Teksti: Živilė Meškauskaitė Kesäkuu 2013 Kokonaistaideteoksen huoneissa katsaus Hvitträskin vaiheisiin, esineistöön ja Partage Plus hankkeeseen Hvitträskin päärakennus. Kuva: Markku Haverinen, Museovirasto 2000. (HK6473:2)
Alkusanat Vuonna 1896, ennen valmistumistaan Polyteknillisestä opistosta, Eliel Saarinen (1873 1950), Herman Gesellius (1874 1916) ja Armas Lindgren (1874 1929) perustivat arkkitehtitoimiston Gesellius, Lindgren & Saarinen (GLS). Heidän yhteisen toimistonsa tontin ostohetkellä vuonna 1901 arkkitehdit olivat jo niittäneet mainetta. Ansioita oli kertynyt esimerkiksi vuotta aiemman Pariisin maailmannäyttelyn Suomen paviljongin toteutuksen myötä. Suomen kansallismuseon arkkitehtuurikilpailun voitto sysäsi alkuun toimiston ja asuintilojen rakennusprojektin, jolloin alettiin kaataa hirsiä rakennusta varten. (Hausen 1987, 10.) Tämä oli konkreettinen alkupiste mielenkiintoiselle ja monisärmäiselle perheelämän ja työn yhdistävälle hankkeelle, Hvitträskille, jota kirjallisuudessa luonnehditaan usein kokonaistaideteokseksi. Kuten Marika Hausen (1987, 44) kiteyttää, suunnittelun lähtökohtana oli ajatus siitä, että työ, elämä ja taide ovat yhtä. Hvitträskin päärakennus, Kuva: Markku Haverinen, Museovirasto 2000. (HK6473:1) Perheen ja työn saman katon alle yhdistävä Hvitträsk rakennettiin aikana, jona arkkitehtuurin ihanteet olivat muuttumassa. Koettiin, että suomalaiset keskiajan rakennukset, kuten linnat ja kirkot ilmentävät jotain, mikä on ominaista juuri Suomelle. Näin empiren ja renessanssin ihanteita noudattavista rakennuksista painopiste siirtyi toisenlaiseen, suomalaiseksi rakentamiseksi miellettyyn, arkkitehtuuriin. Tähän yhdistyi myös kansainvälinen Arts and Crafts -liike, jossa korostuva materiaalien aitous merkitsi paikallisesti hirsiä ja graniittia. Rakentamisen ratkaisuihin haettiin näkemyksiä Skotlannista ja Yhdysvalloista. (Hausen 2002, 78.) Tässä tekstissäni keskityn erityisesti Hvitträskin päärakennukseen ja sen irtaimistoon sekä hyvin rajattuihin kiinteisiin sisustuselementteihin. Hvitträskin esineet ovat osa myös Partage plus -projektia. Esittelen projektin myöhemmin tekstissäni, sillä lähden liikkeelle katsauksella Hvitträskin rakennuksesta ja sen vaiheista, minkä jälkeen esittelen esineistöä ja siirryn tähän Euroopan Unionin rahoittamaan hankkeeseen.
Hvitträskin päärakennuksen vaiheista Kun tänä päivänä matkaa Hvitträskiin, ensin päättyy kunnallinen tie ja sitten alkaa jyrkähkö ja mutkitteleva nousu metsäistä tietä ylöspäin. Puolen tunnin ajomatkan päässä Helsingistä oleva tontti ei muistuta millään tavalla urbaania ympäristöä. Saapuessa rakennuksen piha-alueelle huomio kiinnittyy ensin kasvillisuuteen, joka on Hvitträskissä keskeinen osa kokonaisuutta. Kävijä kohtaa ensin osittain piilevän puutarhan, köynnökset ja muut istutukset. Köynnösten imaiseman rakennuksen pihat ovat samanaikaisesti villejä ja suojaisia, niissä on selkeä rakenne, joka kuitenkin noudattaa maiseman ehtoja. Kun kiertää rinteellä seisovaa taloa, hahmottaa rakennuksen korkean sijainnin, kivistä muuratun aidan ja ympäröivän vanhan metsän, joka rajaa järveä. Ateljeen ovi. Kuva: Ilari Järvinen, Museovirasto 2012. (HK7865:8) 1800- ja 1900-lukujen taitteessa Suomessa oli useampi tyylillisesti ja funktionaalisesti yhtenevä ateljeerakennusten ryhmä. Näille rakennuksille oli yhteistä poikkeaminen valta-arkkitehtuurista, mutta yhteneväisyyksiä löytyy myös sijainnin suhteen. Emil Wikströmin (1864 1942) Visavuori, Pekka Halosen (1865 1933) Halosenniemi ja esimerkiksi Akseli Gallen-Kallelan (1865 1931) Kalela olivat Hvitträskin tavoin järvimaisemissa olevia ateljeekoteja, jotka olivat pääkaupungin ulkopuolella. Tälle ilmiölle voi hahmotella kansainvälisiä vaikutteita ja vastaavanlaisia ratkaisuja oli myös esimerkiksi Ruotsissa Taalainmaalla. Näiden taiteilijakotien ajatuksena oli yhdistää luova työ ja perhe-elämä, mikä olisi Helsingissä tullut hyvin kalliiksi ateljeekotien edellyttämien kookkaiden puitteiden vuoksi. (Wäre 2002, 67.) Hvitträsk rakentuu ateljeen ympärille, mikä jakaa päärakennuksen etelä- ja pohjoispäätyyn, jotka olivat asuintiloja. Ateljeen jakava, keskiössä oleva rooli hahmottuu myös ulkoapäin sen yläpuolella ei ole muita kerroksia kuten rakennuksen muissa osissa ja tilan molemmin puolin on
päätyjen pääovet. Tällä hetkellä pohjoispääty ei ole vieraille avointa museotilaa, vaan sen tiettyjä huoneita voi vuokrata eri tarkoituksiin. Vielä yksi erillinen asuinrakennus oli myös samassa pihapiirissä. Tämä toimii nykyään ravintolana, päärakennuksen ollessa erityisesti Eliel Saarisen perintöä korostava museo. Marika Hausen on kuitenkin huomauttanut (2002, 79) tekstissään Saarinen and Germany, että Saarisen työpanosta on vaikea arvioida yksinään aikana, jolloin arkkitehtikolmikko teki tiivistä yhteistyötä. Rakennustöiden alettua ensin valmistui Hvitträskin piharakennus, jossa Saarinen asui päärakennuksen ollessa vielä kesken. Päärakennus oli asuttavassa kunnossa vuonna 1903. Hausen (1987, 12; 2002, 80) kuvailee, että Hvitträskin rakennusryhmä levittäytyy laajana kallion laella ja järveltä päin katsottuna rakennus näyttää kasvavan kalliosta. Tämä piirre voidaan yleisesti ottaen nähdä muissakin GLS-toimiston suunnittelemissa huviloissa, jotka palautuvat ja varioivat heidän suunnittelemaansa Suur-Merijoen kartanoa 1, joka valmistui samoihin aikoihin Hvitträskin kanssa. Huviloiden tyypillinen ympäristö oli metsät, jyrkät rinteet ja näiden mahdollistamat laajat näköalat aivan kuten Hvitträskissä. (Hausen 2002, 82.) Laajuudestaan huolimatta erityisesti päärakennus, joka toimii nyt museona, on elimellisesti jykevä osa maisemaa ja sitä jäsentävät pitkälle ikkunat, ovet, parvekkeet ja erkkerit. Niiden myötä jähmeä raja ulko- ja sisätilan välillä antaa periksi. Puu ja luonnonkivi korostavat yhteyttä luontoon, mikä tähdentyy entisestään erilaisten luontoaiheisten tekstuurien myötä. Ympäröivä maisema hahmottuu jatkuvasti niin terassin rakenteiden kuin ikkunoidenkin kautta. Rakennus sijaitsee monimuotoisessa luonnonkolkassa, jossa yhdistyy monia elementtejä, mikä luo vaihtelevan kokonaisuuden. Erityisesti korkea rinne saa aikaan väkevän kontrastin laakealle järvimaisemalle, joka on oleellinen osa rakennuksen ulko- ja sisätilaa. Rakennusta ympäröivä puutarha ja kesyttämätön kasvillisuus sitovat Hvitträskin osaksi maaperää, jolla ateljeekoti seisoo. Suomen kansallismuseon entinen ylijohtaja Ritva Wäre (1991, 185) aloittaa uraa uurtavan taidehistorian väitöskirjansa Rakennettu suomalaisuus: Nationalismi viime vuosisadan vaihteen arkkitehtuurissa ja sitä koskevissa kirjoituksissa loppukatsauksen maininnalla, että muun muassa Geselliuksen, Lindgrenin ja Saarisen suunnittelemissa rakennuksissa arkkitehtuuria jonkin verran tunteva ulkomaalainen näkee niiden erilaisuuden muiden maiden vastaavaan arkkitehtuuriin nähden. Selväpiirteistä tyyliä leimaa luonnonkivi, vaalea rappaus, punaiset tiilikatteet, julkisivujen epäsymmetrisyys ja yksityiskohtien pehmeä sekä usein samanaikaisesti raskas muotoilu. (Wäre 1991, 185.) Samankaltaisia ominaisuuksia oli myös kolmikon huvilarakennuksissa, joille 1 Suur-Merijoen kartanosta ks. lisää erityisesti taidehistorian väitöskirja Amberg, Anna Lisa: Kotini on linnani : kartano ylemmän porvariston omanakuvana: esimerkkinä Geselliuksen, Lindgrenin ja Saarisen suunnittelema Suur- Merijoki vuodelta 1904. Suomen muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja 111, Helsinki 2003.
tunnusomaisia piirteitä olivat valkeat, teksturoidut kipsiseinät, luonnonkiviperustat, pienet ikkunat, jyrkät tiilikatot, parvekkeet, erkkerit ja tornit (Hausen 2002, 82). Samanaikainen keveys, rouheus, orgaaninen pyöreys ja työstetty särmikkyys pätee myös Hvitträskin ulkomuotoon. Kuvaus ei kuitenkaan tyhjennä ateljeekodin olemusta, mikä on moniaistisen kokemuksen sanallistamiselle ominaista. Luonnon materiaaleista luotu rakennus tarjoaa aisteille monipuolista purtavaa, kylmästä pyöreästä kivestä teräväreunaiseen lämpimään puuhun. GLS-toimiston rakennuksia luonnehditaan usein kansallisromanttisiksi, mutta niiden suomalaiseksi mielletty omaleimaisuus ei saa häivyttää näkyvistä kansainvälisiä kytköksiä. Saarinen oli asennoitunut uuteen ulkomaiseen arkkitehtuuriin selvästi myönteisesti (Wäre 1991, 188). Arkkitehdin kiinnostus ankkuroitui erityisesti Saksaan, mikä oli tuolloin yleistä Pohjoismaissa (Hausen 2002, 79), eikä ollut välinpitämätön muun Euroopan taiteen liikehdinnälle. Itävaltalainen säveltäjä ja kapellimestari Gustav Mahler (1860 1911) kertoi kirjeessään vaimolleen Alma Mahlerille (1879 1964) vierailustaan Hvitträskissä. Hänen sanojensa mukaan rakennus oli upea täysin à la Hoffmann ja huoneet täysin à la Hohe Warte 2 (Hausen 1987, 60). Katkelma kirjeestä on konkreettinen esimerkki siitä, että rakennus on monisyinen luomus, johon liittyviä merkityksiä voi pohtia erilaisista näkökulmista. Mahler koki Hvitträskin Josef Hoffmannin, Wienin secessionistien keskeisen hahmon, luomuksen kaltaiseksi. Rakennuksen seistessä juurtuneena kiinteästi maisemaan, sitä voi tulkita eri konteksteja vasten. Näin kansallisten ihanteiden lisäksi rakennuksessa voidaan nähdä myös kansainvälisiä arkkitehtuurin keinoin ilmennettäviä aatteita ja käytännön ratkaisuja. Tupa. Kuva: Ilari Järvinen, Museovirasto 2012. (HK7865:14) 2 Wienin kaupungin Hohe Warte -alueen huvilat olivat arkkitehti Josef Hoffmannin uran merkkipaaluja. Rakennusten suhteen oli keskeistä sekä niiden keskinäinen että sisä- ja ulkotilojen harmonia. (Gronberg 2007, 129).
Elämästä Hvitträskissä Hvitträskin päärakennuksen sisäänkäynti johdattaa pienehköön eteiseen, josta on suora näköyhteys museomyymälään. Samassa kerroksessa on tupa, ruokasali ja ateljee kirjastoineen. Kerrosta ylempänä sijaitsevat Saaristen makuuhuone, kukkahuone, lasten makuu- ja leikkihuone. Noustessa vielä ylemmäksi tullaan kerrokseen, jossa on Saaristen tyttären Pipsanin huone, niin sanottu ruusukamari. Samassa kerroksessa on myös vaarinhuone ja kaikkein ylimpänä arkkitehtien huone, jonka molemmin puolin on vintti. Museomyymälän yhteydessä on museonhoitajan työtila, joka oli alun perin kodinhoitajan huone. Ateljeen kyljessä on myös pieni parvekkeellinen tila, jota käytti Loja Saarinen. Ruokasali. Kuva: Ilari Järvinen, Museovirasto 2012. (HK7865:13) Saaristen makuuhuone. Kuva: Ilari Järvinen, Museovirasto 2012. (HK7865:53) Hvitträskin kirjasto. Kuva: Ilari Järvinen, Museovirasto 2012. (HK7865:22) Kukkahuone. Kuva: Ilari Järvinen, Museovirasto 2012. (HK7865:39) Pohjoispääty ei ole osa varsinaista museota, mutta siihen pääsee myös ateljeen kautta. Kerrosta alempana on niin sanottu pokkamonttu, ylempänä kokoustilat. Ennen ylimpänä olevia museon esineiden säilytykseen käytettäviä huoneita on pieni keittiö.
Päärakennuksen kahdessa eri päädyssä, joita yhdisti ateljee, asuivat aluksi Lindgren ja Saarinen. Geselliuksen asunto oli eri rakennuksessa samassa pihapiirissä. Pohjoissiipi, jossa huoneet ovat tätä nykyä suhteellisen pieniä, oli Lindgrenien asuintilaa. Saarisen puoli oli eteläsiipi, jonka tilaratkaisut ovat pohjoispäätyyn verrattuna hyvin erilaisia. (Hausen 1987, 22 24.) Erityisesti eteläsiiven tuvassa ja ruokasalissa huomio kiinnittyy vaihtelevaan huonekorkeuteen, korkeuden aistimista korostaviin portaisiin ja huoneiden keskikohdasta avautuvaan avaruuteen. Ikkunat on sijoitettu niin, että valo on aina pehmeä ja tila hämärtyy voimakkaasti huoneen keskiosaa kohti. Yläkerran kukka- ja lasten makuuhuone ovat ateljeen lisäksi rakennuksen valoisimmat tilat, joissa päivänvalo ulottuu myös huoneen vastakkaiseen seinään. Lasten makuuhuoneen ikkuna on tosin alun perin ollut noin kolmannes nykyisestä koosta (Hausen 1987, 50). Lindgrenin pohjoispääty edusti selväpiirteisimmin suomalaiseksi tyyliksi käsitettyä suuntausta. Rakennuksen osa oli tuolloin tummaa hirttä sisätiloja myöten ja massiiviset huonekalut olivat harvassa. Hausenin mukaan tilan voi tulkita edustaneen GLS-yhteistyönä toteutuneen Helsingin Kluuvissa sijaitsevan Pohjolan toimitalon rakennuksen kansallisromanttisen arkkitehtuurin ihanteita. Pohjolan viisikerroksisen rakennuksen torni, viittaukset Kalevalaan hirsirakentamisen ohella, olivat kansallisromanttisen arkkitehtuurin näytteitä, jotka puhuttelivat nimenomaan Lindgreniä. Juuri hänen luonnoskirjoistaan ilmenee erityinen panos Pohjolan rakennuksen ornamentiikkaan. Kolmikon toimistossa Lindgren oli erityisesti kiinnostunut englantilaisesta perinteestä, vaikkakin kuten Hausen tähdentää, The Studio kuului jokaisen itseään kunnioittavan arkkitehdin lukemistoon. (Hausen 2002, 79 81.) Mitä tulee sisätiloihin, jo vuonna 1903 valmistuneen Suur-Merijoen kartanon kohdalla ihanteet tulivat Saksasta ja Itävallasta, jossa arkkitehtuurin aallon harjalla oli Mahlerin mainitsema Josef Hoffman. Suur-Merijoen kartanon sisustukseen sekoittui myös Charles Rennie Mackintoshin vaikutteita, jotka kiinnostivat erityisesti Geselliusta. Tässä valossa GLStoimiston aikaansaannosten tarkastelu ainoastaan kansallisina projekteina olisi Hausenia mukaillen raju yksinkertaistus. (Hausen 2002, 81.) Hvitträsk oli tila, jossa ei vedetty rajoja työn, taiteen ja perhe-elämän välille. Tämä vastalause teollistumisen myötä syntyneelle työn ja perheen erottamiselle oli Arts and Crafts -liikkeen idealistinen ja keskeinen ajatus, joka ilmeni esimerkiksi William Morrisin (1834 1896) Red Housessa 3. Saariset jatkoivat aatteen mukaista elämäntapaansa myös muutettuaan Yhdysvaltoihin vuonna 1923. Yksi Eliel Saarisen merkittäviä saavutuksia on Cranbrookin monitaiteisen koulutusyhteisön rakennukset, jonka osalta suunnittelutyöhön osallistui koko perhe. (Balmori 1994, 3 Lontoossa vuonna 1859 valmistunut keskeinen Arts and Crafts -liikkeen rakennus, jonka suunnittelivat William Morris ja Philip Webb (1831 1915). Rakennuksessa korostuvat jyrkät tiilikatot, luonnon materiaalit ja ennen kaikkea perheelämän ja luovan työn yhdistäminen.
57.) Tältä osin Saariset jatkoivat Cranbrookissa sitä, minkä olivat aloittaneet jo Hvitträskissä. Perhe ei ollut erillään työstä, vaan kyseessä oli monipuolinen yhteisöllisyyden muoto, joka sisälsi avustajia ja ystäviä, jotka toisinaan oleskelivat Hvitträskissä pitkiäkin aikoja. Kirjallisuudessa hahmottuu, kuinka merkittävä osa elämää Hvitträskissä olivat myös siellä vierailleet henkilöt. Heidän joukossaan olivat jo aiemmin mainittu Gustav Mahler, Maksim Gorki, Suomen taiteen kärkinimiä, kuten Akseli Gallen-Kallela ja Eero Järnefelt, myös Louis Sparre ja Carl Milles. Lisäksi Jean Sibelius ja Robert Kajanus olivat Saaristen vieraina. Saarisen kanssa yhteistyötä tehneet piirtäjät ja arkkitehdit asuivat rakennuksessa. Mahler on kirjeessään muistellut vierailuaan Hvitträskissä, veneretkeä, arkkitehteja ja Gallen-Kallelaa maalausintoineen. Gorkin vierailu liittyi hänen ystäväänsä Gallen-Kallelaan ja poliittisiin levottomuuksiin. (Tirkkonen 1997, 130; Hausen 1987, 5860, 64). Kirkkonummella sijaitseva Hvitträsk ei näin ollut lainkaan eristäytynyt, vaikkakin sijaitsi Helsingin kaupunkimiljöön ulkopuolella. Kulttuurinen ja sosiaalinen elämä oli rakennuksessa vilkasta, kansainvälistä ja monipuolista koko perheen ollessa osa tuota laajaa yhteisöä. Loja Saarisen aikaansaannokset olivat merkittävä osa niin Hvitträsk-kokonaisuutta kuin Cranbrookiakin (Balmori 1994, 57). Loja oli ollut kuvanveistäjä, mutta keskittyi naimisiinmenon jälkeen tekstiileihin ja puutarhaan (Tirkkonen 1997, 133 135). Loja teki batiikkitöitä sekä suunnitteli ja ompeli itse omat vaatteensa. Kukkahuoneessa hän kasvatti orkideoja ja vuoden 1918 kansalaissodassa Loja hoiti loukkaantuneita Hvitträskissä. (Hausen 1987, 44, 50, 64.) Tälläkin hetkellä Hvitträskin rakennuksen tiloissa on mitä todennäköisimmin Loja Saarisen suunnittelemia tekstiilejä, esimerkiksi valaisimien varjostimia. Orgaanisin kuvioin koristellut silkkibatiikkiset esineet eivät kuntonsa vuoksi ole esillä, mutta dokumentoituina ne ovat kiinnostuneiden saavutettavissa. Riippuvalaisin (batiikki), inv. 99050:335. Kuva: Ilari Järvinen, Museovirasto 2012. Armas Lindgren perheineen muutti Hvitträskistä Helsinkiin Kulosaareen asuttuaan pohjoispäädyssä vain vuoden verran. Geselliukset muuttivat Lindgrenien tilalle ja tekivät jo silloin perusteellisia muutoksia. Gesellius ja Saarinen jatkoivat yhteistyötään vielä muutaman vuoden ajan, mutta 1910-
luvun alussa Gesellius sairastui vakavasti ja kuoli vuonna 1916. Gesellius haudattiin Hvitträskiin rantaan, kuten aikanaan Saarinenkin ja hänen vaimonsa Loja. Geselliuksen kuoleman jälkeen Hvitträsk siirtyi kokonaan Saarisille, joilla oli kaksi lasta, Pipsan (Eva Lisa) ja Eero. Saaristen perhe asui Hvitträskissä vuoteen 1923, jolloin he muuttivat Yhdysvaltoihin. (Tirkkonen 1997, 127130.) Koska Saariset asuivat Hvitträskissä arkkitehtikolmikosta pisimpään, museo keskittyy erityisesti Eliel Saarisen perintöön. Sitä vaihetta kun Saariset muuttivat Yhdysvaltoihin Hausen (1987, 66) kuvailee sanoin: Sen jälkeen Hvitträskissä vallitsi hiljaisuus. Vaikka asuessaan Yhdysvalloissa Saarinen kokoontuikin kesäisin sukuineen Hvitträskiin (Hausen 1987, 67), muutto oli epäilemättä suuri käännekohta rakennuksen historiassa. Saarinen myi rappeutuvan Hvitträskin vuonna 1949 varatuomari Rainer Vuoriolle ja hänen kirjailijavaimolleen Anelma Vuoriolle. Siinä vaiheessa rakennus oli läpikäynyt muutoksia, joista merkittävin lienee pohjoispäädyn kohtalo. Vuonna 1922 tulipalo oli tuhonnut Lindgrenien päädyn ja Eero Saarisen suunnittelema korvaava pienempi tila valmistui 1930-luvun alussa. Vuoriot kunnostivat rakennuksen ja sisustuksen. Heidän aikanaan Hvitträsk oli edelleen vieraanvarainen rakennus, mutta se ei enää toiminut vakituisena asuntona. Varatuomarilla oli niin terveyteen kuin talouteenkin liittyviä ongelmia ja Vuoriot myivät Hvitträskin Kansallis-Osake-Pankille, minkä jälkeen omistus siirtyi Gerda ja Salomo Wuorion säätiölle. Säätiö saneerasi Hvitträskin vuosina 1969 1971 ja Suomen valtio osti sen vuonna 1981. (Tirkkonen 1997, 136 137; Hausen 1987, 65 67.) Esineistöstä Hvitträskin vaiheet ovat olleet myrskyisiä tulipaloja myöten. Tupa, ruokasali, makuuhuone, kukkahuone, ruusukamari sekä osa toimistoa ovat rakennuksen vähiten muuttuneita huoneita (Amberg 1987, 79). Rakennuksen mutkikas omistushistoria muodostaa oman luontevan haasteensa alkuperäisen esineistön ja tilojen hahmotuksessa ja inventoinnissa. Rakennuksessa on asunut useita henkilöitä, ja korjauksia sekä muutoksia on tehty useissa eri vaiheissa. Muutostöitä ei ole aina järjestelmällisesti dokumentoitu ja jälkipolvilla on ollut niiden suhteen työsarkaa. Hvitträskin irtaimiston inventoinnin yhteydessä vuonna 1999 Anna-Lisa Ambergin kirjoittamassa saatteessa rakennuksen esineistö on jäsennetty neljään alaryhmään. Saarisen aikaiset esineet vuosilta 1903 1949 ovat Eliel ja Loja Saarisen sekä heidän taiteilijaystäviensä suunnittelemia ja muodostavat museon sydämen. Anelma ja Rainer Vuorion hankintoja on jäljellä konkurssihuutokaupan jälkeenkin, mutta näiden esineiden määrä on pieni. Gerda ja Salomo
Wuorion säätiön aikana Hvitträskiin hankittiin erityisesti pienesineitä tyyliperustein. Hvitträsksäätiön myötä museon kokoelmaa täydennettiin vuosina 19811999 Eliel Saarisen tuotantoon tai rakennukseen liittyvillä esineillä. Alkuperäisten piirustusten perusteella on teetetty myös kopioita. (Amberg 1999, 4.) Niiden valokuvien perusteella, jotka Saarinen otti asuessaan vielä Suomessa, sisustusesineistä on jäljellä kolme neljäsosaa. Näyttää siltä, että Hvitträskiin on hankittu erityisesti uusia tekstiilejä ja valaisimia. (Amberg 1987, 79.) Hvitträskin päärakennuksessa on lattiamateriaaleina puu, kaakeli ja linoleumi, seinissä on muun muassa kangastapetteja. Lämmitys toimi aikanaan usean uunin voimin. Tuvassa ja ruokasalissa on kiinteät, kookkaat sohvat, makuuhuoneissa on kiinteitä alkoveja. Saarisen asunnossa on tehty useita remontteja, mutta joitakin huoneita ei missään vaiheessa sisustettu Saarisen suunnittelemilla huonekaluilla. (Amberg 1987, 79 84.) Ruusukamarin alkovi. Kuva: Ilari Järvinen, Museovirasto 2012. (HK7865:56) Saarinen suunnitteli Hvitträskiin kuitenkin useita kalustoja, esimerkiksi tupaan, ruokasaliin, makuuhuoneisiin ja kirjastoon. Rakennuksessa olevista Saarisen suunnittelemista huonekaluista eniten on tuoleja, jotka vaihtelevat lasten leikkihuoneen yksinkertaisista jakkaroista erilaisiin pinnaja reliefikoristeltuihin nojallisiin tuoleihin. Erilaisten pinnaratkaisujen lisäksi merkille pantavaa on kalusteiden vaaleneminen yläkertaa kohti: makuuhuoneiden kalustot ovat eri sävyjen valkoisia, kun taas tuvan, ateljeen, kirjaston ja ruokasalin kalusteiden väri on tummempi ruskea. Sisustuksen ydintä ovat niin kaakeliuunit kuin tekstiilitkin, kuten esimerkiksi ryijyt. Esillä olevat tekstiilit ovat pääosin Suomen Käsityön Ystävien valmistamia kopioita. Erityisesti alkuperäiset luonnonmateriaaleista valmistetut ryijyt ovat alttiita tuholaisille ja muille olosuhteiden vaihteluille. Jälkimmäisiä silmällä pitäen joihinkin ikkunoihin on asennettu UV-valoa suodattavat verhot. Uunit puolestaan kiinnittävät välittömästi huomion kun astuu mihin tahansa huoneeseen kiiltävät kaakelit pakotuskoristeltujen luukunovien kanssa muodostavat vaikuttavan kokonaisuuden. Kevyen
vaalea kukkahuone, jossa leijuu linoleumista peräisin oleva pellavaöljyn haju, on ainoa uuniton huonetila. Hvitträskin Saarisen aikainen esineistö on myös osoitus laajasta yhteistyöstä eri taiteilijoiden, valmistajien, paikallisten käsityöläisten ja muiden ammattiryhmien kanssa. Tämä ilmenee erityisesti uunien kohdalla, sillä niissä on tarvittu monipuolista osaamista. Vuosina 1902 1904 Saarisen Hvitträskin huonekaluja valmisti N. Bomanin höyrypuusepäntehdas. Kaakeliuunien kaakelit ovat peräisin Helsingistä Wilh. Andstenin kaakelitehtaalta, uunien metalliosia ovat valmistaneet ainakin taiteilija Eric O. W. Ehrström 4. Melkein koko ajan ennen Saaristen muuttoa Yhdysvaltoihin Hvitträskiä valaistiin öljy- ja kaasulampuilla sekä kynttilöillä.1920-luvulle tultaessa Hvitträskrakennus oli kuitenkin teknisesti hyvin ajan tasalla. Siellä oli sähkö, vesijohto, viemäri ja lämmityslaitteet. Sähkövalo saattoi olla syynä siihen, että joihinkin vanhoihin valaisimiin suunniteltiin batiikkivarjostimia. (Amberg 1987, 82, 84-85, 88, 90, 103.) Eliel Saarisen suunnittelema makuuhuoneen kaluston tuoli (inv. 99050:227). Kuva: Ilari Järvinen, Museovirasto 2012. 4 Eric O. W. Ehrström (1881 1934) oli taidetakoja ja koristetaiteilija. Hänen laajalle tuotannolleen ominaisia ovat erityisesti erilaiset metallipakotustyöt, joita on mm. Hvitträskissä. Hänen tuotantoaan ovat esimerkiksi Suomen kansallismuseon kupariovet.
Valaisimia muunneltiin myöhemminkin. Eräs talon alkuperäisistä valaisimista muotoiltiin Vuorioiden aikana paperikoriksi ja sen tilalla riippuu nyt rekonstruktio. Tämä on kuvaava esimerkki siitä, kuinka rakennusta asuttaneet henkilöt ovat muokanneet esineellistä ympäristöään, mitä on myöhemmässä vaiheessa pyritty korjaamaan. Tuvan kookkaan, puisen riippuvalaisimen suunnitteli niin ikään myös Loja Saarinen (Amberg 1987, 92). Paperikoriksi muutettu valaisin (inv. 99050:72). Kuva: Ilari Järvinen, Museovirasto 2012. Runsaan sadan vuoden jälkeen Hvitträskin valmistumisesta inventointiluettelossa on noin 450 esinettä, joista noin 130 edustaa Eliel Saarisen omaa tuotantoa. Erityisesti kopiot ovat olleet inventoinnin yhteydessä ongelmallisia. Niitä on teetetty kaikkina kausina Saaristen jälkeen ja erityisesti vuosina 1969 1970 niitä syntyi runsaasti. (Amberg 1999, 4.) Joidenkin esimerkiksi 1970- luvulla valmistettujen esineiden kohdalla on ollut epäselvyyksiä ajoituksesta, toisin sanoin alkuperäisyydestä. Tällä hetkellä Hvitträsk on siis kokonaisuutena laajempi kuin vain 1900-luvun alkukymmeniin rajoittuva otanta. Se edustaa myös myöhempiä käsityksiä museon ideasta, sen funktiosta ja luonteesta. Koska rakennus oli välillä yksityisomistuksessa, se lisää omia ulottuvuuksiaan rakennusta on käytetty ja muokattu erityisesti irtaimiston osalta. Vaikka esineistön kannalta tämä on haasteellista, se on kuitenkin yksi elävä ja väistämätön vaihe talon historiassa. Vuorioiden elämä on lisännyt hajontaa ja kerrostumia, mutta myös ylläpitänyt Hvitträskin asemaa ja funktiota elettynä tilana. Hvitträskin sisätiloja jäsentävät erityisesti kiinteät sisustuselementit, kuten edellä mainitut uunit, alkovit ja kiinteät sohvat. Toisin kuin muu irtaimisto, nämä ovat fyysisesti osa rakennusta. Tämän vuoksi näihin sisustuksen osiin on kohdistunut suhteessa vähemmän muutostöitä verrattuna muuhun kalustukseen. Amberg luokittelee kyseiset kiinteät sisustuselementit talon vanhimmaksi kerrostumaksi, englantilaisperäiseksi sisustustavaksi (Amberg 1987, 103). Monissa Eliel Saarisen Hvitträskiin suunnittelemissa kalustoissa saattoi itse asiassa olla niin kiinteitä kuin irrallisiakin osia. Esimerkiksi tuvan kalusto on laaja kokonaisuus, jossa sohva on kiinteä rakennuksen osa. Ruusukamarin alkovikin on sekä osa rakennusta että kalustoa, johon kuuluu muun muassa tuoleja, pöytä ja yöpöytä. Nämä kiinteiden ja irrallisten kalusteiden kokonaisuudet konkretisoivat kuinka kokonaisvaltaiseksi ja saumattomaksi kokonaisuudeksi Hvitträsk oli tarkoitettu.
Tämän hetkinen Hvitträskin irrallinen esineistö voidaan karkeasti jäsentää muutamaksi ryhmäksi. Keskeisimpänä ovat Eliel Saarisen suunnittelemat kalusteet. Niistä joissakin on esimerkiksi intarsia- ja reliefikoristeluja, toiset ovat muotokieleltään pelkistettyjä ja selkeitä. Talossa on muitakin alkuperäisiä kalusteita, jotka eivät ole arkkitehdin suunnittelemia. Tällaisia ovat esimerkiksi korituolit ja kevytrakenteiset, kiiltävän mustat ja istuinosaltaan punotut Riika-tuolit. Osa kalusteista on kopioita eivätkä kaikki alkuperäisetkään sijaitse päärakennuksessa. Rakennuksessa on myös kupariesineitä, takkavälineitä, astioita, keramiikkaa ja muuta kodin irtaimistoa. Riika-tuoli (inv. 99050:122). Kuva: Ilari Järvinen, Museovirasto 2012. Omana mielenkiintoisena kokonaisuutenaan voi nähdä myös erilaiset luonnokset ja taideteokset, joista osa on Eliel Saarisen, osa muiden taiteilijoiden käsialaa. Joukossa on esimerkiksi Akseli Gallen-Kallelan grafiikkaa. Loja Saarisen batiikkityöt ovat huikea ja hauras osa tekstiilitaiteen historiaa ja kokonaistaideteoksen aatetta. Rakennuksessa on esineistöä, jonka asema museokontekstissa on mutkikas tai peräti ongelmallinen. Riika-tuolit olivat pitkään asiakkaiden käytettävissä, samoin jotkut muutkin kalusteet. Ullakko- ja muissa olosuhteiltaan epävakaissa tiloissa on esineistöä, joka pitää sijoittaa muualle. Joukossa on muun muassa verhoiltuja kalusteita ja kaksi purettua kaakeliuunia. Päärakennuksen lisäksi esimerkiksi huonekaluja on muuallakin tähän olisi syytä paneutua tulevien vahinkojen välttämiseksi ja koherentimman kokonaisuuskuvan muodostamiseksi. Inventointi ja dokumentointi on kattanut kuitenkin huomattavan osan Hvitträskin irtaimistoa, mikä on niin kulttuuriomaisuuden suojelua kuin sitä koskevan tiedon kokoamista ja levittämistäkin. Partage plus ja Europeana Partage plus hankkeen tarkoituksena on koota eurooppalaista art nouveau -kauden taidetta
digitoituna Europeana-sivustolle. Hanke alkoi vuoden 2012 maaliskuussa ja päämääränä on kahden vuoden aikana digitoida noin 75000 kohdetta, joista 2000 skannataan kolmiulotteisina. Projektiin ottaa osaa 23 tahoa 17:sta eri maasta. Edustettuna ovat esimerkiksi Ruotsi, Kroatia, Belgia, Itävalta ja Puola. Suomen osalta Suomen kansallismuseolle kuuluva Hvitträsk on esineistöllään osa projektia. Museovirasto on sitoutunut digitoimaan Hvitträskin noin 450 esinettä, joista osa myös 3D-skannattiin. (www.partage-plus.eu 21.10.2012.) Projektissa keskeinen ajatus on, että monella taholla on suuri kiinnostus art nouveau -kauden taidetta ja esineitä kohtaan. Suuntaus läpäisi 1800- ja 1900-lukujen taitteessa eurooppalaisen taiteen ja muotoilun. Modernistiset aatteet, joiden keskiössä oli irtaantuminen perinteistä ja arkkitehtuurin osalta erityisesti yksityiskohdista ja koristeista, aiheuttivat art nouveaun tilapäisen unohtumisen tai jäämisen paitsioon, mutta sittemmin mielenkiinto on elpynyt. Myös UNESCO on listannut kyseisen suuntauksen monumentteja perintölistalle arvokkaina kulttuuriperinnön kohteina. ( www.partageplus.eu 21.10.2012.) Listalla on esimerkiksi Latvian pääkaupungin Riikan historiallinen keskusta (whc.unesco.org 21.10.2012). Koottu aineisto suunnataan sekä yksityiselle että julkiselle sektorille. Aineiston potentiaalisiksi käyttäjiksi on arvioitu kuraattorit, art nouveau -perinnöstä kiinnostuneet yhteisöt, keräilijät, myyjät, opetustahot, media ja tutkijat. Partage plus -sivuston tarkoituksena on vastata käyttäjien tarpeisiin esimerkiksi kokoamalla keskitetysti tietoa suuntauksesta ja tekemällä konkreettiset kohteet saavutettaviksi Europeana-kokoelmatietokannan kautta. Partage plus tarjoaa keinot aineiston digitoinnille eri lähteistä ja koottu aineisto voidaan julkaista edellä mainitussa Europeana-kokoelmatietokannassa. Tämän hankkeen kansainvälisyyden myötä ilmenee myös art nouveaun monimuotoisuus kyseessä oli murroskauden taide, joka liittyi vahvasti muun muassa teollistumiseen. Liberty style, Jugenstil ja secession, kaikki paikallisia suuntauksen nimityksiä, palautuvat ennenkin mainitsemaani Arts and Crafts -liikkeeseen. Eliel Saarisen ohella art nouveaun edustajina voidaan mainita Victor Horta (1861 1947), Henri van der Velde (1863 1957) ja Alphons Mucha (1860 1939). ( www.partage-plus.eu 21.10.2012.) Europeana-kokoelmatietokannan myötä ennennäkemättömän laajat aineistot ovat entistä helpommin saavutettavia. Sivuston viisikohtainen strategia koostuu tiedon kokoamisesta, kulttuuriperintösektorin työn helpottamisesta, tiedon jakamisesta ja sitouttamisesta kulttuuriperinnön hyväksi. Se on yhteinen kulttuurinen missio, jonka ydinajatus näyttää toteutuvan hyvin. Aineistoa on 34. maasta ja kahdelta tuhannelta taholta, digitoituja kohteita on yli 20 miljoonaa. (pro.europeana.eu 21.10.2012.) Sivusto on kunnianhimoinen näyte tiedon saavutettavuudesta, tutkimustyön laajenemisesta ja poikkitieteellisestä yhteistyöstä. Tämän myötä Europeanan voi nähdä luovan aivan uudenlaisen verkoston, johon kuuluu museoita, tutkijoita ja
yksityisiä henkilöitä sekä eri alojen edustajia. Hvitträskin vuonna 1999 Anna-Lisa Ambergin inventoima esineistö oli tarkoitus digitoida ja saattaa osaksi Europeana-kokoelmatietokantaa. Keskeisiä työvaiheita olivat esineiden valokuvaus, esineistöä koskevien tietojen tarkistaminen ja syöttäminen Museoviraston Musketti-tietokantaan sekä vuoden 2013 alussa suoritettu kolmiulotteinen mallinnus. Mallinnukseen valituista esineistä osa karsiutui teknologian edellyttämien ominaisuuksien tähden, mutta kolmiulotteinen mallinnus suoritettiin esimerkiksi lukuisille kupari- ja keramiikkaesineille sekä tuoleille. Mallinnus tarjoaa uudentyyppisen, hyvin informatiivisen ja täysin non-destruktiivisen keinon tarkastella kohdetta kolmiulotteisena olematta samassa tilassa. Skannauksen suorittavan yrityksen sivustolla tuodaan esille, että virtuaalimallin lisäksi kolmiulotteinen mallinnus on sovellettavissa restaurointiin ja esineen kunnon tarkkailuun (http://blog.steinbichler.com 21.10.2012). Itse näen, että kohteen perinpohjainen ja laaja dokumentointi on myös keino suojella kulttuuriperintöä ja saada siitä monimuotoista tietoa. Tämä yhdistettynä Europeana-kokoelmatietokannan mahdollistamaan saavutettavuuteen noudattaa mainiosti vapaan ja saavutettavan tiedon ihannetta ja ajatusta muuallekin kuin seiniensä sisäpuolelle ulottuvasta museosta. Hankkeen yhteydessä jotkut Hvitträskin esineet arvioitiin uudestaan. Samalla esineistön kokonaistilanne piirtyi selkeämpänä esiin, esimerkiksi mihin huonekaluja on sijoitettu ja mikä on niiden kunto. Myös lukumäärä ja muut yksityiskohdat tulivat tarkistetuiksi. Niin vuoden 1999 inventointi kuin tämäkin projekti painottuu Hvitträskin päärakennuksen esineistöön, josta pieni osa on Museoviraston keskusvarastossa ja yksittäisiä kappaleita esimerkiksi Suomen kansallismuseossa. Valitettavasti hankkeeseen ei ollut mahdollista sisällyttää kaikkia Hvitträskin tontilla olevia esineitä, mutta projektin runkona ollutta esineluetteloa päivitettiin jossain määrin. Vuonna 1999 inventoinnin yhteydessä laadittu luettelo on täydentynyt esimerkiksi Loja Saarisen pienoismallien rakentamisessa käytetyillä puupalikoilla ja piirustuslevyllä, jotka kummatkin liittyvät aivan fyysisesti Hvitträskissä tapahtuneeseen suunnittelu- ja luomistyöhön. Nämä kaikki esineet, myös esinesarjat, valokuvattiin yksitellen ja niitä koskevat tiedot tulivat aluksi osaksi Musketti-tietokantaa. Esinekortissa on mittojen ja muiden ulkoisten tekijöiden lisäksi kohtansa esimerkiksi alkuperälle, valmistajalle ja kontekstille, mikä mahdollistaa erilaisten asiayhteyksien hahmottumisen. Samalla Hvitträskin irtaimisto on siten omana kokonaisuutenaan tietokannassa, mikä helpottaa niin tutkimusta kuin yleistäkin kokoelmien hallintaa. Partage plus -projektin mahdollistama Europeana-kokoelmatietokanta tuo Hvitträskin perinnön läsnäolevaksi osaksi Euroopan laajuista kulttuuriperintöä. Arkkitehdit eivät työskennelleet
eristyksissä ja tämä hanke loppujen lopuksi noudattaa myös kokonaisvaltaisen osallistumisen ja yhteisöllisyyden ajatusta, jonka voi nähdä olleen myös Hvitträskin taustalla. Ateljeekodissa yhdistyivät yksityinen elämä, työ ja taide, eikä siinä rajattu erilleen elämän eri osa-alueita. Europeanan myötä arkkitehtien Hvitträskiin liittyvä perintö ylittää institutionaaliset raja-aidat ja on osa kansainvälistä art nouveau -liikettä, joka portaalin myötä ei noudata keinotekoisia rajauksia. Partage Plus on runsas otanta siitä ajasta taiteen maailmassa, missä GLS-toimiston arkkitehdit elivät, yhteydessä eri taiteilijoihin. Monisuuntainen yhteys hämärtyy helposti staattisessa museossa, mutta hahmottuu jälleen tämän kaltaisen verkoston myötä.
Lähdeluettelo Painamattomat lähteet: Amberg, Anna-Lisa. Hvitträskin päärakennuksen inventointi. Osat I-IV. 1999, Museovirasto. www-lähteet: http://www.europeana.eu/portal/ (24.10.2012). http://www.partage-plus.eu (24.10.2012). http://whc.unesco.org (24.10.2012). Kirjallisuus: Amberg, Anna-Lisa. Luettelo Eliel Saarisen asunnon sisustuksista. Hvitträsk koti taideteoksena. Otava. Keuruu, 1987. Balmori, Diana. Cranbrook: The Invisible Landscape. Journal of the Society of Architectural Historians. Vol. 53, No.1. University of California Press, 1994. Gronberg, Tag. Vienna, City of Modernity 1890-1914. Peter Lang AG, International Academic Publishers. Bern, 2007. Hausen, Marika. Hvitträsk koti taideteoksena. Hvitträsk koti taideteoksena. Otava. Keuruu, 1987. Hausen, Marika. Saarinen and Germany. Now the light comes from the north art nouveau in Finland. Bröhan-Museum, 2002. Tirkkonen, Marja-Liisa. Suomalaisia kulttuurikoteja.wsoy. Porvoo,1997. Wäre, Ritva. Rakennettu suomalaisuus. Nationalismi viime vuosisadan vaihteen arkkitehtuurissa ja sitä koskevissa kirjoituksissa. Suomen muinaismuistoyhdistys, 95. Helsinki, 1991. Wäre, Ritva. National Romanticism in Finnish Architecture. Now the light comes from the north art nouveau in Finland. Bröhan-Museum, 2002.