ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND

ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND Tiedekunta Faculty Filosofinen tiedekunta Osasto School Humanistinen osasto Tekijät Author Sami Pynnönen Työn nimi Title Finiittiverbivaihtumat runoteksteissä: Raamatun heprean qatal- ja jiqtol-parit Psalmeissa 2-20 Pääaine Main subject Työn laji Level Päivämäärä Sivumäärä Number of pages Date Yleinen kielitiede Pro gradu -tutkielma X 3.11.2016 94 Sivuainetutkielma Kandidaatin tutkielma Aineopintojen tutkielma Tiivistelmä Abstract Tässä tutkielmassa selvitän Raamatun heprean verbimuotojen jiqtol ja qatal vaihtumia runotekstissä. Aineistonani käytän Psalmien kirjan psalmeja 2 20, joista tarkastelen verbimuotojen vaihtumia peräkkäisissä lauseissa. Tekstilingvististä lähtökohdista on esitetty, että Raamatun heprean runous eroaa verbijärjestelmältään proosatekstistä. Lisäksi on esitetty, että hepreankielisissä runoteksteissä verbimuotovaihtumat qatal-jiqtol ja jiqtol-qatal selittyvät parhaiten tyylikeinona. Tutkin, muuttuuko tempus-, aspekti- tai modusfunktio lauseesta toiseen siirryttäessä. Entä mikä osa tekstityypeillä on verbiparien selittämisessä? Käsittelen aineistoani kooten esiintymät luetteloon ja nimikoiden niille verbimuotoja parhaiten kuvaavat tempus-, aspekti- tai modusfunktiot samoin kuin tekstityypit. Tuloksena totean, etten löydä esiintymiä, joissa verbimuotovaihtuman ei voi tulkita ilmaisevan muutosta tempus-, aspekti- tai modusfunktioissa. Tästä seuraa, että verbimuotoparien asema yksikkönä kyseenalaistuu. Havaitsen myös tekstityyppikategorian osittaisen päällekkäisyyden tempus-, aspekti- ja modusfunktioiden kanssa. Qatalin totean aineistoni valossa parhaiten selittyvän perfektinä. Jiqtolin näen kielen tunnusmerkityksettömimpänä verbimuotona, joka kattaa ne tempus-, aspekti- tai modusfunktiot, joita ei ilmaista muilla morfeemeilla. Eri verbijärjestelmien olettamiselle heprean runo- ja proosateksteille ei ole riittäviä perusteita. Avainsanat Keywords heprean kieli, verbijärjestelmä, lyriikka, psalmit, verbivaihtumat 1

ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND Tiedekunta Faculty Philosophical faculty Tekijät Author Sami Pynnönen Osasto School School of Humanities Työn nimi Title Verbal sequences in poetry: Biblical Hebrew verb forms yiqtol and qatal in Psalms 2 20 Pääaine Main subject Työn laji Level Päivämäärä Date Sivumäärä Number of pages Linguistics Pro gradu -tutkielma x 3.11.2016 94 Sivuainetutkielma Kandidaatin tutkielma Aineopintojen tutkielma Tiivistelmä Abstract The focus of this study is verbal sequence of qatal and yiqtol verb forms in Biblical Hebrew poetry. Psalms 2 20 are used as the corpus. The data consist of subsequent clauses each of which has a qatal or yiqtol as their predicate. From a textlinguistic framework it has been argued that the verbal system of Biblical Hebrew poetry is different from that of prose. It has further been claimed that in Biblical Hebrew poetry the sequence of qatal and yiqtol is best explained as a stylistic devise. My intrest is whether tense, aspect or modal functions do change is subsequential clauses. Furthermore, what is the role of text types in the explanation of verbal sequence? My data is analysed by labelling the occurenses for their tense, aspect and modal functions as well as text types. As a result, I conclude that no occurenses were found where a verbal sequence could not be explained as a sum of the verb forms tense, aspect or modal functions. It thus follows that the status of verbal sequence as a unit is questioned. The category of text type is seen as partially overlapping with the categories of tense, aspect and modality. In my analysis, qatal is best regarded as a morpheme expressing perfect. Yiqtol, on the other hand, is best seen as the default category of the verbal system covering the tense, aspect and modal functions not expressed by other morphemes. As to the question of different verbal systems for prose and poetry, there is no sufficient evidence for two distinct verbal systems in Biblical Hebrew poetry and prose. Avainsanat Keywords Hebrew language, verbal system, poetry, Psalms, verbal sequences 2

Sisällys Sisällys... 3 1. Johdanto... 4 1.1. Tutkielman ydinkäsitteet ja translitteraatio sekä glossit... 5 1.1.1. Aikamuoto, aspekti ja modus... 5 1.1.2. Tekstityypit... 13 1.1.3. Translitteraatio ja glossit... 16 1.2. Heprean verbien morfologiaa... 17 2. Verbijärjestelmä tempus-, aspekti- ja modusteorioiden näkökulmasta... 25 2.1. Aikamuototeorioita... 26 2.2. Aspektiteorioita... 28 2.2.1 Varhaisia aspektiteorioita... 28 2.2.2 Moderneja aspektiteorioita... 30 2.3. Modusteorioita... 36 3. Verbimuotovaihtumat aiemmissa tutkimuksissa... 39 4. Aineisto... 46 4.1. Masoreettinen teksti lingvistisenä aineistona... 46 4.2. Psalmit runotekstinä... 48 5. Menetelmä... 53 6. Tutkimus... 61 6.1. Esiintymät funktioittain... 61 6.1.1. Qatal-qatal-esiintymät... 61 6.1.2. Qatal-jiqtol-esiintymät... 63 6.1.3. Jiqtol-qatal-esiintymät... 68 6.1.4. Jiqtol-jiqtol-esiintymät... 71 6.2. Lauserakenteiden semantiikka ja suhde verbimuotoihin... 76 6.3. Tekstityyppien suhde lauserakenteisiin ja funktioihin... 78 6.4. Bikolon ja lauseparit... 82 7. Lopuksi... 87 Lähteet ja kirjallisuus... 90 Aineisto... 90 Sanakirjat, kieliopit ja konkordanssit... 90 Tutkimuskirjallisuus... 90 Liite 1: Aineistotaulukko... 95 Liite 2: Glossien lyhenteet... 101 3

1. Johdanto Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena on tutkia, miten Raamatun heprean (tästedes vain heprean) verbimuodot jiqtol ja qatal vaihtelevat psalmeissa (lyhenteenä Ps.). Kiinnostus heprean verbijärjestelmää kohtaan heräsi, kun kävin heprean peruskurssia Itä-Suomen yliopistossa. Selitykset jiqtolin ja qatalin funktioista kuulostivat niin sekavilta, että halusin selvittää tarkemmin, mistä näissä finiittiverbimuodoissa on kyse. Paljastui, että raamatunaikaisen heprean verbijärjestelmää selitetään monella tapaa, mutta joka teoriassa on heikkoutensa: vastaesimerkkejä tuntuu löytyvän aina. Halusin löytää lingvistisesti uskottavan, selitysvoimaisen teorian. Tutkielmaa aloittaessani minulla oli kaksi tavoitetta. Yhtäältä olen halunnut selvittää, voisiko John Cookin kieliopillistumiseen pohjautuva teoria toimia runotekstiaineiston analysoinnissa. Toisaalta halusin perehtyä aineistoon, jonka analysointiin olen saanut neuvoja lähinnä toiselta ohjaajaltani, Anssi Voitilalta, joka suositteli minulle tekstilingvistisen teoriapohjan soveltamista runotekstiin. Niinpä tämä tutkielma on toteutettu kahdesta eri teoreettisesta viitekehyksestä käsin. Yhtäältä tekstilingvistisen viitekehyksen ohjaamana ja toisaalta oman mielenkiintoni innoittamana olen päätynyt keräämään aineiston ja analysoimaan sen pyrkien vastaamaan seuraaviin tutkimuskysymyksiin. 1. Korreloivatko verbin jotkin funktiot tietynlaisten lauserakenteiden kanssa? 2. Esiintyykö Raamatun heprean 4

runotekstissä sellaisia aika- aspekti- tai modusviittauksia merkitseviä rakenteita, jotka eivät selittyisi pelkän verbimuodon semantiikalla? Voiko verbimuodon vaihtuminen yhdestä toiseen siis itsessään sisältää jotain enemmän kuin noiden verbimuotojen summan? 3. Esiintyykö verbimuodon vaihtuminen bikolonissa tyylikeinona? 4. Entä korreloivatko tekstityypit lauserakenteiden kanssa ja jos korreloivat, miksi? 1.1. Tutkielman ydinkäsitteet ja translitteraatio sekä glossit Tässä alaluvussa määrittelen ensin tutkielmalle olennaisia termejä. Termeistä määrittelen ensin luvussa 1.1.1. tempusta, aspektia ja modaalisuutta yleiskielellisinä kategorioina ja määrittelen ne sellaisina kuin olen niitä tässä tutkielmassa käyttänyt. Siitä, miten nämä kolme finiittiverbikategoriaa ilmentyvät kussakin verbimuodossa, käytän myös lyhennettä TAM-arvot. Määrittelen myös käyttämäni tekstityypit alaluvussa 1.1.2. Edelleen käyttämästäni translitteroinnista ja glosseista kerron alaluvussa 1.1.3. 1.1.1. Aikamuoto, aspekti ja modus Käyttämistäni TAM-arvoista määrittelen ensimmäiseksi tempuksen eli aikamuodon perustaen määritelmäni Reichenbachin (1947), Comrien (1986), Bybeen, Perkinsin ja Pagliucan (1994) sekä Dahlin (1985) teoksiin. Comrien (1986, 9) mukaan aikamuoto on kieliopillistunut ilmaus ajallisesta sijainnista. 1 Aikamuodon voi jakaa absoluuttisiin ja suhteellisiin aikamuotoihin. Absoluuttinen aikamuoto ottaa deiktiseksi keskuksekseen (deictic centre) nykyhetken (Comrie 1986, 36), suhteellinen aikamuoto taas jonkin muun kontekstissa määrittyvän hetken (mts., 56). Comrie jakaa absoluuttiset aikamuodot klassisesti kolmeen: preesens, mennyt aika (past) ja futuuri (mp.). Mennyt aika viittaa nykyhetkeä edeltävään aikaan ja futuuri nykyhetken jälkeiseen aikaan (Comrie 1986, 41, 43). 1 tense is the grammaticalised expression of location in time. 5

Comrien deiktinen keskus muistuttaa pitkälti jo Reichenbachin vuonna 1947 esittelemää (1947, 288) viittaushetkeä (point of reference). Tämän mukaan kullakin lauseella on kolme hetkeä, jotka määrittävät aikamuotoa. Ensinnäkin on puhehetki (point of speech), joka on käsillä, kun lause sanotaan, toiseksi on tapahtumahetki (point of event) ja kolmanneksi viittaushetki, joka määrittyy kontekstissa. Aikamuodon viittaussuhteen voi määritellä sen mukaan, miten puhehetki, tapahtumahetki ja viittaushetki sijoittuvat toisiinsa nähden. (Reichenbach 1947, 287 298.) Menneen ajan aikamuodon tehtävänä on sijoittaa tilanne menneeseen aikaan suhteessa viittaushetkeen, joka absoluuttisessa aikamuodossa on myös puhehetki (Comrie 1986, 41). Kielessä mennyt aika voi asettua suhteessa tulevaan ja nykyhetkeen muodostaen kolmijaon, vaikka mennyt aika onkin ainoa puhtaasti aikamuodoksi määriteltävä semanttinen kategoria. Selitän tuonnempana tarkemmin, miten preesensin voi nähdä liittyvän imperfektiiviin ja futuurin puolestaan modaalisuuteen. Joka tapauksessa preesensin ja futuurin semanttisesta limittymisestä yhtäältä aspektikategorioihin ja toisaalta modaalisuuskategorioihin seuraa, että mennyt aika on kielitieteellisenä kategoriana ainoa kiistaton aikamuotokategoria (Dahl 1985, 116). Tässä tutkielmassa yksi analyysissa käytetyistä funktioista on mennyt aika, jota on heprean jiqtol-verbimuotoa tarkasteltaessa nimetty myös preteritiksi. Preesensiä käytetään tyypillisesti viittaamaan paljon nykyhetkeä laajempaan ajanjaksoon (Comrie 1986, 37). Tyypillinen käyttö preesensille on myös habituaalisissa lauseissa viittaamassa toistuviin tilanteisiin (mts., 39). Silti Comrie esittää, perusmerkityksessään preesens sijoittaa tilanteen nykyhetkeen väittämättä asiasta sen enempää (mts., 38). Preesensiä käytetään viittaamaan vain tilanteisiin, jotka ovat voimassa nykyhetkenä (mp). Vastoin Comrien näkemystä Bybee, Perkins ja Pagliuca (1994, 126) pitävät ongelmallisena preesensin määrittelyä pelkkänä aikamuotona niin, että se ilmaisisi ensisijaisesti deiktistä aikaviittausta (mp.). Heidän mukaansa preesens kattaa erilaisia imperfektiivisiä tilanteita, joiden viittaushetki (reference point) on puhehetki (mp.). Dahlin (1985) näkökulma preesensiin eroaa näistä molemmista. Kielitypologisen aineiston käsittelyssä hän ei käytä kategoriaa preesens, vaan käyttää sen sijaan oletuskategoriaa (default). Oletuskategorian semantiikka kattaa kussakin kielessä ne 6

tempus- ja aspektifunktiot, joilla ei ole omaa morfologista merkintää ja jotka ovat siis TAM-viittaukseltaan tunnusmerkittömiä. Futuuri eroaa preesensistä ja menneestä ajasta epistemologisesti: tulevaisuudesta ei voi tietää aistihavaintojen kautta eikä sitä voi muistaa. Niinpä tulevaisuudesta puhuttaessa puhutaan oikeastaan suunnitelmista, aikomuksista tai velvollisuuksista tai ennustetaan tulevia asiantiloja aiempien havaintojen pohjalta. Täten tulevaisuuteen viittaavat predikaatiot eroavat lähes poikkeuksetta eifutuurisista predikaatioista myös modaalisesti. Näin ollen ero aikamuodon ja moduksen välillä on hämärtynyt futuurin kohdalla. (Dahl 1986, 103.) Comrie pitääkin eroa futuurin ja ei-futuuristen aikamuotojen välillä enemmän moduserona kuin aikamuotoerona (1986, 44). Bybee, Perkins ja Pagliuca (1994, 275) erottelevat futuurit primäärisiin futuureihin ja aspektuaalisiin futuureihin. Primääriset futuurit kehittyvät liikeverbirakenteista, pakon, halun tai kyvyn ilmauksista (markers of obligation, desire, ability) ja aikaa ilmaisevista adverbeista. Aspektuaalinen futuuri on taas tulevaisuuden ilmaus, joka esiintyy yhtenä funktiona morfeemille, jonka pääasiallinen tarkoitus on ilmaista preesensiä, perfektiiviä tai imperfektiiviä (mp.). Katson, että heprean qatalin futuurifunktio sijoittuisi Bybeen ynnä muiden kategorisoinnissa aspektuaalisen futuurin kategoriaan. Siitä huolimatta, että aspektuaalinen futuuri terminä viittaa aspektimorfeemin toissijaiseen funktioon, on futuurifunktio yleisempi imperfektiivisen preesensin morfeemille kuin imperfektiiville ja perfektiiville yhteensä (Bybee et al. 1994, 275). Morfeemin tulkitseminen aspektuaaliseksi futuuriksi edellyttää tällöin, että viittaus tulevaisuuteen ilmenee kontekstissa (mts., 275). Bybee, Perkins ja Pagliuca eivät käsittele yhtä huolella harvemmin esiintyviä imperfektiivin ja perfektiivin aspektifutuureita, mutta samoin perustein kuin imperfektiiviselle preesensille oletan, että futuuritulkinta edellyttää tulevaisuuskontekstia kaikilla aspektuaalisilla futuureilla. Verbin TAM-kategorioista aspektin määrittely on erityisen tarpeellista tässä työssä, sillä katson, että aspektin riittämätön määrittely on yksi merkittävä syy sille, että heprean verbimuotojen TAM-arvoista käydään yhä keskustelua. Aspektioppositioiden määritelmissä palataan usein Comrieen (1976). Comrie 7

määrittelee aspektit eri tavoiksi katsoa tilanteen sisäistä ajallista ainesta 2 (1976, 3). Perusoppositiossa ovat perfektiivinen ja imperfektiivinen aspekti. Perfektiivisessä aspektissa tilannetta katsotaan kokonaisena tapahtumana ulkopuolelta, imperfektiivisessä aspektissa tilannetta katsotaan sen sisäpuolelta (Comrie 1976, 3 4). Tässä tutkielmassa perfektiivisestä aspektista käytän myös lyhyempää termiä perfektiivi ja imperfektiivisestä aspektista termiä imperfektiivi. Comrie (1976, 25) oletti maailman kielistä löytyvän sellaisia imperfektiivin alalajeja kuin habituaalinen, progressiivinen, jatkuvuutta ilmaisevia morfeemeja ja ei-progressiiveja. Comrien näkemystä imperfektiivin alalajeista ovat kielitypologisen tutkimuksen pohjalta edelleen kehitelleet Bybee, Perkins ja Pagliuca (1994, 138 139). He ovat todenneet, että maailman kielissä esiintyy kyllä imperfektiivisiä morfeemeja, habituaalisuutta ilmaisevia morfeemeja ja progressiivisuutta ilmaisevia morfeemeja, muttei jatkuvuutta (continuous) ilmaisevia morfeemeja tai eiprogressiiveja (nonprogressive). Täten imperfektiivi on perusteltua jakaa vain kahteen alalajiin: habituaaliseen aspektiin, joka ilmaisee tapaa tai toistuvuutta ja progressiiviseen, joka ilmaisee jatkuvuutta. Nämä termit määrittelen alla tarkemmin. Habituaalinen aspekti kuvaa tilanteen luonteenomaisesti pitkäkestoisena, joko pitkään kestäneenä tilanteena tai useasti toistuneena tapahtumana (Comrie 1976, 27 28). Progressiivinen aspekti taas yhdistää progressiivisen merkityksen ja ei-staattisen verbin (1976, 35). Progressiivisen merkityksen Comrie määritellee imperfektiivisyydeksi, joka ei johdu tilanteen habituaalisuudesta (1976, 33). Perfektiivi ja imperfektiivi muodostavat aspektijaon, jota on erotukseksi teonlaadusta kutsuttu näkökulma-aspektiksi (viewpoint aspect) (Bhat 1999, 58). Nämä muodostavat siis jo yhden järjestelmän, jonka osat sijoittuvat hierarkkisesti suhteessa toisiinsa. Tämän aspektijärjestelmän lisäksi eri kielissä on muitakin usein aspekteiksi nimettyjä oppositioita, joista selkeyden vuoksi tässä tutkielmassa käytetään nimityksiä teonlaatu ja vaiheaspekti. Teonlaatu (Aktionsart, actionality, lexical aspect jne.) on verbin leksikaaliseen merkitykseen perustuva semanttinen kategoria. Teonlaadun pohjalta predikaatteja voidaan jakaa erilaisiin luokkiin sen mukaan, ovatko ne semantiikaltaan esimerkiksi punktuaalisia vai duratiivisia, teelisiä vai ateelisia, staattisia vai 2 aspects are different ways of viewing the internal temporal constituency of a situation. 8

dynaamisia (Comrie 1976, 41 42, 44, 48). Näistä oppositioista tämän tutkielman kannalta olennainen on ainoastaan jako staattisiin ja dynaamisiin predikaatteihin, sillä vain tällä on vaikutusta käytettyyn verbimuotoon. Hepreassa staattiset verbit nimittäin esiintyvät oletusarvoisesti qatal-muodossa riippumatta niiden aikaviittauksesta. Staattinen predikaatti kuvaa muuttumatonta tilannetta, joka jatkuu samana, ellei jokin sitä muuta (Bybee et al. 1994, 55). Staattiset verbit kuvaavat tiloja, jotka pysyvät vaivatta muuttumattomina, ja muuttuvat vain, jos jotakin sellaista tapahtuu, joka muuttaa tilanteen (Comrie 1976, 49). Esimerkki staattisesta predikaatista on אח ב /ʔɔħeb/, rakastaa. Dynaaminen predikaatti taas kuvaa tilannetta, johon tyypillisesti kuuluu jonkinlaista muutosta, joka vaatii joko subjektin פ אל tai ulkopuolisen aiheuttajan vaivaa (mp.). Dynaaminen predikaatti on esimerkiksi [pɔʕal] tehdä. Vaiheaspekti (phasal aspect) muodostaa oman tasonsa aspektin kentässä (Dik 1997, 221). Vaiheaspekti koskee tapahtuman eri vaiheita, alkua, jatkoa ja loppua (mts., 225). Luvussa 2.2.1. esiteltävässä Samuel R. Driverin teoriassa on kyse juuri vaiheaspektista. Vaiheaspektista kielet erottelevat yhtäältä alkua ja päättymistä ja toisaalta tapahtuman välivaihetta. Jatkumista tai muuttumista ilmaiseva vaihe samaistetaan perfektiiviin ja välivaihe samaistetaan imperfektiiviin (Comrie 1976, 19 20, Bhat 1999, 49 50). Tämä johtunee siitä, että perfektiivinen aspekti katsoo tapahtumaa ulkoa ja näin tapahtuman rajat ovat näkyvissä, kun taas imperfektiivi tarkastelee tapahtumaa sisältä käsin, eivätkä tapahtuman rajat ole tällöin näkyvissä (Bhat 1999, 50). Näkökulma-aspektin, teonlaadun ja vaiheaspektin lisäksi aspektuaalisiin kategorioihin on sijoitettu myös määrällinen aspekti (quantificational aspect) (Bhat 1999, 53 54). Määrällisen aspektin voidaan katsoa erottelevan predikaatteja ja predikaatioita sen mukaan, tapahtuuko tapahtuma vaikkapa kerran, useasti, tavanomaisesti. Bhat nimeää tähän aspektijaotteluun semelfaktiivin, iteratiivisen, ja frekventatiivin. Näistä semelfaktiivi ilmaisee kertaluontoisen tapahtuman, iteratiivi ja frekventatiivi toistuvia tapahtumia. Iteratiivi ja frekventatiivi eroavat toisistaan siinä, että iteratiivi kuvaa tapahtuman toistuvan samalla kerralla kuten oven koputtamista, kun taas frekventatiivi kuvaa tapahtuman toistuvan eri kerroilla kuten mäen kiipeämistä usein. Bhat esittää myös, että habituaalinen ja progressiivinen aspekti 9

voidaan luokitella myös tähän aspektin kategoriaan. (Bhat 1999, 53 54.) En tarkastele määrällistä aspektia enempää tässä yhteydessä, sillä tutkimuskirjallisuudesta en ole löytänyt väitettä, että tarkastelemani verbimuodot merkitsisivät määrällistä aspektia. Vielä oman tapauksensa aspektikategoriassa tai pikemminkin sen rajalla muodostaa perfekti. Comrien määrittelyssä perfekti ilmaisee menneen tapahtuman merkityksellisyyttä käsillä olevan hetken kannalta (1976, 52). Bybee, Perkins ja Pagliuca käyttävät Reichenbachia (1947, 297) seuraten perfektistä nimitystä anterior (1994, 54), mutta itse käytän tässä tutkielmassa vakiintuneempaa termiä perfekti. Bybee ynnä muut määrittelevät morfeemin merkityksen pitkälti samoin kuin Comrie: se ilmaisee, että tilanne tapahtuu ennen viittausaikaa ja on merkittävä viittausajan kannalta. Perfekti voi esiintyä eri aikamuodoissa (Comrie 1976, 53), mutta tässä tutkielmassa sitä tarkastellaan qatalin funktiona, jonka ajallinen viittaus määrittyy suhteessa viittaushetkeen, joka taas määrittyy edeltävien verbimuotojen ja muiden ajallisten ilmausten ilmaisemassa kontekstissa. Käyttäessäni termiä perfekti tarkoitan nykyhetken perfektiä, jonka viittaushetki siis on puhehetki, ellen toisin erikseen mainitse. Tässä yhteydessä on tarpeen esitellä niitä modaalisuuden käsitteitä, joita olen tutkielmassani käyttänyt. Luvussa 1.2. käsittelen heprean verbimorfologian yhteydessä volitiivisia moduksia, jotka ilmaisevat direktiivejä eli ohjaamaan käytettäviä lausumia. Muiden kuin direktiivien osalta jako on useimmiten tehty yhtäältä modaalisen/irrealiksen ja ei-modaalisen/realiksen välillä. Kielitieteessä modaalisuus on perinteisesti määritelty puhujan asenteiden ja mielipiteiden kieliopillistumana (Bybee et al. 1994, 176). Palmer on lisännyt modaalisuuden määritelmään tavat, joilla toiset puhujat voivat välittää vaikutelmaansa aiemman puhujan asenteista ja mielipiteistä (Palmer 1986, 15). Portner määrittelee modaalisuuden kielelliseksi ilmiöksi, jossa kielioppi antaa mahdollisuuden sanoa asioita jostakin tai jonkin sellaisen perusteella, mikä ei välttämättä ole todellista (2009, 1). Modaalisuus on siis semanttinen kategoria ja ilmenee niin leksikaalisesti kuin kieliopillisestikin, yleisiä morfeemeja ovat esimerkiksi apuverbit. Tässä tutkielmassa modaalisuudella viitataan Bybeen, Perkinsin ja Pagliucan (1994, 181) tapaan semanttiseen kategoriaan, kun taas 10

moduksella eli tapaluokalla tarkoitetaan modaalisuuden kieliopillistumista nimenomaan verbitaivutuksessa. Käyttämäni modaaliset määritelmät pohjasivat aluksi teoksen Bybee, Pagliuca ja Perkins (1994, 177 181) neljään eri modaalisuustyyppiin. Teoria tarjoaa toimivan lähtökohdan eri verbimuotojen funktioiden erittelyyn. Nämä modaalisuustyypit ovat 1. agenttilähtöinen modaalisuus (agent-oriented modality), 2. puhujalähtöinen modaalisuus (speaker-oriented modality), 3. episteeminen eli väitteiden totuusarvoon liittyvä modaalisuus (epistemic modality) 4. alisteiset modukset (subordinating moods). Agenttilähtöinen modaalisuus ilmaisee pääverbin toiminnalle sisäiset tai ulkoiset ehdot. Agenttilähtöisen modaalisuuden alalajeja ovat pakko (obligation), tarve (necessity), kyky (ability), tahto (desire) ja pystyminen (root possibility). Näistä pakko ilmaisee ulkoisia, sosiaalisia ehtoja, jotka edellyttävät agentin suorittamaa predikaatin osoittamaa toimintaa. Tarve taas osoittaa ne fyysiset ehdot, joiden vuoksi agentin on suoritettava lauseen ilmaisema toiminta. Kyky sitä vastoin ilmaisee sellaiset agentin sisäiset ehdot, jotka mahdollistavat predikaatin osoittaman toiminnan. Tahto ilmaisee agentin haluavan predikaattiverbin ilmaisemaa toimintaa. Pystyminen kuvaa niin agentin sisäisiä kuin ulkoisiakin ehtoja toiminnan suorittamiselle, eli se kattaa muut yllä mainitut agenttilähtöisen modaalisuuden tyypit. Agenttilähtöisiä modaalisuuksia ilmaistaan niin leksikaalisin kuin kieliopillisin keinoin, mutta kuitenkin vain harvoin verbitaivutuksessa (Bybee et al. 1994, 177 178, 181.) Yleisiä keinoja tämän modaalisuustyypin kielelliseksi merkitsemiseksi ovatkin apuverbit kuten suomen voida ilmaisemaan pystymistä. Puhujalähtöinen modaalisuus antaa puhujalle mahdollisuuden säätää agenttiin kohdistuvia ehtoja. Puhujalähtöiset modukset kattavat kaikenlaiset määräykset, vaatimukset, kehotukset sekä lauseet, joissa puhuja myöntää puhuteltavalle luvan. (Bybee et al. 1994, 179.) Tätä modaalisuutta varten hepreassa on oma taivutuskategoriansa jussiivi, jonka suhteesta jiqtoliin on kerrottu tarkemmin luvussa 1.2. Episteeminen modaalisuus koskee väitteitä; se kertoo, missä määrin puhuja pitää väitettään totena. Tunnusmerkittömässä tapauksessa puhuja tunnustaa väitteensä täysin todeksi, kun taas merkityissä tapauksissa puhuja ei täysin sitoudu väitteensä totuusarvoon. Yleisiä episteemisiä modaalisuuksia on mahdollisuus 11

(possibility), todennäköisyys (probability), päättelyyn perustuva varmuus (inferred certainty) sekä todenvastainen (counterfactual). Mahdollisuus ilmaisee, että väite on ehkä totta, ehkä ei. Todennäköisyys esittää väitteen olevan varmemmin totta kuin mahdollisuus. Päättelyyn perustuva varmuus osoittaa, että puhuja olettaa hyvästä syystä väitteensä todeksi. Todenvastainen modaalisuus taas esittää väitelauseen sisällön todenvastaisena. (Bybee et al. 1994, 179 180.) Kielellisesti episteemisen modaalisuuden alalajeja merkitään apuverbein (kuten suomen saattaa), adverbein (suomen todennäköisesti) ja moduksin (esimerkiksi suomen potentiaali ja konditionaali). Neljäs modaalisuuden laji, alisteiset modukset, koskee vain sivulauseita (Bybee et al. 1994, 180). Sivulauseet oli alun perin tarkoitus rajata aineistostani pois, mutta rajanveto sivulauseen ja päälauseen välillä ei aina ole heprean kohdalla kovin yksiselitteistä. Siksi aineistoni kattaa myös sivulauseita, joiden verbimuoto ei kuitenkaan ole alisteinen päälauseen muodolle. Näiden lisäksi aineisto kattaa ehtolauserakenteita, joissa tyypillisesti toinen verbi sijoittuu protasikseen eli ehtoa merkitsevään lauseeseen ja toinen apodosikseen eli ehdon seurausta ilmaisevaan lauseeseen. Alisteiseen modaalisuuteen olen luokitellut myös kolme seurausta ilmaisevaa lausetta, jotka analysoin tutkielmani myöhemmässä vaiheessa finaalisiksi. Selkeät sivulausetapaukset olen kuitenkin rajannut pois aineistostani. Bybeen, Perkinsin ja Pagliucan (1994, 177 181) esittämät modaalisuuden lajit tarjoavat selkeän semanttisen jaottelun erilaisiin modaalisuuksiin. Jouduin kuitenkin tutkielmani edetessä muokkaamaan teoriaa tarkoitusperiini sopivaksi. Alisteisen modaalisuuden laajensin koskemaan myös ehtorakenteen apodosista. Apodosis muodostaa päälauseen, mutta sen merkitys on riippuvainen protasissivulauseesta. Episteeminen modaalisuus osoittautui vaikeaksi paikantaa aineistossa. Niinpä tein linjauksen, että analysoin modaalisen esiintymän episteemiseksi modaalisuudeksi, mikäli muut modaalisuudenlajit eivät sovi tulkintaan. Bybeen, Perkinsin ja Pagliucan jaottelu eri modaalisuustyyppeihin on saanutkin osakseen kritiikkiä. Perinteisemmän jaon modaalisuustyypeissä muodostaa jako deonttiseen ja episteemiseen modaalisuuteen. Palmer (1986) määrittelee kahtiajaon seuraavasti: episteeminen modaalisuus käsittää mahdollisuuden (possibility) ja välttämättömyyden (necessity) lisäksi kaikenlaiset modaaliset 12

järjestelmät, jotka ilmaisevat, missä määrin puhuja sitoutuu sanomaansa (Palmer 1986, 51). Deonttiseen modaalisuuteen taas kuuluvat ne modaalisuustyypit, jotka sisältävät tahtoa ilmaisevaa ainesta (mts., 96). Palmeria ennen jo Jespersen (1925, 320 321) jakoi modukset sellaisiin, jotka liittyvät tahtomiseen ja sellaisiin, jotka eivät liity tahtomiseen. Bybeellä, Perkinsillä ja Pagliucalla tätä samaa jakoa vastaavat episteeminen ja puhujalähtöinen modaalisuus. Lyons jakaa modaalisuuden totuudelliseen (aletheutic), joka liittyy väitteiden totuusarvoon (1995, 328), episteemiseen, joka Lyonsin jaottelussa ilmaisee mielipidettä (1977 793, 681 682) ja lisäksi deonttiseen, joka liittyy tapahtumien mahdollisuuteen ja välttämättömyyteen (1977, 823). Nuyts (2005, 7 9) taas nostaa episteemisen ja deonttisen modaalisuuden rinnalle vielä dynaamisen modaalisuuden, joka ilmaisee subjektin pystymistä tai kykenemistä. Agenttilähtöinen modaalisuus rinnastuu nähdäkseni Bybeen, Perkinsin ja Pagliucan agenttilähtöiseen modaalisuuteen. Agenttilähtöistä modaalisuutta merkitään vain harvoin verbitaivutuksilla (Bybee et al. 1994, 181; Bybee 1985), eikä aineistossani agenttilähtöistä modaalisuutta ilmeisesti ilmaista jiqtolilla tai qatalilla. Lyons huomauttaa, että episteeminen ja deonttinen modaalisuus limittyvät luonnollisissa kielissä usein niin, että samalla morfeemilla voi ilmaista sekä deonttista että episteemistä modaalisuutta (1995, 334). Tämän vuoksi olen valinnut lähtökohdakseni Bybeen, Perkinsin ja Pagliuca (1994, 177 181) modaaliset funktiot. Nähdäkseni ne tarjoavat paremmat edellytykset morfeemien tarkastelulle kuin puhtaan semanttisiin kriteereihin pohjaava luokittelu. 1.1.2. Tekstityypit Tässä tutkielmassa määrittelen tekstityypin kuten Werlich (1983, 39). Heprean verbimuotojen tekstilingvistisessä tutkimuksessa on usein ollut tapana pohjata Longacreen (esim. 2003). Hänen määritelmänsä diskurssityypeistä koskevat kuitenkin pikemmin kokonaisia tekstejä kuin lausetason määritelmiä kuten käy ilmi diskurssityyppien kuvauksista (Longacre 2003, 124 131). Aineistoni luonteen huomioiden olenkin katsonut parhaaksi ottaa lähtökohdakseni Werlichin määritelmät 13

tekstityypeistä. Tutkielman edetessä olen kuitenkin tarvepohjaisesti nostanut lisää tekstityyppejä näiden rinnalle. Tekstityyppi on tekstille ominaisten rakenteiden idealisoitu normi, joka toimii sääntöjen ja elementtien syvärakenteena viestijälle, ja vastaa samalla kielellisesti hänen kokemuksensa olennaisiin puoliin 3 (Werlich 1983, 39). Werlichin jaottelu tekstityyppeihin pohjaa siis kognitiivisiin kategorioihin, jotka ilmenevät pintarakenteessa tekstityyppeinä ja niitä vastaavina lauserakenteina. Kullakin tekstityypillä on vastaava teksti-idiomi (text idiom), tekstivariaation ilmentymä, jossa tekstityyppi tyypillisesti esiintyy (Werlich 1983, 253). Tekstityypit ilmenevät siis lausetasolla, kun taas teksti-idiomit lajittelevat tekstejä sen mukaan, mikä tekstityyppi niissä hallitsee. Werlichin (1983, 39) mukaan kontekstissa vallitsevien painotusten perusteella tekstit voidaan jakaa viiteen tekstityyppiin. Werlichin tekstityypit ovat 1. narraatio eli kerronta, 2. deskriptio eli kuvaus, 3. ekspositorinen eli erittelevä, 4. argumentoiva eli perusteleva ja 5. ohjeistava (instruction) tekstityyppi (mp.). Suterin (1993, 32) mukaan samankaltaisia jaotteluja on myös Longacrella (1976) ja Smithillä (1985), mutta päädyin pohjaamaan analyysiani Werlichin tekstityyppeihin; hänen teoriansa oli saatavilla ja vaikuttaa muutoinkin yleisesti hyväksytyltä. Kerronta on tekstikommunikaatiota, jossa viestijä välittää aikaan viittaavaa tietoa tai käsitteistöä (Werlich 1983, 39). Pintatasolla kerronta ilmenee yksinkertaisena tapahtumasta raportoivana lauseena (mp.). Kuvaus taas liittyy tilalliseen hahmottamiseen (mp.). Pintatasolla kuvausta vastaa ilmiöstä kertova lause (mp.). Erittelevä tekstityyppi liittyy kognitiivisesti ymmärtämiseen ja ilmenee pintatasolla kahdenlaisina lauseina: yksinkertaisena ilmiön todentavana lauseena ja yksinkertaisena ilmiön liittävänä lauseena (Werlich 1983, 39 40). Erittelevässä tekstityypissä viestijä selittää, miten osatekijät muodostavat kokonaisuuden (mts., 40). 3 A text type is an idealized norm of distinctive text structuring which serves as a deep structural matrix of rules and elements for the encoder when responding linguistically to specific aspects of his experience. 14

Werlichin luokitteluun kuuluvat vielä perusteleva ja ohjeistava tekstityyppi. Argumentaatiossa viestijä esittää väitteen, joka asettuu vastatusten eroavien väitteiden kanssa ja liittyy kognitiivisesti ongelmasta päättämiseen (Werlich 1983, 40). Pintatasolla argumentaatio esiintyy ominaisuuksia liittävien väitteiden kieltoina. Vastaava perusteleva teksti-idiomi koostuu ominaisuuksia liittävistä lauseista. Ohjeistavassa kommunikaatiossa taas viestijä kertoo joko itselleen tai muille, mitä tulee tehdä (mp.). Kognitiivisesti ohjeistava tekstityyppi liittyykin suunnitteluun ja ilmenee pintatasolla toimintaa vaativina lauseina (Werlich 1983, 41). Totesin Werlichin tekstityypit kuitenkin riittämättömiksi Raamatun heprean psalmiaineistoani analysoidessa, joten lajittelin esiintymiä myös aineistopohjaisesti tarkempiin, tekstilähtöisiin tekstityyppeihin. Lajitteluperusteena toimivat kognitiiviset kriteerit kuten Werlichilläkin. Lisäämäni tektityypit ovat ylistys, kiitos, ennustus, valitus ja toive. Näistä yhdistin myöhemmin ylistyksen ja kiitoksen yhteen kategoriaan (ylistys), sillä eron tekeminen niiden välillä ei aineiston käsittelyn myötä osoittautunut merkitykselliseksi. Alkuperäisessä luokittelussa ylistys tarkoittaa kuitenkin tekstityyppiä, jossa viestijä esittää väitteen, jonka tarkoituksena on ilmaista kunnioitusta Jumalaa kohtaan. Kiitos tekstityyppinä on taas kiitollisuudenilmaus, joka osoitetaan suoraan Jumalalle. Rajanveto näiden tekstityyppien välillä osoittautui ongelmalliseksi useammassa esiintymässä, joissa on vaikea sanoa, kenelle viesti oli osoitettu. Usein ei myöskään ole selkeää, onko Jumalan tekojen kuvailulla tarkoitus ilmaista kiitollisuutta vai kunnioitusta. Ennustuksen määrittelin tekstityypiksi, joka esiintyy väitteissä tulevasta asiantilasta. Ennustus viittaa siis oletusarvoisesti tulevaan ja esittää väitteitä tulevasta asiantilasta ilman puhuja- ja agenttilähtöisen modaalisuuden funktioita. Tämän vuoksi on oletettavissa, että tekstityyppi korreloi futuuria ilmaisevien verbimuotojen kanssa. Vielä tarpeelliseksi tekstityypiksi koin toiveen, joka ilmaisee puhujan toiveen tai toivotuksen. Se eroaa Werlichin määrittelemästä ohjeistavasta tekstityypistä siinä, että tarkoituksena ei ole suunnitella tulevaa, vaan yksinkertaisesti osoittaa oma toive tahdonilmauksena olettamatta, että ilmauksella on välttämättä seurauksia. Käytännössä instruktiivisen tekstityypin tahdonilmaukset on useimmiten suunnattu toiselle persoonalle kun taas toivotuksen lauseet kohdistuvat kolmanteen persoonaan, 15

jolloin vastaanottajaa ei suoranaisesti puhutella. Näin puhuteltava ei välttämättä ole tietoinen puhujan ilmaisemasta toiveesta. 1.1.3. Translitteraatio ja glossit Tässä tutkielmassa käytän hepreankielisiä esimerkkejä kirjoittaessani ensin heprealaista kirjoitusasua, minkä jälkeen on sama kirjoitettu IPA:lla foneemiseen tarkkuuteen pyrkien. IPA-translitteroinnit perustuvat tiberialaisen lukutradition mukaiseen äänteistöön sikäli kuin mahdollista, sillä aineistoni edustaa tiberialaista masoreettista tekstiä. 4 Tiberialaisessa lukutraditiossa täydet vokaalit jakautuivat vokaaliavaruuteen seitsemäksi vokaaliksi niin, että kielen korkeudessa on neljä astetta ja alinta astetta lukuun ottamatta jokaisella asteella on sekä etu- että takavokaali (Blau 2010, 66). Niinpä heprean vokaalit ovat /i, e, ɛ, a, ɔ, o, u/ 5. Täydet vokaalit voivat redusoitua, mitä merkitään grafeemisesti. Vokaalin redusoitumista en merkitse, vaan foneemiseen tarkkuuteen pyrkien käytän vastaavaa redusoitumatonsa vokaalimerkkiä. Redusoituneen vokaalin ääntyessä švaana käytän kuitenkin ə-merkkiä, sillä švaasta ei voi aina päätellä, mistä vokaalista se on redusoitunut, eikä foneeminen oppositio ole voimassa vokaalin ääntyessä švaana. Tiberialaisessa ääntämyksessä vokaalinpituus ei ole foneemista (Blau 2010, 106, Joüon & Muraoka 2000a). Tästä huolimatta merkitsen translitteraatiossa vokaalin pitkäksi silloin, kun vokaali on merkitty pitkäksi konsonanttikirjoituksessa matres lectionis -kirjaimin 6. Vaikka IPA-kirjoituksessa onkin pyritty foneemisuuteen, on kyseessä kuollut kieli, jonka kirjoitus ei ole ollut täysin foneettista, vaan kirjoituksessa oli eri kerroksia eri aikakausilta. Meille säilyneiden tekstien vokalisaatio on esimerkiksi 4 Masoreeteista kerron luvussa 4.1, jossa tarkastellaan aineiston syntyhistoriaa. 5 Blau käyttää eri merkintöjä vokaaleista /ɛ/ ja /a/, jotka hänellä ovat <æ> ja <ɑ>. Kyse on kuitenkin vokaaleista /ɛ/ ja /a/, mikä käy ilmi niiden sijoittamisessa näiden kohdille vokaalidiagrammissa ja <æ>ːn määrittelyssä yhtä suppeaksi kuin ɔ. Muutoinkin /ɛ/ ja /a/ sijoittuvat symmetrisemmin vokaaliavaruuteen tehden vokaalijärjestelmän oppositioista maksimaalisia. 6 Matres lectionis -kirjaimet ovat kirjaimia, joita käytetään konsonanttien lisäksi merkitsemään myös historiallisesti katsoen pitkää vokaalia. Ks. esim. Aspinen 2011, 61. 16

myöhempää perua kuin konsonanttikirjoitus. Syntyperäisten puhujien puuttuessa voi translitteraatiokin siis paikoin olla lähempänä grafeemista kuin foneemista. Konsonanttien kohdalla grafeemisuus ilmenee merkeillä, jotka voivat merkitä kahta eri foneemia. Näitä ovat,<ע> joka voi olla joko /ʕ/ tai /ɣ/ ja <ח> joka voi olla joko /ħ/ tai /x/ (Blau 2010, 75). Näistä kulloinkin oikeaa foneemia ei voi pelkän kirjoituksen perusteella päätellä, joten käytän tällöin vain toista IPA-merkkiä. Niinpä translitteraatiossa <ע> on aina /ʕ/ ja <ח> on aina /ħ/. Valitsin juuri nämä IPA-merkit, sillä velaarit frikatiivit [ɣ] ja [x] esiintyvät myös vastaavien klusiilien /g/ ja /k/ allofoneina, ja menettelemällä näin välttänen sekaannusta. Foneemisuus ilmenee traskriptiossa myös siten, että klusiilien frikatiiviset allofonit kirjoitetaan myös klusiilia vastaavalla merkillä, siis /p, b, t, d, k, g/. Translitteroinnin jälkeen hepreankielisissä esimerkeissä annetaan glossi morfeemi morfeemilta, mikäli esimerkki on yhtä sanaa pitempi. Glossien lyhenteet on listattu liitteessä 2 tutkielman lopussa. Morfeemisen glossin jälkeen esimerkkiä seuraa vielä merkityksen välittämään pyrkivä oma käännökseni. Yksittäisiä Psalmeja merkitään lyhenteellä Ps. ja Psalmin numero, jonka jälkeen tulee kaksoispiste ja jaenumero. Tarvittaessa kirjaimet a, b, c, d ja e erottavat saman jakeen esiintymät toisistaan ilmenemisjärjestyksessä. Jos esiintymä sijoittuu kahden jakeen rajalle, merkitään sitä viivalla, siis esimerkiksi: Ps. 19:5 6. 1.2. Heprean verbien morfologiaa Tässä alaluvussa esittelen Raamatun heprean morfologisia rakenteita kuvatakseni, miten tutkimani verbimuodot sijoittuvat heprean verbijärjestelmään. Heprea on afroaasialaiseen kielikuntaan kuuluva seemiläinen kieli, jota on puhuttu toiselta vuosituhannelta ekr. alkaen (Aspinen 2011, 21, 25). Seemiläisten kielten sukupuussa heprea sijoitetaan länsiseemiläiseen kielihaaraan (Cook 2012, 95; Blau 2010, 16 19). Länsiseemiläiset kielet voidaan edelleen jakaa lounais- ja luoteisseemiläisiin kieliin, joista heprea sijoittuu jälkimmäiseen (Blau 2010, 17). Aspinen (2011, 32 33) on esittänyt joitakin seemiläisten kielten ominaispiirteitä, jotka esiintyvät useimmissa seemiläisissä kielissä ja ovat niille tunnusomaisia. Ensinnäkin foneettisesti tyypillisiä piirteitä ovat laryngaalit ja 17

faryngaalit sekä emfaattiset konsonantit, jotka ovat oppositiossa ei-emfaattisten kanssa. 7 Morfologisesti tyypillinen ominaispiirre taas on verbi- ja nominivartaloiden kolmiradikaalisuus, mikä tarkoittaa, että sanan juureen kuuluu kolme konsonanttia, niin sanottua radikaalia, jotka määrittelevät lekseemin merkityksen kun taas näihin konsonantteihin liittyvä vokaaliasu ja etu- sekä jälkiliitteet ilmaisevat taivutusta. Juurta voikin olla vaikea erottaa taivutuksesta (Hatav 2004, 491). Juureen liittyy jonkin verran myös muita konsonantteja taivutusmuodoissa ja johdoksissa. Esimerkiksi sanajuuri קד ש, /qdʃ/ ilmaisee ajatusta pyhyydestä, verbi קד ש /qɔdaʃ/ olla pyhä, adjektiivi,קד ו ש /qɔdoʃ/ pyhä, ד ש,ק / qodɛʃ/ pyhyys,,מ ק ד ש /miqdaʃ/ pyhäkkö,,ה ק ד יש /hiqdiʃ/ pyhittää jne. Vielä klassisten seemiläisten kielten säilyneissä teksteissä on yleistä parataksi eli rinnasteisten lauseiden käyttö suhteessa hypotaksiin eli alisteisten lauseiden käyttöön. 8 (Aspinen 2011, 32 33.) Luoteisseemiläisten kielten ominaispiirteitä on esitelty teoksessa Sáenz- Badillos (1993, 29 49). Luoteisseemiläinen kielihaara on perinteisesti jaettu kahteen ryhmään: kanaanilaiseen ja aramealaiseen, joista ensimmäiseen lukeutuu muun muassa heprea (mts., 29). Yhä yleisempi on kuitenkin näkemys, ettei ennen ensimmäistä vuosituhatta ekr. voida puhua näistä kahdesta kieliryhmästä, vaan joukosta jaettuja ominaisuuksia luoteisseemiläisillä kielillä (mp.). Luoteisseemiläisen kielihaaran kieliä voi parhaiten hahmottaa dialektologisesti murrejatkumona, jonka toiseen laitaan sijoittuu foinikia ja toiseen aramea (mts., 36). Lähimpiä heprean sukulaisia ovat foinikia, ammon, edom ja moab (mts., 38). Fonologisten ja leksikaalisten isoglossien lisäksi heprean edustamat kanaanilaiset murteet ja kielet eroavat arameasta myös morfologisesti (mts., 36). Verbeissä jotkin persoonapäätteet ja verbivartalot eroavat muodoltaan jonkin verran toisistaan (mts., 37). Esimerkiksi aramean verbimuotojen semantiikkaa luonnehditaan kuitenkin pitkälti samalla tavalla kuin hepreankin (ks. esim. Rosenthal 1995, 46). 7 Emfaattisuuden laatu vaihtelee jonkin verran kielestä toiseen, yleensä emfaattisen äänteet ovat glottalisoitu neita tai velarisoituneita, Raamatun hepreassa ilmeisesti laryngalisoituneita (Blau 2010, 68). 8 Runsas parataksi saattaa selittyä tekstilajikonventioilla ja olla pikemminkin säilyneiden tekstien kuin puhutun kielimuodon piirre. Syntaksisten rakenteiden frekvenssi ei välttämättä kerro kielen ominaispiirteistä, sillä hypotaksin käyttö on kuitenkin mahdollista. 18

Käsittelen tässä tutkielmassa heprean verbien finiittimuotojen semantiikkaa ja pragmatiikkaa. Aihetta on tutkittu paljon, mutta yksimielisyyteen tutkijat eivät ole päässeet. Morfologian käsittely toimii alustuksena verbimuotojen semantiikalle. Seuraavaksi esittelen heprean morfologian peruskäsitteitä. Heprean finiittiverbit taipuvat neljässä konjugaatiossa: qatal, jiqtol, wəqatal ja wajjiqtol, joista olen tähän tutkielmaan rajannut tutkittavaksi qatal- ja jiqtolverbivaihtumat. Konjugaatioiden lisäksi verbi taipuu kaikissa näissä taivutuksissa persoonassa (1., 2. ja 3. persoona) ja luvussa (yksikkö ja monikko). Verbi merkitsee myös subjektin kieliopillista sukua (maskuliini tai feminiini) toisessa ja kolmannessa persoonassa. Taivutuskategoriat on kuvattu taulukossa 1, joka on mukailtu Cookilta (2012, 81). verbivartalo suffiksikonjugaatio prefiksikonjugaatio pelkkä vartalo qatal /qɔtˤal/ jiqtol /jiqtˤol/ w+vartalo wəqatal /wəqɔtˤal/ wajjiqtol /wajːiqtˤol/ muodol- linen yhteys semanttinen yhteys Taulukko 1. Prefiksi- ja suffiksikonjugaatioiden yhteys Heprean finiittiverbien taivutuksissa on siis kaksi perustaivutusvartaloa: qatal ja jiqtol ja kaksi näitä morfologisesti lähentelevää taivutusvartaloa, joiden edessä esiintyy w-konsonantti <ו> /w/: wəqatal ja wajjiqtol. Suffiksikonjugaatioissa eri persoonat merkitään päätteillä. Esimerkiksi yksikön ensimmäisen persoonan taivutus qatal-muodossa on,קט ל ת י /qɔ tˤaltːi/, merkitsemätön yksikön maskuliini קט ל /qɔ tˤal/. Prefiksikonjugaatioissa taas taivutusta ilmaistaan pääsääntöisesti etuliitteillä.,א ק ט ל Esimerkiksi jiqtol-muodon yksikön ensimmäisen persoonan taivutus on /ʔɛqtˤol/. W-konsonantillisista muodoista wəqatalissa /w/:n jälkeen on vokaali /ə/ ja wajjiqtolissa vokaali /a/ ja prefiksin ensimmäisen konsonantin geminointi. Mikäli ensimmäinen konsonantti ei voi fonologisista syistä kahdentua, /a/ pitenee. Tiberialaisessa lukutraditiossa, jota siis tässäkin työssä käytetään, /aː/:sta on tullut kuitenkin /ɔ/. Näiden neljän konjugaation lisäksi on ollut tapana mainita myös wəjiqtol- 19

muoto, joka lähes aina tulkitaan vain jiqtoliksi, johon on liittynyt ja-konjunktio /wə/ ilman että verbitaivutuksen merkitys muuttuisi. Lisäksi joissain kieliopeissa mainitaan vielä wəqatal erillisenä taivutuksena tapauksissa, joissa wə olisi vain qataliin liittynyt konjunktio. Wəqatalin esiintymistä voi olla kuitenkin vaikea erotella todelliset wəqatalit wə+qataleista. Paradigmat eroavat nimittäin toisistaan vain yksilön ensimmäisessä persoonassa ja toisen persoonan maskuliinissa sanapainon suhteen (Aspinen 2011, 350). Jiqtolista todettakoon vielä, että uudemmissa tutkimuksissa (esim. Joosten 2012) on ollut tapana yhä enemmän eritellä lyhyt muoto (*jaqtul) ja pitkä muoto (*jaqtulu), jotka hepreassa muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ovat kuitenkin homofonisia. Verbimuodoista on ollut käytössä eri nimityksiä. Tutkielmassani käytän kansainvälisessä kirjallisuudessa yleistyneitä muotoon perustuvia nimityksiä qatal, jiqtol, wəqatal ja wajjiqtol. Nimitykset ovat heprean tappamista tarkoittavan verbin taivutuksia yksikön kolmannen persoonan maskuliinissa, siis esimerkiksi qatal, hän(m) tappoi tai hän(m) on tappanut. Komparatiivisessa seemiläisten kielten tutkimuksessa on käytetty myös termejä suffiksikonjugaatio ja prefiksikonjugaatio, w-suffiksikonjugaatio ja wac-prefiksikonjugaatio. Suomalaisessa kirjallisuudessa on ollut tapana käyttää latinalaisperäisiä nimityksiä perfekti (qatal), imperfekti (jiqtol), konsekutiivinen perfekti (wəqatal) ja konsekutiivinen imperfekti (wajjiqtol) kuvaamaan verbikategorioita. Termit ovat peräisin Ewaldin kieliopista 1800-luvun alkupuoliskolta. Ne kuitenkin antavat vaikutelman, että kategorioilla olisi jotain olennaisesti yhteistä latinan vastaavan nimisten kategorioiden kanssa. Koska muotojen merkityksistä ei vallitse konsensusta, suosin tässä työssä muotoon perustuvia termejä, sillä ne eivät ota kantaa muotojen merkityksiin. Lyhyyden vuoksi suosin qatalia ynnä muita pidemmän suffiksikonjugaation ynnä muiden sijaan. Käytän myös suomalaisittain foneettisempaa kirjoitusasua <j> <y>:n sijaan. Mitä finiittiverbimuotojen keskinäiseen yleisyyteen tulee, McFall (1982, 186 188) antaa finiittimuotojen esiintymistä Raamatussa seuraavat luvut (Taulukko 2). 20

Verbimuoto esiintymiä qatal 13 874 27% prosenttiosuus kaikkien finiittimuotojen esiintymistä Taivutusvartalo w- etuliitteellä ja ilman yhteensä Taivutusvartalo w-etuliitteellä ja ilman yhteensä prosentteina wəqatal 6 378 13% qatal + wəqatal yhteensä 20 252 40% jiqtol 14 299 28% wajjiqtol 14 972 29% wəjiqtol 1 335 3% jiqtol + wajjiqtol + wəjiqtol yhteensä 30 606 60% yhteensä 50 858 50 858 100% Taulukko 2. Qatalin ja jiqtolin esiintyminen koko Vanhan testamentin korpuksessa Ennen eri koulukuntien esittelyä on syytä eritellä jonkin verran qatalin ja jiqtolin funktioita. Funktioiden määrittelyyn voi vaikuttaa määrittelijän yleiskuva heprean verbijärjestelmästä, mutta jollain tapaa funktioita on hyvä esitellä tässä yhteydessä. Esittelen seuraavissa kappaleissa Arnoldin ja Choin (2003) luokittelua jiqtolin ja qatalin funktioille, sillä heidän luokittelunsa on selkeä ja ytimekäs. Vastaavia kuvauksia verbimuotojen funktioille on toki myös kieliopeissa, esimerkiksi Waltke & O Connor 1990, 479 518. Qatalin funktioita ovat esitelleet Arnold ja Choi (2003, 54 56). Kirjoittajat nimeävät qatalille kuusi eri funktiota: 1. kokonaisuus (complete) eli perfektiivinen aspekti, 2. staattinen (stative) staattisilla verbeillä, 3. kokemus (experience), 4. retorinen futuuri (rhetorical future), 5. gnoominen perfekti (proverbial / gnomic perfect), 6. performatiivi (performative). Näistä ensimmäinen funktio on ilmaista perfektiivistä aspektia. Toinen taas on staattisilla verbeillä mahdollinen asiantilan ilmaisu, kun verbin leksikaalinen merkitys on joka tapauksessa imperfektiivistä. Kolmannessa funktiossa qatal esiintyy havaitsemista ja tunnetta ilmaisevilla verbeillä. Tämän funktion luokittelisin itse staattisten verbien erityistapaukseksi. Neljäs funktio, niin sanottu retorinen futuuri selittyisi kyllä aspektillakin, mikäli tulevaisuus nähdään varmana. Viides, gnoominen funktio esiintyy sananlaskuissa, 21

joissa predikoidaan jotain ajasta riippumatonta, yleisiä totuuksia ja lainalaisuuksia. Kuudennessa funktiossa suffiksikonjugaatio esiintyy performatiivisissa puheakteissa. Arnold ja Choi (2003, 56 60) luokittelevat myös jiqtolin eri funktioita, joita heidän mukaansa on viisi. 1. Futuuri (future), 2. habituaalinen (customary), 3. progressiivi (progressive), 4. riippuvainen (contigent), jonka merkitys on riippuvainen kontekstin muiden verbien aspektista ja moduksesta 5. preteriti (preterite). Ensimmäinen funktio, futuuri lienee näistä käytöistä yleisin. Se ilmaisee tulevaa aikaa, oletettua ja ilmoitettua tulevaisuutta, mutta myös viittausajankohdan tulevaa aikaa. Toinen ja kolmas funktio voidaan nähdäkseni luokitella imperfektiivisen aspektin alalajeiksi. Habituaalinen aspekti kuvaa toistuvia tapahtumia, progressiivinen taas puhe- tai viittaushetkellä käynnissä olevaa tapahtumaa. Jiqtolin neljännen funktion merkitys on riippuvainen muista tekijöistä kontekstissa. Useimmissa tapauksissa käytetään modaalisia apuverbejä ( voida, saattaa, täytyä ), jotka tekevät niiden kanssa esiintyvästä jiqtolistakin modaalisen. Ehdolliseen kategoriaan Arnold ja Choi luokittelevat ehtorakenteen protasiksen, luvan ja pakon ilmauksia sekä käskyt. Viimeinen Arnoldin ja Choin jiqtolille esittämä funktio on menneen ajan perfektiivinen kategoria preteriti, joka kielihistoriallisista syistä on samaa muotoa kuin muiden funktioiden edustamat prefiksikonjugaation ב ט ר ם, : kanssa esiintymät. Proosassa preteriti esiintyy kolmen aikaa ilmaisevan sanan /ʔaz/, sitten, mutta arkaaisessa runoudessa se, אז /bətˤɛrɛm tˤɛrɛm/ jälkeen ja,ט ר ם voi esiintyä myös ilman näitä sanoja. (Arnold & Choi 2003, 59 56.) Esittelen vielä lyhyesti heprean muita predikoinnin tapoja havainnollistaakseni, miten qatal ja jiqtol toimivat kielessä. Osa funktioista voi nimittäin olla päällekkäisiä niin, että saman tapahtuman kuvaamiseen kutakuinkin samansisältöisesti voi käyttää kahta tai useampaakin eri rakennetta (Bybee et al. 1994, 148). Kun kyse on finiittimuodoista, joita käytetään predikoinnissa ja modaalisissa funktioissa, on huomioitava, että niillä ilmaistuja merkityksiä pystytään ilmaisemaan jossain määrin myös nominaalilauseilla. Nominaalilauseen predikaattina toimii joko substantiivi, adjektiivi, partisiippi tai prepositiolauseke (Arnold & Choi 2003, 166 167). Kun predikaattina on substantiivi, voi kopulana käyttää kolmannen persoonan pronominia (mp). 22

Esimerkkinä pronominaalisen kopulan käytöstä on jakeen 1. Mooseksen kirja 25:16 alku: א ל ה ה ם ב נ י י ש מע אל ʔelːɛː hem bəneː jiʃmɔʕeːl DEM.3PL COP.3PL.M poika-pl Ismail He ovat Ismailin poikia. Tutkielmani kannalta merkityksellinen predikaatti on partisiippi, jota finiittimuotojen ohella voidaan käyttää predikaattina. Partisiipin käyttö predikoinnissa vaikeuttaakin osaltaan sen määrittelyä puhtaaksi verbin nominaalimuodoksi, sillä finiittiverbi määritellään usein sen kautta, että se voi toimia itsenäisenä predikaattina. Partisiipilla on merkittävä rooli muun muassa myöhemmmin käsiteltävässä Jan Joostenin teoriassa (ks. 2.3), jossa sitä katsotaan käytettävän vallitsevista tilanteista puhuttaessa. Hepreassa on myös kolme volitiivista modusta: kohortatiivi, imperatiivi ja jussiivi (ks. esim. Waltke & O Connor 1990, 564 579). Näistä kohortatiivia käytetään vain ensimmäisessä persoonassa, imperatiivia vain toisessa ja jussiivia kolmannessa persoonassa sekä toisen persoonan kieltomuodoissa. Volitiivisina moduksina ne ilmaisevat käskyä, toivetta, kehotusta. Kielihistoriallisesti erilaisista kehityskuluista johtuen ne luokitellaan eri moduksiksi, vaikka ne ilmaisevatkin samankaltaisia volitiivisia funktioita (Arnold & Choi 2003, 60 61), ja eri persoonat jakautuvat niiden kesken ilman päällekkäisyyksiä. Koska modukset jakautuvat eri persoonille, eroavat niiden funktiot toisistaan. Volitiiviset modukset esiintyvät vain jiqtolissa, joten niissä ei tehdä aspekti- tai aikamuotoerottelua. Näiden modusten lisäksi myös tutkimaani ei-volitiivista jiqtolia käytetään käskyissä ja kielloissa, mistä käy esimerkiksi Vanhan testamentin kymmenen käskyä. Ongelmalliseksi verbijärjestelmää tarkasteltaessa voi muodostua volitiivisen jussiivin taivutus, joka morfologisesti lankeaa useimmiten yhteen ei-jussiivisen jiqtolin kanssa. Esimerkiksi ל,י ק ט /jiqtˤol/, tappaa.y3m-jus, tappakoon on muodoltaan identtinen ei-jussiivisen (hän) tappaa kanssa. Syynä on kielihistoria; 1000-luvun ekr. lopulla, muutama vuosisata ennen heprean ensimmäisiä tekstejä heprean sanojen lopussa ollut lyhyt vokaali katosi (Arnold & Choi 2003, 57). Viimeinen tavu jäikin pois useista jussiivi- ja w-muodoista (Sáenz-Badillos 1993, 23