MITEN POTILAAT KOKEVAT YKSILÖVASTUISEN HOITOTYÖN TOTEUTUMISEN KÄTILÖOPISTON SAIRAALAN NAISTENTAUTIEN VUODEOSASTOLLA KAHDEKSAN? Laura Lummepuro - Tanja Paavola Opinnäytetyö, kevät 2004 Diakonia-ammattikorkeakoulu, Helsingin yksikkö Diakoninen sosiaali-, terveys-, ja kasvatusalan koulutusohjelma Sairaanhoitaja (AMK)
TIIVISTELMÄ Lummepuro, Laura ja Paavola, Tanja. Miten potilaat kokevat yksilövastuisen hoitotyön toteutumisen Kätilöopiston sairaalan naistentautien vuodeosastolla kahdeksan? Helsinki 2004, 68 s. 7 liitettä. Diakonia-ammattikorkeakoulu, Helsingin yksikkö, Diakoninen sosiaali-, terveys- ja kasvatusalan koulutusohjelma, terveysala, sairaanhoitaja (AMK). Opinnäytetyön tarkoituksena on tuoda esille potilaiden kokemuksia omahoitajastaan/omahoitajistaan Kätilöopiston sairaalan naistentautien vuodeosastolla (os.8). Tavoitteena on selvittää asiakaslähtöisesti, miten yksilövastuinen hoitotyö toteutuu osastolla potilaan näkökulmasta ja miten potilas kokee omahoitajan merkityksen. Tutkimuksen teoriaosuudessa kuvattiin yksilövastuista hoitotyötä ja sen keskeisten periaatteiden ilmenemistä. Aineisto kerättiin kyselylomakkeella tammi- ja helmikuussa 2004. Tutkimushenkilöinä olivat sillä hetkellä osastolla olevat potilaat. Tutkimuksessa käytettiin kvantitatiivista puolistrukturoitua kyselylomaketta, jossa oli myös avoimia kysymyksiä. Tulosten analysointi tehtiin tilastointiohjelma SPSS 12.0 for Windows avulla käyttämällä frekvenssijakaumia ja ristiintaulukointia. Avointen kysymysten analysointimenetelmänä käytettiin sisällön analyysia. Tutkimustuloksista ilmenee, että yksilövastuisen hoitotyön malli toteutuu potilaiden kokemuksien mukaan pääosin erittäin hyvin. Tyytyväisiä oltiin etenkin tutustumiskäyntiin ennen hoitojakson alkua, jolloin potilaat tapasivat omahoitajansa ensimmäistä kertaa. Tämä loi perustan luottamuksellisen suhteen syntyyn omahoitajan kanssa. Luottamus vaikutti hoidon onnistumiseen koko hoitojakson aikana. Kiire koettiin olevan suurin este yksilövastuisen hoitotyön toteutumiselle. Asiasanat: Hoitotyö; omahoitajajärjestelmä; kvantitatiivinen tutkimus; kvalitatiivinen tutkimus; kyselytutkimus
ABSTRACT Lummepuro, Laura and Paavola, Tanja. How Patients Perceive Primary Nursing in the Kätilöopisto Hospital in Women s Disease Ward? Helsinki, Spring 2004, Language: Finnish, 68 pages, 7 appendices. Diaconia polytechnic, Helsinki Unit, Degree Programme in Diaconal Social Welfare, Health Care and Education. The aim of this thesis is to show patients experiences of their primary nurses (personal care-givers) in the Kätilöopisto Hospital s women s disease ward, Helsinki. The main goal was to work out how primary nursing is realised in the ward from the patients point of view and how they perceive the meaning of primary nursing. In the theoretical section, we described primary nursing and its main principles. The research data was collected through a survey in January-February 2004 with patients who were in the ward. Both quantitative and qualitative methods were used in this study. The study material was gathered with a questionnaire employing halfstructured and open questions. 70 questionnaires were sent out and 54 returned (77.1 %). Frequencies and cross-tabulation (SPSS 12.0 for Windows) statistics software were used for the statistical analysis. The open questions were analysed using content analysis. The results indicate that the patients believed that the primary nursing model was mainly carried out well by their primary nurse. The patients were pleased especially with the visitation day before the operation, when they met their primary nurses for the first time. This initial meeting was the basis for the birth of the confidential relationship with the primary nurse. This confidence building influenced the success of the nursing during the entire procession. A lack of time and too much hurry was experienced as the main hindrance in achieving good primary nursing. Key words: Nursing; primary nursing model; quantitative method; qualitative method; survey
SISÄLTÖ TIIVISTELMÄ...2 ABSTRACT...3 1 JOHDANTO...6 2 TUTKIMUKSEN TARKOITUS JA TUTKIMUSONGELMAT...8 3 TUTKIMUKSEN TEOREETTINEN VIITEKEHYS...9 3.1 Hoitotyö...9 3.2 Hoitotyön toimintamallit...9 3.3 Yksilövastuinen hoitotyö...11 3.4 Omahoitajuus...13 3.5 Aikaisemmat tutkimukset...17 4 TUTKIMUKSEN TOTEUTUS...20 4.1 Tutkimusmenetelmät...20 4.2 Kyselytutkimus...21 4.3 Kyselylomakkeen laadinta...21 4.4 Tutkimusympäristö ja tutkittavat henkilöt...22 4.5 Aineiston keruu...23 4.6 Monivalinta kysymysten analysointi...24 4.7 Avointen kysymysten analysointi...25 5 TUTKIMUSTULOKSET...26 5.1 Osastolle saapuminen...27 5.2 Omahoitajuus...31 6 JOHTOPÄÄTÖKSET JA POHDINTA...42 6.1 Tutkimustulosten tarkastelu...42 6.1.1 Yksilövastuisen hoitotyön keskeisten käsitteiden ilmeneminen tutkimustuloksissa...45 6.1.2 Tutkimustulosten vertailua aikaisempiin tutkimuksiin...47 6.2 Tutkimuksen luotettavuus...48 6.3 Tutkimuksen eettisyys...49 6.4 Jatkotutkimushaasteet...51 7 TUTKIMUSPROSESSIN ARVIOINTIA...52 LÄHTEET...54
LIITE 1 SAIRAANHOITAJAN EETTISET OHJEET...58 LIITE 2 TUTKIMUSLUPA-ANOMUS...60 LIITE 3 TUTKIMUSLUPA...61 LIITE 4 KYSELYLOMAKE...62 LIITE 5 TAULUKOITA...66 LIITE 6 RISTIINTAULUKOINTI...67 LIITE 7 RISTIINTAULUKOINTI...68
1 JOHDANTO Terveydenhuollossa on lisääntyvässä määrin keskusteltu sekä tutkittu potilaiden itsemääräämisoikeutta että asiakaslähtöisyyttä. Nämä periaatteet voidaan toteuttaa käytännössä, mikäli hoitotyö on organisoitu siten, että potilaalla on käytössään asiantuntijaorganisaatiossa henkilö, jonka kanssa hän voi tehdä hoitosopimuksia - omahoitaja. Yksilövastuisella hoitotyöllä (primary nursing) tarkoitetaan toisaalta hoitotyön organisointitapaa ja toisaalta filosofista toimintaperiaatetta. Yksilövastuinen hoitotyö organisointitapana merkitsee sitä, että terveydenhuollon organisaatioissa nimetään yksittäisille potilaille yksilöllisesti hoitotyöstä vastuussa oleva hoitotyön tekijä. Hän kantaa vastuun hoitotyöstä ja hoidon koordinoinnista potilaan tarvitseman hoitojakson ajan. Tämä potilaskeskeinen työnjakotapa perustuu näkemykseen, jonka mukaan hoitotyön tulee olla yksilöllistä, jatkuvaa, kokonaisvaltaista ja koordinoitua. (Hoitotyön vuosikirja 1993, 82.) Yksilövastuisen hoitotyön yhteydessä puhutaan usein omahoitajasta tai vastuuhoitajasta. Suomen kielitoimisto suosittelee sanaa nimikkohoitaja. (Pokki & Merasto 1997, 3.) Tässä tutkimuksessa käytämme osaston potilaiden hoitajista nimitystä omahoitaja tai vastuuhoitaja koulutustaustasta tai työnimikkeestä riippumatta. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on tuoda esille potilaiden kokemuksia omahoitajastaan/omahoitajistaan Kätilöopiston sairaalan naistentautien vuodeosastolla (os.8). Tavoitteena on selvittää miten yksilövastuinen hoitotyö toteutuu naistentautien vuodeosastolla potilaan näkökulmasta. Tutkimusaiheemme on lähtöisin kyseiseltä osastolta, jossa suoritimme käytännön harjoittelujakson keväällä 2003. Osaston henkilökunnan oli tarkoitus tehdä tyytyväisyyskysely omahoitajuudesta potilaille, mutta heillä ei ollut aikaa toteuttaa tätä. Meitä aihe kiinnosti ja päätimme toteuttaa kyselyn tutkimuksena ja hieman laajemmin opinnäytetyönä.
7 Osaston potilaat ovat naisia, jotka ovat osastolla jonkin naistentautiin liittyvän ongelman takia. Potilaat ovat aikuisia joitakin alle 18-vuotiaita lukuun ottamatta. Osaston hoitotoimenpiteinä ovat mm. kohdunpoistot sekä lääkkeelliset raskaudenkeskeytykset. Keskimääräinen hoitoaika osastolla on kahdesta viiteen vuorokauteen. Kyseisellä osasto 8:lla siirryttiin yksilövastuiseen hoitotyön malliin vuonna 1998 ja siellä halutaan edelleen kehittää tätä toimintaa. Lähtökohdaksi valitsimme potilaan näkökulman, sillä potilas on mielestämme paras kertomaan omahoitajuuden toimivuudesta. Aikaisempia tutkimuksia potilaan näkökulmasta on vähän. Suurin osa yksilövastuiseen hoitotyöhön liittyvistä tutkimuksista on tehty hoitohenkilökunnan näkökulmasta ja potilaan kokemukset tulevat esille vain hoitajan kertomana.
8 2 TUTKIMUKSEN TARKOITUS JA TUTKIMUSONGELMAT Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää asiakaslähtöisesti, miten yksilövastuinen hoitotyö toteutuu osastolla potilaan näkökulmasta ja miten potilas kokee omahoitajan merkityksen. Tutkimus toteutettiin HUS:n Kätilöopiston sairaalan naistentautien vuodeosastolla (os.8), Helsingissä. Tutkimusongelman tavallisin lähtökohta on aikaisempi keskustelu tai tutkimus ja tulosten tulisi omalla painollaan jatkaa keskustelua. Selvitys tutkimuksissa tutkimusongelma muotoillaan usein pääasiassa arkikielen käsitteenä. Tutkimusongelmia pohdittaessa on perehdyttävä kirjallisuuteen, artikkeleihin, aikaisemmin tehtyihin tutkimuksiin jne. (Alkula, Pöntinen & Ylöstalo 1995, 130 132). Tässä opinnäytetyössä tutkimusongelman lähtökohtana voidaan pitää yksilövastuista hoitotyötä kyseisellä osastolla. Tutkimuskysymykset ovat: 1. Miten yksilövastuinen hoitotyö toteutuu hoidossa potilaan kokemana? 2. Mikä on omahoitajuuden merkitys potilaalle hoitojakson aikana?
9 3 TUTKIMUKSEN TEOREETTINEN VIITEKEHYS 3.1 Hoitotyö Hoitotyöllä tarkoitetaan terveydenhoitoalan koulutuksen saaneiden työntekijöiden työtä, joka sisältää konkreettisia hoidollisia toimintoja ja auttamis- ja vaikuttamiskeinoja. Tässä tutkimuksessa työntekijöillä tarkoitetaan sairaanhoitajia, kätilöitä ja perushoitajia. Hoitotyön tavoitteena on ihmisen terveyden ylläpitäminen ja edistäminen, sairauksien ehkäiseminen ja parantaminen, fyysisten, psyykkisten ja sosiaalisten oireiden lievittäminen sekä auttaminen ja tukeminen elämän muutosvaiheissa. Hoitotyön ydin on huolenpito (caring), ja se voi toteutua vain potilaan ja hoitajan yhteistyösuhteessa. Keskeistä on ihmisen auttaminen elämän eri vaiheissa. Auttaminen on humaania, arvosidonnaista toimintaa, jonka perusteena on näkemys toisen ihmisen hyvästä olosta, elämäntarkoituksen toteutuksesta ja arvokkuudesta. Ihmisen hyvän olon tavoitteleminen lähtee hänen kuulemisestaan, paneutumisesta hänen kokemukseensa ja siitä, että hänen esittämänsä näkemykset ovat hänelle tosia ja siten totena pidettäviä. Olennaista on, että ihmistä autetaan silloin, kun hän tarvitsee apua ja niissä asioissa, jotka hän hyväksyy ja ymmärtää. (Munnukka 2002, 125.) 3.2 Hoitotyön toimintamallit Jokainen terveydenhuollon organisaatio ja yksikkö toimii ja reagoi asioihin omalla erityisellä tavallaan, joka on muotoutunut vuosien myötä. Tätä aikojen kuluessa kehittynyttä organisaatiokulttuuria voidaan tarkastella välineillä, jonka avulla organisaatio pyrkii mukautumaan ympäristöönsä ja toimimaan tehokkaasti. Hoitotyön toimintamalli on yksi hoitotyön laatuun vaikuttava asia; sen myötä joko mahdollistetaan tai vaikeutetaan muun muassa yksilöllisyyden ja jatkuvuuden toteutumista hoitotyössä. Tämä ei kuitenkaan saa nousta sinänsä itseisarvoksi, vaan toiminnan uudelleen organisoinnin tulee perustua hoitotyön laadun ylläpitämiseen ja jatkuvaan kehittämiseen. Käytännössä tämä ilmennee potilaskeskeisyyden lisääntymisenä hoitotyössä, josta todennäköisesti seuraa resurssien tarkoituksenmukaisempi käyttö ja
10 edelleen henkilöstön lisääntynyt työtyytyväisyys. Hoitohenkilökunta on motivoituneempaa saadessaan käyttää koko ammattitaitoaan työtä toteuttaessaan. (Voutilainen & Laaksonen 1994, 67 69.) Potilaskohtainen hoitotyön toimintamalli on vanhin hoitotyön organisointitavoista. Jo Florence Nightingale kuvaa kirjassaan Notes on Nursing (1853) tällaista hoitotyön toimintaa. Tapa oli yleisesti käytössä tämän vuosisadan alussa, jolloin suurin osa potilaista hoidettiin kotona ja sairaanhoitajat asuivat usein potilaan kotona hoitaen heitä 24 tuntia vuorokaudessa. Käytännössä toimintatapa merkitsi sitä, että sairaanhoitajalla oli vain yksi potilas hoidettavanaan. Malli on edelleen käytössä käytännössä vain tehostetun valvonnan osastoilla, joissa potilas vaatii jatkuvaa hoitoa ja seurantaa. (Voutilainen & Laaksonen 1994, 69 70.) Tehtäväkeskeisen hoitotyön mallissa vastuu kohdistuu tehtävien suorittamiseen aikataulun mukaisesti ja oikein, ei potilaiden tarpeisiin ja hyvinvointiin. Yksilölliseen hoitotyöhön ja itsenäiseen toimintaan ei juuri ole mahdollisuutta. Edelleenkin tätä mallia käytetään joissakin organisaatioissa. (Voutilainen & Laaksonen 1994, 72.) Ryhmätyönä toteutettavassa hoitotyön mallissa osastonhoitaja toimii yksikön johtajana, ohjaten ja tukien ryhmänjohtajia, keskustellen potilaiden kanssa, arvioiden ja kehittäen henkilökuntaansa. Ryhmänjohtajina toimivat sairaanhoitajia, jotka koordinoivat ja ohjaavat ryhmän hoitotyöntekijöitä. He yhteen sovittavat henkilöstön taidot ja potilaiden tarpeet. Malli on koettu kalliiksi, koska se vaatii paljon työntekijöitä ja vie paljon aikaa toimintojen koordinointiin ja keskinäiseen tiedottamiseen. (Voutilainen & Laaksonen 1994, 73 74.) Modulaarista hoitotyön mallia pidetään yksilövastuisen hoitotyön yhtenä muotona tai esiasteena. Sitä voidaan myös käyttää välivaiheena siirryttäessä yksilövastuiseen hoitotyöhön. Käytännössä modulaarisella hoitotyöllä tarkoitetaan yksikön jakamista moduuleihin. Jokaisessa moduulissa työskentelee tietty hoitotyön henkilöstö, joka huolehtii oman alueensa potilaiden hoitotyön kokonaisuudesta. Tämä malli on vähemmän hierarkkinen ja joustavampi käytännön hoitotyössä. (Voutilainen & Laaksonen 1994, 74 76.)
11 Yksilövastuisen hoitotyön malli sai alkunsa henkilöstön tyytymättömyydestä vallitseviin toimintatapoihin. Sairaanhoitajat huolestuivat tiedon pirstoutuneisuudesta, viestinnän monimutkaisuudesta ja potilaskontaktien vähäisyydestä. He halusivat olla lähempänä potilaita ja olla potilaiden saatavilla. Suomeen yksilövastuinen hoitotyön malli alkoi levitä 1980-luvun alussa. (Voutilainen & Laaksonen 1994, 76.) 3.3 Yksilövastuinen hoitotyö Yksilövastuinen hoitotyö on kehitetty Yhdysvalloissa 1960-luvulla. Telarannan (1997) mukaan yksilövastuinen hoitotyö perustuu siihen, että ihminen nähdään ainutkertaisena, kokonaisena yksilönä, joka on enemmän kuin osiensa summa. Häntä on lähestyttävä kokonaisvaltaisesti, ei ruumiinosista tai sairaasta kohdasta. Kyseessä on filosofisilta perusteiltaan uusi tapa hoitaa potilasta. Jokainen ihminen haluaa, että hänet otetaan huomioon kokonaisena ihmisenä. Tämä toive on toimenpidekeskeisessä työssä unohtunut. (Pokki & Merasto 1997, 2.) Hegyvaryn (1987, 17) ja Munnukan (1993, 8) esittämiä määrittelyjä yksilövastuisen hoitotyön toiminnasta ja tarkoituksesta: yksilöllinen vastuu päätöksen teossa hoitotyön kohdistaminen tiettyihin potilaisiin yksilöllinen vastuu hoitotyön itsenäisyys hoitotyön jatkuvuus hoitotyön toteuttamisen kokonaisvaltaisuus hoidon ja hoitotyön koordinointi
12 Primary nursing - käsitteen suomenkielisenä vastineena käytetään yksilövastuista hoitotyötä, koska halutaan korostaa sekä yksilöä että vastuuta (Karpov 1988, 8). Primary nurse -sanaparille ei suomen kielessä ole vakiintunutta vastinetta, koska tarkkaa vastinetta sille on vaikea löytää. Suomalaisena vastineena on ehdotettu sanoja omahoitaja, vastuuhoitaja, oma vastuuhoitaja ja yksilövastuinen kokonaishoitaja. Lisäksi joissakin keskusteluissa on ehdotettu sanoja perhehoitaja ja lähihoitaja. Käsitteellä omahoitaja on jonkin verran muita vakiintuneempi käyttö. Omahoitaja on käsitteistä potilaskeskeisin, sillä silloin potilaalla on oma hoitaja ja hän on oman hoitonsa subjekti (Kiikkala 1985, 28; Pukuri 1997, 5). Sana vastuuhoitaja on myös yleisesti käytössä terveydenhoidossa ja siksi tässä tutkimuksessa käytämme käsitteitä yksilövastuinen hoitotyö, omahoitajuus ja vastuuhoitaja rinnakkain. Yksilövastuisen hoitotyön käsitettä käytetään hoitotyön työnjakomallista, jolloin tarkastellaan tiettyjä omahoitajan tehtäviksi sovittuja työalueita potilaan hoidossa. Toisessa merkityksessä yksilövastuinen hoitotyö viittaa hoitofilosofiaan, jolloin korostetaan hoidon laatuvaatimuksia ja periaatteita. Nämä voivat toteutua hoitosuhdetyössä, potilaan ja hoitajan vuorovaikutuksen sisällössä. Etenkin yksilöllisyyden periaate voi toteutua vain yksilövastuisessa hoitotyössä. (Munnukka & Aalto 2002, 24; Hegyvary 1987, 16 18; Pukuri 1997, 6.) Yksilövastuisen hoitotyön käsitteen alaan ja merkitykseen sisältyy siten eritasoisia aineksia, aina sen mukaan missä asiayhteydessä käsitettä käytetään. Hoitotyön työnjakomallina korostetaan omahoitajan tehtäväksi sovittuja eri työalueita, joiden toteutumisesta tietty hoitaja vastaa tietyn potilaan kohdalla. Yksilövastuisen hoitotyön vastakohdaksi voidaan asettaa tehtäväkeskeinen työnjakomalli, jolloin viitataan erilaiseen hoitotyön toimintafilosofiaan. (Munnukka & Aalto 2002, 24; Hegyvary 1987, 21 22; Munnukka 1993, 18 19.) Omahoitaja suunnittelee hoidon potilaan ja muun hoitoryhmän kanssa ja vastaa hoitosuunnitelmasta ja sen toteutuksesta hoitotyön osalta 24 tuntia vuorokaudessa ja koko hoitojakson ajan. Vastuuhoitajan ollessa vapaalla hoidosta vastaa joku toinen hoitaja. (Pokki & Merasto 1997, 2-3.)
13 3.4 Omahoitajuus Olennaista omahoitajuudelle on vuorovaikutus potilaan ja hoitajan välillä. Kalkas & Sarvimäki (1985, 125) toteavat kirjassaan, että vuorovaikutuksen onnistuminen vaatii tasa-arvoista yhteistyö kumppanuutta, arvojen ja elämänkatsomuksen kunnioittamista sekä tarpeiden huomioimista. Hoitosuhteessa sekä omahoitaja että potilas toimivat vapaaehtoisesti, järkiperäisesti ja moraalisesti. (Hegyvary 1987, 15). 1980-luvun puolivälissä omahoitajakäytäntö oli vielä melko tuntematon ja selkiintymätön käsite. Samoin kokemukset omahoitajakäytännön soveltamisesta suomalaiseen sairaalaan olivat vähäiset. (Harkila 1991, 5.) Marram ym. (1979) on kirjoittanut hoitohenkilökunnan ammatillisuudesta yksilövastuisessa hoitotyössä. Yksilövastuista hoitotyötä tekevän hoitohenkilökunnan toiminta on ammatillista. Ammatillisuuden kriteereitä ovat muun muassa jatkuvasti kehittyvä ja käytännönläheinen tietoperusta, yhteistyö oman alan henkilökunnan kanssa, kollegiaalisuus omaa ammattiryhmää kohtaan, itsenäisyys sekä eettisyys ja siihen liittyvät ohjeet. Itsenäisyys on tärkein kriteeri ja se tarkoittaa kykyä tehdä potilasta koskevia päätöksiä yksin, yhdessä potilaan ja oma ammattiryhmän edustajien kanssa, oman ammatillisen tietoperustan pohjalta. Itsenäisyys on myös vastuullisuutta tehdyistä päätöksistä ja niiden tuloksista. Lauri ja Kurki (1985) sanovat, että ammatillisuus voidaan määritellä myös vastuun, vallan itsenäisyyden ja velvollisuuksien käsitteiden pohjalta tai Paunosen (1988, 1989) mukaan korostamalla esimerkiksi hoitotyöntekijöiden jatkuvaa kasvua ja kehittämistä ammatillisuudessa. (Luotolinna- Lybeck & Leino-Kilpi 1991, 12 13.) Yksilövastuisen hoitotyön keskeisinä käsitteinä hoitotyössä pidetään Hegyvaryn (1991, 16.), Luotolinna-Lybeckin ym. (1991, 4-7) ja Voutilaisen ym. (1994, 77 81) mukaan omahoitajan vastuullisuutta, autonomiaa, kattavuutta, koordinointia sekä jatkuvuutta. Kokonaiskuvan muodostamisen kannalta yksilövastuisen hoitotyön mallista on näiden käsitteiden tuntemus peruslähtökohta.
14 Vastuullisuus edellyttää päätöksentekoa ja toimintakykyä, mikä taas edellyttää työntekijällä olevan valtaa, tukea ja oikeuden vastuun kantamiseen. Vastuullisuudella tarkoitetaan sitä, että potilaan vastuuhoitaja vastaa hoitotyön laadusta 24 tuntia vuorokaudessa koko hoitojakson ajan. Vastuuhoitaja huolehtii muun henkilökunnan ajan tasalla pitämisestä kirjallisen hoitotyön suunnitelman ja suullisen raportoinnin avulla. Vastuuhoitajan vapaalla ollessa potilaasta huolehtii korvaava hoitaja, joka noudattaa vastuuhoitajan ohjeita ja potilaan kanssa tehtyjä sopimuksia. (Hegyvary 1987, 17 18; Wright 1990, 10.) Sairaanhoitajan tehtävänä on antaa potilaalle riittävästi tietoa, jonka pohjalta potilas kykenee tekemään päätöksiä ja valintoja oman hoitonsa suhteen ja siten ottamaan vastuun hoitoonsa liittyvistä ratkaisuista (Perälä 1997, 36). Potilaan tulisi saada olla subjekti omassa hoidossaan. Haasteena sairaanhoitajalla on potilaan oman aktiivisuuden herättäminen (Pelttari 1997, 77). Vastuuhoitajan roolissa on tärkeä merkitys potilaan ohjaamisessa päivittäisissä toiminnoissa. Silloin kun potilas ei kykene itse osallistumaan omaan hoitoonsa myös omaisten ohjaus korostuu. Ohjaus voi olla myös perhekeskeistä. Sairaanhoitajan edellytetään omaavan monenlaista teoria-, kokemusperäistä ja potilaskohtaista tietoa ohjaustilanteessa. Tulee huomioida, että potilaan kyky vastaanottaa tietoa on sidoksissa ikään, koulutukseen, fyysisiin ja fysiologisiin rajoitteisiin ja omaan kulttuuriin. (Sarvimäki & Stenbock-Hult 1996, 183 184, 188 189.) Käytännössä vastuuhoitaja huolehtii hoitotyön prosessin etenemisestä vuorovaikutuksessa potilaan ja moniammatillisen tiimin kanssa, joka pitää sisällään esimerkiksi lääkärin, sosiaalihoitajan, fysioterapeutin, toimintaterapeutin tai joitain muita erityistyöntekijöitä. Moniammatillisen tiimin työskentely edellyttää tiimin jäseniltä keskinäistä luottamusta ja toinen toisensa kunnioitusta sekä yhteistä päätöksentekoa. (Perälä 1997, 37) Sairaanhoitajan vastuullisuus kohdistuu potilaaseen ja hänen perheeseensä, työtovereihin ja työpaikkaan sekä lainsäädäntöön joka asettaa raamit työskentelylle (Hegyvary 1991, 18).
15 Autonomia edellyttää vastuuhoitajalta kykyä tehdä itsenäisiä päätöksiä. Kyetäkseen tähän häneltä edellytetään vankkaa kliinistä kokemusta, hyvää ammattitaitoa ja teoreettista tietopohjaa. (Karpov 1992, 77 78; Wright 1990, 10.) Yksilövastuinen hoitotyö tukee sairaanhoitajan itsenäisyyden kehittymistä. Oman tehtävän selkeä hahmottaminen ja sen sisältämän vastuun hyväksyminen on edellytyksenä itsenäiselle työskentelylle. (Pelkonen & Perälä 1992, 42 43.) Koulutuksessa saadut hyvät valmiudet luovat vastavalmistuneelle sairaanhoitajalle edellytykset tulla tietojen ja työkokemuksen karttuessa taitavaksi ja itsenäiseksi päätöksentekijäksi (Hupli 1998, 18). Sairaanhoitaja toimii yhteistyösuhteessa potilaan kanssa, auttaen potilasta erilaisten hoitovaihtoehtojen löytämisessä. Potilaan itsensä ollessa kykenemätön kertomaan toiveistaan, toimivat hoitotyön arvot ja periaatteet yksilöllisen päätöksen tekemisessä sairaanhoitajaa ohjaavina tekijöinä (Koponen 1995, 16). Tukea päätöksenteolleen sairaanhoitaja saa esimerkiksi sairaanhoitajan eettisistä ohjeista. (Liite 1.) Sairaanhoitajan tehtävänä on omalla toiminnallaan tukea potilaan autonomian toteutumista. Laki potilaan asemasta ja oikeuksista takaa potilaalle itsemääräämisoikeuden. Perälän (1997, 36.) mukaan potilaat, saatuaan tietoa sairaudestaan ja sen hoidosta, haluavat usein ottaa vastuuta itseään koskevista päätösten ja valintojen teoista. Potilaan oikeudet ovat hoitotyöntekijöiden velvollisuuksien perusta. Nämä velvollisuudet on esitetty sairaanhoitajien eettisissä ohjeissa. Kalkas & Sarvimäki (1987) ja Sorvettula (1993) esittelevät näitä ohjeita, joissa korostetaan ammattikunnan itsenäistä vastuuta oman ammattitaidon piiriin kuuluvissa ratkaisuissa, ihmisoikeuksien julistusta hoitotyön etiikan lähtökohtana sekä hoitotyön yhteiskunnallisia velvoitteita. Eettiset ohjeet on tarkoitettu ohjaamaan yksittäistä hoitotyöntekijää potilaan hoitoa koskevissa päätöksissä. (Voutilainen. & Laaksonen 1994, 17.) Lakia potilaan asemasta ja oikeuksista on alettu valmistella jo 1980-luvulla. Laki potilaan asemasta ja oikeuksista vahvistettiin 17.8.1992 ja se tuli voimaan 1.3.1993 (L 785/1992). Lakia sovelletaan terveyden- ja sairaanhoitoa järjestettäessä sekä yksityisen että julkisen terveydenhuollon alueella. Laki määrittelee potilaan terveyden- ja
16 sairaanhoitopalveluja käyttäväksi tai muuten niiden kohteena olevaksi henkilöksi. (Telaranta 1997, 70.) Kollegiaalinen tuki on tärkeä tekijä vastuuhoitajan toiminnassa (Munnukka, 1993, 97.) Organisaation tuki on myös tärkeää. Osastonhoitajan ja ylihoitajan tehtävänä on tukea ja auttaa vastuuhoitajia yksilövastuisen hoitotyön toteutumisessa ja kehittämisessä. (Hegyvary, 1987, 123, 157.) Kattavuus tarkoittaa potilaan huomioimista kokonaisvaltaisesti. Vastuuhoitaja huolehtii potilaan kaikista hoitotoimista työvuoronsa aikana. Kattavuus pitää sisällään potilaan tarpeiden, voimavarojen, toimintakyvyn ja määriteltyjen tavoitteiden huomioimisen. Tavoitteena on, että potilas saa kaikki tarvitsemansa hoitotyön palvelut (Hegyvary 1987, 18; Munnukka 1993, 8; Wright 1990, 10.) Kokonaisvaltainen hoitotyö pitää sisällään potilaan koko elämäntilanteen huomioimisen sekä kaikkien osa-alueiden hoitamisen. Sairaanhoitajalta se edellyttää herkkyyttä ja avoimuutta tilanteelle. Hoitotyön tulisi olla yksilöllistä, potilaan tarpeista lähtevää. Pikkuseikkojen huomioiminen ja toimiminen potilaan mielipiteiden mukaan joustavasti tuovat yksilöllisyyttä hoitosuhteeseen (Pelttari 1997, 128, 130.) Koordinointi ja yhteistyö eri ammattiryhmien kanssa ovat edellytyksenä potilaan kokonaishoidolle (Pelttari 1997, 57; Wright 1990, 10). Kommunikointi kaikkien hoitoon osallistuvien eri osapuolten kesken tapahtuu mahdollisimman suoraan. Vastuuhoitaja osallistuu lääkärin kierroille, pitää yhteyttä potilaan omaisiin sekä jatkohoitopaikkaan ja raportoi työvuoron vaihtuessa potilasta hoitavalle henkilölle. (Voutilainen & Laaksonen 1994, 79.) Jatkuvuus pitää sisällään ympärivuorokautisen hoidon toteutumisen ja tarvittaessa jatkohoitopaikkaan siirtymisen yhteyteen liittyvien toimenpiteiden toteutumisesta huolehtimisen. Potilaan tullessa uudelle hoitojaksolle järjestetään mahdollisuuksien mukaan potilas samalle osastolle ja pyritään jatkamaan jo alkanutta hoitosuhdetta saman vastuuhoitajan kanssa. (Voutilainen & Laaksonen 1994, 79.)
17 Hoitosuunnitelman tekeminen on kirjaamisen lähtökohta, se elää toteuttamalla arviointia joko päivittäin tai viikoittain, Myös päivittäisen hoitosuunnitelman ja toteutuneen hoidon huolellinen kirjaaminen takaavat hoidon jatkuvuuden. Korvaavan hoitajan on helppo varmistaa potilaan hoitoa koskevat tiedot korkeatasoisesti toteutetusta kirjaamisesta. (Voutilainen & Laaksonen 1994, 80.) Huolellisesti laaditut potilasasiakirjat välittävät tietoa potilaan terveydentilasta ja hänen saamistaan terveydenhuoltopalveluista, ja riittävät ja asianmukaiset merkinnät ovat omiaan edistämään luottamuksellisen hoitosuhteen syntymistä (Hallila 1998, 26). Hoitosuunnitelma pitää sisällään tulosyyn, nykytilanteen, voimavarat, hoitotyön tavoitteen, auttamismenetelmät, väli- ja loppuarvioinnin sekä jatkosuunnitelman. Saman diagnoosin omaavilla potilailla voi olla täysin erilaiset hoitosuunnitelmat heidän yksilöllisten tarpeidensa mukaan. (Karpov 1992, 82.) 3.5 Aikaisemmat tutkimukset Aikaisempia tutkimuksia yksilövastuisesta hoitotyöstä on tehty Suomessa 1980 luvun puolivälin jälkeen, jolloin alettiin siirtyä ryhmätyöskentelystä yksilövastuiseen hoitotyön malliin. Aikaisempia tutkimuksia yksilövastuisesta hoitotyön mallista juuri potilaan näkökulmasta on hyvin vähän. Suurin osa aikaisemmista tutkimuksista perustuu hoitohenkilökunnan näkemyksiin ja mielipiteisiin yksilövastuisesta hoitotyöstä. Potilaat ovat osallistuneet tutkimuksiin siinä vaiheessa, kun heitä on hoidettu yksilövastuisen hoitotyön periaatteiden (autonomia, vastuullisuus, kattavuus ja koordinointi) mukaan. Murtola (1993) tutkimuksen tavoite oli selvittää, miten yksilövastuisen hoitotyön käsitteet, vastuullisuus, autonomia, kattavuus ja koordinointi toteutuvat potilaan hoidossa ja kokevatko potilaat tarvitsevansa omahoitajaa. Tutkimusaineisto kerättiin kyselytutkimuksella yliopistollisen keskussairaalan kahdella sisätauti- ja kolmella keuhko-osastolla. Tutkimukseen osallistui 200 potilasta. Tutkimustulosten mukaan potilaat haluavat entistä enemmän osallistua omaan hoitoonsa. Potilaat haluavat keskustella saman hoitajan kanssa, Tämä auttaa heitä saamaan täsmällisempää hoitoa,
18 kun he saavat enemmän tietoa sairaudestaan. Se taas lisää turvallisuudentuntoa. Vaikka potilaat kokivat hyvänä omahoitajan, se saattoi olla heille este kontaktien muodostumiselle muihin henkilöihin. Hoitotyön kehittämisessä potilaat painottivat informaation merkitystä potilaalle. Tutkimuksen mukaan potilaat ovat tyytyväisiä nykyiseen hoitoonsa. Munnukka (1993) tutkimuksessaan vertaili yksilövastuisesti ja tehtäväkeskeisesti toteutettua hoitoa yliopistollisen sairaalan neljällä sisätautien ja kirurgian vuodeosastolla, joista tutkimusosastoilla toteutettiin yksilövastuista hoitotyötä ja vertailuosastoilla tehtäväkeskeistä hoidon organisointimallia. Aineisto kerättiin 64:ltä potilaan omaiselta kyselylomakkein. Tutkimustulosten mukaan hoitajien ja omaisten välistä keskustelua hoitotyön tavoitteista, toteutuksesta ja arvioinnista käytiin enemmän kuin vertailuosastoilla. Tutkimusosastojen omaiset kertoivat vastauksissaan enemmän yksilöllisyydestä, jatkuvuudesta, kokonaisvaltaisuudesta, itsehoitokyvyn lisääntymisestä ja siihen liittyvästä tietojen saannista kuin vertailuosastojen omaiset. Tutkimusosastojen omaiset olivat saaneet myös huomattavasti enemmän tukea hoitajilta, ja he osallistuivat enemmän potilaan hoitoon kuin vertailuosastojen omaiset. Harkilan (1991) tutkimuksen tavoitteena oli kuvata muutosta siirryttäessä ryhmätyöskentelystä omahoitajakäytäntöön. Tutkimuksessa selvitettiin kolmen yliopistollisen sairaalan sisätautiklinikoiden hoitajien kokemuksia omahoitajakäytännön soveltamisesta. Tutkimukseen osallistui 62 hoitajaa. Aineiston keruumenetelmänä käytettiin hoitajien kirjoittamia esseitä, ryhmäraportteja, osastokokousmuistioita ja hoitajille suoritettua kyselyä. Aineistoa analysoitiin sisällön analyysimenetelmällä. Keskeisinä tuloksina selvisi, että muutos on hidas prosessi, johon tarvitaan koulutusta. Lähtökohtana muutokselle on hoitajien halu muuttua ja osallistua muutokseen. Osastojen on itse luotava sopiva omahoitajakäytäntö, ja siinä on otettava huomioon henkilökunnan määrä ja laatu, potilaiden tarpeet tavoitteet, joihin muutoksella pyritään.
19 Luotolinna-Lybeckin & Leino-Kilven (1991) tutkimus koski yksilövastuista hoitotyötä ja hoitohenkilökunnan edellytysten arviointia. Heidän tutkimuksessaan tarkasteltiin, mitä yksilövastuisen hoitotyön toteuttaminen hoitohenkilökunnalta vaatii, ja onko tutkimukseen osallistuvalla yliopistollisen keskussairaalan sisätautiklinikan hoitohenkilökunnalla edellytyksiä yksilövastuiseen hoitotyöhön. Edellytyksiä pyrittiin kartoittamaan kysymällä henkilökunnalta heidän tietoja yksilövastuisen hoitotyön keskeisistä periaatteista. Tutkimukseen osallistui henkilökunta yhdeksältä vuodeosastolta, yhteensä 177 hoitajaa. Tutkimustuloksista selvisi, että kaikista ammattiryhmistä selvä enemmistö piti vastuullisuuteen, autonomiaan, koordinointiin ja kattavuuteen liittyviä hoitotyön osa-alueita tärkeinä. Heidän käsityksensä vaikutti varsin pitkälle yhtenevältä yksilövastuisen hoitotyön kanssa. Tämän tutkimuksen perusteella ei voi sanoa, pystyikö tutkittavana ollut henkilökunta toteuttamaan yksilövastuista hoitotyötä. Pokki ja Merasto (1997) ovat tehneet selvityksen yksilövastuisesta hoitotyöstä tämän päivän Suomessa. Se ei ole tieteellinen tutkimus eikä anna tarkkaa vastausta siihen, miten yksilövastuinen hoitotyö toteutuu vaan se pyrkii kuvaamaan sitä, millaisten menestystekijöiden ja esteiden kanssa henkilökunta painiskelee yksilövastuisen työn saralla. Tutkimuksen perusteella yksilövastuinen hoitotyö ei vielä toteutune kaikkialla ja siitä keskustellaan laajasti ja sitä pyritään kehittämään monissa sairaaloissa. Niissä sairaaloissa, joissa toteutetaan yksilövastuista hoitotyötä, ollaan toimintaan tyytyväisiä eikä paluuta vanhaan toivota. Vastaajien mukaan potilaat ja omaiset ovat myös hyvin tyytyväisiä yksilövastuiseen hoitotyöhön. Vaikeuttavia tekijöitä yksilövastuisessa hoitotyössä oli muun muassa henkilökunnan vähyys, kiire sekä lyhyet hoitoajat ja osaaikatyö. Edistäviä asioita yksilövastuisen hoitotyön tukemiseen oli esimiehen ja johdon tuki kehittämistyölle sekä työnohjaus ja jatkuvat koulutukset.
20 4 TUTKIMUKSEN TOTEUTUS 4.1 Tutkimusmenetelmät Tutkimuksessamme käytettiin sekä kvantitatiivista että kvalitatiivista tutkimusmenetelmää. Tutkimusaineisto kerättiin kyselylomakkeilla 70:lta Kätilöopiston sairaalan osasto kahdeksan potilailta kotiutumisvaiheessa. Kvantitatiivisen (tilastollisen) tutkimuksen avulla selvitetään lukumääriin ja prosenttiosuuksiin liittyviä kysymyksiä sekä eri asioiden välisiä riippuvuuksia tai tutkittavassa ilmiöissä tapahtuneita muutoksia. Se edellyttää riittävän suurta ja edustavaa otosta. Aineiston keruussa käytetään yleensä standardoituja tutkimuslomakkeita valmiine vastausvaihtoehtoineen. Asioita kuvataan numeeristen suureiden avulla ja yleensä olemassa oleva tilanne saadaan kartoitettua, mutta ei pystytä riittävästi selvittämään asioiden syitä. Kvantitatiivista tutkimusta arvostellaan usein pinnallisuudesta, koska tutkija ei siinä pääse riittävän syvälle tutkittavien maailmaan. (Heikkilä 1998, 15 16.) Hirsjärvi ym. (2002, 182) nimeävät myös joitakin muita haittoja kyselylomakkeilla tehdyissä tutkimuksissa. Tulosten luotettavuuteen vaikuttaa muun muassa vastaajien erilaiset elämäntilanteet, huolellisuus ja rehellisyys. Kvantitatiivisessa tutkimuksessa aineiston kerääminen ja toisaalta käsittely ja analysointi ovat erillisiä vaiheita. Paperilomakkeilta tiedot voidaan syöttää joko käytettävään tilasto-ohjelmaan tai tallentaa tiedot ensin tekstinkäsittely- tai erityiseen tallennusohjelmaan. (Heikkilä 1998, 121.) Kyselyn kvalitatiivista osuutta edustavat avoimet kysymykset, joissa vastaajat saivat vapaasti kertoa kokemuksiaan omahoitajuuden toteutumisesta. Kvalitatiivisen tutkimuksen tavoitteena on ymmärtäminen, ei määrien selvittäminen (Heikkilä 2001, 16). Avoimet kysymykset selventävät työssämme kvantitatiivisia tuloksia sekä antavat vastaajalle mahdollisuuden tarkentaa valittuja vaihtoehtoja.
21 4.2 Kyselytutkimus Modernin sosiaalitutkimuksen kenties leimallisin tiedonkeräysmenetelmä on ns. surveytutkimus (Uusitalo 2001, 90 91). Survey-tutkimus tarkoittaa, että tietoa kerätään standardoidusti ja koehenkilöt muodostavat otoksen tietystä perusjoukosta (Hirsjärvi ym. 2002, 122, 180 181). Survey-tutkimuksissa valitaan ensiksi jotakin perusjoukkoa edustava otos tai näyte, jolta hankitaan tietoja kyselemällä tai haastattelemalla. Kyselytutkimuksessa vastaajat täyttävät itse kyselylomakkeen. (Uusitalo 2001, 90 91.) Kyselytutkimuksen etuna pidetään yleensä sitä, että niiden avulla voidaan kerätä laaja tutkimusaineisto: tutkimukseen voidaan saada paljon henkilöitä ja voidaan myös kysyä monia asioita. Kyselymenetelmä on tehokas, koska se säästää tutkijan aikaa ja vaivannäköä. (Hirsjärvi & Remes & Sajavaara 2001, 182.) 4.3 Kyselylomakkeen laadinta Kyselylomakkeen rakenteen laatimisessa tulee kiinnittää huomiota lomakkeen pituuteen, kysymysten lukumäärään, selkeyteen ja ulkoasuun. Myös kysymysten loogiseen etenemiseen ja vastausohjeisiin tulee paneutua huolellisesti. (Valli 2001, 28 30.) Tutkimuksessamme pyrimme edetä loogisesti osastolle saapumisesta omahoitajuuden toteutumiseen ja arviointiin. Lopussa olivat avokysymykset. kyselylomake on helppo ymmärtää, koska jokaisen vastausvaihtoehdon kohdalla lukee, mitä ko. numero tarkoittaa. Myös samanlaiset vastausvaihtoehdot helpottavat ymmärtämistä ja estävät väärin ymmärryksiä. Kyselylomake on puolistrukturoitu. Lomakkeessa on kuusitoista (16) monivalintakysymystä, joissa jokaisessa viisi (5) vastausvaihtoehtoa ja kolme (3) avointa kysymystä vastaajien omille kommenteille sekä mahdollisille täydentäville kommenteille. Kyselylomakkeen ensimmäinen kohta kartoittaa vastaajan taustatietoja, ikää, asuinpaikkakuntaa sekä kansalaisuutta. Tiedot on kerätty vain taustatiedoiksi, olemme hyödyntäneet tutkimuksessamme vain ikää.
22 4.4 Tutkimusympäristö ja tutkittavat henkilöt Vuonna 2004 Kätilöopiston sairaalassa naistentautien vuodeosastolla (os.8) on potilaspaikkoja 23. Hoitohenkilökunnan määrä on tammikuussa 2004 yhteensä 15 henkilöä, seitsemän sairaanhoitajaa, kaksi kätilöä sekä kuusi perushoitajaa. Osastolla työskentelee lisäksi osastonhoitaja, jonohoitaja sekä kaksi osastosihteeriä. Lisäksi osastolla on käytettävissään fysioterapeutin tukipalvelut. Fysioterapeuttien kanssa osastolla on tiivis yhteistyö ja ennen osastolle saapumistaan kaikki potilaat tapaavat fysioterapeutin, joka antaa neuvoja, miten liikkua toimenpiteen jälkeen. Kätilöopiston sairaalassa toimii keskitetysti HUS:n alueen osa naistentautien ja synnytysten hoidosta. Lisäksi siellä toimii päivystys ympäri vuorokauden, äitiys- ja naistentautien poliklinikka sekä osa lastenosastoista ja poliklinikoista. Osasto kahdeksan toimii arkipäivisin ympäri vuorokauden, mutta sulkee osaston viikonlopuksi, jolloin potilaat kotiutetaan tai heidät sijoitetaan muille osastoille. Kyselytutkimukseen valitaan sattumanvaraisesti tutkittaviksi ne henkilöt, jotka tuntevat hyvin tutkittavaa ilmiötä ja ovat halukkaita osallistumaan kyselyyn (Hirsjärvi & Hurme 2000, 83, 85; Eskola & Suoranta 1998, 93 94). Tässä tutkimuksessa tutkittavina henkilöinä olivat sillä hetkellä osastolla olevat potilaat. He kertoivat kokemuksiaan omahoitajuudesta vapaaehtoisesti ja vastasivat nimettöminä. Osastolla potilaalle pyritään nimeämään kaksi vastuuhoitajaa, joista vähintään toinen on sairaanhoitaja ja toinen perushoitaja. Sairaanhoitaja vastaa pääsääntöisesti potilaan hoidosta. Perushoitajan rooli omahoitajuudessa on yhtä tärkeä, mutta vastuu hoidosta on sairaanhoitajalla. Potilas saapuu osastolle jo leikkausta edeltävänä päivänä tulohaastattelua varten, jolloin hän tapaa omahoitajansa ja hoitavat lääkärit. Omahoitaja esittelee potilaalle osaston, kyselee ja kertoo leikkauksen ja hoidon kannalta tärkeitä asioita, mittaa verenpaineen ja pulssin sekä hoitaa muut sairaalassaoloon liittyvät käytännön asiat. Yhdessä potilaan kanssa omahoitaja tekee hoitosuunnitelman, jota pyritään noudattamaan koko hoitojakson ajan.
23 Omahoitaja ottaa potilaan vastaan leikkausaamuna sekä esittelee huoneen ja potilaspaikan. Omahoitaja kirjaa potilaan osastolle ja tekee leikkausta varten esivalmistelut. Hän myös saattaa potilaan leikkaussaliin ja antaa raportin vastaanottavalle hoitajalle. Omahoitajan ollessa vielä työvuorossa hän hakee potilaan leikkaussalista takaisin osastolle. Osastolla hän seuraa ja kirjaa potilaan vointia säännöllisesti sekä antaa raporttia seuraavalle työvuoroon tulevalle vastuuhoitajalle. Omahoitaja myös konsultoi lääkäriä mahdollisissa ongelma- ja muissa tapauksissa. Kotiutumispäivänä omahoitaja antaa kirjallisen ja suullisen kotihoito-ohjeen potilaalle ja pyytää ottamaan yhteyttä osastolle ongelmatapauksissa. Lisäksi omahoitaja hoitaa ja kertoo mahdollisista jatkohoidoista. Lopuksi potilas uloskirjataan osastolta. Potilaat ovat pääasiassa Helsingin ja Vantaan alueilta. Lisäksi kyselyyn vastanneista seitsemän tuli Keravalta. Tammisaaresta ja Järvenpäästä tuli yksi henkilö. Yksi vastanneista ei ilmoittanut asuinpaikkakuntaansa. 4.5 Aineiston keruu Aineiston keruu alkoi keväällä 2003 saatuamme tutkimusaiheen osastolta. Tarkoituksena oli tehdä kysely osaston potilaille. Tutkimuslupaa haimme syksyllä 2003 Kätilöopiston sairaalan ylihoitajalta. Tarkan tutkimussuunnitelman kyselylomakkeineen toimitimme naistentautien johtavalle ylihoitajalle Karolina Haggrénille. (Liitteet 2, 3 ja 4). Päätöksen tutkimusluvasta saimme 17.12.2003.
24 Kysely toteutettiin osastolla tammi- ja helmikuussa 2004. 16.1.2004 pidimme osastolla henkilökunnalle osastotunnin liittyen tutkimukseemme. Tällöin esittelimme tutkimussuunnitelman yksityiskohtaisesti henkilökunnalle. Samalla pohdimme kyselyyn liittyviä asioita ja he saivat esittää mielipiteitään ja kysymyksiä kyselyn toteutuksesta. Suunnittelimme kyselyn toteuttamisen kestävän noin kaksi viikkoa, jotta vastauksia saataisiin vähintään 50 kappaletta. Osastonhoitaja oli vastuussa tutkimuksen sujuvuudesta osastolla ja tarvittaessa otti kyselylomakkeista kopioita sekä keräsi vastaukset. Varsinaisesti kysely aloitettiin osastolla 19.1.2004, jolloin ensimmäiset kyselylomakkeet jaettiin potilaille. Kahden viikon kuluttua otimme osastonhoitajaan yhteyttä. Silloin vastauksia oli tullut 38 kappaletta. Päätimme, että kyselyä jatkettaisiin niin kauan, kunnes vastauksia olisi vähintään 50 kappaletta. 6.2.2004 kyselylomakkeita oli palautettu 54 kappaletta ja kyselyjen jakaminen lopetettiin. Kyselylomakkeita jaettiin 70 kappaletta. 4.6 Monivalinta kysymysten analysointi Monivalintakysymyksistä saadun aineiston analysointi tehtiin tilastointiohjelma SPSS (Statistical Paggage for Social Sciences) 12.0 for Windows avulla. Frekvenssit- ja prosentuaaliset osuudet kertovat kysymyksittäin, miten vastausvaihtoehdot ovat jakautuneet. Otantatutkimuksen tulokset vastaavat perusjoukon yleistä mielipidettä, joten tuloksia tässäkin tutkimuksessa voidaan pitää yleistettävinä. SPSS -ohjelmisto on suunniteltu nimenomaan kvantitatiivisen aineiston analysointiin (Metsämuuronen 2000, 3). SPSS -ohjelmisto huomioi vain vastausvaihtoehdot, joihin on vastattu. Yksisuuntainen frekvenssijakauma eli suora jakauma kertoo muuttujan eri luokkien yleisyyden havaintoaineistossa (eli vastausten lukumäärän eri luokissa). Osuudet voidaan laskea tarkoituksesta riippuen joko koko aineistosta tai vain vastanneista. Kumulatiivinen osuus kertoo, kuinka monta havaintoa kyseisessä ja sitä edeltävissä luokissa on yhteensä. (Rytkönen 2002.)
25 Frekvenssijakaumien lisäksi käytettiin ristiintaulukointia niiden kysymysten kohdalla, jotka ovat merkittäviä tutkimustulosten kannalta. Ristiintaulukoinnilla voidaan tarkastella kahden muuttujan välistä yhteyttä ja asioiden välisiä riippuvuuksia (Rytkönen 2002). Ristiintaulukointia olemme käyttäneet selvittääksemme iän merkitystä potilaan kokemuksiin omahoitajuudesta. 4.7 Avointen kysymysten analysointi Tutkimuksessa on avointen kysymysten analysointimenetelmänä käytetty laadullista sisällön analyysiä. Tutkittavasta ilmiöstä saadaan siten mahdollisimman laaja ja kattava kuva. Menetelmän avulla voidaan analysoida laajoja strukturoimattomia aineistoja, kuten juuri vastaajien toiveita ja kommentteja. (Tuomi & Sarajärvi 2003, 106 110; Kyngäs & Vanhanen 1999, 3-12.) Sisällön analyysissä voidaan edetä joko induktiivisesti tai deduktiivisesti. Tutkimuksessamme etenimme induktiivisesti. Induktiivisessa analyysissä edetään nimenomaan kerätystä tutkimusaineistosta eikä mistään aikaisemmasta käsitejärjestelmästä käsin. (Kyngäs & Vanhanen 1999, 12). Tässä tutkimuksessa avokysymyksillä saatu aineisto on siis analysoitu käyttämällä induktiivista sisällön analyysiä. Avoimet vastaukset koottiin yhteen, jolloin analysoitavaan materiaaliin perehtyminen alkoi. Puhtaaksi kirjoitettua tekstiä syntyi kaksi sivua. Varsinainen analyysi alkoi lukemalla vastaukset useaan kertaan, jotta vastauksista nousi selkeä kokonaiskuva. Pelkistettyjä ilmaisuja tarkastelemalla ja yhdistelemällä aloitettiin kategorioiden luominen. Muodostettaessa kategorioita induktiivisesti päätetään omaa tulkintaa hyväksikäyttäen, mitkä asiat voidaan yhdistää (Kyngäs & Vanhanen 1999, 3-12.) Avointen kysymysten tuloksia esitellään kvantitatiivisen tutkimuksen tulosten esittämisen yhteydessä.
26 5 TUTKIMUSTULOKSET Jaoimme kyselyn kvantitatiivisen osuuden kahteen pääluokkaan: Ensimmäinen osio, kysymykset 1-4, käsittelivät suppeasti osastolle saapumista ja toinen osio, kysymykset 5-16 käsittelivät laajemmin omahoitajuutta. (Liite 4.) Vastauksia saatiin kaikkiaan 54 kappaletta. Vastausprosentti oli täten 77.1 %. Kyselylomakkeita jaettiin 70 kappaletta (N=70). Vastaajista alle 15-vuotiaita ei ollut yhtään. 15 30-vuotiaita oli 20,4 %. Vastaajista 31 45-vuotiaita ja 46 60-vuotiaita oli eniten. Molempia ikäluokkia oli 33,3 %. 61 75-vuotiaita oli 11,1 & ja yli 75-vuotiaita vain 1,9 %. (Kuvio 1. ja Liite 5, Taulukko 1.) Ikä 15-30 31-45 46-60 61-75 Yli 75 Kuvio 1. Ikäjakauma
27 Vastaajista suurin osa asui pääkaupunkiseudulla, yhteensä 81,5 %. Helsingissä asui enin osa vastaajista, 59,3 %. Vantaalaisia oli 22,2 %. Muualta tulleita oli yhteensä 18,5 %. Yksi vastaajista ei ilmoittanut asuinpaikkakuntaansa tässä kohdassa. (Kuvio 2. ja Liite 5, Taulukko 2.) Asuinpaikkakunta Helsinki Vantaa Muu, mikä? Kuvio 2. Asuinpaikkakunta 5.1 Osastolle saapuminen Kysymyksessä yksi (1) kysyttiin miten potilaat vastaanotettiin osastolle. 77,4 % (N=53) vastaajista koki vastaanoton osastolle erittäin hyvänä. 22,6 % piti vastaanottoa hyvänä. Muita vastausvaihtoehtoja ei esiintynyt. Yksi vastaajista ei vastannut kysymykseen. (Taulukko 1.) Taulukko 1. Miten Teidät vastaanotettiin osastolle? Havaintojen lukumäärä % Aineistosta % Vastanneista Kumulatiivinen osuus Vastausvaihtoehto Hyvin 12 22,2 22,6 22,6 Erittäin hyvin 41 75,9 77,4 100,0 Yhteensä 53 98,1 100,0 Puuttuu 1 1,9 Yhteensä 54 100,0
28 Vastaanotto osastolle koettiin erittäin hyvänä tai hyvänä. Avokysymyksistä ilmeni, että hyvä vastaanotto osastolle koettiin vaikuttavan luottamuksen syntyyn omahoitajan kanssa. Potilaat kokivat tärkeänä sen, että heille kerrottiin tarkkaan, mitä tulisi tapahtumaan ja mitä toimenpidepäivänä tehdään. He halusivat myös tietää, miten kuntoutus on sujunut toimenpiteen jälkeen. Tähän liittyen useasta vastauksesta nousi esiin hyvän kommunikoinnin ja tiedottamisen arvostus. (Taulukko 1.) Taulukko 2. Miten ikä vaikutti vastaajien vastaanottamiseen osastolle? Ristiintaulukointi. Miten Teidät vastaanotettiin osastolle? Yhteensä Hyvin Erittäin hyvin Ikä 15 30 vastausten lukumäärä 4 7 11 % verrattuna Ikään 36,4 % 63,6 % 100,0 % 31 45 vastausten lukumäärä 4 13 17 % verrattuna Ikään 23,5 % 76,5 % 100,0 % 46 60 vastausten lukumäärä 3 15 18 % verrattuna Ikään 16,7 % 83,3 % 100,0 % 61 75 vastausten lukumäärä 1 5 6 % verrattuna Ikään 16,7 % 83,3 % 100,0 % Yli 75 vastausten lukumäärä 0 1 1 % verrattuna Ikään,0% 100,0 % 100,0 % Yhteensä 12 41 53 22,6 % 77,4 % 100,0 % Iän vaikutusta vastaanoton kokemiseen mitattiin taulukossa kaksi (2). Erittäin hyvänä vastaanoton kokivat iäkkäimmät vastaajat. Yli 75-vuotiaita oli yksi ja hän vastasi erittäin hyvin. 61 75- vuotiaista ja 46 60- vuotiaista erittäin hyvänä vastaanoton kokivat 83,3 %. Mitä nuorempia vastaajat olivat, sitä pienempi vastausprosentti oli erittäin hyvä- kohdassa. Kaikissa ikäluokissa vastausprosentti oli parempi erittäin hyväkohdassa kuin hyvä-kohdassa. Suurin hajonta oli 46 60-vuotialla, jossa hyvä - vastauksia oli 16,7 %.
29 Kysymyksessä kaksi (2) kysyttiin, kerrottiinko potilaille omahoitajuudesta osastolle saapuessa. Vastaajista suurin osa (66,7 %) (N=54) koki, että heille oli kerrottu erittäin hyvin omahoitajuudesta. 27,8 % vastasi kysymykseen hyvin ja 5,6 % ei osannut sanoa. (Taulukko 3.) Muita vastausvaihtoehtoja ei esiintynyt. Taulukko 3. Saapuessanne osastolle, kerrottiinko Teille omahoitajuudesta? Havaintojen lukumäärä % Aineistosta % Vastanneista Kumulatiivi nen osuus Vastausvaihtoehto En osaa sanoa 3 5,6 5,6 5,6 Hyvin 15 27,8 27,8 33,3 Erittäin hyvin 36 66,7 66,7 100,0 Yhteensä 54 100,0 100,0 Kysymyksessä kolme (3) kysyttiin miten hyvin potilaat saivat tietoa omahoitajuuskäytännöstä. Vastaajista yli puolet (51,9 %) (N=54) koki, että tietoa omahoitajakäytännöstä sai erittäin hyvin. 44,4 % mielestä tietoa sai hyvin. 3,7 % ei osannut vastata kysymykseen. Muita vastausvaihtoehtoja ei esiintynyt. (Taulukko 4. ja Liite 7, Taulukko 1.) Taulukko 4. Miten hyvin saitte tietoa omahoitajuuskäytännöstä? Havaintojen lukumäärä % Aineistosta % Vastanneista Kumulatiivinen osuus Vastausvaihtoehto En osaa sanoa 2 3,7 3,7 3,7 Hyvin 24 44,4 44,4 48,1 Erittäin hyvin 28 51,9 51,9 100,0 Yhteensä 54 100,0 100,0 Kaksi vastaajaa kertoi avoimissa kysymyksissä, että oli hyvä asia, että omahoitajuuskäytännöstä kerrottiin jo tutustumiskäynnillä toimenpidettä edeltävänä päivänä.
30 Kysymyksessä neljä (4) kysyttiin, kerrottiinko potilaille kuka on hänen omahoitajansa. Enemmistö (79,6 %) (N=54) tiesi omahoitajansa erittäin hyvin. 18,5 % tiesi hyvin ja 1,9 % tiesi huonosti kuka on hänen omahoitajansa. (Kuvio 3.) Muita vastausvaihtoehtoja ei esiintynyt. Prosenttia 80,0% 60,0% 40,0% 20,0% 0,0% Huonosti Hyvin Erittäin hyvin Kuvio 3. Kerrottiinko Teille, kuka on omahoitajanne? Se, että oli sama hoitaja koko ajan, oli upea asia. Ei tarvinnut selittää aina uudelle ihmiselle asioitaan. (15 30 v.) Se, että ylipäänsä on yksi ihminen, joka tietää asiani helpottaa oloani. (15 30 v.)
31 5.2 Omahoitajuus Kysymyksessä viisi (5) kysyttiin, miten hyvin olitte tietoinen omahoitajanne työvuoroista. Tässä kysymyksessä esiintyi eniten hajontaa. Vastaajista puolet (50,9 %) (N=53) tiesi hyvin omahoitajansa työvuorot. Erittäin hyvin tiesi 28,3 %. En osaa sanoa - vaihtoehtoja vastattiin tähän kysymykseen 17 %. 3,8 % koki, että tiesi huonosti omahoitajansa työvuorot. Yksi vastaajista ei vastannut tähän kysymykseen. Muita vastausvaihtoehtoja ei esiintynyt. (Kuvio 4. ja Liite 5, Taulukko 3.) 60,0% 50,0% Prosentti 40,0% 30,0% 20,0% 10,0% 0,0% Huonosti En osaa sanoa Hyvin Erittäin hyvin Kuvio 4. Miten hyvin olitte tietoinen omahoitajanne työvuoroista? Olisin toivonut saavani paremmin tietoa omahoitajani työvuoroista.
32 Kysymyksessä kuusi (6) kysyttiin kuinka hyvin potilaille kerrottiin korvaavasta hoitajasta, jos omahoitaja ei ollut työvuorossa. 48,1 % (N=52) koki, että korvaavasta hoitajasta kerrottiin hyvin. Erittäin hyvin korvaavasta hoitajasta kerrottiin 32,7 % mielestä. 19,2 % vastaajista ei osannut sanoa. Kaksi vastaajaa ei vastannut kysymykseen. Muita vastausvaihtoehtoja ei esiintynyt. (Kuvio 5.) 50,0% 40,0% Prosentti 30,0% 20,0% 10,0% 0,0% En osaa sanoa Hyvin Erittäin hyvin Kuvio 5. Jos omahoitajanne ei ollut työvuorossa, kuinka hyvin Teille kerrottiin korvaavasta hoitajasta? Yhden vastaajan kehittämis-/parannusehdotus omahoitajuuskäytäntöön oli, että omahoitajan lisäksi olisi toinen hoitaja, pari, jolloin toisen ollessa vapaalla toinen olisi työvuorossa.
33 Kysymyksessä seitsemän (7) kysyttiin miten hyvin potilaat saivat mielestään luotua luottamuksellisen suhteen omahoitajan kanssa. Kysymyksessä enemmistö (51,9 %) (N=54), vastasi luottamuksellisen suhteen syntyneen hyvin. 44,4 % koki luottamuksen syntyneen erittäin hyvin. 3,7 % vastanneista ei osannut vastata kysymykseen. Muita vastausvaihtoehtoja ei esiintynyt. (Kuvio 6. ja Liite 6, Taulukko 1.) 60,0% 50,0% Prosentti 40,0% 30,0% 20,0% 10,0% 0,0% En osaa sanoa Hyvin Erittäin hyvin Kuvio 6. Miten hyvin mielestänne saitte luotua luottamuksellisen suhteen omahoitajanne kanssa? Potilaat kokivat, että luottamuksellisen suhteen syntyyn vaikuttavat eniten omahoitajan luonne ja ennen kaikkea persoonallisuus. Suurin vaikutus luottamuksen syntyyn oli omahoitajan avoimuus ja hyvät vuorovaikutustaidot. Omahoitajan iloisuus, rauhallisuus, empaattisuus ja ystävällisyys nousivat vastauksista ylitse muiden. Myös ihmisläheistä suhtautumistapaa kiireen keskellä pidettiin tärkeänä asiana luottamuksen synnyssä omahoitajan kanssa. Omahoitajan ystävällinen ja rauhallinen olemus, tunne siitä, että milloin tahansa voi pyytää apua. (15 30 v.) Hoitajan lämmin, ystävällinen suhtautuminen sekä asioidensa osaaminen. (46 60 v.)