KOMPPANIA JA TULIPATTERI PIENOISYHTEISKUNTINA Sotilassosiologinen tutkielma Suomalainen yhteiskunta-kurssin korvaava essee Turun yliopisto Sosiologian laitos Mikko Pennanen Heinäkuu 1997
1. Johdanto... 1 2. Armeija sosiaalisena instituutiona... 1 3. Sotilassosiologian tutkimustraditio... 6 3.1. Yhdysvaltalainen tutkimusperinne... 6 3.2. Suomalainen tutkimustraditio... 7 4. Knut Pippingin konekiväärikomppania... 11 4.1. Komppanian organisaatio... 12 4.2. Komppanian sosiaaliset ryhmä... 13 4.2.1. Arvoryhmät... 13 4.2.2. Sotilaalliset ryhmä... 14 4.2.3. Paikalliset ryhmät... 16 4.2.4. Ikäryhmät... 16 4.2.5. Komppanian kotiseuturyhmät... 17 4.2.6. Pakkiporuka... 17 5. Virallisten ja epävirallisten normien noudattaminen... 18 5.1. Komppanian miesten rohkeus... 18 5.2. Suhtautuminen omaan ja valtion omaisuuteen... 20 5.3. Alkoholi ja suhtautuminen vastakkaiseen sukupuoleen... 21 5.3.1. Alkoholin käytt... 21 5.3.2. Naiset ja seksuaalisuus... 22 5.4. Miesten suhde uskontoon ja taikauskoon sekä muut harrastukset... 23 5.5. Kuri... 24 5.6. Avuliaisuus... 25 5.7. Komppanian asenteet ulkopuolisiin... 26 6. Muita sotilasyhteisön sosiaalista elämää koskevia tutkimuksia... 27 6.1. Korean sodan kiväärikomppania... 27 6.2. Vietnamin jalkaväen kiinteys... 28 7. Rauhanajan sotilasyhteisö pienoisyhteiskuntana: 2./SatTR/TykPR... 28 7.1. Satakunnan tykistörykmentti... 30 7.2. SatTR:n 2. patteri... 31 7.2.1. Patterin kokoonpano ja fyysisen ympäristö... 31 7.2.2. Saapumiserä 1/96... 32 7.2.2.1. Patterin miesten koostumus kotiseudun mukaan... 33 7.2.2. 2. Patterin miesten koostumus iän ja koulutuksen mukaan... 34 7.3. Patterin sosiaaliset ryhmät... 36 7.3.1. Arvoryhmät... 36 7.3.1.1. Suhde kantahenkilökunnan edustajiin... 37 7.3.1.2. Suhde varusmiesesimiehiin... 45 7.3.2. Ikäryhmät... 49 7. 3. 3. Sotilaalliset ryhmä... 51 7. 3. 3. 1. Jaokse... 51 7.3.3.2. Tupa... 51 7. 3. 3. 3 Tykkiryhmä... 53 7. 3. 3. Epäviralliset ryhmät... 54
7. 4. Miesten asenteet muihin yksikköihin... 56 7.4.1. Esikuntapatteri ja komennusmiehet... 56 7.4.2. Muut joukko-osastot... 58 7.5. Virallisten ja epävirallisten normien noudattaminen... 59 7.5.1. Suhtautuminen virallisiin normeihin... 59 7.5.2. Suhtautuminen omaan ja valtion omaisuuteen... 61 7.5.3. Päihteet ja vastakkainen sukupuoli... 63 7.5.4. Uskonto ja taikausko... 65 7.5.5. Avuliaisuus... 66 7.6. Vapaa-ajan vietto ja miesten tulevaisuudensuunnitelma... 67 7.7. Patterin toimintatapoj... 69 7.7.1. Aamu- ja iltatoimet sekä siivouspalvel... 69 7.7.2. Marss... 71 7.7.3. Maastoharjoitukset... 73 8. Loppupäätelmiä... 75 Lähteet... 77
1 1. Johdanto Tarkastelen tässä tutkielmassa armeijan miehistön palveluksen perusyksikköä, komppaniaa ja tulipatteria osana Suomalaista yhteiskuntaa. Työ on miesten välisten sosiaalisten suhteiden ja sosiaalisen toiminnan sekä "sotilaan" arkipäivän kuvausta. Vertailen työssä kahden eri ajankohdan sosiaalista yhteisöä, sota-ajan konekiväärikomppaniaa ja toisaalta rauhan ajan tykistön tulipatteria. Näiden eri yksiköiden vertaileminen ei ehkä ensiajatukselta tunnu mielekkäältä, koska sota-ajan yksikön miehet ovat osaltaan eläneet aivan erilaisessa maailmassa kuin rauhanajan sotilaat. Sota-ajan sotilaat ovat koko palveluksensa ajan olleet alttiita monille vaaroille ja ovat eläneet jatkuvan psyykkisen paineen alla. He eivät ole myöskään tietäneet, kuinka kauan heidän komennuksensa (ts. so a) kestää. Rauhanajan varusmiehet sen sijaan palveleva puolustusvoimissa tietyn ajanjakson, jonka jälkeen he kotiutuvat, ts. siirtyvät reserviin odottamaan mahdollista komennusta kertausharjoituksiin tai maan turvallisuuden niin vaatiessa tarttumaan aseisiin ja puolustamaan maataan. Edellä todetuista tosiasioista huolimatta näiden kahden poikkeavan sosiaalisen maailman vertailu ja kuvailu on kuitenkin mielestäni mielenkiintoista, koska täten huomaamme, että tietyt sotilasyhteisön toiminnan sosiaaliset mallit ja tavat eivät ole juuri muuttuneet. Vertailun kohteena ovat Knut Pippingin (Pipping 1947, 25) sodan aikana palvelema kahdennentoista jalkaväkirykmentin toisen pataljoonan toinen konekiväärikomppania (2. KKK/JR12) ja Tykistöprikaatin Satakunnan tykistörykmentin toinen tulipatteri (2./SatTR/TyKPR), jossa itse suoritin varusmiespalveluksen 09.01.1996-04.09.1996 välisenä aikana (yht. 8 kk.). 2. Armeija sosiaalisena instituutiona Sotilasorganisaatio poikkeaa varsin paljon muista yhteiskunnan instituutioista. Yksi sotilasorganisaation näkyv mmistä piirteistä on sen hierarkkisuus. Sotilasorganisaatiota voidaan kutsua ns. pyramidiorganisaatioksi, jossa käskeminen tapahtuu ylhäältä alaspäin. Vallankäyttöä leimaa sen ehdottomuus ja pakollisuus, jota tuetaan sotilaallisen kurin käsitteellä. (Lähdesmäki 1993, 2.) Janowitzin mukaan sotilaallinen auktoriteetti perustuu dominointiin, jonka pohjalta käyttäytymistä ohjataan tarkoin normein. Normit sisältävät käsityksen halutusta käyttäytymisestä.
2 Dominointiin liitetään erilaisia uhkia ja negatiivisia sanktioita, joiden avulla halutaan varmistaa se, että kaikki yhteisön jäsenet noudattavat säädettyjä virallisia normeja. Normien noudattaminen johtaa mekaaniseen käyttäytymiseen. (Janowitz 1974, 59.) Esim. yleisessä palvelusohjesäännössä on määrätty hyvin tarkoin siitä, minkälaista käyttäytymistä sotilaalta edellytetään eri tilante issa (kuten esim. asioitaessa toimistossa, tervehtiminen, esimiehen puhuttelu, ilmoituksen teko, pukeutuminen, liikkuminen kasarmialueella). Tätä toimintaa opetetaan ja harjoitetaan uusille sotilasorganisaation jäsenille heidän tultuaan organisaation jäseneksi (vrt. toimistokäyttäytymisen oppitunnit). Yleispiirteenä voidaan sanoa, että palvelusohjesääntö edellyttää sotilaalta ehdotonta kuuliaisuutta ja esimiehen käskyn noudattamista. Yleinen palvelusohjesääntö sisältää myös erilaisia rangaistuksia, joita määrätään sotilasyhteisön jäsenelle, joka ei noudata säädettyjä normeja. Varsinaisista sotilasrikoksista on puolestaan säädetty rikoslain 45-luvussa. Varusmiehet ovat koko palvelusaikansa tämän luvun säädösten alaisia. Sotilasorganisaatio muistuttaa pitkälti ns. totaa ista pakko-organisaatiota. Sotilasorganisaatio ei ole kuriltaan ja säätelyiltään verrattavissa keskitysleiriin, mutta se on kuitenkin huomattavasti esim. autoritaarista sisäoppilaitosta ankarampi. Sotilasorganisaation totaalisuudesta on esimerkkinä se, että organisaatio hallitsee lähes kaikkea sosiaalisen elämän toimintoja. Sotilaallisen elämän standardointia kuvaa hyvin mm se, että organisaatiossa kaikkia toimintoja va rten on laadittu tarkka suunnitelma. Organisaatio mm. määr ttää ajankäytön sekä sen, milloin tietyt määrätyt tehtävät on suoritettava. Sotilasorganisaatio eroaa monista muista organisaatioista myös siinä, että sotilasyhteisössä kaikki tehtävät suoritetaan ja opitaan ryhmässä (Lähdesmäki 1993, 2-3). Täten virallinen sotilasorganisaatio pyrkii sotilaiden oman henkilökohtaisen minuuden häivyttämiseen ja sen riistämiseen. Aikaisemmin sotilasyhteisölle oli tyypillistä myös se, että sen jäseninä oli ainoastaan miehiä. Tosin nykyäänkin naiset muodostavat varsin pienen vähemmistön varusmiehistä, eikä naisia kouluteta kaikissa varuskunnissa. Sotilaallinen elämä on Janowitzin mukaan korostetusti institutionalisoitua elämää (Janowitz 1974, 43). Erving Goffman jakaa totalitaariset laitokset viiteen eri luokaan. Ensimmäisen luokan muodostava sellaiset laitokset, joissa asuvat henkilöt eivät pysty huolehtimaan itsestään, mutta ovat yhteiskunnalle vaarattomia (esim. vanhainkodit). Toisen luokan muodostavat laitokset, joissa pidetään henkilöitä, jotka eivät pysty huolehtimaan itsestään, mutta ovat yhteiskunnalle jotenkin vaarallisia. Tällaisia laitoksia ovat mm. mielisairaalat. Kolmannen luokan muodostavat laitokset, joihin eristetään tarkoituksella yhteiskunnalle vaarallisia henkilöitä. Näiden laitoksien tehtävänä ei ole
3 huolehtia varsinaisesti sen asukkaiden hyvinvoinnista. Tällaisia laitoksia ovat mm. vankilat, vankimielisairaalat sekä keskitysleirit. Neljäntenä Goffman mainitsee laitokset, jotka on perustettu jonkin tietyn tehtävän tehokasta suorittamista varten. Armeija ja kasarmit kuuluvat tähän luokkaan. Viidennen luokan muodostavat erilaiset suljetut laitokset, joiden tehtävänä on ihmisten eristäminen ulkomaailmasta. Näihin laitoksiin hakeudutaan kuitenkin yleensä vapaaehtoisesti. Näitä laitoksia ovat lähinnä luostarit sekä muut erilaiset uskonnolliset yhteisöt, kuten esim. pappisseminaarit, joissa oppilailta vaaditaan omistautumista jotakin tiettyä tehtävää, kuten jumalan palvomista varten. (Goffman 1969, 6). Goffmanin mukaan totaalisille laitoksille on tyypillistä se, että ne murtavat nyky-yhteiskunnalle tyypillisen arkielämän mallin, jossa yksilö nukkuu, huvittelee ja työskentelee eri paikoissa, eri osallistujien ja eri auktoriteettien alaisuudessa ilman erityistä etukäteissuunnitelmaa. Totaalisissa laitoksissa nämä edellä kuvatut arkielämän toiminnot tapahtuva yhdessä ja samassa paikassa yhden ainoan auktoriteetin alaisuudessa. Laitoksen asukkaiden päivärutiinit suoritetaan myös kokonaisuudessaan suuren ryhmän välittömässä seurassa, ja jokaista laitoksen jäsentä kohdellaan samalla tavalla. Päivärutiinien kaikki vaiheet ovat myös tarkoin määrätyt ja ne noudattavat yleensä tiukkaa, ennalta määrättyä aikataulua. Näiden päivärutiinien to ntaa ohjataan ja valvotaan tarkoin henkilökunnan toimesta. Toimet myös noudattavat tiettyä yhtä ainoaa rationaalista suunnitelmaa, jonka katsotaan toteuttavan laitoksen virallisia päämääriä. (Goffman 1969, 9) Totaalisille laitoksille on ominaista myös selkeä e rotus laitoksen asukkaiden ja henkilökunnan välillä. Usein näiden kahden ryhmän välinen sosiaalinen kanssakäyminen on säädeltyä ja muodollista. Keskustelu käydään myös tiettyä, säädeltyä tapaa käyttäen. Yleensä laitoksen asukkaiden on sosiaalisessa interaktiossa laitoksen henkilökunnan kanssa käytettävä verbaalisen kuuliaisuuden akteja, kuten kutsua toista henkilöä "herraksi" tai "rouvaksi". Vuorovaikutuksen lisäksi säädellään myös tiedon kulkua, erityisesti asukkaita koskevien suunnitelmien osalta. Henkilöille ei yleensä kerrota heitä itseään koskevista asioista. (Goffman 1969, 9-10, 20.) Totaaliset laitokset on yleensä fyysisesti sijoitettu maantieteellisesti syrjäisille alueille, tai ne on muuten aidattu tai eristetty muusta ympäröivästä maailmasta aidoin tai muurein. Laitokset muodostavat usein oman pienoiskaupunkinsa, joissa on esim. oma sairaala, ruokala, pesulalaitos, ym. Totaaliseen laitokseen tulevat uudet henkilöt alistetaan yleensä ensimmäiseksi nöyryyttäviin sisäänkirjoitusmenoihin, joissa heiltä saatetaan esim. takavarikoida tai kieltää oman henkilökohtaisen
4 omaisuuden, kuten omien vaatteiden käyttö. Asukkaiden on yleensä käytettäv ä laitoksen antamia ja säätämiä univormuja, jotka ovat yleensä siviilivaatetuksesta poikkeavaa mallia sekä usein huonolaatuisia ja huonosti istuvia. Omien tavaroiden poisl ovuttamisella on symbolinen merkitys, asukas luovuttaa samalla pois oman minuutensa. (Goffman 1969, 18.) Laitoksille on myös yleistä se, että kuka tahansa laitoksen henkilökuntaan kuuluva voi ojentaa sellaista laitosasukkia, joka ei suostu noudattamaan laitoksen sääntö ä. Tällä halutaan varmistaa se, että sääntöjen rikko sta seuraa myös sanktio erittäin suurella varmuudella. Tämä saattaa johtaa tilanteeseen, jossa asukkaat joutuvat koko ajan tarkkailemaan toimintaansa sekä sitä, että he eivä riko jotakin sääntöä. Usein asukkaat elävät ja kuvan konkreettisen pelon ja psyykkisen paineen alla. (Goffman 1969, 34.) Goffmanin tunnusmerkit totaalisesta laitokses a kuvaavat hyvin armeijan sosiaalisen elämän kulkua. Armeijassa sotilaat majoitetaan tupiin, joissa asuu yleensä 8-12 miestä. Joissakin kasarmeissa joudutaan joskus majoittamaan samaan tupaan jopa 14-16 miestä, va ikka se olisikin alkuperäisesti tarkoitettu vain kahdeksalle miehelle. Ahtauden vuoksi miehet joutuvat yleensä nukkumaan kerrossängyissä kahdessa tasossa. Leireillä ja maastoharjoituksessa majoitus on järjestetty joko sissitai puolijoukkuetelttoihin, joihin mahtuu noin 6-16 miestä. Tuvissa on yleensä erittäin vähän tilaa varusteille ja omille tavaroille. Käytännössä ainoan "yksityisalueen" muodostaa kaappi, johon tulee mahduttaa kaikki armeijan jakamat varusteet. Tuvissa ei yleensä ole verhoja eikä kunnollista ilmastointia. Sotilasyhteisössä kaikki toiminta on määrätty herätystä, ruokailua ja nukkumaanmenoa myöten tarkasti kellonajoin. Herätys suoritetaan yleensä klo. 06.00, jota seuraavat aamutoimet, jotka voivat olla johdetut tai vapaat. Aamutoimia seuraa aamiainen, jonka ajankohta vaihtelee yksiköittäin. Aamiaiselle mennään muodossa, ja joukkue moitetaan ruokalan edessä päivystävälle upseerille, mikäli hän on paikalla. Varsinainen palvelus alkaa aamiaisen jälkeen yleensä noin 07.30. Tätä seuraa lounas noin klo. 11.00. Iltapäivän palvelus jatkuu yleensä ruokailun jälkeen noin klo. 12.30. Tätä seuraa yleensä käskynjako ja päivällinen yksiköstä riippuen noin. klo. 17.00. Varsinainen palvelus päättyy päivälliseen, jonka jälkeen alkaa vapaa-aika, jolla saa esim. käydä sotilaskodissa tai klo. 18.00 lähtien lähteä iltalomalle (varu skuntavapaalle). Palvelus alkaa uudelleen klo. 21.00, jolloin järjestetään vahvuudentarkastus, jossa katsotaan, että kaikki yksikön jäsenet ovat paikalla. Tätä seuraavat iltatoimet (vapaat/ohjatut). Iltatoimien jälkeen saa mennä nukkumaan, tai ilmoittautua tv-
5 ja lukuvapaalle, joka tarkoittaa sitä, että voi katsoa tv-huoneessa (yleensä yksikön luokkahuone) televisiota tai lukea omia kirjoja tai lehtiä. Hiljaisuus yksikössä julistetaan yleensä klo. 22.00, jonka jälkeen yksikön käytävällä ei saa liikkua ennen klo. 23.00. Ohjelman toteutumisesta vastaa yksikön päivystäjä, jolla on lisäksi kaksi alaista (apupäivystäjää, "apupässiä"). Armeijaan astuu vuosittain uusia jäseniä, ts. alokkaita noin kaksi kertaa vuodessa. Alokkaiden tullessa kasarmille heidät aluksi "sisäänkirjoitetaan" yhteisöön. Yhtenä ensimmäisenä asiana uude jäsenet joutuvat luopumaan omista vaatteistaan ja ylimääräisistä siviilivarusteista, jotka eivät mahdu kaapin pieneen siviililokerikkoon. Usein alokkaiden vaatetus on varsin ankeaa, koska varusvarastolla ei yleensä kysytä kokoja, vaan miesten käsketään vaihtavan sopimattomia v aatteita keskenään tuvan toisten miesten kanssa. Miehistön palvelusasu on myös usein ankea siksi, että rivimiehet eivät saa palveluspukuunsa yleensä mitään merkkejä, jotka kertoisivat koulutushaarasta tai yksiköstä. Yleensä miehet, jotka joutuvat olemaan enemmän "esillä", kuten komennuksilla, ta jotka palvelevat kirjureina tai lähetteinä, saavat muita paremmat varusteet. Eri vaatteiden käytöstä on annettu yksityiskohtaisia ohjeita (esim. käskynjaolle täytyy vaihtaa aina palveluspuku), ja joukon tulee aina näyttää yhtenäiseltä (esim. kaikilla täytyy olla samanlainen vyö). Liikuttaessa esim. yksikön käytävällä tulee olla aina sotilaallisesti pukeutunut (esim. vessassa tai naapurituvassa ei saa käydä paita päällä, vaan päällä tulee olla takki, majoitustuvassa on aina pidettävä jalassa kenkiä). Sotilasyhteisö on jakautunut hierarkisesti eri arvoisiin henkilöihin. Varsinaisen henkilökunnan muodostavat palkkatyötä tekevä kantahenkilökunta, joka muodostuu upseereista (korkeakoulututkinto) ja toimiupseereista (opistotason tutkinto). "Henkilökuntaan" voi myös osaltaan lukea ryhmänjohtajat (upseerikokelaat, aliupseerit), jotka ovat itse asevelvollisuuttaan suorittavia varusmiehiä, mutta ovat saaneet ryhmänjohtajakoulutuksen. He ovat tällä perusteella esimiesasemassa mu hin varusmiehiin. Muiden varusmiesten tulee esimiehiä ts. kantahenkilökuntaa tai ryhmänjohtajia puhuteltaessa käyttää muodollista kieltä, eli kutsua toista sotilasarvolla, jota edeltää kunnioitusta kuvaava sana "herra" ja mainita sanoa oma arvonsa ja sukunimensä. (esim. Herra alikersantti, alokas/tykkimies/jääkäri/lentosotamies N.N). Miehistön tulee myös aina tervehtiä ylempiarvoisia sotilashenkilöitä ja pyytää lupa muodon ohittamiseen. Miesten on myös aina ilmoitettava päivystäjälle, mihin he ovat menossa ja mistä ovat tulosta. Miesten tulee myös huutaa "huomio", jos tupaan tulee ylempiarvoisia sotilashenkilöitä, ja tehdä heille ns. tupailmoitus. Jokaisella ylempiarvoisella sotilashenkilöll on myös oikeus puuttua alemman henkilön toimintaan ja määrätä
hänelle tehtäviä, jotka henkilön tulee suorittaa ehdottomasti. Mikäli henkilö ei tehtävää suorita, rangaistaan häntä esimiehen niskoittelusta. 6 Varuskunnat sijaitsevat yleensä varsin syrjä isillä pakoilla tai mikäli ne sijaitsevat lähellä siviiliasutusta (kuten esim. Kaartin pataljoona Helsingissä Mechelininkadulla/Varsinais-Suomen ilmatorjuntarykmentti Vähä-Heikkilässä) on ne eristetty muusta asutuksesta aidoin. Muiden kuin sotilaiden ja alueella työssä olevien siviilityöntekijöiden oleskelu sotilasalueella on kielletty. Sotilasalueet muodostavat usein oman pikkukaupungin, jossa on oma sairaala ja apteekki, elokuvasali, muonituskeskus, varusvarasto ja pesula, urheiluhalli sekä sotilaskoti kirjastoineen varusmiesten vapaa-ajan rentoutumista varten. Usein varsinaisen kasarmialueen ulkopuolelle on myös rakennettu erityinen asuma-alue henkilökuntaa varten. 3. Sotilassosiologian tutkimustraditio 3.1. Yhdysvaltalainen tutkimusperinne Sotilaita ja sotilasyhteisöä on tutkittu huomattavasti vähemmän kuin muita yhteiskunnan yhteisöjä, kuten mielisairaaloita ja tehtaita (Janowitz 1974, 25). Sotilassosiologia-termi (eng. military sociology) otettiin varsinaiseen käyttöön vasta 1960-luvun alussa. Esim. vuonna 1964 järjestettiin alan ensimmäinen kansainvälinen kongressi Lontoossa. (Randell 1967, 10.) Sotilassosiologia on käytännössä kohteeltaan lähellä sotilaspsykologiaa. Useat ennen 1960-lukua tehdyt tutkimukset ovat lähinnä psykologisia tai sosiaalipsykologisia, vaikka ne sisältävätkin usein myös sotilasorganisaation ja ryhmien toiminnan kuvauksia. Ensimmäisen maailmansodan aikana tutkijat olivat kiinnostuneita erilaisista tavoista valita oikeita miehiä palvelukseen. Tämä tiesi psykologiassa mm. älykkyystestauksen alkua. Toisen maailmansodan aikana tutkijat laajensivat tarkasteluaan sotilaiden asenteiden ja taisteluhengen ja ryhmien toiminnan tutkimukseen. Erityisesti sotilassosiologian kehitykseen vaikutti Yhdysvaltojen puolustusvoimissa suoritettu käyttäytymistieteellinen koulutus. Useat amerikkalaiset sosiologian huippututkijat työskentelivät sodan aikana armeijan palveluksessa. II-maailmansodan aikana tutkijat suorittivat sotilaiden parissa mittavan kysely- ja haastattelututkimuksen, jossa kartoitettiin sotilaiden asenteita. Sodan jälkeen aineisto analysoitiin uudelleen ja tämän työn tuloksena ilmestyi vuonna 1949 moniosainen sosiologinen tutkimus "The American Soldier". Tätä teossarjaa pidetään yhä edelleenkin yhtenä sotilassosiologian perusteoksena. (Janowitz 1974, 25-25; Harinen 1992, 17; Allardt 1989, 196.)
7 Toisen maailmansodan jälkeen on tutkittu mm. Korean sotaan ja Vietnamin sotaan osallistuneita joukkoja. Amerikkalainen sosiologi Roger. W. Little mm. suoritti osallistuvaa havainnointia osallistumalla itse erääseen Korean sodassa mukana olleeseen kiväärikomppaniaan. Hänen tutkimuksensa käsitteli mm. primääriryhmien rakennetta ja merkitystä joukossa sekä niiden merkitystä virallisen, sotilasjohdon määrittämän organisaation kannalta. Hän havaitsi joukoissa toisaalta kahden miehen muodostamia pieniä primääriryhmiä sekä toisaalta koko joukkuetta koskevaa solidaarisuutta. Korean sodassa tutkittiin myös niitä tekijöitä, jotka erottavat ns. hyvä taistelijat huonommista taistelijoista. Tutkimuksen tulosten mukaan hyvät taistelijat olivat luonteenpiirteiltään huonoja taistelijoita emotionaalisempia, maskuliinisimpia ja keskimääräistä älykkäämpiä. (Harinen 1992, 20-21.) Sotilasjoukkoja koskeva tutkimustyö jatkui Vietnamin sodan aikana. Charles C. Moskos osallistu itse Vietnamissa jalkaväkiyksikön toimintaan. Tutkitut yhteisöt suorittivat tutkimusajankohtana lähinnä partioita. Moskos käytti tiedonkeruumenetelminään osallistuvaa havainnointia sekä vapaamuotoisia ja strukturoituja haastatteluja. (Harinen 1992, 23.) Yhdysvaltojen lisäksi sotilassosiologista tutkimusta tehdään erityisen paljon Israelin armeijassa. Israelin puolustusvoimien käyttäytymistieteiden osasto on tutkinut sotilaiden käyttäytymistä ja asenteita sekä rauhan että mm. Jom Kippur- ja Libanonin sotien aikana. Israelissa puolustusvoimien johto pitää sotilassosiologien saamia tutkimustuloksia ja tutkimusta erittäin suuressa arvossa. (Harinen 1992, 22.) 3.2. Suomalainen tutkimustraditio Suomessa sotilassosiologinen tutkimus ei ole varsin laajaa verrattuna esim. työelämän tutkimukseen. Sotilassosiologisia tutkimuksia on ilmestynyt lähinnä maanpuolustuskorkeakoulun piirissä, joka julkaisee omaa julkaisusarjaa Sotilassosiologian julkaisusarja. Upseeriliiton julkaisemassa puolitieteellisessä Sotilasaikakauslehdessä on myös julkaistu joitakin artikkeleita, jotka ova käsitelleet sotilassosiologisia kysymyksiä. Myös erilaisissa suljetuissa puolustusvoimien omassa piirissä pitämissä koulutustilaisuuksissa ja neuvottelupäivillä on käsitelty sotilassosiologiaa koskevia kysymyksiä. Varsinaisten sosiologisten artikkeleiden lisäksi julkaisussa ilmestyy jatkuvasti esim. johtamista ja motivaatiota koskevia kirjoituksia, jotka ovat kohteeltaan usein hyvin lähellä myös sosiologisia kysymyksiä. Eri artikkelit kasautuvat tosin muutamalle tutkijalle. Eniten artikkeleita on
luultavasti julkaissut Olli Harinen, joka on myös laatinut Ruotsalaista maanpuolustustutkimusta koskevan tiivistelmäjulkaisun (Harinen 1981). 8 Suomalaisen sotilassosiologina klassikkona voidaan pitää Knut Pippingin vuonna 1947 Åbo Akademissa julkaisemaa II-maailmansodan aikaista konekiväärikomppaniaa ja sen sosiaalisia suhteita kuvaavaa väitöskirjaa Kompaniet som samhälle: iakttagelser i ett finskt frontförband 1941-1944. Pippingin tutkimus ilmestyi uudelleen suomeksi käännettynä vuonna 1978. (Pipping 1947, 1978.). Pippingin teos on valitettavasti jäänyt kuitenkin yksittä seksi ilmiöksi Suomalaisessa sosiologiassa. Pippingin jälkeen ei ole tietääkseni ilmestynyt sosiologisia tutkimuksia, jotka olisivat kuvannee sotilasyhteisöä ja sen sosiaalisia suhteita yhteisön sisäisestä näkökulmasta. Pippingin väitöskirja jäi ilmestyessään suurelle yleisölle tuntemattomaksi. Tämä johtui luultavasti siitä, että Pipping julkaisi tutkimuksensa Åbo Akademissa ja ruotsin kielellä, jota suurin osa suomalaisista ei 1940-luvulla osannut. Pippingin tutkimus tuli varsinaisesti esille 1950-luvun puolivälissä, jolloin Väinö Linnan kaunokirjallinen teos Tuntematon Sotilas ilmestyi. Väinö Linnan ja Knut Pippingin kuvaamat yhteisöt muistuttavat varsin suuresti toisiaan. Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan lisäksi on myös ilmestynyt useita muita sota-aikaa ja rintamaoloja koskevia teoksia, jotka ovat usein lähinnä eri joukko-osastojen historiikkeja (ks. esim. Örmark 1991). Väinö Linnan Tuntematon sotilas- teos on viime aikoina ollut varsin paljon esillä. Tampereella Linnan "Tuntematon sotilas" on tulossa Pyynikin kesä teatterin ohjelmistoon usean vuoden tauon jälkeen. Väinö Linnan palvelema joukko-osasto JR/8 vietti myös kesäkuun puolivälissä omaa perinnepäiväänsä Vekaranjärven varuskunnassa. Tilaisuudessa juhlapuhujana toiminut fil. tri. Heikk Siltala toi puheessaan esille sen, että Linnan teos on kauno kirjallisen romaanin lisäksi myös tärkeää tutkimusaineistoa sotilassosiologeille (Aamulehti 15.6.1997). Rauhan ajan sotilasyhteisöstä ja sen sosiaalisista suhteista ei ole ilmestynyt varsinaista tutkimusta. Sen sijaan Suomessa on ilmestynyt useita kaunokirjallisia teoksia, jotka kuvaavat sotilaselämää. Osa näistä teoksista on lähes klassikkoja, kuten Pentti Haanpään "Kenttä ja kasarmi" ja Mikä Waltarin "Siellä missä ehiä tehdään". Näiden lisäksi on ilmestynyt joukko yleisölle vieraampia teoksia. Teoksille on yhteistä se, että ne yleensä pohjautuvat kirjoittajiensa omiin kokemuksiin armeijasta. Yleensä teokset suhtautuvat armeijaan negatiivisesti, ja niitä leimaa vahva tendenssi. Usein romaaneissa kuvataan joko aliupseerien tai kantahenkilökunnan harjoittamaa simputusta. (Enva
9 1984, 104.) Hyvänä esimerkkinä voi mainita esim. Johan Wreden teoksen 330 dagar, joka kuvaa armeijaa lähes koko teoksen ajan hyvin negatiivisessa sävyssä (ks. Wrede 1955). Ainoa "myönteinen" armeijakuvaus sisältyy Mika Waltarin teokseen "Siellä missä miehiä tehdään". Waltarin teos syntyi aikoinaan eräänlaisena vastateoksena Haanpään Kentälle ja kasarmille, joka leimattiin ilmestyessään vuonna 1928 erittäin epäisänmaalliseksi teokseksi. Kirjojen lisäksi varusmieselämän kuvauksia on ilmestynyt myös tv-näytelminä, kuten esim. Alpo Ruuthin käsikirjoituksen pohjalta kuvattu "Tykkimies Kauppalan viimeiset vaiheet". Näytelmä perustuu osaltaan Ruuthin omiin armeijakokemuksiin, ja sisältää hyvin voimakkaan tendenssin. (YLE 1977.) Lähimpänä realistista armeijakuvausta on luultavasti Jorma ja Antero Leitzingerin vuonna 1986 julkaisema muistelmateos "Sotilas kahden sukupolven kokemuksin ja ajatuksin" (Leitzinger 1986). Pippingin mukaan muistelmia ja kaunokirjallisia teoksia ei tule käyttää sotilassosiologian lähteistönä. Muistelmien ja kaunokirjallisten teosten ongelma yhteisön ja tapahtumisen kuvaajina on niiden subjektiivinen ja usein tendenssimäinen näkökulma. Muistelmat ja romaanit eivät myöskään ole yleensä kovin syvällisiä. Romaanit eivät yleensä kuvaa arkipäivän tavanomaisia, usein triviaaleinakin pidettyjä tapahtumia ja käytäntöjä. Tämän vuoksi näiden pohjalta ei voi rakentaa täydellistä kuvaa yhteisön toiminnasta. Pipping korostaa sitä, että tutkijan tulee rakentaa kuva koko yhteisön toiminnan kentästä, "man måste se situationerna följa varandra, man måste, bildlikt talat, se samspelet inom gruppen som en film, vilken visar oss vardagens futiliteter lika väl som remarkabla tilldragelser, och vilken inte framhäver det ena på bekostnad av det andra". (Pipping 1947b, 1-2.) Omasta mielestäni sotilassosiologiaa harjoittavan tukijan tulee olla itse armeijan käynyt, koska yhteisön ja tutkimustulosten ymmärtäminen ilman omakohtaista kokemusta on vaikeaa. Tutkimuksen tulee myös perustua omiin havaintoihin, eikä muiden kirjoittamiin kaunokirjallisiin teksteihin. Näitä voi tosin käyttää vertailuaineistona. Mielestäni armeijaa koskevia tutkimuksia "vaivaa" eräänlainen keskittyminen lähinnä päällystön ja johtajien ja johtamismenetelmien tutkimukseen. Yleisesti armeija korostaa pelkästään lähinnä johtajien merkitystä ja arvostaa ainoastaan lähinnä johtavassa asemassa toimivia sotilaita ja varusmiehiä. Tähän on kiinnittänyt huomiota myös mm. Matti Klinge, jonka mukaan arvo- ja luokkaajattelu heijastuu normaalissa varusmieskasvatuksessa mm. siinä, että upseereiksi koulutettava saavat ennen kotiutumistaan lyhyen kokelasajan, jolloin heillä on tilaisuus nauttia esimiesasemasta ja sen tuomasta arvostuksesta ja erityisvapauksista. Täten heille jää yleensä hyvin positiivinen loppumielikuva armeijasta, joka peittää yleensä täydellisesti alkuajan ikävämmät muistot. Klingen
10 mukaan mielenkiintoiseksi kysymykseksi muodostuukin se, minkälaisen mielikuvan armeijasta saa tavallinen miehistö. Klingen mukaan luultavasti puolustusvoimissa ei tästä olla luultavasti edes kiinnostuneita. (Vuorikari 1982, 95.) Erityisesti ns. tavallisen rivimiehen näkökulma ja tuntemukse ja käsitykset armeijasta ja varusmiespalveluksesta on täysin unohdettu tutkimuksessa. Esim. tutkimusten mukaan varusmiehet jakaantuvat ns. hyviin miehiin, joilla on korkea motivaatio ja toisiin heikosti motivoituneihin varusmiehiin. Tutkimuksissa ei ole kuitenkaan pyritty miettimään sitä, mistä mahdollinen huono motivaatio ja miesten jakaantuminen eri tyyppeihin johtuu. Ns. tavallisen rivimiehen näkökulman saaminen tutkimukseen olisi mielestäni kuitenkin erittäin tärkeää, koska kaikissa yksiköissä ainoastaan n. 5 % alokkaista siirtyy reserviupseerikouluun ja n. 15-20 % aliupseerikouluun. Alokkaista suurin osa, n. 70-75 % jatkaa palvelustaan tavallisina sotilaina. Ns. tavallisten rivimiesten osuus eri varuskuntien miehistövahvuudesta on myös aina kaikkein suurin. Yksi mahdollinen syy siihen, että rauhanajan armeijan sosiaalisesta elämästä ei ole juuri ilmestynyt tutkimuksia voi olla se, että armeija on ns. byrokraattinen organisaatio, joiden tutkiminen on yleisesti, ja erityisesti osallistuvalla havainnoinnilla, vaikeaa. Grönforsin mukaan (1982, 64) byrokratiassa valta perustuu osaltaan siihen, että sen perusteet ja siihen liittyvät ilmiöt pyritään pitämään poissa yleisön tiedosta. Grönfors viittaa kirjassaan siihen, että joissakin tilanteissa yhteisöön voi joutua luonnollista tietä, kuten esim. Knut Pippingille kävi hänen laatiessa sosiaalisen kuvauksen omasta rintamayhteisöstään. Toinen mahdollinen syy voi olla Knut Pippingin viittaus siihen, että erittäin harvat sotilassosiologian tutkijat ovat itse palvelleet armeijassa joko sotamiehinä tai aliupseereina. Esim. Maanpuolustuskorkeakoulun tutkijat ovat sotilaskoulutuksen saaneita upseereita, jotka luonnollisesti tarkastelevat sotilasyhteisöä omasta näkökulmastaan. He eivät ole itse koskaan palvelleet tavallisena rivimiehenä armeijassa lukuunottamatta lyhyttä alokasaikaa useita vuosia sitten. Täten heillä ei ole itsellään käsitystä ns. tavallisen sotamiehen elämismaailmasta. Yhtenä mahdollisena tutkimuksen puutteen syynä voi olla se, että armeijaan ja maanpuolustukseen liittyviin asioihin liittyy useilla henkilöillä, erityisesti sodan itse läpikäynneillä, voimakkaita tunteita. Jotkut sotaveteraanit saattavat omata itse niin järkyttäviä ja traagisia muistoja, että he eivät halua muistella niitä esim. muistelmateoksina, ts. he haluavat tarkoituksella uhohtaa ne. Rauhanajan sotilasyhteisön tutkimuksessa tulevat mahdolliset armeijan kannalta negatiiviset toteamukset saattavat aiheuttaa tutkijalle sen, että hänet voidaan ainakin joissakin piireissä leimata epäisänmaalliseksi ja maanpuolustusvihamieliseksi henkilöksi tai maanpetturiksi. Kaunokirjallisuuden puolella Haanpään "Kenttä ja kasarmi" -teos leimattiin aikoinaan erittäin
11 maanpuolustusvihamieliseksi, eikä Haanpää saanut julkaistua moneen vuoteen yhtäkään kirjaa. Myös Knut Pippingin väitöskirja sisältää joitakin toteamuksia, jotka olisi mahdollisesti voitu todeta sotilaita ja armeijaa halventaviksi sodan jälkeisessä ilmapiirissä. Näitä ovat mm. kohdat, joissa kuvataan sotilaiden alkoholinkäyttöä ja kielenkäyttöä. Sodan jälkeisessä ilmapiirissä ei oltaisi ainakaan joissakin piireissä hyväksytty edes koko Pippingin tutkimuksen esille tuomaa tärkeintä tutkimustulosta, ts. sitä, että sotilasyhteisö voi käyttäytyä myös virallisten normien vastaisesti muodostaen sisälleen toisen, ns. epävirallisen normijärjestelmän. Tässä yhteydessä tulee muistaa se, että Väinö Linnan tuntematon sotilas arvosteltiin täysin kelpaamattomaksi roskateokseksi Helsingin sanomissa ilmestymisensä jälkeen vuonna 1955. Pippingin väitöskirja säästyi ulkopuoliselta eiakateemiselta kritiikiltä luultavasti siksi, että se julkaistiin ruotsin kielellä, jota ns. tavallinen kansa e Suomessa (vieläkään) yleensä osaa ( tai ei halua osata). Pippingin väitöskirjaan ei juuri kiinnitetty huomiota akateemisen maailman ulkopuolella. 4. Knut Pippingin konekiväärikomppania Knut Pippingin kuvaus 12. Jalkaväkirykmentin toisen pataljoonan toisesta konekiväärikomppaniasta (2.KKK/JR 12) perustuu hänen omiin muistiinpanoihinsa, sota-ajan kirjeenvaihtoon sekä palvelustovereiden haastatteluihin sekä Sota-arkistossa sijaitseviin pataljoonaa koskeviin muistiinpanoihin. Pipping palveli itse kuvaamansa komppanian lähettialiupseerina ja komentoryhmän johtajana. (Pipping 1947, 15-16.) Pipping päätyi komppanian tutkimiseen pataljoonaan sijaan, koska se oli Pippingin havaintotoiminnan kannalta helpointa. Hän perustusteli komppanian valitsemista tutkimuskohteeks myös siksi, että komppania muodostaa sotilaselämän eräänlaisen perusyksikön, joka määrää hyvin pitkälti sotilaan elämää. Es. sotilaan lomat kulkevat komppanian mukaan ja komppaniasta löytyvä yleensä myös kaikki sotamiehen läheiset palvelustoverit ja ystävät. Siirto toiseen komppaniaan merkitsi samalla siirtymistä aivan toiseen, vieraaseen yhteisöön, jossa miehen tuli rakentaa uudelleen omat sosiaaliset suhteensa. Miestä yleensä myös kohdeltiin uudes sa palveluspaikassa aina "uutena miehenä", vaikka hän olisikin palvellut aikaisemmin samassa pataljoonassa.. (Pipping 1947, 15-16.)