OIKEUSPOLIITTISEN TUTKIMUSLAITOKSEN JULKAISUJA 216. SUOMALAISET VÄKIVALLAN UHREINA Tuloksia kansallisista uhrihaastattelututkimuksista

OIKEUSPOLIITTISEN TUTKIMUSLAITOKSEN JULKAISUJA 216 Reino Sirén & Päivi Honkatukia (toim.) SUOMALAISET VÄKIVALLAN UHREINA Tuloksia 1980 2003 kansallisista uhrihaastattelututkimuksista ENGLISH SUMMARY VICTIMISATION TO VIOLENCE IN FINLAND Results from 1980 2003 National Surveys Helsinki 2005

Esipuhe Suuri osa väkivallasta jää piilorikollisuudeksi, siis poliisi- ja hoitotilastojen ulkopuolelle. Siksi tarvitaan kyselytutkimuksia, joiden avulla voidaan luoda oikeasuhtaista kuvaa väkivallan määrästä, piirteistä ja kehityssuunnista. Kyselytutkimukset täydentävät, ja monesti myös oikaisevat, virallistilastojen ja yksittäisten rikostapausten pohjalta muodostuvia käsityksiä väkivallan määrästä ja luonteesta. Vuonna 1980 aloitetut kansalliset uhritutkimukset muodostavat yhden tärkeimmistä lähteistä arvioitaessa väestön turvallisuustilanteen kehitystä maassamme. Tutkimuksissa kerätään tietoa väestön kokemasta väkivallasta, omaisuusrikoksista, rikollisuuden pelosta ja tapaturmista. Tässä tutkimuksessa on luotu yleiskatsaus väkivaltaan vuosina 1980 2003. Yleiskatsauksen lisäksi kokoelmassa on tarkasteltu useita muita ajankohtaisia väkivaltakysymyksen osa-alueita. Näitä ovat muun muassa alkoholin osuus väkivallassa, maahanmuuttajiin kohdistuva väkivalta, työpaikkaväkivallan lisääntyminen ja perheväkivallan väheneminen. Raportin ovat toimittaneet erikoistutkijat Päivi Honkatukia ja Reino Sirén. Kaikkiaan kahdeksan kirjoittajaa on osallistunut kokoelman jaksojen kirjoittamiseen. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen kriminologisen yksikön tutkijoiden ohella myös Poliisiammattikorkeakoulun, Euroopan kriminaalipolitiikan instituutin ja Helsingin kaupungin tietokeskuksen edustajat ovat laatineet analyyseja. Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos kiittää Tilastokeskusta yhteistyöstä uhritutkimusaineistojen keräämisessä. Suuri kiitos kuuluu myös niille kymmenille tuhansille suomalaisille, jotka ovat vuodesta 1980 alkaen vastanneet kansalliseen uhritutkimukseen. Tutkimuksen ulkopuolisina arvioijina toimivat Jussi Simpura ja Hille Koskela, jotka antoivat tekijöille hyödyllistä palautetta. Yaira Obstbaum osallistui tutkimuksen aineistojen muokkaamiseen. Julkaisun ulkoasusta on huolehtinut Eira Mykkänen. Vuosien 1980 2003 uhritutkimusten aineistojen kerääminen on rahoitettu vaihtuvien koalitioiden avulla. Kiitämme rahoitukseen osallistuneita tahoja. Tätä kirjoitettaessa on valmisteilla hanke, joka tähtää uhritutkimusten aineistojen keruun säännönmukaistamiseen. Tavoitteena on myös toteuttaa tutkimus jatkossa kolmen vuoden välein. Helsingissä 23. päivänä kesäkuuta 2005 Tapio Lappi-Seppälä johtaja Janne Kivivuori tutkimusjohtaja

SISÄLLYS 1 JOHDANTO: Väkivallan yleiskuva 1980 2003, Reino Sirén & Päivi Honkatukia... 1 Uhrihaastattelututkimuksen vaiheita Suomessa... 1 Väkivallan kohteeksi joutuminen: määrittely... 3 Väkivaltakokemuksen yleisyys... 5 Väkivallan kohteeksi joutuminen eri ikäryhmissä... 8 Tapahtumapaikka... 11 Tekijän ja uhrin välinen suhde... 13 Mitä tehdessä väkivaltaa kohdattiin?... 15 Eri väkivaltatilanteet... 17 Väkivallan kasautuminen... 20 Asuinalue ja väkivallan uhriksi joutuminen... 21 Tapausten ilmoittaminen poliisille... 23 Turvallisuuden tunne... 25 Kirjan jäsennys... 26 Lähteet... 28 2 VÄKIVALTAKOKEMUKSET KAUPUNGISSA JA MAALLA, Martti Tuominen... 29 Sukupuoli, ikä ja asuinalue väkivaltakokemusten määrittäjinä... 30 Väkivaltatilanteet... 32 Väkivallan ilmitulo... 34 Asuinalueen koettu turvallisuus... 34 Lopuksi... 36 Lähteet... 37 3 TYÖPAIKKAVÄKIVALTA SUOMESSA, Markku Heiskanen... 39 Mitä se on?... 39 Työpaikkaväkivallan kehitys... 42 Millaista työpaikkaväkivalta on?... 44 Ketkä tekevät väkivaltaa työpaikoilla ja miksi?... 46 Riskiammatit... 49 Työpaikkaväkivaltatilanteet... 50 Väkivallasta huolissaan olo työssä... 53 Lopuksi... 54 Lähteet... 55 4 MAAHANMUUTTAJAT VÄKIVALLAN UHREINA, Päivi Honkatukia... 57 Aineistot... 57 Väkivaltakokemusten yleisyys... 60 Eri ikäisten väkivaltakokemukset... 62 Vamman aiheuttanut väkivalta... 63 Rasistinen väkivalta... 65 Tekijän ja uhrin välinen suhde... 66 Väkivallan tulo poliisin tietoon... 68 Johtopäätöksiä... 70 Lähteet... 72

5 VÄKIVALLAN UHRIKSI JOUTUMINEN ERI TULORYHMISSÄ 1980 2003, Janne Kivivuori... 75 Osoittimet ja rajaukset... 76 Fyysistä väkivaltaa kokeneiden osuus tuloryhmissä... 77 Miehet ja naiset... 78 Eri väkivaltalajit tuloryhmissä... 80 Nuorten osuus matala- ja korkeatuloisten ryhmissä... 81 Eriytymisen yhteys oikeusmielipiteisiin... 84 Yhteenveto ja tulkintaa... 85 Mitä on tapahtunut?... 85 Mahdollisia syitä... 85 Lähteet... 87 Liitetaulukko... 88 6 NAISET, PERHEVÄKIVALTA JA PERHE-ELÄMÄN RAKENNEMUUTOS, Jukka Savolainen... 89 Perheväkivallan mittari... 91 Perheväkivalta ja kotitalouden rakenne... 95 Kumpi on muuttunut, miehet vai perheet?... 99 Perheen mureneminen vai paraneminen?... 101 Lähteet... 102 7 ALKOHOLI VÄKIVALTATILANTEISSA, Reino Sirén... 103 Johdantoa... 103 Alkoholin käyttö ja alkoholisidonnainen väkivalta uhrihaastattelututkimuksissa... 105 Alkoholin kulutuksen kehitys ja väkivallan prevalenssi... 105 Näkyykö alkoholin kulutuksen kasvu uhriksi joutumiskokemusten yleistymisenä väestötasolla?... 107 Tekijän ja uhrin päihtymys väkivallassa... 109 Muutokset 1980 2003... 112 Tekijän ja uhrin päihtymys eri tyyppisissä väkivaltatilanteissa... 113 Lopuksi... 119 Lähteet... 121 Liitetaulukot... 122 8 RIKOSMEDIAN YHTEYS VÄKIVALLAN PELKOON, Mirka Smolej & Janne Kivivuori... 123 Median ja pelon välistä suhdetta kartoittaneista tutkimuksista... 125 Aineisto... 126 Iltapäivälehtien mainosjulisteiden seuraaminen ja rikollisuuden pelko.. 128 Median tärkeys rikostietolähteenä ja rikollisuuden pelko... 130 Monimuuttujamallit... 131 Välttämiskäyttäytyminen... 132 Huoli kodin ulkopuolisesta väkivallasta iltaisin... 134 Päätulokset... 136 Keskustelua... 138 Lähteet... 140 Liitetaulukot... 142

9 SUOMALAISET VÄKIVALLAN UHREINA JOHTOPÄÄTÖKSIÄ, Päivi Honkatukia & Reino Sirén... 145 Päätulokset... 150 Lähteet... 151 10 EPILOGI: Uhritutkimuksen vahvuudet, Kauko Aromaa... 153 Tiedonintressit... 155 Mitä uhritutkimukset antavat?... 156 Uhritutkimuksista ei vielä(kään) ole tullut vakiintuneita perustietolähteitä... 158 Kirjoittajaluettelo... 161 SUMMARY... 163

1 JOHDANTO: VÄKIVALLAN YLEISKUVA 1980 2003 Reino Sirén & Päivi Honkatukia Tässä antologiassa tutkitaan väkivallan uhriksi joutumista Suomessa vuosina 1980 2003 tehtyjen väestökyselyiden avulla. Kirjassa suomalaisen tilastollisen uhritutkimuksen asiantuntijat analysoivat erilaisten ihmisryhmien kohtaamaa väkivaltaa, väkivallan kehitystä sekä mahdollisia selityksiä. Tässä johdantoluvussa luodaan katsaus uhrihaastattelututkimusten historiaan Suomessa sekä kuvataan suomalaisen väkivallan kehitystä ja piirteitä. Johdantoluvun tarkoituksena on luoda yleiskuva näihin teemoihin. Antologian muissa artikkeleissa syvennetään kuvaa uhrikokemuksista erilaisista näkökulmista. Antologian artikkelit esitellään tarkemmin tämän luvun lopussa. Uhrihaastattelututkimuksen vaiheita Suomessa Rikosten uhriksi joutumisen yleisyyttä on Suomessa selvitetty väestökyselyllä jo heti sotien jälkeen 1. Ensimmäinen varsinainen kriminaalipoliittisiin tavoitteisiin kytketty väestöhaastattelu tehtiin 1970-luvun alussa (Aromaa 1971). Tässä kriminologisen tutkimuslaitoksen (nykyisin Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos) ja Suomen Gallup Oy:n yhteistyönä toteuttamassa, vajaan tuhannen 15 vuotta täyttäneen haastatteluun perustuvassa tutkimuksessa käytettiin lähestymistapaa, jota sittemmin on meillä sovellettu useimmissa myöhemmissä rikosten uhriksi joutumista selvittävissä kyselyissä. Tuolloin ajankohtainen kriminaalipoliittinen teema oli rikollisuudesta aiheutuvien vahinkojen laajuus ja survey-menetelmää perusteltiin ensisijaisesti rikollisuusvahinkojen mittaamiseen soveltuvana instrumenttina. Esipuheessa vuoden 1971 tutkimusta luonnehdittiin vahinkopiilolukua valaisevaksi selvitykseksi. Väkivallan uhrien itsensä ilmoittamien karkeahkojenkin tietojen perusteella arveltiin voitavan arvioida myös rikollisuustilastojen käyttökelpoisuutta rikollisuustilanteen kuvaamiseksi 1 Helsingin Sanomien sunnuntainumerossa 20.10.1946 raportoitu Gallup-haastattelu (Heiskanen 2002). Uhrihaastattelututkimusten historiasta tarkemmin ks. Heiskanen (2002).

2 (Aromaa 1971, esipuhe). Mainittu tutkimus merkitsi uuden ja ajan kuluessa merkitykseltään yhä tärkeämmäksi muodostuneen tutkimuslinjan alkua maassamme. Uusi vaihe rikosuhritutkimuksessa alkoi vuonna 1980, jolloin toteutettiin ensimmäinen ns. suomalaisten fyysistä turvallisuutta selvittävä valtakunnallinen haastattelututkimus (Lättilä ym. 1982). Haastatteluissa käytettiin nyt huomattavasti aikaisempaa laajempaa kyselylomaketta. Tutkimuksen piiriin otettiin kaikki terveyttä vaarantaneet äkilliset, odottamattomat vahinkotapahtumat eli väkivallantekojen lisäksi myös erityyppiset tapaturmat ja onnettomuudet. Laajennus perustui siihen, että OECD:n piirissä oli Suomen edustajan Patrik Törnuddin johdolla kehitelty henkilökohtaista fyysistä turvallisuutta mittaavaa sosiaali-indikaattoria. Sitä varten tarvittiin tietoa kansalaisten terveyttä vaarantaneista tapahtumista. Indikaattorityöryhmä katsoi, että väestöhaastattelu on paras tiedonsaantimenetelmä, kun kyseessä ovat muut kuin kuolemaan johtaneet tapaturmat ja väkivalta (Törnudd 1982). Koska työryhmän puheenjohtajamaana toimi Suomi, oli luonnollista, että fyysisen turvallisuuden mittaus työryhmän esittämään tapaan haluttiin tuoreeltaan toteuttaa täällä. Tutkimuksen kyselylomaketta suunniteltaessa seurattiin indikaattorityöryhmän suosituksia. Aikaisempaa yksityiskohtaisemman selvityksen kohteeksi tulivat väkivallasta (ja tapaturmista) aiheutuneiden vammojen laatu, niiden vaatima ensiapu ja muu hoito sekä jälkiseuraukset, kuten sairausloma tai muu työkyvyttömyys. Vuodesta 1988 lähtien on tutkimuksiin sisältynyt uutena teemana myös rikollisuuden pelko ja varotoimet rikoksia vastaan. Ensimmäisessä tutkimuksessa, siis vuonna 1980, haastateltiin noin kymmentätuhatta 15 74-vuotiasta suomalaista. Tämän jälkeen tutkimus on toistettu keskeisiltä osin samansisältöisenä vuosina 1988, 1993, 1997 ja viimeksi 2003. Haastattelulomaketta on kokemusten perusteella eräin kohdin paranneltu, pyrkien kuitenkin säilyttämään tulosten vertailtavuus. Haastateltavien valinnan (otoksen muodostamisen) ja itse haastattelut on joka kerran suorittanut sama organisaatio, eli Tilastokeskus. Haastattelut on tehty Tilastokeskuksen työvoimatutkimuksen yhteydessä. Siten mm. vastaajan sosioekonomista asemaa ja työelämään osallistumista koskevat tiedot ovat myös uhritutkimuksen käytössä. Haastatellut edustavat 15 vuotta täyttäneitä suomalaisia, paitsi vuosina 1980 ja 1993, jolloin otos rajattiin 15 74-vuotiaisiin (1988, 1997 ja 2003 kerättiin työvoimatutkimuksen

otoksen lisäksi myös ns. vanhusotos 75 vuotta täyttäneistä). Haastateltujen määrä on vaihdellut eri tutkimuskerroilla 4 200 13 000 henkilöön 2. Turvallisuustutkimuksia on siis tehty yhdenmukaisin menetelmin vuodesta 1980 lähtien viisi kertaa. Käytettävissä on viranomaislähteistä riippumatonta tietoa rikosten ja tapaturmien kohteeksi joutumisesta yli kahdenkymmenen vuoden aikajänteellä. 3 Väkivallan kohteeksi joutuminen: määrittely Kaikilla tutkimuskerroilla haastateltaville on ensin esitetty väkivaltakokemuksia seulova kysymys. Siinä on mainittu joukko erilaisia väkivallan muotoja uhkailusta aseelliseen väkivaltaan. Haastateltavalta on tiedusteltu, onko hän joutunut jonkin mainitun väkivallan muodon kohteeksi viimeksi kuluneen vuoden aikana (samalla tavoin on myös selvitetty, onko vastaajalle sattunut jokin tapaturma tai onko hän tai hänen kotitaloutensa joutunut jonkin omaisuusrikoksen uhriksi viimeksi kuluneen vuoden aikana). Myöntävästi vastanneille on esitetty täsmentävät kysymykset koetusta väkivallasta. Jos haastateltava oli vuoden aikana joutunut useammin kuin kerran väkivallan kohteeksi, kolmesta viimeksi sattuneesta väkivaltatilanteesta pyydettiin samat tiedot. Kysymykset käsittelevät mm. väkivallan muotoa tai tekotapaa, sitä missä väkivallanteko tapahtui, kuka oli tekijä, millaisia vammoja väkivallasta aiheutui sekä mitä hoitotoimenpiteitä vammat vaativat. Lisäksi kysyttiin tekijän ja uhrin alkoholin vaikutuksen alaisuutta tapahtumahetkellä ja sitä, ilmoitettiinko tapauksesta poliisille. Kaikille haastateltaville, myös niille, joilla ei ollut väkivaltakokemuksia, on esitetty eräät väkivallan ja muun rikollisuuden pelkoon liittyvät kysymykset (vuodesta 1988 lähtien). Haastatteluun kuuluu myös kysymyksiä, jotka koskevat asuinympäristön turvallisuutta sekä varustautumista rikosten varalle (haastattelulomake, ks. Heiskanen ym. 2000). Väkivallan kohteeksi joutumista on selvitetty kysymällä, oliko vastaaja viimeksi kuluneiden 12 kuukauden aikana joutunut tilanteisiin, jossa joku tuttu tai tuntematon henkilö on: 1. uhkaillut 2. yrittänyt estää liikkumasta, tarttunut kiinni 3. tyrkkinyt tai töninyt 4. lyönyt siten, että lyönti ei aiheuttanut näkyvää jälkeä 2 Haastateltujen määrä (suluissa 15 74-vuotiaat), 1980: n=9 598 (9 598), 1988: n=13 761 (12 999), 1993: n=4 272 (4 272), 1997: n=9 599 (9 135), 2003: n=8 163 (7 573). Tutkimusmenetelmästä ja aineistoista tarkemmin ks. Heiskanen (2002).

4 5. lyönyt siten, että lyönnistä aiheutui mustelma, haava tai ruhjevamma 6. lyönyt veitsellä, ampunut tai käynyt kimppuun muuta asetta käyttäen 7. käyttäytynyt väkivaltaisesti jollain muulla tavalla Vuoden 1997 tutkimuksessa esitettiin mainittujen lisäksi vastausvaihtoehto (vain naisille): 8. Onko joku tuntematon tai tuttu käynyt Teihin käsiksi tai kosketellut tavalla, joka tuntui seksuaalisesti loukkaavalta? Vuoden 2003 haastatteluissa oli aloituskysymyksessä vielä seuraava vaihtoehto, jolla pyrittiin tavoittamaan mahdollisimman moni perhe- ja parisuhdeväkivallan uhri: 9. Miettikää seuraavaa kysymystä aivan rauhassa. Väkivallassa ja uhkailussa, josta äsken oli puhe, tekijä voi olla myös puoliso, perheenjäsen tai läheinen ystävä. Siis äsken kysyttyjen tapausten lisäksi, onko joku jonka tunnette viimeksi kuluneiden 12 kuukauden aikana käyttäytynyt väkivaltaisesti tai uhannut Teitä väkivallalla? Kohtien 1 7 osalta aloituskysymys on samansisältöinen kuin se jota käytettiin jo ensimmäisessä suomalaisessa uhritutkimuksessa (Aromaa 1971). Aloituskysymyksen muotoilu on tutkimuksen kannalta sikäli tärkeä ja ratkaiseva, että jos vastaaja ei tässä kohtaa kerro väkivaltatilanteeseen joutumisesta, ei hänelle esitetä tarkempia kysymyksiä väkivallasta, vaan haastattelussa siirrytään muihin aiheisiin. Vuosina 1997 ja 2003 käytettiin laajempaa aloituskysymystä ja tuli ilmi jonkin verran sellaisia uhriksi joutumisia, joita vastaajat eivät olisi muuten maininneet. Laajempi aloituskysymys suurentaa siis hieman uhriprosenttia, eli lukua, joka kuvaa väkivallan kohteeksi joutuneiden osuutta koko väestöstä. Mittauksen tarkentuminen on tietysti sinänsä hyvä asia, mutta aikavertailujen kannalta ongelmallinen. Aikavertailuissa ei ole muuta mahdollisuutta kuin hyväksyä väkivaltaa kokeneiksi vuosien 1997 ja 2003 haastatteluissa vain johonkin vaihtoehdoista 1 7 myöntävästi vastanneet. Samoin aikavertailussa vastaajat on iän mukaan rajattava 15 74-vuotiaisiin, koska tätä vanhempia ei ollut mukana 1980 ja 1993 tutkimuksissa. Rajausongelmaa ei tietenkään ole niissä poikkileikkausluonteisissa tarkasteluissa, joissa käsitellään vain uusinta, vuoden 2003 haastatteluaineistoa.

5 Väkivaltakokemusten yleisyys Kuinka moni suomalainen on kokenut väkivaltaa ja miten tilanne on vuosien 1980 2003 välisenä aikana muuttunut? Onko suomalaisten elämässä nykyisin enemmän väkivaltaa kuin runsas 20 vuotta sitten? Kokevatko useammat suomalaiset joutuneensa väkivallan kohteeksi vuosittain kuin 1980-luvun alussa, ja joutuvatko samat kansalaiset väkivallan kohteeksi useampia kertoja kuin aikaisemmin? Vastaukset näihin kysymyksiin riippuvat siitä, miten väkivalta rajataan. Väkivallantekoa kuvailevan kysymyksen perusteella voidaan väkivallassa erottaa ensinnäkin (sanalliset) uhkailut tai lyömisyritykset ja toiseksi tilanteet, joissa johonkuhun on kohdistunut myös suoranaista fyysistä väkivaltaa, vähintäänkin liikkumisen estämistä, kiinni tarttumista tai tönimistä. Vuonna 1980 jonkin väkivallanteon kohteeksi, uhkailut mukaan lukien, kertoi joutuneensa joka kymmenes 15 74-vuotias suomalainen (taulukko 1 ja kuvio 1). Kahdeksaa vuotta myöhemmin uhriksi joutuneiden osuus oli kaksi prosenttiyksikköä pienempi. 1990-luvulla väkivaltaa kokeneiden osuus on jälleen kasvanut kerta kerralta niin, että vuonna 2003 ylittyi vuoden 1980 taso, eli väkivaltaa kokeneita oli 11 prosenttia haastatelluista 3. Taulukko 1 Väkivallan kohteeksi joutuneet tuhatta (1 000) 15 74-vuotiasta kohden vuosina 1980 2003 1980 1988 1993 1997 2003 Vain uhkailuja kokeneet 24 22 26 41 50 Fyysistä väkivaltaa kokeneet 78 57 57 56 57 Yhteensä 102 79 83 97 107 3 Otoskoon ollessa 4 200 13 000 on otoksessa 10 % suuruisen osuuden teoreettinen otantavirhe 95 % merkitsevyystasolla 0,5 0,9 prosenttiyksikköä eli enintään yksi prosenttiyksikkö. Kun estimoitu osuus on 5 %, vastaava otantavirhe on 0,4 0,7 prosenttiyksikköä. Nyrkkisääntö siis on, että kokonaisuhriprosenttien virhemarginaali on alle 1 prosenttiyksikön.

6 12 % 10 8 6 4 2 0 1980 1988 1993 1997 2003 fyysistä väkivaltaa kokeneet vain uhkailuja kokeneet Kuvio 1 Väkivallan kohteeksi joutuneet 15 74-vuotiaista vuosina 1980 2003 (%) Vuosi 1980 on tutkimussarjassa poikkeava. Fyysistä väkivaltaa kokeneita oli enemmän kuin kertaakaan sen jälkeen. Itse tutkimusmenetelmään liittyvää syytä tähän ei ole löydetty. Tästä huolimatta vuoden 1980 tuloksiin on syytä suhtautua tietyin varauksin 4. Jos tarkastellaan kehitystä vuodesta 1988 lähtien, merkille pantavaa on se, että vuosina 1988 2003 kasvu koskee lievintä väkivaltaa eli on johtunut (vain) uhkailuja kokeneiden määrän lisääntymisestä; fyysisen väkivallan kohteeksi joutuneiden osuus on pysynyt aivan samana. Tälle kehitykselle voi esittää ainakin kaksi tulkintaa tai selitystä. Ensinnäkin, uhkaaviksi miellettyjen vuorovaikutustilanteiden määrä on voinut tosiasiassa lisääntyä mm. kaupungistumisen, elinkeinorakenteen ja työtehtävien luonteen muuttumisen myötä. Toinen tulkinta on, että ihmisten herkkyys tai taipumus tulkita tilanteet uhkaavina on lisääntynyt koko väestöä kokonaisuutena tarkastellen. Väestön ikääntyminen saattaa tukea tällaista kehitystä. Joka tapauksessa myönteistä on se, että haastattelututkimuksissa tavoitetun väestönosan kokema fyysinen väkivalta ei näytä lisääntyneen, yhteiskunnan muutosprosesseista huolimatta. Tämä johtopäätös koskee koko väestöä. Pääpiirteissään kehitys on miehillä ja naisilla samantapainen, mutta joitakin erojakin on (kuvio 2). Vuoden 1980 korkea uhriprosentti koskee etenkin miehiä, mutta fyysistä väkivaltaa kokeneiden naistenkin osuus oli suurempi kuin missään myöhem- 4 Toisaalta, vaikka uhriksi joutumisista kertominen olisi vuonna 1980 ollut syystä tai toisesta yleisempää (miehet, naiset, eri ikäryhmät) se ei vielä tarkoita, että muutenkin, esimerkiksi väkivallan tapahtumapaikkaa, tekijän ja uhrin suhdetta tai eri väkivaltatilanteiden yleisyyttä koskien, vuoden 1980 tiedot olisivat vertailukelvottomia.

mässä tutkimuksessa. Toisaalta kuvioista havaitaan, että pelkästään uhkailuja kokeneiden miesten ja naisten osuus on kasvanut. Naisilla kehitys on johdonmukaisesti lisääntyvä vuodesta 1980, miehillä vuodesta 1993. Fyysisen väkivallan yleisyys (prevalenssi) ei miehillä ole vuoden 1988 jälkeen juurikaan muuttunut; naisilla alin uhriluku oli vuonna 1993, jonka jälkeen uhriksi joutuneiden osuus on hieman kasvanut. 7 15 % MIEHET 15 % NAISET Vain uhkailuja kokeneet 10 5 10 5 Fyysistä väkivaltaa kokeneet 0 1980 1988 1993 1997 2003 Kuvio 2 Väkivallan kohteeksi joutuneet miehet ja naiset 15 74-vuotiaista vuosina 1980 2003 (%). Vain uhkailuja kokeneet ja fyysistä väkivaltaa kokeneet Osalle uhreista aiheutui väkivallasta myös vammoja. Vain tällaisten uhriksi joutumisten huomiointi rajaa väkivaltakokemukset siten vielä tiukemmin kuin fyysisen väkivallan käsite, puhumattakaan siitä, jos väkivaltakokemusten piiriin otetaan myös sanallinen uhkailu tai uhkaavat eleet ja liikkeet. Vammoihin johtanutta väkivaltaa kokeneiden osuus vuosina 1980 2003 ilmenee kuviosta 3. % 3,5 3 2,5 0 1980 1988 1993 1997 2003 2 1,5 miehet naiset 1 0,5 0 1980 1988 1993 1997 2003 Kuvio 3 Vamman aiheuttaneen väkivallan kohteeksi joutuneet 15 74-vuotiaista vuosina 1980 2003 (%) Vamman aiheuttaneen väkivallan kohteeksi joutuminen on selvästi harvinaisempaa kuin kaiken fyysisen väkivallan. Uhriksi joutuneiden miesten

8 osuus on vuosina 1980 2003 vaihdellut 2 2,5 prosentin välillä, vailla selvää suuntaa. Vuonna 2003 uhriluku oli korkeampi kuin 1988, 1993 tai 1997, mutta samaa tasoa kuin 1980. Naisten vastaava uhriluku on alempi, vaihdellen puolestatoista runsaaseen kahteen prosenttiin. Naisilla trendi on aleneva vuoteen 1997 saakka, mutta vuosi 2003 merkitsi myös naisilla käännettä ylöspäin. Väkivallasta vammoja saaneita naisia oli enemmän kuin vuosina 1993 ja 1997. Miten merkittävästä muutoksesta tässä on kysymys? Kaksi prosenttia 15 74-vuotiaista, vuonna 2003, on 78 000 ihmistä. Tämä on suuri määrä, jos verrataan vaikka siihen, että poliisin tietoon tulee vuosittain noin 30 000 väkivaltaa sisältävää rikosta. Puolen prosenttiyksikön muutos vammoja saaneiden osuudessa, kuten vuosina 1997 2003, vastaa 19 000 henkilöä eli varsin huomattavaa lisäystä vakavahkoa väkivaltaa kokeneiden määrään. Harvinaisen ilmiön prevalenssia kuvaavan luvun virhemarginaali on kuitenkin suhteellisen suuri (95 % luottamusväliä vastaavat virhepalkit kuviossa 3). Haastateltavien joukkoon osuu väkivallasta vammoja saaneita melko vähän (vuonna 2003 95 miestä ja 82 naista). Niinpä koko väestöä koskevien johtopäätösten tekeminen väkivallan tosiasiallisista muutoksista ajan suhteen on tässä tapauksessa epävarmaa. Yhteenvetona voidaan todeta, että fyysistä väkivaltaa kokeneiden miesten ja naisten osuus väestöstä oli turvallisuustutkimuksissa korkeimmillaan vuonna 1980. Vuodesta 1988 lähtien muutokset ovat pieniä. Sen sijaan uhkailujen (mutta ei fyysisen väkivallan) kohteeksi joutuminen on sekä miehillä että naisilla lisääntynyt vuodesta 1988, ja niin ollen myös väkivaltaa kokeneiden osuus yhteensä. Vuonna 2003 15 74-vuotiaista miehistä kuusi sadasta ja naisista lähes yhtä moni kertoi joutuneensa fyysisen väkivallan kohteeksi viimeksi kuluneiden 12 kuukauden aikana. Vuonna 2003 väkivaltakokemukset näyttävät johtaneen vammoihin hieman useammin kuin aikaisempina vuosina. Väkivallan kohteeksi joutuminen eri ikäryhmissä Väkivallan kohteeksi joutuminen on hyvin selvästi ikään liittyvä ilmiö: eniten väkivaltaa kokevat nuorimmat vastaajat. Lisäksi ikäryhmien väliset erot väkivaltakokemusten yleisyydessä näyttävät pääosin varsin pysyviltä (kuvio 4). Väkivallan arkipäiväisyys nuorten keskuudessa ei koske vain lievimpiä väkivallan muotoja vaan näkyy korostuneesti myös fyysisessä ja vammoihin johtaneessa väkivallassa (kuviot 5 ja 6). Väkivaltaa kokeneensa mainitsevat useimmin nuoret miehet ja naiset. 15 24-vuotiaista miehistä melkein joka neljäs (24 %) oli joutunut väkival-

taisen käyttäytymisen tai uhkailun kohteeksi vuoden aikana (1980 ja 2003) ja samanikäisistä naisista joka kuudes (vuonna 2003). Miehillä väkivaltaa kokeneiden osuus laskee tasaisesti siirryttäessä vanhempiin ikäryhmiin. Vuonna 1980 väkivaltaa kertoi kokeneensa 65 74-vuotiaista miehistä kolme sadasta haastatellusta (3 %), vuonna 2003 vain yksi sadasta (1 %). Naisilla väkivaltaa kokeneiden osuus ei vähene yhtä jyrkästi iän mukana kuin miehillä. 15 24-vuotiaat naiset mainitsivat väkivallasta useimmin (vuonna 1980 14 %, vuonna 2003 16 %), mutta vanhemmissa ikäryhmissä eli 25 34-vuotiaiden, 35 44-vuotiaiden ja 45 54-vuotiaiden naisten uhriprosentit ovat liki yhtä suuria. Näissä naisten ikäryhmissä on myös väkivallan kohteeksi joutuminen selvästi lisääntynyt verrattuna vuoteen 1980. Miehillä väkivaltakokemukset ovat lisääntyneet vain 25 34-vuotiailla. Miesten ja naisten ikään liittyvä ero väkivallan kohteeksi joutumisen yleisyydessä selittyy väkivaltakokemusten erilaisuudesta. Miesten kohtaama väkivalta on pääosin vapaa-ajanviettoon liittyvää katu- ja ravintolaväkivaltaa, jonka yleisyys on vahvasti yhteydessä ikään. Naisilla väkivaltakokemukset painottuvat enemmän kodeissa tapahtuvaan ja parisuhdeväkivaltaan sekä työssä koettuun väkivaltaan. Viimeksi mainittu on nuorehkojen ja keski-ikäisten naisten kohdalla lisääntyvä väkivallan muoto. 9 MIEHET 1980 NAISET 1980 15-24 15-24 25-34 25-34 35-44 35-44 45-54 45-54 55-64 55-64 65-74 65-74 % 0 5 10 15 20 25 % 0 5 10 15 20 25 MIEHET 2003 NAISET 2003 15-24 15-24 25-34 25-34 35-44 35-44 45-54 45-54 55-64 55-64 65-74 65-74 % 0 5 10 15 20 25 % 0 5 10 15 20 25 Kuvio 4 Väkivallan mukaan lukien uhkailun kohteeksi joutuneet miehet ja naiset ikäryhmittäin vuosina 1980 ja 2003 (% ikäryhmästä)

10 Seuraavassa väkivallan kohteeksi joutumisen määrittelyä tiukennetaan tai rajataan niin, että erotetaan ne, joihin oli kohdistunut suoraa fyysistä väkivaltaa niistä, jotka mainitsivat joutuneensa vain väkivallan uhkaa sisältäneeseen tilanteeseen. MIEHET 1980 NAISET 1980 15-24 15-24 25-34 25-34 35-44 35-44 45-54 45-54 55-64 55-64 65-74 65-74 % 0 5 10 15 20 % 0 5 10 15 20 MIEHET 2003 NAISET 2003 15-24 15-24 25-34 25-34 35-44 35-44 45-54 45-54 55-64 55-64 65-74 65-74 % 0 5 10 15 20 % 0 5 10 15 20 Kuvio 5 Fyysisen väkivallan kohteeksi joutuneet miehet ja naiset ikäryhmittäin vuosina 1980 ja 2003 (% ikäryhmästä) Fyysisen väkivallan prevalenssia kuvaavat jakaumat ovat hyvin samanlaisia kuin kaikki väkivaltakokemukset huomioon ottavassa tarkastelussa. Miehillä jakauma on vuodesta 1980 hieman tasoittunut, kun nuorimmassa ikäryhmässä uhriksi joutuneiden osuus on pienentynyt 6 prosenttiyksikköä. Nuorilla naisilla on käynyt samoin. Vuonna 2003 35 54-vuotiaista naisista useampi kuin samanikäisistä miehistä oli kokenut fyysistä väkivaltaa. Sekä eläkeikäisten miesten että naisten joutuminen fyysisen väkivallan kohteeksi on vähentynyt vuodesta 1980.

11 MIEHET 1980 NAISET 1980 15-24 15-24 25-34 25-34 35-44 35-44 45-54 45-54 55-64 55-64 65-74 65-74 % 0 1 2 3 4 5 6 7 % 0 1 2 3 4 5 6 7 MIEHET 2003 NAISET 2003 15-24 15-24 25-34 25-34 35-44 35-44 45-54 45-54 55-64 55-64 65-74 65-74 % 0 1 2 3 4 5 6 7 % 0 1 2 3 4 5 6 7 Kuvio 6 Vamman aiheuttaneen väkivallan kohteeksi joutuneet miehet ja naiset ikäryhmittäin vuosina 1980 ja 2003 (% ikäryhmästä) Samat piirteet eri ikäisten miesten ja naisten väkivaltakokemusten yleisyydessä, ja muutokset 1980 2003 pätevät myös rajoituttaessa vain väkivaltaan, josta aiheutui jonkinasteisia näkyviä (fyysisiä) vammoja. Verrattaessa tilannetta vuosina 1980 ja 2003 todetaan, että väkivaltakokemukset ovat lisääntyneet 25 44-vuotiailla miehillä, mutta muun ikäisillä miehillä uhriprosentti on pysynyt jokseenkin samana. Naisilla vamman johtanut väkivalta on hieman lisääntynyt nuorimmassa ikäryhmässä. Selvin muutos on kuitenkin tapahtunut 35 54-vuotiailla naisilla, joista uhriksi joutuneiden osuus oli vuonna 2003 puolitoistakertainen vuoteen 1980 verrattuna. Tapahtumapaikka Seuraavassa tarkastellaan väkivallan tapahtumapaikkaa. Kysymyksessä on paikka, jossa vakavin haastateltavaan kohdistunut fyysistä väkivaltaa sisältänyt teko viimeisen vuoden aikana oli tapahtunut. Pelkkiä uhkailutilanteita ei siis oteta lukuun. On huomattava, että vastaaja on saattanut joutua väkivallan kohteeksi useammin kuin kerran vuoden aikana, mutta tässä on huomioitu vain vakavin väkivaltatapaus. Mukana tarkastelussa ovat siis

12 vastaajat, jotka olivat kokeneet vuoden aikana ainakin kerran fyysistä väkivaltaa (kuvio 7). MIEHET 1980 (n=426) % NAISET 1980 (n=320) % 0 10 20 30 40 50 0 10 20 30 40 50 oma asunto oma asunto muu asunto asuintalon piha tai porraskäytävä koulu tai koulualue ravintola, baari, tanssipaikka julkinen tila muu asunto asuintalon piha tai porraskäytävä koulu tai koulualue ravintola, baari, tanssipaikka julkinen tila katu, tie, tori ym. julkinen liikenneväline muu paikka katu, tie, tori ym. julkinen liikenneväline muu paikka % % MIEHET 2003 (n=225) NAISET 2003 (n=208) 0 10 20 30 40 50 0 5 10 15 20 25 30 35 40 45 50 oma asunto oma asunto muu asunto asuintalon piha tai porraskäytävä koulu tai koulualue muu asunto asuintalon piha tai porraskäytävä koulu tai koulualue työpaikka ravintola, baari, tanssipaikka julkinen tila työpaikka ravintola, baari, tanssipaikka julkinen tila katu, tie, tori ym. julkinen liikenneväline muu paikka katu, tie, tori ym. julkinen liikenneväline muu paikka Kuvio 7 Väkivallan tapahtumapaikka 1980 ja 2003 (vakavin tapaus 12 kk aikana). Osuus kaikista fyysistä väkivaltaa sisältäneistä uhriksi joutumisista (%). 15 74-vuotiaat miehet ja naiset Vuonna 1980 miesten kokemasta väkivallasta miltei puolet (46 %) oli tapahtunut kadulla, tiellä, jalkakäytävällä tai muulla julkisella paikalla. Neljäsosa (24 %) väkivallasta oli tapahtunut ravintolassa, baarissa tai muissa huvittelupaikoissa. Kodeissa tapahtuva väkivalta oli suhteellisen harvinaista (7 %). Myös naiset kokivat väkivaltaa usein kadulla, tiellä tai muulla julkisella paikalla (32 %). Vuonna 1980 naisilla väkivallan kohteeksi joutuminen oli kuitenkin useimmin, eli joka kolmannessa tapauksessa, tapahtunut omassa asunnossa (35 %). Tämän lisäksi naiset olivat kohdanneet

väkivaltaa muissa asunnoissa (8 %). Naisilla ravintola- ja huvipaikkaväkivalta oli puolestaan selvästi harvinaisempaa kuin miehillä (naisuhreista 9 %). Vuonna 2003 väkivallan tapahtumapaikkaa kysyttäessä vastaajille ehdotettiin useampia vaihtoehtoja kuin vuonna 1980. Siksi tiedot eivät ole täysin vertailtavia. Naisilla kodeissa tapahtuva väkivalta näyttäisi kuitenkin vähentyneen mutta ravintola- ja huvipaikkaväkivalta lisääntyneen, kuten miehillä. Miten tieto tapahtumapaikasta täsmentää suomalaisten kokeman väkivallan yleiskuvaa? Vuoden 2003 haastattelutulokset tarkoittavat, että 15 74-vuotiaista miehistä 2 prosenttia on joutunut vuoden aikana fyysisen väkivallan kohteeksi ravintolassa, baarissa tai tanssipaikalla (mukaan lukien myös sisäänkäyntialueet). Kadulla, tiellä, torilla tai muulla julkisella paikalla oli väkivaltaa kokenut miehistä vajaat kaksi prosenttia (1,7 %) tai noin 20 tuhannesta, ja omassa tai jonkun muun asunnossa kuusi tuhannesta. Naiset mainitsivat työpaikan useimmin väkivallan tapahtumapaikaksi. Vuonna 2003 kaikista 15 74-vuotiaista naisista oli työssään joutunut fyysisen väkivallan kohteeksi vajaat 20 tuhannesta (1,7 %). Omassa kodissaan fyysisen väkivallan kohteeksi oli joutunut naisista kahdeksan tuhannesta. Baari, ravintola tai tanssipaikka oli väkivallan tapahtumaympäristönä samoin kahdeksalla tuhannesta naisesta ja katu, tie tai vastaava seitsemällä tuhannesta naisesta. 13 Tekijän ja uhrin välinen suhde Vuonna 2003 81 prosenttia väkivaltaa viimeisten 12 kuukauden aikana kokeneista kertoi tekijöitä olleen heidän vakavimmassa kokemuksessaan vain yksi. 17 prosenttia kertoi joutuneensa vähintään kahden tekijän uhriksi. Jos tekijöitä oli useampia, vastanneita pyydettiin muistelemaan tekijää, jonka he tunsivat parhaiten. Vastauksissa ilmoitettujen tekijöiden iät vaihtelivat kuudesta 92 vuoteen, keskimäärin tekijät olivat olleet 33-vuotiaita, ja tekijöiden ikien mediaani oli 30 vuotta. Useampi kuin joka toinen vuonna 2003 ilmoitetuista väkivaltatapauksista koski miesten välistä väkivaltaa (ks. kuvio 8). 82 %:ssa tapauksia tekijä oli ollut mies, 12 %:ssa nainen ja 5 %:ssa tekijät olivat sekä naisia että miehiä. 4 % väkivaltaa kokeneista ei halunnut kertoa asiasta. Vuoteen 1980 verrattuna tapaukset, joissa tekijänä oli ollut mies ja uhrina nainen, olivat vähentyneet hieman, samoin kuin miesten keskinäinen väkivalta ja väkivalta, jossa tekijät ovat olleet sekä miehiä että naisia. Sen sijaan naisten keskinäinen väkivalta näyttää hieman lisääntyneen samoin kuin naisten

14 miehiin kohdistama väkivalta (kuvio 8). Miesten naisiin kohdistaman väkivallan yleisyydessä ei ole tapahtunut suuria muutoksia vuosien 1980 ja 2003 välillä. % 60 50 1980 2003 40 30 20 10 0 miestekijämiesuhri miestekijänaisuhri naistekijänaisuhri naistekijämiesuhri tekijät molempia ei halua kertoa Kuvio 8 Tekijän ja uhrin välinen suhde vakavimmassa 12 kuukauden aikana koetussa tapauksessa vuosien 1980 ja 2003 uhrikyselyissä (% uhreista; uhreja 974 vuonna 1980 ja 811 vuonna 2003) Miehet kokevat väkivaltaa erilaisissa suhteissa kuin naiset: miesten kokemuksissa tekijä on ollut usein tuntematon, naisilla useammin perheen jäsen. Vuonna 2003 useammassa kuin joka toisessa miesten ilmoittamista vakavimmista tapauksista tekijä oli ollut tuntematon ja naisilla vastaava osuus oli runsas kolmannes. Naisista joka kymmenes ilmoitti tekijän olleen nykyinen tai entinen perheen jäsen, miehistä vain joka sadas. Toisaalta miehet olivat kokeneet yhtä usein tuttujen tekemää väkivaltaa kuin naiset. Runsas viidesosa sekä miehistä että naisista ilmoitti tekijän olleen tuttu mutta ei läheinen, ja vajaa viidennes kertoi sukulaisen tai muun läheisen tuttavan tekemästä väkivallasta. Tuntemattomien ja jollain tavalla tuttujen tekemän väkivallan yleisyydessä ei ole tapahtunut suuria muutoksia, kun verrataan vuosia 1980 ja 2003 (kuvio 9). Sukulaisten tai muiden läheisten tuttavien tekemä väkivalta näyttää vähentyneen, samoin kuin naisten perheen sisällä kokema väkivalta (miehistä perheen sisäistä väkivaltaa kokeneita oli vuonna 1980 0,7 %, 1988 1,5 %, 1993 3,8 %, 1997 2,9 % ja 2003 1,3 %). Mielenkiintoista on myös se, että niiden osuus, jotka kertoivat väkivallan tekijän olleen joku muu kuin joku edellä mainituista tai jotka eivät halunneet kertoa suhteestaan tekijään, on lisääntynyt sekä naisilla ja miehillä: vuonna 2003 näin vastasi viidennes väkivaltaa kokeneista naisista ja viitisen prosenttia miehistä. Tämän tuloksen takana olevia syitä on mahdollista ainoastaan spe-

kuloida. Voi kuitenkin kysyä, selittyykö uhritutkimuksissa havaittu perhesuhteissa kohdatun väkivallan väheneminen sillä, että näistä tapauksista ei haluta enää kertoa yhtä avoimesti kuin ennen? Onko väkivallan uhriksi joutumisesta tullut aiempaa häpeällisempi asia yksilöllisyyttä korostavassa yhteiskunnassamme? 15 100 % 100 % 80 % 60 % 40 % 20 % 80 % 60 % 40 % 20 % muu/ei halua kertoa perheen jäsen tai ex läheinen tuttu/sukua tunsi, mutta ei hyvin tuntematon 0 % miehet 1980 miehet 2003 0 % naiset 1980 naiset 2003 Kuvio 9 Tekijän tuttuus vakavimmassa edellisten 12 kuukauden aikana koetussa väkivaltatapauksessa vuosina 1980 ja 2003 (% uhreista). (Väkivaltaa kokeneita vuonna 1980: miehet=577, naiset=397 ja vuonna 2003: miehet=423, naiset=388) Mitä tehdessä väkivaltaa kohdattiin? Tapahtumapaikan lisäksi haastateltavilta tiedusteltiin, mitä hän oli tekemässä väkivallan kohteeksi joutuessaan. Tällä kysymyksellä haluttiin mm. selvittää, kuinka yleistä on työtehtäviin liittyvä väkivalta. Kuviossa 10 tarkastellaan fyysistä väkivaltaa.

16 MIEHET 1980 % 0 20 40 60 80 100 % NAISET 1980 0 20 40 60 80 100 ansiotyössä tai työpaikalla ansiotyössä tai työpaikalla työmatkalla työmatkalla vapaaehtoista työtä tehdessä vapaaehtoista työtä tehdessä vapaa-aikana vapaa-aikana koulussa tai koulumatkalla, opiskellessa koulussa tai koulumatkalla, opiskellessa muulloin muulloin MIEHET 2003 0 20 40 60 80 100 NAISET 2003 0 20 40 60 80 100 ansiotyössä tai työpaikalla ansiotyössä tai työpaikalla työmatkalla työmatkalla vapaaehtoista työtä tehdessä vapaaehtoista työtä tehdessä vapaa-aikana vapaa-aikana koulussa tai koulumatkalla, opiskellessa koulussa tai koulumatkalla, opiskellessa muulloin muulloin Kuvio 10 Uhrin toiminta ja väkivallanteon kohteeksi joutuminen 1980 ja 2003 (vakavin tapaus 12 kk aikana). Osuus kaikista fyysistä väkivaltaa sisältäneistä uhriksi joutumisista (%). 15 74-vuotiaat miehet ja naiset Selvästi yleisintä väkivallan kohteeksi joutuminen oli vapaa-aikana. Miesuhreista näin oli käynyt neljälle viidestä sekä vuonna 1980 että 2003. Noin joka kymmenennen miehen (vakavin) uhriksi joutuminen oli tapahtunut ansiotyössä tai työpaikalla. Osuus on hieman noussut vuodesta 1980 (10 %, 2003: 12 %). Yleisesti ottaen miesten kokema väkivalta näyttää pysyneen rakenteeltaan hyvin samanlaisena. Vuonna 1980 myös naisten uhriksi joutumisista yli 80 prosenttia oli tapahtunut vapaa-ajalla. Naisilla merkille pantava muutos on kuitenkin työpaikkaväkivallan osuuden kasvu. Työpaikkaväkivallan osuus on noussut 9 prosentista 37 prosenttiin vuosien 1980 ja 2003 välisenä aikana. Samalla vapaa-aikaan liittyvän väkivallan osuus on laskenut alle puoleen. Tarkemmin eri väkivaltatilanteisiin joutumista tarkastellaan seuraavassa jaksossa.

17 Eri väkivaltatilanteet Väkivallan tapahtumapaikan ja tekijän ja uhrin välisen suhteen mukaan väkivaltatilanteet voidaan ryhmitellä eräiksi päätyypeiksi (ks. esim. Heiskanen 2002). Kaksi tärkeää ryhmää ovat perheväkivalta ja työpaikkaväkivalta joihin kuuluvat väkivaltatilanteet voidaan haastattelussa saatujen tietojen perusteella suuremmitta vaikeuksitta tunnistaa. Perheväkivallalla tarkoitetaan seuraavassa väkivallan kohteeksi joutumisia, joissa tekijä oli saman perheen jäsen (avo- tai aviopuoliso, äiti, isä, lapsi tai muu perheestä) tai entinen puoliso tai kumppani. Työpaikkaväkivallaksi määritellään tapaukset, jotka olivat sattuneet ansiotyössä tai työpaikalla. Kolmas kategoria läheisväkivalta tarkoittaa tilanteita joissa tekijä oli uhrin ystävä, sukulainen, pitempiaikainen tuttava tai työtoveri (Heiskanen 2002). Katuväkivaltaa ovat tapaukset, joissa tekijä oli tuntematon tai korkeintaan uhrin tilapäinen tuttava ja jotka tapahtuivat ulkona kadulla, tiellä, jalkakäytävällä tai torilla. Tässä yhteydessä katuväkivallaksi ei lueta mm. puistoissa, lenkkipolulla tai julkisissa liikennevälineissä tai asemilla sattuneita väkivallantekoja. Ne on sijoitettu luokkaan muut väkivaltatilanteet (elleivät ne tekijän ja uhrin suhteen perusteella sijoitu johonkin edellä mainituista väkivaltatyypeistä) (ks. kuvio 7). Tähän luokkaan sisältyy myös ravintoloissa ja huvipaikoilla tapahtunut väkivalta.

18 % 6 Miehet 5 4 3 1980 1988 1993 1997 2003 2 1 0 Perheväkivalta Läheisväkivalta Työpaikkaväkivalta Katuväkivalta Muu väkivalta % 6 5 4 1980 1988 1993 1997 2003 Naiset 3 2 1 0 Perheväkivalta Läheisväkivalta Työpaikkaväkivalta Katuväkivalta Muu väkivalta Kuvio 11 Eri väkivaltatilanteisiin vuoden aikana joutuneet 15 74-vuotiaat miehet ja naiset, vuosina 1980 2003 (%) Silmiin pistävin piirre on naisten työssään kokeman väkivallan lisääntyminen. Ensimmäisessä tutkimuksessa vuonna 1980 vain yksi sadasta naisesta kertoi fyysisen väkivallan tai uhkailujen kohteeksi joutumisesta työssä. Vuonna 2003 väkivaltaa ilmoitti kokeneensa useampi kuin neljä sadasta naisesta. Turvallisuustutkimusten kattamalla aikavälillä työpaikkaväkivallasta on tullut naisten yleisin väkivaltatilanne. 1980-luvun alkupuolella yleisin väkivaltatilanne oli katuväkivalta, jonka kokeminen on vähentynyt. Myös perheväkivallassa voi todeta vähenevän kehityksen. Työpaikkaväkivallan ohella naisilla muu väkivalta, joka koostuu pääasiassa ravintolaympäristöön sijoittuvista väkivallanteoista, on kasvussa. Tämä ilmentää sitä, että naisten vapaa-ajanviettotavat, esimerkiksi ravintoloissa ja pubeissa käymisen tiheys, ovat lähentyneet miesten vastaavaa.

Naisten uhriluku on lähestynyt miesten tasoa. Miesten väkivaltatilanteiden yleisyydessä ei myöskään ole nähtävissä niin selviä muutoksia kuin naisilla. Myös miehillä työpaikkaväkivalta ja muu väkivalta ovat hivenen yleistyneet. Miesten katuväkivalta näyttäisi sitä vastoin olevan vähenemässä. Ensimmäisellä tutkimuskerralla vuonna 1980 tuli myöhempiin vuosiin verrattuna ilmi huomattavan paljon katu- ja läheisväkivaltaa. Saattaa olla, että syy liittyy kysymysten tulkintaan. Esimerkiksi osa perheväkivallasta jota puolestaan vuonna 1980 ilmeni vähän on saatettu luokitella läheisväkivallaksi. Seuraavassa taulukossa tarkastellaan väkivaltatilanteita lähemmin vuoden 2003 haastatteluaineistossa. Kyseessä on vuoden aikana sattuneista väkivallan kohteeksi joutumisista vakavin fyysistä väkivaltaa sisältänyt teko. 5 Taulukossa on korostettuna ne miesten ja naisten ikäryhmät, joissa vähintään kymmenen tuhannesta (1 %) on joutunut kyseisen fyysisen väkivallan kohteeksi. 19 Taulukko 2 Fyysistä väkivaltaa kokeneet, väkivaltatilanteen mukaan, väestön tuhatta (1 000) kohden vuonna 2003 (vakavin tapaus 12 kk aikana). Miehet ja naiset ikäryhmittäin Perheväkivalta Läheisväkivalta Työpaikkaväkivalta Katuväkivalta Ravintolaväkivalta Muu väkivalta n Miehet Ikäryhmä 15 24 3 19 5 39 33 33 639 25 34 2 10 6 19 35 8 622 35 44 0 6 7 8 12 10 725 45 54 0 8 7 4 4 10 764 55 64 0 8 5 5 2 6 629 65 74 0 0 0 0 0 3 389 Yhteensä 1 8 7 15 16 13 3 768 Naiset Ikäryhmä 15 24 7 16 10 25 15 20 612 25 34 7 0 30 5 13 7 598 35 44 8 6 24 0 3 13 707 45 54 5 9 24 0 0 7 761 55 64 2 2 8 2 0 5 651 65 74 0 0 0 2 2 6 474 Yhteensä 7 6 20 6 6 10 3 803 5 Vakavin vuoden aikana sattunut väkivallanteko määriteltiin siitä aiheutuneiden vammojen, sen vaatiman ensiavun tai sairaanhoidon yms. perusteella. Jos haastateltavan kaikki uhriksi joutumiset olivat näiden kriteerien perusteella saman arvoisia, kuten usein oli laita, valittiin vuoden vakavimmaksi uhriksi joutumiseksi viimeksi sattunut tapaus.

20 15 34-vuotiaiden miesten kokema väkivalta on leimallisesti ravintolaväkivaltaa, katuväkivaltaa tai tuttavien ja kavereiden välistä väkivaltaa. Nuorista miehistä (15 24-vuotiaat) katuväkivaltaa oli kokenut miltei neljä sadasta, ravintolaväkivaltaa noin kolme sadasta. Mainittuja väkivaltatilanteita harvinaisempaa on työtehtävissä kohdattu väkivalta. Miesten perheen sisällä kokema fyysinen väkivalta on haastattelutulosten mukaan vieläkin harvinaisempaa. Naisilla väkivalta keskittyy samoin nuorimpaan ikäryhmään ja ilmenee erityyppisiin väkivaltatilanteisiin joutumisena. 15 24- vuotiaista naisista vähintään yksi sadasta oli joutunut katuväkivallan, ravintolaväkivallan, lähipiiriväkivallan tai muun väkivallan kohteeksi vuoden aikana. Perheväkivalta oli näitä väkivallanmuotoja harvinaisempaa. Toinen selvästi erottuva ryhmä ovat 25 54-vuotiaat työssään väkivallan kohteeksi joutuneet naiset. Tämän ikäisistä naisista useampi kuin kaksi sadasta, 25 34-vuotiaista jopa kolme sadasta oli joutunut työpaikkaväkivallan kohteeksi. Merkille pantavaa on, että naisista merkittävästi useammat kokevat työpaikkaväkivaltaa kuin miehet. Jäännösluokka muu väkivalta sisältää monenlaisissa ympäristöissä tapahtunutta väkivaltaa, kuten jossakin asunnossa tai piha-alueella (neljä tuhannesta 15 74-vuotiaasta), koulussa tai koulualueella, urheilu- musiikki-, tai muussa joukkotapahtumassa, julkisessa liikennevälineessä tai muussa julkisessa tilassa. Väkivallan kasautuminen Muissa paitsi nuorimmassa ikäryhmässä useammalla naisella kuin miehellä on toistuvia väkivaltakokemuksia, eli väkivallan uhriksi joutuminen kasautuu tai kertautuu naisilla enemmän kuin miehillä (taulukko 3). Tämä ilmentää tyypillisesti naisiin kohdistuvan väkivallan työpaikkaväkivallan ja perheväkivallan toistuvuutta. Kasautuminen ilmenee myös rajoituttaessa vakavampaan, vammoja aiheuttaneeseen väkivaltaan. Jakauma on ikäryhmittäin samantapainen kuin taulukossa 3. Miehistä kaksi tuhannesta, naisista viisi tuhannesta oli vuoden aikana joutunut kaksi kertaa tai useammin vamman aiheuttaneen väkivallan kohteeksi.

Taulukko 3 Väkivallan kohteeksi joutuneet väestön tuhatta (1 000) kohden, väkivaltatilanteiden määrän, sukupuolen ja ikäryhmän mukaan vuonna 2003. Kaikki väkivallan muodot. Yli 2 % prevalenssit korostettu 1 kerran 2 kaksi kertaa 3 kertaa tai useammin n Miehet 15 24 169 36 33 640 25 34 125 40 18 623 35 44 74 21 17 726 45 54 48 8 8 765 55 64 35 5 0 628 65 74 8 0 3 389 Yhteensä 80 19 14 3 771 Naiset 15 24 108 28 21 613 25 34 70 23 25 597 35 44 78 20 30 707 45 54 74 17 20 760 55 64 34 3 15 651 65 74 19 0 2 474 Yhteensä 66 16 20 3 802 21 Asuinalue ja väkivallan uhriksi joutuminen Yleensä katsotaan, että kaupunkiympäristössä on enemmän mahdollisuuksia joutua väkivaltatilanteisiin kuin maaseudulla. Siksi voidaan olettaa, että kaupunkilaisilla on myös enemmän kokemuksia väkivallan kohteeksi joutumisesta kuin maalla asuvilla. Haastattelutulokset vahvistavat tätä käsitystä, mutta tulos on odotettua monivivahteisempi. On syytä huomata, että taulukossa 4 esitetyt luvut koskevat vastaajan asuinaluetta, eivät väkivallan tapahtumapaikkaa. Luvut eivät siten kuvaa suoraan väkivallan riskiä erityppisillä asuinalueilla. Esimerkiksi lähiöissä asuvien uhriksi joutumisista osa on voinut tapahtua kaupungin ydinkeskustassa ja maalla asuvien puolestaan lähitaajamassa.

22 Taulukko 4 Fyysisen väkivallan kohteeksi joutuneet väestön tuhatta (1 000) kohden, vastaajan asuinalueen, sukupuolen ja ikäryhmän mukaan vuonna 2003. Yli 5 % prevalenssit korostettu Kaupungin Keskusta Lähiö, esikaupunki Taajama tai Asutuskeskus Maaseutu Miehet 15 24 184 141 128 140 25 34 139 97 40 103 35 44 108 60 18 34 45 54 72 35 16 30 55 64 14 16 29 18 65 74 0 0 12 8 Yhteensä 97 66 38 49 n 474 1 561 820 897 Naiset 15 24 125 85 109 112 25 34 118 53 65 75 35 44 27 98 34 64 45 54 20 52 34 88 55 64 10 12 28 30 65 74 34 6 9 0 Yhteensä 61 55 47 60 n 589 1 561 878 767 Väkivallan kohteeksi joutumisen yleisyys on yhteydessä asuinympäristöön ja vähenee siirryttäessä kaupunkien keskustasta lähiöihin ja esikaupunkeihin. Taajamissa tai asutuskeskuksissa asuvien väkivallan prevalenssi on kaikkein pienin. Sen sijaan maaseudun haja-asutusalueilla asuvat ovat joutuneet fyysisen väkivallan kohteeksi useammin kuin taajama-asukkaat. Merkillepantavaa on maalla asuvien naisten kokeman väkivallan yleisyys, joka ilmenee kaikissa ikäryhmissä vanhinta lukuun ottamatta, samoin keski-ikäisten lähiöissä asuvien naisten korkea uhriluku. Ikäryhmittäinen erittely osoittaa myös, että maalla asuvien nuorehkojen miesten (15 34- vuotiaat) uhriprosentit ovat samaa tasoa kuin lähiöissä tai esikaupungeissa asuvilla. Väkivaltakokemusten yleisyyttä voidaan tarkastella myös haastateltavan asuinpaikkakunnan tyypin mukaan. Seuraavassa taulukossa asuinkunnat on luokiteltu Tilastokeskuksen kolmiportaista ryhmittelyä noudattaen kaupunkimaisiin, taajaan asuttuihin ja maaseutumaisiin. Tämä jaottelu kuvaa edellistä paremmin, vaikkakin karkealla tasolla väkivallan esiintyvyyttä erilaisissa elinympäristöissä.

Taulukko 5 Fyysisen väkivallan kohteeksi joutuneet väestön tuhatta (1 000) kohden, vastaajan asuinpaikkakunnan tyypin, sukupuolen ja ikäryhmän mukaan vuonna 2003. Yli 5 % prevalenssit korostettu Kaupunkimainen Taajaan asuttu Maaseutumainen Miehet 15 24 152 137 126 25 34 93 116 74 35 44 62 23 27 45 54 37 34 27 55 64 22 9 26 65 74 5 13 0 Yhteensä 68 53 44 N 2 266 663 840 Naiset 15 24 86 149 121 25 34 74 66 45 35 44 74 63 45 45 54 48 36 71 55 64 15 28 21 65 74 18 0 0 Yhteensä 55 59 50 N 2 443 598 762 23 Miehillä väkivallan kohteeksi joutuminen on odotetusti yleisintä kaupunkimaisissa kunnissa ja vähäisintä maaseutumaisissa kunnissa. Sen sijaan naisilla alueelliset erot eivät ole yhtä suuria tai johdonmukaisia. Huomiota kiinnittävät nuorten (15 24-vuotiaat), taajaan asutuissa kunnissa ja maaseudulla asuvien naisten korkeat uhriksi joutumisluvut. Tapausten ilmoittaminen poliisille Uhritutkimukset ovat osoittaneet, että suuri osa väkivallasta jää tulematta poliisin tai muiden viranomaisten tietoon. Vuoteen 1997 asti ilmoitusalttius kohosi, mutta vuoden 2003 mittauksessa se kääntyi laskuun. Alle kymmenesosassa kaikista vuonna 2003 kerrotuista väkivaltatapauksista poliisi oli kirjannut rikosilmoituksen (7,2 %). Lyömistä tai vakavampaa väkivaltaa sisältäneistä tapauksista vastaava osuus oli hieman suurempi, 15,3 prosenttia (Heiskanen ym. 2004, 23.) Sama trendi näkyy, kun tarkastellaan vakavimmista tapauksista poliisille tehtyjä ilmoituksia (kuvio 12); ainoastaan miehillä lyömistä tai vakavampaa väkivaltaa sisältänyt väkivalta oli tullut poliisin tietoon vuonna 2003 useammin kuin aikaisemmin.

24 50 % MIEHET 50 % NAISET 40 40 30 20 10 30 20 10 poliisin tietoon väh.lyönti & poliisille 0 1980 1988 1993 1997 2003 0 1980 1988 1993 1997 2003 Kuvio 12 Poliisin tietoon tulleiden vakavimpien tapausten osuus koetusta väkivallasta (%, kaikki vakavimmat tapaukset ja tapaukset, joihin on sisältynyt vähintään lyönti) Vuoden 2003 kyselyssä runsas neljännes miesten vakavimmista väkivaltakokemuksista oli tullut poliisin tietoon (17 %), naisilla vastaava osuus oli 16 %. Vähintään lyönnin vakavampina tapauksina kokeneista miehistä 44 % kertoi tapauksen tulleen poliisin tietoon, naisista vastaava osuus oli neljäsosa (26 %). Useampi kuin joka toinen näistä vähintään lyömistä sisältäneistä tapauksista johti siihen, että poliisi kirjasi tapauksesta rikosilmoituksen (miehet 59 %, naiset 48 %). Sekä poliisille ilmoittaneilta että ilmoittamatta jättäneiltä kysyttiin syitä menettelylleen. Vakavimman väkivaltakokemuksen ilmoittamatta jättämistä perusteltiin yleisimmin sillä, että tapausta pidettiin vähäpätöisenä (69 % miehistä ja 48 % naisista). Väkivallan arvioitiin myös kuuluvan työhön suhteellisen usein (18 % naisista ja 8 % miehistä). Vajaa kymmenesosa ilmoittamatta jättäneistä perusteli menettelyään sillä, ettei tapauksesta ollut aiheutunut vammoja tai taloudellisia menetyksiä (8 % naisista ja 7 % miehistä). Näiden lisäksi ilmoittamatta jättämiselle esitettiin muita syitä, kuten asiasta sopiminen, tekijän suojelu, koston pelko tai epäusko poliisin kykyyn selvittää asia.

25 Ilmoittaminen velvollisuus MIEHET Tarve saada apua poliisilta Syyllistä pitää rangaista Rikoksen vakavuus NAISET Muu syy 0 % 20 % 40 % 60 % 80 % 100 % Kuvio 13 Vakavimman kokemuksen poliisille ilmoittamisen tärkeimmät syyt miehillä ja naisilla (%) vuonna 2003. (Väkivaltaa kokeneita vuonna 1980: miehet =577, naiset=397 ja vuonna 2003: miehet=423, naiset=388) Kuviossa 13 puolestaan on esitetty miesten ja naisten kertomia syitä sille, miksi he olivat ilmoittaneet tapauksesta poliisille. Tärkeimpänä syynä mainittiin yleisimmin se, että ilmoittaminen nähtiin velvollisuutena (naiset 35 %, miehet 16 %) ja se, että sillä haettiin apua (naiset 31 %, miehet 25 %). Osa halusi rangaista väkivallan tekijää (naiset 12 %, miehet 28 %) ja osa piti rikosta vakavana (naiset 8 %, miehet 6 %). Muina syinä mainittiin mm. korvausten hakeminen vakuutusyhtiöltä ja se, että ilmoittamalla asiasta poliisille voi auttaa muita. Turvallisuuden tunne Uhritutkimuksissa on kysytty, kuinka huolestuneita vastaajat ovat erilaisten väkivaltaisten tekojen kuten myös asuntomurtojen uhriksi joutumisesta. Naiset ovat olleet eniten huolissaan väkivallan kohteeksi joutumisesta illalla ulkona, miehet kotiin murtautumisesta. Sekä miehillä että naisilla uhriksi joutumista koskeva huoli on vähentynyt vuodesta 1997 vuoteen 2003, joskin huolestuneisuus työväkivallan uhriksi joutumisesta on hieman lisääntynyt (Heiskanen ym. 2004, 25 26). Vuonna 2003 lähes 90 prosenttia vastanneista piti asuinaluettaan jokseenkin tai erittäin turvallisena. Sukupuolten välillä ei ollut eroja tässä suhteessa. Kuviossa 14 on esitetty erittäin tai jonkin verran huolissaan olevien miesten ja naisten osuudet kaikista vastanneista erilaisissa väkivaltatyypeissä vuonna 2003. Naiset ovat huolestuneempia kuin miehet. Naisilla