KERÄTÄÄN RAHAA HYVÄÄN TARKOITUKSEEN - MIELIPITEITÄ YHTEISVASTUUKERÄYKSESTÄ Mari Aspa Opinnäytetyö, kevät 2002 Diakonia-ammattikorkeakoulu, Helsingin yksikkö Diakoninen sosiaali-, terveys- ja kasvatusalan koulutusohjelma Sosionomi (AMK), diakoni
2 TIIVISTELMÄ Aspa, Mari. Kerätään rahaa hyvään tarkoitukseen mielipiteitä Yhteisvastuukeräyksestä, Helsinki 2002, 72 sivua, 87 liitettä. Diakonia-ammattikorkeakoulu, Helsingin yksikkö, Diakoninen sosiaali-, terveys- ja kasvatusalan koulutusohjelma, sosiaali- ja kasvatusala, sosionomi (AMK), diakoni. Tämä opinnäytetyö on kartoittava ja viitteitä antava tutkimus mielipiteistä liittyen evankelis-luterilaisen kirkon Yhteisvastuukeräykseen. Yli viidenkymmenen vuoden ajan Yhteisvastuukeräys on kerännyt rahaa diakoniseen avustamiseen kotimaassa ja ulkomailla. Opinnäytetyön tarkoituksena on kartoittaa Yhteisvastuukeräyksen tunnettavuutta, ihmisten mielipiteitä keräyksestä sekä tutkia mitkä keräysmenetelmät koetaan kaikkein mielekkäimpinä. Tutkimuksen tarkoituksena oli myös tarkastella onko parempaa ja huonompaa keräystulosta tuottavissa kaupungeissa asuvien ihmisten mielipiteissä selkeitä eroja. Eroja ei ollut, joten tutkimus keskittyy tarkastelemaan muita kysymyksiä. Tutkimus toteutettiin kvantitatiivisena postikyselynä ja yhteensä 200 lomaketta lähetet- tiin kahteen eri kaupunkiin Etelä-Suomessa. Hyväksyttyjä lomakkeita palautui 86 kappaletta. Tiedot tallennettiin SPSS tilastointiohjelmalla ja analysoitiin frekvenssi- ja prosenttijakaumia sekä ristiintaulukointia käyttäen. Tulokset esitetään kuvaillen ja vertaillen taulukoiden sekä graafisten piirrosten avulla. Yleisimmät käytetyt taustamuuttujat olivat ikä, sukupuoli, uskonnollinen aktiivisuus, keräykseen lahjoittaminen ja keräykseen vapaaehtoisena osallistuminen. Yhteisvastuukeräys oli vastaajien keskuudessa tunnettu. Keräystä pidettiin luotettavana ja tarpeellisena ja keräyskohteet miellettiin tärkeiksi. Yli puolet vastaajista piti tuotonjakoa kotimaan ja ulkomaiden välillä sopivana, mutta silti yli kolmannes halusi lisätä kotimaan osuutta. Yllättävää oli, ettei keräystä niinkään mielletty kirkolliseksi keräykseksi. Ehkä tästäkin johtuen kirkollista taustaa ei pidetty myöskään häiritsevänä. Tutkimus osoitti saman minkä jo keräystuloksetkin näyttävät: Mielekkäimmiksi koetut keräysmenetelmät olivat ovelta ovelle kerättävä listakeräys, lipaskeräys ja tapahtumiin osallistuminen. Huonoimpana keräysmenetelmänä pidettiin lahjoitusmahdollisuutta internetin kautta. Mielipiteet Yhteisvastuukeräyksestä olivat hyvin positiivisia. Negatiivisiakin mielipitei- tä voi tietysti ilmetä enemmän niiden keskuudessa, jotka jättivät vastaamatta kyselyyn. Tutkimus kuitenkin osoitti, että Yhteisvastuukeräyksellä on vahva asema luotettavana diakonisen avun välineenä. Asiasanat: Yhteisvastuukeräys; mielipiteet; kirkko; tutkimus; kvantitatiivinen tutkimus
3 ABSTRACT Aspa, Mari. It s about collecting money for a good purpose opinions about the Common Responsibility Fundraising Campaign. Helsinki 2002, 72 pages. 87 appendices. Diaconia Polytechnic, Helsinki Training Unit, Church community work orientated de- gree programme in social welfare, health and education; Barchelor of Social Sciences; Barchelor of Parish Social Services. This thesis is a descriptive and suggestive survey of the opinions in two Finnish cities about the Common Responsibility Campaign of the Evangelical Lutheran Church of Finland. With a history of over 50 years, the campaign has been collecting money in order to help people in need, both in Finland and developing countries. The aim of this thesis is to explore how well known the campaign is in Finland, collect some opinions about it and also examine which collecting methods are preferred. The aim was also to explore if there are differing opinions among people living in cities, producing higher or producing lower collection outcome. These differences were not seen to exist, so the thesis concentrates on the other questions. Statistical data was gathered as a postal questionnaire during spring 2002. The method was quantitative and questionnaires were sent to 196 people in two different cities. There were 86 valid responses and the results were analysed using statistical software programme (SPSS) and are shown on tables and graphs. The survey indicated that The Common Responsibility Fundraising Campaign was fairly well known among the respondents. It was seen as reliable and indispensable and its targets of aid were found important. Over half of the respondents found the present division of yield suitable but still one third wanted to see it rise in Finland. The result differs from an earlier 1991 survey. This may result from a change in attitudes caused perhaps by the economical recession of the 1990's. People may find the problems of their homeland more topical than those that exist in other countries. One surprising result was that the campaign was not really seen as the Church's cam- paign. The result awakes a need to consider if the campaign should emphasise the spiritual background to stand out more clearly with its diaconal basis from the rest of the fundraising campaigns. The study indicates the same as the collection results already show: The most preferred collection methods were door to door-collection, box collection and participation in events. The least preferred collection method was donating via the Internet. Opinions among respondents were mostly very positive. It could be interpreted that the individuals who didn't return the questionnaire had more negative opinions. However, the campaign appears to have a strong position as a reliable tool of diaconal support. Keywords: Common Responsibility Fundraising Campaign; church; opinions; survey; quantitative research
4 SISÄLLYS 1 JOHDANTO 6 2 TUTKIMUKSEN TAUSTAA 8 2.1 Yhteisvastuukeräys 8 2.2 Yhteisvastuukeräykse n historiaa 9 2.2.1 Sodanjälkeisen yhteisv astuullisuuden kausi 2.2.2 Kansainvälisen tiedostamisen kausi 10 11 2.2.3 Laajentuvan diakoniakäsityksen ja voimakkaan ka svun kausi 13 2.2.4 Diakoniakasvatuksen ja kokeiluprojektien kausi 15 2.3 Yhteisvastuukeräys 2000-luvulla 20 2.4 Aikaisemmat tutkimukset 22 3 TUTKIMUKSEN ESITTELY 29 3.1 Tutkimustehtävä 29 3.2 Tutkimusmenetelm ä 3.3 Tutkimuskohteen rajaus ja otanta 30 32 3.4 Aineiston käsittely 36 3.5 Tutkimuksen eettisyys ja luotettavu us 37 4 TULOKSET 40 4.1 Vastaajien taustat 40 4.2 Yhteisvastuukeräyksen tunnettavuu s 44 4.3 Yhteisvastuukeräyksen luotettavuus ja tarpeellisu us 4.4 Yhteisvastuukeräyksen uudistumiskyky 46 49 4.5 Taustaorganisaation vaikutus 50 4.6 Yhteisvastuukeräyksen tavoitt eet 4.7 Suhtautuminen keräyskohteisiin ja tuotonjakoon 52 53 4.8 Lahjoittamisen taustalla vaikuttavat tekijät 57 4.9 Mielekkäimmiksi koetut keräysmenetelmät 59
5 5 JOHTOPÄÄTÖKSET JA POHDINTA 64 LÄHTEET 70 LIITTEET Liite 1: Saatekirje 73 Liite 2: Muistutuskirje 74 Liite 3: Kyselylomake 75 Liitetaulukot: 1 84 80-156 1 JOHDANTO
6 Kuningas vastaa heille: 'Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.' (Matt 25: 40.) Yhteisvastuukeräys on Suomessa vuosittain toteutuva evankelis-luterilaisen kirkon dia- konian suurkeräys. Sillä on takanaan jo yli 50-vuotinen perinne avun mahdollistajana lähellä ja kaukana. Vuotta 2000 vietettiin Suomessa eri kirkkokuntien yhteisenä Riemuvuotena, mutta se oli myös Yhteisvastuukeräyksen 50-vuotisjuhlavuosi, joka sai paljon näkyvyyttä näyttävällä kampanjallaan. Juhlavuoden kunniaksi valmistui myös juhlavuoden tutkimusprojekti Yhteisvastuukeräyksestä, joka luotasi keräyksen koko historiaa taaksepäin aina sen alkujuurille saakka. Opinnäytetyön aihe Yhteisvastuukeräykseen liittyen alkoi muotoutua hitaasti keväällä 2001, kun keräystä organisoivasta Kirkkopalveluista osoitettiin kiinnostusta ja tukea opiskelijalle ideoineen. Tähtään tutkinnollani kirkon virkakelpoisuuteen, mikä edellyttää diakonista näkökulmaa opinnäytetyöltä. Yhteisvastuukeräys on perinteinen osa kirkon diakoniatyötä ja toteuttaa diakonian kirkkojärjestyksessäkin määriteltyä perustehtävää auttaa köyhiä ja suurimmassa hädässä olevia lähimmäisiä lähellä ja kauempana (Halttunen, Träskman, Ventä, Voipio 1993, 239). Yhteisvastuukeräyksellä on pitkä perinne kirkossamme, mutta silti sitä on tutkittu mielestäni yllättävän vähän. Päätin tarttua aiheeseen, koska opinnäytetyön lisäksi siitä olisi iloa ja hyötyä myös Kirkkopalveluille ja näin työn tekeminen olisi itsellekin mielekkäänpää ja tarkoituksenmukaisempaa. Suurin osa Yhteisvastuukeräystä koskevasta tutkimuksesta on toteutettu juuri 50- vuotisjuhlavuoden merkeissä. Aiemmin oli kuitenkin kartoitettu esimerkiksi keräysjohtajien kokemuksia keräyksestä. Sen lisäksi Kirkkopalvelut keräävät joka vuosi seurakunnilta palautetta keräyksestä. Näkökulma on kuitenkin painottunut lähinnä keräyksen toteuttajiin. Kirkkopalveluista tuli toive, että opinnäytetyöllä kartoitettaisiin tavallisten ihmisten mielipiteitä
7 Yhteisvastuukeräyksestä sen sijaan, että kysyttäisiin erityisesti seurakunnan työntekijöiden tai vapaaehtoisten kerääjien kokemuksia. Yhteisvastuukeräyksen suurin ja loppujen lopuksi ehkä merkittävinkin ryhmä ovat kuitenkin mahdolliset lahjoittajat, ne tavalliset ihmiset, jotka omastaan keräykseen lahjoittavat. Heidän mielipiteensä ja näkemyksensä keräyksestä näyttäytyy tärkeänä, kun keräystä pyritään kehittämään yhä parempaan suuntaan. Tämän opinnäytetyön tarkoituksena oli näin ollen kartoittaa juuri tavallisten ihmisten mielipiteitä Yhteisvastuukeräyksestä. Kohderyhmänä olivat satunnaisesti mukaan valikoituneet ihmiset kahden eri kaupungin alueelta. Opinnäytetyön oli tarkoitus antaa viitteitä siitä, millaisena ihmiset keräyksen näkevät ja osaltaan tukea keräyksen kehittämistä tulevaisuudessa.
8 2 TUTKIMUKSEN TAUSTAA 2.1 Yhteisvastuukeräys Yhteisvastuukeräys on Suomen Evankelis-luterilaisen kirkon vuosittain toteutettu diakonian suurkeräys sekä samalla kansalaiskeräys. Sen toimeenpanijana on Suomen Kirkon Seurakuntatoiminnan Keskusliitto (SKSK)/Kirkkopalvelut ja suojelijana toimii tasavallan presidentti. Keräys toteutetaan paikallisseurakuntatasolla suureksi osaksi vapaaehtoisvoimin erilaisia keräysmenetelmiä käyttäen ja sen tuotto käytetään erilaisiin, vuosittain vaihtuviin kotimaisiin ja ulkomaisiin avustushankkeisiin. (Aukee & Porio 1998, 75-76.) Kirkkohallituksen tulevaisuusryhmän mietinnössä (Katse tulevaisuuteen 1998, 143) sanotaan yhteisvastuun olevan inhimillisen kanssakäymisen voimavara, joka asettaa omat tarpeet muiden tarpeiden rinnalle ja päinvastoin. Yhteisvastuukeräys on ennen kaikkea diakoniakeräys ja sillä on muitakin tehtäviä, kuin rahankeräys. Diakonia on kristilliseen rakkauteen perustuvaa palvelua, jota varten evankelis-luterilaisiin seurakuntiin on perustettu erityiset diakoniatyöntekijän virat. Diakoniatyö ei kuitenkaan rajoitu sen viranhaltijoiden toimintaan, vaan on yksi koko kirkon perustehtävistä. Kirkkojärjestyksen neljännessä luvussa (Halttunen ym. 1993, 239) määritellään diakoniaa seuraavasti: Seurakunnan ja sen jäsenten tulee harjoittaa diakoniaa, jonka tarkoituksena on kristilliseen rakkauteen perustuva avun antaminen erityisesti niille, joiden hätä on suurin ja joita ei muulla tavoin auteta. Diakonia kertoo käytännöllisellä tavalla rakkaudesta ja uskon uudistavasta voimasta. Tämän takia sillä on aina vähintään epäsuora, välillinen todistusluonne (Ahonen 1991, 124). Yhteisvastuukeräyksenkin tehtävänä on rahan keräämisen lisäksi tiedottaa lähellä ja kaukana olevasta hädästä ja sen syistä, tuoda esille erilaisia näkökulmia ja vaikuttaa asenteisiin. Tiedotuksen tarkoituksena on herätellä ihmisiä siihen, että heillä on
9 mahdollisuus vaikuttaa asioihin ja auttaa ja näin elää todeksi kristityn vastuutaan. Kirkon keräyksenä se on myös samalla yhteydenotto jäseniinsä, jossa seurakunnan tehtävät, palvelu ja todistus, saavat konkreettisen muodon. (Yhteisvastuukeräyspäällikön kansio 1992.) Yhteisvastuukeräyksellä on omat työntekijänsä ja toimistonsa Suomen Kirkon Seurakuntatyön Keskusliiton (SKSK) ja Suomen Kirkon Sisälähetysseuran perustamassa yhteisessä Kirkkopalvelut yhteenliittymässä. Yhteisvastuukeräyksen keräysjohtajan tehtävä sisältyy Kirkkopalvelujen diakoniajohtajan toimeen. Yhteisvastuukeräyksen toimeenpano kuuluu SKSK:n tehtäviin, päätöksenteko keräyksen tuotonjaosta ja kohteista taas kirkkohallitukselle. (Malkavaara 2000 a, 132-136.) Hiippakuntatasolla Yhteisvastuukeräyksen toimeenpanemisesta rovastikunnissa huolehtivat hiippakuntien diakoniasihteerit. Paikallisseurakuntien panos on kuitenkin aina ollut hyvin merkittävä ja keräys on organisoitu seurakunnissa eri tavoin. Yleensä keräys on kuulunut seurakuntien diakoniaorganisaation, kirkkoneuvoston ja diakoniatoimikunnan, vastuulle. Monissa seurakunnissa keräystä varten on oma työryhmä tai toimikunta. Joissain seurakunnissa eri toimielimet vastaavat yhdessä keräyksestä. Jokaisessa seurakunnassa on Yhteisvastuukeräystä varten nimitetty keräyspäällikkö, jonka velvollisuuksiin kuuluu olla parhaiten perillä keräyksen yksityiskohdista ja toteutuksesta omassa seurakunnassa. Keräyksen tärkeimmät toimihenkilöt ovat kuitenkin vapaaehtoiset yhteisvastuukerääjät, jotka ovatkin määrällisesti suurin diakoniatyön vapaaehtoistyön ryhmä. (Malkavaara 2000 a, 136 140; Vapaaehtoiset diakoniatyössä 2002.) 2.2 Yhteisvastuukeräyksen historiaa Yhteisvastuukeräys perustettiin alun perin vuonna 1950 tukemaan sotavuosien jälkeistä jälleenrakennusta Suomessa. Keräystä on toteutettu jo 50 vuotta. Yhteisvastuukeräyksen historia voidaan jakaa Malkavaaran mukaan (2000 a, 220-221) neljään jaksoon. Ensimmäinen oli sodanjälkeisen yhteisvastuullisuuden kausi vuosina 1950-62, joka
10 painottui paikallisseurakunnan oman diakoniatyön kautta toteutettuun keräysvarojen käyttämiseen. Kansainvälisen tiedostamisen kausi vuosina 1963-73 piti sisällään kansainvälisen vastuun avautumisen keräyksen toimintanäyksi. Kolmas jakso, laajentuvan diakoniakäsityksen ja voimakkaan kasvun kausi vuosina 1974-88, painotti voimakkaasti kansainvälistä diakoniaa ja keräystulos kasvoi huomattavasti. Vuosia 1988-99 voi kutsua diakoniakasvatuksen ja kokeiluprojektien kaudeksi, jota leimasi erityisesti 1990-luvun alun lama aiheuttaen huomion keskittymisen takaisin kotimaiseen diakoniaan. Yhteisvastuukeräyksen historiassa voi nähdä ne muutokset, joita suomalaisessa yhteiskunnassa on tapahtunut. Keräys on pyrkinyt vastaamaan kulloisiinkin tarpeisiin ja jokaisen ajanjakson kulussa voi nähdä yhteiskunnan senhetkiset kipupisteet. Kuvaan Yhteisvastuukeräyksen historiaa jaksotellen sen Malkavaaran mukaan. Lopussa kerron viimeisimmistä vuosista 2000-luvun puolella, jonka jälkeen tarkastelen aikaisempia tutkimuksia. 2.2.1 Sodanjälkeisen yhteisvastuullisuuden kausi Ensimmäinen Yhteisvastuukeräys toteutettiin vuonna 1950. Keräyksen järjestäminen oli ollut aikaisemminkin esillä, kun SKSK:n johtokunta vuonna 1945 ehdotti diakoniakeräystä tukemaan erityisesti Pohjois-Suomen kirkollista jälleenrakennusta. Ehdotus ei silloin vielä saanut tukea, sillä Suomen huollon, jonka organisaatioissa kirkkokin oli mukana, sodan aikana aloittamat Kansan apu keräyksen jatkuivat, eikä päällekkäisyys olisi ollut sopivaa. Suurkeräyksen järjestäminen ja suuri avuntarve tuli uudelleen esille vuonna 1949, kun Kansan apu -keräys lakkautettiin. SKSK:n silloinen pääsihteeri Toivo Laitinen ja sosiaalisihteeri Lauri Tuomi vierailivat Pohjois- ja Itä- Suomessa tutustuen kato- ja työttömyystilanteeseen ja laativat matkan jälkeen muistion, jossa ehdotettiin suurkeräyksen järjestämistä. Hanke päätettiin panna toimeen, eikä päällekkäisyyksiä sillä kertaa näyttänyt olevan. (Malkavaara 2000 a, 127-130.) Kirkon sisällä oli kuitenkin suunnitteilla toinenkin suurkeräys Suomen Kirkon Sisälähetysseuran järjestämänä. Neuvottelujen jälkeen nämä kaksi keräystä päätettiin yhdistää yhdeksi suureksi keräykseksi, joka kantoi silloisen Varkauden kirkkoherran,
11 Kustaa Sarsan, esittämää nimeä Yhteisvastuukeräys. Kummankin keräyksen alkuperäiset tavoitteet yhdistettiin niin, että keräystulos suunnattiin sekä hallan ja työttömyyden uhrien auttamiseksi että Suomen Kirkon Sisälähetysseuran laitosdiakonian tukemiseksi. Ensimmäisen keräyksen tuotto päätettiin jakaa niin, että keräävän seurakunnan omaan diakoniatyöhön jäi 50 prosenttia ja jäljelle jäävästä osasta puolet oli laitosdiakoniaa varten ja loput hiippakuntien diakoniatyöhön. (Malkavaara 2000 a, 130-131.) Pääasiallisin keräystapa alusta lähtien oli ovelta ovelle suoritettava listakeräys. Keräysmuodon koettiin tukevan mahdollisuutta saada kosketus ihmisten ja seurakunnan välille. Periaatteisiin kuului myös keräyslistan esittäminen kaikille riippumatta varallisuudesta tai siitä oliko henkilö seurakunnan jäsen. Kaikille haluttiin antaa samanlainen mahdollisuus yhteyden rakentamiseen seurakunnan kanssa. Näin toteutettiin myös seurakunnan lähetystehtävää. Rahalahjoitusten lisäksi lahjoittajilla oli mahdollisuus antaa myös tavaralahjoituksia. Ellei niitä sellaisenaan lahjoitettu seurakunnan diakoniatarpeisiin, myytiin ne esimerkiksi myyjäisissä ja saadut varat liitettiin keräyslistaan. (Kantoniemi 1972, 24-25.) Ensimmäisen keräyksen jälkeen muutokset keräystuoton jaossa olivat pitkään hyvin vähäisiä. 1950-luvulla kerätyt varat käytettiin yksinomaan kotimaassa ja apu meni perille pääasiassa seurakuntien kautta. Jokaiselle vuodelle valittiin teema, johon seurakuntia ohjattiin suuntaamaan varojaan. Osan tuotosta sai vuosittain eri diakonissalaitokset. Vuodesta 1960 lähtien noin viisi prosenttia tuotosta ohjattiin niin sanotun huoltodiakonian osuuteen, eli erilaisille yhdistyksille ja laitoksille. Esimerkiksi ensimmäisenä vuotena varoja ohjattiin helsinkiläiselle katulähetys- ja huoltotyötä tekevälle Kovaosaisten ystävät ry:lle sekä romaniväestön hyväksi toimivalle Mustalaislähetys ry:lle. Tämä oli alku Yhteisvastuukeräyksen myöhemmin muotoutuville kotimaisille erityiskohteille. (Härkönen 1999, 4 5; Malkavaara 2000 a, 145-147.) 2.2.2 Kansainvälisen tiedostamisen kausi
12 Ulkomaiset keräyskohteet tulivat ensimmäistä kertaa mukaan keräykseen vuonna 1963. Ulkomaisia kohteita oli yritetty ajaa sisään jo 50-luvulla, mutta silloin se koettiin vielä liian varhaiseksi. Suhtautumista muutti vuonna 1957 tehty päätös Luterilaisen Maailmanliiton neljännen yleiskokouksen pitämisestä Suomessa vuonna 1963. Kokouksen suunnittelu vaikutti ratkaisevasti suhtautumiseen ja kiinnostukseen kansainvälistä avustamista kohtaan. Innostusta lisäsi varmasti myös jonkin asteinen kiitollisuudenvelka, jota koettiin Suomen itse ulkomailta sota-aikana saaman avun johdosta. Kiinnostuksesta huolimatta ehdotus avun suuntaamisesta ulkomaille torjuttiin ensin ja toteutettiin ensimmäistä kertaa vasta vuonna 1963 kohteina Ambo-Kavangon kirkko Namibiassa sekä kehitysmaiden nälänhätä. Kirkkohallitus epäili keräystuloksen laskevan ulkomaisen kohteen takia, mutta sen sijaan se nousi. (Härkönen 1999, 34; Leskinen 2000, 299; Malkavaara 2000 a, 147-150.) Ulkomaisen avustuskohteen mukaan ottaminen avasi kirkkoon uuden työmuodon: kansainvälisen diakonian. Alussa ulkomaisiin avustuskohteisiin suunnattu osuus vaihteli hyvinkin paljon, mutta vuoteen 1968 mennessä se vakiintui 40 prosenttiin. Vuodesta 1965 lähtien kansainvälinen diakonia oli jo pysyvä osa Yhteisvastuukeräystä. Samaan aikaan vakiintui käytäntö rahojen suuntaamisesta huolellisesti suunniteltuihin pitkäkestoisiin kehityshankkeisiin nopean katastrofiavun sijaan. Ulkomaisen avun perille menosta vastasi ja vastaa edelleen Kirkon Ulkomaanapu yhteistyössä Luterilaisen maailmanliiton ja Kirkkojen maailmanneuvoston sekä paikallisten kirkkojen kanssa. (Härkönen 1999, 26-27; Malkavaara 2000 a, 149-151.) Epäilyksistä huolimatta keräystulos kasvoi ulkomaisen avustuskohteen myötä. Samalla paikallisseurakuntien osuus keräystuotosta kuitenkin pieneni, kuten myös diakonissalaitosten osuus. Vuonna 1965 seurakuntien osuus oli 40 prosenttia ja vuonna 1968 enää 30 prosenttia keräystuotosta. Diakonissalaitosten osuus lopetettiin kokonaan vuoden 1968 jälkeen. Hiippakunnat saivat jatkuvasti oman osuutensa tuotosta lukuun ottamatta vuosia 1963 ja 1967 ja seurakunnat pystyivät anomaan siitä avustusta omiin tarpeisiinsa. Seurakuntien kirkkoneuvostolla oli oikeus päättää osuutensa luovuttamisesta toisen seurakunnan alueella olevaan hätään, vuonna 1967 perustetulle kirkon katastrofirahastolle tai Kirkon Ulkomaanavulle. Keräysvarojen käytöstä seurakunnissa löytyy vain vähän tietoja, mutta niitä on käytetty muun muassa
13 rakennusten korjauksiin, vuoteiden tai vaatteiden ja muiden erilaisten tavaroiden hankkimiseen. Malkavaara 2000 a, 152-155.) Ulkomaankohteiden tultua kuvaan erityisiä kotimaankohteita ei jokaisena vuotena ollut ollenkaan. Vuonna 1969 lahjoitettiin kuitenkin merkittävä summa Suomen Kirkon Sisälähetysseuralle kehitysvammaisten kansanopiston rakentamiseksi Pieksämäelle. Siitä lähtien keräyskohteiden valinnassa näkyi muutos, jota voi myös sanoa diakonian käsitteen laajenemiseksi; keräystuloja alettiin osoittaa erilaisten kotimaisten järjestöjen tekemään sosiaaliseen työhön, myös sellaisten, jotka eivät mitenkään ilmoittaneet toimintansa lähtökohdaksi kristillistä diakoniaa. (Malkavaara 2000 a, 156-157.) Vuodesta 1967 alkaen listakeräyksen rinnalle vaihtoehtoiseksi keräysmenetelmäksi tuli Porvoon hiippakunnan aloitteen ansiosta kotelokeräys. Keräyskotelot jaettiin esimerkiksi koteihin, joista ne sitten palautettiin keräyksen päätyttyä seurakunnalle. Kotelokeräys oli käytössä vuoteen 1984 saakka. Muita kaikkina aikoina tavallisia keräysmuotoja olivat mm. myyjäiset, konsertit ja ulkoilmatilaisuudet. (Kantoniemi 1972, 25 26; Malkavaara 2000 a, 139.) Yhteiskunnallisen murroksen keskellä 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa Yhteisvastuukeräys joutui kritiikin kohteeksi. Ruotsinkielisestä Porvoon hiippakunnan seurakuntaliitosta FSF:sta tuli SKSK:lle kirje, jonka sisältö oli voimakkaasti Yhteisvastuukeräystä kritisoivaa. Kritiikin siivittämänä keräyksen tuotonjakoa, keräysaikaa ja -tapaa asetettiin selvittämään niin sanottu keräyskomitea. Komitean merkittävä selvitys keräyksen tuotosta, keräysaktiivisuudesta ja keräysmenetelmistä vaikutti kauaskantoisesti koko Yhteisvastuukeräyksen kokonaisuuteen ja pitkäaikaiseen kehityslinjaan, jossa haluttiin korostaa keräyksen kasvattavaa merkitystä ja pitää kotimainen diakonia kansainvälisen diakonian rinnalla. (Malkavaara 2000 a, 158-160.) 2.2.3 Laajentuvan diakoniakäsityksen ja voimakkaan kasvun kausi Yhteisvastuukeräyksen valtakunnallinen organisaatio selkeytyi 1970-luvulla ja keräystä alettiin johtaa entistä päätoimisemmin. Keräystulokset jatkoivat kasvuaan siitäkin huolimatta, että vuosina 1974-78 kansantulo ei kasvanut juuri lainkaan.
14 Yhteisvastuukeräyksen valistus- ja kasvatustehtävän alkaessa korostua pyrittiin nostamaan esiin alueita ja ihmisryhmiä, jotka eivät saavuttaneet tiedotusvälineiden huomiota, eli nostamaan esiin piilossa olevaa hätää. Keräyskampanjoihin rakennettiin kaksivuotinen sisällöllinen kokonaisuus, joka kohdennettiin tiedotuksessa maantieteellisesti tiettyyn kohteeseen, vaikka todellisuudessa varoja käytettiin samaan aikaan myös muihin kohteisiin. (Härkönen 1999, 49.) Kauden alussa ulkomaankohteiden painopiste oli Afrikassa, myöhemmin Aasiassa. Vuosittaisen Vastuuviikon aloittamisen (1978) tarkoituksena oli lisätä kehitysmaatietoutta suomalaisten keskuudessa. Suhtautuminen kehitysmaihin oli yleisesti myönteistä ja keräystulokset kasvoivat. Suurin kasvu ajoittui vuosiin 1984-85, jolloin kohteena oli nälkäkatastrofin kanssa kamppaileva Etiopia. Keräystuloksen valtavaan kasvuun näinä vuosina saattoi vaikuttaa se, että Etiopian tilanne oli laajasti esillä kaikissa tiedotusvälineissä eikä pelkästään Yhteisvastuukeräyksen keräysaineistossa. Kyseisinä vuosina myös ulkomaisen avustuksen osuus oli 55 prosenttia, ensimmäistä kertaa yli puolet keräyksen kokonaistuotosta. (Härkönen 1999, 49; Malkavaara 2000 a, 164-168.) Kotimaiset keräyskohteet keskittyivät parantamaan sosiaalista palvelutoimintaa ryhmille, jotka katsottiin jollain lailla huono-osaisemmiksi tai väliinputoajiksi. Palvelujen tuottajina olivat enimmäkseen erilaiset sosiaali- ja terveysalan järjestöt. Keräysvaroja ohjattiin esimerkiksi palvelujen tuottamiseksi sotavammaisille ja SOSlapsikylän rakentamiseen. Yhteisvastuukeräyksen muuttamisesta täysin kansainvälisen diakonian keräykseksi keskusteltiin, sillä hyvinvoinnin lisääntymisen ja taloudellisen vaurastumisen kasvaessa uskottiin vahvasti valtion kykyyn huolehtia kansalaisistaan. Kotimainen diakonia nähtiin ennemminkin henkisen hädän lievittäjänä, kunnes jakson loppupuolella keskustelu kuitenkin kohdentui sosiaaliseen syrjäytymiseen ja niin sanottuihin uusköyhiin. (Härkönen 1999, 49; Malkavaara 2000 a, 168-171.) Yhteisvastuukeräys ryhtyi vähitellen myös ottamaan kotimaisiksi avustuskohteikseen niin sanottuja "kunniattomia" kohteita aikaisempien "kunniallisten" sijaan. Hyväntekeväisyys- ja avustusorganisaatioiden tutkimuksessa on avustuskohteita jaoteltu näihin kahteen ryhmään niin, että "kunniallisiin" kuuluvat yleensä lapset, varsinkin orvot, vammaiset ja vanhukset eli sellaiset ryhmät, joiden voi katsoa olevan
15 tilanteeseensa varmasti "syyttömiä". "Kunniattomiin" kuuluvat muut, kuten vangit, alkoholistit, ylivelkaantuneet tai asunnottomat. Rahat ohjattiin vuonna 1981 päihdetyön koulutuskeskuksen rakentamiseen ja seuraavana vuonna turvakotien rakentamiseen. (Malkavaara 2000 a, 171-172.) Jakson lopussa painotus "kunniattomiin" keräyskohteisiin lisääntyi, mikä aiheutti huolta mahdollisesta keräystuloksen pienenemisestä. Tähän kehitettiin ratkaisuksi kompromissi: yhden vahvan teeman rinnalle nostettiin sivuteemoja. Systeemi koettiin kuitenkin yleisesti ottaen sekavaksi ja sen koettiin haittaavan viestin iskevyyttä ja näin myös sen perillemenoa. Yhteisvastuukeräyksen kehityssuunnan haluttiin lopulta pyrkivän enemmän yksinkertaisuutta kohti. (Malkavaara 2000 a, 174.) 1986 helmikuussa valmistui SKSK:n hallituksen asettaman työryhmän mietintö Yhteisvastuukeräyksen uudistamisesta ja kehittämisestä. Työryhmä määritteli Yhteisvastuukeräyksen kirkon diakonian keräykseksi määritellen diakonian kuitenkin hyvin laajasti koskemaan monenlaisia sosiaalisen auttamisen muotoja. Keräyksen tavoitteiksi määriteltiin antaminen (rahankeruu) sekä asennekasvatus. Työryhmä esitti useita kehitysehdotuksia. Työryhmän mukaan tuotonjaossa tulisi keskittyä yksinkertaistettuun malliin niin, että 70 prosenttia keräystuotosta ohjattaisiin kansainväliseen diakoniaan. Avustuskohteilta edellytettiin selkeyttä, eikä niitä saisi vuosittain olla kuin korkeintaan kaksi ja niiden olisi hyvä olla pitkäkestoisia projekteja. Mietinnössä puollettiin myös muun muassa tiedotuksen kehittämistä ja maksullisen mainonnan mukaan ottamista. (Malkavaara 2000 a, 176-177.) Eri kirkolliset asiantuntijaelimet sekä yhteensä 74 eri seurakuntaa antoivat lausunnon mietinnöstä. Työryhmän esittämät kehittämiskeinot olivat monien mielestä liian rajuja, eikä esitys tuottanut sillä kertaa muita konkreettisia uudistuksia kuin kerääjän opaskirjasen seurakuntien käyttöön. Myöhemmin monet työryhmän ajatuksista otettiin kuitenkin käytäntöön tai ainakin testattiin. Jaksolle sijoittui kaksi merkittävää tapahtumaa, mitä tulee Yhteisvastuukeräyksen imagoon: Yhteisvastuukeräys sai vuonna 1982 oman merkin, ristin lävistämän punaisen sydämen, jonka sanoma on kristillinen lähimmäisenrakkaus, Jeesuksen ristikuoleman kautta Jumalan armo. Merkki on siitä lähtien ollut mukana mainosmateriaaleissa. Ensimmäinen Yhteisvastuukeräyksen
16 televisiomainos tehtiin vuonna 1987. (Härkönen 1999, 71; Malkavaara 2000 a, 177 180; Siltanen 1989, 79.) 2.2.4 Diakoniakasvatuksen ja kokeiluprojektien kausi 1990-luvun lama vaikutti myös Yhteisvastuukeräykseen. Kotimaan avustustoimintaa ei enää kyseenalaistettu, vaan laman myötä se nousi yhä merkittävämpään asemaan. Sen sijaan kehitysmaiden auttaminen ei tuntunut enää herättävän kiinnostusta. Siihen saattoi vaikuttaa kotimaan oman avuntarpeen lisääntymisen lisäksi myös jatkuvat negatiiviset, sotia sisältävät uutiset erityisesti Afrikasta. Kosovon sodan myötä vuonna 1999 auttamishalu nousi merkittävästi, vaikka Yhteisvastuukeräyksen tulos ei muutamasta edellisestä vuodesta kasvanutkaan. Kosovo-keräyksiin annettiin kuitenkin paljon rahaa. (Härkönen 1999, 93; Malkavaara 1999; Malkavaara 2000 a, 184-185.) Laman mukanaan tuomien muutosvaatimusten edessä diakoniatyö yhteiskunnallistui. Verkostoituminen ja kaikenlainen yhteistyö kuntien ja muiden tahojen kanssa yleistyi voimakkaasti. Kotimaan avustuskohteet olivat läheisemmin tekemisissä kirkon oman työn kanssa kuin aikaisemmin. Avustuskohteet toteutuivat eri projektien muodossa erityisesti 1990-luvun loppupuolella. Kohteiksi valittiin ylivelkaantuneita, mielenterveyspotilaita ja muita sosiaaliturvan leikkauksista kärsineitä, työttömiä, asunnottomia sekä huumeongelmaisia lapsia ja nuoria. (Härkönen 1999, 93; Malkavaara 2000 a, 209.) Diakoniatyön painopiste muuttui laman mukanaan tuomien uudenlaisten ongelmien myötä ja työ kohdistui enemmän työikäisiin ja uudenlaisiin ihmisryhmiin kuin aikaisemmin ja työntekijät olivat monenlaisen muutospaineen alla. Tämä saattoi osaltaan olla vaikuttamassa myös siihen resurssien määrään, mikä diakoniatyöntekijöillä oli panostaa Yhteisvastuukeräyksen toteuttamiseen keräyksen ollessa monesti diakoniatyöntekijän harteilla. Tämä saattaa myös olla yhtenä vaikuttavana syynä siihen, miksi keräyksen tulos polki paikallaan useita vuosia 1990-luvun loppupuolella. (Malkavaara 1999.)
17 Jakson ajalta nousee esille ehkä kaksi kotimaista keräyskohdetta, jotka herättivät erityisen paljon keskustelua. Kohteet olivat vuoden 1991 ylivelkaantuneet sekä vuonna 1997 keräyskohteeksi valittu ruokapankkiprojekti. Ylivelkaantuneiden tukemista vastustettiin ja keräystuloskin laski, kun käsitettiin kirkon alkavan epäreilusti ja epäoikeudenmukaisesti maksaa joidenkin velkoja takaisin. Kyseessä oli kuitenkin pelkästään laitostaustaisille tarkoitettu avustustoiminta, mutta jostain syystä se ei tiedotuksessa tullut riittävän selvästi ilmi. (Malkavaara 2000 a, 198-199.) Ruokapankkiprojekti oli aivan oma, suurta ja pitkäaikaista keskustelua herättänyt asiansa. Ruokapankkitoiminta alkoi alun perin Tampereen seurakunnissa jo vuonna 1995, josta se levisi Yhteisvastuukeräyksen keräysvaroilla tuettuna nopeasti muualle Suomeen. Ruokapankkien perustamisen taustalla oli laman vaikutuksesta seurakuntiin tulleiden avunpyyntöjen huomattava lisääntyminen, joihin ei kuitenkaan pystytty avustusmäärärahojen riittämättömyyden takia vastaamaan. Näin ollen piti alkaa miettiä uusia vaihtoehtoja auttamiselle. Keräystoimikunnan esityksestä päätettiin vuoden 1997 Yhteisvastuukeräyksestä tukea ruokapankkitoimintaa ja näin toiminta levisi ympäri Suomea. (Malkavaara 2000 a, 204.) Keskustelu ruokapankkiprojektin ympärillä oli melkoista. Ruokapankkitoiminnan pelättiin toimivan sosiaaliapuna sellaisella tavalla, että se houkuttelisi karsimaan sosiaalityön voimavaroja entisestään. Kirkon edustajien mukaan tarkoituksena ei ollut luoda pysyvää köyhäinapusysteemiä, vaan ruokapankkitoiminta toimi pikemminkin väylänä tuoda yhteiskunnallista tilannetta ihmisten tietoisuuteen. Keräystoimikunnan asettaman ruokapankkityöryhmän aloitteen ansiosta kokoon kutsuttiinkin Nälkäryhmä, jossa edustettuina olivat kuusi suurinta eduskuntaryhmää, merkittävimmät työmarkkinajärjestöt, kunnat, kirkko sekä keskeisiä kansalais- ja sosiaalijärjestöjä. Nälkäryhmä julkaisi suoraan politiikkaan vaikuttamaan pyrkivän kannanoton, joka selvitti laajasti köyhyyden muotoja, syitä ja ehdotuksia sen poistamiseksi. Kannanotto sai paljon julkisuutta. (Malkavaara 2000 a, 204-207.) Huomion ja auttamishalun kohdistuessa kehitysmaiden sijaan ensisijaisesti kotimaisiin kohteisiin Yhteisvastuukeräys päätti panostaa kehitysmaiden auttamiseen. Kansainvälisinä avustuskohteina olivat erilaiset projektit kehitysmaissa ja erityisesti jakson loppupuolella teemat kulkivat rinnakkain kotimaisen teeman kanssa. Vuoden
18 1995 "Anna minulle koti" pyrki esimerkiksi auttamaan vaikeissa oloissa eläviä lapsia useissa eri maissa ja vuosina 1996-97 keräysvaroilla tuettiin omatoimisuutta muun muassa myöntämällä halpakorkoisia lainoja (Härkönen 1999, 105, 107, 109.) Kehitysmaiden avustamista tai lähinnä markkinointia häiritsi kuitenkin avustustoiminnan pirstaloituminen useisiin eri kohteisiin. Tiedotus koettiin hankalaksi, vaikka eri kohteita pyrittiinkin yhdistämään esimerkiksi yhteisellä teemalla kuten vuosien 1992-93 projekti "Afrikan naiset". Vuodesta 1996 lähtien tiedotuksessa päädyttiinkin ratkaisuun, että esille nostetaan vain yksi maa ja siellä tehtävä työ, vaikka käytännössä avustusrahoja käytetään muihinkin kohteisiin. Kansainvälisen diakonian osuutta haluttiin kasvattaa ja määrää vaihdeltiinkin etsien sopivaa tapaa ratkaista avustussuhteet kotimaisten ja ulkomaisten kohteiden välillä. Vuonna 1995 vakiintui käytäntö, jossa ulkomaille menee 60 prosenttia tuotosta ja kotimaahan jää 40 prosenttia. (Härkönen 1999, 93; Malkavaara 2000 a, 191-193, 195.) Yleinen asennekasvatus nousi 1990-luvulla keräyksen pääasiaksi niin, että varsinainen keräystoiminta jäi enemmän taka-alalle. Yhteisvastuukeräyksen asema ja ensisijainen tehtävä nähtiin diakoniakasvatuksen näkökulmasta kohteiden ja rahan toimiessa motivoijina tässä tehtävässä. Diakoniakasvatus tarkoittaa auttamaan kykenevien herättelyä vastuuseen ja näkemään velvollisuutensa avun tarpeessa olevia kohtaan. (Malkavaara 2000 a, 210-211.) Malkavaaran mukaan (1999) asennekasvatuksella haluttiin panostaa yleiseen asenteeseen ja ajattelutapaan koko seurakuntaa ja koko kristittynä elämistä koskien, eikä pelkästään Yhteisvastuukeräystä ajatellen. Keräys haluttiin nähdä kuitenkin vain yhtenä keinona toteuttaa lähimmäisvastuuta ja pyyteetöntä omasta jakamista. Diakonisen asenteen tulisi kuitenkin olla osa kaikkea seurakuntatyötä. Käytännössä kasvatustyöhön painottuminen tarkoitti tiedotus- ja koulutusmateriaalin jatkuvaa kehittämistä, yritystä kehittää keräyksen koulutusjärjestelmiä ja koulutuksen tasoa sekä erityistä huomion kiinnittämistä nuoriin. Keräystoimisto valmisti erilaisia aineistoja, esitteitä, julisteita, lehtiä, keräyspäällikön kansioon vuosittain vaihtuvat tietoja, diasarjoja, videoita, tv-mainoksia ja internet-kotisivut jne. Seurakuntia rohkaistiin ottamaan yhteyttä kouluihin, joita varten tehtiin omia aineistoja. Listakeräys
19 nähtiin edelleen parhaana keräysmenetelmänä. Sen nähtiin tukevan hyvin kasvatuksellisia pyrkimyksiä, kun tehtäväänsä hyvin perehtyneet vapaaehtoiset kiersivät näin esittämässä ihmisille haasteen auttamistehtävään osallistumisesta. (Härkönen 1999, 93; Malkavaara 2000 a, 210-211.) Yhteiskunnan nopea muutos olisi toisaalta vaatinut keräysmenetelmienkin kehittämistä, mikä jäi kuitenkin kasvatustehtävän painottuessa hieman syrjään. Joitain pieniä uudistuksia tehtiin, kuten keräyslippaiden käyttöönotto sekä erilaiset myyntiartikkelit, kuten t-paidat, kynttilät tai rintakorut. Vaikka listakeräyksen tuotto laskikin tasaisesti, se koettiin silti parhaimmaksi keräysmuodoksi. (Malkavaara 2000 a, 212-213.) Vuonna 1997 Yhteisvastuukeräyksen johto tuli siihen tulokseen, että jotain suunnanmuutosta on tehtävä ja uutta ilmettä saatava. Tähän ajatukseen vaikutti osaltaan Oulun seurakuntien keräyspäälliköinä toimivien maallikoiden lehdessä esittämä kritiikki Yhteisvastuukeräyksestä sekä myös samana vuonna keräystuloksessa ilman selvää syytä tapahtunut pieni lasku. Kasvatuksellinen näkökulma jätettiin taas hieman sivuun ja keräyksen asema nimenomaan rahankeräyksenä oli esillä erityisesti keräystoimiston sisäisissä keskusteluissa. (Malkavaara 2000 a, 213-214.) Yhteisvastuukeräys päätti panna toimeen kilpailun keräyksen uudesta ilmeestä eri mainostoimistojen kesken ja sen seurauksena monivuotinen yhteistyö Mainostoimisto PM:n kanssa vaihtui uuteen kumppanuuteen mainostoimisto VPVEuro-RSCG:n kanssa. Näkyvyyttä Yhteisvastuukeräykselle haettiin tv-mainontaa lisäämällä sekä ottamalla käyttöön seurakunnista riippumattomia keräysmenetelmiä kuten keräyspuhelinnumero, lahjoitusyhteys internetin kautta ja suuryrityksille suoraan suunnattu suorakeräyskampanja. (Malkavaara 2000 a, 213-214.) Keräyksen uuteen ilmeeseen pyrkiminen ei kuitenkaan ollut yksinkertaista, vaan herätti kiivastakin keskustelua, kuten Nuorison teemavuoden 1997 mainoskampanja JUMALAuta. Tv-mainos perustui ideaan, jossa ahdistunut nuori kirjoittaa spraymaalilla seinään kyseisen sanan, tulee yllätetyksi ja heittää maalipurkin kameraan, joka pimenee. Ruutuun ilmestyy tämän jälkeen sanat: Tottakai Hän auttaa, mutta nyt tarvitaan rahaa. Auta nuorta. Yhteisvastuukeräys. Mainos toistui muun muassa pylvästauluissa. Seurakuntien käyttöön lähetettiin julisteita, joissa näkyi kuitenkin vain
20 sanan loppuosa Auta. Etukäteen voitiin aavistaa rukouksen ja kirosanan rinnastamisen sekä kirosanaa seinään töhrivän nuoren ymmärtämisen olevan sellaisia asioita, joista jotkut loukkaantuisivat ja päätös kampanjan toteuttamisesta tehtiinkin siksi poikkeuksellisesti SKSK:n hallituksessa. Ennustetusti kielteistä palautetta tuli paljon ja keskustelu asiasta pääsi lehtien palstoille. Karjalohjan seurakunnassa suhtautuminen oli niin kielteistä, että se sanoutui kokonaan irti keräyksestä ja järjesti oman keräyksen samoihin kohteisiin. (Malkavaara 2000 a, 214.) Toisaalta taas kampanja sai myös positiivista huomiota osakseen ja mainoksen suunnitellut tiimi voitti useista mainosalan palkintoja. Taloustutkimus Oy:n tekemän tutkimuksen mukaan pylväsmainonnan teho oli myöskin huippuluokkaa, kun yli 75% tutkituista muisti kampanjan. Siitäkin huolimatta keräystulos laski jonkin verran edellisen vuoden tavoin. Syiksi arveltiin kolme eri tekijää: kampanjaan loukkaantuneiden jättäytyminen pois keräyksestä oli painavampi tekijä kuin keräyksen uusien ystävien suosio, keräyksestä useimmiten vastuussa olevien diakoniatyöntekijöiden työmäärä ja vaatimukset ovat kasvaneet ja muuttoliike vie jatkuvasti ihmisiä keräyksen vanhoilta tukialueilta maaseudulta kaupunkien uusille alueille, joilla keräykseen osallistuminen ja keräyksen organisointi oli perinteisesti heikompaa. (Malkavaara 2000 a, 214-215.) Malkavaaran mukaan (2000 a, 182) keräystulos ei kauden aikana missään vaiheessa kasvanut samanlaista vauhtia, kuin edellisellä kaudella vaan päinvastoin laski hieman. Vuonna 1995 keräystulos nousi 10 prosenttia, mutta muuten koko kymmenvuotiskauden ajan tulos heilahteli jatkuvasti pienen nousun ja pienen laskun väliä, eikä merkittäviä muutoksia suuntaan tai toiseen tapahtunut. 2.3 Yhteisvastuukeräys 2000-luvulla Yhteisvastuukeräyksen tulos polki paikallaan koko 1990-luvun loppupuolen, mutta samaa ei voi sanoa enää 2000-luvun keräystuloksista. Vuonna 2000 juhlittiin Yhteisvastuukeräyksen 50-vuotispäiviä ja keräys ylsi ennätystulokseensa, yli 31 miljoonaan Suomen markkaan. Kasvua vuoden 1999 keräystulokseen nähden oli peräti
21 27 prosenttia. Kaikissa hiippakunnissa kasvu oli poikkeuksellisen voimakasta, mutta suurin kasvu tapahtui Helsingin hiippakunnassa. (Lehdistötiedote 2000.) Malkavaaran mukaan (2000 b) Helsingin hiippakunnan huomattavan voimakas kasvu keräystuloksessa johtui osittain yksityislahjoituksesta, jonka lahjoittaja halusi jakaa vuoden 1999 keräyksen viiden heikoimmin menestyneen seurakunnan kesken, joista kaksi sijaitsi Helsingissä, kaksi Vantaalla ja yksi Porissa. Vaikka suurlahjoitusta ei huomioida, jää keräystulos huomattavan korkeaksi. Keräyksen teema, kohteet ja toimintamuodot onnistuivat vetoamaan lahjoittajiin. Samaa voi sanoa vuoden 2001 keräyksestä. Tulosta odotettiin jännittyneenä edellisen vuoden huipputuloksen jälkeen. Keräystulos oli pienempi, mutta siitäkin huolimatta historian toiseksi suurin tulos. Tuloksen lasku edelliseen vuoteen nähden selittyy myös suurlahjoitusten puuttumisella. (Lehdistötiedote 2001) Juhlavuoden 2000 teemana oli Lapset maailman toivo. Kotimaassa projektina oli lasten sijaishuoltoon ja ennaltaehkäisevään lastensuojeluun painottuva Toivo ja Ilona projekti. Ulkomaankohteissa, joita olivat muun muassa Peru, Etiopia ja Bangladesh, tuettiin erilaisia pienprojekteja vaikeissa oloissa elävien lasten hyväksi. (Yhteisvastuu 2000 -juhlakeräys auttaa vaikeissa oloissa eläviä lapsia 2000.) Erityisesti aikaisemmassa vaiheessa keräystä oli keskusteltu kunniallisista" ja kunniattomista avustuskohteista, joista kunnialliset, tilanteeseensa varmasti syyttömät, herättivät yleensä enemmän vastakaikua ja empatiaa kuin kunniattomat ja näin keräsivät ehkä hieman varmemmin paremman tuloksen. Lapset luonnollisestikin kuuluivat kunniallisten avustettavien joukkoon. Saattaa olla, että edelleen ihmiset lahjoittavat herkemmin, kun kyse on lapsista. Kuitenkin myös juhlavuoden tiedotukseen ja markkinointikampanjaan panostettiin ja juhlavuosi oli näkyvästi esillä, eikä sen merkitystä keräystuloksen kannalta voi myöskään ohittaa (Malkavaara 2000 b). Vuoden 2001 teemana oli Hoivatkaa toinen toistanne. Kotimaan osuus käytettiin Omaishoitajat ja Läheiset ry:n Sairaan hyvät projektiin, jonka tavoitteena on järjestää omaishoitajille koulutus ja virkistystoimintaa, jakaa tietoa omaishoitajien asemasta ja tavoittaa uusia omaishoitajia. Ulkomaisena pääkohteena oli Luterilaisen
22 maailmanliiton työ Ugandan aids-orpojen parissa. Osa keräyksen tuotosta on päätettiin kohdistaa Kirkon Ulkomaanavun katastrofirahastolle, josta tuki meni El Salvadorissa ja Intiassa sattuneiden tuhoisien maanjäristysten jälkien korjaamiseen ja uhrien auttamiseen. (Lehdistötiedote 2001, Yhteisvastuukeräys auttaa El Salvadorin ja Intian maanjäristysten uhreja 2001.) Keräyksen kulut vähenivät juhlavuoteen nähden, mutta yleisesti ottaen keräyskulutkin voidaan nähdä konkreettisemmin kirkon diakoniatyötä tukevana elementtinä, kun nähdään kuinka keskeisen yhteiskunnallisen vaikuttamisen ja viestinnän välineen Yhteisvastuukeräys kirkolle antaa. (Lehdistötiedote 2001.) 2000-luvun voidaan sanoa saaneen hyvän alun mitä tulee Yhteisvastuukeräyksen keräystulokseen. 1990-luvun loppua kohden haasteeksi muodostui uusien kerääjien löytyminen ja toisaalta uusien keräysmuotojen kehittäminen. Uusien keräysmuotojen rinnalla perinteinen listakeräys on kuitenkin pitänyt pintansa edelleen tuottavimpana keräysmuotona, vaikka lipaskeräyksen kasvu on ollut huomattavaa. Vuoden 2001 lipaskeräyksen tulos oli kaksinkertaistunut vuoteen 1999 verrattuna ja 22 prosenttia parempi kuin juhlavuoden 2000 tulos. (Lehdistötiedote 2001.) Uusien kerääjien saamiseksi järjestetty oma erillinen kampanja juhlavuonna onnistui, mutta varmasti sama haaste on esillä tulevaisuudessakin. Erityisesti juhlavuoden 2000 painopisteenä oli kiinnittää huomiota keräysorganisaatioon itseensä ja kirkon diakoniseen auttamistehtävään. Listakeräyksen tärkeys siinä, että sen kautta lähimmäisvastuun ja toinen toisestaan välittämisen viestin saa kulkemaan kotiovelle saakka tavallisen seurakuntalaisen välittämänä. (Malkavaara 2000 b.) 2.4 Aikaisemmat tutkimukset Yhteisvastuukeräystä on tutkittu jonkin verran, mielestäni kuitenkin yllättävän vähän. Kirkon ulkomaanapu oli toteuttanut mielipidekyselyn seurakuntien työntekijöillä omasta toiminnastaan, mutta tutkimus on tarkoitettu ainoastaan KUA:n sisäiseen käyttöön, kuten muutama muukin tietooni tullut kartoitus, eikä niitä voinut näin ollen
23 käyttää. Tekeillä opinnäytetyöni kanssa samaan aikaan oli myös väitöskirja, laajahko, koko maan kattava tutkimus, joka selvittää suomalaisten asenteita hyväntekeväisyysjärjestöjä kohtaan. Tämän tutkimuksen tulokset olisivat olleet mielenkiintoisia, mutta väitöskirja ei vielä ollut julkaistuna tai saatavilla. Vuodelta 1972 oleva Maija Kantoniemen "Yhteisvastuukeräys 1950-69" pyrkii tarkastelemaan Yhteisvastuukeräystä kahdenkymmenen ensimmäisen vuoden ajalta. Työn tarkoituksena on antaa kokonaiskuva keräyksestä ja pyrkiä selvittämään siinä tapahtunutta kehitystä. Tutkimuksessa on avustuskohteita tarkastelemalla selvitetty missä määrin keräys täyttää tehtäväänsä nimenomaan diakoniakeräyksenä ja vuosittaisena diakoniatapahtumana. Uudempi pro gradu -työ "Meidän maailman lapset - vuoden 1994 Yhteisvastuukeräys" (Tapiola 2000) pyrkii paneutumaan vuoden 1994 keräykseen ja koko Yhteisvastuukeräysinstituutioon painottaen keräyskohteiden valinnan problematiikkaa. Myös Yhteisvastuukeräyksen rahoilla toteutetuista kotimaisista projekteista on tehty useita tutkimusraportteja, mutta nimensä mukaisesti ne suuntautuvat projektien toteutumisen kuvaukseen ja mittaukseen, eivätkä suoraan itse keräykseen. Yhteisvastuukeräyksen 50-vuotisjuhlan kunniaksi toteutettiin tutkimusprojekti, jonka tuotoksena syntyi Mikko Malkavaaran (2000 a) toimittama kirja Ei etsi omaansa - Tutkimuksia altruismista ja yhteisvastuusta. Kirja sisältää useita artikkeleita, joukossa myös tutkimuksia esitteleviä artikkeleita, altruismiin ja Yhteisvastuukeräykseen liittyen. Mikko Malkavaaran Yhteisvastuun viisi vuosikymmentä (2000) käsittää katsauksen Yhteisvastuukeräyksen historiaan. Tämä osio onkin toiminut päälähteenäni selostaessani historiaosuutta. Kirjassa esitellään myös Olli Kankaan ja Juho Saaren toteuttama tutkimus Yhteisvastuukeräys ja altruismi: Yhteisvastuukeräyksen tuoton kehitykseen vaikuttaneet tekijät vuosina 1950-1998 sekä Marko Elovainion ja Pauli Forman (2000) tutkimus, joka pyrkii selvittämään kuntien makrotekijöitä Yhteisvastuukeräyksen tuoton selittäjinä. Kankaan ja Saaren lähtökohta on, että Yhteisvastuukeräykseen osallistumiseen liittyy vahvemmin tai heikommin altruismi, ihmisen käsitys siitä, että ongelmiin joutuneita tulee auttaa. Tutkimus pyrkii
24 selvittämään onko altruismi heikentynyt vai lisääntynyt suomalaisessa yhteiskunnassa vuosina 1950-1998, kun sitä mitataan Yhteisvastuukeräyksen tuotolla. Se tarkastelee myös missä määrin avustuksen kohteen vaikutus on havaittavissa keräystuotossa ja missä määrin julkinen sosiaaliturva on syönyt ihmisten vapaaehtoista auttamishalua, miten vaurastuminen tai taloudellinen lama ovat heijastuneet auttamishaluun. (Kangas, Saari 2000, 233.) Tutkimuksen tulokset viittaavat siihen, että altruismi olisi vuosien mittaan hieman lisääntynyt, mikäli tarkastellaan keräyksen tuottoa. Toisaalta taas kansalaisten maksukyvyn parantuessa keräystuotto ei kuitenkaan ole suhteessa siihen kasvanut. Tutkimuksen mukaan avustettavalla kohteella on lievä vaikutus keräyksen tuottoon kuten myös talouskasvulla, työttömyysasteella ja valtiollisella sosiaaliturvan tasolla. Keräystuottoa lisänneet tekijät ovat tutkimuksen mukaan nopea talouskasvu, matala työttömyys ja valtiollisen suojaverkon laajentuminen. Julkinen vastuullisuus ei Kankaan ja Saaren mukaan kuitenkaan näytä johtaneen yksilöllisen altruismin hiipumiseen, eikä vapaaehtoisesta altruismista heidän mukaansa ole virallisen sosiaaliturvan korvaajaksi. (Kangas, Saari 2000, 260-261.) Elovainio ja Forma (2000) pyrkivät löytämään vastauksia tarkastelemalla altruismin määrää suhteessa eräisiin väestöllisiin, taloudellisiin sekä sosiaalisiin tekijöihin. Tutkimuksen tuloksen mukaan Yhteisvastuukeräys tuotto on parempi pienissä, maatalousvaltaisissa kunnissa, kuin suuremmissa tai kaupunkikunnissa. Keräystulos on hyvä tai kasvanut kunnissa, jossa laman aikana on ollut tiukkaa, mutta jotka ovat myöhemmin selvinneet hyvin ja toisaalta huono kunnissa, joilla on jatkuvasti mennyt hyvin. Sosiaaliset ongelmat näyttivät vaikuttaneen tulokseen heikentävästi. (Elovainio, Forma 2000, 289-290.) Kirkon tutkimuskeskuksen tutkimus Kehitysyhteistyön moraali ja arvot (Heino 1991) kartoittaa kansalaisten asennoitumista kehitysyhteistyöhön, sen määrälliseen tasoon, avustuskohteiden valintaan ja kehitysyhteistyössä noudatettaviin arvoihin ja eettisiin periaatteisiin. Tutkimuksen yhdessä luvussa on keskitytty tarkastelemaan asennoitumista kirkon kehitysyhteistyöhön ja kirkollisten järjestöjen kehitysyhteistyöhön kohdistuvia odotuksia.
25 Heinon tutkimus on tehty yhteistyössä Suomen Gallupin kanssa. Lähdeaineistona olivat strukturoidut kyselylomakkeet. Otanta tehtiin monivaiheisena ositettuna otantana ja tutkimuksen edellyttämä määrä kohdehenkilöitä jaettiin alueellisesti lääneittäin. Otanta edustaa koko Suomea, lukuun ottamatta Ahvenanmaata, kohteenaan 15 vuotta täyttänyt väestö. Aineistoa on painotettu atk-ajossa vastaamaan 15 vuotta täyttänyttä väestöä, painotettavat muuttujat olivat vastaajan ikä, sukupuoli, kotipaikan kuntatyyppi ja lääni. Vastaajia oli yhteensä 494 (100 %), josta naisia oli 52 % ja miehiä 48 %. (Heino 1991, 99-101.) Tutkimuksen tulokset on selostettu tutkimusjulkaisussa, mutta mitään yhteenvetoa tuloksista ei ole. Yhteisvastuukeräykseen liittyen kysyttiin pitäisikö ulkomaisen avun osuutta keräyksessä lisätä. Selvä enemmistö (63 %) piti nykyistä jakosuhdetta sopivana. Lisätä halusi 15 % ja vähentää 18 %. Ulkomaisen avun lisäämisen kannalla olivat keskimääräistä useammin sekä ne, jotka käyvät kirkossa säännöllisesti joka viikko että ne, jotka eivät käy koskaan kirkossa. Lisäämisen kannalla olivat lähinnä nuoret (24 %), ylioppilastutkinnon suorittaneet (23 %), opiskelijat (29 %) ja alemmat toimihenkilöt (25 %). (Heino 1991, 56.) 68 % vastanneista yhtyi väittämään "Kirkkojen tulisi käyttää enemmän varoja kehitysyhteistyöhön, vaikka se edellyttäisi tinkimistä joistakin tehtävistä kotimaassa". Eri mieltä asiasta oli 22 %, joka kymmenes ei osannut ottaa kantaa. (Heino 1991, 48-49.) Tutkimuksessa kartoitettiin myös luottamusta avun perille menoon. Eri järjestöjä oli arvotettu siinä järjestyksessä miten paljon vastaajat luottivat niiden kautta menevän avun perillemenoon. Kärjessä oli SPR, seuraavana UNICEF, jonka jälkeen hyvin tasaisin kannatuksin evankelis-luterilaisen kirkon lähetysjärjestöt ja Kirkon ulkomaanapu. Jäljessä tulivat vielä valtio, muut kirkot ja kristillisten yhteisöjen lähetystyö sekä muut kansalaisjärjestöt. Kirkon ulkomaanavun kohdalla eri väestöryhmien käsitykset avun perillemenosta eivät vaihdelleet kovinkaan paljon. Nuorimmat ikäryhmät ja ahkerimmat kirkossakävijät suhtautuivat luottavaisimmin avun perillemenoon. (Heino 1991, 52.)
26 Heinon tutkimus antaa viitteitä suomalaisten suhtautumisesta yleensä evankelisluterilaiseen kirkkoon. Kirjassa Erilaisuuksien Suomi (2001, 44) kerrottiin suomalaisten suhtautumisesta uusiin kansalaisliikkeisiin ja toimintaryhmiin. Vertailukohteiksi oli otettu muun muassa Suomen Punainen Risti ja Suomen evankelis-luterilainen kirkko, joista ensimmäiseen suhtautui erittäin myönteisesti 59 % vastaajista, melko myönteisesti 31 %, neutraalisti/ei kantaa 8 %, melko kielteisesti 2 %, erittäin kielteisesti suhtautuneita ei ollut. Evankelis-luterilaiseen kirkkoon erittäin myönteisesti suhtautui kyselyssä 28 %, melko myönteisesti 40 %, neutraalisti/ei kantaa 24 %, melko kielteisesti 6 % ja erittäin kielteisesti 2 % vastaajista. Tulokset ovat samansuuntaisia sen suhteen, että SPR:n suhtaudutaan hiukan myönteisemmin kuin evankelis-luterilaiseen kirkkoon ja sen avustusjärjestöihin. Vuonna 1999 valmistunut Sirpa Sepän (1999) MKT-tutkinnon opinnäytetyö Markkinointi-instituuttiin "Yhteisvastuukeräyksen kehittämistarpeet keräyspäälliköiden näkökulmasta" selvittää Yhteisvastuukeräyksen ja sen markkinoinnin kehitystarpeita niiden henkilöiden näkökulmasta, jotka organisoivat keräyksen seurakunnissa. Tutkijan ajatuksena on ollut toteuttaa alustava tutkimus, jonka pohjalta voitaisiin lähteä perusteellisemmin selvittämään ja käsittelemään vaatimuksia, joita keräyksen elinvoimaisena säilyttäminen vaatii. (Seppä 1999, 6.) Seppä on pyrkinyt tuotonjakoon, keräyskohteiden selkeyteen, keräysmenetelmiin, keräyksen kestoon sekä markkinointimateriaaliin liittyvillä kysymyksillä saamaan vastauksia seuraaviin kysymyksiin: Mitkä ovat keräyspäälliköiden tämänhetkiset tuntemukset keräyksestä sekä mitä ongelmia ja minkä suuntaisia kehitystarpeita he näkevät, jotta keräys voi siirtyä elinvoimaisena alkavalle vuosituhannelle (2000). Tutkimus on halunnut kartoittaa keitä keräyspäälliköt ovat, miten he jaksavat tehtävässään ja mitkä heidän odotuksensa keräystoimistoa ja muuta valtakunnallista ja hiippakunnallista keräysorganisaatiota kohtaan ovat. Tarkastelunäkökulmana tutkimuksessa on markkinoinnin kilpailukeinoajattelu, eli Yhteisvastuukeräystä tarkastellaan tuotteen, hinnan, jakelun, koulutuksen ja markkinointiviestinnän näkökulmasta. Lähdeaineistona on käytetty seurakuntien keräyspäälliköille lähetettyjä kyselylomakkeita. (Seppä 1999, 3-4, 6.)