S U O M E N A I K A K A U S L E H D E N - T O I M I T T A J A I N L I I T T O 2/2008 Lööppi Journalismin päivillä
sisältö 2-2008 s. 20 s. 26 s. 31 Kannen kuva: Kaija Plit Pääkirjoitus............................................................. 3 Riittää, että on tähti.................................................... 4 Helmijuttu Mätäkuun jutusta tuli uutinen............................. 8 Journalisti portinvartijana Kenen tarinaa kerrot?.................... 12 Lintulauta Annin kirjapalsta......................................... 14 SAL:n hallitus......................................................... 16 Lööppi Journalismin päivillä.......................................... 17 Pelkoa ja hurmaa ei katumusta...................................... 20 Kirja-arvio: Toimittaja Kaanaanmaassa................................ 22 Säätiö 60 vuotta...................................................... 24 SAL harrastaa: Irkkumusiikki.......................................... 26 SAL-uutisia........................................................... 30 SAL:n apurahat jaettu................................................. 31 pääkirjoitus SYKSY TULEE, OLETKO VALMIS? Otsikon tarkoitus ei ole masentaa kesälomille valmistautuvia journalisteja, päinvastoin. Sen tarkoitus on muistuttaa siitä, että noin kolmen kuukauden päästä eletään jälleen kiihkeitä hetkiä. Työehtosopimusneuvottelut alkavat ja niissä on jälleen melkoisesti panosta. Viime kierroksen palkkaratkaisu ei ollut vallan huono, 10,1 prosenttia kolmessa ja puolessa vuodessa. Monille jäi silti sellainen tunne, että parempaankin olisi pitänyt pystyä. Kiistatonta on, että journalistien palkkojen pitäisi olla korkeampia. Varsinkaan alan lähtöpalkoilla ei juhlita, pääkaupunkiseudulla ainakaan. Tulevalla kierroksella paino tuleekin selvästi olla alimpien palkkaluokkien tulojen nostamisessa. SAL:n piirissä huolta on herättänyt myös palkkaluokitus, joka ei vastaa aikakauslehtijournalistien tarpeita. Erityisesti valokuvaajien ja muiden visualistien asemaa nykyinen luokitus ei juuri huomioi. Etenkin kakkosluokasta kolmoseen nouseminen on usein varsinainen sedän matka kaivolle. Yksi selvä kipukohta on myös niin sanottu monitekeminen. Nykyisin toimittaja kirjoittamisen lisäksi valokuvaa, kuvaa videota ja kirjoittaa nettiin. Valokuvaajat saavat ällistyksekseen keikalle käteen videokameran. Vaikka monitekeminen sujuisikin monikätisyydellä, ei useimmissa taloissa tästä haluta maksaa lisää, vaikka ilahduttavia poikkeuksiakin on. Totuus on edelleenkin se, että ihminen ei ole kone. Rattaita voi ja pitää rasvata rahalla, mutta jos entisessä ajassa pitää jatkuvasti tehdä lisää töitä, kuuluu pian naks. Loppuun palaneita työntekijöitä saattaa olla kiintoisaa katsella samalla, kun näppäilee vuokratyöfirman numeroa, mutta pitemmän päälle sellainen toiminta ei ole työnantajallekaan järkevää. Ala tarvitsee edelleen sitoutuneita ja motivoituneita työntekijöitä, joilla on aitoa kiinnostusta työhönsä ja sen kehittämiseen. Kuuntelen kirjoittaessani Kanada Suomi-jääkiekkomatsia. Suomi ei ollut alussa hereillä, ja Kanada meni 33 sekunnissa 1 0 johtoon. Syksyllä meidän pitää olla valppaina ja täydessä tes-valmiudessa alusta asti. Sitä ennen on kuitenkin aikaa ladata akkuja. Toivotan kaikille SAL:n jäsenille jälleen hyvää kesää! Ismo Lehtonen 2 LÖÖPPI 2-2008 Suomen Aikakauslehdentoimittajain Liitto SAL ry:n jäsenlehti 15. vuosikerta Päätoimittaja: Ismo Lehtonen, puh. (09) 777 77 359, ismo@seiska.fi Toimitussihteeri: Kaija Plit, kaija.plit@sal-info.org Taitto: Ilka Helo, ilka. helo@gmail.com Muu toimituskunta: Leena Aho, Jaakko Jaskari, Marko Korhonen, Sinikka Pihlamaa, Timo Ripatti SAL ry. Hietalahdenkatu 2 B 23, 00180 Helsinki, puh. (09) 611 055, fax (09) 604 897, Puheenjohtaja: Ismo Lehtonen Asiamies: Kaija Plit Toimistonhoitaja: Jaana Virtanen, jaana.virtanen@sal-info.org ISSN 1455-0032 Painopaikka: Painoyhtymä, Teollisuustie 21, 06150 Porvoo MIKA POLLARI 3 LÖÖPPI 2-2008
Riittää, että on tähti Päätoimittaja Ville Kormilainen, 27, laittoi Kimi Räikkösen kansikuvaksi herätelläkseen lukijoita Suosikin muinaiseen henkeen. Toiset tykkäsivät, toisten mielestä lehti näytti ihan Seiskalta. TEKSTI: ELINA JÄRVI Suosikki on loistava brändi mutta hieman pölyttynyt. Uusi päätoimittaja Ville Kormilainen päätti tehdä tälle mielikuvalle jotain. Hän aloitti lehtiuudistuksen tammikuun alussa. Kahdeksan vuoden työkokemus viihdetoimittajana oli tarpeen, kun hän ryhtyi miettimään, miten Suosikin saisi jälleen puheenaiheeksi. Olen vieläkin aika pihalla nuorisokentästä. Vaikka minut päätoimittajana mielletään nuoreksi, olen kuitenkin 15 vuotta lukijaa vanhempi. Teinien kenkiin hyppääminen on hankalaa, hän myöntää työpaikkansa vieressä olevan hotelli Pasilan bistropöydän äärellä. Lounas jäi Kormilaiselta väliin, koska väliaikainen miehistövajaus, lehtiuudistukseen liittyvät asiat ja Jyr- Suosikin Kultaturbo oli 80-luvulla hittituote. Aika on ajanut ilmiömäisyyden ohi, mutta lehtiuudistuksen myötä Suosikki halutaan jälleen nostaa puheenaiheeksi. ELINA JÄRVI ki Hämäläisen poismenon huomioiminen tekivät päivästä hektisen. Maaliskuun Suosikissa, toisessa Kormilaisen päätoimittamassa numerossa, kantta koristi Kimi Räikkönen. Osa oli innoissaan ratkaisusta, jollaista ei ole Suosikissa vuosiin nähty. Osa taas tuumasi, että lehtihän on kuin Seiska. Kormilainen yllättyi siitä, että Kimi mielletään näin vahvasti juorulehtien henkilöksi. Kimin valinta kanneksi oli tietoinen riski. Tarkoituksena oli herätellä lukijoita ajatukseen, että Suosikki voi olla tämänkin näköinen. Juorumaailmapuolta en edes osannut tässä ajatella, Kormilainen kertaa kaksi kuukautta myöhemmin. En hae hyväksyntää Suosikki on ennen kaikkea massalehti, joka tulee myydä ykkösluokan tähdillä. En ole hakemassa itselleni hyväksyntää sillä, että nostaisin kanteen mitä erikoisempia henkilöitä. En voi ruveta kokeilemaan, keitä kanteen voi laittaa. Se olisi kaupallinen itsemurha. Kun hän 90-luvulla luki nyt päätoimittamaansa lehteä, kansi ei aina ollut täynnä musiikkia, vaikka Suosikkia musiikkikärjellä tehtiinkin. Pitkäaikaiselle päätoimittajalle Jyrki Hämäläiselle riitti, että kannen henkilö on tähti. Se riittää myös Kormilaiselle. Lehtiuudistuksen tavoitteena on nostaa nykyistä 46 000 kappaleen levikkiä. Suosikki kalastelee nyt lukijakunnakseen entistä enemmän poikia, koska lukijoiden sukupuolijakaumaa halutaan tasoittaa. Työn hedelmästä nauttiminen vie kuitenkin vuosia, koska aikakauslehtibisneksessä eivät päde samat säännöt kuin kvartaalitaloudessa. Vuonna 2011 korkataan suuri täytekakku riippumatta siitä, millaisia myyntiluvut tuolloin ovat. Suosikki täyttää joka tapauksessa 50 vuotta. Miksikään jeesustelijaksi Kormilainen ei nuortenlehden päätoimittajana pyri. Suosikissa saa kevyesti kiroillakin, jos aihe sitä vaatii. Alastomuuteen ja päihteisiin suhtaudutaan varauksella, mutta niidenkään olemassaoloa ei täysin suljeta pois, mikäli ne jutun sisältöön olennaisesti liittyvät. Huhtikuun pääkirjoituksessa päätoimittaja kysyy lukijoilta: Mitä kuuluu? Aihe kumpusi Kormilaisen ahdistuksesta. Mannerheimin lastensuojeluliiton tiedotustilaisuudessa oli kerrottu, että Lasten ja nuorten puhelimeen soitellaan yleisimmin siksi, että halutaan kertoa päivän kuulumisista. 4 LÖÖPPI 2-2008 Kormilainen ei aio tehdä identiteetissään takinkääntötemppuja, vaikka loikkasi juorujen maailmasta nuortenlehden keulahahmoksi. - Viihdemaailma on tärkein osa mun työhistoriaa ja olen siitä ylpeä. En voi kokeilla, ketä kanteen voi laittaa. Se olisi kaupallinen itsemurha. 5 LÖÖPPI 2-2008
6 LÖÖPPI 2-2008 Olisin supermies, jos olisin työpäivän jälkeen täydellinen koti-isä. Luovaa ajatustyötä. Päätoimittajalla on harvemmin aikaa hengähtää, kun hän lehtiuudistuksen ideoimisen ja edustustehtävien lisäksi osallistuu käytännönläheisesti kuukausilehden juttujen toteuttamiseen. ELINA JÄRVI Kirjoitan tietyistä aiheista, kun siltä tuntuu. Ei mun kuulu ottaa mitään suurta valistajan roolia, mikäli se ei tunnu omalta. Toivon kuitenkin, että pystyisin olemaan jollakin tavalla esimerkkinä. Sisältä pehmeä Kormilaiselle on tärkeää, että hän pystyisi olemaan hyvä roolimalli myös omille lapsilleen. Hänestä tuli kymmenen kuukautta sitten Ainu-tytön isä. Lisäksi perheeseen kuuluu nelivuotias Otto. Hän itse oli suhteellisen kiltti teini, joka sai vanhemmiltaan kannustavan kasvatuksen. Sellainen asenne on lapsen pahin latistaja, ettei susta koskaan mitään tule. Olisi kaikkein hienointa, jos lapsiaan pystyisi aina kannustamaan, mitä he sitten ikinä päättävätkään tehdä. Hän kuitenkin suhtautuu varauksella ajatukseen, että jälkikasvu jonain päivänä ilmoittaisi haluavansa toimittajaksi. En voisi sanoa, että valitse jokin muu ammatti. Kehottaisin tosin harkitsemaan kaksi kertaa. Tämä on maailman mielenkiintoisin ala, mutta toisaalta hyvin rankkaa ja aikaa vievää. Jos olet luonteeltasi toimittaja, olet aina töissä. Isäksi tuleminen ei ole Kormilaista pehmittänyt hän oli pehmeä jo valmiiksi. Päätoimittaja ei usko kovuuteen myöskään johtajana. Ainakin tähän mennessä olen saavuttanut tulokset ihmisläheisellä toiminnalla. Parhaiten sujuu silloin, kun antaa työntekijöiden itse oivaltaa, mitä haetaan. Toki joissain asioissa täytyy olla kovana ja lyödä henkisesti nyrkki pöytään. Huutaminen ja oman egonsa paisuttelu taas eivät johda mihinkään. Media-alalla Kormilaista puistattaa ennen kaikkea kyynisyys. Monet alalla työskentelevät ovat täynnä ajattelua, että maailma on paska paikka. Osalla toimittajista on tapana tuoda asioita esille negaa- SEISKAN ARKISTO tion kautta. En usko, että sellainen tekee henkisesti kovin hyvää. Kyynisyys kuluttaa Kormilainen on alle kolmikymppiseksi ehtinyt tarkastella viihdemaailmaa monelta kantilta. Suosikkiin hän siirtyi Katson tuottajan tehtävistä. Aikaisemmin hän on työskennellyt toimittajana Seiskassa ja Iltalehdessä. Kun hän vuoden alussa aloitti pestinsä Suosikissa, ihmiset ehtivät pohtia, tuleeko Suosikista nyt juorulehti. Ei tule. Mutta toimittaja-identiteetissään Kormilainen ei tunne tarvetta takinkääntötemppuihin. Olen aina tykännyt olla viihdelehdessä töissä, ja arvostan alalla työskenteleviä. Ei mulla ole mitään syytä ajatella, että nyt olen hieno päätoimittaja, älkää muistelko menneitä aikoja. Viihdemaailma on tärkein osa mun työhistoriaa ja olen siitä ylpeä. Toukokuussa Kormilainen omisti pääkirjoituksen Suosikin perustajalle. Astuessaan tammikuun alussa uuteen työhuoneeseensa, häntä ensimmäisenä tervehti pahvinen Jyrki Hämäläinen. Kasvotusten Kormilainen ei pääsiäisen jälkeisellä viikolla menehtynyttä Jyrkiä tavannut. Uskon, että Jyrki olisi halunnut nähdä tämän lehtiuudistuksen. Suosikkiin tulee toivottavasti edes jotain siitä 15 vuoden takaisesta hengestä, glamourista ja fanitusmeiningistä. Jos olisin saanut tavata hänet, keskusteltavaa olisi ollut paljon. Ei mikään supermies Pahvista Ville-nukkea ei ainakaan päätoimittajan aloitteesta Yhtyneiden Kuvalehtien tiloissa nähdä. En tahtoisi jättää seuraajalleni sitä painajaista. En usko, että mun pahvinen naama on se, jolla myyntiä edistetään. Päätoimittaja osallistuu Suosikin Ville Kormilainen haastattelemassa Unkarin GP:ssä Kimi Räikköstä 7 päivää -lehteen vuonna 2001. Kormilainen oli etukäteen sopinut haastattelun Kimin kanssa helsinkiläisessä baarissa. pienessä toimituksessa paljon käytännön lehtityöhön. Hän oikolukee juttuja, valitsee kuvia ja ideoi kannen lööppejä. Esimiehenä hänellä on Tarja Hurme, joka aloitti toukokuussa Yhtyneiden Kuvalehtien julkaisuyksikkö 1:n uutena julkaisujohtajana. Vastuullisen tehtävänsä myötä Kormilainen tunnustaa toisinaan pyörittelevänsä rahasummia ja levikkilukuja päässään myös Lego-leikkien aikana. Asioita tulee välillä ajateltua kotonakin, koska täydellinen irtaantuminen on vaikeaa. Olisin supermies, jos olisin työpäivän jälkeen täydellinen koti-isä. Haastattelun jälkeen Kormilaisella on sovittu meno, perjantai-iltana kello kuudelta. Hän vie flunssaisen Otto-pojan lääkäriin. Ilmaisen viinan juhliin hänellä ei ole kiire. Vaikkei hän supermies olisikaan, 27-vuotias päätoimittaja osoittaa, että pehmeillä arvoilla pääsee pitkälle. 7 LÖÖPPI 2-2008
Helmi-sarjamme toisessa osassa Särmä-lehden päätoimittajan pallilta viisi vuotta sitten eläkkeelle jäänyt Annakati Mattila esittelee juttunsa, joka jäi tekijänsä mieleen. Mätäkuun jutusta tuli uutinen Kun on vuosikymmenet tienannut leipäänsä kirjoittamalla, on joutunut tekemään satoja, ehkä tuhansiakin juttuja. Niiden joukkoon mahtuu myös niitä, joihin itsekin on voinut olla tyytyväinen. TEKSTI: ANNAKATI MATTILA Omien juttujen puolueeton arvioiminen on äärimmäisen vaikeaa. Se on suurin piirtein yhtä tuskallista kuin että joutuu pistämään omat lapset paremmuusjärjestykseen, sillä jututhan ovat toimittajan lapsia: itse kehiteltyjä, kasvatettuja ja synnytettyjä. Olen lisäksi huomannut, että kaiken kaikkiaankin kriittisyys omia tekemisiä kohtaan kasvaa iän mukana. Niin on tapahtunut myös juttujen kirjoittamisen suhteen. Nuorena journalistina saatoin olla useinkin sitä mieltä, että olin yltänyt loistavaan suoritukseen, mutta nykyisin näen entistä harvemmin aihetta vuolaisiin itsekehuihin. Ehkä juuri siksi en tarjoa Lööpin lukijoille aitoa helmeä, vaan kerronkin lasihelmestä, joka syntyi, kukoisti ja kuoli mätäkuussa 1966. Toimittajan urani alkoi monen muun ikäpolveni journalistin tapaan Yhteiskunnallisesta korkeakoulusta Tampereelta. 1960-luvun alkupuolen kesätoimittajapestien jälkeen lähdin kevättalvella 1966 töihin Kuusamoon, joka oli eteläkarjalaiselle toimittajanalulle hyvinkin eksoottinen ympäristö. Kuusamossa ilmestyvässä Koillissanomatlehdessä oli muutaman hengen toimitus, jota johti sen omistaja-päätoimittaja Reino Rinne, Kuusamon koskisodassa sittemmin ansioitunut kirjailija. Lehden levikkialueena oli neljä koillismaalaista kuntaa eli Kuusamo, Posio, Pudasjärvi ja Taivalkoski. Pääosa neljä kertaa viikossa ilmestyvän paikallislehden jutuista tehtiin itse. Pakollista aineistoa olivat tietenkin kunnalliset ja kirkolliset uutiset sekä Rukalla vierailleet valtakunnan kuuluisuudet, kuten Rukan kisojen aikaan haastattelemani Pekka Tiilikainen. Vaikka toiminnan painopiste olikin Kuusamossa, yhtenä päivänä viikossa toimitus jalkautui ympäri levikkialueensa kyliä ja teki ansiokkaita juttuja paikallisista tapahtumista ja merkkihenkilöistä. Jutunaiheet olivat moninaiset ja haastateltavien joukko monenkirjava. Kotikutoinen sisältö oli siis Koillissanomissa kunniassaan, eikä STT:n tai minkään muunkaan uutistoimiston palveluja käytetty. 1960-luvulla elettiin kiihkeimpiä kylmän sodan vuosia ja suurvaltojen välinen kamppailu maailman herruudesta säteili myös pienen paikallislehden toimitukseen. Niin Neuvostoliiton kuin Yhdysvaltojenkin tiedotuspalvelut lähestyivät toimitustamme viikoit- tain paksuilla monistenipuilla, joissa kerrottiin tieteen ja teknologian loistavista saavutuksista. Ehkä kiihkeimmän kilvoittelun kohteena oli tuohon aikaan avaruuden valloitus, josta kummankin tiedotustoimiston mielestä oli välttämätöntä informoida myös Kuusamossa ilmestyvän lehden lukijoita. Tosin Koillissanomien toimitus oli asiasta täysin eri mieltä ja ymmärtämättömyyttään yleensä heitti tiedotustoimistojen huolella laatimat informaatiopaketit avaamattomina roskikseen. Mutta sitten koitti hiljainen heinäkuu. Toimitukselliset voimavarat olivat kesälomien vuoksi niukimmillaan eikä tuoreita ja kiinnostavia jutunaiheita ollut liiemmin tarjolla. Tuohon aikaan oli kuitenkin enemmän sääntö kuin poikkeus, että jokaisessa itseään kunnioittavassa sanomalehdessä 8 LÖÖPPI 2-2008 Juttujen piti tietysti olla niin uskottavia, että hyväuskoisimmat hölmöt ottivat ne todesta. 9 LÖÖPPI 2-2008
Kirjoittamani mätäkuun juttu muuttui vakavasti otetuksi uutiseksi, joka lennähti aina Amerikkaan saakka. julkaistiin huhtikuun 1. päivänä aprillijuttu ja heinä-elokuussa mätäkuun juttu. Juttujen piti tietysti olla niin uskottavia, että hyväuskoisimmat hölmöt ottivat ne todesta ja tekivät sen seurauksena itsensä tavalla tai toisella naurunalaisiksi. Heinäkuun 1966 lopulla Koillissanomien toimituskin päätti piristää laiskanraukeita kesäpäiviä mehevällä mätäkuun jutulla. Aiheita pyöriteltiin sinne tänne, mutta idea ei tahtonut kirkastua millään. Onneksi pelastuksen tarjosi Yhdysvaltojen tiedotuspalvelu, joka oli muutamaa päivää aiemmin ilahduttanut Koillissanomia tavanomaisella monistenipullaan. Paketissa kerrottiin muun muassa jenkkien avaruusponnisteluista, joissa oltiin saavutettu ylivertaisia tuloksia. Todistuksena tästä lähetykseen oli liitetty suttuinen valokuva raketista, jolla suurvalta aikoi pönkittää avaruusherruuttaan. Jos rehellisiä ollaan, kuva olisi voinut itse asiassa esittää ihan mitä tahansa. Pääasia meille oli, että se soveltui mätäkuun jutun tarpeisiin. Kun käytti hiukan mielikuvitusta ja käytössä oli terävät sakset, saattoi väittää, että kuvassa oli rakennus tai ainakin jonkinlaisen rakennuksen pienoismalli. Kun kuvaan liitti selittävän kuvatekstin, homma oli absoluuttisen selvä. Kuvassahan oli ilmiselvästi hotellirakennuksen pienoismalli. Rakettikuvasta rajatun pienoismallin ympärille kehräsin tarinan huippumodernista luksushotellista, jota suunniteltiin kuulun kuusamolaisen luonnonnähtävyyden eli Iivaaran laelle. Mielikuvitusarkkitehtini Marius Panka-aho piirsi kovaa kyytiä kolmesataahuoneista hotellia ja insinööri Hannes Moreenila johti rakennuksen suunnittelutöitä ilmeisen tarmokkaasti. Juttu julkaistiin Koillissanomissa 29.7.1966 eikä se aiheuttanut Kuusamossa sen suurempia intohimoja. En ainakaan muista, että kukaan olisi tivannut toimitukselta jutun alkuperää tai todenperäisyyttä. Luulin, että Iivaaran hotellijuttu jäisi vain tähdenlennoksi, mätäkuun jutuksi mätäkuun juttujen joukkoon. Muutama päivä jutun ilmestymisestä alkoi kuitenkin tapahtumaketju, jota en voi vieläkään olla kummastelematta. Tosin noihin aikoihin oli hyvinkin yleistä, että juttuja saksittiin sumeilematta lehdestä toiseen eikä lähdettä tietenkään mainittu. Olipa Suomessa tuolloin muutama uutistoimistoyrittäjäkin, joiden juttutarjonta perustui lähes yksinomaan tähän formaattiin. Lähdekritiikkiä ei myöskään juuri esiintynyt, vaan toimittajat luottivat siihen, etteivät kollegat eksy valheen polulle, vaan pitävät kiinni totuudesta. Ehkä juuri siksi Koillissanomiin kirjoittamani mätäkuun juttu muuttui vakavasti otetuksi uutiseksi, joka levisi laajasti suomalaisissa viestimissä ja lennähti aina Amerikkaan saakka. Iivaaran loistohotellisuunnitelmille annettiin palstatilaa New Yorkin Uutisia myöten ja kunnianhimoisesta rakennushankkeesta kerrottiin myös radiossa ja televisiossa. Mielikuvitushenkilöni arkkitehti Marius Panka-aho ja insinööri Hannes Moreenila saivat siis ainakin hetken paistatella julkisuuden lämpimässä loisteessa. En tiedä, kuinka moni jutun julkaisseista oikaisi sen myöhemmin. Omista arkistoistani löytyy Liittolehdestä leikattu yhden palstan juttu, jossa todetaan: Kaikkialla muualla uutiseen lienee uskottu, muttei itse Kuusamossa. Hotellia Iivaaran huipulle ei ole tähän mennessä rakennettu, tuskin rakennetaankaan. Matkailu- ja virkistyskäytössä luonnonnähtävyys kuitenkin on ja siltä avautuvat maisemat ovat säilyneet yhtä hulppeina kuin neljäkymmentä vuotta sitten. Kaikkeen sitä journalisti joutuu. Lehmäkammoinen helsinkiläistoimittaja Annakati Mattila lähti 1980-luvulla tekemään henkilöhaastattelua työttömästä sahatyöläisestä ja päätyi sipsuttelemaan salkkuineen ja korkokenkineen varpaisjärveläiseen lehmihakaan. OSMO KEINÄNEN 10 LÖÖPPI 2-2008 11 LÖÖPPI 2-2008
Journalisti portinvartijana Kenen tarinaa kerrot? Suurin osa meistä elää informaatiovajeessa. Me keskitymme niin omaan arkeemme, että tietomme elinpiiriämme ympäröivästä todellisuudesta syntyy pitkälti muiden kertomien tarinoiden kautta. Ja tarinoista vahvimmat tuottaa media. TEKSTI: SANTERI LANER Parhaillaan me kerromme tarinoita ilmastonmuutoksesta. Yhdessä niistä pahaa aavistamattomat ihmiset huomaavat yllättäen olevansa arvaamattoman ja mielipuolisen luonnon armoilla. Toisessa kerrotaan satoja vuosia jatkuneesta ahneudesta ja sen aiheuttamasta korjaamattomasta ekokatastrofista. Kolmannen mukaan meillä on vielä kaikki mahdollisuudet korjata omat virheemme. Näiden tarinoiden välillä kuulija joutuu puntaroimaan ja valitsemaan niistä oman totuutensa. Kirjoittajan näkökulmasta turvallisin vaihtoehto on esittää kaikki tarinat objektiivisesti, mutta tässäkin Puhtaat, hiljaiset ja helppokäyttöiset sähköautot olivat 1900-luvun alussa etenkin naisten suosiossa. on riskinsä. Al Gore heitti Epämiellyttävä totuus -dokumentissa piikikkään pallon median suuntaan todetessaan, että valtaosa lehtijutuista piti ilmastonmuutosta vielä täysin kiistanalaisena tilanteessa, jossa kaikki tieteelliset artikkelit tunnustivat ilmastonmuutoksen todellisuuden. Vaikka vanha totuus oli tullut jo tiensä päähän, media oli vielä sen pihdeissä. Eräs tällä hetkellä vallalla oleva tarina kertoo, ettei meillä ole ollut vaihtoehtoja: meidän hyvinvointimme on vaatinut luonnon uhraamisen. Tämäkin totuus on alkanut vaikuttaa kyseenalaiselta, sillä meillä on ehkä ollut koko ajan muitakin vaihtoehtoja. Yksi tällainen on sähköauto, joka on ilmestynyt kiusaamaan öljynkatkuista autoilun menestystarinaa. Amerikkalainen Tesla Motors aloitti äskettäin tyylikkään, tehokkaan ja päästöttömän sähköurheiluauton tuotannon ja romutti kertaheitolla käsitykset sähköautoista pelkkinä golf-kärryinä. Ennätysmäisen rahoituspotin kerännyt Project Better Place on puolestaan sopinut Israelin ja Tanskan valtioiden kanssa autoliikenteen muuntamisesta sähköiseksi. Näiden lisäksi on lukemattomia muita yhtiöitä ja hankkeita tuomassa sähköautoja markkinoille. Sähköinen menopeli näyttäisi äkkiseltään ilmestyvän kuin tyhjästä, Polttomoottoriautoja muunnetaan sähköiseksi. Toyota Scion xb:n uusi, puhtaampi elämä kulkee nimellä ebox. mutta kyseessä ei ole sen ensiesiintyminen. Sähköauto oli itse asiassa aivan ensimmäisiä autoja: sähköisiä kärryjä kehiteltiin jo 1800-luvun alkupuoliskolla ja vuonna 1899 rikottiin sähköautolla 100 kilometrin tuntinopeus. Harva myöskään tietää, että Thomas Edison ja Henry Ford olivat tekemässä sähköautosta 1900-luvun alussa koko kansan autoa. Tämä hanke kariutui Edisonin laboratorioiden paloon ja ensimmäisen maailmansodan syttymiseen. Mikäli Edison olisi saanut päättää historian kulun, olisi meidän takapihoillamme nyt tuulivoimalat tuottamassa omavaraisen ja päästöttömän energian autoihimme. Vasta viime vuosisadan lopulla sähköautot palasivat maanteille, kun Kalifornian viranomaiset mielistyivät General Motorsin vauhdikkaaseen EV1-sähköautoon. Osavaltio sääti tiukan lain, joka pakotti kaikki autovalmistajat tuomaan sähköautot liikenteeseen. Laki onnistuttiin kuitenkin lobbaamaan vuonna 2003 nurin ja autoteollisuus keräsi autonsa pois niihin jo kiintyneiltä asiakkailtaan. Nyt sähköautot ovat tehokkaiden litium-akkujen myötä tulossa uudestaan saataville, mutta tällä kertaa niiden esiinmarssin takana ovat IT-yhtiöillä rikastuneet uuden talouden toimijat (kuten Googlen ja PayPalin perustajat), jotka aikovat näyttää perinteiselle autoteollisuudelle mihin web 2.0 -yhtiöt pystyvät. Suurista autoyhtiöistä tällä hetkellä vain Renault-Nissan ja Mitsubishi tuntuvat olevan vakavasti mukana puhtaan autoilun vallankumouksessa. Liiketaloudellisista syistä valtaosa alasta näyttäisi siirtyvän vapaaehtoisesti sähköautoon vasta kun nykyisen teknologian investoinnit on täysimääräisesti ulosmitattu tai kaikki öljy poltettu. Yhtäkaikki, uuden sukupolven sähköautoja ilmestyy nyt vähin erin meidänkin katukuvaamme. Minkä tarinan lukijoille voi niistä kertoa? Tarjolla on ainakin tilaisuus kertoa tarina, joka antaa toivoa ilmastonmuutoksen edessä. Sen mukaan me voimme torjua pahimmat uhkakuvat ilman, että meidän tarvitsisi luopua mistään olennaisesta. Täytyy vain luopua sellaisista teknologioista, jotka ovat palvelleet meitä ja elinympäristöämme huonosti. Kirjoittaja on yhteiskuntatieteilijä, freelancer-toimittaja ja sähköautoharrastaja. TESLA MOTORS AC PROPULSION WIKIMEDIA 12 LÖÖPPI 2-2008 Aiheesta lisätietoa saat dokumentista Who Killed the Electric Car? sekä kirjoista Internal Combustion (Edwin Black) ja Lives per Gallon (Terry Tamminen). Katso myös kotimainen hanke www.sahkoautot.fi. Sähköinen Tesla Roadster tulee Eurooppaan tänä vuonna kiihtyvyys 0 100 km/h alle neljä sekuntia, ajomatka yli 350 km. 13 LÖÖPPI 2-2008
Tällä palstalla Anni pureutuu journalismia käsittelevään kirjallisuuteen. Henkilökuva ei ole koskaan puolueeton kuvaus haastateltavasta. 14 LÖÖPPI 2-2008 Toimittaja tuomarina Helen Benedictin kirja Portraits in Print on muistutus henkilökuvia kirjoittavan toimittajan vallasta ja vastuusta. kirjoittavat toimittajat ovat kuin Henkilökuvia kriitikkoja. Tosin he eivät kritisoi näytelmiä ja elokuvia vaan ihmisiä. Näin kirjoittaa amerikkalainen toimittaja-kirjailija Helen Benedict teoksensa Portraits in Print johdannossa. Kirja on kokoelma Benedictin kirjoittamista, amerikkalaisissa lehdissä vuosien varrella julkaistuista henkilökuvista ja tarinoista muotokuvien takana. Sivuille ei piirry kuvia prinsessa dianoista tai presidentti busheista, vaan suurelle yleisölle tuntemattomista, omalla alallaan mainetta niittäneistä taiteilijoista, kuten kirjailijoista ja laulajista. Monien kirjan henkilöiden tunnistaminen nimen perusteella on kinkkistä: Kuka olikaan oopperalaulaja Beverly Sills? Mistä teoksista kirjailija Leonard Michaels pitäisi muistaa? Henkilökuvat on kuitenkin kirjoitettu niin taidokkaasti, että ne luettuaan tulee tunne, että olisi itsekin tavannut haastateltavat. Benedict rakentaa muotokuvista elämänmakuisia yksityiskohtaisten havaintojen, onnistuneiden vertauskuvien ja vastakohtien avulla. Esimerkiksi kuvaus Beverly Sillsistä tiivistyy lauseeseen: Hän on sekoitus äitiä ja kuningatarta. Muutaman sanan mittainen lause paljastaa lukijalle merkittävän asian laulajan persoonasta. Sen lisäksi, että henkilökuvat välittävät yksityiskohtaisen kuvan haastateltavasta, jokainen artikkeli liittyy myös johonkin yleiseen teemaan. Esimerkiksi muotokuva Sillsistä ei ole ainoastaan väläys oopperalaulajan elämästä. Se on myös kertomus laajemmista aiheista, kuten lahjakkuudesta ja intohimosta. Vaikka kirja ei varsinaisesti olekaan kirjoitusopas, siinä on paljon hyviä vinkkejä henkilökuvien kirjoittamiseen. Eniten kirjasta saa irti, kun analysoi kunkin jutun rakennetta ja kieltä. Tekstejä purkaessaan kannattaa kiinnittää lauserakenteiden lisäksi huomiota siihen, kuinka sulavasti haastateltavan historia ja nykyhetki kietoutuvat muotokuvissa toisiinsa. Teksteistä voi myös päätellä, minkälaisia kysymyksiä Benedict henkilöhaastatteluissa suosii. Luultavasti hänen vakiokysymyksiinsä kuuluu ainakin: Kuvaile tyypillistä päivääsi yksityiskohtaisesti, kellon tarkkuudella. Jokaisen henkilökuvan perässä on kommenttiosuus, jossa Benedict kertoo tarinoiden taustoista siitä, mistä juttuidea sai alkunsa, millaisia hankaluuksia jutun tekemiseen liittyi, miten jutun kirjoitusprosessi eteni ja miten haastateltava suhtautui valmiiseen juttuun. Tarinoiden taustojen lukeminen paljastaa, kuinka kunnianhimoisesti Benedict aiheitaan työstää. Ennen haastattelua hän haalii käsiinsä kaiken mahdollisen taustatiedon ja aineiston haastateltavastaan ja jututtaa haastateltavan lähipiiriä, niin hänen vihamiehiään kuin ystäviäänkin. Kirjoitusprosessiin hän Anni Lintula on Demi-lehden toimittaja, joka pitää aikakauslehdistä ja kirjoista. Tällä palstalla Anni pureutuu aikakauslehdistöä käsittelevään tietokirjallisuuteen ja työntekoa inspiroiviin opuksiin. Palaute: anni.lintula@gmail.com käyttää aikaa reilusti yli kuukauden, joskus jopa vuoden. Toisin kuin Benedict, suurin osa toimittajista joutuu pusertamaan henkilökuvan kasaan viikossa, aina aikaa ei ole senkään vertaa. Kiireen keskellä toimittajalta saattaa helposti unohtua se valta ja vastuu, joka hänelle muotokuvaa kirjoittaessa lankeaa. Benedict muistuttaa kirjassaan useita kertoja siitä, ettei henkilökuva ole koskaan puolueeton kuvaus haastateltavasta. Halusi toimittaja tai ei, hänen on tehtävä päätös siitä, millaisessa valossa hän haastateltavansa esittää. Päätöstä ei voi tehdä kevytkenkäisesti. Lehden sivuilla toimittaja kritisoi ja analysoi ihmisen sisintä kymmenien tai jopa satojen tuhansien lukijoiden edessä. Benedictin kirja piirtää lukijan mieleen kuvan yhdeksästä erilaisesta persoonasta. Oopperalaulaja Sills jää mieleen itsevarmana, mutta hyväsydämisenä taiteilijasieluna. Runoilija Joseph Brodsky, siinäpä vasta sisäänpäin kääntynyt ja hankala persoona! Eniten kirja saa kuitenkin miettimään omaa rooliaan toimittajana: Millaisen tuomion minä teen haastateltavani persoonasta seuraavaa henkilökuvaa kirjoittaessani? Helen Benedictin Portraits in Print: A Collection of Profiles and the Stories Behind Them (Columbia University Press) on saatavana verkkokaupoista (muun muassa www.amazon.com ja www.adlibris.com/fi). Hinta Adlibriksellä 21,90 euroa + postikulut 2,90 euroa. 15 LÖÖPPI 2-2008
Journalismia Mediapäivillä vai mediaa Journalismin päivillä? Pelkäätkö isoa, pahaa mediaa? Kysymys esitettiin Helsingin Messukeskuksessa pidetyillä Media- & Journalismin päivillä huhtikuussa. Noin tuhat media-alan ihmistä ei näyttänyt pelkäävän, sillä ensimmäisenä päivänä paikalla oli 680 rohkeaa. Lauantaina puolta vähemmän. 16 LÖÖPPI 2-2008 SAL:n hallitus TEKSTI: KAIJA PLIT KUVA: JAAKKO JASKARI Tänä vuonna sal:n hallituksessa on puheenjohtajan lisäksi kaksitoista varsinaista jäsentä, kolme varajäsentä ja kaksi dippaajaa. Dippaajat ovat sal: n kehittelemä käytäntö, jossa osaston edustajalle myönnetään puhe- ja läsnäolo-oikeus hallituksen kokouksiin. Tänä vuonna Editan Kaisa Ahtola ja Otavan Tommi Tienhaara ovat saaneet dippaajan statuksen, kun heidän edeltäjänsä Kalle Kärkkäinen ja Sanna Mäkitalo joutuivat työpaikan vaihdoksen vuoksi jättämään hallitustyönsä kesken kauden. Kuvassa vasemmalta Heidi Niskala (Kolmiokirja), Hannele Peltonen (Erikoislehdet), puheenjohtaja Ismo Lehtonen (Aller), Taina Rauhamäki (Kynämies). Keskellä vasemmalta Matti Rutonen (Opettaja), Anna- Liisa Karhula (Kustannustoimittajien alueosasto), varapuheenjohtaja Virve Airola (Lehdentekijät) ja Leena Mallat (Yhtyneet Kuvalehdet). Takana Tomi Sihvo (Tammi) ja Tommi Tienhaara (Otava). Lisäksi hallitukseen kuuluvat Vesa Häkli (Aller), Harri Junttila (Talentum), Anni Lintula (A-lehdet), Riitta Ryynänen (Sanoma Magazines), Auli Saukkonen (Erikoislehdet), Timo Taussi (Space Cadets) ja Tomi Uschanov (WSOY). TEKSTI: KAIJA PLIT Vuoteen 2007 saakka puhuttiin pelkästään Journalismin päivistä. Ne järjesti Journalistiliitto yksin. Nyt liitto oli toista kertaa ostanut noin 90 000 eurolla Journalismin päivien ohjelma- ja tuotantopalvelut Image Match Oy: ltä, joka järjesti Journalismin päivien ympärille ohjelmaa mediamarkkinoinnin ammattilaisille sekä yleisölle, ja markkinoi tapahtumaa näkyvästi Mediapäivien nimellä. Journalistiliitto on sopinut kolmien päivien järjestämisestä Image Matchin kanssa vuosina 2007 2009. Ensi vuonna päivät järjestetään 3. 4.4. Marina Congress Centerissä ja sen jälkeen pitää tehdä uusi sopimus. Image Match on ilmoittanut jatkavansa Mediapäiviä myös vuoden 2009 jälkeen ja haluavansa yhteistyötä Journalistiliiton kanssa. Journalistiliitto on rekisteröinyt Journalismin päivät -nimen itselleen. Journalistiliitosta päivien ohjaustyöryhmään kuuluu asiamies Juha Rekola. Hän on ollut mukana kaksien päivien järjestämisessä ja kahlannut palautetta lävitse. Paljon on paukutettu asioita ja paljon on kantapään kautta opittukin. Ensi vuoden ohjemaa ja markkinointia suunniteltaessa lähdetään siitä, että päivien ydinjoukko ovat journalistit. Ja että Mediapäivien ykköspilari on Journalismin päivät, joilla on pitkät perinteet. Tämän vuoden IRIS TENHUNEN Suora pääministerin haastattelutunnin radiointi kiinnosti journalisteja ja sai suuren salillisen täyttymään. päivien avaruusoliomainonta ei journalisteja juuri vakuuttanut. Edistystä on myös se, että ensi vuonna päivien järjestäjä aikoo tarjota käytännönläheistä ohjelmaa sekä saada päivien sisältörungon aiemmin valmiiksi. Myös Tako- ja Kakomahdollisuuksien käytöstä muistutetaan ja tiedotusta terävöitetään. Intiimiyttä ikävä Kaksipäiväiset Mediapäivät tarjosivat riittävästi kiinnostavaa ohjelmaa Syöpä-lehden toimitussihteeri Anu Kytölälle. Mediapäivät eivät ole enää samalla tavalla journalismin päivät kuin ennen. Muutos on hyväksi, mutta kaipaan silti jotain entisistä, ehkä intiimimmistä Journalismin päivistä, Kytölä pohti. Fysioterapialehden päätoimittaja Tarja Mansikkamäki kiitteli päivien monipuolista ohjelmaa, mutta kaipasi myös vanhoja Journalismin päiviä. Nämä uusmuotoiset ovat erittäin vahvasti kaupalliset. Se näkyi ohjelmassa sekä positiivisena että negatiivisena piirteenä. Jos Mansikkamäki pääsisi kirjoittamaan seuraavien journalismin päivien ohjelmaa, hän järjestäisi päivät yksinomaan journalisteille. Silloin markkinointi ei olisi samalla tavalla päällekäyvää kuin nyt. Ottaisin mukaan enemmän pieniä journalismin ryhmiä kuten ammatti- ja järjestölehtiä, joita itse edustan. Nythän päivillä ai- 17 LÖÖPPI 2-2008
Keenin mielestä Narsistisessa kulttuurissa kaikki ovat häviäjiä, vain teknologia voittaa. Netin myötä ihmiset eivät enää luota auktoriteetteihin eivätkä myöskään mediaan. Kyseessä on myös journalismin kriisi. Tarja Mansikkamäki kakauslehdistä malleina olivat vain naistenlehdet ja median valtavirta. Tulevaisuuden lehdet esille Tukilinja-lehden päätoimittaja Iris Tenhunen oli Journalistiliiton journalismivaliokunnan jäsenenä päivillä myös tarkkailijan roolissa. Parhaiten mieleen jäivät Andrew Keenin internet-kriittinen puheenvuoro ja Leeni Peltosen erittäin kiinnostava selostus Kotilieden tavasta rakentaa lukijayhteisöä lehden ympärille. Molemmista aiheista netin ulottuvuuksista ja lukijayhteisön rakentamisesta kuulisi mielellään lisää seuraavilla Mediapäivillä. Lukijayhteistyö ja -yhteisö kiinnostavat Tenhusta niin paljon, että aiheesta riittäisi hänen mielestään päiville kokonainen iltapäivä tai aamu. Sen aikana kuultaisiin useammankin lehden keissit. Ja päälle vaikka paneeli, jossa olisi joku lukijakin mukana. Nykylukija haluaa muutakin palvelua kuin paperinipun. Lehden toivotaan olevan keskustelufoorumi, tapahtumien järjestäjä, tietopankki, asiantuntijatoimittajien kohtaamispaikka, yhteiskunnan muuttaja ja vaikuttaja. Tenhusen mielestä tulevaisuuden lehdet voivat olla ihan muuta kuin nyt ja siitä pitäisi päivillä keskustella enemmän. Aikakauslehdet ilmeisesti ovat niitä tulevaisuuden lehtiä toisin kuin sanomalehdet. Ja erikoislehdet ihan erityisesti kuuluvat selviäjiin. Tarja Mansikkamäen tavoin myös Iris Tenhunen kaipaa päivien ohjelmaan aikakauslehtialan laajempaa kirjoa. Koskaan Mediapäivillä ei ole tarjottu ohjelmaa järjestö- ja vähemmän kaupallisten erikoislehtien kohderyhmälle. Järjestömediaala ei aina tarjoa glamouria, mutta työtä monelle kyllä. Ja koska siellä ei suuri raha liiku, olisi koulutus- ja ideatarvetta paljon. Naistenlehtien ja tekniikkalehtien uudistuksiin maksetaan huippusuunnittelijat ja konsultit, mutta järjestölehteä saa monesti kehittää omasta päästään. 18 LÖÖPPI 2-2008 Sallilaiset Anu Kytölä, Tarja Mansikkamäki ja Iris Tenhunen eivät olleet Journalismin päivillä ensi kertaa pappia kyydissä KAIJA PLIT kommentti Paljon porua, vähän villoja Jo vuosi sitten SAL:ssa ärähdimme siitä, etteivät Journalismin päivät alias Mediamessut tarjonneet aikakauslehtiasiaa juuri lainkaan. Toiveikkaasti kuitenkin päätimme, että tänä vuonna kaikki on toisin: vaikuttamalla jo suunnitteluvaiheessa ohjelmaan, saamme myös meidän jäsenistöllemme kohdennettua ohjelmaa. Heti viime kesän jälkeen aikakauslehtijärjestöjen väki kokoontui Aikakauslehtien liitossa ja esitti alan huomioimista Mediapäivien sisältöjohtaja Jouni Tervolle. Syksyn aikana myös SAL:n hallitus ja koulutustoimikunta työstivät ohjelmaa. Toisessa aikakauslehtiväen kokouksessa Tervolle annettiin pari liuskallista tärkeitä ja kiinnostavia aikakauslehtialan aiheita. Myös alustajaehdokkaita oli mietitty valmiiksi. Aikakauslehtiasia nähtiin niin tärkeäksi, että sille esitettiin päiväohjelmaan omaa polkua. Kun ohjelma sitten aikanaan julkistettiin, oli hämmästyksemme suuri. Vain Kotilieden Leeni Peltosen alustus Näin aikakauslehdet rakentavat yhteisöjä oli läpäissyt sellaisenaan seulan. Pekka Seppäselle ehdottamamme alustus Miten hyvää bisnestä journalismi on, oli muuttunut muotoon: Näin journalismista saa bisnestä. Kritiikkiä saaneen Gloria-brändin esittelyä emme olleet ehdottaneet. Eipä siis tiennyt itkeäkö vai nauraa, kun Jouni Tervo tämän vuoden Mediapäiviä käsitelleessä Journalistin jutussa kannustaa toimitusalan väkeä vaikuttamaan päivien sisältöön, ottamaan kantaa ja tekemään ehdotuksia. No, meillähän tuo lista on yhä valmiina: Muutama poiminta ehdotuksistamme: Kymmenen rakennetta featureteksteille. Tarjontavetoisesta kysyntävetoiseen journalistiseen työhön aikakauslehdissä Viimeisimpiä aikakauslehtien tutkimustuloksia (Nuoret ja media; Paperilaatujen vaikutus > aikakauslehtien lukukokemukseen; Internet, brändi ja aikakauslehdet ym.) Mitä on aikakauslehtijournalismi Moniosaajan puheenvuoro Aikakauslehtien sähköiset palvelut Aikakauslehden tyypillinen rakenne ja poikkeukset Minkälainen on hyvä brief (miten toimitus ohjeistaa freelancer-toimittajan ja miten AD valokuvaajan) 19 LÖÖPPI 2-2008
Ruotsissa puhutaan downshifting-ilmiöstä, kun ihmiset vaihtavat ammattia ja siirtyvät johtajan paikoilta huonommin palkattuihin töihin. Motiivina on elämän laadun nostaminen ja kiireettömämpi elämä. 20 LÖÖPPI 2-2008 Pelkoa ja hurmaa ei katumusta Elokuussa 2006 pintaan pulpahtanut vaihtoehto johti siihen, että kolme kuukautta myöhemmin olin Tukholmassa pappina. TEKSTI: MARTTI PAANANEN KUVA: MIRJA HUUSKO Valmistuin teologian kandidaatiksi 1986 samoihin aikoihin kun sain paperit Sanoma Osakeyhtiön toimittajakoulusta. Silloin jouduin ensimmäistä kertaa pohtimaan vakavasti sitä, ryhdynkö papiksi vai toimittajaksi. Pähkäily päättyi, kun sain Kotimaasta toimittajan paikan, siinä saatoin hyödyntää kumpaakin tutkintoa. Kun tultiin loppukesään 2006, oli takana muutamaa kuukautta vaille 20 vuotta monipuolista toimittajan uraa. A-lehdissä olin ollut kohta 15 vuotta ja ison talon etuihin kuuluu se, että siellä olin pystynyt aika ajoin vaihtamaan työtehtäviä. Avun toimitussihteerin pesti oli neljäs homma talon sisällä. Vaikka työni sinänsä oli ihan ok, halusin jotain uutta. Aika muutokseen oli kypsä. Ehkä se oli osa viidenkympin kriisiä, merkkipäivä lähestyi ja tein itselleni tiliä elämästäni. Katselin vaihtoehtoja alalta. Kutsumuksen piina Tavatessani vuonna 2005 Journalismin päivillä piispa Eero Huovisen kysyin ohimennen, että mitäs jos ryhtyisin papiksi. Hän vastasi, että se tarkoittaa seurakuntaan menemistä ja kehotti lukemaan kirjansa Pappi. Kului vuosi ja ajatus papin työstä pulpahti pinnalle elokuussa. Vaikka se oli kulkenut mukana opiskeluajoista lähtien, niin tällä kertaa se jäi piinaaman. Vaihtoehto kiehtoi ja samalla pelotti. Näin papin ammatin aika vaativana ja kysyin voinko lähteä sellaiseen työhön rokki ryvettyneenä, tyhjien pullojen, avioeron, jättämisten ja jätetyksi tulemisten jälkeen. Luin Huovisen kirjan ja päätin, että nyt teen tilit selväksi tämän asian kanssa. Sain syyskuun puolivälissä audienssin piispa Huoviselle ja keskustelimme pitkään ja avoimesti pappeudesta, minun motiiveistani ja edellytyksistäni virkaan, seurakuntatyöstä ja elämästä ylipäätään. Helsingin hiippakunnassa ei ollut yhtään vapaata virkaa, joten ajattelin jo, että asia vähintäänkin lykkääntyy tai pappeus ei ole minun osani. Huumorimiehenä Huovinen oli kuitenkin säästänyt pommin loppuun: Hän kysyi, olinko kiinnostunut lähtemään Tukholmaan vuodeksi. Sieltä suomalaisesta seurakunnasta oli pyydetty apua äkisti syntyneeseen pappispulaan. Asiat etenivät nopeasti. Otin yhteyttä Tukholmaan, kysyin aikuisten lasteni mielipidettä, kävin työpaikkahaastattelussa ja minut kelpuutettiin määräajaksi, ehdin nipin napin mukaan pappisvihkimystä edeltävään ordinaatiokoulutukseen, sovin vuoden virkavapaudesta Avun päätoimittajan kanssa, järjestelin SAL:n puheenjohtajuuteen ja asunto- ym. käytännön kysymyksiin liittyviä asioita. Pyhäinpäivänä, 4.11.2006, minut vihittiin papiksi ja saman kuun lopulla aloitin työni Tukholmassa kuninkaanlinnan naapurissa. Urahissillä alas Puolitoista vuotta on nyt kulunut. Möin asuntoni, velkani sain maksetuksi. Palkka putosi, mutta tulen velattomana hyvin toimeen. Iloa, intohimoa ja inspiraatiota elämääni antaa työn ohella kihlattuni Riitta. Matka Tukholmasta Helsinkiin ja Keski-Suomeen ei ole kohtuuttoman vaikea. Ystävien vierailut, sähköposti ja netti pitävät yllä kontaktia isänmaahan. Ruotsissa puhutaan downshifting-ilmiöstä, eli siitä, kuinka ihmiset vaihtavat ammattia ja siirtyvät johtajan paikoilta huonommin palkattuihin ja vähemmän arvostettuihin töihin. Motiivina on elämän laadun nostaminen ja kiireettömämpi elämä. Pohjimmiltaan kyse on myös siitä, kuinka ihminen arvostaa itse omaa työtään. Alun perin en asettanut työlleni pappina suuria odotuksia, jotten pettyisi. Eroja on, mutta myös yhtäläisyyksiä. Toimittajan työstä ja kokemuksesta on ollut hyötyä monessa suhteessa. Jokainen toimituskeskustelu on pieni haastattelu, saarnan tai esitelmän valmistelu ei paljoa poikkea lehtijutun tekemisestä. Haastattelujen ja toimituskeskustelujen ero on kuitenkin selkeä. Kohtaamani ihmiset ovat taviksia, joiden elämän suurissa käännekohdissa, kasteissa, häissä tai hautajaisissa, olen läsnä. Heidän elämäntarinansa eivät ehkä kelpaa lööppeihin, mutta ne ovat aitoja kohtaloita ja niissä ovat mukana oikeat ihmiset rehellisine elämänvaiheineen ja tunteineen. Loppuvuodesta 2006 jotkut arvelivat, että stressipisteideni täytyy olla aika korkealla ammatin, maan ja osin myös kielen vaihtamisen vuoksi. Eräs pappi-toimittaja ennakoi, että puolen vuoden kuluttua olen burn out lomalla. Nyt tuosta on kulunut puolitoista vuotta, eikä työelämään aika ajoin kuuluvaa normaalia väsymystä lukuun ottamatta burn outista ole tietoakaan. Koen tällä hetkellä työni mielekkääksi. Se on haastavaa ja monipuolista. En katso kuitenkaan, että papin työ olisi jotenkin parempaa kuin toimittajan työ. Tällä hetkellä se vain on minun juttuni ja olen iloinen siitä, että uskalsin hypätä oikeaan suuntaan vievään Herrahissiin. 21 LÖÖPPI 2-2008
22 LÖÖPPI 2-2008 Toimittaja Kaanaanmaassa TEKSTI: SINIKKA PIHLAMAA Eeva-Kaarina Arosen romaanin minäkertoja on onnettomuudessa vammautunut radiotoimittaja. Hagar Edith Wikström tekee Yleisradiolle Kootut tauot -ohjelmasarjaa, jossa haastateltavien puheiden ja taukojen annetaan kertoa puolestaan. Kotonaan Hagar nauhoittaa havaintojaan ja ajatuksiaan yksin, usein ikkunan ääressä. Ympäröivä yhteisö muistuttaa Käpylää, Kumpulaa ja Toukolaa. Kirjailija Eeva-Kaarina Aronen on Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen toimittaja. Hän joka näkee on Arosen toinen romaani. Se oli viime vuonna yhtenä Runebergpalkintoehdokkaana. Kaanaanmaa-kaupunginosa on työläisten sisällissodan jälkeen rakentama, aikoinaan väliaikaiseksi suunniteltu puutaloalue. Se oli alkuperäisten asukkaiden toiveiden kohde; nykyisin keskiluokkainen polvi muokkaa rappeutuneista taloista omien unelmiensa täyttymystä. Monia asukkaita yhdistävät 60- ja 70-luvuilla koettu nuoruus ja suhde silloiseen vasemmistolaiseen liikkeeseen. Yhden toimivan silmän ja korvan varassa elävä Hagar on yhteisössään ulkopuolinen tarkkailija, hän joka näkee. Toimittajana Hagar suhtautuu entisen lapsuudenkotinsa naapureihin uteliaasti ja tekee useimmiten tarkkoja havaintoja. Mukana on etäännyttävää ironiaa, mutta samalla myös itseironiaa. Kuten voi odottaa, unelmat ja todellisuus törmäävät vastakkain. Kuistien ja ikkunoiden takana koetaan avioeroja, petoksia ja pettymyksiä. Kyläyhteisön valmistellessa 80-vuotisjuhlaansa tavataan suuri joukko asukkaita. Välillä lukija kaipaa romaaniin henkilöluetteloa kuten näytelmissä on. Henkilöt kuvataan tyyppeinä, suorastaan karikatyyreinä; Hagar antaa naapureille salaiset nimet heidän ominaisuuksiensa perusteella. Romaanin ironia kohdistuu myös ajan ilmiöihin. Tasa-arvotutkijan ja onnellisuustutkijan avioeron jälkeen heidän tyttärensä viettää vuorotellen äiti- ja isäviikkoja. Konsulttiparikin päätyy eroon. Hagar alkaa ymmärtää myös oman sukunsa puheiden taukoja; Neuvostoliittoon loikanneen Martta Pimiän vaiettu kohtalo vaivaa häntä. Sitä selvittäessään hän etsii totuutta myös muiden suomalaiskommunistien kohtaloista Stalinin puhdistuksissa. Vaikenemiseen liittyy häpeää ja katkeruutta, sillä tuomioita on perusteltu omien puoluetovereiden ilmiannoilla. Osa sukulaisista haluaa muistaa ne, osa unohtaa. Historia on joka tapauksessa näkymättömänä läsnä yksilöiden ja yhteisöjen elämässä. Keskushenkilö etsii totuutta, mutta hänen oma henkilönsä ja taustansa selviävät lukijalle vasta vähitellen. Entinen venäjän kielen tulkki on elänyt useita vuosia Neuvostoliitossa/ Venäjällä ja kokenut parisuhteissaan menetyksiä toisensa jälkeen. Hän on tavallaan paluumuuttaja ja etsii turvaa lapsuudenkodistaan. Romaani yhdistää monenlaisia tekstityyppejä: proosaa, runoja, päiväkirjaa, lainauksia kirjallisuudesta ja Raamatun jakeista. Teoksessa risteilee useita henkilöitä ja ajanjaksoja, ja loppupuolella tarina lähenee dekkaria. Pääpaino on kuitenkin asuinalueen ja sen yhteisön kuvauksessa. Eeva-Kaarina Aronen: Hän joka näkee. Teos 2007 KUVA-ARKISTO, KUSTANNUSOSAKEYHTIÖ TEOS Tes-tiedotus terävöityy TIETOJASI TARVITAAN! Syksyn tes-neuvottelujen rutistuksessa voi tulla eteen tilanteita, jolloin SAL:sta tai Journalistiliitosta on tarpeen lähettää jäsenille henkilökohtaista sähköpostia. Tästä syystä keräämme näitä tietoja rekisteriimme. Mikäli sinulla on muu kuin työsähköpostiosoite ja henkilökohtainen gsm-numero, kerro ne SAL:n jäsenrekisteriin Jaana Virtaselle osoite: jaana.virtanen@sal-info.org Mikäli työsuhteessasi tapahtuu muutoksia, kerro niistäkin meille. Eli olitpa vuorotteluvapaalla, äitiys- tai isyyslomalla, opintovapaalla tai vaihtanut työtä, ammattia, kotiosoitetta, niin ilmoittele Jaanalle. Näin vältymme sekavilta jäsenyysedellytysten ja työsuhdetietojen sotkuilta. Olkiluodon ydinvoimalaitoksen tiedotusasioissa palvelevat Juhani Ikonen, tiedotuspäällikkö puh. (02) 8381 5210 Susan Pietilä, tiedottaja puh. (02) 8381 5205 Teollisuuden Voima Oyj Olkiluoto, 27160 EURAJOKI puh. (02) 83811, fax (02) 8381 2109 www.tvo.fi 23 LÖÖPPI 2-2008
Säätiö 60 vuotta 24 LÖÖPPI 2-2008 Herttainen säätiö Aikakauslehdentoimittajien säätiö sai alkunsa lahjoituksista ja talkoista vuonna 1948. Peruspääoma tuli Ruotsin kuvalehtien yhteistyöelimeltä, Vectulta. Vectu lahjoitti rahat, jotka se oli ansainnut Suomessa myydyistä irtonumeroista, mutta joita ei voitu saada Ruotsiin silloisten valuuttarajoitusten takia. Säätiön säännöissä korostui ammatillisen taidon kehittäminen ja alalla toimivien journalistien arvonannon kohottaminen. Sen sijaan päivittäiseen järjestötoimintaan varoja ei tarkoitettu ja tässä on melko hyvin pitäydyttykin. Vain muutamissa sal:n talouskriiseissä säätiö on tullut liiton tueksi. Säätiön varallisuuden arvokkain osa on sen omistamat osakkeet Hietalahden torin laidalla olevassa kiinteistössä. Talossa toimivat muun muassa sal:n, hsy:n sekä Suomen Journalistiliiton toimistot. Huoneisto hankittiin Helsingin Sanomalehtimiesyhdistyksen kanssa vuonna 1989. Muu noin 150 000 euron suuruinen pääoma on nykyään sijoitettu rahastoihin. Aikaisemmin varallisuus oli lähinnä suorissa kotimaisissa osakesijoituksissa ja valtion velkakirjoissa. Maariskin vähentämiseksi ja joustavuuden lisäämiseksi salkku siirrettiin vuosikymmenen alussa hajautettuihin rahastoihin. Tämä on osoittautunut toimivaksi ratkaisuksi. Omaisuuden hoidon lisäksi toinen säätiön keskeinen tehtävä on jakaa omaisuustuotosta stipendejä jäsenilleen. Stipendejä on pitkähkön KAIJA PLIT tauon jälkeen vuodesta 1993 jaettu liki vuosittain. Tällä vuosikymmenellä on korostettu ainutkertaista elämyksellisyyttä tärkeänä jakoperusteena. Sen sijaan puhtaisiin koulutushankkeisiin on suhtauduttu varauksellisesti, koska niihin on saatavissa myös muuta tukea. Asiasta on kuitenkin säätiön hallituksessakin erilaisia painotuksia. Alkuperäisiin sääntöihin kuului myös tutkimustoiminnan edistäminen. Tätä ei ole pidetty enää kovinkaan tärkeänä, koska journalistiseen tutkimukseen on nykyään saatavissa aivan toisenlaista tukea kuin 60 vuotta sitten. Säätiön kahdeksan hengen hallitus valitaan kulloinkin erovuorossa olevien tilalle sal:n vuosikokouksessa. Perinteisesti sal:n puheenjohtaja on toiminut säätiön varapuheenjohtajana. Reima Tylli Säätiön puheenjohtaja Päätoimittaja Riitta Pollari, Me Naiset: Toimituksen tunnelma kuuluu lehden äänessä Teksti: Ulla Simola Minkälaiset ihmiset lehteä tekevät ja millaisin mielin he ovat töissä siitä riippuu, millaiseksi muodostuu lehti, minkälaiseksi lehden ääni. Toimituksen tunnelmalla on olennainen vaikutus lehteen, sanoo Me Naiset -lehden päätoimittaja Riitta Pollari. Riitta Pollari puhui aikakauslehtityön tulevaisuudennäkymistä Aikakauslehdentoimittajain Säätiön 60-vuotisjuhlassa toukokuun lopulla. Aikakauslehti ei voi kilpailla uutisilla, mutta ajankohtaisuus on sille elinehto. Ajankohtaisuutta on etsittävä uusilla näkökulmilla ja yllättävästi eri maailmoja yhdistämällä. Kasvava tarve löytää uutta asettaa toimituksille ja toimitusten johdolle uusia vaatimuksia. Tulevaisuuden toimituskulttuurissa on siedettävä ristiriitaisia näkemyksiä ja saatava esiin moninaisuus, jossa ihmiset elävät, Riitta Pollari sanoo. Hän puhuu paljon myös lukijapalautteen hyödyntämisestä ja painottaa, miten rohkeita ja analyyttisiä lukijat nykyään usein ovat. Säätiön 60-vuosijuhlan ohjelmasta vastasivat Me Naiset -lehden päätoimittaja Riitta Pollari aiheenaan Millaisia aikakauslehtiä me tulevaisuudessa teemme. Musiikista vastastannut Redhill Rats -bändi kelpuutti Pollarin kuvauksen ajaksi bändärikseen. Kuvassa on vasemmalta Petro Loukimo (rummut), Ilkka Ranta-aho (laulu, kitara), Riitta Pollari, Hannu Kylkisalo (basso, laulu), Matti Viirimäki (kitara, mandoliini). Tinapillin ja banjon soittaja Aku Lappalainen ei ehtinyt kuvaan, koska kiirehti The Dublinersin keikalle Kulttuuritalolle.... Lukijat eivät välttämättä kuitenkaan luokittele lehden sisältöä toimitusten perinteiseen tapaan. Masennusta koskeva artikkeli oli lehden paras juttu, mutta myös ripsiväritesti oli hyvä, Riitta Pollari kertoo esimerkin Me Naisten lukijapalautteesta. Viihde ei ole ajattelun vaihtoehto, hän tähdentää. Suorastaan suomalaisen kulttuurin tragediana hän pitää sitä, että tunteet ja tunteista kirjoittaminen nähdään meillä hömppänä. Menestyäkseen aikakauslehden on kyettävä tarjoamaan ihmisille tietoa ja herättämään ajatuksia, mutta samalla lehden on oltava miellyttävä lukukokemus. Aikakauslehden tekijän on opittava tarinan kertomisen taito ja pystyttävä luomaan dramaturgisesti toimivia juttuja. Mutta toimittajuus ei ole vain kirjoittamista, Riitta Pollari huomauttaa. Se on myös esimerkiksi kuuntelemista, asioiden huomaamista ja sitä, että näkee vaivaa nähdäkseen ja tehdäkseen asioita toisin. 25 LÖÖPPI 2-2008