Ensimmäinen askel Myönsimme voimattomuutemme pakonomaiseen seksuaaliseen käyttäytymiseemme nähden että elämämme oli muuttunut hallitsemattomaksi. 1 Olenko todella hallitsemattomissa? Seksiaddikti -sana toi mieleen karmeita mielikuvia ja toisia sanoja, kuten sairas, perverssi ja paheen orja. Useimmat meistä myöntävät, että seksiaddiktiksi leimautumisen pelossa olimme hyvin haluttomia tutkimaan seksuaalista käyttäytymistämme. Mutta kaksitoista askelta kohtaa tämän yleisen pelon suoraan. Huomaa, että ensimmäinen askel puhuu me-muodossa; sanat vakuuttavat meille, että toiset tietävät, mitä olemme kärsineet, ja että kärsimyksemme ja epätoivomme syy voidaan tunnistaa. Kun ymmärsimme ja hyväksyimme seksiaddikti"-sanan, saimme myös uuden näkökulman ajatuksiimme ja käyttäytymiseemme. Opimme, ettemme olleet toivottomasti turmeltuneita, pahoja tai ikuisesti tuomittuja; olimme addikteja. Ja seksiaddikteina jatkoimme pakonomaista seksiä, vaikka seksuaalisten tekojemme kielteinen vaikutus jatkui elämässämme. Suureksi helpotukseksemme saimme tietää, ettei riippuvuus ole oire heikosta tahdonvoimasta tai itsekurin puutteesta. Tosiasiassa monet meistä osoittivat suurta itsekuria ja tahdonvoimaa muilla elämänsä alueilla. Mutta saimme nähdä, että yritystä hallita seksiriippuvuutta tahdonvoiman avulla voi verrata yritykseen parantaa murtunut jalka ajattelemalla. Äärimmäisistä ponnistuksistamme ja hyvistä pyrkimyksistämme huolimatta tahdonvoima ei pysty seksiriippuvuuden monimutkaiseen ongelmakenttään. Sitä paitsi useimmat meistä olivat monesti yrittäneet taistella seksiriippuvuuttaan vastaan tahdonvoimansa avulla huonoin tuloksin. Me-muodon käyttö ensimmäisessä askeleessa korostaa myös, ettei addikti voi koskaan toipua yksin. Addiktit tarvitsevat toisten addiktien apua voidakseen lopettaa pakonomaisen käyttäytymisensä. Opimme kokemuksen kautta, ettemme yksilöinä voineet riippuvuudellemme mitään, mutta yhteisönä meissä oli voimaa. Riippuvuutemme oli eristänyt meidät toisista ihmisistä emotionaalisesti ja jopa fyysisesti. Mutta opimme ymmärtämään, että voidaksemme toipua meidän tuli olla toisten ihmisten kanssa ja jakaa kokemuksemme. Opimme myös olemaan sekoittamatta voimattomuutemme hyväksymistä tai myöntämistä tunteeseen, että olisimme pohjimmiltamme pahoja ihmisiä. Sen sijaan myöntämisemme ilmaisee pelkästään, että ymmärrämme ongelmamme realistisesti. Uskomme, että myönsimme on ainoastaan toinen tapa sanoa, että tiedostamme totuuden tai olemme alistuneet sen edessä. Meidän oli välttämätöntä antautua jonkin itseämme suuremman edessä. Taistelumme jatkaminen olisi johtanut varmaan tuhoon. Meistä useimpien vaihtoehdot supistuivat vapauden tai mielenterveyden menetykseen tai ennenaikaiseen kuolemaan sairauden, tapon tai itsemurhan kautta. Mutta ohjelma opetti meille, että oli toinenkin vaihtoehto: antautuminen ja toipuminen sen seurauksena. Opimme, ettei ollut mitään syytä hävetä sitä, että halusimme muuttaa ja parantaa elämäämme. Prosessi, jonka avulla saimme uuden näkemyksen itseemme ja riippuvuuteemme, oli hyvin tuskallinen. Niin kauan pakonomainen käyttäytymisemme oli menestyksekkäästi auttanut meitä välttämään tai tukahduttamaan tunteemme. Opimme, että riippuvuuskäyttäytymiseemme kuului kaikki sellainen seksuaalinen käytös tai pakkomielteinen ajattelu, johon ryhdyimme kieltääksemme tunteemme tai erottaaksemme itsemme niistä. Jotkut meistä esimerkiksi oppivat huomaamaan, että vaikka ajelimme autolla päämäärättömästi kuuden tunnin ajan emmekä poimineet kyytiin seksipartneria, olimme silti
riippuvuuskäyttäytymisemme pauloissa että pakonomainen ajelumme oli riippuvuuskäyttäytymistä sinänsä toteutustapansa perusteella. Kun aloimme työstää ensimmäistä askelta tarkastelemalla huolellisesti ajatus- ja käyttäytymistapojamme, jotkut meistä kykenivät ensimmäistä kertaa näkemään sen tuskan, yksinäisyyden, syyllisyyden ja häpeän, jota olimme niin epätoivoisesti yrittäneet välttää tai kieltää. Monet meistä yrittivät paeta näitä näkymiä palaamalla pakonomaisiin ajatuksiinsa. Mutta meille on selvinnyt, että tämäkin osoitti, että tarvitsimme muita addikteja ympärillemme ensimmäisen askeleen työn aikana. Tarvitsimme näitä ihmisiä auttamaan meitä pidättäytymään riippuvuuskäyttäytymisestä vastauksena sisäisten näkymien aiheuttamaan tuskaan. Myönnettyämme voimattomuutemme jotkut meistä yrittivät käyttää sitä verukkeena riippuvuuskäyttäytymisensä jatkamiselle ( Mitäpä muutakaan minulta voisi odottaa? En voi sille mitään; minähän olen addikti ja voimaton. ). Mutta me opimme, että voimaton ei tarkoita avutonta. Kun opimme tuntemaan kaksitoista askelta ja toveriseuran, meille ei näyttänyt jäävän enää yhtäkään pätevää syytä olla lähtemättä toipumisen tielle. Työstäessämme ensimmäistä askelta opimme muutamia tärkeitä periaatteita, joista tuli elintärkeitä tervehtymisellemme. Ensinnäkin opimme, ettei meitä voinut syyttää ryhtymisestä seksiaddikteiksi; me emme tietoisesti valinneet tätä addiktiota. Olimme kuitenkin vastuussa toipumisestamme ja niiden vahinkojen korjaamisesta, jotka olimme pakonomaisella käyttäytymisellämme aiheuttaneet itsellemme ja muille. Voimattomuus ei koskaan käy tekosyyksi riippuvuuskäyttäytymisen jatkamiselle. Aluksi useimmat meistä yrittivät epätoivoisesti vakuuttaa itselleen (ja muille), että olimme jotenkin erilaisia ihmisiä ja että se, mikä näytti addiktiolta, ei ollut addiktiota meidän tapauksessamme. Monet meistä inttivät itselleen, että muutkin olivat tehneet monia samoja asioita kuin me, eikä heitä silti voitu pitää seksiaddikteina. Jotkut meistä selittivät itselleen, ettemme ole seksiaddikteja, koska juuri meidän riippuvuuskäyttäytymisemme alkoi uteliaisuudesta tai yksinkertaisesti hauskanpidosta tai seikkailunhalusta. Mutta ohjelma opetti meidät näkemään, ettei sillä ollut merkitystä, miten tai miksi käyttäytymisemme alkoi. Tosiasia on, että meistä tuli addikteja; emme pystyisi lopettamaan riippuvuuttamme tutkimalla siihen liittyviä miten - tai miksi -kysymyksiä. Itse asiassa addiktiomme oli alkanut elää omaa voimakasta, hallitsematonta elämäänsä. Jotkut meistä tutkivat elämäntarinoitaan epätoivoisesti mutta turhaan nähdäkseen, missä kohden he olivat ylittäneet näkymättömän rajan ja muuttuneet addikteiksi. Mutta uusi näkemys pystyi ainoastaan kannustamaan meitä etsimään muutosta; uusi näkemys ei pystynyt muuttamaan meitä. Me emme pystyneet ajattelemalla pääsemään elämäntilanteestamme; sen sijaan meidän oli raivattava tiemme uuteen ajattelutapaan. Oli ehdottomasti tekojen aika. Aluksi huomasimme, että aivomme yrittivät yötä päivää saada selvää riippuvuutemme mielettömyydestä. Jotkut meistä jopa kuvittelivat, että voisimme lopulta saada seksuaalisen käyttäytymisemme taas hallintaamme ilman mitään apua tai tukea. Mutta katsoessamme menneeseen huomaamme monen meistä tienneen, että seksuaaliset tapamme hallitsivat elämäämme. Meidän tuli ohjelmassa edetä pisteeseen, jossa pystyimme hyväksymään sen, ettemme pystyneet omin päin lopettamaan tekojamme. Itse asiassa saimme nähdä, että pystyimme lopettamaan ne vasta kun tiedostimme ja hyväksyimme tämän ristiriidan. Niin kauan kuin haimme yhä tyydytystä niistä ajoista, jolloin pelkästään näennäisesti hallitsimme tilanteen, me emme yksinkertaisesti olleet valmiita lopettamaan riippuvuuskäyttäytymistämme. Ne meistä, jotka kuluttivat aikaa ja energiaa osoittaakseen, ettei heidän seksuaalinen käyttäytymisensä aiheuttanut ongelmia, onnistuivat vain välttämään keskeiset kysymykset. Hallitsemamme erilliset satunnaiset tilanteet eivät olleet tärkeitä. Opimme ymmärtämään, että ajatus- ja käyttäytymistapojemme yleisilme oli tärkein ja että sen lisäksi tietyt ajattelu- ja käyttäytymistapamme aiheuttivat ongelmia elämässämme. Kun tarkastelimme asiaa äärimmäisen puolueettomasti, havaitsimme, että jos olisimme hallinneet asiat, meillä ei olisi ollut niin paljon ongelmia. Meidän ei esimerkiksi olisi tarvinnut ponnistella niin paljon ja vaarantaa työmme, terveytemme, ystävämme, perheemme ja elämämmekin riippuvuutemme vuoksi. Jos pakonomainen käyttäytymisemme olisi ollut vain huono tapa, ne suunnattomat ongelmat, jotka se aiheutti elämässämme, olisivat riittäneet muuttamaan meidät tai lopettamaan tapamme. Mutta se, että jatkoimme käyttäytymistämme
sen aiheuttamista ongelmista huolimatta, kertoi meille, että kyse oli riippuvuudesta. Tarkastelimme huolellisesti tekojamme, niiden vaikutusta elämäämme ja sitä, miltä se kaikki meistä tuntui. Usein perimmäinen ongelmamme ei ollut itse pakonomainen käyttäytymisemme vaan sen äärimmäinen vaikutus elämäämme. Useimmat meistä havaitsivat, ettei suurin ongelmamme suinkaan ollut käyttäytymisemme lopettaminen, vaan siitä jatkuvasti erossa pysyminen. Vaikka monet meistä eivät suhteellisen pitkiin aikoihin antautuneet riippuvuudelleen, he kuitenkin palasivat lopulta pakonomaisiin tapoihinsa. Lukemattomia kertoja lupasimme itsellemme, rakkaillemme ja Jumalallemme lopettaa ikuisiksi ajoiksi ja olla enää koskaan tekemättä sellaista. Ymmärrämme nyt, ettei kukaan addikti voi antaa tällaisia lupauksia. Se, ettemme onnistuneet pitämään sanaamme näissä asioissa, ei tarkoittanut, että valehtelimme. Emme onnistuneet pidättyvyyspyrkimyksissämme, koska meillä on riippuvuus. Ja voimattomuutemme vuoksi me emme addikteina yksinkertaisesti pysty tekemään ei koskaan / aina -tyyppisiä lupauksia. Lukemattomat itsellemme ja muille antamamme ja rikkomamme lupaukset sekä pakonomainen tarpeemme antaa riippuvuusyllykkeemme etusija elämässämme kaikkeen muuhun nähden saivat meidät itsemme ja läheisemme uskomaan, että olimme arvottomia ihmisiä. Tämä uskomus heikensi huonoa itsetuntoamme, lisäsi häpeäämme ja teki yhä ilmeisemmäksi, että lankeaisimme riippuvuuteemme. Mutta vaikka olimme tämän noidankehän vankeina, saatoimme nähdä, että jotakin oli äärimmäisen pahasti vialla. Tuolloin me emme pystyneet nimeämään, mikä oli vialla, tai ehkä yritimme syyttää kaikesta jotakuta tai jotakin muuta. Monet meistä tiesivät silti sydämessään kaiken aikaa, että seksuaalinen käyttäytymisemme liittyi siihen, että tunsimme asioiden olevan vialla. Monet ihmiset elämässämme olivat ehkä yrittäneet kertoa meille, että he näkivät meidän tuskamme, mutta me olimme aina liian peloissamme, liian vihaisia tai liiaksi takalukossa kuullaksemme heitä todella. Aluksi useimmat meistä pelkäsivätkin enemmän elämää ilman riippuvuuttamme kuin tuskallisen riippuvuuselämämme jatkamista. Mutta kun riippuvuuskäyttäytymisemme aiheuttama tuska kävi niin musertavaksi, että toipuminen näytti helpommalta vaihtoehdolta, pystyimme lopultakin myöntämään voimattomuutemme. Pitkään me kielsimme ongelmamme, vaikka toiset näkivät selvästi, mitä meille tapahtui. Muistelimme ylpeästi hyviä aikoja ja noina aikoina kokemiamme huippuhetkiä. Kun ongelmamme lopulta kasvoivat niin valtaviksi, ettemme enää voineet kieltää niitä tai olla välittämättä niistä, meitä ärsytti, kun jouduimme luopumaan parhaasta osasta elämäämme, kuten epäterveesti olimme ajatelleet. Seksuaalinen käyttäytymisemme oli aina ollut kanssamme meitä varten, ja uskoimme todella, ettei se koskaan hylkäisi meitä. Meitä suututti, että käyttäytymisemme oli muuttunut yksinkertaisesta tavasta paeta tuskaa pääasialliseksi tuskan lähteeksi elämässämme. Olimme vihaisia ja halusimme syyttää elämämme muita ihmisiä ongelmistamme: Ellei hän olisi pukeutunut sillä tavalla! He saivat minut tekemään sellaista! Se on heidän vikansa! Sinä näit, miten hän tyrkytti itseään; mitä muuta olisin voinut tehdä? Pystyimme syyttämään käyttäytymisestämme monia asioita kaikkea muuta kuin addiktiotamme. Syytimme käyttäytymisestämme elämänkumppanimme käytöstä tai työtämme. (Useimmat meistä halusivat jättää huomaamatta, että kaikkialla ympärillämme oli ihmisiä, jotka elivät vaativammissa ihmissuhteissa ja/tai samankaltaisissa työtehtävissä kuin me eivätkä kuitenkaan tehneet lainkaan sellaisia tekoja.) Monia meistä suututti lisäksi ajatus Jumalasta, joka antoi osaksemme sellaisen tuskan, jota aktiiviaddikteina jouduimme kestämään. Vihassamme oli järkeä; ensisijainen ongelmamme oli, minne ja miten me sen suuntaisimme. Kun opimme suuntaamaan vihamme takaisin riippuvuuteemme minne se kuuluikin käytimme siitä saamaamme energiaa pikemminkin toipumiseen kuin hyödyttömään ja hedelmättömään syyttelyyn. Aluksi me yritimme käydä kauppaa kummiemme, perheidemme ja itsemme kanssa Antakaa minun pitää tämä pala menneisyydestäni; turvaudun tähän käyttäytymistapaani vain erityistilanteissa! Ei kuitenkaan ollut kummimme eikä kenenkään muun vastuulla todistaa tai vakuuttaa, että olimme addikteja sen asian toteaminen kuului kokonaan meille itsellemme. Huomasimme, että todellisuudessa yritimme käydä kauppaa oman addiktiomme emmekä toisten ihmisten kanssa. Mutta addiktion kanssa ei voi käydä kauppaa. Kuten Iso Kirja muistuttaa: Puolinaiset toimenpiteet eivät auttaneet meitä vähääkään (s. 59). Kun todella
näimme oman voimattomuutemme, monet meistä tunsivat aluksi lähes ylivoimaista toivottomuutta. Tästä loukusta, jossa olimme, ei tuntunut olevan mitään ulospääsyä. Valitessamme toipumisen tien luovuimme muustakin kuin vain pakonomaisesta käyttäytymisestämme. Itse asiassa havaitsimme, että voidaksemme edistyä toipumisessamme meidän tuli luopua joistakin ystävistämme, harrastuksistamme, eräistä mieluisimmista rentoutumis- ja seurustelupaikoistamme sekä jopa osasta huumoriamme. Useimmille meistä oli äärimmäisen vaikeaa luopua näistä, mutta kummimme ja ryhmämme muut jäsenet auttoivat meitä pääsemään peloistamme ja sopeutumaan asianmukaisesti. Keskustellessamme toisten addiktien kanssa saatoimme itse nähdä, miten ihanat asiat ja ainutlaatuiset tunteet, jotka pystyimme kohtaamaan ja joiden kanssa tulimme toimeen, saattaisivat täyttää elämämme toipuvina addikteina. He kertoivat meille, ettemme aina olisi yhtä masennuksissa, ja vakuuttivat meille, että saamme toipumisemme palkaksi sellaista kasvua, jollaisesta saatoimme ainoastaan haaveilla, kun tulimme ohjelman piiriin. Aloimme luottaa siihen tukeen, jota nämä toipuvat addiktit tarjosivat meille, ja hyväksyä sen. Seksiriippuvaisina kohtaamamme ongelmat eivät tietenkään rajoittuneet seksuaaliseen käyttäytymiseemme. Useimmat meistä saattoivat nähdä seksiriippuvuutensa vaikuttaneen haitallisesti koko terveydentilaamme fyysiseen, sielulliseen ja henkiseen. Itse asiassa ensimmäisen askeleen toinen osa kohdistuu tähän kaikenkattavaan vaikutukseen. Saimme huomata, että hallitsemattomuus oli se hinta, jonka jouduimme maksamaan voidaksemme jatkaa pakonomaista käytöstämme. Huomaa, että ensimmäisessä askeleessa sanoja voimaton ja hallitsematon erottaa ajatusviiva eikä ja -sana. Olemme oppineet näkemään tämän johtuvan siitä, etteivät voimattomuus ja hallitsemattomuus edusta kahta erillistä vaan kahta toisiinsa kietoutunutta osatekijää addiktion vastustamattomassa etenemisessä. Itse asiassa tämä ajatusviiva on pikemminkin yhtäläisyysmerkki. Pakonomaisen käyttäytymisemme vallassa (voimattomina) kärsimme näiden toimien seuraamuksista (hallitsemattomuutemme). Ja kun taas sallimme elämämme muuttua hallitsemattomaksi (toimimattomaksi, järjestymättömäksi ja tasapainottomaksi), aloitimme riippuvuuskäyttäytymisemme uudelleen. Tämä kiertokulku jatkui, ja lopulta kehittyi kierre: voidaksemme haudata pakonomaisen käyttäytymisemme aiheuttaman tuskan/häpeän turvauduimme pakonomaiseen käyttäytymiseemme. Alkoi näyttää ja tuntua siltä, että olimme loukussa. Emme pystyneet lopettamaan riippuvuuskäyttäytymistämme. Huomasimme, ettei meidän yksinkertaisesti auttanut ajatella, että jos vain saisimme elämämme kuntoon, voisimme palata pakonomaiseen käyttäytymiseemme joutumatta enää koskaan kamppailemaan ongelmien kanssa. Meidän oli pakko tarkastella elämämme kaikkia alueita. Aivan kuten addiktiommekin, myös toipuminen vaikuttaisi kaikilla elämämme alueilla. Addiktiomme ymmärtäminen ja hyväksyminen on ensimmäisen askeleen työn ensisijaisia päämääriä. Mutta huomasimme, että tämän ymmärryksen ja hyväksynnän tulee olla enemmän kuin älyllistä hyväksyntää ja tapahtua myös tunteiden tasolla. Tiesimme päässeemme tähän, kun lopulta myönsimme olevamme seksiaddikteja ja pystyimme vapaasti puhumaan addiktiostamme muiden addiktien kanssa tuntematta häpeää. Saadaksemme täyden tunnetason ymmärryksen addiktiomme vaikutuksesta meihin kirjoitimme oman pakonomaisen käyttäytymisemme historian, joka keskittyi tuntemuksiimme ja tekojemme seuraamuksiin. Kirjoittaessamme tätä historiaa mieleemme nousi monia sellaisia muistoja ja tuntemuksia, joiden olimme toivoneet pysyvän ikuisesti unohduksissa. Tässä kohden monet meistä retkahtivat sairaalloisiin onnen tunteisiin ja muistoissa piehtarointiin ja alkoivat todella suunnitella tapoja toteuttaa uudelleen riippuvuustekojaan. Ilmaisimme asian suunnilleen näin: Se ei todellakaan ollut hullumpaa ja Ohoh, kylläpä tekisi mieli kaikkia noita hauskoja juttuja. Kirjoittaessamme historiaamme olimme kaikki yhtä mieltä siitä, että oli paras soittaa toiselle toipuvalle addiktille päivittäin. Tämä sitoutuminen yhteydenpitoon toisten addiktien kanssa vakuutti tavallaan, ettemme uudestaan sortuisi pakonomaiseen käyttäytymiseemme. Keskustellessamme toisten addiktien kanssa puhelimessa ajatuksistamme ja tunteistamme noina aikoina aloimme ymmärtää taas kerran, etteivät sellaiset sanat kuin hauska ja jännittävä kuvanneet oikealla tavalla sitä, mitä olimme joutuneet kokemaan. Polvistuminen julkisen käymälän eriössä, seksi vastenmielisen henkilön kanssa tai täysin tuntemattoman henkilön vierestä herääminen ovat kokemuksia, joita paremmin
kuvataan sanoilla pelko, yksinäisyys, epätoivo ja häpeä. Kerroimme tarinamme kummillemme ja/tai ryhmällemme, ja kummimme ja ryhmämme puolestaan osoittivat meille rakenteita, joita he saattoivat nähdä elämässämme, ja kysyivät meiltä niistä tosiasioista, joita he tunsivat meidän kaunistelleen tai välttäneen kokonaan yrittäessämme siten välttää hämmennystä, häpeää tai tuskaa. Aluksi oli kauhistuttavan pelottavaa jakaa henkilökohtaisia kokemuksiaan toisten kanssa. Kaikkein eniten pelkäsimme hylätyksi tulemista. Mutta meidät yllätti saamamme valtava hyväksyntä ja hellyys, kun kerroimme kaikkein tuskallisimmat salaisuutemme. Ja joka kerta, kun kerroimme tarinamme erillisistunnoissa, kokouksissa tai kahdennentoista askeleen työssä, eristyneisyytemme ja häpeämme väheni. Opimme myös jotakin uutta joka kerta, kun kerroimme tarinamme tai kuulimme toisten ihmisten tarinoita. Ja joka kerta, kun saimme muistutuksen tuohon elämäntapaan liittyvästä tuskasta, halumme toipua voimistui. Tarkastellessamme henkilökohtaisia tarinoitamme saatoimme nähdä pohjakosketuksemme tai jopa mahdollisesti sen täsmällisen hetken, jolloin sanoimme lopultakin: Tämä on liikaa; en pysty jatkamaan näin. Teen mitä tahansa, ettei minun tarvitsisi enää elää näin. Jokaiselle meistä tuo hetki tuli eri aikana ja eri vaiheessa pidätyksen yhteydessä, taas yhden läheisen ihmissuhteen katketessa, äärimmäisessä yksinäisyydessä, vaikka ympärillämme oli toisia ihmisiä, ja halutessamme kuolla päästäksemme koko jutusta lopullisesti. Mitä tapahtui tai ei tapahtunut, kun lopulta saimme tarpeeksemme? Jokaisen addiktin tulee itse määritellä pohjakosketuksensa. Jotkut niistä, jotka eivät koskaan kokeneet pohjakosketusta tai muuttuneet sen seurauksena millään tavoin, kokivat tuskallisen kuoleman aktiiviaddikteina. Kummimme rohkaisivat meitä pitämään ikuisesti mielessämme ne olosuhteet ja tuntemukset, jotka liittyivät pohjakosketukseemme. Meitä opastettiin tekemään näin, jotta voisimme hyödyntää näitä tuntemuksia oppainamme. Joka kerta, kun meille tuli mahdollisuus käyttäytyä pakonomaisesti, palautimme mieleemme pohjakosketuksemme yksityiskohdat ja kysyimme itseltämme: Onko se, mitä aion tehdä, sellaisen elämäntavan aiheuttaman tuskan arvoista? Niin kauan kuin säilytimme mielessämme rehellisen kuvan pohjakosketuksestamme, vastasimme aina itsellemme: "EI". Heti kun olimme jakaneet ensimmäisen askeleemme kummimme ja ryhmämme jäsenten kanssa, tunsimme kiusausta jakaa tarinamme ystäviemme ja perheittemme kanssa. Olimme innokkaita tekemään sen selittääksemme aiempaa käytöstämme heille. Mutta huomasimme, että oli eduksi odottaa ja kertoa tarinamme vasta sitten, kun olimme toipuneet pidemmän aikaa ja työstäneet useampaa askelta. Vielä silloinkin turvauduimme ryhmäomatuntoon voidaksemme päättää, keiden elämämme ihmisten tulisi tietää tosiasioita addiktiostamme sekä mitä ja kuinka paljon heidän tulisi tietää. Rehellisyys ei tarkoita sitä toisten käyttämistä hyväksi ja manipulointia paljastamalla tietoja tavalla, joka saattaisi vahingoittaa heitä. Useimmilla meistä oli vaikeuksia pysytellä sallittujen rajojen sisällä, ja olisimme saattaneet vahingoittaa itseämme ja muita lisää kertomalla heille tarinoidemme valikoimattomia yksityiskohtia. Monien muidenkin toipumisemme osatekijöiden kohdalla saimme havaita, että Hiljaa hyvä tulee on hyvä muistutus työstäessämme ensimmäistä askelta.