Poleemi 4/2010 35. vuosikerta

4 / 10

4 5 5 6 7 8 10 12 17 20 22 26 31 34 36 38 39 40 41 42 Sisällys Pääkirjoitus Elina Manninen Opinnoista Mikko Virta Alumneista Tuomo Lappalainen Vaihtopalsta Jannika Ranta Gradupalsta Maria Tomminen Kun jalkapallo puettiin mustaan Joonas Ranta Erämaan lain vallitessa Toivo Martikainen Geopolitiikka kannattaa pitää mielessä Elina Manninen "Huipulle ja yhteiskuntaan!" Anni Mäkeläinen Zagrebin kartoitus Eetu Jokela Historiantutkimus ja nykypäivä Mikko Virta Päivä punakaartissa Ilmar Metsalo Sexo, drogas y rock'n roll Eveliina Anteroinen Oikeistolainen - Tuure Junnilan elämäkerta Veikko Jarmala Akateeminen perseily Antti Vainionpää Tohtorin Lukuvinkki Ilona Kemppainen Sanoja kauempaa Poleemi 1975 Puheenjohtajalta Elina Miettinen Polhon toimijat 2011 Poleemin toimitus Aikamatkalla puolueiden kanssa osa 2 Hanna Marjoranta Tiedonjano ei laannu, mutta äärettömyyden aavistus tyydyttää joskus. - Elina Manninen Poleemi 4/2010 35. vuosikerta Vastaava päätoimittaja Elina Manninen Päätoimittajat Ilari Leskelä Toivo Martikainen Eveliina Anteroinen Joonas Ranta Art Director Mikko Virta Sarjakuva Hanna Marjoranta Kannen kuva Mikko Virta Takasisäkannen kuva Mikko Virta Takasisäkannen puvustus Pekka Itälä Paino Picaset Oy Painos 200 ISSN 1235-4412 Sähköposti poleemi-2010@helsinki.fi Julkaisija Poliittisen historian opiskelijat Polho ry Kuva: Mikko Virta

Pääkirjoitus Opinnoista Alumneista Mikko Virta Tuomo Lappalainen Lisää tilaisuuksia keskustella! Luennoilla ei ole aikaa, kokouksissa paahdetaan esityslista läpi ja kielikursseilla sanoja ei löydy. Useissa seuraamissani paneeleissa on istunut eri alojen auktoriteetteja, ja olen nauttinut kuuntelemisesta. Uskon silti, että myös vain opiskelijoita kannattaa koota vaihtamaan ajatuksia. Kysyminen gurulta on arvokasta, mutta itse vastatessa oppii yhtä lailla. Kevyestä ja turvallisesta jutustelusta ei toki ole pulaa. Mutta ajoittain aiheisiin syvemmälle uppoutuminen tekee hyvää. Sillä ei ole väliä, järjestääkö joku keskustelutilanteen vai syntyykö se spontaanisti. Suosittelen esimerkiksi törmäämistä eksoottisiin luonnontieteilijöihin. Kerran ihailin yhden matematiikan opiskelijan elämänkatsomusta, kun tämä lohkaisi ratkaisevansa arjessakin kaikki ongelmat. Mikä asenne! Jo itsevarmuutta odotellessa tarvitaan vuoropuhelua. Mitä siitä, jos joku ulkopuolinen pitää keskustelua naurettavana. Haastelu kuvaa sananvaihtoa hyvin siinä haastetaan toista ja itseä. Posket saavat punastua ja lihat täristä. Inhimillinen ymmärrys kasvaa kiivaimmissakin väittelyissä, joissa kohdataan vastapuoli fyysisesti. Myös politiikka on keskustelua ja erilaisia ajatusten ruumiillistumia. Yksittäisinä ääneen puhuvat eivät joudu täysin alistetuiksi massan tasolle edes Kiinassa. Elina Manninen Suuri osa väistämättömästä vuorovaikutuksesta tapahtuu joko anonyymisti tai välimatkan päästä. Muun maailman kanssa on kuitenkin rohkaistuttava tekemisiin, koska yksin ideoiden tasolla ei voi tuntea elämään kuuluvaa kipua eikä nautintoa. Filosofi Juha Varto on analysoinut Hollywood-näyttelijä Mae Westin pohdintoja lihan viisaudesta, joka tulee pääosin ilmi suhteessa toiseen. Westin mielestä ajattelemisen sijaan kannattaa keskittyä kokemaan se, että elää konkreettisesti toisten kanssa yhdessä. Immanuel Kantin mukaan vain uloimmilla planeetoilla voi elää kevyitä olentoja, joissa hengen voitto aineesta on täydellinen. Olipa Kantin lennokkuus hörhöilyä tai ei, oma ihmissukumme vaikuttaa joka tapauksessa kompromissilta. Siispä pienikokoisinkaan älyniekka Maan pinnalla ei ole pelkkää henkeä vaan myös lihaa. Yksilö toimii omassa mitassaan mutta saa ajatella suuria ja kerätä joukkoja. Dialogi yllättää ja pitää tässä elämässä kiinni. Poleemi koettaa omalta osaltaan houkutella lukijoita ja tekijöitä ajattelemaan itse ja jakamaan mietteitä. Toivottavasti polemiikki jatkuu lehden ulkopuolella. Uuden tieltä väistyvä toimitus kiittää. Hyvää joulua ja tulevaa vuotta kaikille! Ensimmäisessä Poleemissa vuonna 1975 silloinen assistentti Seppo Hentilä kirjoittaa yhdeksän sivun verran analyysiä yliopistojen tutkinnonuudistuksesta ja sen vaikutuksista yhteiskuntatieteellisiin opintoihin. Monet asiat ovat 35 vuodessa muuttuneet. Nykyään Hentilä kirjoittaa pohjoismaiden suurimmassa sanomalehdessä kesämökin kunnostamisesta ja uudesta klapikoneestaan. Poleemissa sen sijaan jauhetaan edelleen tutkinnonuudistuksesta ei kuitenkaan siitä samasta kuin 70-luvulla. Tutkinnonuudistus oikeammin tutkintovaatimusten uudistus tarkoittaa tällä kertaa sitä, että meillä poliittisessa historiassa on mahdollista muuttaa yksittäisten kurssien sisältöjä kuten tenttikirjoja ja jopa yhdistellä eri kurssien sisältöjä uudenlaisiksi kokonaisuuksiksi. Kuitenkin tärkeämpää kuin yksittäinen kolmen vuoden välein toistuva tutkintovaatimusten uudistuskierros on ymmärrys siitä, että me opiskelijat voimme oikeasti vaikuttaa omiin opintoihimme melkoisen paljon. Tarvitaan vain kommunikaatiota ja perusteltuja kehitysideoita. Suurin ongelma opintojen kysynnän ja tarjonnan yhteensovittamisessa on jatkuvuuden puute. Aktiiviset opiskelijasukupolvet vaihtuvat noin kolmen vuoden välein ja oppiaineen henkilökunta monesti tätäkin useammin. Ongelmaan ratkaisemiseen tarvitaan meitä kaikkia: Fuksit, kerätkää hiljaista tietoa vanhemmilta opiskelijapolvilta ja vaalikaa sitä. Vanhemmat opiskelijat, älkää karatko pois, ette te ole liian vanhoja, teidän kokemustanne ja viisauttanne tarvitaan vielä. Ja henkilökunta, se jatkuvuus on lopulta teidän vastuullanne, koska vain meitä opiskelijoita valtiovalta piiskaa keskittymään tutkinnonuudistuksien sijaan tutkinnonsuorittamisiin. Kirjoittaja on Polhon opintovastaava. Marraskuun pari viimeistä viikkoa sukkuloin tiiviisti Otaniemen, Arabianrannan ja Etu- Töölön väliä. Työn alla oli juttu Aalto-yliopiston ensimmäisestä vuodesta. Minusta tuli pari vuotta sitten puolivahingossa Suomen Kuvalehden Aalto-reportteri, kun eksyin mukaan seuraamaan "huippuyliopistoa" valmistellutta Englannin-matkaa. Aaltoa ympäröivässä innostuksessa on koko ajan ollut jotain liikuttavaa, ikään kuin tekniikan, kaupan ja taiteen liitto olisi jotakin aivan ainutlaatuisen poikkitieteellistä. En malttanut olla sanomatta, että Helsingin yliopistossa sama temppu tehtiin jo yli 60 vuotta sitten. Mitä muutakaan poliittisen historian tuominen vasta perustettuun valtiotieteelliseen tiedekuntaan oli kuin aikansa monitieteisyyttä? Historian metodien ja lähestymistavan naittaminen klassisten yhteiskuntatieteiden kanssa oli lähes yhtä radikaali ratkaisu kuin teekkarien ja muotoilijoiden istuttaminen samoihin projekteihin on nyt. L.A. Puntila, vanha jäärä, oli komeasti edellä aikaansa. Aalto-yliopistossa uskotaan, että sieltä valmistuvilla moniosaajilla on työmarkkinoilla erityisen kova kysyntä. Poliittinen historia oli tässäkin suhteessa tiennäyttäjä. Se antoi hyvän pohjan moniin ammatteihin jo paljon ennen kuin työelämästä tuli pätkätöiden ja alanvaihtojen sekamelskaa. Ehkä olemme hokeneet liikaakin toisillemme, että meistä tulee tylsän yksitoikkoisesti tutkijoita, toimittajia tai diplomaatteja. Omia opiskelukavereitani löytyy nykyisin myös konsulttifirmoista, rahoitusalalta ja jopa urheilujärjestöistä. Eikä kukaan sano, että poliittinen historia oli huono pääainevalinta. Kirjoittaja on Suomen kuvalehden toimittaja. 4 5

Vaihtopalsta Gradupalsta Jannika Ranta Poleemin haastattelema Jannika Ranta aloitti poliittisen historian opinnot vuonna 2008. Lukuvuoden 2010 2011 hän on vaihdossa Shanghaissa Fudanin yliopistossa opiskelemassa kiinan kieltä. Maria Tomminen Maria Tomminen aloitti poliittisen historian opinnot vuonna 2006. Poleemi haastatteli graduntekijää. Miltä tuntuu opiskella suurkaupungissa? Shanghai on valtava kaupunki, virallisten lukujen mukaan asukkaita on jo yli 19 miljoonaa, eikä loppua muuttovirralle näy. Vaikka ero mittakaavassa onkin suuri, itse opiskelijaelämä ei kuitenkaan suuresti poikkea suomalaisesta. Fudanin yliopisto sijaitsee hieman kauempana keskustasta, joten alue on huomattavasti rauhallisempaa ja kampuselämän ympärille keskittynyttä. Suurkaupungissa asumisesta muistuttaa lähinnä kaoottinen liikenne, sillä Shanghain ihmisvilinässä liikennesäännöt ovat vain suuntaa-antavia. Millaista kiinan kielen opetusta saat? Kieliopiskelijat jaettiin heti alussa tasotestin mukaisesti eri luokkiin. Opiskelu jakaantuu puhetaito-, lukemis-, kirjoittamis- sekä kuuntelutunteihin, joista kaikilla on omat opettajansa ja oppikirjansa. Koska etenemistahti tunneilla on tiukka, kouluopetuksen lisäksi päivään kannattaa yrittää mahduttaa myös itseopiskelua omatunnon mukaan. Miksi päätit lähteä juuri Shanghaihin? Olen opiskellut Helsingissä kiinaa muutaman kurssin verran, ja halusin lähteä vaihtoon kielitaitoani parantamaan. Shanghai on Kiinan kaupungeista kansainvälisin ja siksi helppo kohde ensikertalaiselle. Lisäksi minulta löytyy omasta takaa matkaopas, jolla on aiempaa kokemusta Shanghaissa asumisesta ja opiskelusta. Mitä erityistä kuuluu Shanghain arkeesi? Täällä ulkona syöminen on jokapäiväistä myös opiskelijoille. Ravintoloiden hinnat ovat sen verran alhaiset, ettei itse kokkaaminen tule juurikaan halvemmaksi. Mikä kiinalaisessa kulttuurissa kiehtoo eniten? Kiinalaisessa kulttuurissa kiehtoo sen omaleimaisuus sekä pitkälle ulottuva historia. Kiinan kieli merkkeineen on olennainen osa maan kulttuuriperintöä, ja sen ymmärtäminen avaa uusia näkökulmia myös nyky-kiinan tulkitsemiseen. Mitä vaihtoaika on tähän mennessä opettanut sinulle? Itsenäisyyttä ja turhasta stressaamisesta luopumista. Vaihtovuosi pitää sisällään paljon hoidettavia asioita, joiden järjestämistä tukeva kielimuuri ei ainakaan helpota. Vastoinkäymisistä ja hankalista tilanteista selviää, kunhan on matkassa oikealla asenteella. Kiinalaiset ovat hyvin rentoa kansaa, jota pienet tai vähän suuremmatkaan kielioppivirheet eivät hetkauta. Viime kädessä kommunikaatio hoituu vaikka elekielellä! Mikä on gradusi aihe? Teen graduani vapaaehtoisen eläkesäästämisen verokohtelusta. Tutkin sitä, miten vapaaehtoisella eläkesäästämisellä on pyritty täydentämään hyvinvointivaltion uudelleenmuotoutumisen tuomaa aukkoa työeläkkeissä lamanjälkeisessä Suomessa. Erityisenä mielenkiinnon kohteenani on se, miten ja millä perustein poliittisessa keskustelussa suomalaisia on ohjattu säästämään omia eläkkeitään. Miten päädyit kyseiseen aiheeseen? Historiallisesti ja yhteiskunnallisesti merkittävä aihe on myös ajankohtainen. Jo ikäiseni alkavat olla huolissaan tulevien eläkkeidensä riittävyydestä. Samaan aikaan kun pankit ja vakuutusyhtiöt markkinoivat eläkevakuutuksia välillä aggressiivisestikin, on poliittinen keskustelu tiivistynyt. Aloin kandidaatin tutkielmassani tutkia aiheen poliittisia taustoja ja vapaaehtoisen eläkesäästämisen osuutta vuoden 2005 työeläkelain kokonaisuudistuksessa. Kandin jatkaminen graduksi: uhka vai mahdollisuus? Kandin jatkaminen kannattaa, jos aiheeseen liittyy intohimoa ja kokee pystyvänsä vielä täyttämään selvän tutkimusaukon. Aikaisempi tutkimus aiheestani on tehty lähinnä oikeus- ja taloustieteellisestä näkökulmasta, ja yhteiskunnallinen lähestymistapa historiallisesta puhumattakaan puuttuu lähes täysin. Puolet gradusta jo valmiiksi tehty -ajatusta vierastan gradussa täytyy olla valmis syventämään omaa näkökulmaa ja löytämään uusia lähestymistapoja. Oletko kohdannut vaikeuksia työssäsi? Suurimmat vaikeudet ovat liittyneet ajankäyttöön. Kandin kirjoittamisen jälkeen vietin aikaa ulkomailla vaihdossa ja työharjoittelussa, joten prosessi on keskeytynyt useaan otteeseen. Tällä hetkellä olen myös kokopäiväi sesti finanssialalla töissä, ja gradua kirjoitan ilta- ja viikonlopputyönä. Minulle tämä on tehokkain tapa työskennellä. Työnantajani on tukenut gradunteossa antamalla tarvittaessa vapaata. Ajatustyötä gradun suhteen olen tehnyt kandista alkaen, joten tämä lopun kirjoittamisvaihe tuntuu olevan ohjaajani Seppo Hentilän sanoin pelkkää laskettelua. Gradun teko on ylivoimaisesti opiskeluajan antoisinta tekemistä, kun valitsee aidosti kiinnostavan aiheen. Mitä gradun jälkeen? Toivon jättäväni gradun keväällä 2011 ja ehtiväni näin promootioon. Valmistumisen jälkeen olen sopinut jatkavani nykyisessä työssäni, jossa viihdyn erinomaisesti. Opiskelut tuskin ovat kuitenkaan tässä. Toivon tekeväni toisen maisterin tutkinnon ulkomailla muutaman vuoden kuluessa. Jannikaa haastatteli Elina Manninen. Mariaa haastatteli Ilari Leskelä. 6 7

Kun jalkapallo puettiin mustaan Teksti Joonas Ranta Viime aikoina italialaisen median yhtenä kuumimpana puheenaiheena on ollut eräiden paikallisten jalkapallojouk kueiden kannattajien avoimen rasistinen käytös. Ääriliikkeiden ja italialaisen jalkapallon yhteispelin juuret juontavat fasismin kultaiselle vuosikymmenelle, 1930-luvun Italiaan. Jalkapallo on Italiassa tunnetusti tärkeysjärjestyksessä katolista kirkkoa seuraava instituutio. Termi, johon Bolognassa vaihtovuotta viettäessäni jalkapalloharrastajien varsinkin yhteiskunnallisesti aktiivisempien sellaisten kanssa keskustellessa tulee usein törmättyä, on calcio malato, sairas jalkapallo. Loka-marraskuussa lehdistössä käsiteltiin erityisesti jalkapalloilija Samuel Eto on kohdistuneita vastustajan kannattajien joukosta kuuluneita rasistisia huutoja. Tämä ei ollut kamerunilaistähdelle tai muille sarjassa pelaaville ei-valkoisille uutta. Avoimen rasistinen toiminta on toki myös italialaisessa jalkapallossa pienen, mutta sitäkin äänekkäämmän, väestönosan monopoli. Silti ilmiö vaikuttaa suurimmista mannereurooppalaisista sarjoista olevan eniten juuri saapasmaan liigojen vitsaus. Poliittisen ääriaineksen liikehdintä ei myöskään rajoitu pelkästään kannattajien, joista tunnetummaksi itsensä ovat tehneet kiihkeimmät ultra-fanijoukot, toimintaan. Vuonna 2008 urheilullisesti ihailtavan uran päättänyt italialaispalloilija Paolo Di Canio tuli tunnetuksi ylpeän avoimena fasistina sekä diktaattori Benito Mussolinin ihailijana. Vihat Di Canio sai niskaansa aina kansainvälistä jalkapalloliitto Fifaa myöten tervehdittyään silloisen joukkueensa roomalaisen Lazion kannattajia hieman ikävämpiä assosiaatioita kantavalla niin sanotulla roomalaisella tervehdyksellä. Vaikkeivät satunnaiset, erityisesti afrikkalaispelaajien kohtaamat vihaviestit suoraan Italian fasistispoliittiseen historiaan liittyisikään ilmiö on tuttu lukuisista eri jalkapallokulttuureista, tulee italialaisen jalkapallon yhteiskuntahistoriallisista ulottuvuuksista kiinnostuneen tiedostaa Serie A:n (kirjaimellisesti) musta tarina. Tarina, joka alkaa kaudelta 1929 30. PALLO MUSSOLINILLE Jalkapallon suosio lähti Italiassa räjähdysmäiseen kasvuun ensimmäisen maailmansodan jälkeen, jolloin Mussolinin johtamat fasistit löysivät laajaa kansansuosiota nauttivan lajin käyttökelpoisuuden propagandassaan. Vuonna 1926, neljä vuotta fasistien niin kutsutun Rooman marssin jälkeen, virallinen jalkapallotoiminta siirrettiin kokonaisuudessaan Mussolinin hallintaan. Seuraavat vuodet todistivat uusien valtavien stadionien rakentamisprojekteja sekä kansallisia terveys- ja kunto-ohjelmia samalla kun maan parlamentti lopetettiin sekä muiden puolueiden ja ammattiliittojen toiminta kiellettiin. Ensimmäinen kansallinen Serie A -ottelu pelattiin kaudella 1929 30. Yksi maailman kovatasoisimmista jalkapallosarjoista oli syntynyt, ja pian italialaiset nousivat haastamaan muiden ohessa lajia tähän asti dominoineet britit. Italia sai järjestettäväkseen historian järjestyksessään toiset jalkapallon maailmanmestaruuskisat vuonna 1934. Coppa del Mondo oli kaksi vuotta myöhemmin järjestettävien Berliinin natsiolympialaisten tapaan isäntämaan johdon fasistiskansallismielinen voimannäyte. Hitler sai siis vaikutteita eteläiseltä idoliltaan myös valtavan propagandaspektaakkelinsa suhteen. Italian voittaman MM-turnauksen lopputuloksia on myöhemmin kritisoitu järjestettyinä. Il Duce valitsi avainottelujen tuomarit henkilökohtaisesti. Korruptio kentällä sai tragikoomisia piirteitä Italian ja Itävallan välillä pelatun semifinaalin tuominneen erotuomarin puskettua pelivälineen taidokkaasti suoraan italialaispelaajalle. Sama oikeudenjakaja oli tavannut Mussolinin henkilökohtaisesti ennen ottelun alkua. Sairas jalkapallo mainitaan usein myös Serie A:ta muutamaan otteeseen vaivanneista korruptioskandaaleista puhuttaessa. Urheilulaji oli viimeistään toisen maailmansodan kynnyksellä saanut yllensä mustan paidan. Muun muassa maan tämän päivän luetuin urheilulehti La Gazetto dello Sport oli sekin fasistista ideologiaa ja valtaapitävien linjauksia ylpeänä rummuttava julkaisu. FASISTISEN FUTIKSEN TUHO Mussolini teloitettiin partisaanisissien toimesta toisen maailmansodan loppusuoralla 27. huhtikuuta 1945. Euroopan fasistivaltiot oli lyöty ja myös italialainen jalkapallo vapautettu ideologisista kahleistaan. Serie A:n rakenteet ovat kuitenkin säilyneet lähes muuttumattomina tähän päivään asti, vaikka uudistuspaineita historian vuoksi uskoisi ilmenneen. Fasismin ja jalkapallon historiallista kytköstä tutkinut Simon Martin Lähteet: BBC: Italy 1934, http://news.bbc.co.uk/sport3/worldcup2002/hi/history/newsid_1632000/1632204.stm Simon Martin: Football and Fascism -- The national game under Mussolini, Berg Publishers, Oxford 2004. kirjoittaa sotaa seuranneen Italian tasavallan johdon käyttäneen lajin suosiota niin ikään hyväkseen kiinnittäessään kansakunnan huomion pois myös sodanjälkeisen arjen raakuudesta. Mitä tulee taas nykypäivän muukalaisvihamielisyyteen, tapahtumat on helppo sivuuttaa sanonnalla mädistä omenista ja hedelmäkorista. Eikä poliittinen ääriliikehdintä sitä paitsi rajoitu Stadio Olimpicon pohjoiskaarteen natseihin, vaan esimerkiksi toscanalaisen Livornon joukkueen kannattajien joukosta löytyy punamustia radikaaleja. Italiassa jalkapallo heijastaa kaikkea, mitä maassa tapahtuu. 2000-luvun talousongelmissa painiva valtio saa varautua sosiaalisiin ongelmiin myös vastaisuudessa, ja mistä esimerkkejä helpommin löytäisi kuin tasavallan toisesta kansankirkosta: jalkapallokatsomosta? Maan poliittinen johto saa näissä messuissa usein kuulla kunniansa. Erityisesti Silvio Berlusconi, joka on tämän jutun kirjoitushetkellä sarjaa johtavan AC Milanin yksinvaltainen omistaja ja maan pääministeri. 8 9

Erämaan lain vallitessa Teksti Toivo Martikainen Kuva Onerva Martikainen Vahvimman oikeus on Suomen itäisessä naapurimaassa voimissaan. Vähemmistöjä tietysti on, mutta niiden tulee sopeutua enemmistön elintapoihin tai pysyä poissa näkyvistä. Moni valitsee jälkimmäisen. Kaukasukselta tulleita sekä keskiaasialaisia sanotaan Venäjällä mustiksi. Heitä näkee lähinnä laittomia yötakseja ajamassa, torimyyjinä ja kebabkioskeja pyörittämässä. Usealla on perhe kotimaassa, ja Moskovasta lähtee viikoittain rahakuori kohti etelää. Kolmen kuukauden aikana Moskovassa on näkynyt tummaihoisia kaksi kertaa, kummassakin tapauksessa maan alla. Ensimmäinen tapaus oli kellariklubilla soittanut bändi ja toinen metroa käyttänyt pääkaupungin riviasukas. Afrikkalaiset eivät uskalla enää liikkua kaupungilla, ainakaan iltaisin tai yksin. Kiinalaisia asuu Moskovassa virallisesti noin 250 000, rekisterin ulkopuolella kaiketi ainakin toinen mokoma. Heitä ei kuitenkaan näy missään, eikä esimerkiksi kiinalaisia ravintoloita ole mitenkään silmiinpistävän paljon katukuvassa. Mihin ovat kiinalaiset menneet? Politiikassa vähemmistöt on tehty vaarattomiksi. Ainoa todellinen oppositiopuolue, liberaalidemokraattinen Jabloko lohkaisi vuoden 2007 parlamenttivaaleissa 1,6 prosentin siivun. Aroista aiheista kirjoittavien toimittajien asema on vaikea. Politkovskajan tapauksen tuntevat kaikki, ja Himkin kiistanalaisesta moottoritiehankkeesta kirjoittanut Oleg Kašin piestiin vastikään henkihieveriin. Myös seksuaalivähemmistöillä on tukalaa. Sateenkaariväen suosimat baarit sijaitsevat usein merkkaamattomien ovien takana sisäpihoilla eivätkä muutenkaan juuri mainosta olemassaoloaan. Moskovassa on järjestetty Pride-kulkueen sijasta perinteisiä perhearvoja kannattavia seksuaalienemmistön marsseja. Marraskuussa pietarilaisviranomaiset sallivat ensimmäistä kertaa kourallisen ihmisiä osoittaa mieltään seksuaalisen tasa-arvon puolesta. Vastassa oli tosin satapäinen vastamielenosoittajien joukko, ja marssi jouduttiin keskeyttämään. Venäläinen isänmaallisuuteen, heteronormatiivisuuteen ja muukalaisvihamielisyyteen nojaava arvokonservatiivinen ideologia syntyi 1990-luvulla, kun Neuvostoliiton romahduksen jättämän arvotyhjiön oli täytyttävä jollain. Ilmiön lapsenkenkäisyys hämmästyttää sivullista: usein vanhat ihmiset ovat jopa vapaamielisempiä kuin nuoret. Taivaanrantaan kerääntyy tummia pilviä pian on vanhat kuopattu, nuoriso vallankahvassa ja diversiteetti tiessään. Neuvostoliiton aikana tasa-arvo oli teoriassa virallisena ohjenuorana. Ongelmana oli tietysti, että totalitaarisessa yhteiskuntajärjestelmässä nomenklatuuran sanelema arvomaailma oli samalla jokaisen kansalaisen, eikä yksityisiä ajatuksia tai henkilökohtaista moraalia saanut olla. Järjestelmä kaatui omaan mahdottomuuteensa. Uusi homogeeninen enemmistöajattelu kumpuaa kuitenkin nuoresta, elinvoimaisesta kansasta, jota käytetään valtaapitävien tarkoitusperien ajamiseen. Luhistuneen hirviön tilalle on syntymässä toinen, ja sillä on todellista tukea. Ulkomaailman tuleekin kaikista edellä mainituista epäkohdista huolimatta ja eritoten niiden vuoksi olla läheisessä yhteydessä Venäjään ja venäläisiin, jotta federaation alamaiset alkavat uskoa avoimeen yhteiskuntaan, oikeusvaltioon ja kansalaisuuteen alamaisuuden sijaan. Aivan kuten Neuvostoliitto kaikkien odotusten vastaisesti lakkasi olemasta suhteellisen rauhanomaisesti, täytyy autoritaarisesta enemmistö-venäjästäkin päästää ilma ulos hitaasti mutta vääjäämättä. Vaikka yhteiskunta on ehkä epäonnistunut, on maa asukkaineen kuitenkin ihastuttava. 10 11

Geopolitiikka Teksti Elina Manninen Kuvat SASI Group, Mark Newman & vectorworldmap.com Historiallisiin kehityskulkuihin ja kansainvälisiin suhteisiin olennaisesti kuuluvaa tilaulottuvuutta olisi tärkeää pohtia opintojemme osana. Tällä hetkellä kriittisen analyysin etsiminen politiikan maantieteellisyydestä tai maantieteen poliittisuudesta on poliittisen historian opiskelijoiden oman aktiivisuuden varassa. kannattaa pitää mielessä Helsingin yliopistossa opiskellaan koko maailman poliittista historiaa. Yhdessä tenttikirjassa voidaan sotia joka mantereella ja seurata kauppavirtojen kehittymistä kaikilla merillä. Emme tutki vain ajallisia vaan myös tilallisia ilmiöitä. Selailemme opiskeluvuosina läpi lukuisia karttoja ja luomme niiden kautta mielikuvaa maailmasta. Geopolitiikka voisi olla nykyistä tiedostetummin ja syvällisemmin mukana opinnoissamme. Se voisi tarkoittaa kokonaisia kursseja tai vaikka vain enemmän vaihtoehtoisia karttaprojektioita opetuksessa tai tenttikirjoissa. Edellä mainituista huomioista johtuu tarve tarkastella tässä kirjoituksessa laajaa ja monitieteistä geopolitiikkaa ja halu vielä erikseen tuoda esille ajatuksia karttojen tutkimisen mielekkyydestä. Poleemi haastatteli kolmea professoria aiheen tiimoilta. Tila ja valta jo osana opintoja Geopolitiikka on poliittisen maantieteen osa-alue. Arkikielessä käsitettä käytetään vapaammin. Sitä voidaan pitää niin käytännön toimintana kuin monitieteisenä oppialana. Sen eri merkityksissä pysyy kaksi olennaista elementtiä tila ja valta. Geopolitiikkaan kuuluu monenlaisia mielikuvia, sillä sekä geo että politiikka saavat jatkuvasti uusia sisältöjä. Tässä kirjoituksessa ei takerruta käsitteeseen sen tarkemmin vaan esitellään yleisemmin geopolitiikan sellaisia puolia, joita olisi hyödyllistä pohdiskella poliittisen historian opiskelijana. Professori Seppo Hentilä kertoo, että poliittisen historian tutkintovaatimukset oli jäsennelty maittain ja maanosittain ennen vuoden 2005 Bologna-uudistusta. Nykyään tutkinnon runko rakentuu ongelma- ja ilmiölähtöisesti, jonka taas professori Pauli Kettunen erittelee sisältävän aikaisempaa enemmän alueellisuuden merkitysten ja muotojen muutoksia: kansallisvaltiollisuutta, imperialismia, integraatiota, globalisaatiota. Siis tilaulottuvuus on edelleen opinnoissamme vahvasti läsnä. Koko maailmaa harotaan erilaisten ilmiöiden kautta. Perinteisessä poliittisen historian kirjallisuudessa geopoliittiset näkökulmat näyttäytyvät itsestäänselvyyksinä. Professori Pauli Kettunen liittää geopolitiikan historian kansainvälispoliittisen realismin historiaan, jonka mukaan "maantieteelle emme mahda mitään". Niin valtiokuin maantieteen aloilla on myöhemmin esitetty kritiikkiä realismia kohtaan. Pitkälle geopolitiikan historiaan ei liene tässä syytä kaivautua, sillä kiinnostavampaa on alalla viime vuosikymmeninä tapahtunut niin sanottu kriittinen käänne. Sen myötä geopolitiikka ei ole ennallaan, vaan nouseva ja laajeneva oppiaine vetää puoleensa uusia sukupolvia. Muuttuva geopolitiikka Kriittinen käänne geopolitiikan piirissä tarkoitti uusia teoreettisia ja metodologisia suuntauksia. Geopolitiikkaa ryhdyttiin avaamaan käsitteenä ja tieteenalana. Postmodernistien johdolla objektiiviset geopoliittiset totuudet kyseenalaistettiin, ja päähuomio siirrettiin eri tilojen keinotekoiseen rakentamiseen ideoiden kautta. 2000-luvulle tultaessa geopolitiikka ikään kuin syntyi uudelleen. Tämä ilmeisesti selittää osaltaan opiskelijoiden kasvavaa kiinnostusta oppialaan. Helsingin yliopistossa geopolitiikan ja poliittisen maantieteen valinnaisten kirjatenttien suosio syventävissä opinnoissa on nousussa ja gradujakin tehdään, kertoo kulttuurimaantieteen professori Pauliina Raento. Raento listaa poliittisen maantieteen alan uusia suuntia: poliittinen ekologia, biopolitiikka, lapset sekä rajojen ja suvereniteetin tutkimus. Raennon mukaan osa aiheista voi tuntua epäpoliittisilta, mutta niihin liittyy merkittäviä tilan ja vallan suhdetta valottavia ulottuvuuksia. Raentoa itseään tutkijana ovat lähimpänä politiikan ja kulttuurin tutkimuksen kehittyvät kosketuspinnat, kuten muun muassa poliittinen ikonografia, populaari geopolitiikka ja rahapelitutkimus. Kirjassa Muuttuva geopolitiikka (toim. Harle & Moisio 2003) todetaan laveasti, että uudella tavalla määritellyn geopolitiikan tutkimukseen voi kuulua mikä tahansa kohde. Kyse on näkökulmasta ja avoimuudesta, ei poissulkemisesta. Mainitussa teoksessa pohditaan myös sitä, mitä muusta akateemisesta tutkimuksesta poikkeavaa tuo esille 12 13

Islaminuskoisten osuudet väestöstä. Julkisen terveydenhuollon menojen osuudet budjetista. kriittisen lisääminen tieteenalan nimen eteen. Kriittinen geopolitiikka ei tarkoita vain tuoreita teorioita ja menetelmiä ja niiden kautta syntyviä uudenlaisia tutkimuksia. Vilho Harle väittää artikkelissaan, että keskusteltaessa kriittisestä tieteestä puhutaan tieteen sisäisten pelisääntöjen sijaan ennen kaikkea sen yhteiskunnallisesta tehtävästä. Jokaisen geopolitiikan tutkijan on problematisoitava ja pohdittava omaa osallistumistaan maantieteellisen vallan käyttämiseen. Lisää yhteistyötä ja uusia näkökulmia Kaikki kolme Poleemin haastattelemaa professoria haluaisivat entisestään vahvistaa geopolitiikan monitieteisyyttä ja sen kautta eri alojen opetus- ja tutkimusyhteistyötä. Pauliina Raento huomauttaa, että jotkin geopolitiikan teemoihin liittyvät kurssit ovat jo nyt avoimia yli tiedekuntien ja laitosten rajojen. Seppo Hentilä taas väläyttää jopa mahdollisuutta tarjota geopolitiikkaa yhtenä poliittisen historian erikoistumiskohtana aineopinnoissa. Pauli Kettusen mielestä geopoliittisten ajattelu- ja toimintatapojen historiaa olisi hyvä opettaa nykyistä enemmän. Tähän historiaan avaavat ajankohtaista näkökulmaa globalisaatioksi kutsutut muutokset. Ne kyseenalaistavat kuvaa toisiinsa rajoittuvien, suvereenien territoriaalisten ja kansallisvaltioiden ja niiden keskinäissuhteiden maailmasta. Tältä kannalta Kettusen mukaan geopolitiikka on kiinnostava poliittishistoriallisena ilmiönä, ja sen tutkimukseen tarvitaan politiikan tilaulottuvuuden muutosta problematisoivia lähestymistapoja. Kuitenkaan professori ei pidä välttämättä perusteltuna kutsua tällaisia kriittisen tutkimuksen menetelmiä geopolitiikaksi. Kuten aikaisemmin mainittua, geopolitiikka onkin sanana usein epämääräisesti käytetty. Jostakin syystä tuntuisi hieman vanhanaikaiselta lisätä esimerkiksi poliittisen historian opintoihin suoraan kurssi geopolitiikan nimellä. Mutta Pauliina Raento huomauttaa, että alaa vahvasti kehittävä yhä uusi lehti on nimeltään Geopolitics. Käsitteen vangiksi ei siis tässäkään kannata jäädä. Tieteenala tarjoaa joka tapauksessa mielenkiintoisia vaihtoehtoja tutkimuksen ja opetuksen näkökulmiksi. Geopolitiikka kannattaa pitää mielessä. Maantieteen parista monet ajattelu- ja toimintatavat sopivat hyvin myös poliittisen historian opiskelijoiden tutkailtaviksi. Ne tekevät eri ilmiöitä omalta osaltaan ymmärrettävämmiksi sekä auttavat asettamaan kysymyksiä ja löytämään tulkintoja. Vinkkejä kriittisen kartanlukutaidon kehittämiseksi Pauliina Raennon mukaan kriittistä kartanlukutaitoa voi harjoitella. Kiinnostuneille sopivat esimerkiksi seuraavat: Poliittisesti viestivät Philippe Rekacewiczin kartat Le Monde Diplomatiquessa. Mainiot kirjat aiheeseen: Mark Monmonierin How to Lie with Maps (University of Chicago Press, 1996), Guntram Herbin Under the Map of Germany (Routledge, 1996) sekä Katariina Kososen Kartta ja kansakunta (SKS, 2000). Klaus Doddsin esitelmä 23.2.2011 klo 16 18 Economicumissa (Arkadiankatu 7). Kyseessä on kriittisen ja populaarin geopolitiikan yksi johtavista tutkijoista. Lähteet: Pauliina Raennon, Seppo Hentilän ja Pauli Kettusen sähköpostihaastattelut. Vilho Harle ja Sami Moisio (toim.): Muuttuva geopolitiikka (Gaudeamus, Helsinki 2003). http://www.exploringgeopolitics.org/ Osuudet ydinenergian tuotannosta. 14 15

Huipulle ja yhteiskuntaan! Helsingin yliopiston kansainvälistymisestä Teksti Elina Manninen Karttojen mielestä Teksti Anni Mäkeläinen Kuva Mikko Virta Eri tieteenaloilla traditiot murenevat, eikä parhaimmistakaan tutkijoista, teorioista, kaavioista saati kartoista ole järkkymättömiksi todenpuhujiksi. Historiantutkimuksen perinteikäs ihanne on kirjoittaa maailmasta sellaisena kuin se todella oli. Sen kaltaiseen puhtauteen ja epäpoliittisuuteen pyritään vanhan koulukunnan geopolitiikassa katsomalla maailmaa sellaisena kuin se on nyt. Vaikka edellä mainittujen ihanteiden täydellisestä saavuttamisesta tuskin enää haaveillaan, maailman ilmiöiden tarkastelu jatkuu. Kuten jo lapset tietävät, kartat eivät kerro tyhjentävästi maailmasta, mutta muun muassa niillä tätä elinpiiriä havainnollistetaan mielekkäästi eri perspektiiveistä. Kartat tuovat etäisyyttä niin kuin teoriatkin ja vaativat aina uusia tulkitsijoita. Professoreille kartat ovat intohimon kohteita ja työvälineitä. Seppo Hentilä tunnustautuu karttafriikiksi, jonka mieliharrastuksia on karttojen katselu. Hän painottaa karttojen merkitystä opetuksessa: Maailman hahmottaminen karttojen avulla on pedagogisena keinona voittamaton niillä kursseilla, joihin se soveltuu. Minusta sitä tehdään aivan liian vähän. Myös professori Pauli Kettusta kartat kiehtovat. Hänen mielestään on todella terveellistä tarkastella karttaa, jossa maailma kuvataan Eurooppa-keskeisyyttämme rikkovilla tavoilla. Kettunen on kiinnostunut erityisesti vanhojen karttojen virheistä: Niissä [vanhoissa kartoissa] kuvastuu sekä mielikuvituksen historia että ihmistenvälisen konkreettisen yhteydenpidon historia. Esimerkiksi Ahvenanmaan yletön koko vanhoissa kartoissa todistaa merija saaristoyhteyden merkityksestä. Kulttuurimaantieteen professori Pauliina Raento myöntää kartografilla olevan paljon valtaa. Karttoihin tulevat ja niistä pois jäävät asiat valitaan aina uudelleen: projektio, yleistysaste, värit, symbolit, luokittelut ja niin edelleen. Nykypäivänä näitä valintoja eivät tee vain kartografian asiantuntijat, vaan yhä useammalla on kyky ja välineitä luoda erilaisia karttoja. Raento uskoo, että asiantuntijuudella on merkitystä ylitsepursuavan tarjonnan keskellä: Internet, tietokoneavusteinen kartografia (GIS) ja muut uudet teknologiat ovat laajentaneet karttojen tuottamisen ja levittämisen mahdollisuuksia huimasti ja samalla lisänneet kriittisen lukemisen taidon arvoa. Koulutuspolitiikka on tänä vuonna uusi musta. Mustaa somistavat hyvin kansainvälisyyteen vivahtavat asusteet eivätkä vähiten siksi, että ne tekevät hyvää myös yliopistojen sijoituksille maailman ranking-listoilla. Mutta miten kansainvälisyys todellisuudessa toimii Helsingin yliopistossa? Julkisuuteen pullahtaa herkeämättä lausuntoja suomalaisesta koulutuslaitoksesta, sen opiskelijoiden tilasta sekä PISA-menestyksen mukanaan tuoman brändin valjastamisesta koulutusvientiin. Uuden yliopistolain mukanaan tuomat rahoituspaineet ovat saaneet yliopistot panostamaan viestintäänsä ja ulkoasuunsa entistä enemmän. Helsingin yliopisto ei peittele asemaansa Suomen suurimpana ja halutuimpana yliopistona. Innovaatioyliopistokeskusteluun se vastasi, että Suomessa on jo huippuyliopisto Helsingin yliopisto. Huippuyliopistojen ja sellaisiksi pyrkivien savottana on kasvavassa määrin ollut kansainvälistymisen paineeseen vastaaminen. Näitä tavoitteita pidetään esillä myös Helsingin yliopiston strategiassa, mutta ajoittain vain niin itseisarvoisesti, että todelliset käytännöt tuntuvat jäävän vajavaisiksi. Kansainvälisyys on olennainen osa kaikkea toimintaa Vuonna 2009 Helsingin yliopistossa oli ulkomaalaisia tutkinto-opiskelijoita yli 1500 yli sadasta eri maasta. Vaihtoon lähti yhteensä 1282 opiskelijaa ja HY puolestaan vastaanotti 995 vaihto-opiskelijaa. Miksi yliopistoil- 16 17

le on tärkeää kansainvälistyä? Vastausta voi etsiä vuosille 2010 2012 laaditusta HY:n strategiasta, joka kantaa kunnianhimoista nimeä Huipulle ja yhteiskuntaan. Strategian mukaan monikulttuurinen ja -kielinen yliopistoyhteisö edistää maailman kulttuurien hedelmällistä vuorovaikutusta ja välittää Suomeen uusia kulttuurivaikutteita. Lisäksi kansainvälisyys antaa tutkimukselle ja opetukselle monipuolisuutta ja syvyyttä ja niiden laadun tasolle vertailupohjan unohtamatta valmiuksia toimia kansainvälisessä työelämässä. Tärkeänä ruohonjuuritason edellytyksenä kansainvälistymiselle pidetään tietenkin opiskelijavaihtoa. Koko Bolognan prosessista juontavan tutkintorakenneuudistuksenkin yksi keskeinen tavoite oli lisätä opiskelijoiden kansainvälistä liikkuvuutta muun muassa helpottamalla opintojen hyväksilukua kotiyliopistossa. Sähköisestä opiskelijaliikkuvuuden järjestelmästä saatujen tilastotietojen perusteella paljastuu, että yli kolmen kuukauden opiskelijavaihdossa olleita opiskelijoita on Helsingin yliopistossa vuosittain reilut seitsemisensataa. Koko yliopistossa on tällä hetkellä noin 35 000 perus- ja jatkotutkintojen opiskelijaa. Vaihtoonlähtijöiden määrä on pysynyt koko 2000-luvun melko tasaisena huolimatta tutkintoaikojen rajauksesta tai toisaalta kasvavasta kansainvälisyyteen kannustamisesta. Innokkaimmin vaihtoon lähtevät tunnetusti valtiotieteilijät (140 200 opiskelijaa vuosittain, tiedekunnan koko 4355 opiskelijaa vuonna 2009, sisäänotto vuosittain noin 450) sekä oikeustieteilijät (noin sata opiskelijaa vuosittain, tiedekunnan koko 2323, sisäänotto noin 240). Vähiten opiskelijat hakeutuvat vaihtoon tiukan koulumaisilla lääketieteellisillä aloilla (hammaslääketiede, eläinlääketiede, far- Helsingin yliopisto ei peittele asemaansa Suomen suurimpana ja halutuimpana yliopistona. masia, psykologia), joilla määrät jäävät jopa niinkin alhaisiksi kuin kahteen opiskelijaan vuodessa. Humanistisilta aloilta lähdetään lukumääräisesti vain jonkin verran useammin vaihtoon kuin valtiotieteellisestä, vaikka tiedekunta on lähes puolet suurempi. Muissa tiedekunnissa vaihtoon lähtijät lasketaan pääsääntöisesti kymmenissä. Kansainvälistymispaketti jokaiseen yliopistotutkintoon Suomen ylioppilaskuntien liitto SYL ajaa hallitusohjelmatavoitteissaan jokaiseen korkeakoulututkintoon pakollista kansainvälistymisjaksoa. Jakson voisi suorittaa vaihtona, työharjoittelulla tai kotikansainvälistymisen opintokokonaisuutena, johon kuuluisi muun muassa kieliopintoja, kansainvälistä viestintää sekä työryhmäharjoitteita. Maisteriksi valmistuneilla tulisi olla takanaan vähintään 30 opintopistettä eli noin puoli vuotta kansainvälisyyttä edistäviä opintoja. Keväällä julkaistussa kannanotossa kansainvälistymisjaksoa perustellaan työelämän tarpeilla ja yhteiskunnan monikulttuuristumisella: Näin valmistuvat olisivat kansainvälisesti kilpailukykyisempiä, sivistyneempiä ja valmiimpia kohtamaan toisia ihmisiä globaalissa työyhteisössä, sanoo liiton puheenjohtaja Matti Parpala. Suomalainen yhteiskunta pärjää globaalissa maailmassa vain olemalla kansainvälisesti kiinnostava, kannanotto toteaa. Toteutuessaan laajamittaisena kansainvälistymisjakso toisi monien opintoihin suuria muutoksia. Tällä hetkellä se on käytössä jo Hankenilla. Tuetaan opettajia ja muuta henkilökuntaa kansainvälistymisen haasteissa Vaivattomaan kansainvälisyyteen vaikuttaa Helsingin yliopistossa kuitenkin olevan vielä matkaa. Saapuvien vaihto-opiskelijoiden asuntopula on pääkaupunkiseudulla jokavuotinen ongelma, josta yliopisto ja kaupunki ovat tähän mennessä olleet haluttomia kantamaan riittävää vastuuta. Pääasiassa Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan ja Aalto-yliopiston ylioppilaskunnan voimin järjestetyssä hätämajoituksessa oli syksyllä lähes 50 ulkomaalaista opiskelijaa, näistä suurin osa vaihtoopiskelijoita. Jotkut lähtivät takaisin kotimaahansa, kun eivät löytäneet kohtuuhintaista asuntoa. Tämä jos mikä on omiaan heikentämään yliopiston sekä Helsingin kaupungin vetovoimaisuutta ja tekemään hallaa kansainvälistymishankkeille. Mutta ei täältä muualle lähteminenkään niin helppoa ole. Esimerkiksi humanistisen tiedekunnan vaihtopaikkoja, hakuedellytyksiä tai vaadittavia dokumentteja ei ole koottu mihinkään keskitetysti. Kiersin kävellen kaikki neljä keskustakampuksella olevaa laitosta, joissa minua pyydettiin ottamaan yhteyttä suoraan oppiaineisiin. Erään oppiaineen koordinaattorille soittaessani tämä kertoi olevansa uusi työssään ja muiden laitoksella sanoneen, ettei kv-liikkuvuuden sähköistä järjestelmää kannata opetella käyttämään, koska se on niin vaikeaa. Valtiotieteellisen tiedekunnan kansainvälisten asioiden suunnittelija puolestaan oli hakuaikaa edeltäneellä viikolla työmatkalla Ranskassa ja hakuajan alkaessa sairaana (syksyn paikat jaetaan nopeusjärjestyksessä). Kukaan muu opintotoimistossa ei kyennyt vastaamaan kysymyksiini. Edellytykset yliopistojen kansainvälistymiselle ja opiskelijoiden liikkuvuudelle lähtevät perusasioista: siitä, että tarvittava infrastruktuuri on kunnossa ja että tavoiteohjelmien hankkeet on mahdollista toteuttaa. Kansainvälistyminen ei onnistu vain johtoportaan periaatepäätöksillä, vaan se vaatii teorian sijaan myös yliopistoille vaikeampaa käytännön toteutusta ja jalkauttamista koko yliopistoyhteisöön. Siitä on hyvä lähteä, kun haluaa tunnistaa itsensä oikeaksi huippuyliopistoksi. 18 19

Teksti Eetu Jokela Kuva Riina Hyökki Zagrebin kartoitus Jälleen kerran yhteiskuntahistorian nuoret sankarit lähtivät perioditauolla pelotta kohti suurta tuntematonta, joka löytyi tällä kertaa Zagrebista, Kroatian pääkaupungista. Tälle kartalle piirtyivät Gornji Gradin, yläkaupungin, tärkeimmät maamerkit yhisläisen silmin. 1. Trg Ban JosipJelačićin. Kaupungin keskusaukiota hallitsee sille nimensä antanut Josip Jelačićin ratsastajapatsas. Mies on paikallinen kansallissankari, jonka saavutuksiin kuuluvat myllytykset unkarilaisten kanssa vuonna 1848 sekä maaorjuuden poistaminen Kroatiasta. Josipin ohella aukiota asuttaa suurehko pulupopulaatio, jonka asema tässä maailmassa on elää zagrebilaisten turhautumispuuskien ja sadistisen väkivallan kohteena. 2. Hostel Fulir. Matkaajiemme turvapaikka, jonka vieraista parhaimmillaan 100 % koostui yhisläisistä. Toveruutta henkilökunnan kanssa yritettiin (tuloksetta) hieroa muun muassa heittämällä valkoviiniä työntekijän läppärin päälle. 3. Tolkien s house. Hobittihenkinen kapakka, joka saavutti välitöntä suosiota matkaajien keskuudessa. Kiitosta keräsi erityisesti mielikuvituksellinen ja teemaan sopiva drinkkilista: Esimerkiksi Sauronin nimeä kantanut virvoke koostui kolmesta eri viinasta sekä appelsiinimehusta. Aragorn oli puolestaan väriltään vaalenpunainen. 4. Funikulaari. Kaupungin kulkuneuvoista hellyttävin on myös maailman lyhyin julkisen liikenteen rata. Matka-ajaltaan 55 sekuntia pitkää köysiratahissiä Zagrebin matkailutoimisto suosittelee erityisesti romantiikanjanoisille. Mäkijuna aiheutti myös syysmatkalaisissa voimakkaita tunnetiloja. 5. Night Club Purgeraj. Zagrebin yöelämän jos ei suurin, niin ainakin kaunein. Habitukseltaan paikallinen Fever tai Ale Pub, jossa suomalaisuus on valttia: Kansalaisuuteensa vetoamalla sai yksi matkaajista vältettyä yhden balkanilaisen turpasaunan. Suomea puhumalla sai myös rikottua jään esimerkiksi narikkajonossa. Narikka maksoi muuten noin 40 senttiä, siitä vähän mallia Suomeen. 20 21

Teksti & kuvat Mikko Virta HISTORIANTUTKIMUS JA NYKYPÄIVÄ Haastattelussa akateemikko Päiviö Tommila Tieteen akateemikko Päiviö Tommila jäi eläkkeelle Helsingin yliopiston Suomen historian professorin oppituolilta yli viisitoista vuotta sitten. Sitä ennen hän ehti toimia muun muassa professorina Turun yliopistossa, rehtorina Helsingin yliopistossa sekä dekaanina näissä molemmissa. Vaikka Tommila onkin eläköitynyt yliopistolta, ei hän ole suinkaan ole eläköitynyt tieteestä päinvastoin. Hän ei pelkästään seuraa aktiivisesti historian alan esityksiä ja lue uusinta tutkimuskirjallisuutta vaan myös tuottaa näitä molempia. Viimeisimpänä aluevaltauksena Tommila on siirtynyt historiantutkimuksen kaikkein kansoitetuimmalle kentälle eli sukututkimuksen pariin. Hänen mukaansa historiantutkijalla on velvollisuus kertoa omille jälkipolvilleen siitä sukupolvien ketjusta, johon he kuuluvat. Nykypäivän historiantutkimuksesta puhuttaessa Tommila on havainnut, kuinka esimerkiksi poliittisen historian saralla niin sanotut samat vanhat teemat esimerkkeinä toinen maailmansota ja vuosi 1918 ovat edelleen pinnalla ja jatkuvasti tutkimuksen kohteena. Samaan kategoriaan hän nostaa epäröimättä merkkivuodet 1808 ja 1809, joiden historiallista murrosta käsiteltiin äskettäin kahden vuoden ajan. Tommila haluaa korostaa merkkivuosien merkitystä historiantutkimuksessa. Niillä muistutetaan kansakuntaa sen omista vaiheista, palautetaan muistiin tärkeitä historiallisia kehityslinjoja ja synnytetään kiinnostusta historiaa kohtaan. Samalla tuodaan esiin, mitä uutta tietoa aiheesta on löytynyt pyrkiihän jokainen tutkija aina etsimään uutta tietoa. Merkkivuosi terminä oikeastaan syntyi, kun vietettiin näitä 200-vuotisjuhlia Suomen sodasta, Porvoon valtiopäivistä ja Haminan rauhasta. Ei voitu juhlia sitä, että Suomi on vihdoinkin päässyt eroon Ruotsista eikä sitäkään, että viimeinkin liityttiin Venäjään. Merkkivuosi on neutraali termi tästä murrosajasta. Merkkivuodet eivät suinkaan ole mikään suomalainen keksintö eivätkä vuodet 1808 ja 1809 koskettaneet ainoastaan Suomea. Koko Napoleonin kausi johon Suomen autonomian synty liittyi on ollut laajalti esillä Euroopassa viime vuosina. Esimerkiksi itänaapurissamme Napoleonin sotaretken torjuminen oli yksi isänmaallisista sodista. Merkkivuodet ovat kansainvälinen ilmiö, ja kansainvälisyys onkin vuodesta toiseen muotisana myös yliopistolla. Tommila näkee nykypäivän kansainvälistymisessä hyviä puolia, koska kautta saadaan uusia näkemyksiä ja erilaisia näkökulmia asioihin. Keskusteluun englannin kielen aseman nostamisesta jopa ainoaksi opiskelu- ja opetuskieleksi yliopistolla on Tommilalla kuitenkin selkeä mielipide. Pitää muistaa se kohdeyleisö, jolle kirjoitetaan. Onko se tutkijayhteisö, akateeminen yhteisö vai suuri yleisö? Historiantutkimuksen yksi elinehto on, että se on muidenkin kuin jonkun fakki-ihmisen luettavissa. Historiantutkimus kääntyy suuren yleisön puoleen siihen merkkivuodetkin tähtäävät. Muistutetaan kansakuntaa sen oman historian taite- ja murroskohdista; mitä merkitystä näillä on nykypäivän suhteen. Tällöin historiantutkimuksen täytyy olla kaikkien luettavissa ja ymmärrettävissä. Tommila tietää, että historiantutkimuksessakin on erityisiä aloja, joilla kirjoitetaan enemmän tutkijayhteisölle kuin suurelle yleisölle. Esimerkeiksi hän nostaa kansantaloustieteen perustietoja vaativat taloushistorian osa-alueet sekä tutkimusta itseään metodisesti tai historiafilosofisesti eteenpäin vievän tutkimuksen. Pitää kuitenkin osata nähdä ero eri tieteenalojen välillä. Luonnontieteet ovat aina olleet toisella tavalla kansainvälisiä kuin humanistiset ja valtiopoliittistyyppiset tutkimukset ja niin sanotut kansalliset tieteet. Luonnontieteiden rakenne on täysin toisenlainen, ne ovat luonteeltaan enemmän ylikansallisia ja niiden metodeita eri aikoina on pidetty selkeän eksakteina. Niiden tieteellisen julkaisukulttuurin kohteena ei ole niinkään yleinen valistunut yleisö vaan pitkälti tutkijayhteisö. Akateemisen uransa aikana Päiviö Tommila on tullut erityisen tunnetuksi suurten historian alan tutkimushankkeiden johtajana ja niiden tuloksena syntyneiden teossarjojen päätoimittajana. Näistä merkittävimpiä lienevät Suomen kulttuurihistoria, Suomen kaupunkilaitoksen historia, Suomen lehdistön historia, Suomalaisuuden historia ja Suomen tieteen historia. Näistä Suomen lehdistön historia on 10-osaisena kaikkein laajin ja on akateemikon mukaan tuottanut pienen kirjaston verran muita julkaisuja. Suurten historiahankkeiden ja tutkimusprojektien etuna Tommila 22 23

Yliopiston ollakseen yliopisto pitää olla aina jonkinlaisessa kriisissä. Päiviö Tommila Syntynyt 4. elokuuta 1931 Jyväskylässä Filosofian tohtori vuodesta 1962 Turun yliopiston Suomen historian professori 1965 1976 Helsingin yliopiston Suomen historian professori 1976 1994 Helsingin yliopiston rehtori 1988 1992 Tieteen akateemikko vuodesta 2004 näkee mahdollisuuden päästä monipuolisempaan kuvaan tutkittavasta aiheesta. Hänen mukaansa kaksi tutkijaa voi nähdä paremmin kuin yksi ja tutkimusryhmän sisällä voi myös tulla esiin erilaisia kilpaileviakin näkemyksiä. En sanoisi, että suuret tutkimushankkeet tuottavat välttämättä laadukkaampaa tutkimusta, koska kyllähän kaikki pyrkivät korkeaan laatuun. Sen sijaan tutkimustiimillä päästään monipuolisempaan kuvaan. Sanotaan esimerkiksi toimittamani moniosaiset teokset Suomen lehdistön historiasta ja Suomen tieteen historiasta kyllähän ne ovat sellaisia, että yksi ihminen voisi niistä yhden kirjan kirjoittaa. Riippuu kokonaan siitä, kuinka syvälle yksityiskohtiin, monipuolisuuteen ja moninaisiin näkökulmiin pyritään. Yhden ihmisen rajallinen kapasiteetti ei sitten oikein enää riitä kovin pitkälle. Akateemikko näkee sekä useamman tutkijan projektit että yhden tutkijan työt tärkeinä. Vaikka nykyään rahoituksessa suositaankin suuria projekteja, ei kaikkia tutkimusaiheita ole helppo sellaisiksi muuntaa. Siksi Tommilan mielestä on tärkeää, että myös tulevaisuudessa rahoitetaan molempia. Kysyttäessä viime aikoina myllertäneestä yliopistouudistuksesta on Päiviö Tommilalla selkeä vastaus valmiina. Sanotaan sillä tavalla, että olen ihan tyytyväinen, ettei tarvitse olla mukana siinä, vastuussa siitä eikä rakentamassa sitä. Uudistus kun näyttää jakavan ihmisten mielipiteitä edelleenkin, eikä lopputuloksesta oikein kukaan vaikuta tietävän. Tommila kertoo rehtorina ollessaan kirjoittaneensa Yliopistolehteen, että yliopiston ollakseen yliopisto pitää olla aina jonkinlaisessa kriisissä. Nykyinen tilanne seuraa tätä linjaa: Aina on jokin kriisi. Tommila sanoo kuitenkin tuntevansa tämän päivän uudistusta loppujen lopuksi aika huonosti, koska ei ole itse ollut mukana siinä. Yliopistouudistuksen myötä julkisuutta saaneessa rahankeräyksessä ja lisääntyvässä tutkimuksen markkinoinnissa ja mainonnassa ei Tommila näe varsinaisesti ongelmaa. Ainahan yliopistot ovat mainostaneet itseään ja omaa tutkimustaan. Kuten vanha kunnon Snellman tapasi sanoa, yliopiston pitää levittää ulkopuolelleen sitä tutkimuksellista tietoa, mitä sillä on. Tämä niin sanottu kolmas tehtävä yliopistojen on palveltava yhteiskuntaa jakamalla omasta tiedon pääomastaan on vanha, vaikka se onkin nyt jotenkin keksitty uudestaan. Hänen mukaansa järjestelmä, jossa valtio rahoittaa yliopiston perustoiminnan ja tutkimukseen hankitaan erikseen rahaa, on hyvä. Suomessa kun ei ole sellaisia mesenaatteja tai yksityisen rahan mahdollisuuksia kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa. Nuoruudessani olin Turun yliopistossa professorina silloin, kun se vielä oli yksityinen ennen kuin se niin sanotusti sosialisoitiin. Sekin yksityisyys tarkoitti sitä, että loppujen lopuksi valtion apu kattoi lähes kaiken toiminnan. Pohdittaessa yksityisen rahan vaikutusta tutkimuksen objektiivisuuteen tuntee Tommila asiassa kaksi puolta. Toisaalta erilaiset säätiöt ovat aina rahoittaneet yliopistoa, eikä siinä ole nähty mitään ongelmia. Mutta sitten jos tukea saadaan elinkeinoelämältä, niin se nähdään aina jollain taholla jonkinlaisena korruptiona. Historiantutkimuksen piirissäkin on ollut jonkinlaiseen korruptioon viittaavia tapauksia eri yhteisöjen ja yritysten tilaushistorioiden yhteydessä. Aina silloin tällöin joitakin töitä hyllytetään tai jäädytetään, kun tulos ei vastaa tilaajan toivomusta. Taustalla saattaa olla syynä esimerkiksi se, että yritys ei ole menestynyt johdon mielestä kyllin hyvin, että on tapahtunut joitain rikkomuksia tai se, että nykyinen johto ei halua kaikkia asioita otettavaksi esille. Taloushistorian professori Jorma Ahvenainen tapasi aikanaan sanoa, että yrityshistorioita pitäisi aina kirjoittaa kaksi. Toinen, joka julkaistaan ja toinen, joka laitetaan kassakaappiin ja jossa on se totuus. Tommila kiteyttää näkemyksensä nykyisestä yliopistouudistuksesta: En näe sitä uhkana. Ihmisistähän yliopiston menestys viime kädessä riippuu. Entä millaisia terveisiä akateemikko lähettäisi Poleemin lukijoille? On paikallaan muistaa, että jokaisella kansalla on oma historiansa, joka on ainutkertainen ja jota jokaisella kansalla on velvollisuus tutkia ja oikeus puolustaa. Kansakunnan historia on erottamaton osa kansallista identiteettiä, joka puolestaan on sen olemassaolon edellytys. 24 25

Päivä punakaartissa Teksti Ilmar Metsalo Kuvat Ilmar Metsalo Topias Haikala Kjell Westön Finlandiapalkittuun romaaniin Missä kuljimme kerran pohjaava tv-sarja kuvataan loppuvuoden aikana. Poleemi astui kuvausavustajan saappaisiin ja pääsi kurkistamaan sarjan kulisseihin. Suomenruotsalainen ohjaaja Peter Lindholm on ohjannut aikaisemmin elokuvaversion Kjell Westön kirjasta Leijat Helsingin yllä. Romaanista Missä kuljimme kerran kuvataan samanaikaisesti sekä elokuvaa että kuusiosaista tv-sarjaa. Sarjan tapahtumat sijoittuvat ajasta ennen sisällissotaa vuoteen 1931. Noin 15 vuoden ajanjakso kuvataan vajaassa viidessä kuukaudessa. Syyskuusta 26 27