenistölle, että Venäjä on valmis ottamaan roolinsa sivilisaation etuvartiona. Tässä nähdään huntingtonilainen sivilisaatioajattelu siinä mielessä, että se määrää jotenkin eteenkin päin kansojen ja kulttuurien kohtaloita sen sijaan, että sitä käytettäisiin puhtaasti tähänastista kehitystä ja nykytilannetta kuvailevana kehikkona. Nyt ollaan taas eletty toistakymmentä vuotta vahvan valtion palauttamisvaihetta, länsimielisyys on torjuttu, kansallismielisyys, jopa kansallinen uho on vallannut alaa ja niinpä Venäjä on taas vaihteeksi sulkeutuneempi ja asenteessaan ehdottomampi. Vastakkainasettelun aika on palannut. Nyt kun Vladimir Putiniin henkilöitynyt järjestyspolitiikka on vastatuulessa ainakin isojen kaupunkien sivistyneistön keskuudessa, on helppo tehdä se virhepäätelmä, että myös hänen ulkopolitiikkaansa vastustettaisiin samalla innolla. Koska sisäpoliittinen vääntö ei tapahdu vakiintuneissa puolueraameissa, opposition täsmälliset ulkopoliittiset painotukset joutuu arvioimaan yksittäisistä haastatteluista ja lausunnoista kuten oppositiopolitiikkaa paljolti muutenkin. Nykyisen valtavertikaalin vastustus on väreiltään niin hajanaista, ja painotukset vaihtelevat äärinationalisteista kommunistien kautta länsiliberaaleihin. Mahdolliset kuvitelmat Venäjän opposition ehdottomasta länsimielisyydestä ovat ennenaikaisia ja perustuvat ilmei- 174
sesti toiveajatteluun ja liiallisiin yksinkertaistuksiin Venäjän sisäpolitiikasta. Vain yksinkertaisin piiritysmentaliteetti, vihollisia on kaikkialla ympärillämme, torjutaan liberaaliopposition keskuudessa, mutta sitäkään ei pidä tästä huolimatta erehtyä pitämään välipuheettomana länsimielisyytenä. Enemmän ehkä eurooppalaisempana mielenmaisemana. Toinen perusasia on se, että Venäjällä johtamisen perinne on keskitetty yksinvaltius. Tämä on tietysti raaka yksinkertaistus ja jättää huomiotta erilaisia kokeiluja sekä muun muassa paikallisen hallinnon historialliset kehityskulut. Mutta muisti kertoo, että aina kun Venäjällä valtamonopoli on päätetty kaataa tai reformoida, lopputulosten jäljet pelottavat. Milloin on menty bolševikkivallankumouksiin ja milloin nopeisiin rakenteita romahduttaviin talousuudistuksiin. Kirjailija Viktor Jerofejev huomauttaa parissakin suomalaisessa haastattelussa, että Putin on huomattavasti liberaalimpi kuin venäläisten enemmistö. Hän menee jopa niin pitkälle, että sanoo Putinin olevan tulppa arkaaiselle anarkialle, joka Venäjää voisi uhata kaikkein synkimpien voimien ottaessa vallan. Hän kuulostaa aivan Puškinilta, joka aikoinaan kirjoitti, että kunpa luoja varjelisi näkemästä venäläisen kapinan järjettömän ja armottoman. Vaikka kirjailijalla on varmasti syynsä ajatella näinkin tai ainakin muistuttaa muita liberaaleja vielä pahemmista vaihtoehdoista, pitää muistaa, että tällainen keskustelu liittyy kaikkiin Venäjän murrosvaiheisiin. Yhdysvaltain presidentti George Bush vanhempi pidättäytyi huolellisesti arvostelemasta Gorbatšovia Neuvostoliiton loppuaikoina ja vielä Baltian veriseksi muuttuneen kansannousun jälkeen rauhoitteli itsenäisyysintoa Ukrainassa. Ettei vain hyvin alkanutta poliittista suojasäätä suinkaan vaarannettaisi. Samalla lailla lännessä pelättiin Jeltsinin myöhemmin kaatumista kun ei koskaan tiedä mitä siellä tulee tilalle. Suomessa näkee joskus esitettävän, että tämä varovaisuus olisi jotenkin vain meille ominaista suomettuneisuutta, mutta kyllä tässä isot näyttävät esimerkkiä. Ilmeisesti myös Washingtonissa ja Berliinissä ajatellaan, että parempi se piru, jonka tunnet, kuten venäläisetkin sanovat. 175
Bolševikkivallankumouksen varjo on yhä pitkä niin Venäjällä kuin lännessäkin. Joka tapauksessa sillä pelotellaan ihmisiä myös Venäjän sisäpoliittisessa valtataistelussa. Jollei vahva vallanpitäjä ole takuumiehenä, tulee verinen vallankumous, sisällissota, ulkoinen sota, terrori, kaaos, anarkia, talousromahdukset ja niin edelleen. Nuori, Neuvostoliiton huonosti tai ei enää ollenkaan muistava, kansainvälistynyt kaupunkilaisoppositio ei kuitenkaan tätä uhkakuvaa hyväksy. He eivät vertaa elämää siihen mitä Venäjällä on joskus ollut vaan siihen mitä he näkevät Euroopassa ja Yhdysvalloissa nyt. Heidän nimensä on tänään. VENÄJÄT 1, 2 JA 3 Venäjän federaation sosiaalisen, taloudellisen, kulttuurisen ja poliittisen hajanaisuuden aiheuttamat haasteet hallintojärjestelmälle on tunnistettu kaikentasoisessa keskustelussa itsestäänselvyytenä. Tarjotut ratkaisut sen sijaan vaihtelevat tiukasti suitsitusta yhdenmukaisesta keskusjohdosta lisättyyn paikallisdemokratiaan. Kaikkien väärinkäsitysten uhallakin olen taipuvainen hyväksymään Timo Soinin EU-näkökannoista sen hokeman, että sama lippalakki ei sovi omenalle ja melonille. EU:n sisälle jääneestä Kaliningradista katsottuna vaikkapa kaukasialaisen Dagestanin tasavallan pääkaupunki Mahatškala sijaitsee auringosta itään ja kuusta länteen. Moskova ei voi kuitenkaan jättää huomiotta kumpaakaan sosiaalista, kulttuurista, taloudellista ja poliittista todellisuutta vallan raameja määritellessään ja ylläpitäessään. Eikä niitä tuhansia muitakaan todellisuuksia. Suomesta katsottuna niitä selkosia on joskus vaikea hahmottaa. Venäjä tuntuu olevan lähialueittemme taantunutta provinssia, ehkä Pietari ja Moskova, joka on jo kaukana. Data on yleensä hyödytöntä tällaisia asioita hahmottaessa, parhaiten asiat avautuvat elämyksen kautta. Liettualainen tuttavamies sanoo tajunneensa Neuvostoliiton koon vasta siinä vaiheessa, kun häntä vietiin junalla Kaukoitään asepalvelukseen. 176
Itse tajusin aron loppumattomuuden hevosen selässä, keskiaikaisen Suzdalin kaupungin liepeillä. En tiedä, onko retropatrioottisen yhtyeen solisti koskaan käynyt hevosen kanssa yöllä peltoaukeilla, kuten hän laulaa, mutta minä kävin, ja kokemus oli kieltämättä vahva. Humaltunut isäntä sai kesken illanvieton päähänpiston, että minun on päästävä ratsastamaan kun kerran osaan. Tallipoika oli iltamyöhään vielä paikalla ja satuloi hillittömän kokoisen ruunan, jonka pärskettä kaupunkilaismiehet säikähtivät tahtomattaan. Heistä oli verratonta, että naisihminen nousee sellaisen selkään ja lähtee yksinään hämärään. Mutta retropatrioottisessa laulussa asia on esitetty aivan oikein: en ole yksin, olen kahden hevosen kanssa. Hevosen liike ja tuoksu oli sama kuin kaikkialla, myös kouluvuosieni Saksassa. Pienestä, syrjäisestä kulttuurista tulevana tajusin elämyksellisellä tasolla ensimmäisen kerran, että nämä samat aukeat jatkuvat Atlantilta Mongoliaan ja niitä jakaessaan isot ovat ratsastaneet toistensa yli loputtomasti. Meidät on lukemattomat kerrat pelastanut hevosia huonosti ruokkiva metsä, hyökkäysvaunuilla huonosti ajettava metsä. Se, että olemme aikoinaan väistäneet tarpeeksi syrjäiseen kolkkaan ja sitten pitäneet siitä kiinni, koska takana ei ole enää kuin meri. Venäjä on levittäytynyt niin laajalle, että se joutuu jatkuvasti huoltamaan yhtenäisyyttään. Eikä kulttuurinen epätasaisuus ole pelkästään Venäjän sisäinen kysymys. Joskus se selittää, ainakin osittain, niitä vai keuksia, joita meillä pienenä pohjoisena naapurina Venäjän kanssa on. Kun katsoo niitä muutaman vuoden Moskovasta käsin, havaitsee, että kaikki ei suinkaan johdu mistään Venäjän pahasta tahdosta, painostuksesta tai korruptiosta vaikka jotkin asiat johtuisivatkin. Suomalainen asiantuntija, sanotaan nyt vaikka Virtanen, piti minulle aikoinaan luennon siitä, miten muun muassa raja- ja tulliongelmien käsittely suomalaisessa mediassa vääristyy juuri sen takia, että painimme täysin eri sarjoissa. Katopa, hän käskee viitaten seinällä riippuvaan karttaan, Venäjän miehellä on kuusikymmentätuhatta kilometriä tuota rajaa, ympäriinsä pitkin Aasiaa ja Eurooppaa, on arktista ja on kuumaa seutua. Meidän kanssa sitä 177
on tuolla koilliskulmassa tulitikun mittainen pätkä, vähän toistatuhatta kilometriä. Se kuuluisa pisin maaraja EU:n ja Venäjän välillä. Se on muuten se ainoa pikkupätkä mikä toimii edes jollain lailla ongelmattomasti venäläisten näkökulmasta sitä ei tarvitse edes miettiä. Mutta idässä raja kohtaa varsinkin Kiinasta tulevat valtavat paineet, lännessä omanlaisensa, ja etelässä uusien valtakunnanrajojen hahmottuminen ihmisten mieliin on kestänyt aikansa. Salakuljetus, saamatta jäävät tullit, huumekauppa, laiton maahanmuutto ja kaikenlaiset monella lailla hankalat ja vaaralliset ongelmat ovat niin massiivisia, että ei se venäläinen kuule ajattele hetkeäkään tuota tulitikun mittaista rauhallista rajaa kun se niitä uusia sääntöjään laittelee. Sitten käy niin kuin aina käy, kun uudet lait ja asetukset astuvat voimaan valtakunnan rajoilla. Älytään, että kurin luomiseksi säädetyt sääntömuutokset tekevät ainoan toimivan, tulitikun mittaisen rajan toiminnan käytännössä mahdottomaksi nykyisillä volyymeillä. Jonka jälkeen Helsingissä suututaan, että perkele naapuri minkä meille taas teit. Vaikkei se tiedä vielä mitään tehneensäkään. Ennen kuin käytännön toimijoiden metelin havahduttamana käsketään lähetystön tulliyhdysmiestä, että mene valittamaan. Suomessa syntyy mediakohu. Valittamisen tuloksena venäläinen sitten useimmiten selvittelee asiaa, tekee muutoksia, käyttää jopa lakeja uudestaan duuman kautta saadakseen tilanteen purettua. Mutta se kestää. Ja ennen kuin tilanne on korjattu, saattaa pari uutta olla jo syntynyt. Ja näin eletään eteenpäin tehden ja muuttaen. Mutta pelkästään Helsingistä tarkasteltuna niin onhan se nyt kumma, ettei yhtä rajaa saada toimimaan. Jos otetaan tämä kokemus ja siirretään kaikkeen lainsäädäntötyöhön, vallan käyttöön ja yhteiskunnalliseen järjestykseen, saadaan jonkinlainen aavistus siitä, miten vaikeista yhtälöistä on kysymys. Venäläisviranomaiset saavat suomalaisilta tunnustusta siinä, että ennakkotiedottaminen naapuriin vaikuttavista asioista, esimerkiksi uusista hallintomääräyksistä tai ydinvoimaloiden poikkeustilanteista, on kohentunut huomattavasti. Voimalatiedotus on niin rutiinia nykyään, että kun venäläi- 178
set kerran unohtivat ilmoittaa reaktorin alas ajosta Sosnovyi Borin voimalassa, sähkön hinta ampaisi Pohjoismaiden sähköpörssissä Nordpoolissa hetkellisesti aivan järjettömään tasoon. Kukaan ei tiennyt, miksi Suomen rajasta tuli yli merkittävästi vähemmän sähköä kuin vielä hetki aiemmin. Näin nopeasti on totuttu tietämään, mitä Luoteis-Venäjän voimaloissa tapahtuu. Venäjän imperiumi oli 1800-luvun alkupuolella menestyneessä vaiheessaan klassinen monikansallinen imperiumi ja harrasti klassista imperiumipolitiikkaa. Eri alueiden ja kansallisuuksien kehitystaso, kulttuuri, tapaoikeus ja monet muut puhtaasti paikalliset tekijät ohjasivat itsehallintoa hyvinkin eri tavoilla. Hiipuessaan ja rappeutuessaan imperiumi antoi periksi henkiselle kutistumiselle kansallisvaltioksi ja sitä myötä slaavilaiselle sovinismille. Näin se työnsi kuin tahallaan kehittyneimpiä, läntisiä osiaan kapinaan. Eivät käytännössä itsenäisyyteen tottuneet suomalaisetkaan hyväksyneet päällekäyvää venäläistämistä. Neuvostovalta oli aivan katastrofaalinen monille sen jalkoihin jääneille vähemmistökansoille. Ei tietysti pelkästään niille, mutta joskus olen ihmetellyt ymmärtämättömyyttä, joka näissä asioissa Venäjällä valitsee. Moskovassa balttien, tataarien, saksalaisten, suomalaisten, kalmukkien ja muiden härkävaunuihin tutustuneiden kansojen kärsimykset huitaistaan suurpiirteisesti samaan läjään kaikkiahan se koski. Niin kuin koskikin. Ja että nykyvenäläiset eivät ole syyssä isiensä tekoihin. Niin kuin eivät olekaan Mutta jos olit elänyt omassa maassasi tai edes omassa kylässäsi, yhtenäisen etnisen ryhmän keskellä ja yhtenä päivänä uusi, venäjää puhuva valta tunkeutui kyliisi ja kaupunkeihisi tuoden järjetöntä ja hillitöntä hävitystä, kuolemaa, nälkää ja kärsimystä, jonka syyksi riitti kuuluminen siihen kansaan, johon olit syntynyt mitä näiden ihmisten olisi pitänyt ajatella? Että ai teillä venäläisilläkin on tällaista siellä Venäjällä, no eihän siinä sitten mitään? Mitä heidän pitäisi ajatella nyt niistä venäläisistä, jotka heidän keskuudessaan asuvat, jotka sellaista menoa kaikin tavoin puolustelevat ja sen järjestäjien perillisiksi ilmoittautuvat? Katsovat vielä kaiken olleen 179
moraalisesti aivan perusteltavissa, fasismin voittamisena. Eikö ihminen silloin ihan itse ota vastattavakseen isiensä työt, vaikka niistä muuten vapaa olisikin. Monissa raskaissa vastakkainasetteluissa on kyse totaalisesta kulttuurisesta sokeasta pisteestä, joskus puolin ja toisin. Maailmankuvan perusrakenteet ovat muodostuneet varhain ja mikään toisesta näkökulmasta lähestyvä looginen prosessointi tunkeutuu niihin vain hyvin vaivalloisesti. Myöhemmin Neuvostoliitossa osa kansallisuusasioista oli ratkaistu hyvin yksinkertaisesti. Esimerkiksi perinteiset heimoyhteiskunnat etelän tasavalloissa elivät omine sisäisine perinnäistapoineen niin kauan kuin keskuksen poliittista ja taloudellista käskyvaltaa ei kukaan kyseenalaistanut. Ei tietenkään virallisesti, vaan sisteman hiljaisesti hyväksymien epävirallisten rajojen puitteissa. Monia asioita voidaan hyväksyä, jos voidaan kollektiivisesti teeskennellä, ettei niitä ole olemassakaan. Vastaava käytäntö näyttää vallitsevan kapinallisen Tšetšenian sitomisessa takaisin keskustaan. Heimopäällikkö pitää mieleistään kuria alueella ja saa Moskovasta valtuudet ja rahoitusta niin kauan kuin aseellinen vastarinta pysyy joissakin aisoissa ja liki sata prosenttia äänistä kirjataan oikein. Mutta todellista paikallisdemokratiaa, todellisen kantokyvyn mukaan annosteltua itsehallintoa aivan virallisesti järjestettynä on jo demokratialiikehdinnän seurauksena esitetty nyky-venäjällekin. Gaidar-instituutin Kirill Rogov kirjoitti alkuvuonna 2012 Vedomosti-lehdessä, että sama hallinto ei yksinkertaisesti enää toimi joka paikassa Venäjän hajaantuneessa todellisuudessa. Kyse on vain yhdestä mallinnuksesta, mutta se peilaa monia julkisessa keskustelussa esiintyviä samansuuntaisia havaintoja ja tarjoaa yleistajuisen, konkreettisen kokonaisuuden. Rogov tekee jaon kolmeen. On Venäjä 1, joka käsittää ehkä noin 40 miljoonaa ihmistä miljoonakaupungeissa. He ovat juuri niitä markkinataloudessa toimimaan kykeneviä ihmisiä, monet ulkomaanpassin omistajia, aktiivisia, eteenpäin pyrkiviä kansalaisia, joille paternalistinen yhteiskun- 180
tasopimus ei enää kelpaa. Yhteiskuntasopimus oletti kansalaisten tyytyvän öljytulojen takaamaan elintason nousuun ja laajaan yksityiselämän vapauteen hintana siitä, että hallintojärjestelmää ei vastusteta eikä varsinaiseen valtapolitiikkaan sekaannuta. Sen sijaan sopimus kelpaa edelleen hyvin joukolle, jonka Rogov esittelee otsikolla Venäjä 2. Tämä joukko on pääosin provinssien Venäjää, usein yksittäisten suurten tehtaiden varassa eläviä pieniä monokaupunkeja, maatalousyhteisöjä ja muita neuvostoajoista vain vähän muuttuneita venäläisiä todellisuuksia. Venäjä 3 taas on aivan oma lukunsa, traditionaaliset yhteisöt, joka käytännössä tarkoittaa esimerkiksi kaukasialaisia heimoyhteiskuntia, jotka monessa asiassa elävät perinnäistapojensa mukaan vaikka kuinka teknisesti modernisoituvassa maailmassa. On selvää, että tuollainen jako on liian yksinkertainen ja sivuuttaa esimerkiksi suurkaupunkien lähiöt, julkisen sektorin työntekijät ja monet muut mieluummin kakkosvenäjään lukeutuvat sekä kansallisuuskysymykset. Monet analyytikot esittävät näitä eri kehitysnopeuksien ryhmiä enemmänkin ja hieman eri kriteerein. Mutta jollei takerruta teoriamäärittelyihin tai esimerkiksi numerointiin arvottavana tapana puhua kansanryhmistä, kyseessä on aivan kelpo mallinnus sisäpolitiikan perusristiriidasta. Näiden yhteisöjen tulevaisuudennäkemykset ja intressit ovat keskenään usein hyvin erilaisia. Konkreettiseksi lääkkeeksi Rogov esittää nykyistä huomattavasti laajempaa paikallisdemokratiaa. Vastaväitteet tälle ovat valmiina: federaation lakien on oltava yhtenäisiä, ja paikallisruhtinaiden otteet nähtiin 90-luvulla. Mutta tämänsuuntaisessa evoluutiossa on tietty järki jopa keskusvallan kannalta, ja kuvernöörinvaalien palauttamista on lupailtu, ainakin jossain muodossa. Tämän tarkoituksena lienee ennen kaikkea rauhoittaa ja sitouttaa paikalliset eliitit, mutta toisaalta se vastaa ensi hätään edes jollain lailla siihen kysyntään, mitä oppositiomielenosoitukset ilmaisevat. Accountable government starts with a demand for it vastuullinen vallankäyttö alkaa siitä, että sille on kysyntää. 181
Kysyntä on toistaiseksi enimmäkseen rajoittunut Venäjä 1 -joukkoon, eri puolilla Venäjää. Mutta merkittävä heikko signaali aikojen muuttumisesta on sekin, että provinssikaupungeissa, pienissäkin, lähdetään mielenosoituksiin. Myös Moskovan ulkopuolella on paikallisvaaleissa presidentinvaalien jälkeen nähty valtapuolueen vastaehdokkaiden menestystä. Nämä heikot signaalit menevät oletettua mentaliteettia vastaan huomiota ansaitsevalla tavalla vaikka liittovaltion laajuiset asiat ratkeavatkin ensisijaisesti pääkaupungin suunnan mukana. Mongolivallasta esitelmänsä aloittanut politiikan tutkija tosin huomauttaa, että kuvernöörinvaaleihin ei pidä ladata liikaa odotuksia demokratiakehityksestä. Paikalliset eliitit ovat aina olleet suunnattoman muuntautumiskykyisiä ja sitkeähenkisiä. Tsaarin reviisorille, neuvostokomissaareille, Jeltsinin ja Putinin miehille on kaikille osattu sanoa jees-jees, minkä jälkeen on eletty niin kuin on hyväksi nähty. Kirjailija Viktor Pelevin ilmaisee saman asian tavattoman kyynisesti. Byrokraatti omaksui kommunismin, omaksui vapauden ja omaksuu tarvittaessa ei vain islamin, vaan vaikka minkä tahansa muinaismarsilaisen kultin. Sillä vallan kahmiminen varastamisen mahdollistamiseksi sujuu missä vaatteissa vaan ja minkä laulun tahdissa tahansa. Jos keskuksen lähettämä kuvernööri on äitynyt hankalaksi paikallisen eliitin etujen kannalta, hänen savustamiseensa ulos on aina ollut ja on edelleen loputtomasti keinoja. Yhtenä uutena nyt valtakunnallinen oppositio. Tällainen äärikyynisyys ei tietenkään tee oikeutta monimutkaiselle todellisuudelle maan pinnalla. Venäjän eritasoisissa aluejohtajissa on tietenkin erilaisia ihmisiä ja alueensa työllisyydestä ja taloudesta huolta kantavia vastuullisia johtajia on nähtykin. Suuren federaation alueiden ja keskuksen välisten suhteiden monimutkaisuus ja ristiriitaisuus kannattaa kuitenkin pitää mielessä aina kun aihetta sivuavia uutisia arvioi. Aluehallinnon vaalien kohtalo on tätä kirjoitettaessa edelleen epäselvässä vaiheessa. Kremlissä kannetaan huolta aluevallan ryöstäytymisestä sen ulottumattomiin, myös ihan asiallisista syistä, ja haetaan tapaa, jolla voitaisiin 182
toisaalta järjestää kuvernöörinvaalit ja säilyttää silti kontrolli keskuksella. Jos vaalien avulla voitaisiin saavuttaa tilanne, jossa paikalliset eliitit ovat tyytyväisiä samalla kun väestö mahdollisesti kokee vaikutusmahdollisuuksiensa parantuneen, voidaan todeta, että sudet ovat kylläisiä ja lampaat silti ehjinä, niin kuin venäläinen sanonta kuvaa win-win-tilannetta. MOSKOVAN MONET ULKOPOLITIIKAT Moskovan kanssa eläessä ei aina tiedä, montako Moskovaa on otettava huomioon. Filosofinen ajatus nousi päähäni kesken Kosovo-neuvottelujen vuonna 1999 ja sopi huonosti yhteen sen kanssa, että juoksin Stalinin Kuntsevon huvilan tyhjissä huoneissa ja huusin nimeltä miestä, jota en ollut koskaan tietääkseni nähnyt. Kaiku vastaili Pjotr Ivanovitš, Pjotr Ivanovitš. Tunnelman kummallisuutta lisäsi tieto siitä, että neuvostojohtaja kuoli tämän lähihuvilansa sohvalle ja samassa talossa nähtiin myös yksi toisen maailmasodan kohtalonhetkistä Hitlerin edetessä no peasti kohti Moskovaa. Elämäkertojen mukaan Stalin pakeni järkyttyneenä Kuntsevoon ja sieltä hänet piti hakea takaisin Kremliin johtamaan sotaponnistuksia. En ehdi ajatella kummituksia, sillä Kosovoa koskevat neuvottelut amerikkalaisten ja venäläisten välillä ovat kesken, neuvotteluja johtava presidentti Ahtisaari lähdössä takaisin Helsinkiin ja tästä kohteesta vastaava Kremlin operatiivinen turvallisuuspäällikkö on löydettävä. Hänen nimensä on nyt tässä Pjotr Ivanovitš ja hän on se ainoa henkilö, joka on tarpeeksi päätösvaltainen vastaamaan pyyntöömme. Niin kuin Venäjällä usein on: etsikää ensin Pjotr Ivanovitš. Nato pommitti Belgradia. Jugoslavian sisällissodassa oli jo siihen mennessä ehditty nähdä kaikki: myös YK:n rauhanturvajoukkojen kyvyttömyys estää siviiliväestön joukkomurhia. Kukaan ei enää uskonut mihinkään puheisiin. Kosovon maakunnan sota loppuisi vain tarpeeksi raskaa- 183
seen kansainväliseen väliintuloon. Periaatteella ensin kaikki pois ja sitten uutta tilalle. Presidentti Ahtisaari oli vetänyt EU:n valtuuttamana neuvotteluja Yhdysvaltojen ja Venäjän välillä, jotta Milosevicille voitaisiin viedä ota tai jätä -tarjous. Realistisesti Venäjän ei toivota auttavan asiassa, vaan toivotaan, ettei se asetu esteeksi. Venäjälle asia oli poliittisesti vaikea, ja se on edelleen sille vaikea. Slaavien suojelijana ja amerikkalaisen vaikutusvallan periaatteellisena vastustajana missä tahansa kansainvälisessä asiassa sillä ei paljon vaikeampaa tilannetta voisi olla. Jeltsiniä moititaan nykyään katkerasti, tästäkin. Kansainvälisten suhteiden parhaiden perinteiden mukaan presidentti Ahtisaaren tilannekaan ei ollut mitenkään yksiselitteinen, vaan hän toimi monentasoisten kansainvälisten järjestöjen ja yksittäisten vahvojen valtioiden jatkuvasti elävässä poliittisessa todellisuudessa, jossa riitti tukijoita, neuvojia, auttajia ja häiritsijöitä. Naton pommituksiin osallistuvien maiden sisäpoliittinen hermostuneisuus kasvoi, neuvottelujen pitkittyessä voimistuivat keskustelut myös maajoukkojen lähettämisestä. Venäjällä puolestaan oli omat murheensa. Kesken neuvottelujen Jeltsin paini viraltapanosyytteen kanssa ja vaihtoi pääministeriä taas kerran. Juuri sinä kesäkuisena iltapäivänä Ahtisaari on todennut neuvottelutilanteen sellaiseksi, että hänen on turha istua Moskovassa tällä erää pitempään. Välitysprosesseissa on vaiheita. Oli miten tahansa, venäläiset isännät eivät halunneet kertoa, että Ahtisaari lähtee, vaan tulivat toimittajien joukkoon kertomaan, että neuvotteluissa on tauko ja ne jatkuvat myöhemmin, tulkaa uudelleen samoilla lupalapuilla, aika kerrotaan sitten tietotoimistojen kautta. Tilanne ei ollut aivan epätavallinen, tällaista merkillistä säätöä vastoin kaikkea parempaa tietoa on pienemmissäkin asioissa ja Moskovassa toimivat diplomaatit, kirjeenvaihtajat ja muut ammatti-ihmiset eivät siitä sinänsä järkyty. Suomalaisesta tai muusta läntisestä ihmisestä tuntuu lyhytnäköiseltä väittää sellaista, mistä jää vuorokauden sisään kiinni. 184
Mutta kontekstuaalisen rationaalisuuden näkökulmasta ikävä konfliktitilanne vältetään, kun totuutta ei kerrota, ja huomenna on uusi päivä. Huomiseen mennessä ehtii moni asia unohtua tai vaihtoehtoisesti siiheksi on ehditty luoda uusi pelitilanne tai keksiä selitys. Joka tapauksessa voi aina sanoa, että silloin oli sellainen tieto. Kuntsevossa oltiin sillä kertaa vähän monimutkaisessa tilanteessa. Me sen kummemmin kuin amerikkalaisetkaan emme voineet diplomaattisten pöytätapojen vuoksi ruveta kilpalaulamaan venäläisten eli järjestävän seuran kanssa tiedotusjärjestelyissä. Tai tietysti ainahan itsenäisen valtion päämies voi tehdä ja teettää omillaan mitä parhaaksi katsoo. Mutta jos neuvottelee amerikkalaisten ja venäläisten kesken rauhaa Eurooppaan, pitää päättää haluaako tulosta vai poliittisen show n, jossa otetaan irtopisteitä ovien paukuttelulla. Julkiselle, demonstratiiviselle kiukuttelemiselle Venäjää kohtaan olisi ilmeisesti jonkinlaisena edellisten ikäluokkien suomettumistraumojen lääkintänä kysyntää. En itse ymmärrä demonstratiivisuuden itseisarvoa. Konkreettisten tavoitteiden ensisijaisuus on ihan perusteltu pysyvä periaate nimenomaan valtiotoimijalle. Erityisesti koko ajan monimutkaistuvan maailman monenkeskisessä himmelissä, jossa meillä on omia kansallisia ja unionin kanssa yhteisiä pyrkimyksiä. Olen koettanut pohtia suosittua kahtiajakoa idealistisen arvopolitiikan ja pragmaattisen mahdollisen taiteen välillä, enkä oikein ymmärrä, miksi nämä kaksi sulkisivat toisensa pois. Päinvastoin, yksinään kumpikin on huteraa laatua. On elintärkeää nähdä se kokonaisuus, jonka hyväksi voi sitoutua toimimaan, ja pysyä uskollisena omalle arvopohjalleen. Mutta jollei valtiotasolla toimiessaan kykene luomaan toteuttamiskelpoisia strategioita ja panemaan niitä toimeen eikä kestä epätäydellistä sopua, ei kirkkainkaan oikeus ja totuus materialisoidu kansalliseksi tai kansainväliseksi hyväksi. Jos taas kansallisen edun nimissä operoidaan pelkästään opportunistisin ottein, syödään lyhytnäköisesti sitä ainoaa pääomaa, mitä varsinkin pienellä valtiolla on kansainvälisessä politiikassa: uskottavuutta ja 185