Syventävä esitelmä. Kasvit ja eläimet Kuvat: Dragos Alexandrescu, Patricia Rodas, jollei muuta mainita. Kertojan käsikirjoitus, sisältö Nro Kuva Kuvateksti Kertojan käsikirjoitus, sisältö 1 Maailmanperintö yhteistyössä 63 N Johdanto Korkea Rannikko/ Merenkurkun saaristo Kasvit ja eläimet 2 3 Sopeutuminen... Korkea Rannikko ja Merenkurkun saaristo ovat muodostaneet kahden valtion alueella sijaitsevan maailmanperintökohteen vuodesta 2006. Maankohoaminen leimaa selkeästi alueen kasvillisuutta ja eläimistöä niin maalla kuin murtovesissä. Selkämeri ja Merenkurkku ovat osa Pohjanlahtea, joka on puolestaan osa Itämerta maailman suurinta murtovesiallasta. Korkean Rannikon maisemat ovat dramaattisia kumpuilevia, korkeita vuoria, jyrkkiä rinteitä ja syviä merenlahtia. Merenkurkun saaristo on maisemiltaan täysin vastakkainen. Se on alavaa, ja korkeimmatkin kukkulat yltävät vain 20 metriä merenpinnan yläpuolelle. Korkean Rannikon ja Merenkurkun saariston kasvillisuudessa ja eläimistössä on silti monia yhteisiä piirteitä, sillä ne ovat sopeutuneet maankohoamiseen. Merenkurkku on yleisesti ottaen alavaa aluetta. Kivet ja lohkareet ovat rannoilla hallitsevia, silokalliot ja hiekkarannat harvinaisia. Matalia rantoja reunustaa usein leppävyöhyke, sen jälkeen
sisempänä kasvaa koivu tai kuusimetsää, jossa on usein siellä täällä pihlajia. Suuremmilla saarilla ja sisäsaaristossa kasvaa kuusimetsää. Mäntyä esiintyy satunnaisemmin, mutta kuivilla ja kallioisilla paikoilla se voi olla hallitsevana. Maankohoaminen luo maalle kasvillisuusvyöhykkeitä, jotka ovat jatkuvassa muutoksessa. Pioneerilajit valtaavat merestä kohoavan uuden maan. Ylempänä rannalla muut lajit korvaavat vesilinjan lähellä kasvavat ensimmäiset lajiyhdyskunnat. Uuskolonisaatio ja lajien ilmaantuminen synnyttävät primaarisukkession. Useat lajit ovat peräisin jääkautta seuranneelta lämpimämmältä ajanjaksolta. Merenpinnan alla vallitsee poikkeuksellinen elinympäristö, jossa jääkausi ja maankohoaminen ovat leimanneet lajien kehitystä. Sekä merissä että makeissa vesissä viihtyvien lajien kestävimmät edustajat pystyvät elämään Merenkurkun murtovesissä. Kuva: Tuija Warén (alin kuva). 4 Viimeisin jääkautemme, joka Pohjois Euroopassa tunnetaan nimellä Veiksel, jatkui runsaan 100 000 vuoden ajan, johon sisältyy muutama lämpimämpi jakso, jolloin jää vetäytyi myös meidän alueiltamme. Sen kylmin vaihe, jolloin jäämassa oli suurimmillaan, sattui noin 22 000 vuotta sitten. Jään sulaminen alkoi kiihtyä noin 14 000 vuotta sitten, ja 10 500 vuotta sitten Korkea Rannikko ja Merenkurkun saaristo olivat jo jäättömiä. Noin kolmen kilometrin paksuisen ja siis suunnattoman painavan jääkerroksen sulettua sen alas painama maankuori alkoi nousta. Tämä maankohoaminen jatkuu edelleen, 8
mm vuodessa, ja sen ansiosta maailmanperintökohde on ainutlaatuinen esimerkki jatkuvassa muutoksessa olevasta maisemasta. Se näkyy erityisen selkeästi Merenkurkun matalassa maisemassa. Kuva: Jukka Ojalainen, GTK. 5 Mannerjäätikön alettua peräytymisen Itämeri on käynyt läpi useita vaiheita. Välillä yhteys Atlantille on ollut poikki ja Itämeri on ollut makeavetinen. Välillä sen vesi on ollut suolaista. Nykyään Merenkurkun ja Perämeren suolapitoisuus on 3 4 promillea, kun se on Atlantissa noin 30, Itämeren eteläosissa 7 8 ja Selkämerellä 5 6 promillea. Selkämeren veden vaihtuminen kestää kymmenen vuotta Juutinrauman sekä Vähä ja Iso Beltin matalien kynnysten vuoksi. Itämeren kasvillisuus ja eläimistö ovat hyvin erikoisia. Lajien lukumäärä on suhteellisen alhainen, mutta yksittäisiä lajeja voi esiintyä suuria määriä. Valtameriin verrattuna Itämeren ravintoketjut ovat yksinkertaisia, minkä vuoksi kasvillisuus ja eläimistö ovat herkkiä ympäristön muutoksille. Muista meristä, esimerkiksi Jäämereltä, Barentsinmereltä tai Vienanmereltä tänne mannerjään sulaessa vaeltaneet lajit jäivät alueelle, kun maankohoaminen katkaisi vesiyhteyden. Tällaiset jääkauden relikti eli jäännelajit eivät ole pitkään aikaan olleet geneettisesti yhteydessä muuhun populaatioon, ja näitä lajeja tutkimalla voidaan valaista Itämeren muita kehitysvaiheita ja myös maailman merien syntyä. Kuva: Milly Lundstedt.
6 7 30 % maata, 70 % merta Sinisimpukka 70 prosenttia maailmanperintökohteen alueesta on vettä (Korkealla Rannikolla 56 prosenttia, Merenkurkun saaristossa 85 prosenttia). Osalla vesilajeista tämä on niiden pohjoisinta esiintymisaluetta, esim. sinisimpukalla ja kapealehtisellä rakkolevällä. Täällä esiintyy myös sellaisia makeanvedenlajeja, joita ei löydy enää etelämpänä Selkämerellä. Harvat lajit ovat sopeutuneet alueen elinoloihin sen matalan suolapitoisuuden vuoksi, ja siksi alue on lajiköyhää valtameriin tai makeavetisiin järviin verrattuna. Perämerellä hallitsevina kalalajeina on kylmän veden lajeja kuten silakkaa, muikkua, taimenta ja härkäsimppua, kun taas lämpimän veden lajien kuten ahvenen ja särjen merkitys kasvaa etelämmäksi mentäessä. Merelliset lajit käyvät sitä harvinaisemmiksi mitä makeammaksi vesi muuttuu, kun taas makeanvedenlajien lukumäärä kasvaa. Perämeren noin 25 kalalajista vain neljää on pidettävä merellisinä lajeina (silakka, kilohaili, tuulenkala ja hietatokko). Silakka on niistä yleisin. Monet Litorinameren merellisistä lajeista eivät sopeutuneet alhaisempaan suolapitoisuuteen, esim. rantakotilo Littorina littorea, josta meri on saanut nimensä. Siitä löytyy nykyään vain fossiilisia kuoria tämän ajanjakson kerrostumista. Nykyiset lajit ovat sopeutuneet Itämeren vallitseviin olosuhteisiin, ja niillä on muita ominaisuuksia kuin lähimmillä sukulaisillaan, jotka elävät suolaisemmassa ympäristössä. Rakkolevä, silli/silakka, piikkikampela, turska, sinisimpukka ja itämerensimpukka kasvavat Itämerellä huomattavasti hitaammin kuin Atlantilla eivätkä saavuta samaa fyysistä kokoa. Kuva: Jan Töve, Naturfotograferna.
8 Merisukasmato Kilkki Valkokatka Nämä ovat kestävimpiä edustajia sekä meressä että makeassa vedessä elävistä lajeista, ja ne viihtyvät Perämeren ja Merenkurkun vesissä. Kilkki ja valkokatka ovat alueella tavallisimpia pohjaeläimiä. Molemmat ovat todennäköisesti jääkauden jäännelajeja ja peräisin Siperiasta. Sinija itämerensimpukat ovat levinneet lännestä päin aina Merenkurkkuun saakka. Amerikkalainen monisukasmato, jota kuvan lokki pitää nokassaan, näyttää myös juurtuneen tänne pysyvästi, samoin kuin amerikankampamaneetti. Molemmat ovat tulleet Itämerelle valtamerialusten painolastivesien mukana 1980 luvulla. Sundsvallin lahdesta Korkean Rannikon eteläpuolelta on pohjanäytteistä selvinnyt, että monisukasmato muodostaa jopa 80 prosenttia biomassasta. Villasaksirapu on myös uusi tulokaslaji, jota on löytynyt Korkealta Rannikolta muutaman kerran. Meriympäristö on tyyssijana myös monille indikaattorilajeille, jotka ovat erityisen herkkiä tietyille ympäristötekijöille. Sen ansiosta ne mittaavat erinomaisesti ympäristön tilaa. Viherleviin kuuluva ahdinparta kertoo muodollaan ja värillään, miten puhdasta vesi on. Valkokatka ja itämerensimpukka sekä ahven ovat erityisen herkkiä ympäristömyrkyille. Saamme näitä lajeja tutkimalla tärkeää tietoa meriveden laadusta ja ympäristömyrkkyjen vaikutuksista. Itämerta pidetään maailman saastuneimpana merenä. * Rehevöityminen eli eutrofikaatio tarkoittaa, että kasvien biomassa kasvaa, koska ravintoaineiden saanti on kasvanut. Ravinteita pääsee luontoon mm. jätevesistä, peltojen lannoitteista
9 10 Härkäsimppu Siika ja ilmasta, esim. liikenteen päästöjen vuoksi. Kuva: Magnus Martinsson, Naturfotograferna (monisukasmato), Wikipedia. Härkäsimppu elää pohjalla, ja sillä on suuri pää ja valtava suu. Se on makeanveden laji ja myös jäännelaji. Sen tärkeintä ravintoa ovat kilkit, jotka puolestaan syövät valkokatkoja. Kuva: Klas Rune, Naturfotograferna. Maailmanperintökohteessa kalastetaan ennen kaikkea siikaa, lohta, ahventa, silakkaa, norssia, haukea ja taimenta. Fladat eli matalat, merestä lähes kokonaan kuroutuneet lahdekkeet ovat tärkeitä kutupaikkoja erityisesti ahvenelle, särjelle, hauelle ja säynävälle. Fladojen ja merestä täysin irtautuneiden kluuvijärvien ekologinen merkitys on suuri. Niiden ansiosta lähes kaikki alueen kalat ovat vaelluskaloja, jotka hyödyntävät lämpimien ja suojaisten vesien antamaa turvaa kutuaikana. Siikaa tulee maailmanperintökohteessa hyvin, sillä rannikkovesien kiviset pohjat tarjoavat sen ravinnolle eli simpukoille ihanteelliset olot. Kuva: Pertti Malinen 11 Ammattikalastus on kuihtunut kuihtumistaan 1950 luvulta lähtien. Ammatissaan yhä toimivat kalastajat pyytävät troolilla ennen kaikkea silakkaa. Lohta, siikaa ja ahventa pyydetään verkoilla. Vapaa ajan kalastajia on sitäkin enemmän. Kuva: Pertti Malinen
12 Harmaahylje/halli Maailmanperintökohteessa elää kaksi hyljelajia: harmaahylje eli halli sekä norppa. Harmaahylje elää uloimpien saarten ja luotojen tuntumassa ja syö lähinnä silakkaa. Norppa elää saaristossa lähempänä mannerta ja syö pohjassa eläviä kaloja. Molemmat lajit saavat poikasia kevättalvella, ja norppa on poikimisen aikana täysin riippuvainen jäästä ja lumesta. Harmaahylje on hallitsevana lajina Korkealla Rannikolla, kun taas Merenkurkun matalassa saaristossa norppia ja harmaahylkeitä on sisempänä saaristossa. Molemmat hyljelajit ovat olleet tärkeitä saaliseläimiä maailmanperintökohteen alueella. Suomessa harmaahylje ja norppa luetaan riistalajeiksi, mutta nykyään harmaahylkeelle on myönnetty metsästyslupia metsästettävänä riistana. Ruotsissa harjoitetaan ns. suojelumetsästystä eli hylkeitä metsästetään niiden aiheuttamien vahinkojen ehkäisemiseksi. Hyljekanta kasvaa tätä nykyä noin 7 prosenttia vuodessa. Harmaahylje eli halli on nisäkäs, joka on erittäin hyvin sopeutunut elämään vedessä. Sen ruumis on sukkulan muotoinen ja paksu rasvakerros eristää kylmältä. Lyhytkarvainen turkki on hyvin tiheä, ja eläimellä on karvanlähtö joka kevät. Jaloissa on uimaräpylät varpaiden välissä. Harmaahylkeet hengittävät ilmaa, mutta voivat pysytellä veden alla jopa 30 minuuttia ja sukeltaa peräti 200 metrin syvyyteen. Niiden ravinto koostuu lähes pelkästään kalasta. Aikuinen harmaahylje syö päivässä noin 7 kiloa kalaa (lähinnä silakkaa ja turskaa) ja syksyisin vieläkin enemmän kerryttääkseen rasvakerrosta talven varalle. Maailmanperintökohteen Suomen puolella sijaitsee yksi Suomen
13 Merikotka Saariston lajeja Haahka Harmaalokki Isokoskelo Kalalokki Kalatiira Karikukko Kyhmyjoutsen Lapasotka Lapintiira Laulujoutsen Luotokirvinen Merihanhi Meriharakka Merikihu Merikotka Merilokki Merimetso Naurulokki Pilkkasiipi Punajalkaviklo Riskilä seitsemästä hylkeensuojelualueesta. Norppa on arktinen laji, joka elää napajäätikön laitamilla pohjoisessa, mutta sitä on esiintynyt myös Itämeressä, Saimaalla ja Laatokalla mannerjään vetäydyttyä. Silloin ensimmäiset norpat uivat alueelle Atlantilta. Maankohoamisen vuoksi Saimaasta ja Laatokasta muodostui sisäjärviä ja Itämerestä tuli sisämeri. Norpat jäivät siis yksinkertaisesti loukkuun ja säilyivät hengissä, vaikka alue ei olekaan niiden luonnollista ympäristöä. Norppa on toisin sanoen jääkauden jäännelaji. Norppa on hyljelajeista pienin. Se kasvaa n. 140 senttimetriseksi ja painaa noin 100 kiloa. Norpalla on selvä otsa ja pieni pystynenä. Norppa elää muista hyljelajeista poiketen useimmiten yksin. Kuva: Timo Hissa, Metsähallitus. Maailmanperinnön vaihtelevissa luontoympäristöissä on runsas linnusto. Täällä on pesimispaikkoja lukuisille lajeille sekä levähdyspaikkoja monille muuttolinnuille. Jos on onnea matkassa, voi nähdä komean merikotkan, joka on pitkän ja määrätietoisen suojelutyön ansiosta pelastunut ympäristömyrkkyjen ja muuttuvan ympäristön mukanaan tuomista uhkakuvista. Linnusto on erityisen runsas Merenkurkun saaristossa. Kalat viihtyvät matalissa lahdissa, ja niitä on helppo pyytää. Lisäksi linnut saavat harvaan asutussa saaristossa elää aika lailla häiriöttä. Kyhmyjoutsen on yleistynyt Korkealla Rannikolla ja Merenkurkun saaristossa. Laulujoutsenenkin voi joskus nähdä sisäsaariston lahdissa. Kanadanhanhi ja valkoposkihanhi ovat vakiintuneet alueelle. Merimetso on myös
Ruokki Selkälokki Telkkä Tukkakoskelo Tukkasotka leviämässä. Kuva: Tuija Warén. 14 Kurki Merenkurkku on kapeimmasta kohdastaan vain 20 kilometriä leveä, minkä vuoksi se on tärkeä muuttoreitti esim. kurjille ja piekanoille, jotka muuttavat kaakkois luodesuuntaisesti. Pohjoisesta mm. Venäjän tundralta etelään ja taas päinvastoin muuttavien lintujen, esim. merikihujen, kuikkien ja kaakkureiden, mustalintujen ja tyllien, lentoreitit keskittyvät myös Merenkurkun poikki. Merenkurkku on siis risteys, jossa kaksi muuttoreittiä kohtaa eikä muuttoaikana ole ollenkaan tavatonta, että täältä löytyy lintulajeja, joita ei muuten esiinny täällä päin maailmaa. Vilkkaimmat muuttoajat sattuvat kevääseen ja syksyyn. Yöllä lentävät helmipöllöt ovat esimerkiksi lintubongareiden suosiossa syksyisin! Valassaarten lintuasemalla rengastetaan muutama sata helmipöllöä vuosittain. 15 Riskilä Kuva: Pertti Malinen Noenmusta riskilä valkoisine siipipeileineen ja kirkkaanpunaisine jalkoineen on tunnusomainen laji monilla ulkosaarilla Merenkurkussa. Riskilä on toinen alueen kahdesta ruokkilintulajista. Toinen on frakkipukuinen ruokki. Molempia näkyy usein myös Korkean Rannikon kallioisilla saarilla. Taitavasti lentävä merikihu käyttää kalastavia riskilöitä ja ruokkeja hyväkseen, sillä se ryöstää niiltä ruokaa, samoin tiiroilta ja lokeilta se on siis kleptoparasiitti. Saaristossa elää useita merikihupareja.
16 Rantojen lajeja Kuovi Kurki Pajusirkku Pikkutikka Rantasipi Ruokokerttunen Silkkiuikku Taivaanvuohi Töyhtöhyyppä Riskilät ovat Suomen puolella vähentyneet lähes katastrofaalisesti viime vuosina. Siihen on monia syitä: minkit ja supikoirat, öljypäästöt, ruokapula ja ympäristömyrkyt. Kuva: Tuija Warén. Töyhtöhyyppä, kuovi ja kurki viihtyvät laajoilla rantaniityillä. Rantakasvillisuudessa voi piileksiä ruokokerttusia, pajusirkkuja ja vähän harvinaisempia luhtakerttusia ja viitakerttusia sekä satakieliä pitämässä konserttiaan. 17 Harmaapäätikka Metsälajeja Harmaapäätikka Käpytikka Metsäkirvinen Pajulintu Peukaloinen Punarinta Rautiainen Töyhtötiainen Valkoselkätikka Tikka on tunnusomainen lintulaji koskemattomilla metsämailla, esim. Skuleskogenin kansallispuistossa. Siellä näkee joskus myös rannikolla harvinaisia lajeja, esim. kuukkeleita ja riekkoja. Björkön ja Valassaarten koivumetsissä Merenkurkun saaristossa on tavattu valkoselkätikkaa, joka on uhanalainen ja erittäin harvinainen. Sitä on viime vuosina nähty myös Ruotsin puolella, jonne laji on siirtynyt idästä päin. Maailmanperintökohteen metsät ovat Suomen puolella suhteellisen nuoria, mikä näkyy linnustossa lajeihin kuuluvat mm. pajulintu, peippo, punakylkirastas, kirjosieppo, punavarpunen, pikkutikka ja pyy. Kuva: Ove Källström.
18 19 Raippaluodon silta, Merenkurkun saaristo, 2009 Hirvi Merenkurkun alueella tavataan yli 300 lintulajia, joista puolet pesii alueella säännöllisesti. Lintuhavaintoihin erinomaisia paikkoja maailmanperintökohteessa tarjoavat esim. Skagsudde Korkealla Rannikolla sekä Suomen puolella Raippaluodon silta, Klobbskat ja Kikanbergetin luontopolku, Bodvattnetin ympäri kiertävä luontopolku, Björkö Paniken vaellusreitti sekä Svedjehamnin näkötorni, Bredskäretin lossilaituri Molpessa, Mikkelinsaarten luontoasema ja Valassaarten luontopolku. Monet Korkean Rannikon ja Merenkurkun saarista sijaitsevat luonnonsuojelualueilla ja/tai lintusuojelualueilla, ja ne ovat tärkeitä pesintäpaikkoja myös monille uhanalaisille lajeille. Joillain saarilla on tilapäisiä oleskelukieltoja tai liikkumisrajoituksia, jotta alueella pesivät samoin kuin levähtävät muuttolinnut saisivat olla rauhassa. Kuva: Helifoto. Maailmanperintökohteen alueella elää nelisenkymmentä nisäkäslajia. Vanhoissa metsissä on runsaasti hirviä, metsäjäniksiä ja ilveksiä. Hirvi vaeltaa ulkosaarille saakka lehtipuuvaltaiset saaret ja luodot houkuttelevat metsän kuningasta vierailulle! Myös metsäjänis löytää ulkosaarille ja joskus siellä vaeltelee jopa yksinäinen susi tai karhu. Sekä Korkealla Rannikolla että Merenkurkun saaristossa on nykyään kasvava metsäkauriskanta. Valkohäntäpeuraa on lähinnä Suomen puolella. Myös rantavesissä liikkuva minkki tuhoaa lintukantaa eniten se syö linnut sekä niiden munat ja poikaset. Lähes kaikilla suurilla saarilla on myös kettuja, jotka pääsevät saaristoon jäitä myöden tai uimalla. Lintusaaret
20 21 30 % maata, 70 % merta Pohjanlahdenlauha houkuttelevat kettuja varsinkin keväällä. Peltojen ja niittyjen läheisyydessä elää supikoiria, jotka myös liikkuvat saaristossa. Saukkoja ja majavia esiintyy järvien ja vesistöjen varsilla, erityisesti Korkealla Rannikolla. Merenkurkussa on noin 10 000 hyönteislajia! Kuva: Christer Fliesberg, Megapix. Kasvit ovat eläimiä riippuvaisempia maaperän laadusta. Rannoille, jossa meri ja maa kohtaavat, kehittyy aivan omanlaisensa kasvillisuus. Meren vaikutus kasvillisuuteen vaihtelee sen mukaan, miten kaukana vesiraja on ja miten usein alue joutuu veden varaan sekä miten syvää vesi on. Se näkyy selvästi siinä, miten kasvillisuus on asettunut vyöhykkeisiin maan korkeussuunnassa. Ensimmäisten, vesilinjaa mukailevien pioneeriyhdyskuntien tilalle kehittyy sitä myöhempiä yhdyskuntia, mitä kauemmas rantalinjasta kuljetaan. Muita kasvillisuuteen vaikuttavia tekijöitä ovat kallioperä, maaperä ja ilmasto. Rantojen olosuhteet ovat kasveille rankimmat, sillä siellä kasvit elävät jatkuvassa häiriötilassa, jota aiheuttaa mm. vedenkorkeuden vaihtelu, suola, pakkanen/routa, aaltojen ja jäiden liikkeet ja sitä kautta eroosio. Matalakasvuiset rantaniittyjen kasvit ovat sopeutuneet niin tulviin kuin kuivuuteenkin. Kotoperäiset pohjanlahdenlauha ja perämerensilmäruoho ovat erikoistuneet selviämään juuri merestä nousseessa maassa, ja niitä tavataan harvoin muualla maailmassa kuin
22 23 Merinätkelmä Umpeenkasvanut kluuvijärvi, Mikkelinsaaret, Merenkurkun saaristo. Merenkurkun saaristossa ja Korkean Rannikon ulkoreunamilla. Idän pitkäpalon valkokukkaiset mättäät eivät ole Korkealla Rannikolla mitenkään epätavallinen näky kalliorantojen läheisyydessä. Se on Korkean Rannikon tärkein kasvitieteellinen nähtävyys, koska sitä ei esiinny muualla Ruotsissa. Idän pitkäpalko kuuluu lähimpänä rantalinjaa viihtyviin kasveihin, joskus esim. pikkutervakon, rönsysorsimon, tannervihvilän ja rentohaarikon seurassa. Kuva: Tuija Warén. Kasveissakin on relikti eli jäännelajeja viime jääkauden jäljiltä, esim. merinätkelmä. Muita merenrannoilla kasvavia lajeja ovat esim. pohjanlahdenlauha, suolavihvilä, merikohokki ja peltovalvatti. Ulkosaaristossa kasvaa morsinko, jota esiintyy Suomen puolella pohjoisempana kuin Ruotsin puolella. Kuva: Anita Storm. Maankohoamisen vuoksi sekä Korkealla Rannikolla että Merenkurkun saaristossa merenlahdet kuroutuvat hitaasti irti merestä ja muuttuvat vähitellen järviksi. Murtovedestä riippuvaiset vesi ja rantakasvit korvautuvat makeanvedenlajeilla sitä mukaa kun suolaveden saanti vähenee. Yksittäiset lajit voivat kuitenkin viipyä alueella jäännelajeina vielä jonkin aikaa merestä irtautumisen jälkeen. Pienet järvet muuttuvat vähitellen kosteikoiksi, jotka voivat myös rämettyä. Kehityskulku on jonkin verran erilainen
Korkealla Rannikolla ja Merenkurkun saaristossa muun muassa koska toinen on korkeaa ja toinen matalaa aluetta. Rantakasvillisuus on hyvin erilaista karuilla, jyrkillä kallio osuuksilla ja niiden välissä rehevämmillä, matalilla lahdilla. Jyrkän rantalinjan vuoksi rantakaistaleet ovat usein hyvin kapeita, ja makeanveden ulosvirtaus vaikuttaa niihin voimakkaasti. Tämän ja rantaniittyjen puuttumisen vuoksi tiettyjä lajeja esiintyy alueella niukasti. Lisäksi alue on kasvimaantieteellistä rajamaata, jossa sijaitsee monien lajien pohjoisin tai eteläisin levinneisyysraja. Kuva: Esko Räsänen 24 Tyrni Pihlaja Rantavyöhykkeen jälkeen, vähän kauempana rantalinjasta, alkaa pensasvyöhyke, jossa esiintyy korkeita ruohokasveja. Maankohoamismetsä koivu, harmaa ja tervaleppä, pihlaja ja haapa alkavat saada täällä jalansijaa. Tyrnimarjapensas on Merenkurkun saaristossa tunnusomainen kasvilaji. Nuoret taimet valtaavat rantavyöhykettä samaa vauhtia kun vanhat rungot näivettyvät leppämetsän pimennossa. Tyrni on riippuvainen murtovedestä eikä pysty sitomaan typpeä maasta, minkä vuoksi se selviää merestä nousseessa, paljaaksi huuhtoutuneessa maassa. Tietyn alueen kasvilajiston vähittäistä muuttumista kutsutaan sukkessioksi. Maankohoamisen seurauksena lajit valtaavat täysin uutta, neitseellistä maata, jossa ei ole aiempaa kasvillisuutta. Tällöin puhutaan primaarisukkessiosta. Primaarisukkessiota tapahtuu, kun rantakasvillisuus muuttuu metsäksi ja kun järviä ja rämeikköjä muodostuu. Kuvat Anita Storm
25 Sinirikko Merenkurkun ulkosaariston kankaat muistuttavat Lapin tuntureiden maisemaa: variksenmarjaa, puolukkaa, juolukkaa, katajaa ja ruohokanukkaa työntyy esiin kivien välistä ja monirunkoisia koivuja (suurimmalta osin rauduskoivuja) kasvaa harvassa, aivan samoin kuin tunturikoivut. Täällä on myös tuulen tuivertamia kauniita pihlajia. Aiemmin kokonaisia saaria kaskettiin marjantuotannon lisäämiseksi. Nykyään kankaat kasvavat yhä nopeammin, sillä laiduntaminen on vähentynyt. Myös Korkealla Rannikolla on aitoja tunturilajeja, useimmat niistä varjoisissa, viileissä halkeamissa kalliojyrkänteissä. Hätkähdyttävin niistä on sinirikko, jota esiintyy vain Själandsklintenin ja Ringkallebergetin korkeilla, pohjoiseen katsovilla diabaasijyrkänteillä 200 metriä merenpinnan yläpuolella. Nämä kaksi sinirikkoesiintymää ovat ainoita tunturiketjun itäpuolella. Korkea Rannikko on mielenkiintoinen, eteläisten ja alpiinisten jäännelajien kohtaamispaikka maapallon lämpimimmiltä ja kylmemmiltä ajanjaksoilta. Eteläisiä lajeja esiintyy vuorten etelärinteillä ja alpiinisia niiden varjoisilla pohjoisrinteillä. Joskus eteläiset ja pohjoiset lajit elävät kylki kyljessä samalla neliömetrillä! Kuva: Magnus Martinsson, Naturfotograferna. 26 Primaarisukkessio Primaarimetsän eri kehitysvaiheet rantaniitystä pensasvyöhykkeeksi ja siitä vähitellen lehtimetsäksi ja edelleen tiheäksi havumetsäksi. Muutos uudesta, merestä kohonneesta maasta vanhaksi kuusimetsäksi tapahtuu vaiheittain. Puut ja pensaat maatuvat kasvualustaksi seuraavalle kehitysvaiheelle. Maatuva puu toimii myös sienten, jäkälien ja hyönteisten
kotina ja sitä kautta edistää metsän lajirikkautta. Voimme Merenkurkun saaristossa nähdä monin paikoin aarniometsiä muistuttavia metsiä, vaikka ne eivät ole kovin vanhoja. Maankohoamismetsään voi tutustua Merenkurkun saaristossa melkein missä tahansa, esim. maailmanperintöalueen ja sen ympäristön monilla luontopoluilla. Kuva Anita storm 27 Omneberget, Korkea Rannikko 2008 Korkealla Rannikolla löytyy rajallisella alueella metsätyyppien koko asteikko, kaikkein karuimmista havumetsistä rehevimpiin sekametsiin runsaine lehtipuineen, joiden joukossa voi olla myös pähkinäpensaita, lehmuksia ja jalavia. Samankaltaisia reheviä lehtometsiä on vain Etelä Ruotsissa niiden pohjoinen levinneisyysraja on suunnilleen Dalävlen joen tienoilla sekä manner Euroopassa. Rehevien sekametsien esiintyminen tällä alueella selittyy osin laaksojen suotuisalla mikroilmastolla, osin maankohoamisen eri maalajien lajittumisella ja entisen merenpohjan ravintorikkaalla, merenelävien kuoria sisältävällä soralla. Kaksi lajirikkainta niin sanottua etelänkasvillisuusvuorta ovat Skuleberget E4 valtatien varrella Vibyggeråssa ja Omneberget Nordingråssa. Omnebergetin etelärinteen lehtimetsä on näillä leveysasteilla ainut paikka, jossa voi vaeltaa pähkinälehdossa sini ja valkovuokkojen joukossa aikaisin keväällä. Kuva: Milly Lundstedt, 2008.
28 Kalottivuoret esim. Skulebergetin ja Dalsbergetin huiput eivät ole koskaan olleet merenpinnan alapuolella ja joutuneet meren voimien muovaamiksi. Vuorten huippuja peittää moreenikerros, jossa kasvaa vehmasta metsää. 29 30 Neidonkenkä Nämä kalottivuoret pistivät vedestä esiin matalina saarina jään sulaessa rannikolta. Niiden nyt noustessa noin 300 metriä meren yläpuolelle ne antavat mahtavan kuvan maankohoamisen mittasuhteista. Kuva: Jonas Salomonsson. Lähempänä merta maaperässä on murskaantuneista simpukankuorista muodostuneita kerrostumia, ja maa on hyvin kalkkipitoista. Sen vuoksi siellä kasvaa neidonkenkää ja metsänemää. Orkideoiden kasvupaikat ovat kukkimisaikaan todellisia pyhiinvaelluspaikkoja. Niitä on nykyään peräti 80 metrin korkeudella merenpinnan yläpuolella. Pintavesi ja pohjavesi, jotka tihkuvat kuorisedimentin läpi, muuttuvat kalkkisiksi ja vaikuttavat vuoren alla sijaitseviin soihin, kosteisiin metsiin ja muihin maihin. Kuva: Ove Källström. Merenkurkun saaristossa rantojen kasvillisuuden on maankohoamisen ja alavien rantojen vuoksi joskus vaikea ehtiä sopeutua uusiin oloihin. Uusia kasvupaikkoja paljastuu vedenrajassa jatkuvasti. Meren huuhtomat rannat ovat ulkosaaristossa yleensä karuja ja ravinneköyhiä samalla, kun levistä, kaisloista tai muusta kasvimateriaalista muodostuneet ulkosaarten rantavallit
31 Mielenkiintoinen tutkimuskenttä voivat olla hyvinkin ravinnerikkaita ja sen vuoksi erinomaisia kasvualustoja. Tiiviisti toistensa kyljissä sijaitsevat saaret ja luodot suojaavat toisiaan meren ja tuulten tuiverrukselta, ja ulkosaariston suojaisilla saarilla voi kasvaa jopa matalaa metsää. Kuva: Helifoto. Korkealle Rannikolle ja Merenkurkun saaristoon ilmaantuu kasveille ja eläimille jatkuvasti uusia elinympäristökä, minkä vuoksi maailmanperintökohde tarjoaa ainutlaatuiset mahdollisuudet tutkia kasviyhdyskuntien eri kehitysvaiheita vedenalaisesta kasvillisuudesta aina ikivanhoihin kuusimetsiin. Maankohoaminen tarjoaa myös mahdollisuuden havainnoida ja tutkia eri ikäisiä ja kokoisia saaria, eristäytyneitä saaria ja vuorovaikutuksessa olevia saaria erityisesti Merenkurkun saaristossa, jossa saaret voivat olla hyvinkin eriikäisiä ja ne ovat voineet kehittyä eristyksissä toisistaan. Siinä tapauksessa lajikannat ovat muodostuneet ilman geneettistä vaihtoa saman lajin muun populaation kanssa, ja kannat ovat silloin luoneet omia metapopulaatioita. Metapopulaatioita tutkimalla voidaan saada tärkeää tietoa uhanalaisten lajien suojelusta. Kasvillisuuden ja eläimistön tutkiminen saarilla ja luodoilla, jotka ovat erilaisia esim. kooltaan, korkeudeltaan, etäisyydeltään mantereelle, tuulioloiltaan sekä aaltojen ja maaperän ominaisuuksiltaan, voi antaa tietoa kasvien kolonisaatiosta, sukkessiosta, kasvien levinnäisyystavoista ja paljon muusta. Kuva: Anita storm, Forststyrelsen
32 33 Maailmanperintö yhteistyössä 63 N Korkea Rannikko/ Merenkurkun saaristo Källor, fotografer mm.