ELINVOIMAINEN MAASEUTU - yhteinen vastuumme

1 ELINVOIMAINEN MAASEUTU - yhteinen vastuumme Maaseutupoliittinen kokonaisohjelma 2005 2008

ELINVOIMAINEN MAASEUTU - yhteinen vastuumme Maaseutupoliittinen kokonaisohjelma 2005 2008

Julkaisija Taitto Kirjapaino Kannen kuva Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmä Keltainen toukokuu / Ben Rydman Suomen Printman Oy Hyvinkää 2004 Keltainen toukokuu / Ben Rydman

1 JULKAISIJA Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmä, YTR SARJA / N:O JULKAISUN NIMI ELINVOIMAINEN MAASEUTU yhteinen vastuumme. Maaseutupoliittinen kokonaisohjelma 2005 2008 ILMESTYMISAJANKOHTA 10/2004 Joulukuu 2004 ISSN ISBN (nid.) ISBN (pdf) 1238-6464 951-734-768-5 (nid.) 951-734-769-3 (pdf) TEKIJÄT Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmä JULKAISUN KUVAUS AVAINSANAT KOKONAIS- SIVUMÄÄRÄ 266 + 47 Maaseutupolitiikka, kokonaisohjelma, maaseutu, YTR, teemaryhmä, toimintaryhmätyö, kylätoiminta, maaseututyyppi, maakuntaohjelma Maaseutupoliittinen kokonaisohjelma on Suomessa käyttöön otettu menettely kiinnittää huomiota keskushallinnon päätösten maaseutuvaikutuksiin. Useiden sektoripolitiikan alojen päätökset ovat vaikuttavinta alue- ja maaseutupolitiikkaa, eikä niiden yhteydessä aina pystytä toimimaan alueiden kannalta myönteisesti. Siksi kokonaisohjelma etsii kielteisiä vaikutuksia vähentäviä keinoja ja toisaalta se rakentaa ja vahvistaa aitoa poikkihallinnollista toimintaa. Monissa kysymyksissä kokonaisohjelma tukee ja täydentää hallinnonalojen ratkaisuja, mutta ohjelma tarjoaa päättäjille myös sektorihallintojen korostuksiin nähden vaihtoehtoja. Edelliset kokonaisohjelmat ovat vuosilta 1991, 1996 ja 2000. Niiden valmistelun ja toteuttamisen yhteydessä hankitut kokemukset on hyödynnetty neljännen ohjelman valmistelussa. Tällä kertaa liikkeelle lähdettiin maakuntaseminaareista ja -neuvotteluista. Maaseutupolitiikan käytännöissä verkostomainen työ on hyvin olennaista. Myös kokonaisohjelman laadinta perustui pääosin alueellisten ja valtakunnallisten verkostojen työhön. Samat tahot muuttuvat vuosien 2005 2008 aikana ohjelman 133 ehdotuksen toteuttajiksi. Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmä on kokonaisohjelman laatija. Se toimii maan hallituksen apuna myös kokonaisohjelman esitysten toteuttamisessa. Ohjelman poliittisen prosessin olennainen osa on samanniminen erityisohjelma, jonka valtioneuvosto hyväksynee vuoden 2004 aikana. Sen linjaukset kantavat etenkin vuosille 2005 ja 2006. Monilta osin ne tukevat kehitystyötä, jota laajan kokonaisohjelman verrattain yksityiskohtaiset esitykset edellyttävät. Laaja versio on Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmän toimintaohjelma.

2

3 ESIPUHE 7 OSA I MAASEUTUPOLITIIKAN STRATEGISET LÄHTÖKOHDAT 9 OHJELMAN TARKOITUS JA ELINVOIMAISEN MAASEUDUN VISIO 10 1. SUUREN MAASEUDUN MAA 14 1.1 Maaseudun aluerakenteen muutos 14 1.2 Suomen aluerakenteen maaseutupolii inen tulkinta 22 1.3 Maaseutujen moninaisuus 25 1.4 Maaseutupolitiikan maaseudut 27 1.5 Maaseutujen kehitysprosesseja 29 2. LAAJAN MAASEUTUPOLITIIKAN MAA 36 2.1 Maaseutupolitiikan lähtökohdat 36 2.2 Suomen maaseutupolitiikan ensimmäiset 15 vuo a 38 2.3 Suomalainen maaseutupolitiikka kansainvälisessä toimintaympäristössä 47 3. IHMISTEN JA YHTEISÖJEN MAASEUTU 73 3.1 Toimivat yhteisöt 73 3.2 Maaseutu asuin- ja elinympäristönä 75 3.3 Maaseudulle oma kul uuriohjelma 79 3.4 Maaseutututkimus syvenee 83 3.5 Koulutus ja neuvonta aluekehi äjinä 84 3.6 Maaseudun työ monipuolistuu 88 3.7 Teollisuu a paljon, palveluita vähän 91 3.8 Tietoverkot ka aviksi 96 3.9 Vastuuta koko liikennejärjestelmästä 99 3.10 Liikkuminen ja logistiikka 100 3.11 Maatalous osana toimivaa maaseutua 102

4 OSA II MAASEUTUPOLITIIKKAA TEEMOITTAIN 107 4. MAASEUDUN TOIMINTARAKENTEIDEN 108 VAHVISTAMINEN 108 4.1 Naisten voima käy öön yri äjyydessä 108 4.2 Nuorille juuret maaseutuun 112 4.3 Kylät palvelemaan asukkaita 116 4.4 Toimintaryhmätyö laajenee ja voimistuu 120 4.5 Kuntayhteistyön muodot kehi yvät, talous pysyy kireänä 125 4.6 Kaupungin ja maaseudun vuorovaikutus - käy ämätön voimavara 130 5. ELINKEINOJEN JA TYÖN UUDISTAMINEN 134 5.1 Elinkeinopolitiikan maaseututoimet 134 5.2 Yri äjyyden menestystekijät maaseudulla 138 5.3 Maatalouden muu uva rooli maaseudulla 141 5.4 Metsät maaseudun vihreä oksa 144 5.5 Kulu ajalähtöinen pk-elintarvikejalostus 150 5.6 Matkailu kasvava elinkeino 155 5.7 Luonnontuoteala on mahdollisuuksien kirjo 161 5.8 Kala-, riista- ja porotalous maaseudun elinkeinoina 164 5.9 Uusiutuvien energiamuotojen ja turpeen hyödyntäminen 169 5.10 Etätyö joustava tapa alueellistaa työtä 173 5.11 Pienet mu a runsaat työmahdollisuudet käy öön 177 6. PERUSPALVELUJEN KUNNOSSAPITO JA RAKENTAMINEN 184 6.1 Laajakaistat maaseudulle 184 6.2 Maaseudun tiestö 187 6.3 Toimiva taksiverkko 189 6.4 Hyvinvointi mi aa elinvoiman 191 6.5 Puhdas vesi ja kierrätys 198 6.6 Kyläkauppojen tuesta monitoimipalvelujen tukijärjestelmäksi 200 7. OSAAMISEN TASON NOSTAMINEN 202 7.1 Maaseutututkimukselle ohjelma opetukselle koulutusohjelma 202 7.2 Valtakunnalliset tutkimus- ja kehi ämishankkeet 204 7.3 Koulutusasteiden maaseututoimet 206 7.4 Teknologia käy öön 212 7.5 Kul uurista työtä ja elämänlaatua 219 7.6 Kaksikielisten alueiden erityiskysymykset 226

5 OSA III SUOMEN MAASEUTUPOLITIIKKA TOIMINTAYMPÄRISTÖSSÄÄN 229 8. KOKONAISOHJELMAN ROOLI KEHITTÄMISOHJELMIEN KOKONAISUUDESSA 231 8.1 Aluekehityslaki ja erityisohjelmat 231 8.2 Maaseutupolitiikka ja maakuntaohjelmat 235 8.3 Maaseutupolitiikka ja EU-osarahoi einen ohjelmatyö 236 8.4 Maaseutupolitiikka ja politiikkaohjelmat 238 9. MAASEUTUPOLITIIKKA, MAATALOUSPOLITIIKKA JA ALUEPOLITIIKKA 241 9.1 Maatalouspolitiikan ja maaseutupolitiikan suhde Suomessa ja Euroopan unionissa 241 9.2 Maaseutupolitiikan vuorovaikutus alue- ja kaupunkipolitiikan kanssa 244 9.3 Ohjelman ehdotukset maaseututyypei äin 246 10. EU-OHJELMAKAUDEN 2007 2013 MAASEUTUPOLITIIKKA 248 10.1 Komission ehdotuksen vaikutukset maaseutupolitiikkaan 248 10.2 EU:n maaseutuohjelma 251 11. KOKONAISOHJELMAN TOTEUTUS JA TARVITTAVAT VARAT 257 11.1 Maaseutupolii isten strategioiden ja kehi ämistoimenpiteiden yhteys 257 11.2 Valtioneuvosto pää ää, ministeriryhmä seuraa, YTR avustaa toteutuksessa 259 11.3 Alue- ja keskushallinnon yhteiset toimintalinjat 261 11.4 Uusia varoja tarvitsevat toimenpiteet 264 LÄHDELUETTELO 268 LIITTEET 281 LIITE 1. Kokonaisohjelman valmisteluprosessi 282 LIITE 2. Kokonaisohjelman ympäristö- ja sukupuolivaikutukset 286 LIITE 3. Kokonaisohjelman ehdotukset maaseututyypei äin 289 LIITE 4. Ehdotusten vaiku avuuden mi aaminen 310

6

7 ESIPUHE "ELINVOIMAINEN MAASEUTU yhteinen vastuumme" on järjestyksessä neljäs integroivaan o eeseen ja valmisteluun perustuva, koko maata koskeva ja sektorialojen myönteisiin maaseutuvaikutuksiin pyrkivä maaseutupolii inen kokonaisohjelma. Ohjelma on sisällöllisesti monipuolinen ja tähtää useiden toimijoiden yhdensuuntaisiin tavoi eisiin ja työhön yhteiskunnan eri foorumeilla. Valmistelussa oli olennaista tietojen ja esitysten tulo alhaalta ylöspäin ja niiden käsi ely sekä sektorei ain e ä yhdessä poikkihallinnollisesti. Maaseutupolitiikka ei ole eri elinkeinoalojen ja hallinnonalojen tavoi eiden ja keinojen summa, vaan näiden täydentäjä ja joissakin tapauksissa vaihtoehto. Maaseudun kehitystyö on olennaisesti vaikeutunut tilanteessa, jossa elinkeinoalat ja organisaatiot kehi ävät toimintaansa vähentämällä työpaikkoja, suurentamalla yksiköitään tai siirtämällä toimintojaan keskuksiin. Vastalääke näihin usein väistämä ömiin ratkaisuihin on eri alojen, organisaatioiden ja ryhmien yhteisten tavoi eiden vahvistaminen. Paikallisesti ja alueellisesti voimia kokoavat työmuodot ovat maaseutupolitiikan ydintä. Ohjelman valmistelu alkoi toukokuussa 2003 seminaari- ja neuvo elusarjalla maakuntien aluetoimijoiden kanssa. Prosessi (ks. liite 1) jatkui neuvo eluilla keskushallinnon, järjestöjen ja puolueiden kanssa. Syksyllä valmisteluun tuli mukaan maaseutuprofessoreista koo u strategiaryhmä. Aivan joulun alla 2003 työnsä aloi i YTR:n nimi ämä koordinaatioryhmä, jonka tehtävänä oli koota eri suunnilta tulevat esitykset, niiden perustelut ja muu informaatio kokonaisohjelmaksi. Olennainen osa valmistelua oli YTR:n teema- ja työryhmien ja vastaavien panos oman alansa esitysten ja niiden perustelujen tekemisessä. Talvella 2004 prosessin johtoon astui ministerityöryhmä, joka pää i soveltaa uu a aluekehityslakia siten, e ä laaditaan aiempien käytäntöjen mukainen laaja ja verraten yksityiskohtainen kokonaisohjelma, jonka perustalta kirjoitetaan aluekehityslain edelly ämä maaseutupolii inen erityisohjelma maaseutupolitiikan polii iseksi linjaukseksi. Siten kokonaisohjelmasta laaditaan kaksi versiota, laajempi ja suppeampi, jotka olennaisilta ja yhteisiltä osiltaan ja asioiltaan ovat yhteneväiset. Strategiaryhmän anti näkyy lähinnä ohjelman osassa I, teemaryhmien osassa II ja YTR:n sihteeristön osassa III. Neuvo eluosapuolilta ja koordinaatioryhmän jäseniltä tuli tärkeää täydennystä moniin kohtiin. Kaikkiaan kokonaisohjelman valmistelu on ollut laajapohjainen ja avoin prosessi. On perusteltua luo aa myös esitysten toteutumiseen. Tämä maaseutupolii isen kokonaisohjelman laaja versio on toisaalta maaseutupolitiikan yhteistyöryhmän toimintaohjelma vuosille 2005 2008, toisaalta se on perusta valtioneuvoston hyväksymälle maaseutupolii iselle erityisohjelmalle, mikä osoi aa tulevien vuosien kehitystyön päälinjat. Myös erityisohjelma valmistuu syksyllä 2004. Helsingissä 25 päivänä elokuuta 2004 MAASEUTUPOLITIIKAN YHTEISTYÖRYHMÄ Ilkka Ruska ylijohtaja, osastopäällikkö puheenjohtaja Eero Uusitalo maaseutuneuvos, pääsihteeri

8

9 OSA I MAASEUTUPOLITIIKAN STRATEGISET LÄHTÖKOHDAT

10 OHJELMAN TARKOITUS JA ELINVOIMAISEN MAASEUDUN VISIO Maaseudun lukuisten määritelmien mukaisesti myös elinvoiman ainekset ovat kirjavat ja vaihtelevat. Visio Suomen maaseudun elinvoimasta sisältää sekä ajassa omalakisesti toteutuvia asioita e ä polii isesti ohja avia tekijöitä. Maaseutu on pysyvä, mu a maaseutupolitiikka vielä nuori politiikan ala. Maaseutu on pitkien etäisyyksien kyliä, metsiä ja peltoa, määritelmästä riippuen joka toisen tai joka viidennen suomalaisen asuinpaikka. Suomi on suurine, harvaanasu uine maaseutuineen ja pohjoisine sijainteineen hyvin poikkeuksellinen maa Euroopassa. Ehkä siksi Euroopan unionista ei tule rii ävää ymmärrystä maataloudellemme, eikä myöskään maaseutumme peruspiirteille. Suomessa on erityinen tarve kehi ää maaseudun olosuhteisiin purevaa politiikkaa, joka samalla o aa huomioon maaseudun ja kaupungin vuorovaikutuksen antamat mahdollisuudet. Vaikka elinvoimaisen maaseudun ehdot ovat kovat, kaikkiin elinvoimaisen maaseudun osatekijöihin voidaan vaiku aa useiden politiikanalojen keinoilla ja maaseutupolitiikalla. Maaseutupolitiikan strategisena tavoi eena on maaseudun pitäminen nykyistä vahvemmin mukana kansallisessa kehi ämisessä. Aluekehi ämisen lähtökohtana tulee olla vahva maaseutu- ja kaupunkipolitiikka sekä niitä yhdistävä vuorovaikutuspolitiikka. Tällainen aluepolitiikan asetelma takaa myös parhaat aluerakenteelliset edellytykset Suomen menestyksen välineille etenevän globalisaation maailmassa. Suuret väestön, amma ien ja teknologian muutokset vaiku avat rajusti maaseutuun. Rakennemuutos ei sinänsä edellytä, e ä maaseutu on aina ja kaikkialla mene äjä. Uusilla tavoi eilla, ratkaisuilla, järjestelyillä ja organisoitumisilla saadaan aikaan sekä vastaiskua e ä uusia toimintamahdollisuuksia. Miten se kussakin tapauksessa tehdään, on maaseutupolitiikan ydinkysymyksiä. Yksi väl ämätön, vaikkakaan ei rii ävä, ehto on maaseudun asukkaiden lisääntyvä vastuuno o alueensa kehi ymisestä, mihin sisältyy suuri vaiku amismahdollisuus. Kun olosuhteet ovat ratkaisevasti muu uneet, eivät myöskään entiset organisaatiot ja toimintatavat enää päde. Uusien, voimia kokoavien mekanismien aikaan saaminen on maaseudun kehi ymisen ehto. Tällä hetkellä valtion ja kuntien tukivarat hajaantuvat monille vanhoille mu a osin rii ämä ö- Elinvoimainen maaseutu on väestö-, elinkeino- ja ammattirakenteeltaan monipuolinen tahtovien ja vastuuta kantavien asukkaiden alue osaamiseltaan ja teknologialtaan kilpailukykyinen alue asuinympäristönä houkutteleva ja yrittäjyyttä suosiva kulttuuriympäristöä vaaliva alue verkostoituva ja vuorovaikutteinen kaupunkien kanssa useita erityyppisiä alueita voimakkaiden paikallisyhteisöjen alue alue, joka tuottaa useita välttämättömyyshyödykkeitä: ruokaa, puuta ja teollisuustuotteita kulkukelpoisten teiden ja kilpailukykyisten tietoliikenneyhteyksien alue hyvinvointipalveluiltaan toimiva alue kaikille kansalaisille luontoyhteyden, elämyspalveluja ja rauhaa tarjoava alue.

11 mästi toimiville organisaatioille. Myös toimintatilojen omistus- ja kunnostusvastuissa on muutospaineita olosuhteiden muu uessa. Maaseudun toiminnallisten ja organisatoristen rakenteiden uusiminen on väl ämätöntä. Pääministeri Ma i Vanhasen hallitus sitoutui ohjelmassaan päivi ämään maaseutupolii isen kokonaisohjelman. Edellinen eli 3. kokonaisohjelma on toteutuksensa loppusuoralla. Lähes kaikki sen esitykset on toteute u. Tarvitaan uusi ohjelma suuntaamaan maaseudun kehi ämistoimia. Tässä tilanteessa päivitys tarkoi aa sitä, e ä pääosa edellisen ohjelman linjauksista säilyy, mu a ehdotukset lähivuosien käytännön toimenpiteistä uudistuvat. Myös hallituksen päätös valtakunnallisista alueiden kehi ämisen tavoi eista 15.1.2004 antaa selustatukea useille kokonaisohjelman linjauksille ja ehdotuksille. Kun toisen kokonaisohjelman yhteydessä vuonna 1995 ote iin käy öön sana kokonaisohjelma, siihen oli useita syitä. Halu iin osoi aa, e ä tasapainoinen aluekehitys vaatii ehdo omasti monia muitakin toimenpiteitä kuin vain EU:n ohjelma- ja rakennepolitiikan keinojen käy öä. Toinen syy oli maaseutuohjelman rakentaminen niin, e ä siihen sisältyy linjauksia ja ehdotuksia niin valtiolle, kunnille, yliopistoille, järjestöille kuin yrityksillekin. Kokonaisohjelma on siten pyrkimys löytää yhdensuuntaisia tavoi eita ja vahvistaa niitä. "Kokonais" -sanaan lii yy vielä tavoite käsitellä lähivuosien väl ämättömiä kehi ämistoimia kaikilla toiminnan tasoilla. Maaseutupolitiikkaa on tehtävä niin EU:ssa, OECD:ssä kuin maakunnissa, seutukunnissa, kunnissa ja kylissä. Kokonaisohjelma ja sen pohjalta laadi u erityisohjelma keski yvät laajan maaseutupolitiikan kysymyksiin ja maaseutupolitiikan järjestelmän kehi ämiseen. Uudistetun aluekehityslain mukaan valtioneuvosto hyväksyy nk. erityisohjelmat, joista yksi on maaseutupolii inen kokonaisohjelma. Kokonaisohjelma sisältää kuitenkin luonteensa mukaisesti paljon linjauksia ja ehdotuksia myös muille kuin valtionhallinnolle. Näistä valtioneuvosto ei voi tehdä päätöstä. Siksi laaditaan kokonaisohjelmaan perustuva maaseutupolii inen erityisohjelma, joka sisältää valtionhallinnon linjaukset ja päätökset maaseudun kehitystyössä. Ohjelmien yhteisten asioiden linjaukset ovat yhteneväiset. Selvyyden vuoksi puhutaan maaseutupolii isesta kokonaisohjelmasta, joka on käytännössä maaseutupolitiikan yhteistyöryhmän toimintaohjelma. Maaseutupolii inen erityisohjelma on kokonaisohjelman polii inen osa eli valtioneuvoston maaseutupolitiikan lähivuosien linjaus. Maaseutu ei ole takamaa tai vain keskusten myönteisten veturivaikutusten tai kielteisten imurivaikutusten kohde. Se on kaupunkimaisuudelle vaihtoehtoinen alue, jonka olemassaolo ja saavute avuus ovat yhteiskunnallinen arvo sinänsä - useista syistä. Se on myös alue, jolla on oma tahto ja visio kehi yäkseen, mu a se tarvitsee aivan samoin kuin keskuksetkin julkisen vallan aktiivisia kehi ämistoimenpiteitä. Maaseutupolitiikan tavoi eena on taata elinvoimainen ja toimiva maaseutu. Suomen maaseutu koostuu yhteiskunnallisesti ja ympäristöllisesti hyvin erilaisista alueista. Väestö- ja amma irakenteen monipuolistuminen on jatkunut jo pitkän aikaa ja jatkuu edelleen. Myös maaseutu muu uu monikul uuriseksi. Kaikki muut vision kohdat sen sijaan ovat pääosin polii isen tahdon ja ymmärryksen kysymyksiä. Maaseudulla on edellytykset olla fyysisesti ja sosiaalisesti vetovoimainen asuin-, kulutus- ja yri ämisympäristö, mu a myönteisiä olosuhteita ei saavuteta itsestään. Kaikki vision osat edelly ävät tahtoa ja uskoa tulevaisuuteen.

12 Olennaista on määri ää elinvoimainen maaseutu ihmisten kau a. Maaseudun ongelmien suuruusluokka estää rii ävien myönteisten tulosten saavu amisen pelkästään hallinnon toimenpiteiden avulla. Kunnan ja valtion on maaseudun olosuhteissa luote ava asukkaisiin entistä enemmän ja yhdessä heidän kanssaan rakenne ava edellytykset yritystoiminnalle ja asumiselle. Elinvoimaansa lisäävä maaseutu ei ole mahdo omuus. Silti maaseudun monipuolisuuteen kuuluu myös prosessi, jossa toiset alueet mene ävät, toiset kehi yvät. Vahva maaseutupolitiikka luo aa paikallisiin, alueella toimiviin ihmisiin sekä viranomaisten alueherkkään toimeenpanon koordinointiin. Se yli ää hallinnonalojen rajoja ja rakentaa aitoa yhteistyötä sekä osallistuu kansainväliseen yhteistyöhön vaiku aakseen ja saadakseen oppia. Maaseutu on ongelmien ja mahdollisuuksien kirjo. Maaseutupolitiikka on mahdollisuuksien taide a ja useiden asioiden liike ä. Kokonaisohjelma on strategialtaan tiivis ja tavoi eellinen. Ehdotukset on mitoite u niin, e ä ne ovat toteute avissa tai saate avissa ratkaisevasti liikkeelle lähimmän neljän vuoden aikana.

Koulutus, osaaminen ja kulttuuri Työllisyyspolitiikka Liikenne- ja viestintäpolitiikka Ympäristö, yhdyskuntasuunnittelu ja asuntopolitiikka Maakunta-, seutukunta- ja kuntapolitiikka Veropolitiikka ja talousarvio Elinkeino- ja energiapolitiikka Sosiaali- ja terveyspolitiikka Maatalous-, metsä ja luonnonvarapolitiikka EU, OECD, WTO 13 Valtioneuvosto, valtioneuvoston kanslia ja ministeriryhmät Valtio MMM STM KTM VM SM YM LVM TM OPM Alue- ja maaseutupolitiikka Aluehallinto ja asiantuntijaorganisaatiot Laaja Suppea Toimintaryhmät ja seutukunnat Kunnat Kylät ja yhdistykset Yritykset, maatilat ja asukkaat Kylätoiminta Toimintaryhmätyö Politiikkaohjelmat ml. YTR:n työmuodot Erityisohjelmat ml.maaseutupoliittinen kokonaisohjelma Maakuntaohjelmat EU-ohjelmavälineet Maaseututyypit Harvaan asuttu maaseutu - Ydinmaaseutu - Kaupunginläheinen maaseutu - Kaupungit Kuva 1. Suomen maaseutupoliittinen järjestelmä

14 1. SUUREN MAASEUDUN MAA 1.1 Maaseudun aluerakenteen muutos Vuoden 2002 lopussa maaseudulla asui noin 42 prosen ia suomalaisista. Työpaikoista vain 32 prosen ia sijaitsi maaseudulla vuoden 2001 tilanteen mukaan. Väestö- ja työpaikkaosuuksien iso ero kuvaa keskuksissa työssäkäynnin voimakkuu a. Tarkastelu perustuu kuntien nelijakoon: kolme maaseututyyppiä tai kaupunki (lähemmin luvussa 1.4). Taulukko 1. Väestö ja työpaikat aluetyypeittäin Väestö 2002 Koko maa 5 180 038 Kaupunkien läheinen maaseutu 798 716 Kaupungit 2 997 198 57,9 % Ydinmaaseutu 864 277 Maaseutu 2 182 840 42,1 % Harvaan asuttu maaseutu 519 847 Työpaikat 2001 Koko maa 2 220 044 Kaupunkien läheinen maaseutu 245 606 Kaupungit 1 508 074 67,9 % Ydinmaaseutu 300 852 Maaseutu 711 970 32,1 % Harvaan asuttu maaseutu 165 512 1.1.1 Väestön muutos 1990 1996 ja 1996 2002 Maaseutualueita ja niiden kehitystä tarkastellaan usein liian yleisellä tasolla. Autioituminen koskee vain pientä osaa maaseutua. Väestö vähenee maaseutualueilla, mu ei läheskään kaikilla alueilla, suuressa osassa ei tapahdu mitään muutosta. Osassa maaseutua väestömäärä kasvaa ja syntyy uu a asutusta uusille alueille. Maaseudun aluerakenteen muutoksen mosaiikkimaisuus tulee esille, kun sitä tarkastellaan tarpeeksi pienin yksiköin. Maaseudun aluerakenteen muutosta neliökilometriruutuaineiston avulla arvioiva tutkimus luoki elee maaseutualueiden neliökilometriruudut väestön muutoksen suhteen viiteen eri tyyppiin: 1. Uusasutus 2. Väestö kasvanut 3. Väestö ennallaan 4. Autioitunut 5. Väestö vähentynyt Ben Rydman Maaseutualueiden määri elyn lähtökohtana työssä käyte iin maaseudun määri elyä, jossa maaseutua ovat kaikki tilastollisen taajaman ulkopuoliset alueet sekä alle 500 asukkaan taajamat. (Keränen 2004.)

15 Taulukko 2. Väestön muutos muutostyypeittäin 1990 1996 Väestö kasvanut Väestö ennallaan Muutostyyppi Uusasutus Autioitunut Ruutuja Väestö 1990 Väestö 1996 Muutos 1990 96 Väestön kasvualueet keski yivät 1990-luvun alkupuoliskolla maakuntakeskuksia ympäröivien kuntien lisäksi myös laajemmin maakuntien maaseutualueille, kuten Keski- Pohjanmaalle, Pohjois-Pohjanmaan eteläosiin, Lappiin, Keski-Suomeen, Pirkanmaalle, Kanta-Hämeeseen, Varsinais-Suomeen ja Uudellemaalle. Vuosina 1996 2002 väestön kas- Väestönkasvu suhteessa koko maan väestöön kpl % hlöä hlöä hlöä % % 4 932 4.8 0 15 252 15 252 1.2 26 959 26.4 437 503 562 585 125 082 28.6 9.5 22 549 22.0 130 077 130 077 0 0.0 0.0 4 921 4.8 11 539 0-11 539-100.0-0.9 Väestö vähentynyt 42 924 42.0 745 416 608 209-137 207-18.4-10.4 Yhteensä 102 285 100.0 1 324 535 1 316 123-8 412-0.6-0.6 Lähde: Keränen 2004. Uusasutus-ruutuja eli sellaisia ruutuja, joissa ei ollut asukkaita vuonna 1990 mu a oli 1996, oli kaikkiaan yli 4 900 kpl. Ne muodostivat 4,8 prosen ia kaikista asutuista ruuduista. Näissä väestö lisääntyi yli 15 000 henkilöllä. Väestön kasvu-ruutuja oli noin 27 000 kappale a; yli neljännes asutuista ruuduista. Näillä alueilla väestö kasvoi 125 000 henkilöllä, mikä koko maan maaseutuväestöön suhteute una oli 9,5 prosen ia. Väestö säilyi ennallaan hieman yli viidesosassa asu uja ruutuja. Autioituneiden ruutujen osuus oli samansuuruinen kuin uusasutus-ruutujen (4,8 %). Väestö vähentyi lähes 43 000 ruudussa, mikä oli 42 prosen ia asutuista ruuduista ja koko maan maaseutuväestöön suhteute una -10,4 prosen ia. Vuosina 1996 2002 maaseutualueiden väestö vähentyi 22 400 henkilöllä, mikä koko maaseutuväestöön suhteute una tarkoi i -1,7 prosen ia. Uu a asutusta syntyi 3,9 prosentilla ruuduista ja vastaavasti 4,7 prosen ia ruuduista autioitui. Väestö kasvoi neljänneksellä maaseutualueista, ennallaan väestö pysyi lähes samansuuruisella alueella ja 43: ssa ruudussa sadasta väestö väheni. Verra aessa aikajaksojen välisiä eroja muutostyypei äin vuosina 1996 2002 väestön kasvualueet olivat pienempiä ja vastaavasti väestön vähentyminen koske i laajempia maaseutualueita kuin 1990-luvun alkupuoliskolla.

16 Taulukko 3. Väestön muutos muutostyypeittäin 1996 2002 Väestö kasvanut Väestö ennallaan Muutostyyppi Uusasutus Autioitunut Väestö vähentynyt Ruutuja Väestö 1996 Väestö 2002 Muutos 1996 02 Väestönkasvu suhteessa koko maan väestöön kpl % hlöä hlöä hlöä % % 3 971 3.9 0 11 063 11 063 0.9 24 831 24.5 406 263 524 864 118 601 29.2 9.2 24 034 23.7 131 573 131 573 0 0.0 0.0 4 764 4.7 9 849 0-9 849-100.0-0.8 43 735 43.2 768 438 626 217-142 221-18.5-11.0 Yhteensä 101 335 100.0 1 316 123 1 293 717-22 406-1.7-1.7 Lähde: Keränen 2004. vualueet ovat supistuneet maakuntakeskuksien ympärillä pienemmiksi ja maakuntien kasvualueet ovat lähes hävinneet lukuun o ama a Etelä-Suomea. Väestön kasvualueet ovat keski yneet Tampereen ja Turun ympäristöön sekä koko Uudenmaan alueelle. Väestön muutostyyppien tarkastelu maaseututyypei äin nostaa esille muutamia mielenkiintoisia tuloksia: Suhteellisesti laajimmat uusasutusalueet (vuosina 1996 2002) olivat harvaan asutulla maaseudulla ja väestön kasvu näillä alueilla oli suhteellisesti suurinta. Toisaalta harvaan asu ua maaseutua koske ivat eniten autioituminen ja väestön vähentyminen. Väestön vähentyminen koske i kaikilla maaseututyypeillä suunnilleen yhtä laajoja alueita (40 % pinta-alasta), mu a väestön väheneminen näillä alueilla oli erisuuruista: eniten väki väheni harvaan asutulla maaseudulla ja ydinmaaseudulla. 1.1.2 Työpaikkojen muutos 1990 1995 ja 1995 2000 Vuosina 1990 1995 uusia työpaikkoja syntyi noin 8 prosentissa maaseutualueita, työpaikkamäärä kasvoi 14 prosentissa, säilyi ennallaan 28 prosentissa, työpaikat hävisivät 18 prosentissa ja vähentyivät 32 prosentissa maaseutualueita. Tarkasteluaikavälin voimakkaasta taloudellisesta lamasta huolima a työpaikkamäärä lisääntyi uustyöpaikka- ja työpaikkakasvualueilla yli 50 000 työpaikalla. Työpaikkojen vähentymisalueiden

17 Kuva 2. Väestön muutos maaseutualueilla kunnittain 1990 1996 ja 1996 2002, % Lähde: Keränen 2004. menetykset painoivat kuitenkin kokonaiskehityksen selvästi negatiiviseksi: maaseutualueiden työpaikat vähentyivät yhteensä noin 63 000 (-16 %). Vuosien 1995 2000 selvästi suotuisampi yleinen talouskehitys näkyy työpaikkojen kasvualueiden selvänä laajentumisena ja työpaikkojen vähentymisalueiden pienentymisenä 1990-luvun alkupuoliskoon nähden. Maaseutualueiden kokonaistyöpaikkamäärä säilyikin lähes ennallaan. Työpaikkakehityksen toimialoi ainen tarkastelu osoi aa 1990-luvun alkupuolella työpaikkojen vähentyneen muutamaa toimialaa lukuun o ama a lähes kaikilla toimialoilla. Eniten työpaikat vähenivät maa- ja metsätaloudessa ja seuraavaksi eniten teollisuudessa. Työpaikkakato oli suurin näillä samoilla toimialoilla myös 1990-luvun loppupuolella, mu a maa- ja metsätaloudessa vähennys oli yli kaksi kertaa pienempi kuin aikaisemmin. Sen sijaan monien palvelualojen ja rakentamisen työpaikat lisääntyivät, mikä tasapaino i työpaikkojen muutoksen lähelle nollakasvua (-728 kpl). Palvelualoista eniten kasvoivat kauppa, terveydenhuolto- ja sosiaalipalvelut, kiinteistö- ja liike-elämän palvelut sekä muut palvelut. Työpaikkojen muutoksen alueellinen tarkastelu osoi aa tarkastelujaksojen kehityksen erilaisuuden (Kuva 4). Kun 1990-luvun alkupuoliskolla työpaikat lisääntyivät vain noin 40 kunnan maaseutualueilla, laajentuivat kasvualueet 1990-luvun jälkipuoliskolla ka amaan 216 kuntaa. Työpaikkakasvun kuntia oli tällöin kaikissa maakunnissa.

18 Taulukko 4. Työpaikkojen määrän muutos muutostyypeittäin 1990 1995 Ruutuja Työpaikat Muutos 1990 95 Työpaikkamäärän muutos suhteutettuna koko maaseutuun Muutostyyppi Uusia työpaikkoja Työpaikkamäärä kasvanut Työpaikkamäärä ennallaan Työpaikat hävinneet Työpaikat vähentyneet kpl % 1 990 1 995 kpl % % 5 390 7.9 0 11 727 11 727 3.5 9 446 13.8 81 120 121 492 40 372 49.8 12.1 19 383 28.4 44 227 44 227 0 0.0 0 12 213 17.9 22 448 0-22 448-100.0-6.8 21 871 32.0 247 950 155 019-92 931-37.5-28.0 Yhteensä 68 303 100.0 395 745 332 465-63 280-16.0-19.0 Lähde: Keränen 2004. Huomioita työpaikkamuutoksista maaseututyypei äin: kaikkien maaseututyyppien alueilla työpaikkakehitys on ollut suotuisampaa vuosina 1995 2000 kuin 1990 1995: työpaikkojen kasvualueet ovat laajentuneet ja vähentymisalueet pienentyneet. Uusia työpaikkoja on syntynyt alueellisesti laajimmin kaupunkeihin ja kaupunkien läheiselle maaseudulle, mu a harvaan asutun maaseudun työpaikkakasvu oli suhteellisesti suurinta. Työpaikkojen vähentymisalueet olivat laajimpia ydinmaaseudulla (alkutuotannon työpaikat) ja pienimpiä harvaan asutulla maaseudulla. Useimpien maakuntien maaseutualueilla työpaikkakehitys on ollut suotuisampaa vuosina 1995 2000 kuin 1990 1995: työpaikkojen kasvualueet ovat laajentuneet ja vähentymisalueet pienentyneet. Uusia työpaikkoja on syntynyt laajimmin Ahvenanmaan, Lapin ja Uudenmaan maaseutualueille ja vastaavasti uusien työpaikka -alueiden laajuus oli pienin Etelä- ja Keski-Pohjanmaalla; maaseudun työpaikkakasvu oli kuitenkin suhteellisesti suurinta Etelä-Pohjanmaalla (vuodet 1995 2000). Työpaikkojen kasvualueilla työpaikkamäärän suhteellinen kasvu on ollut useimmissa maakunnissa 2 3 kertaa suurempi 1990-luvun jälkipuoliskolla verra una 1990-luvun alkupuoliskoon.

19 Taulukko 5. Työpaikkojen määrän muutos muutostyypeittäin 1995 2000 Työpaikkamäärän muutos suhteutettuna koko maaseutuun Muutostyyppi Uusia työpaikkoja Työpaikkamäärä kasvanut Työpaikkamäärä ennallaan Työpaikat hävinneet Työpaikat vähentyneet Ruutuja Työpaikat Muutos 1995 2000 kpl % 1 995 2000 kpl % % 6 240 10.0 0 26 819 26 819 8.1 12 078 19.4 94 529 189 333 94 804 100.3 28.6 18 937 30.4 39 661 39 661 0 0.0 0.0 10 404 16.7 37 846 0-37 846-100.0-11.4 14 671 23.5 160 429 75 924-84 505-52.7-25.5 Yhteensä 62 330 100.0 332 465 331 737-728 -0.2-0.2 Lähde: Keränen 2004. "Työpaikat hävinneet" -aluetyypin osuus vaihtelee suhteellisen paljon maakunnittain 9,4 27,8 prosen ia ja työpaikkojen suhteellinen muutos on eräissä maakunnissa (Lappi ja Satakunta) poikkeuksellisen suuri, -20 prosen ia. Työpaikkojen vähentyminen on koske anut laajimpia alueita Keski- ja Etelä-Pohjanmaalla ja pienimpiä alueita Kainuussa ja Lapissa, mu a työpaikkojen vähentyminen on ollut suhteellisesti suurinta pääosin muilla alueilla (Pohjois-Pohjanmaa, Itä-Uusimaa, Kanta-Häme ja Lappi). 1.1.3 Aluerakenteen muutos väliarviointien valossa Pohjois-Suomen tavoite 1 -ohjelma-alueella kokonaistyöpaikkojen määrä väheni noin 0,7 prosen ia vuonna 2001 edellisestä vuodesta ja oli noin 118 500. Alueen työ ömyysaste oli 19,1 prosen ia vuonna 2001. Pohjois-Suomessa on jatkuvasti menete y alueen omaa työvoimaa muille seuduille. Pohjois-Suomen tavoi eena olevaa väkiluvun pienenemistä ei ole saavute u, mu a poismuu o on saatu hidastumaan myös kaikkein syrjäisimmillä alueilla. Alueen kaupungeissa asuu edelleen enemmän naisia kuin miehiä. Ydinmaaseudulta sekä harvaan asutulta maaseudulta naisten poismuu o jatkuu edelleen.

20 Kuva 3. Työpaikkojen lukumäärän muutos maaseutualueilla 1990 1995 ja 1995 2000, kpl Lähde: Keränen 2004. Kuva 4. Työpaikkojen muutos maaseutualueilla kunnittain 1990 1995 ja 1995 2000 Lähde: Keränen 2004.

21 Tavoiteohjelmaalueen myönteinen poikkeavuus on se, e ä lasten osuus väestöstä on edelleen keskimääräistä korkeampi, korkeimmillaan harvaan asutulla maaseudulla. Kaupunkien läheisellä maaseudulla lasten osuus on kuitenkin keskimääräistä pienempi. Työikäisen väestön osuus koko väestöstä on Pohjois-Suomessa selvästi koko maata alempi ja erityisen heikko tilanne on ydinmaaseudulla ja harvaan asutulla maaseudulla. Eläkeikäisten osuus väestöstä on kasvanut ohjelmakaudella kaikilla maaseutualueilla, hitaimmin kuitenkin kaupunkien läheisellä maaseudulla. Ohjelma-alueella kuilu korkea-asteen tutkintojen suori amisessa koko maahan verrattuna syvenee koko ajan. Miesten ja naisten suori amien ylempien korkeakoulututkintojen osuuden ero koko maahan on suuri ja tämä ero on kasvanut tasaisesti vuosina 1990 2001. Naiset ovat miehiä suhteellisesti korkeakoulutetumpia. Miehissä Keski-Suomi, Keski- ja Pohjois-Pohjanmaa olivat vuonna 2001 yli nelinkertaisesti alieduste uja ylemmän korkeakoulututkinnon suori amisessa verra una koko maan tasoon. Pohjois-Suomen tavoite 1-alue on pääosin syrjäistä maaseutua. Positiivista on ollut harvaan asutun maaseudun työpaikkojen lisääntyminen vuosina 1999 ja 2000. Alkutuotannon työpaikat ovat vähentyneet koko ohjelmakauden ajan kaikilla alueilla. Tavoite 1 -alueen harvaan asutulla maaseudulla alkutuotannon työpaikkojen vähentyminen on kiihtynyt vuosina 1999 2001. Jalostuksen työpaikat ovat tarkasteltavalla alueella ensiksi lisääntyneet kaikilla maaseutualueilla vuosina 1997 1999, ja sen jälkeen alkaneet vähentyä samalla kun alueen kaupungeissa niiden määrä on hieman kasvanut. Palvelualojen työpaikat ovat lisääntyneet kaikilla alueilla. Merkille pantavaa on palvelujen lisääntyminen kaupunkien läheisellä maaseudulla ja ydinmaaseudulla samalla, kun alueen kaupungeissa niiden kasvu on vähentynyt. Itä-Suomen tavoite 1-ohjelma-alueella väestökehityksen negatiivinen trendi on jatkunut edelleen. Itä-Suomen sukupuolirakenne ei ole maini avasti muu unut ohjelmakauden alkuvuosina. Kaupungeissa ja kaupunkien läheisellä maaseudulla on naisia enemmän kuin miehiä, ja muilla alueilla taas päinvastoin. Lasten osuus väestöstä ei Itä-Suomessa poikkea ratkaisevasti muun maan vastaavasta osuudesta. Huoma avaa on kuitenkin, e ä päinvastoin kuin Pohjois-Suomessa kuntatyypeistä eniten lapsia on kaupunkien läheisellä maaseudulla ja vähiten harvaan asutulla maaseudulla. Työikäisen väestön osuus on Itä-Suomen kaupungeissa korkeampi kuin koko maan keskiarvo, mu a ydinmaaseudun ja harvaan asutun maaseudun tilanne on todella huolestu ava. Alueen maakuntien huoltosuhteet ovat koko maan keskiarvoon (1,31) nähden heikot: Etelä-Savossa huoltosuhde on 1,63, Kainuussa 1,87, Pohjois-Karjalassa 1,75 ja Pohjois-Savossa 1,61 (vuonna 2001). Huoltosuhteella tarkoitetaan työ ömien ja työvoiman ulkopuolella olevien summaa jae una työllisten määrällä (Tilastokeskus 2004a). Eläkeikäisten osuus väestöstä on Itä-Suomen alueella suurempi kuin koko maassa keskimäärin. Eläkeikäisten suhteellinen osuus on korkein harvaan asutulla maaseudulla ja hyvin korkea myös ydinmaaseudulla. Tämä vii aa palveluiden tarpeen kasvuun näillä alueilla. Kokonaistyö ömyysaste oli 18,3 prosen ia vuonna 2000. Työ ömyys on alentunut tavoiteohjelma-alueen kaikissa kuntatyypeissä ohjelmakaudella. Kaupunkien läheisen maaseudun työ ömyysaste on kehi ynyt hieman muita maaseutualueita edullisemmin. Koko maan keskiarvoon verra una Itä-Suomen harvaan asu u maaseutu kärsii edelleen pahimmasta työ ömyydestä. Alkutuotannon työpaikat ovat vähentyneet

22 kuluvalla ohjelmakaudella Itä-Suomessa samaa tahtia kuin muussa Suomessa. Erityisen painavana tällä alueella vaiku aa alkutuotannon työpaikkojen väheneminen harvaan asutulla maaseudulla. Jalostuksen työpaikat ovat lisääntyneet ohjelmakaudella tavoitealueella ja koko maassa lukuun o ama a Itä-Suomen kaupunkeja. Panostukset tähän suuntaan ovat olleet oikeita, ja niitä tulee vahvistaa edelleen. Palveluiden työpaikat ovat lisääntyneet koko maassa, myös Itä-Suomen alueella. Itä-Suomen tavoite 1 -ohjelmaalueella väestön koulutustaso on koko maan tasoa alhaisempi. Miesten ero koko maan tasoon on naisia merki ävämpi. ALMA-alueella, joka ka aa maantieteellisesti Tavoite 1-ohjelman ulkopuolisen maaseudun, väestötappiot ovat yleisiä varsinkin jo ennestään eri äin harvaanasutuilla alueilla. Paitsi, e ä väkeä muu aa maaseudulta suuriin väestökeskuksiin, muu oliike ä tapahtuu myös paikallisesti maaseudulta kirkonkyliin ja muihin taajamiin. Maaseudun väestökehitystä leimaavat samat piirteet kuin kaupunkialueita: työelämästä pois siirtyvien lukumäärä kasvaa ja nuorten ikäluokkien koko pienenee. Varsinkin harvaan asutulla maaseudulla ikärakenne on muu umassa lähivuosikymmeninä yhä epätasaisemmaksi suuren vanhusväestön ja vähäisen lasten määrän vuoksi. Taajamiin ja suuriin väestökeskuksiin suuntautuva muu oliike osaltaan voimistaa tätä maaseudun autioitumista lisäävää kehitystä. Väestöstä 1,4 miljoonaa asuu ydinmaaseudulla tai harvaan asutulla maaseudulla. Tästä maaseutuväestöstä viljelijäväestön osuus oli noin 9 prosen ia vuonna 2000. Syrjäisille harvaan asutuille maaseutualueille on tyypillistä elinkeinopohjan kapea-alaisuus, pitkät välimatkat ja taajama-alueita suurempi työ ömyys. 1.2 Suomen aluerakenteen maaseutupoliittinen tulkinta Suomi on pohjoinen maa, jonka yhdyskunta- ja aluerakenne eroaa merki ävästi Euroopan unionin keskiarvosta. Tämä on ote ava huomioon sovelle aessa Suomessa yleiseurooppalaisia aluekehityksen ajatusmalleja. Maaseutupolitiikan näkökulmasta ajankohtaisia ja haasteellisia käsi eitä ovat erityisesti ESDP (European Spatial Development Perspective) ja alueellinen kiinteys (territorial cohesion). Euroopan unionin piirissä on kehitelty jo useita vuosia ESDP-prosessia, jonka tavoi eet vahviste iin vuonna 1999 Potsdamissa järjestetyssä aluesuunni elusta ja -politiikasta vastaavien ministerien kokouksessa. Taustalla on yhteenkuuluvuuden vahvistaminen koko unionin alueella. Tärkeä osa tätä pyrkimystä on alueellisesti tasapainoinen kehitys. ESDP:n tavoi eena on määritellä sellaiset aluekehi ämisen periaa eet, jotka palvelevat komissiota, jäsenvaltioita, maakuntia ja paikallisyhteisöjä. ESDP perustuu kolmeen tavoitekokonaisuuteen: 1. Monikeskuksisen (polysentrisen) ja tasapainoisen kaupunkijärjestelmän kehi äminen sekä kaupunkien ja maaseudun välisen vuorovaikutuksen vahvistaminen. Kaupunkien ja maaseudun vastakkainase elusta on päästävä eroon. 2. Monikeskuksista kehitystä tukevien liikenne- ja viestintäjärjestelmien edistäminen. 3. Luonto- ja kul uuriperinnöstä huolehtiminen niiden harkitulla käytöllä ja hoidolla. Suomen aluepolitiikassa vuonna 2001 aloite u aluekeskusohjelma on ESDP:n sovellutus. Ohjelmaan on vali u 34 kaupunkiseutua. Ne nähdään aluekehityksen moo oreina,

23 joiden kau a myös maaseutualueet kytkeytyvät talouden ja muiden yhteiskunnallisten toimintojen verkostoihin. Aluekeskusohjelmaan lii yy maaseutupolitiikan näkökulmasta kolme ongelmaa. Ensinnäkin aluekeskusohjelma ote iin käy öön käymä ä rii ävää keskustelua sen seurauksista aluekehityksen tavoi eiden kannalta. Tällöin jäi pohtima a, miten turvataan maaseudun asema alue- ja yhdyskuntajärjestelmän osana. Toiseksi ESDP:n mukainen maaseutupolitiikan väline, kaupungin ja maaseudun vuorovaikutuksen vahvistaminen, on jäänyt toteutukseltaan vajaaksi ja sen toimintamuotoja vasta haetaan. Kolmanneksi harvaanasutussa Suomessa jää, vaikka toiminnallisia kaupunkiseutuja kuinka venytettäisiin, laajoja asu uja alueita niiden ulkopuolelle. Tässä asetelmassa on vaarana, e ä maaseutupolitiikka marginalisoituu aluekehi ämisen kokonaisuudessa. Sen tehtäväksi uhkaa jäädä niiden alueiden asioista huolehtiminen, joista muut eivät ole kiinnostuneita. Tällainen asetelma ei tee oikeu a Suomen aluerakenteelle, jota luonnehtii kaupunkiytimien ja laajojen maaseutualueiden monivivahteinen vaihtelu ja jossa tulisi toteu aa hyvin integroitua kehi ämispolitiikkaa. Alueellinen kiinteys (territorial cohesion) on saamassa yhä keskeisemmän merkityksen EU:n aluekehityskeskustelussa. Sen sisältöä ei ole toistaiseksi määritelty täsmällisesti EU:n aluepolitiikan yhteydessä. Yleisesti se vii aa jäsenvaltioiden tasapuoliseen kohteluun alueellisessa kehi ämisessä. Lisäksi korostuu alueyhteisöjen omien kehitysedellytysten vahvistaminen. Alueellisen kiinteyden tärkey ä on perusteltu seuraavasti: 1. Markkinaliberalismin vaikutusten torjuminen sekä palvelujen tarjonta myös syrjäisillä ja hätää kärsivillä alueilla. 2. EU-politiikan alueellisen ulo uvuuden vahvistaminen o amalla huomioon politiikkasektorien koordinaation tarve eri aluetasoilla tasapainoisen ja kestävän kehityksen saavu amiseksi. 3. EU:n aluepolitiikan ohjaaminen vuoden 2006 jälkeen siten, e ä hätää kärsivien ja syrjäisten alueiden tukemisen ohella kiinnitetään huomiota kaupunkien tehtävään aluekehityksen tärkeinä toimijoina. Näitä katsantoja voidaan tulkita maaseutupolitiikan näkökulmasta seuraavaan tapaan: Ensimmäinen ase aa tiukkenevia vaatimuksia palvelujen yhtäläiselle tarjonnalle. Tämä on periaa eellisesti tärkeä maaseudun kehi ämisen kannalta vaikkapa pääte äessä tiedonsiirtoverkkojen rakentamisesta. Alueellisen kiinteyden tavoi een mukaisena voidaan pitää esimerkiksi sitä, e ä laajakaistayhteyksiä rakentavien operaa oreiden edellyte äisiin ka avan toimilupaalueensa, esimerkiksi tietyn valtion, kokonaisuudessaan. Ellei tämä ole mahdollista, on keskus- ja aluehallinon sekä kuntien yhteistyöllä taa ava laajakaistayhteydet myös markkinoiden ulo uma omiin jäävillä asutuilla maaseutualueilla. Toinen alueellisen kiinteyden ulo uvuus tuo lisäpainoa vaatimukselle sektoripolitiikkojen alueellisten vaikutusten yhteensovi amisesta. Tämä vastaa maaseutupolitiikan pyrkimyksiä. Se on tähdellinen ylikansalliselta paikalliselle tasolle asti. Kolmas alueellisen kiinteyden näkökulma koskee aluepolitiikkamallin uudistamista monikeskuksisuuden perustalta. Mikä on tämän mallin sanoma maaseutupolitiikalle?

24 Millä tavoin alue- ja yhdyskuntarakenne a ja niihin perustuvaa toimintamallia koskevat tavoi eet olisi asete ava? ESDP:n mukaan lähtökohta on monikeskuksinen kaupunkirakenne ja siihen kytkeytyvä kaupungin ja maaseudun vuorovaikutus/kumppanuus. Mu a miten menetellään, jos politiikan kohdealueella ei ole ka avaa kaupunkiverkkoa? Tällainen tilanne on suuressa osassa Suomea. Globalisoituvan talouden kilpailu- ja tehokkuuspaineet koskevat tasapuolisesti Suomen erikokoisia kaupunkeja ja erilaisia maaseutuja. Aluekehi ämisen ken ää ei voida jakaa siten, e ä kaupungit vastaavat kilpailukyvystä ja maaseutu hoidetaan, jos siihen on varaa, aluepolitiikkaan perinteisesti kuuluvan tasaisuustavoi een nimissä. Tässä tilanteessa on aluekehityksen tasapainon kannalta perusteltua määritellä kaupunkiverkko siten, e ä siihen kuuluvia keskuksia on kaikissa maakunnissa. Toisaalta toiminnalliset kaupunkiseudut eivät kata likimainkaan koko maata. Erilaiset maaseudut on tunnuste ava niille ominaisista lähtökohdista kehi ämiskohteeksi, omana aluetyyppinään. Tällainen aluepolii inen asetelma tunnustaisi sen, e ä Suomen eurooppalaisi ain pienillä kaupungeilla on oikeus kehi ymiseen omilla ehdoillaan. Toisaalta tunnuste aisiin, e ä Suomen aluerakenne a ei pystytä muu amaan, vaikka aluekeskuksia maantieteellisesti kuinka laajenne aisiin. Suomi kanna aisi tulkita pienten kaupunkien ja suuren maaseudun maaksi. Maaseudut ja kaupungit tulee tunnustaa omista lähtökohdistaan vahvistumista ansaitseviksi tasaveroisiksi aluetyypeiksi. Usein käyte y vertaus kaupunkien roolista vetureina" ja maaseutualueiden roolista vaunuina" ei vastaa todellisen elämän tilanne a. Menestys perustuu tasaveroiseen yhteistyöhön, kumppanuuteen. Aidossa kumppanuudessa ei aluekehitystä voi määritellä tapahtuvaksi keskusten kau a, vaan menestys perustuu ihmisten ja organisaatioiden välisiin tietovirtoihin. Tietovirtojen monipuolisuus edelly ää monenlaisia asuin- ja työskentely-ympäristöjä. Vuoden 2004 alussa julkaistussa EU:n komission kolmannessa koheesioraportissa korostetaan kilpailukyvyn merkitystä. Raportissa todetaan, e ä jatkossa koheesiopolitiikka kytketään entistä läheisemmin Lissabonin strategiaan, jolla pyritään tekemään Euroopan unionista maailman kilpailukykyisin ja dynaamisin talous vuoteen 2010 mennessä. Suomen alueellisessa kehi ämisessä Lissabonin strategia tarkoi aa sellaisen asetelman synny ämistä, jossa maaseudut ja kaupungit saavat mahdollisuuden kehi yä omista lähtökohdistaan. Tällä tavoin Suomi tukee parhaiten Lissabonin strategian päämääriä osana EU:n kokonaisuu a. Valtioneuvosto teki 15.1.2004 päätöksen alueiden kehi ämislain mukaisista valtakunnallisista alueiden kehi ämisen tavoi eista. Tavoi eissa korostetaan alueiden kilpailukyvyn vahvistamista. Laajan maaseutupolitiikan näkökulmasta tämän tavoi een saavu aminen edelly ää kaupunki- ja maaseutupolitiikan samanaikaista edistämistä sekä erityisen huomion kiinni ämistä maaseutujen ja kaupunkien vuorovaikutusta tukeviin toimiin. Kansalaisten hyvää elämää edistää maaseuduilla ja kaupungeissa läheisyyden ekonomia. Käsite ei ole peräsin EU:lta vaan se on paikallisten toimintaryhmien työssä syntynyt innovaatio. Läheisyyden ekonomia on paikallisyhteisöjen kansalaislähtöistä suunni elua palveleva käsite. Se korostaa arkielämän sujuvuuden huomioon o amista tärkeänä yhteiskunnallisen päätöksenteon lähtökohtana. Läheisyyden ekonomian luonnehtimissa yhdyskunnissa asunnot, työpaikat ja palvelut ovat mahdollisimman joustavasti saavu-

25 te avissa. Käsite läheisyys" ei vii aa pelkästään maantieteelliseen läheisyyteen, vaan esimerkiksi lyhyisiin jonotusaikoihin palveluja hanki aessa, pysäköinnin helppouteen ostoksilla käytäessä, palvelujen saamiseen yhdeltä luukulta" tai sosiaalisten verkostojen monipuolisuuteen. Läheisyyden ekonomiaa tulee pohtia eri tavoin kaupunki- ja maaseutuyhteisöissä. Maaseutuyhteisöissä läheisyyden ekonomian toteutuminen edelly ää erityisen huomion kiinni ämistä palvelujen organisointiin, uusien työpaikkojen synny ämisen välineisiin, tietoverkkoyhteyksien kehi ämiseen, maankäytön suunni eluun sekä liikkumisen joustavuuteen. Maaseutupolitiikan linjana on sellainen kansallinen, maakunnallinen ja paikallinen päätöksentekojärjestelmä, jossa maaseutua koskevia päätöksiä arvioidaan läheisyyden ekonomian heikkenemisen tai vahvistumisen näkökulmasta. 1.3 Maaseutujen moninaisuus Luonnonolosuhteiden merkitys maaseudun alueellisessa erilaistumisessa on vähentynyt. Maaseudulle on tullut uusia toimintoja: monenlaista teollista ja muuta yri äjyy ä sekä yhteiskunnallisia palveluja. Lisäksi maaseudulla on yli 400 000 vapaa-ajan asuntoa. Maaseudun suurin yksi äinen väestöryhmä on taajamissa työssäkäyvät. Maaseutu ei ole yhtenäinen alue, vaan sen kul uuriset, maisemalliset ja elinkeinolliset piirteet vaihtelevat suuresti jopa maantieteellisesti melko suppealla alueella. Mitä lähempää maaseutua katselee, sen vaihtelevampana sen näkee. Maaseutua on määritelty amma ien, kul uurin, organisaatioiden ja elämäntavan kau a. Näiden määreiden perusteella on kuitenkin vaikea tehdä enää eroja maaseutujen ja kaupunkien välillä: maaseudulla asuu monien amma ien harjoi ajia, kul uuriset vaiku eet leviävät maaseudulle ja kaupunkeihin samojen periaa eiden mukaisesti. Perinteinen yhteisöllisyys on muu unut ja loiventunut yhtä hyvin maaseuduilla kuin kaupungeissa. Yhtenäisten ja erityisesti maaseutuun tai erityisesti kaupunkiin lii yvien elämäntapojen, kul uuri-ilmiöiden ja amma ien aika on ohi. Nykyistä yhteiskuntaa leimaa sirpaloituminen ja se ilmenee yhtä hyvin maaseuduilla kuin kaupungeissa. Ihmisiä ero avat tai yhdistävät kul uuriset, elämäntapaan tai amma iin lii yvät piirteet eivät määräydy läheskään entisenlaisesti asuinpaikan perusteella, vaan taustalla on yhä enemmän koulutukseen, tulotasoon ja sukupolviidentitee iin lii yviä tekijöitä. Toisaalta maaseutujen ja kaupunkien välillä on edelleen myös eroja. Tärkeä ero tulee asutusmuotojen ja fyysisen ympäristön perusteella. Maaseutua leimaavat kaupunkeja avoimemmat maisemat sekä väljemmät asutusmuodot. Toisaalta rajapinnoilla on vaikea päätellä, mihin kaupunki pää yy ja mistä maaseutu alkaa. Maaseudut eroavat kaupungeista myös alueellisen työnjaon asetelmassa. Maaseutujen roolina on ollut ja on vieläkin raaka-aineiden, energian ja elintarvikkeiden tuo aminen sekä virkistysmahdollisuuksien tarjoaminen. Suomelle tyypillinen maaseudun tehtävä alueellisessa työnjaossa on ollut raaka-aineen tuo aminen metsäteollisuudelle. Sitä se on edelleen, mu a paljon nykyistä enemmän on saatava irti jalostamalla. Metsien siirtyminen yhä laajemmin kaupungeissa asuvien omistukseen tuo uuden ulo uvuuden

26 maaseutujen ja kaupunkien vuorovaikutukseen. Luultavasti metsien käy öön lii yvät intressit myös tämän kau a monipuolistuvat. Maaseutua tarkastellaan myös tie ynä maantieteellisenä alueena ja maaseutuväestöksi määritellään ihmiset, jotka tuolla alueella asuvat. Ongelmana on maaseutualueiden määri ely. Eri maissa maaseutualueet käsitetään hyvin eri tavalla. Esimerkiksi USA:ssa maaseudun kehi ämisohjelmat suunnataan sellaisiin yhdyskuntiin, joiden asukasluku on alle 50 000 asukasta. Käsite maaseutu vii aa eri maissa aivan erityyppisiin alueisiin. Tämän vuoksi maaseutuun lii yvät kansainväliset vertailut ovat vaikeita. Maaseutu on suhteellinen käsite, ja vahvasti kul uurisesti määräytynyt. Suomen sisäisessä tarkastelussa maaseutu rajataan toisinaan taajama -käsi een avulla. Tällöin maaseutu on taajamien takainen alue. Taajama on vähintään 200 asukkaan yhteisö, jossa rakennusten välinen etäisyys on korkeintaan 200 metriä. Taajamien ulkopuolisen haja-asutusalueen käy ö maaseudun määri elyperustana ei ole vailla ongelmia, sillä taajaman ja haja-asutusalueen välinen raja ei ole pysyvä: yleinen suunta on taajamien laajeneminen ja haja-asutusalueiden pienentyminen. Haja-asutusalueiden rajat ovat myös riippuvaisia kuntien kaavoituspolitiikasta. Maaseutu määritellään joskus myös kuntamuodon perusteella. Maaseuduksi nimetään tässä tapauksessa sellaiset kunnat, jotka eivät ole kaupunkeja. Aikoinaan näitä kuntia kutsu iinkin maalaiskunniksi. Kuntamuotoon perustuvat maaseutu- ja kaupunkikäsitteet ovat kuitenkin toimima omia, sillä Suomen 113 kaupungin joukossa on kuntia, jotka pienehkön keskustaajamansa ulkopuolisilta osin ovat asutukseltaan ja maisemiltaan maaseutua. Kaupungin käsite on Suomessa vesi ynyt. Tästä kärsivät oikeat kaupungit ja oikeat maaseudut. Eikä käsi eellä ole enää myöskään juridista tai hallinnollista sisältöä. Vauhdi uva kuntaliitostoiminta lisää käsi eiden sekavuu a. Yleisen ja yhteisen edun vuoksi Suomessa kanna aisi käy ää kunnista yksinomaan kuntakäsite ä. Maaseutu on vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa; maaseutu heijastaa ulkopuolisen yhteiskunnan kehityskulkuja, mu a toisaalta myös vaiku aa niihin. Maaseutu on monimuotoinen; Suomi on monien maaseutujen maa. Maaseudulla korostuu ihmisten ja luonnon välinen suhde. Maaseutu on areaalisten elinkeinojen alue, mu a samalla se lähestyy koko maan elinkeinollista keskiarvoa. Maaseudun elinvoima määri yy ihmisten ja heidän hyvinvointinsa määrän ja muutosten kau a. Maaseutu on kaupunkien kanssa vuorovaikutuksessa oleva, kansallisiin ja kansainvälisiin kehityskulkuihin kytkeytyvä, monimuotoinen, osaavien ja tahtovien ihmisten sekä luonnon muodostama haja-, kylä- ja pikkukaupunkiasumisen ja yhä useampien ammattien yhteisö.

27 1.4 Maaseutupolitiikan maaseudut Aikoinaan käytiin kiivastakin keskustelua siitä, millä tavoin maaseutu tulisi suomalaisessa maaseutupolitiikassa hahmo aa. Esite iin näkemyksiä siitä, e ä kuntapohjainen tyypi ely jä ää huomioon o ama a monia suomalaisen maaseudun vivahteita, siksi tyypi ely tulisi tehdä kuntaa pienempien alueyksiköiden avulla. Samoin arvioitiin, e ä Suomessa omaksutussa tyypi elyssä maaseutu ryhmi yy liiaksi keskus-periferia -ulottuvuudelle, jolloin maaseudun mosaiikkimaisuus ei rii ävästi välity. Lopulta kuitenkin päädy iin kuntatyypi elyyn, jota seuraavassa luonnehditaan myös alueiden kehitysnäkymien kannalta: (i) Kaupunkien läheinen maaseutu. Tällä alueella on parhaat kehi ymisedellytykset. Asukkailla on mahdollisuus käydä työssä lähikaupungeissa. Maatalous- ja muilla yri äjillä on monipuoliset lähimarkkinat. Kaupunkien läheinen maaseutu sijoi uu Etelä- ja Länsi-Suomeen. Näissä osissa maata ovat parhaat edellytykset maataloudelle ja maaseudun elinkeinorakenteen monipuolistamiselle. Monet tämän alueen kunnista saavat muu ovoi oa. Etenkin lapsiperheet suosivat tätä alue a. Muuttovoiton ansiosta monet kaupunkien läheisen maaseudun kunnat, joukossa myös pieniä kaupunkeja, pystyvät monipuolistamaan palvelujaan ja tekemään investointeja, mu a säily ävät silti taloudellisen liikkumavaransa. Hyvinvointi on maan parasta tasoa. (ii) Ydinmaaseutu. Alue on vahvaa alkutuotantoalue a. Paikka paikoin on myös maaseudulla sijaitsevia teollisuuden toimialakeski ymiä. Alkutuotantoon lii yy ydinmaaseudulla myös erikoistuneen alkutuotannon keski ymiä. Ne lii yvät esimerkiksi sikatalouteen, turkistarhaukseen, lasinalaisviljelyyn ja siipikarjatalouteen. Ydinmaaseudun läheisyydessä on useita keskisuuria keskuksia. Alueen kuntakeskukset ovat toiminnoiltaan monipuolisia ja useimmat kylät ovat elinvoimaisia. Ydinmaaseudun kunnat sijoi uvat Etelä- ja Länsi-Suomeen. (iii) Harvaan asu u maaseutu. Tämän alueen uhkana on huonon kehityksen kierre: nuoret muu avat pois, palvelut kaikkoavat, maatalous ohenee, uudet työpaikat eivät riitä korvaamaan perinteisten työpaikkojen poistumaa, vanhusväestön määrä lisääntyy ja kuntien taloudellinen kantokyky on kovilla. Kasvukauden lyhyys ja luonnon ase amat muut reunaehdot salpaavat alkutuotannon kehi ymisedellytyksiä. Valtaosa harvaan asutun maaseudun kunnista sijaitsee Itä- ja Pohjois-Suomessa. Harvaan asutun maaseudun pääosa on koko Suomen EU-jäsenyyden ajan ollut joko tavoite 6:n tai tavoite 1:n piirissä. Kaupunkeja ei ole tässä tyypitelty kaupungeiksi kuntamuodon mukaan, vaan asutusmuotojen, elinkeinorakenteen ja asukastiheyden perusteella. Suomen 44 kaupunkia ovat joko kaupunkisseutujen keskuksia (pääosa) tai paikallisia keskuksia. Kuvassa 5 on omana aluetyyppinään kaupunkien ja maaseutujen vuorovaikutusalue. Vuorovaikutusalue korvaa tällöin kaupunkien läheisen maaseudun, mu a siinä on mukana myös muutamia kymmeniä ydinmaaseudun kuntia. Vuorovaikutusalueen määri elyn kau a on halu u korostaa maaseutujen ja kaupunkien kumppanuu a sekä siitä viriäviä yhteistyöhankkeita. Erityisesti vuorovaikutusalue on maaseutupolitiikan ja kaupunkipolitiikan yhteistyön ken ä.