VIERAANNUTTAMINEN 1 Pekka Pere yliopistonlehtori sosiaalitieteiden laitos Helsingin yliopisto University Lecturer Department of Social Research University of Helsinki 30.8.2013 Eron jälkeen vanhempi voi pyrkiä katkaisemaan lapsen ja toisen vanhemman suhteen perusteettomasti eli vieraannuttamaan lasta toisesta vanhemmastaan. Vieraannuttaminen on lapselle hyvin vahingollista, mutta se on lastensuojelussa huonosti tunnettu lapsen kaltoinkohtelun muoto. Lapselle ja hänen henkiselle kehitykselleen on tärkeää säilyttää suhde molempiin vanhempiinsa. Vanhemman painostuksen alla lapsi ei pysty välttämättä ilmaisemaan, että rakastaa molempia vanhempiaan ja tahtoo olla molempien vanhempiensa kanssa. Pyrkimys on kertoa vieraannuttamisen vakavuudesta ja kannustaa tutkimukseen ja toimiin Suomessa vähän tutkitusta aiheesta. Avainsanat: Vieraannuttaminen, lapsen kaltoinkohtelu, henkinen väkivalta, lastensuojelu. Pekka Pere (2013). Parental alienation. After divorce some parents aim to destroy the relationship of their child with the other parent despite that no objective reason to cut the relationship exists. Such parental alienation is most harmful to a child but yet is not a recognised form of child abuse in the child welfare agencies. Contact to the other parent is important for healthy development of a child. A child may not be able to express his or her desire to love and retain contact with the other parent if the contact is strongly opposed by the parent with whom the child lives. The aim is to communicate the idea of the harmfulness of parental alienation and to spark research interest in a little inspected topic in Finland. Keywords: Parental alienation, child abuse, mental violence, child welfare. 1 Kiitän Anja Hannuniemeä, Aino Kääriäistä ja Sirpa Taskista kommenteista ja Richard Warshakia koulutusmateriaalinsa (2012b) luovuttamisesta käyttööni. Vastaan yksin artikkelini sisällöstä ja puutteista.
2 Mitä vieraannuttaminen on? Vieraannuttamiselle ei ole yleisesti hyväksyttyä määritelmää. Varsin onnistunut määritelmä on tämä: Lapsen vieraantuminen vanhemmastaan on lapsen vahvaa vanhempansa vastustamista, joka ei ole suhteessa vanhemman ominaisuuksiin 2 eikä lapsen aiempaan suhteeseen häneen (Fidler ja Bala 2010a). Vieraannuttaminen on toimintaa, jonka tavoitteena on saada lapsi vieraantuneeksi vanhemmastaan tavallisesti muttei välttämättä vanhempien eron jälkeen. Onnistuessaan lopputulos on lapsen objektiivisesti perusteeton kääntyminen toista vanhempaansa vastaan ja mahdollisesti yhteydenpidon toiseen vanhempaan loppuminen. Darnall (2008, 5 14), Fidler ja Bala (2010b) sekä Fidler, Bala ja Saini (2013) pohtivat vaihtoehtoisia määritelmiä vieraannuttamiselle. Warshakin (2012a, 192 193) mukaan tärkein työkalu vieraannuttamisessa on lapsen mielessä luontaisesti oleva epävarmuus. Normaali vanhempi tuottaa lapselle iloa mutta myös pettymyksiä, mikä luo epävarmuutta lapsen mieleen. Vieraannuttaja kiinnittää lapsen huomion pettymyksiin ja ehkä liioittelee niitä, keksii uusia syitä pettymyksille ja käyttää kaikki tilaisuudet hyväksi pitääkseen lapsen huomion pettymyksissä. Esimerkiksi jos äiti valittaa hampaiden pesemättömyydestä, siitä tehdään osoitus äidin huonoudesta (Warshak 2012a, 70). Vieraannuttamista on eriasteista kuten on vieraantumistakin (esim. Bernet 2010, 139 141). Lievimmillään vieraannuttaminen on epäsuoraa mahdollisesti tiedostamatonta negatiivisen asenteen toista vanhempaa kohtaan välittämistä lapselle. Konkreettisempi vieraannuttaminen tapahtuu järjestämällä lapselle erityisen hauskaa tekemistä mahdollisten vierailujen ajaksi, syöttämällä lapselle vääriä mieli-ja muistikuvia etävanhemmasta, estämällä tapaamiset ja kontaktit hänen kanssaan tai huolehtimalla, että ne tapahtuvat epäsuotuisissa olosuhteissa, antamalla lapsen ymmärtää etteivät ne ole suotavia ja edellyttämällä, että lapsi lopulta omaksuu lähivanhemman kielteisen mielikuvan etävanhem- 2 Mikäli vanhemmalla on päihde- tms. ongelmia, voi olla perusteltua rajoittaa lapsen ja vanhemman yhdessäoloa. Vieraannuttamistilanteessa tällaisia syitä ei ole.
3 masta. Pahimmillaan vieraannuttaja vaatii lapsen omaksumaan vieraannuttajan mustavalkoisen maailmankuvan lapsen toisesta vanhemmasta ja opettaa lapsen vihaamaan häntä. Lapsi on pakotettu ikään kuin kieltämään puolet itsestään, mikä on valtava psyykkinen rasite. Vieraannuttaja saattaa esimerkiksi palkita lasta siitä, että lapsi pahoinpitelee toista vanhempaansa (Häkkänen-Nyholm 2012). Vieraannutettu lapsi voi uhata tappaa toisen vanhempansa (Warshak 2012a, 63). Äärimmillään vieraannuttaja voi yllyttää lapsensa todella yrittämään tappaa toisen vanhempansa (Fray 2009a c ja 2010). Vieraannuttaja saattaa kohdistaa myös aiheettomia seksuaali- ja väkivaltarikossyytöksiä lapsen toiseen vanhempaan perusteena lapsen ja vanhemman tapaamisten ja yhteydenpidon estämiselle (esim. Hannuniemi 2012a, vrt. Korkman ym. 2012). Hyppänen (2013, 63 65) kertoo konkreettisia esimerkkejä eristämisen keinoista. Kovassa huoltoriidassa kouluikäiset lapset ja eritoten nuoret voivat päätyä mustavalkoisiin asenteisiin pitäen toista vanhempaansa täydellisen hyvänä ja toista täydellisen pahana. Lasten asenne voi vaihtua sen mukaan, kumman vanhemman luona he sattuvat olemaan. Vähitellen lapset tapaavat lukittautua asenteeseen, jossa toinen vanhempi on paha ja toinen hyvä. Hyväksi päätyy tyypillisesti vanhempi, joka on kiitollisempi tällaisesta asemasta lapsen mielessä. Kovassa huoltoriidassa lapsi asettuu siis sen vanhemman puolelle, joka näyttää pitävän puolelleen asettumista tärkeämpänä. (Johnston, Roseby ja Kuehle 2009, 148.) Vanhemman ja lapsen läheinen suhde ei takaa, ettei lapsi voisi tulla vieraannutetuksi. Suhteen rikkominen voi onnistua yhdessä yössä; toisaalta joitakin lapsia ei voi vieraannuttaa. Vieraannuttaminen vaikuttaa useimpiin lapsiin ainakin jossain määrin. (Warshak 2012a, 64 ja 246.) Oleellisesti minkä tahansa ikäinen lapsi voi tulla vieraannutetuksi, mutta erityisen alttiita vieraannuttamiselle ovat varhaisteini- ja teini-ikäiset lapset (esim. Fidler ja Bala 2010b, Fidler ym., 2013, 7, Johnston ym. 2009, 148, Johnston, Walters ja Olesen 2005 sekä Warshak 2012a, 66). Lapsen vihamielisyys vieraannutettua vanhempaa kohtaan voi laajentua ja usein laajentuu kattamaan myös isovanhemmat ja muun vieraannutetun vanhemman suvun ja joskus jopa hänen
4 lemmikkieläimensä (Warshak 2012a, 83 87). Vieraannuttamisessa on ainakin kaksi uhria: Vanhempi, joka menettää lapsensa ja lapsi, joka menettää toisen vanhempansa. Uhreja on enemmän, mikäli vieraannuttamisen takia sisarukset eivät tapaa toisiaan. Uhreja ovat myös isovanhemmat ja lapsen muut läheiset, joilta katkaistaan yhteys lapseen. Vieraannuttaminen on äärimmäistä henkistä väkivaltaa lasta ja vanhempaa kohden. 3 Henkinen pahoinpitely on lapselle yhtä vahingollista kuin muunlainen pahoinpitely, ja henkinen väkivalta on mahdollisesti yleisin, haastavin ja vähiten viranomaisille raportoitu lasten kaltoinkohtelun muoto (Hibbard ym. 2012). Pahoinpitelyn on pitkään katsottu voivan olla myös psyykkistä, ja minkälainen tahansa lapsen pahoinpitely aiheuttaa lapselle riskin sairastua psyykkisesti (esim. Taskinen 1982, 8 ja 2003, 17). Fyysisessä ja seksuaalisessa väkivallassa lasta pitkäaikaisimmin ja syvimmin vaurioittavaksi osaksi voidaan usein katsoa niiden ytimessä oleva henkinen väkivalta (Baker 2010, vrt. Taskinen 1982, 8 ja Hytönen 2007). 4 Bakerin (2007) tutkimuksessa lapsena vieraannutetut aikuiset poikkeuksetta kertoivat kokeneensa myös muuta henkistä kaltoinkohtelua ja väkivaltaa ja sitä merkittävämpää, mitä vakavampaa vieraannuttaminen oli ollut. Vieraannuttaminen ei ole uusi ilmiö. Bernet (2010, 17) kertoo oikeustapauksista väitettyyn vieraannuttamiseen liittyen vuodesta 1827 lähtien. Maailmankirjallisuuden 1875 1877 julkaistussa Leo Tolstoin klassikossa Anna Karenina lapsi vieraannutetaan äidistään. Amerikkalaisia tuomareita on ollut huolissaan lapsen mielen myrkyttämisestä toista vanhempaa vastaan jo 1800-luvun lopulla (Fidler ym. 2013, 14). Käsitteenmuodostus ja vieraannuttamistutkimus ovat aktivoituneet 1970-luvun lopulta lähtien (esim. Hannuniemi 2008b). Arajärvi ja Koski (1986, 25 26, 45 47, 67 69, 77, 88 89 ja 142) 3 Aikuinen, joka on vieraannutettu lapsena toisesta vanhemmastaan, kuvasi Bakerille (2007, 84) kokemaansa näin: Emotional violence to the extreme. 4 Parisuhdeväkivallassa henkinen väkivalta on koettu yleensä pahemmaksi kuin fyysinen (Niemi 2013, 240).
5 sekä Saksa (1993) lienevät ensimmäisiä vieraannuttamista (tätä sanaa käyttämättä) käsitelleitä suomalaisia kirjoja. Onnistuneen vieraannuttamisen lopputulos on niin arkiymmärryksen vastainen ja vieraannutetun lapsen käyttäytyminen niin häiriintynyttä, että vieraannutetun lapsen on arvioitu kärsivän psykiatrisesta oireyhtymästä vieraannuttamisoireyhtymästä (parental alienation syndrome). Asiantuntijat ovat erimielisiä, onko kyseessä lääketieteellinen oireyhtymä (esim. Bow, Gould ja Flens 2009 ja Fidler ym. 2013, 41 50; ks. eritoten Bernet ym. 2010). Suomessa oireyhtymän puolesta ovat puhuneet Hannuniemi (2007, 2008a,b, 2009 ja 2010), Suomela (2004), Sinkkonen (2008, 68 73; 2010, 210 211 ja 2012; vrt. 2003) ja Sund (2005) ja vastaan Lager (2003, 2008 ja 2009). Roos (2007) ei kiellä oireyhtymää mutta suhtautuu siihen kriittisesti. Vaikka ei ole merkityksetöntä, onko kyseessä psykiatrista diagnoosiluokitusta vaativa oireyhtymä, se ei ole keskeistä tämän katsauksen kannalta. Suomessa tietämys on heikkoa pelkästä vieraannuttamisestakin. Kyselyssä yhdysvaltalaisen Perhe- ja sovitteluoikeus -yhdistyksen (Association of Family and Conciliation Courts) kansainvälisessä kongressissa 98 % vastaajista vastasi olevansa samaa mieltä seuraavan väitteen kanssa: Vanhempi voi manipuloida lapset hylkäämään toisen vanhempansa aiheetta (Warshak 2012b, 3). Vieraannuttamisoireyhtymää kritisoineet Lager (2013) ja Rooskin (2013) pitävät vieraannuttamista todellisena ilmiönä ja ongelmana. Vieraantumisen määritelmästä, syistä, mekanismeista ja yleisyydestä on edelleen erimielisyyttä. Suomessa asiantuntija voi edelleen pohtia, onko vieraannuttamista olemassa (ks. alta). Amerikan psykiatriyhdistyksen diagnoosiluokitukseen DSM-5:teen (American Psychiatric Association s Diagnostic and statistical manual of mental disorders) lisättiin toukokuussa 2013 kohdat lapsi, johon vanhempien välinen ahdistus vaikuttaa ja lapsen psykologinen kaltoinkohtelu (National Parent Organisation 2013 sekä Zvolinski ja Zvolinski 2013). Edellisellä tarkoitetaan vanhempien riitaisuuden negatiivisia vaikutuksia lapseen. Jälkimmäinen määritellään vanhemman tarkoituk-
6 selliseksi sanalliseksi tai symboliseksi toimeksi, jonka seurauksena tai mahdollisena seurauksena on merkittävä psykologinen haitta lapselle. Molemmilla kohdilla on ilmeinen yhteys vieraannuttamiseen. Millainen on vieraannuttaja? Tyypillisesti vieraannuttaja on vanhempi, jonka luona lapsi pääasiallisesti asuu (97 %), mutta myös tapaajavanhempi voi olla vieraannuttaja (3 %; osuudet Balan, Huntin ja McCarney in (2010) aineistosta; ks. myös Fidler ym. 2013, 9 ja Baker 2007, 19). Vieraannuttaja voi toimia myös eroamattomassa perheessä (Baker 2007). Näiden on arvioitu olevan kaikkein vaikeimpia vieraannuttamistilanteita, koska eron tullen lasten käsitys toisesta vanhemmasta on murskattu jo valmiiksi. Fidlerin ym:iden (mts. 9) tutkimuksessa 81 % vieraannuttajista oli yksinhuoltajia. Fidlerin ym:iden (mts. 7) viittaamissa tutkimuksissa 58 66 prosenttia vieraannuttajista on äitejä (vrt. Hurmalainen 2013). Isien osuus vieraannuttajista on ollut kasvussa (Kopetski, Rand ja Rand 2006). Warshak (2012a, 97) arvioi, että yleensä vain toinen vanhemmista vieraannuttaa. Darnallin (2008, 6) mukaan molemmat vanhemmat voivat olla vieraannuttajia mutta tällöinkin toinen vanhemmista on yleensä vieraannuttamisprosessin liikkeellepanija. Darnall (2008, 17 25) erottelee kolmenlaisia vieraannuttajia: Naiivit vieraannuttajat arvostavat lapsen ja toisen vanhemman suhdetta ja tekevät vain satunnaisesti, ehkä jopa tiedostamattaan, vieraannuttavia toimia. Aktiivit vieraannuttajat voivat myös arvostaa lapsen halua olla toisenkin vanhempansa kanssa mutteivät hallitse tunteitaan ja voivat esimerkiksi haukkua toista vanhempaa lasten edessä. Tunteittensa rauhoituttua he saattavat katua toimintaansa. Pakkomielteiset vieraannuttajat pitävät itseään tai lastaan kaltoinkohtelun tai petoksen uhreina, ovat katkeria, sanovat suojelevansa lasta vaikka ei olisi syytä olettaa, että toinen vanhempi olisi koskaan kaltoinkohdellut lasta ja pyrkivät tuhoamaan lapsen ja toisen
7 vanhemman suhteen omasta mielestään oikeutetusti. Kuka on toista mieltä pakkomielteisen vieraannuttajan kanssa, muuttuu hänen vihollisekseen. Vieraannuttajilla on usein ongelmia persoonallisuudessaan (esim. Hannuniemi 2007 ja 2012a). Persoonallisuushäiriöt, itsemurha-ajatukset ja päihteiden käyttö ovat yleisiä vieraannuttajilla (esim. Fidler ja Bala 2010b). Vieraannuttamisessa he siirtävät ongelmallisuutensa lapseensa. Vieraannuttaja voi kohdella lastaan kaltoin muillakin tavoin kuin vieraannuttamalla (Baker 2007) ja olla ollut jo ennen eroa lasta huonosti kohdellut vanhempi, jonka vihaa lapsi pelkää (Warshak 2012a, 63). Vieraannuttaja voi kohdistaa fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa lapseensa (Baker, 2007, 15 ja Väyrynen 2008, 48). Perusteettomat syytökset lasten kaltoinkohtelusta huoltoriitojen yhteydessä vaikuttavat yleisiltä. Kopetskin ym:iden (2006) vieraannuttamistapauksista koostuvassa aineistossa Kopetskin perusteettomiksi arvioimia kaltoinkohtelusyytöksiä oli yli puolet syytöksistä. Balan ym:iden (2007) tutkimuksessa perusteettomia kaltoinkohtelusyytöksiä tekivät äidit ja isät yhtälailla; Palon (2012) tutkimuksessa äidit tekivät toteennäyttämättömiä syytöksiä useammin. Yhdysvalloissa lastensuojelu arvioi neljä viidestä lastensuojeluilmoituksesta aiheettomaksi (Owhe 2013). (Perusteettomiksi arvioiduista kaltoinkohtelusyytöksistä valtaosa on saatettu tehdä vilpittömän huolen takia; Bala ym. 2007 ja Fidler ym. 2013, 40.) Suomessa lastensuojeluilmoituksia on käytetty toisen vanhemman kiusaamiseen tai mustamaalaamiseen ja lastensuojelussa on esiintynyt käytäntöjä, että huoltoriidan yhteydessä tehtyjä lastensuojeluilmoituksia pidetään lähtökohtaisesti aiheettomina (Lasola 2008, Kananoja, Lavikainen ja Oranen 2013, 43 sekä Hyppänen 2013, 57). Vieraannuttamissyytöskään ei ole aina perusteltu, eli vieraannuttajaksi väitetty vanhempi voi olla hyvä vanhempi. Johnstonin ym:iden (2005) tutkimuksessa neljäsosassa tapauksia, joissa lapsi ei tavannut toista vanhempaansa, oli merkkejä lapsen kaltoinkohtelusta vanhemman, jota lapsi ei tavannut, taholta. Perättömiä tai ainakin oikeuden mielestä toteennäyttämättä jääneitä vieraannuttamissyytöksiä tekevät enemmän isät kuin äidit (Bala ym. 2010 ja Fidler ym. 2013, 10 11).
8 Kuinka yleistä vieraannuttaminen on? Toisen vanhemman mustamaalaaminen lapselle tai tapaamisten estäminen eron jälkeen lienee melko yleistä. Raittila ja Sutinen (2008, 90) pitkälti jälkimmäisen väitöskirjaan (2005) perustuvassa kirjassa arvioivat, että riitaisissa eroissa äidit lähes poikkeuksetta pyrkivät estämään isän ja lasten tapaamisia. Rauhasta (2003, 259) on järkyttävää, että vahvastikin lapsia isästä vieraannuttavaa käytöstä pidetään täysin normaalina eron jälkeen ja ettei siihen puututa. Luotettavaa tietoa vieraannuttamisen yleisyydestä ei ole. Huttusen (2001, 110) mukaan kolmasosalla eroperheistä isän ja lapsen suhde oleellisesti katkeaa parin vuoden erosta jälkeen. Brobergin ja Hakovirran (2005) tutkimuksessa eroperheiden lapsista 30 % ei oleellisesti tavannut toista vanhempaansa. Mikäli lähivanhempi oli uusperheellinen, etävanhempaansa tapaamattomien lasten osuus oli 37 %. Kaikkosen ja Hakulinen-Viitasen (2012) tutkimuksessa isäänsä tapaamattomien lasten osuus oli 23 %. Tapaamattomuuden syytä ei selvitetty näissä tutkimuksissa. Santonen (2012) tutki 130 sosiaalitoimen tekemää olosuhdeselvitystä. Niissä 29 %:ssa oli viitteitä vieraannuttamisesta. Vieraannuttamisesta väitöskirjaa laativa OTL Anja Hannuniemi (2012b) arvioi, että eroperheiden lapsista 10 %:a vieraannutetaan. Myös ulkomaisissa tutkimuksissa päädytään säännöllisesti suuriin osuuksiin, joissa isien ja lasten suhde katkeaa vanhempien eron jälkeen. Johnstonin ym:iden (2009, 209) tutkimuksessa isistä 20 %:lla ei ollut enää suhdetta lapsiinsa eron jälkeen. Amaton (2009) isossa aineistossa 29 % isistä ei tavannut lastaan lainkaan. Spruijtin, de Goeden ja van der Valkin (2004) mukaan 20 % lapsista ei ole yhteydessä toiseen vanhempaansa ja heidän asiantuntijaotoksensa mukaan 13 %:ssa eroista on (moderate-tasoista) vieraannuttamista. 5 Parkinsonin (2013) viittaaman tutkimuksen mukaan Australiassa vuonna 2001 lapsistaan erillään asuvista isistä 53 %:lla oli suhde lapseensa oleellisesti katkennut ja 75 % isistä oli 5 Kiitän Helena Häkkänen-Nyholmia tämän viitteen osoittamisesta.
9 tyytymättömiä ja 57 % täysin tyytymättömiä aikaan, jonka he saattoivat olla lapsensa kanssa. Fidlerin ja Balan (2010b) katsausartikkelissa viitattujen tutkimusten mukaan erolapsista 11 15 % vastustaa etävanhemman tapaamisia ja huoltoriitojen kohteena olevista lapsista 20 40 % on vieraannutettuja. Bow n ym:iden (2009) kyselytutkimuksessa huoltoriita-asiantuntijoiden 6 keskimääräinen arvio oli, että 26 %:ssa huoltoriidoista on vieraannuttamista. Se arvioitiin voimalliseksi näistä tapauksista 21 %:ssa eli runsaassa 5 %:ssa kaikista huoltoriidoista. Bernet ym:t (2010, 128) päättelevät katsausartikkelissaan, että huoltoriitalapsista 25 % vieraantuu toisesta vanhemmastaan ainakin jossain määrin. Lasten tapaamiset toisen vanhempansa kanssa ovat vähentyneet (esim. Johnston ym. 2005) ja vieraannuttaminen, tai vähintään väitetty tai tunnistettu vieraannuttaminen, on yleistynyt (Kopetski ym. 2006, Bala ym. 2010, Bala 2012 sekä Fidler ym. 2013, 8 ja 11). Vieraannuttamisstrategioilla toinen vanhempi pyrkii saamaan lapsen liittoutumaan kanssaan toista vanhempaansa vastaan. Baker (2010) arvioi tutkimusten ja lastenvalvojien havaintojen perusteella, että vieraannuttamisstrategioiden käyttö eroriidoissa on yleistä ja että niitä käytetään mahdollisesti valtaosassa lapsiperheiden eroja. Bakerin (mt.) kyselytutkimuksessa New Yorkin lastensuojelun työntekijöille heistä 29 % kertoi toisen vanhemman pyrkineen kääntämään häntä lapsena toista vanhempaansa vastaan ainakin joskus ja 9 % usein tai hyvin usein. Niistä vastaajista, joilla oli ollut isätai äitipuoli, 44 % kertoi kokeneensa käännyttämistä toista vanhempaansa vastaan. Vieraannuttamisen yleistymisen voisi olettaa näkyvän huolto- ja tapaamisoikeusriitojen ja niiden yhteydessä esitettävien perättömien seksuaali- ja väkivaltarikossyytösten kaltaisten ääri-ilmiöiden pesiytymisessä Suomeen. Lastensuojelun asiakkaiden lukumäärä on kasvanut ja heidän tilanteensa on vaikeutunut (esim. Sinko 2004, 72). Huolto- ja tapaamisoikeusriidat ovat yli kolminkertaistuneet kahdessakymmenessä vuodessa (Lasola 2010) ja yleistyneet voimakkaasti viimeisen kymmenen vuoden aikana (Valkama ja Lasola 2010). Vihavaisen ja Vähäsarjan selvityksessä (2013) suurin osa poliiseista 6 Vastaajat olivat asianajajia, tuomareita, lastenvalvojia (child custody evaluator), sovittelijoita, oikeuden määräämiä terapeutteja jne. Heistä noin puolella oli tohtorin tutkinto ja noin neljäsosalla oikeustieteellinen tutkinto.
10 arvioi aiheettomien seksuaali- ja väkivaltarikosilmoitusten yleistyneen viime vuosina. Korkmanin ym:iden (2012) mukaan poliisin tietoon tulleiden seksuaalisten hyväksikäyttöepäilyjen määrä on viisinkertaistunut kolmessakymmenessä vuodessa ja kaksinkertaistunut 2000-luvulla, vaikka seksuaalinen hyväksikäyttö ei ole lisääntynyt. Artikkelissa raportoidaan HUSin lasten ja nuorten oikeuspsykiatrisessa osaamiskeskuksen tutkimuksista lapsista, joiden on epäilty joutuneen seksuaalisen hyväksikäytön uhreiksi. Tutkimuksissa epäilty oli useimmin isä, vaikka kirjallisuuden mukaan lapsen seksuaalinen hyväksikäyttäjä on useimmin perheen ulkopuolinen. Isiin kohdistuneet epäilyt vahvistuivat tutkimuksissa harvemmin kuin muihin kohdistetut epäilyt. Yksikään huoltoriidan yhteydessä esitetty epäilys ei osaamiskeskuksen tutkimuksissa vahvistunut. Tilastot ja asiantuntija-arviot viittaavat vieraannuttamisen yleistymiseen Suomessakin. Etäisän suhde lapseen katkeaa huomattavasti useammin kuin etä-äidin. Kaikkosen ja Hakulinen- Viitasen (2012) tutkimuksessa lapsista toisaalla asuvaa äitiään kuukausittain tapaamattomia lapsia oli vain 2 5 %(isäänsä tapaamattomia oli 23 %). Isien ja lasten tapaamiset ovat kehittyneet huonompaan suuntaan huolimatta isien aikaisempaa suuremmasta kasvatusvastuusta perheissä. Keskimääräistä koulutetumpien (Dudley 1991, 280) ja lapsiinsa vahvasti sitoutuneiden isien lapset tulevat vähemmän koulutetumpien ja lapsilleen vähemmän omistautuneiden isien lapsia useammin vieraannutetuiksi isistään (Kruk 2011a, 19). Suomessa isän suhde lapsiin katkeaa vanhempien eron jälkeen edelleen yhtä usein kuin 30 vuotta sitten (Broberg ja Hakovirta 2005), vaikka isien rooli kasvattajina on muuttunut paljon. Yksinhuoltajaisien osuus on jopa vähentynyt (Antikainen 2007). Mitä vieraannuttamisesta seuraa? Lapsuuden traumaattiset kokemukset ennakoivat aikuisiän vakavaa psyykkistä oireilua (esim. Salokangas ym. 2006 ja Haapasalo 2007; vrt. Tammi 2012 ja Kestilä ym. 2012). Lapsuudessa koettu henkinen perheväkivalta tai kaltoinkohtelu voivat vaikuttaa lapsen suhteisiin perheeseensä loppuelämän (Savla ym. 2013) ja aiheuttaa naisilla aikuisiässä sydän- tai verisuonitaudin (Hosang ym. 2013).
11 Vieraannuttamisen seurausten voi odottaa olevan vastaavia: Kovat huoltoriidat tunnetusti aiheuttavat lapsille moninaisia vakavia ongelmia pitkällä aikavälillä (esim. Johnston ym. 2009, Lucas, Nicholson ja Erbas 2013, Wallerstein, Lewis ja Blakeslee 2000 sekä Warshak 2012b), ja vieraannuttaminen on usein kovan huoltoriidan elementti. Sinkkosen (2008, 73; 2010) mukaan huoltoriita on pahimmillaan vieraannuttamista, jolloin lapsen persoonallisuuden kehitys vaarantuu vakavasti ja lapsen ja etävanhemman suhde voi katketa iäksi. Järkyttävimmillään lapsi päätyy itsemurhaan vieraannuttamisen aikana (Richardson ja Broweleit 2006). Fidlerin ja Balan (2010b) katsausartikkelissa lueteltuja vieraannuttamisen välittömiä seurauksia lapselle ovat muun muassa vääristyneet käsitykset ihmisten välisistä suhteista, viha itseään kohtaan, heikko tai liioiteltu itsetunto, sukupuoli-identiteetin ongelmat, aggression ja itsehillinnän hallinnan ongelmat, piittaamattomuus sosiaalisista normeista ja auktoriteeteista ja syyllisyyden tunteen puuttuminen. Vieraannutettu lapsi voi vaikuttaa hyvinvoivalta ja terveeltä kunnes heiltä kysytään toisesta vanhemmastaan. Tällöin he voivat raivostua, käyttäytyä irrationaalisesti ja ryhtyä haukkumaan toista vanhempaansa. Muilla tavoin kaltoinkohdellut lapset yleensä häpevät kokemaansa eivätkä halua puhua siitä. (Darnall 2008, 14.) Makkonen (2009) perehtyi tutkielmassaan eron kokeneiden lasten aikuisina kertomiin kokemuksiinsa vieraannuttamisesta. Vieraannuttavien äitien painostus oli jatkunut lasten aikuisuuteen ja sen vaikutukset olivat lapsille syvästi vahingollisia ja elämänpituisia. Baker (2007) haastatteli 40 aikuista, jotka oli lapsena vieraannutettu toisesta vanhemmastaan. Lapset olivat ottaneet yhteyttä toiseen vanhempaansa keskimäärin kahdenkymmenen vuoden kuluttua vieraannuttamisesta usein vasta vieraannuttavan vanhemman kuoltua (mts. 176). Aineiston lapsilla oli aikuisina huomattavia psykologisia ongelmia (mt:n luku 7): merkittäviä masennusoireita (70 %), kielteinen minäkäsitys (68%), vaikeuksia luottaa muihin ihmisiin (42%) ja vakavaa päihteiden käyttöä (33 %). Johnstonin ym:iden (2009, 204 210) tutkimuksessa kovien huoltoriitojen kohteina olleista lapsista aikuisina 40 % kärsi ahdistuneisuudesta, 75 %:lla oli vaikeuksia muodostaa läheisiä
12 ihmissuhteita ja 60 %:lla oli merkittäviä tunnelämän häiriöitä (mm. paranoidisuutta, vihamielisyyttä, pakkomielteisyysoireita ja psykiatrisia ongelmia). Vieraannuttamisen vahingollisuutta lapsille kuvaavat laajemmin Hannuniemi (2007, 2008a ja 2009), Häkkänen-Nyholm (2010), Sinkkonen (2008, 68 73 ja 2010, 210 211) sekä Taskinen (2012). Isät ovat yhä tiiviimmin mukana lastensa kasvatuksessa. Isät kokevat siksi aikaisempaa järkyttävämpänä lapsistaan täysin erilleen joutumisen. Vieraannutettujen isien on todettu kärsivän jälkitraumaattisesta stressistä. (Kruk 2011a, 12, 70 71, 79 ja 104 sekä Häkkänen-Nyholm 2012.) Vanhemmalle vieraannuttaminen voi olla pahempi asia kuin lapsen kuolema: Kuolema on tapahtuma, johon peruuttamattomuutensa takia vanhempi pitkällä aikavälillä sopeutuu. Vieraannutettu lapsi, jota vanhempi ei voi aikuisenakaan tavata, on onnettomuus, josta ei pääse koskaan yli. (Warshak 2012a, 353.) Vanhempi aina toivoo, että hän ja lapsi vielä kohtaisivat. Jotkut isät, jotka ovat kokeneet tulleensa vieraannutetuiksi, ovat kertoneet harkinneensa itsemurhaa (esim. Baldwin ja Tabb 2008 sekä Kokkonen 2004). Ilmeinen seuraus vieraannuttamisesta ovat oikeusriidat lapsen huollosta tai tapaamisoikeudesta. Ne ovat raskaita kaikille osapuolille, ja ovat aina riski lasten mielenterveydelle (Arajärvi ja Koski 1986, 67). Lisäksi ne johtavat monet vanhemmat taloudellisiin ongelmiin.
13 Mitä vanhemmat ajattelevat ja tahtovat? Aikuiset pitävät sekä isää että äitiä lapsille tärkeinä, kannattavat yhteishuoltajuutta ja lainsäädäntöä, joka vahvasti takaa lapsen suhteen molempiin vanhempiin avioeron jälkeen (esim. Nielsen 2012). Lapsestaan vieraannutetut vanhemmat uskovat alkuun, että yhteiskunta turvaa lapsen ja vanhemman suhteen. Moni pettyy, sillä sosiaalitoimi ja oikeuslaitos eivät tee sitä (ks. alta). Parkinsonin (2013) mukaan kolmeneljäsosaa eroisistä on tyytymättömiä aikaan, jonka he voivat viettää lastensa kanssa ja isät tahtoisivat osallistua enemmän eron jälkeiseen kasvatustyöhön. Kaikki eroisät eivät tietenkään ajattele samoin (Dudley 1991). Lähivanhemmat, joiden lapset eivät tapaa toista vanhempaansa, monesti kertovat toivovansa lapsen ja etävanhemman tapaamisia eli samaa kuin etävanhemmat. Tällöin näyttää siltä, että kaikki aikuiset toivovat tapaamisia ja yksin lapset vastustavat niitä. Näiden lähivanhempien kertoman uskottavuuden kyseenalaistaa se, että mikäli lapsi ryhtyy haluamaan tapaamisia, lähivanhempi voi alkaa vastustamaan niitä avoimesti. (Weir 2011.) Mitä lapset ajattelevat ja tahtovat? Lasten tahdon selvittäminen on vaikeaa huoltoriidassa ja eritoten vieraannuttamistilanteessa. Amerikan psykologiliiton palkitseman Cecin ja Bruckin (1995) lasten todistusten uskottavuuteen porautuneen kirjan mukaan lasten kertomukset ovat alttiita vaikuttamiselle eivätkä lapset aina kykene kertomaan asioista paikkansapitävästi. (Ks. myös Korkman 2009 ja Taskinen 2008.) Lapset voivat esimerkiksi peitellä toisen vanhemman taholta kokemaansa kaltoinkohtelua (Hannan 2013). Karttusen (2010) mukaan lapsen kuuleminen huoltoriidassa vaatii asianmukaista koulutusta eikä lapsen todellista mielipidettä voi selvittää kertakuulemisella.
14 Lapsille on eron jälkeen tärkeää, että heillä on varmuus siitä, että he saavat säilyttää molemmat vanhempansa elämässään, ja parhaiten erosta selviävät lapset, joilla säilyy luonteva jatkuva suhde vanhempiinsa. Kummankaan vanhemman yksilöllistä suhdetta lapseen tärkeämpää lapsen kannalta on, että vanhempien keskinäinen yhteistyö sujuu ja että molemmat vanhemmat säilyvät lapsen elämässä kasvattajina. (Taskinen, 2006, 13 ja Lucas ym. 2013.) Eron jälkeen useimmat lapset tahtoisivat nähdä toista vanhempaansa useammin eikä vähemmän kuin näkevät (Arajärvi ja Koski 1986, 100 sekä Warshak 2013, 4). Parkinson (2013) viittaa moniin samaan tulokseen päätyviin tutkimuksiin. Lapset yleensä toivovat, että he eivät joudu ratkaisemaan huolto- tai tapaamisriitaa. Lapset voivat kokea vaikeana ajatuksen, että heidän täytyisi kertoa toiveistaan vanhemmilleen, ja heidän voi olla helpompi kertoa niistä ulkopuolisille. Joskus lapsi ei uskalla kertoa ajatuksistaan vanhemmalleen. (Esim. Aaltonen ym. 2013, 75 sekä Arajärvi ja Koski 1986, 27.) Vieraannutetut lapset monesti vastustavat jyrkästi ajatusta etävanhemman tapaamisesta ilmaisten vihaa tai halveksuntaa häntä kohtaan tai kertoen pelkäävänsä etävanhempaa. Tämä on yksi lasten tapa selviytyä mahdottomaksi kokemastaan tilanteesta, johon he ovat joutuneet vieraannuttajan painostuksen alla (esim. Baker 2010, 247). Mikäli etävanhempi lopulta todella luopuu tapaamis- ja yhteydenpitoyrityksistä, lapset järkyttyvät, loukkaantuvat ja kokevat etävanhemman hylänneen heidät (mts. 212). Mikäli oikeus määrää tapaamiset toteutettaviksi, valtaosa lapsista iloitsee tapaamisista ja suhteen palautumisesta etävanhempaan. (Esim. Warshak 2010 ja Weir 2011.) Lastenpsykiatri Weir (2011) tutki 78 lasta, jotka vastustivat tapaamisia etävanhemman kanssa, mutta joiden kohdalla oikeus ei ollut löytänyt ymmärrettävää syytä tapaamattomuudelle. Lapsista 15 eli 19 % ilmaisi jo ensimmäisessä Weirin haastattelussa halunsa tavata toista vanhempaansa. Lopuista 58 lapsesta 67 % olivat he itse tai heidän lähivanhempansa esittäneet hyvin vakavia syytöksiä etävanhemmasta. Silti 52 % näistä lapsista koki jo oikeuden määräämän ensitapaamisenkin posiitiivisena. 7 7 Lapsista vanhin (15,8 v.) kieltäytyi kontaktista, mutta jo kolme viikkoa kieltäytymisensä jälkeen otti itse yhteyttä etävanhempaansa ja oli kontaktissa edelleen vuosi kieltäytymisensä jälkeen.
15 Weir päätteli, että kovan huoltoriidan kohteena olevien lasten ilmaisema tahto on äärimmäisen epäluotettava tieto lapsen todellisista toiveista. Johnstonin ym:iden (2009, 199) haastattelemat lapset kertoivat aikuisina, että heidän kaipuunsa lapsena toisen vanhemman luo, mihin ei oltu kiinnitetty huomiota, oli heidän katkerimpia muistoja huoltoriidasta. Lasten mukaan viranomaiset olivat huoltoriidan aikana kiinnittäneet huomionsa vanhempien väliseen kovaan konfliktiin ja pitäneet sitä keskeisenä ongelmana, kun todellinen ongelma oli ollut toisen vanhemman myrkyllinen vanhemmuus. Clawarin ja Rivlinin (2003, 165) mukaan 80 % vieraannuttamista kokeneista lapsista toivoo, että vieraannuttaminen paljastetaan ja katkaistaan. Vieraannutetut lapset toivovat, että etävanhempi jatkaa yhteydenpitoyrityksiä, vaikka lapset torjuvat ne ja vierailut hänen luokseen (esim. Baker 2007, 274). Fidler ja Bala (2010b, 21 ja 23) viittaavat useisiin vastaaviin tutkimustuloksiin. Lapset kaipaavat sydämessään toista vanhempaansa, mutta heillä ei ole mahdollista kertoa muille tunteistaan ja he tahtoisivat, että ulkopuoliset takaisivat yhteydenpidon, koska heillä ei ole itsellään mahdollisuutta taata sitä itse. Erolapsista valtaosa kertoo aikuisina, että erolasten tulisi voida olla yhtälailla molempien vanhempiensa kanssa (Kruk 2011a, 29, Nielsen 2012 ja Warshak 2003 viittaavat useisiin tämän todentaviin tutkimuksiin). Osa vieraannutetuista lapsista kokee aikuisena syyllisyyttä toiminnastaan lapsena (Baker 2007, 242; vrt. Gottlieb 2012, 63). Sosiaalitoimi ja vieraannuttaminen Vieraannuttamiseen ei yhteiskunnassamme ole tavattu puuttua edes kun huoli siitä on kerrottu viranomaisille. Antikaisen (2007) mukaan lapsen vieraannuttaminen vanhemmastaan ei ole lastensuojelussa tunnustettu ilmiö, johon puututtaisiin lastensuojelulain perusteella. Sosiaalitoimen olosuhdeselvityksiä tutkineen Santosen (2012, 40 ja 50) mukaan sosiaalityöntekijät välttävät vieraannuttamiskäsitteen käyttämistä, vaikka vanhempi kertoisi huolestaan, että lasta vieraannutetaan: 38:ssa vieraannuttamiseen viittaavassa olosuhdeselvityksessä sosiaalitoimi oli kirjoittanut vieraannuttamisesta ainoastaan kerran ja silloinkin perustellen, että vieraannuttamista ei ole tapahtunut.
16 Lastenvalvojain yhdistys ry:n pitkäaikainen (1999 ) puheenjohtaja on tehnyt aihetta sivuavan lisensiaatin tutkimuksen (Tuomi 2008). Tekijän aseman takia tutkimukseen täytynee suhtautua edustavana dokumenttina lastensuojelun asenteista. Tuomi esittää ilman lähdeviittausta, että valtaosa tapaamisongelmista johtuisi muusta syystä kuin vieraannuttamisesta (mts. 36). Todellisuudessa ei tiedetä, mikä osuus tapaamisongelmista johtuu vieraannuttamisesta ja mikä osuus lapsen tahdon vastaisesti lapsen elämästä katoavasta etävanhemmasta. Dudleyn (1991) kyselytutkimuksessa etävanhempi-isille tapaamattomuuden syy oli vastoin Tuomen väitettä 41 %:ssa lasten lähivanhempiäidissä ja 28 %:ssa etävanhempi-isässä. Kun Tuomi kertoo olevan sellaisiakin tapauksia, joissa isä tahtoisi nähdä lastaan, Tuomi kertoo ymmärtävänsä äitien haluttomuutta suostua tapaamisiin (mts. 36). Vaikka tapaaminen olisi mennyt isän kanssa hyvin, on isässä jotenkin vika, jos lapsi oireilee äidillään. Tuomen mukaan isä saattaa olla haluton ymmärtämään tätä (mts. 79). Tuomi viittaa toistuvasti kokemuksiinsa tutkimusten sijaan ja kertoo kuinka joskus kuulee väitettävän, että äiti manipuloisi lasta. Tekstistä välittyy vaikutelma, että lapsen manipuloinnista todellisuudessa ei olisi mitään tietoa lastenvalvojien puheenjohtajalla. Hänen mukaansa voidaankin pohtia, onko koko ongelmaa olemassa (mts. 82). Lastenvalvojien pitkäaikaisen puheenjohtajan opinnäyte vahvistaa Antikaisen (mt.) arviota, että lastensuojelu ei tunnusta vieraannuttamista todelliseksi ongelmaksi ja Santosen (mt.) havaintoa, että sosiaalitoimi ei tahdo puhua vieraannuttamisesta. 8 Sosiaalilautakunnissa on ollut eduskunnan oikeusasiamiehen toteamaa äitien suosimista (Kangas 2012, 71). Tuomen tutkimuksesta voi saada vaikutelman isien näkemysten vähättelystä sosiaalitoimessa nykypäivänä. Kitunen (2007) argumentoi, että se on tilanne. Sund (2005) sekä Jousmäki ja Kosonen (2009) dokumentoivat isien kriittisiä kokemuksia sosiaalitoimen toiminnasta. Santalan (2009) mukaan paitsi isät myös monet äidit kokevat sosiaalitoimen korostavan äidin vanhemmuuden ensisijaisuutta. Hyppänen (2013, 48 53 ja 69) raportoi molempien sukupuolien kokevan sosiaalitoimen sukupuolittuneesti asenteelliseksi. Viranomaiset myöntävät epätasa-arvoisen kohtelun mahdollisuuden 8 Tuomi (2013) s-postitti kirjoittajalle, että tutkimuksesta välittyvät vaikutelmat eivät aina ole tutkijan tarkoittamia ja että hän kirjoittaisi nyt suurella todennäköisyydellä toisennäköisen tutkimuksen.
17 sukupuolten välillä lasten huolto- ja tapaamiskiistoissa (Sosiaali- ja terveydenhuolto ja syrjintä 2007). Edellytykset lasten vieraannuttamiselle isästään luodaan tällöin jo sosiaalitoimessa. Merkkejä sosiaalitoimen havahtumisesta vieraannuttamisongelman laajuuteen ja vakavuuteen ovat sosiaalityön alalla tehdyt tuoreet opinnäytteet (Ketonen 2011, Santonen 2012, Hyppänen 2013 ja Strömberg 2013; vrt. Tuomi 2013). Ilmeinen ongelma on, että lastensuojelulla on vähän työkaluja toimia vieraannuttamistilanteessa. Vieraannuttaja voi esimerkiksi kieltäytyä viemästä lapsia lastensuojelun tarpeelliseksi katsomiin tutkimuksiin tai kieltäytyä itse osallistumasta vanhemmuuden arviointiin sosiaalitoimessa (vrt. Hannuniemi 1997 ja 2012a sekä Räty 2010). Tällaisilla tutkimuksilla voitaisiin selvittää, vieraannuttaako vanhempi lasta. Viranomaiset arvioivat itse, että heillä on erittäin rajalliset mahdollisuudet vaikuttaa lapsen tilanteeseen, kun toinen vanhemmista estää lapsen tapaamiset toisen vanhempansa kanssa (Kananoja ym. 2013, 43). Oikeuslaitos ja vieraannuttaminen Korkein oikeus (KKO) on päätöksissään ottanut suoraan tai välillisesti kantaa vieraannuttamiseen. Esimerkiksi päätöksessä 2004:76 KKO arvioi: Yleisesti tiedetään, että lapsi saattaa helposti myötäillä sen vanhemman käsityksiä, jonka luona hän asuu, etenkin jos yhteydenpito toiseen vanhempaan on syystä tai toisesta ollut vähäistä tai tapahtunut epäsuotuisissa olosuhteissa. Toista vanhempaa koskevien kielteisten käsitysten myötäily saattaa myös vahvistua sitä enemmän, mitä kauemmin mainitunlainen tilanne jatkuu ja mitä huonommat vanhempien välit ovat. Oleellisesti KKO argumentoi, että vieraannuttaminen on todellinen ja yleisesti tiedostettu ongelma. Näkemys on ristiriidassa lastensuojelun edellä esitetyn perusteella vieraannuttamisen lähes kieltävän kannan kanssa. Helsingin hovioikeuden lapsioikeudellisessa laatuhankkeessa (2009, 72 73) todetaan
18 vastaavasti, että huoltoriita vaikuttaa väistämättä lapsen tahtoon ja että lapsen aitoakaan tahtoa ei voida huomioida, jos vanhemmat ovat vaikuttaneet siihen esimerkiksi suhtautumalla vihamielisesti toiseen vanhempaan. KKO on lisäksi arvioinut, että lasta ei tule asettaa tilanteeseen, jossa hänen tulisi itse päättää asemastaan vanhempien välisissä ristiriitaisuuksissa edes kun hän on lähellä täysi-ikäisyyttä (KKO 2008:69, vrt. KKO 2004:118) ja on korostanut vanhemman oikeutta olla yhteydessä lapseensa (KKO 2005:138). Käsitteenä vieraannuttaminen ei ole löytänyt vielä tietänsä KKO:n päätöksiin eikä Helsingin hovioikeuden suosituksiin: KKO ei käytä viitatuissa päätöksissä sanaa vieraannuttaminen ja Helsingin hovioikeuden lapsioikeudellisen laatuhankkeesta (mt.) se löytyy ainoastaan sen lähdeluettelosta. On epäselvää, missä määrin KKO:n päätökset ovat vaikuttaneet käräjä- ja hovioikeuksien päätöksiin. Pitkittyneessä huolto- ja tapaamisoikeusriidassa käräjä- tai hovioikeuden jopa niiden ohjeistuksien suosittelema ratkaisu voi olla, että hyväksytään, että lapsi ei halua tavata etävanhempaansa ajatellen, että asialle ei voi tehdä mitään. Ajatus on ilmeisesti, että lopettamalla oikeudenkäynnit lapsen tilanne rauhoitetaan ja pitkän päälle lapsi voi kypsyttyään ja hyväksi nähdessään hakea kontaktin etävanhempaansa. (Aaltonen 2009, 306 307 ja Helsingin hovioikeuden lapsioikeudellinen laatuhanke 2009, 27 ja 32.) Warshakin (2010, 52) mukaan ei kirjallisuus eikä hänen oma tai kollegoittensa kliininen kokemus tue ajatusta, että lapsi pitkän päälle hakeutuisi kontaktiin toisen vanhempansa kanssa tällaisessa ratkaisussa. Askarruttava on myös suositus, että lapsen pelko ja ahdistus tapaamisten suhteen on aina otettava huomioon, oli syy niihin mikä tahansa (Helsingin hovioikeuden lapsioikeudellinen laatuhanke 2009, 27). Suositus antaa vaikutelman, että vaikka syy lapsen ahdistukseen tapaamisten suhteen johtuisi yksin vieraannuttajavanhemman luomista seikoista, olisi tällainen ahdistus huomioitava lapsen tapaamisoikeudesta päätettäessä. KKO:n päätösten ja käräjä- ja hovioikeuksille annettujen suositusten välillä vaikuttaa olevan ristiriitaa. Kun suomalainen käräjäoikeus käsittelee huoltoriitaa lapsesta ensimmäistä kertaa, määrää se lapsen asumaan isälleen vain 13 %:ssa päätöksistä (äidilleen 79 %:ssa). Kaikista käräjäoikeuksien päätöksistä lapsi osoitetaan asumaan isälleen vain 27 %:ssa. (Valkama ja Litmala 2006, 62 63.) Isien asema
19 huoltoriidoissa vaikuttaa heikolta Suomessa. Viitteitä isien syrjinnästä oikeudessa on paljon myös kansainvälisesti. Semplen (2011) aineistossa oikeus myönsi äidille yksinhuoltajuuden 78 %:ssa tilanteista, joissa sosiaalitoimi suositteli äidille yksinhuoltajuutta mutta isälle vain 38 %:ssa tilanteista, joissa sosiaalitoimi puolsi isälle yksinhuoltajuutta. Monet isät kokevat oikeuslaitoksen syrjivän heitä huoltoriidoissa (esim. Sund 2005, 19 ja 2009 ja Hyppänen 2013, 69). Koska isät pärjäävät heikosti käräjäoikeuksissa, he lienevät useimmin vieraannuttamisen kohteina. Isien kokemukset ja tilastot eivät tue ajatusta, että alemmat oikeusasteet huomioisivat vieraannuttamisen selkeänä kriteerinä huoltopäätöksissä. Tapaamisoikeuden täytäntöönpanolainsäädännöllä pyritään turvaamaan lapsen suhde toiseen vanhempaansa eron jälkeen. Tutkimustietoa ei ole siitä, missä määrin oikeudet huomioivat vieraannuttamisen päätöksissään ja kuinka toimiva tapaamisoikeuden täytäntöönpanolainsäädäntö on. Lainsäädännön mukaan 12-vuotta täyttäneen lapsen tapaamisoikeutta ei voida määrätä täytäntöönpantavaksi, jos lapsi vastustaa täytäntöönpanoa. Lain viittaama ikä on ongelmallinen, sillä lapset ovat juuri tässä iässä erityisen alttiita tulemaan vieraannutetuiksi (ks. edeltä). Tapaamisoikeuden täytäntöönpanon toimivuuteen ei voi luottaa nuoremmankaan lapsen tilanteessa. Oikeuskäytäntö on, että katkon tapaamisissa jälkeen tapaamiset aloitetaan uudelleen vähitellen. Se ei ole yleensä toimiva menettely. Vieraannutetut lapset oppivat oikeusprosessien aikana, ettei oikeuden määräyksistä tarvitse välittää eikä vieraannutetun lapsen suhdetta toiseen vanhempaansa todellisuudessa voida palauttaa, jos hän asuu vieraannuttajan luona (Warshak 2010, 2012a b). Esimerkiksi lähivanhempi voi yrittää edelleen ylipuhua lasta olemaan suostumatta lähtemään tai lähivanhempi ja lapsi saattavat linnoittautua lukittuun kylpyhuoneeseen, jos vouti tulee oikeuden määräyksestä hakemaan lasta. Hakunti-Niemelän (2008, 59, 61 62) tutkimuksessa voudeilla ei ollut oleellisesti mitään positiivista sanottavaa täytäntöönpannuista hauista. Vouti saattaa joutua keskeyttämään täytäntöönpanon lapsen vastustuksen vuoksi, ja lähivanhemmalla on oikeus esittää liioiteltuja syytöksiä voudin toiminnasta täytäntöönpanotilanteessa (KKO 2013:15). Oikeus ei voi myöskään määrätä
20 vahvistettua tapaamisoikeutta täytäntöönpantavaksi ilman, että hakija pystyy osoittamaan, että lähivanhempi on estänyt tapaamiset, jos lähivanhempi kiistää hakijan perusteet (KKO 2007:86). Hovioikeus on voinut vastuuttaa jopa neljävuotiaan lapsen päättämään itse tapaamisistaan minkä päätöksen KKO kuitenkin kumosi (KKO 2004:118; ks. Valjakka 2005). Tapaamisoikeuden täytäntöönpano on hidas ja monien tehottomana pitämä keino estää vieraannuttamista. Peuralahti (2012) ei mainitse vieraannuttamisen käsitettä kirjassaan lapsen tapaamisoikeudesta. Kirja pohjautuu palkittuun oikeustieteelliseen tutkielmaansa. Suomalaisessa oikeustieteessä vieraannuttaminen ei vaikuta tunnustetulta ilmiöltä. Suomessa laki kieltää lapsen henkisen alistamisen (esim. Taskinen 2007, 20). Vieraannuttaminen on siksi lainvastaista. Vaikka henkinen väkivalta on periaatteessa rikos, nykyinen lainsäädäntö ei käytännössä mahdollista siitä rankaisua. Rikoslakia on ehdotettu tarkennettavaksi niin, että henkinen väkivalta tulisi rangaistavaksi rinnastamalla se fyysiseen väkivaltaan (Larros 2013). Tällainen uudistus voisi vaikuttaa oikeuskäytäntöön vieraannuttamistilanteissa. Ulkomailla oikeus voi pitää vieraannuttamista lapsen kaltoinkohteluna (Shopper 2005). Ulkomailla huoltoriidassa lapsella voi olla oma edunvalvoja tai asianajaja (esim. Semple 2011), mitä mahdollisuutta on esitetty myös Suomeen (esim. Kananoja ym. 2013, 44, vrt. KKO 2012:95). Koska lastensuojeluasiassa lapsella voi jo olla oma edunvalvoja (esim. Taskinen 2007, 40 ja 57) ja vieraannuttamisen tulisi olla lastensuojeluasia, voisi ajatella, että vieraannuttamistilanteissa lapsella tulisi olla oma edunvalvoja. Rosenin (2013) mukaan erityisesti vieraannuttamistilanteessa oikeus saattaa määrätä lapselle oman asianajajan ja hänen tulee voida toimia lapsen ilmaiseman tahdon vastaisesti, jos se on lapsen tosiasiallisen edun mukaista. Asianajajat voivat joutua ammattikuntansa toimintaa yleensä sitovien normien kanssa eettiseen ristiriitatilanteeseen huoltoriidassa, jossa lapsi on vieraannutettu. Asia on potentiaalisesti merkityksellinen, koska oikeuden päätösten on todettu noudattavan tarkemmin lapsen edunvalvojan kuin sosiaalitoimen lausuntoja (Semple 2011). Oikeustieteessä on muissakin yhteyksissä katsottu, että tarvittaessa lasta on suojeltava hänen ilmaisemaltaan tahdolta (Gottberg 2008, 333).
21 Pohdintaa Alla on pohdintaa nykytilanteesta, siitä miten erolapsia voitaisiin suojata nykyistä paremmin vieraannuttamiselta ja vieraannuttamistutkimuksen ongelmista. Monilla lapsen kaltoinkohtelun tavoilla ei ole yksimielisesti hyväksyttyä määritelmää. Lapsen fyysisen pahoinpitelyn, lapsen seksuaalisen hyväksikäytön ja lapsipornografian määrittelyssä on kaikissa ongelmia ja niiden määritelmät ja kieltojen laajuudet vaihtelevat maittain (Taskinen 1982, 9 ja 1986, 2, Molander 2011 ja Sinko 2004, 120). Lapsen edun käsite on erityisen moniselitteinen. Se määriteltiin lastensuojelulaissa vasta vuonna 2008. Sitä on arvioitu sovellettavan vaihtelevalla tavalla tai epämääräisesti, ja oikeuden päätökset voivat olla usein erilaisia kuin minkä sosiaalitoimi on arvioinut lapsen edun mukaiseksi. Käsitettä on kritisoitu muun muassa siitä, että sillä on perusteltu mitä moninaisimpia ratkaisuja tilanteesta riippuen, käsite on kulttuurisidonnainen, käsitettä on käytetty erottamaan lapsen toista vanhempaa lapsen kasvatuksesta lapsen edun vastaisesti, käsite on epämääräisyydessään tyhjä, viime kädessä kyse on käsitteen tulkinnasta ja vanhemmilla on ongelmia hahmottaa sitä. (Esim. Sinko 2004, 73 ja 101 104, Kruk 2011b, Kotkavuori 2013, Rintamäki 2012 ja Semple 2011.) Silti lapsen etu on keskeisin käsite lapsen asioista päätettäessä. Määrittelyn hankaluuden ei ole katsottu olevan este kaltoinkohtelun kieltämiselle, lapsen tukemiselle tai lapsen asioista päättämiselle. Vastaavasti vieraannuttaminen tulisi selkeästi kieltää, sen kohteeksi joutuneita lapsia auttaa ja vieraannuttaminen huomioida lapsen etua arvioitaessa. Vieraannuttaminen nähdään monesti isien ja äitien välisenä tasa-arvokysymyksenä sivuuttaen lapsen kärsimys tilanteesta (vrt. Hautanen 2013). Oleellisin asia on, että vieraannuttamisessa on kyse lapsen
22 kaltoinkohtelusta ja henkisestä väkivallasta sekä lasta että toista vanhempaa kohtaan ja että sellaista ei tulisi sallia riippumatta vieraannutettavan vanhemman sukupuolesta. Viranomaiset eivät silti välttämättä tee mitään vieraannuttamistilanteessa (Antikainen 2007, Santonen 2012 ja Kananoja ym. 2013, 43). Warshak (2012b) arvioi, että jos lapsi käyttäytyisi vieraannutetun lapsen tavoin eroamattomassa perheessä, lapsen ongelmiin epäilemättä puututtaisiin. Viranomaiset voisivat informoida eroavia vanhempia vieraannuttamisen vahingollisuudesta lapselle. Se saattaisi estää naiiveja ja aktiivisia vieraannuttajia. Tyypillisesti vanhempi luottaa hänen ja lapsen välisen rakastavan suhteen kestävän toisen vanhemman hyökkäykset, ja tilanteen vakavuus paljastuu vasta, kun vieraannuttaminen on edennyt pitkälle. Vanhempia kannattaisi siksi myös neuvoa, miten heidän tulisi toimia, jos toinen vanhempi ryhtyy vieraannuttamaan lasta, ja että heidän tulisi toimia ajoissa. Lapsia tulisi opastaa, että vieraannuttaminen on väärin aivan kuten lapsille jo kerrotaan, että heitä ei saa fyysisesti pahoinpidellä tai kosketella sopimattomasti. Se auttaisi lapsia näkemään tilanteensa laajemmin ja olemaan alistumatta vieraannuttamiselle. (Baker 2010.) Lasten vieraannuttamista isistään ennaltaehkäistäisiin, jos sosiaalitoimi kohtelisi isiä ja äitejä tasaveroisina vanhempina. Asianmukaisen kohtelun tärkeyttä korostaa Euroopan ihmisoikeussopimuksen vanhemman oikeus perhe-elämän suojaan, joka velvoittaa viranomaiset tukemaan lapsen ja etävanhemman välistä suhdetta (esim. Taskinen 2006, 36). 9 Lähivanhemman yksinhuoltajuus johtaa tyypillisesti vanhempien riitojen kovenemiseen ja edesauttaa vieraannuttamista. Vanhempien yhteishuoltajuutta tulisi siten vaalia. Kruk (2011a, 30 31 ja 2012), Nielsen (2012) ja Warshak (2003) viittaavat useisiin tällaisiin tuloksiin päätyviin tutkimuksiin. Suomalainen lapsi on kuvannut aikuistuttuaan yksinhuoltajuuden antaneen vanhemmalleen 9 On tietenkin tilanteita, joissa on syytä evätä lapsen tapaamisoikeus eikä ihmisoikeussopimuksen oikeus perhe-elämään ole lapsen edun mukaista (Valjakka 2005).
23 mahdollisuuden käyttäytyä täysin mielivaltaisesti ja yksinhuoltajuudesta seuranneen, että hänen toinen vanhempansa ja sukunsa hävisivät lapsen elämästä kokonaan (Väyrynen, 2008, 48). Nykyisin yhteishuoltajuutta ei välttämättä vaalita: Semplen (2011) tutkimuksessa oikeus määräsi yhteishuoltajuuden vain 32 %:ssa tilanteista, joissa sosiaalitoimi puolsi yhteishuoltajuutta. Suomessa pelkkä vanhempien riitaisuus voi nykyoikeuskäytännössä olla riittävä syy yksinhuoltajuuden määräämiselle. Vanhempien tilannetta saattaisi paremmin rauhoittaa periaate, että riitaisuudella ei katsottaisi olevan merkitystä huoltomuodosta päätettäessä, jolloin vanhemmalla ei olisi motiivia pyrkiä riitauttamaan asioita pelkän yksinhuoltajuus- ja vieraannuttamistavoitteen takia. Yksinhuoltajuus määrättäisiin vain ilmeisessä kiusaamis- tai muussa vastaavassa tilanteessa. Yhdistyneiden kansakuntien lasten oikeuksien sopimuksen, jonka Suomi on allekirjoittanut, 19. artikla velvoittaa Suomen valtiota kehittämään lastensuojelullisia menetelmiä henkisen väkivallan ehkäisemiseksi, tunnistamiseksi ja hoitamiseksi. Vieraannuttaminen on yksi muoto artiklassa viitattua henkistä väkivaltaa. Lastensuojelu tulisi kouluttaa tunnistamaan vieraannuttaminen ja lastensuojelun tulisi puuttua vieraannuttamiseen aivan kuten se puuttuu muuhunkin lapsen kaltoinkohteluun. Artiklan viittaamiin suojelutoimiin tulisi ryhtyä myös oikeuslaitoksessa esimerkiksi kouluttamalla tuomareita. Vieraannuttaminen tulisi oikeuslaitoksen kaikilla tasoilla mieltää vakavaksi lasta vaurioittavaksi henkiseksi väkivallaksi, jolta lasta tulisi suojella. Sosiaalityöntekijöiden, lastensuojelun psykologien ja tuomareiden koulutusta varten olisi tarpeen laatia suomenkielistä opetusmateriaalia. Sosiaali- ja terveysministeriön asiantuntijaraportissa on todettu tarve kehittää asiantuntijatoimintaa erityisen riitaisia erotilanteita varten (Auvinen ja Kaivosoja 2003) ja sama tarve pätee edelleen (Kananoja ym. 2013, 42). Ilmeistä on, että huolto- ja tapaamisoikeusriitoja tulisi sosiaalitoimessa osoittaa vain viranomaisille, joilla on niiden hoitoon ammattitaitoa mikä ei ole nykyisin tilanne (Auvinen ja Kaivosoja 2003). Kananoja ym. (2013, 44) ehdottavat lapsen kuulemisen ja mielipiteen selvittämisen kehittämistä lapsen huolto- ja tapaamiskiistoissa. Ehdotus porautuu keskeiseen seikkaan vieraannuttamisen selvittämisessä. Oikeuslaitoksessa tulisi edistää tuomareiden mahdollisuutta erikoistua perheoikeuteen ja perheoikeustuomioistuimien perustamista olisi syytä harkita. Vieraannuttamistilanteet ovat niin
24 komplisoituja, ettei voi olettaa, että nykyisenkaltaisen kaikkia asioita käsittelevän käräjätuomarin tietämys ja taito riittäisivät niissä. Esimerkiksi valtakunnansyyttäjä on Suomessa puoltanut tuomarien erikoistumiskoulutusta (Jakobsson 2007 ja Salo 2007). Sovitteluun keskittyvässä asiantuntija-avusteisessa oikeudenistuntokokeilussa (Aaltonen ja Auvinen 2010, Nylund 2010 ja Aaltonen ym. 2013) on otettu tuomioistuinten toimintaan mukaan kasvatuksen asiantuntijoita. Vanhempien välisen sovittelun edistäminen on ylipäänsä kannatettava ajatus, ja sovittelun voi ajatella ennaltaehkäisevän joidenkin huoltoriitojen kärjistymistä vieraannuttamiseksi. Auvisen (2004, 269 270) mukaan asiantuntija-avusteinen sovittelu sopii tasavahvoille vanhemmille. Vieraannuttamistilanteessa vanhempien välillä vallitsee valtaepätasapaino, jolloin sovittelu ei ole lähtökohdaltaan järkevää. Pakkomielteisille vieraannuttajille sovittelu mahdollistaa asioiden ratkaisemisen pitkittämisen. Sovittelu voi siksi vaikeuttaa vieraannuttamistilanteessa olevan lapsen tilannetta. Sovittelun epäonnistuminen kasvattaa vanhempien oikeudenkäyntikustannuksia (Aaltonen ym. 2013, 117), mitkä ovat usein jo ennestään este vieraannutetun vanhemman mahdollisuuksille hakea apua lapsensa tilanteeseen oikeudelta. Ongelma on, että tuomareiden on vaikea hahmottaa ennen sovittelua, mitkä riidat sopivat sovitteluun ja mitkä eivät. Esimerkiksi vanhempien avustajien kirjallisesti välittämät käsitykset oikeudelle eivät välttämättä vastaa vanhempien käsityksiä keskeisistä ongelmista. (Aaltonen ym. 2013, 99.) Wallersteinin ym:iden (2000, 206 207) mukaan sovittelulla on lyhyellä aikavälillä suotuisia vaikutuksia mutta sovittelu ei kuitenkaan myötävaikuta lasten vointiin pitkällä aikavälillä. Vaikka sovittelumahdollisuus kuulostaa lähtökohtaisesti parannukselta, muita keinoja tarvitaan vakavien vieraannuttamistilanteiden ennaltaehkäisemiseen ja purkamiseen. Mikäli Suomessa päädyttäisiin määräämään lapselle edunvalvoja vieraannuttamistilanteissa (vrt. Kananoja ym. 2013, 44), tulisi pohtia, voisiko yhteiskunta kustantaa lapsen edunvalvojan lapsen edun tähden. Muuten osa vieraannuttajista saattaisi kyetä estämään asian oikeuskäsittelyn entistä suurempien oikeudenkäyntikustannusten vuoksi.