DIAKONIATYÖNTEKIJÄN YDINOSAAMINEN Maija Kauppinen Tuija Mäkinen Hanna Räsänen Opinnäytetyö, syksy 2006 Diakonia-ammattikorkeakoulu, Pieksämäen yksikkö Sosiaalialan koulutusohjelma Sosionomi (AMK)+ diakonian virkakelpoisuus
TIIVISTELMÄ Maija Kauppinen, Tuija Mäkinen & Hanna Räsänen. DIAKONIATYÖNTEKIJÄN YDINOSAAMINEN. Pieksämäki, syksy 2006, 59 sivua, 4 liitettä. Diakonia-ammattikorkeakoulu, Pieksämäen yksikkö, Diakoninen sosiaali-, terveys- ja kasvatusalan koulutusohjelma, sosiaali- ja kasvatusala, sosionomi (AMK), diakoni. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää diakoniatyöntekijöiden käsityksiä diakoniatyön ydinosaamisesta seurakuntatyön arjesta käsin. Diakoniatyöntekijän ydinosaamisen lisäksi työ käsittelee myös kirkollisen ammatti-identiteetin rakentumista sekä koulutuksen tukea sen muodostumiseen. Keskeisinä kysymyksinä olivat: Mitkä taidot ja asiat ovat tärkeitä diakoniatyössä, sekä mistä kirkollinen ammatti-identiteetti rakentuu? Kyselyn lähtökohtana ja tulosten vertailussa käytettiin sosionomin ydinosaamisraporttia. Teoriaosuudessa käydään läpi diakoniatyön historiaa, sen nykytilannetta Suomessa sekä valtakunnallista diakoniastrategiaa. Tutkimuksen aineisto kerättiin strukturoidulla kyselylomakkeella, jota tarkennettiin lisäksi muutamalla avoimella kysymyksellä. Tutkimus toteutettiin postikyselynä. Kyselylomakkeita lähetettiin 99 kappaletta; 11 jokaiseen maamme yhdeksään hiippakuntaan. Vastauksia saatiin 67, jolloin vastausprosentiksi tuli 68 %. Tutkimustulokset analysoitiin ja havainnollistettiin SPSStilasto-ohjelmalla. Avoimet kysymykset käsiteltiin teemoittain ja niiden esitystä havainnollistettiin suorilla lainauksilla. Tuloksista kävi ilmi, että diakoniatyön ydintä ovat sielunhoito ja vuorovaikutustaidot. Diakoniatyön erityisosaamiseksi korostui asiakkaan kokonaisvaltainen kohtaaminen. Tulosten mukaan koulutus tukee kohtalaisesti kirkollisen ammatti-identiteetin muodostumista. Vakaumuksella on suurin vaikutus kirkollisen ammatti-identiteetin muodostumiseen. Vastaajien mielestä koulutuksen kehittämiseksi tarvittaisiin pidempiä seurakuntaharjoitteluja sekä lisää opetusta Raamatusta ja sielunhoidosta. Myös opiskelijoiden oman hengellisen elämän hoitoon tarvittaisiin ohjausta. Avainsanat: kirkon työntekijät, diakonia, osaaminen, ammatti-identiteetti, opinnäytteet, tutkimus, kvantitatiivinen tutkimus. Säilytyspaikka: Diakonia-ammattikorkeakoulu, Pieksämäen yksikön kirjasto.
ABSTRACT Maija Kauppinen, Tuija Mäkinen & Hanna Räsänen. CORE COMPETENCE IN DIACONAL WORK, Pieksämäki, Autumn 2006, Language: Finnish, 59 pages, 4 appendices. Diaconia University of Applied Sciences, Pieksämäki Unit, Degree Programme in Social Services, Option in Social Services and Education and Diaconal Social Work, Bachelor of Social Services. The aim of the study was to determine diaconal workers ideas of their core competence in relevance to the everyday parish work. In addition, the study explores the construction of the professional identity of a parish worker and also the education s contribution to the construction of that identity. Key questions were: Which matters and skills are important in diaconal work, and which are the elements that construct the professional identity of a parish worker? The report of core competence of Bachelor of Social Services was the basis of the study and was also used to compare the results. The theoretical part introduces the history of diaconal work, contemporary situation in Finland and the national diaconal strategy. The material for the study was collected with a structured questionnaire, which was defined with a few open questions. The study was carried out as a postal inquiry, and a total of 99 questionnaires were sent: eleven to all of the nine dioceses in our country. There were 67 replies, which made 68 per cent for the respond rate. The study results were analyzed and illustrated with SPSS - statistical programme. The open questions were handled by themes and their demonstration was illustrated with citations. The results show that the core for diaconal work is in pastoral counselling and interaction skills. Special emphasis was on how to face the client in a holistic way. According to the results, education supports reasonably well the parish worker s construction of a professional identity. Religious conviction has the greatest influence on the construction. The respondents expressed that longer parish practice periods and more teaching on the Bible and pastoral counselling are needed. In addition, guidance on how to manage and look after the student s own religious life is also needed. Keywords: Parish Workers, Diaconal Work, Competence, Professional Identity, Research, Quantitative Research. Deposited: Diaconia University of Applied Sciences, Pieksämäki Unit Library.
SISÄLLYS TIIVISTELMÄ...2 ABSTRACT...3 1 JOHDATUS TYÖN YTIMEEN...6 2 DIAKONIA...7 2.1 Diakoniatyön historia...7 2.2 Diakonia Suomessa...11 2.2.1 Diakoniatyön tehtäviä...12 2.2.2 Diakoniavirka ja työn toteuttajat...13 2.2.3 Diakoniatyön eri painotukset lähihistoriassa...14 2.2.4 Palveluyhteiskunnan muutos ja diakonia...15 2.3 Valtakunnallinen diakoniastrategia...16 2.3.1 Strategian määrittelyä...16 2.3.2 Yhteiskunnan muutokset luomassa tarvetta strategiseen suunnitteluun...17 2.3.3 Kohti vastuun ja osallisuuden yhteisöä...19 3 KESKEISIÄ KÄSITTEITÄ...20 3.1 Ydinosaaminen...20 3.2 Kirkollinen ammatti-identiteetti...20 3.3 Sielunhoito...21 4 SOSIONOMIN YDINOSAAMISRAPORTTI...23 4.1 Sosionomin ydinosaaminen...23 4.2 Sosionomin ydintaidot...25 5 AIEMMIN TUTKITTUA...26 5.1 Hengellisyys ja diakoniatyöntekijän ammatti-identiteetti...26 5.2 Diakonia työnä...28 5.3 Jumalan työvälineenä...29 6 TUTKIMUSTEHTÄVÄ... 31 7 TUTKIMUKSEN TOTEUTTAMINEN...32 7.1 Kohderyhmä...32 7.2 Menetelmän valinta ja perustelu...32 7.3 Tutkimuksen toteutus...32 7.4 Aineiston analyysi...33
8 TUTKIMUSTULOKSET...34 8.1 Taustatietoja...34 8.2 Diakoniatyöntekijän ydinosaaminen ja ydintaidot...36 8.3 Kirkollisen ammatti-identiteetin rakentuminen ja diakoniakoulutus...39 8.4 Diakoniatyön erityisosaaminen ja suurimmat haasteet...41 8.5 Diakoniatyössä jaksaminen ja työn rajaaminen...42 9 DIAKONIATYÖN YTIMESSÄ...44 9.1 Keskeisimpiä tuloksia...44 9.2 Tulosten peilaus sosionomin ydinosaamisraporttiin...45 9.3 Tutkimuksen suhde aikaisempiin tutkimuksiin...46 9.4 Työn arviointi...46 10 LOPUKSI...49 LÄHTEET...50 LIITTEET:...52 Liite 1: Saatekirje seurakuntiin...52 Liite 2: Kyselylomake...53 Liite 3: Sosionomin (AMK) ydinosaaminen, ydintaidot ja ammatilliset tehtäväalueet...58 Liite 4: Diakoniatyöntekijän ydinosaaminen...59
1 JOHDATUS TYÖN YTIMEEN Ydinosaaminen on sana, joka on viime vuosina noussut esiin ammatillisessa koulutuksessa. Ydinosaamiskuvauksia laaditaan sekä työelämän että koulutuksen tarpeisiin. Niissä kuvataan ammatilliset tehtäväalueet, joilla ydinosaaminen, ydintaidot ja erityisosaaminen toteutuvat. Diakoniatyöntekijät ovat koulutukseltaan joko sairaanhoitajia tai sosionomeja. Edellä mainituista ammateista on jo laadittu ydinosaamisraportit, ja parhaillaan työstetään diakoniatyöntekijän ydinosaamista kirkkohallituksen ja diakoniatyöntekijöidenliiton yhteistyönä. (Lappalainen 2003, 3.) Halusimme tutkia tätä ajankohtaista aihetta kentältä, työntekijöiden arjesta käsin. Tutkimuksemme rakentuu sosionomin ydinosaamisraportin pohjalle (ks. luku 5), sillä diakonikoulutus toteutuu nykyisin osana sosionomikoulutusta. Näin ollen lähestymme tutkittavaa aihetta diakonin näkökulmasta. Näkökulman laajentamiseksi haastattelemme tutkimuksessamme sekä diakoneja että diakonissoja. Tässä tutkimuksessa tutkitaan diakoniatyöntekijöiden ydinosaamista valtakunnallisella kyselytutkimuksella. Kyselylomakkeen lähtökohtana on sosionomin ydinosaamisraportti, jota täydensimme sekä diakoniatyöhön että terveydenhoitoon liittyvillä kysymyksillä. Tutkimuksen otos oli 99 diakoniatyöntekijää; 11 jokaisesta maamme yhdeksästä hiippakunnasta. Ydinosaamisen lisäksi tutkimuksemme tarkastelee kirkollisen ammatti-identiteetin syntymistä. Selvitämme ammatti-identiteettiin vaikuttavia tekijöitä sekä koulutuksen antamaa tukea kirkollisen ammatti-identiteetin muodostumiselle. Tutkimuksessa kartoitamme myös diakoniatyöntekijöiden ajatuksia koulutuksen kehittämisestä. Vastausten pohjalta etsimme diakoniatyön ydinosaamisessa sellaista luovuttamatonta osaamista, joka on voimassa kautta aikojen, sekä osaamista, joka muuttuu toimintaympäristön ja asiakkaiden tilanteen muuttuessa. Tutkimuksen avulla diakoniatyöntekijän ydinosaamisen käsite selkiytyy. Ydinosaamisen määritys näyttää suuntaa opintojen sisällön arvioinnille ja kehittämiselle. Se tukee myös ammatillista kehitystä ja antaa rakennusaineita alan opiskelijoiden ammatti-identiteetin muodostumiseen. Työstämme on hyötyä myös raporttia laativalle työryhmälle ja koulutuksen kehittämiselle.
7 2 DIAKONIA 2.1 Diakoniatyön historia Kristillisen kirkon diakoniatyön juuret pohjautuvat Jeesuksen opetukseen lähimmäisistä. Jeesus opetti, että ihmisen tulee rakastaa lähimmäistään niin kuin itseään (Matt. 22:37). Jeesuksen esimerkki on vaikuttanut hänen seuraajiensa yhteisöissä kristillisen elämäntulkinnan- ja tavan, johon kuului vahva vastuullisuus lähimmäisistä ja erityisesti heikoimmassa asemassa olevista. (Koskenvesa 2002, 36.) Diakonian virka on lähes samanikäinen, eli yhtä vanha kuin kristillinen kirkkokin (Cantell 1991, 152). Uudessa Testamentissa voidaan havaita, että jo alkuseurakunnissa oli erinäisiä palveluvirkoja, vaikka varsinaisen diakoniatyön alkuna pidetäänkin Apostolien tekojen kuudennen luvun tapahtumia. (Sollamo 1991, 31.) Jo toisen vuosisadan puolen välin tienoilta säilyneissä alkuperäisissä saarnoissa ilmeni, miten lähimmäisiin tuli suhtautua Jeesuksen opetuksen mukaan. Uskon ytimessä, Kristus-yhteydessä vietetyssä ehtoollisessa, kytkeytyi yhteys lähimmäisiin. Rakkaudenaterioiden avulla huolehdittiin, että ne, joilla oli varaa, antoivat omastaan puutteessa eläville. (Koskenvesa 2002, 36.) Luostarilaitokset syntyivät hengellisen elämän harjoituksen tarpeen seurauksena. Luostarit alkoivat toimia myös diakonisina keskuksina hospitaaleineen ja vierasmajoineen. Ne loivat pohjan diakoniselle toiminnalle. (Hissa 1994, 24.) Läntisen luostarilaitoksen isä Benedictus Nursialainen vakuutti, että rukoile ja tee työtä, oli tärkeä tunnuslause luostareissa. Niin luostareiden yhteyteen perustettiin erilaisia hoiva- ja palvelulaitoksia. (Koskenvesa 2002, 38.) Uskonnonvapaus, joka alkoi 300-luvulta, vaikutti osaltaan monella tavalla kirkkojen ja seurakuntien elämään (Koskenvesa 2002, 38). Diakonian historian ajanjaksoa, joka keskittyy suurin piirtein kolmannen ja kuudennen vuosisadan vaiheille, voidaan kutsua piispojen diakonian kaudeksi. Tuon ajan piispat pitivät itseään köyhien isinä, jotka näyttivät omalla henkilökohtaisella esimerkillään, miten vähäosaisia tuli palvella. Diakonian virka on varhaiskirkon aikana ollut usein yhdessä piispan viran rinnalla ja dia-
8 konin virka keskittyi tuolloin palveluun, johon sisältyi myös opettamisen tehtäviä. (Cantell 1991, 152.) Rooman paavin piispa Gregorius ensimmäisen ajalta kirkon yhteyteen on tullut sanonta kirkon omaisuus on köyhäin omaisuutta (Hissa 1994, 24). Tuolle ajanjaksolle oli ominaista, että keisarit halusivat antaa parastaan kirkolle, tarjoten puitteita, joita myös itse arvostivat. Keisarit toivat kirkkoihin vastuun periaatteen, jonka kautta ennen yksityisille ihmisille kuuluneet laupeudentyöt, kuuluivat nyt myös valtiolle. Vastaavasti keisarit alkoivat noudattaa kirkossa omaksumiaan periaatteita. (Koskenvesa 2002, 38.) Frankkien kuningas ja Rooman keisari Kaarle Suuri antoi alamaisilleen yleisohjeen, että jokaisen oli autettava lähimmäisiään voimiensa mukaan. Näin koko yhteiskunta oli mukana tuon ajan laupeudentyössä. (Koskenvesa 2002, 38.) Diakonian kehitys kulki siihen suuntaan, että se ei ollut enää pelkästään kirkon ja seurakunnan asia. Diakonian haaste kohdistui yhä enemmän yksittäisiin seurakuntalaisiin. (Mannermaa 1991, 45.) Ensimmäisen vuosituhannen lopussa alkanut luostariuudistus vaikutti luostarien merkittävyyteen diakoniatyössä. Luostarielämän ryhdistymiseen vaikutti lähimmäisen rakkaus ja siihen kuuluvat toimet. Maja- ja köyhäintaloja oli luostarien yhteydessä ja luostarien munkit huolehtivat myös ympäristön köyhistä. Luostaridiakonian suuri vaikuttaja Franciscus Assisilainen loi veljeskunnan, johon kuului kerjäläismunkkeja. Tämä kerjäläismunkkien veljeskunta on toteuttanut diakoniaa jo vuosisatojen ajan. (Koskenvesa 2002, 39.) Franciscus Assisilaisen luoman veljeskunnan työn merkitys ei ole ensisijaisesti hänen työmuodoissaan tai laitoksissaan, vaan hänen esikuvansa, joka on kautta aikojen innoittanut tuhansia ihmisiä uhrialttiuteen ja iloiseen palveluun (Hissa 1994, 65). Martti Lutherin alkuun panema reformaatio tahtoi nostaa diakonian tärkeään asemaan kirkossa ja se pyrki palaamaan Raamatun juurille korostaen kirkon viran luonnetta sanan palveluvirkana, lat. ministerium verbi. Kirjassaan Kirkon Baabelin vankeus, Luther kirjoittaa: Ei pappeus ole oikeastaan muuta kuin sanan palvelusta, sanan, sanon minä, ei lain sanan, vaan evankeliumin. Eikä diakonin tehtävänä ole, niin kuin nykyään on tapana, evankeliumin tai epistolan lukeminen, vaan kirkon varojen jakaminen köyhille, jotta papit vapautuisivat ajallisten huolten taakasta ja voisivat vapaammin omistautua rukoukseen ja sanan palvelukseen, sillä tätä tarkoittaen asetettiin diakonit, niin kuin kerrotaan Ap. t. 6. luvussa. (Cantell 1991, 154.)
9 Luther korosti uskon ja palvelun yhteyttä, joka ei ollut ajatuksena uusi, mutta ollut monesti kadoksissa. Lutherin opetuksesta välittyi sanoma, että ihmisen kaiken toiminnan tuli kohdistua lähimmäisen parhaaksi. (Koskenvesa 2002, 40 41.) Luther opetti kirkon olevan sekä uskon että rakkauden yhteisö (Mannermaa 1991, 45). Kirkon reformaatio ei kuitenkaan päässyt diakonian kohdalla näkyvästi sen ytimeen asti. Lutherin teologia muuntui hänen seuraajiensa käsissä. Philipp Melanchtonin tulkinnan mukaan lähimmäinen oli väline Jumalan rakastamisessa. Melanchtonin oppi ei ollut yhtä dynaaminen kuin Lutherin. Diakoniavastuuta pyrittiin vahvistamaan vaikuttamalla kaupunkien köyhäinavustusjärjestelmiin. Luterilaisuudessa maallinen esivalta ja järjestys toteuttivat parhaiten diakoniavastuuta. Seurakunnat ja kuntalaiset tukivat tätä tehtävää kolehteja keräämällä. (Koskenvesa 2002, 40 41.) Nykymuotoinen diakonia sai alkunsa pietismin pohjalta, johon vaikuttivat 1600-luvun taitteessa Philipp Jacob Spener ja August Hermann Francke (Koskenvesa 2002, 40 41). Spener korosti opetuksessaan yhteistä pappeutta. Spenerin mielestä kristittyjen tuli jumalanpalvelusten lisäksi kokoontua vapaamuotoisempiin hartaustilaisuuksiin ja keskittyä käytännöllisen uskonelämän sekä rakkaudenpalvelun harjoittamiseen. (Hissa 1994, 92). Francke keskittyi evankelioinnin ja lähetyksen sekä uudenlaisten sosiaalisten ja pedagogisten päämäärien luomiseen (Koskenvesa 2002, 42 43). Francke oli erityisesti huolestunut lasten hyvinvoinnista ja hänet tunnetaan orpokodin ja sen yhteydessä olevien laitosten luojana (Hissa 1994, 93). Pietismiläisyyteen kuului henkilökohtainen usko, uudestisyntyminen ja parannuksen teko. Vaikka pietismiä on pidetty individualistisena ajattelutapana, siihen on aina kuulunut myös lähimmäisen huomioon ottaminen. (Koskenvesa 2002, 42 43.) Laajentunut teollistuminen ja kaupungistuminen haastoivat evankelisen diakoniatyön 1800-luvulla. Vanha yhteiskunta oli huolehtinut kärsivistään, mutta uuden ajan myötä kasvavat kaupungit ja taajamat eivät halunneet ottaa enää samalla tavalla vastuuta heikompiosaisistaan. Tässä tilanteessa ennakkoluulottomat papit ja maallikot ottivat heikoimpien puolestapuhujan roolin. Näitä diakonian suunnannäyttäjiä olivat naisdiakonian uranuurtaja Theodor Fliedner. (Koskenvesa 2002, 42 43.) Fliedner neuvotteli virkaveljiensä kanssa diakonissakoulutuksen aloittamisesta, mutta kukaan ei halunnut ryhtyä toimeen. Toinen suunnannäyttäjä oli Johann Hinrich Wichern, joka tähdensi palvelun lisäksi diakonian sosiaalista ja yhteiskunnallista luonnetta. (Hissa 1994, 114, 120.) Tär-
10 keä diakonian tiennäyttäjä oli myös Wilhelm Löhe, joka toimi seurakuntadiakonian hyväksi (Koskenvesa 2002, 42 43). Löhen diakoniaa koskeva ajattelu lähti yhteys- käsitteestä, johtaen järjestettyyn diakoniaan, joka on kirkon toimintaa ja voidaan vain sellaisena ymmärtää (Hissa 1994, 117). 1800-luvun puolen välin jälkeen myös Suomessa koettiin reformaation jälkeisen uudenlaisen diakonian vaikutus. Luterilaisissa kirkoissa kristityn diakoniavastuu toteutui yhteisöllisesti kristillisen esivallan järjestämänä köyhäinhoitona ja sairaalatoimena. Seurakunnissa kerättiin kolehteja niiden tukemiseksi. Kirkkojärjestys ja -laki korostivat yhteisvastuuta diakoniasta. Pietariin perustettiin diakonissalaitos vuonna 1859. Siitä innostuneena leskieverstinna Aurora Karamsin perusti Suomen ensimmäisen diakonissalaitoksen Helsinkiin vuonna 1867. (Koskenvesa 2002, 46 49.) Diakonissakoulutus pohjautui alusta alkaen sairaanhoitajakoulutukseen. Diakonikoulutus on Suomessa diakonissakoulutusta nuorempi. Suomessa diakonikoulutuksen varhaisvaiheessa vuosina 1901 1921, diakoneja koulutettiin Sortavalassa. (Ryökäs 2000, 6-7.) Varsinainen keskustelu seurakuntadiakonian kehittämisestä alkoi Kuopion yleisessä pappeinkokouksessa vuonna 1889. Myöhemmin Kuopiossa ja Porvoossa pidetyissä hiippakuntien synodaalikokouksissa pohdittiin myös seurakuntadiakonian kehittämistä. Senaatti hyväksyi Kuopion ja Turun hiippakuntien diakonaattien viralliset säännöt vuonna 1893. Tuolloin diakonaatti tarkoitti seurakunnan diakonia- ja lähetystoiminnan yleistä järjestämistä. (Koskenvesa 2002, 51.) 1900-luvun alussa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkkolaissa oli vain vähän määräyksiä seurakuntien järjestämästä diakoniasta. Vuonna 1913 pidetyn kirkolliskokouksen jälkeen kirkkolakiin lisättiin maininta kirkkoherrojen velvollisuudesta ottaa tarvittavat diakonit ja diakonissat seurakunnan palvelukseen. Tämä lisäys merkitsi, että Suomen ev.-lut. kirkko tunnusti diakonian virallisesti kirkon omaksi toiminnaksi. Mutta vasta vuoden 1943 kirkolliskokouksen jälkeen kirkkolakiin kirjattiin määräys, että jokaisessa seurakunnassa tuli olla diakonian virka. Ainoastaan varattomat seurakunnat voitiin vapauttaa tästä velvoitteesta. (Koskenvesa 2002, 53.) Saksassa Reininmaan kirkkojärjestys mainitsi diakonaatin jo vuonna 1835 ja tämän myötä Theodor Fliedner alkoi nimittää pastoraalisen keskuksensa työntekijöitä apu-
11 diakoneiksi (Ryökäs 2000, 7). Suomessa diakoniatyöntekijät tekivät työtään teologisesti katsottuna maallikkotyöntekijöinä aina 1900-luvun alun, jonka jälkeen vasta 1950- luvun lopulla kirkon diakoniaseminaarissa virkaa koskevissa kysymyksissä otettiin esille diakoniatyöntekijät. Diakoniapastori John Wikström esitti tuolloin, että diakoniatyöntekijät tulisi vihkiä kirkon virkaan, kuten papeillekin tehtiin. Ajan muuttuessa seurakunnille tuli vaikeuksia määrittää erikseen diakonien ja diakonissojen viroista ja siksi kirkkolakia muutettiin vuoden 1980 alussa siten, että laissa puhutaan diakonian viroista. (Koskenvesa 2002, 55 56.) Vuonna 1986 Suomen ev.lut. kirkon piispainkokous teki päätöksen, joka oli historiallisesti merkittävä. Ensimmäistä kertaa historiassa, se hyväksyi kirkon keskuksen toimeksiannosta kaikille diakoniaopistoille yhteisen diakonissan koulutusammatin opetussuunnitelman. Diakoniakoulutuksen uudistus ei päättynyt 1980-luvulle, vaikka tutkintouudistuksia ei periaatteessa ole uudistettu sittemmin. Koulutuksen toteutustapa on muuttunut ammattikorkeakoulutuksen mukaan tulon myötä. (Ryökäs 2000, 8). Diakonian kehitys 1900-luvulla voidaan jakaa karkeasti kolmeen osaan. Ensin syntyi laitos- ja yhdistysdiakonia, jota tehtiin siellä täällä niiden ihmisten toimesta, jotka kokivat, että Kristus oli heidät kutsunut tekemään työtä lähimmäisten hyväksi. Toinen diakonian kehitysvaihe oli seurakuntadiakonia, joka oli seurakunnan järjestämää ja koko seurakunnan yhteistä, mutta jäi pääsääntöisesti kuitenkin diakoniatyöntekijöiden tehtäväksi. Kolmas vaihe diakoniassa on diakoniaseurakunta, jonka ytimen muodostavat seurakuntalaiset itse. He ovat koko elämänkutsumuksessaan osa seurakuntadiakoniaa, eivät vain tee sitä, vaan elävät itse osana sitä. Diakoniatyöntekijöiden osaksi diakoniaseurakunnassa jää asiantuntijuus ja seurakuntalaisten ohjaus kohti diakoniavastuullista elämää. (Koskenvesa 2002, 56.) 2.2 Diakonia Suomessa Suomen evankelis-luterilainen kirkko ilmaisee diakonian olemuksen kristilliseen uskoon ja rakkauteen perustuvaksi palvelutoimeksi, joka kuuluu kirkon elämään. Jeesus sanoi, ettei Ihmisen Poika tullut palveltavaksi vaan palvelemaan. Diakonia palveluna on yksi kirkon perustuntomerkki. Diakonia etsii, lievittää ja poistaa ihmisten hätää ja kär-
12 simystä. Diakonia toimii myös yhteisen vastuun herättäjänä ja tuo esille epäkohtia. Erityisesti heikoimmassa asemassa olevat ovat kirkon diakonia-avun kohteena sekä ne, jotka ovat muutoin joutuneet kestämättömään elämäntilanteeseen. (Suomen evankelisluterilainen kirkko 1.) Diakoniatyö on luonteeltaan karitatiivista, liturgista ja yhteiskunnallista. Liturginen työ merkitsee lähimmäisen palvelemista jumalanpalveluksen ja hengellisen elämän hoidon kautta. Karitatiivinen työ voi olla sielunhoitoa, kriisiapua, mielenterveystyötä, vammaistyötä, taloudellista avustamista, velkaongelmien selvittelyä, ruokapankkien ylläpitoa, kriminaalija päihdetyötä sekä ihmisiä tukevaa ryhmätoimintaa. Yhteiskunnallinen diakonia on hädän syiden selvittämistä ja yhteiskunnallista vaikuttamista niiden poistamiseksi. (Suomen evankelis-luterilainen kirkko 1.) 2.2.1 Diakoniatyön tehtäviä Diakoniatyöllä on monenlaisia tapoja lähestyä työn sisältöä. Diakonian tehtäväksi nähdään kaikenlaisen hädän lievittäminen, terveydestä huolehtimisesta sielunhoitoon. Diakoniatyö auttaa elämän merkityksen löytämisessä, jolloin on kysymys myös ihmisen ja Jumalan välisestä suhteesta. Diakoniatyön tehtävänä on luoda elämänuskoa sinne, missä vaikeudet, elämää järkyttävät kokemukset, menetykset, sairaudet ja kuolema vievät sitä. Diakoniatyön tehtäviksi on kirjattu muun muassa: 1) Diakoniatyön kehittäminen osana kokonaisvaltaista seurakuntatyötä. Työtä kohdennetaan sinne, missä sitä kipeimmin tarvitaan. Pyrkimys on korjata rakenteita, jotka aiheuttavat avun tarvetta sekä miettiä niitä keinoja, joilla seurakunta voi auttaa avun tarvitsijoita. 2) Avun antaminen suoraan sinne, missä on välitön avun tarve. Diakoniatyössä pyritään yksilöimään apu ja määrittämään avun tarve. Apua voidaan tarjota muun muassa diakoniatyöntekijän vastaanotolla ja kotikäynneillä. 3) Seurakunnan jäsenien rohkaiseminen ottamaan vastuuta lähimmäisistä ja ohjaamaan heitä avun piiriin sekä erilaisiin toimintoihin, joita on tarjolla. 4) Ihmisten ja olemassa olevan henkilöstön kouluttaminen erilaisiin tehtäviin seurakunnan diakoniatyössä. 5) Informaation jakaminen kirkon eri tasoille diakoniatyöstä. Tiedottaminen myös seurakunnan sisä- ja ulkopuolella.
13 6) Yhteistyö sosiaalitoimen ja terveystoimen kanssa, ammatillisella kentällä sekä vapaaehtoisten kanssa. 7) Työn ja toiminnan suunnittelu diakoniatyön johtokunnan kanssa, talousarvion laadinta ja muut hallinnolliset työt. (Pohjolainen 1999, 158 159.) Edellä mainittujen tehtävien lisäksi diakoniatyöntekijä voi toimia esimerkiksi tutkimusja kehitystyössä, sairaanhoitajana, sosiaalityöntekijänä, opetus- ja kasvatustehtävissä, konsulttina, sihteerinä, hallinnossa, työn- tai yksikönjohtajana. Diakoniatyöntekijä on vaitiolovelvollinen työtehtävissään. Diakoniatyöhön liittyy monikulttuurinen ja kansainvälinen osaaminen. Edellä mainittuihin työnkuviin voi liittyä erilaiset tehtävät yksittäisestä asiakkaasta perheeseen tai yhteisöön. (Pohjolainen 1999, 159.) 2.2.2 Diakoniavirka ja työn toteuttajat Seurakunnassa tulee olla kirkkojärjestyksen (KJ 6:9) edellyttämällä tavalla vähintään yksi diakonian virka. Viran kelpoisuusehtona on piispainkokouksen hyväksymä tutkinto, joksi mallijohtosäännössä määritellään diakonissan tai diakonin tutkinto. Tuomiokapituli voi kirkkovaltuuston tai seurakuntaneuvoston anomuksesta vapauttaa seurakunnan enintään viideksi vuodeksi täyttämästä diakonian virkaa. Diakonian viranhaltijoita on Suomessa yksi noin 4000 seurakunnan jäsentä kohti. Suositeltava määrä olisi yksi viranhaltija 3000 seurakuntalaista kohti. Kirkkohallitus on antanut diakonian viranhaltijan mallijohtosäännön. Sen mukaan viranhaltijan tehtävänä on mm. kehittää diakoniatyötä ja tutkia palveluiden tarvetta sekä antaa välitöntä apua sitä tarvitseville. Työ tapahtuu yhteistoiminnassa luottamushenkilöiden ja seurakunnan muiden työntekijöiden kanssa. Esimiehenä on kirkkoherra, seurakunnissa diakoniatyönjohtajuus voi olla delegoitu diakoniajohtajalle tai johtavalle tai vastaavalle diakoniatyöntekijälle. Mallijohtosäännön perusteella seurakunnat laativat tarpeisiin sopivan johtosäännön, jonka kirkkovaltuusto tai seurakuntaneuvosto hyväksyy. Ohjesäännöt voivat siis vaihdella seurakunnittain ja diakonian virkojen painopisteet työnjakopäätösten ja erityistehtävien mukaisesti. (Suomen evankelis-luterilainen kirkko 2.) Vuonna 2005 kirkkohallituksen henkilöstötilaston mukaan diakonian vakinaisessa virassa toimi 1224 henkilöä ja määräaikaisessa virkasuhteessa 224 henkilöä. Kirkon työmarkkinalaitoksen ylläpitämän palvelusuhderekisterin mukaan vuonna 2005 diakonian viroissa toimi 631 diakoniksi ja 323 diakonissaksi opistoasteisesti koulutettua henkilöä
14 sekä AMK-tutkinnolla 128 diakonia ja 117 diakonissaa. Lisäksi diakonianvirkoja hoitaa myös kirkonnuorisotyöntekijöiksi valmistuneita henkilöitä. (Ala-Kokkila, henkilökohtainen tiedonanto 28.8.2006.) Diakoniatyön olennainen piirre on pyrkimys auttaa ihmistä kokonaisvaltaisesti. Diakoniatyötä toteuttavat käytännössä diakoniatyöntekijöiden lisäksi myös muut seurakunnan virkahenkilöt sekä vapaaehtoiset. Jokainen seurakuntalainen on kutsuttu huolehtimaan toinen toisestaan. Diakoniaseurakunnan toteuttaminen ja toteutuminen on myös viranhaltijalle haaste. 2.2.3 Diakoniatyön eri painotukset lähihistoriassa Seurakuntadiakonialla on kansainvälisesti harvinaisen vahva asema Suomessa. Diakoniakoulutuksen taustalla oli lähinnä Saksasta laitosdiakonian mallien mukainen sairaanhoitoon painottuva diakonissakoulutus. Mallissa käytäntönä oli se, että diakonissalaitos koulutti. Näistä laitoksen viranhaltijoista osa lähetettiin työntekijöiksi seurakuntiin. Suomessa vakiintui 1950-luvulla käytäntö, jossa laitokset kouluttavat, mutta virat olivat seurakunnissa. Tuolloin oli tavallista, että kunta ja seurakunta maksoivat, lähinnä kiertävänä kotisairaanhoitaja, toimineen diakonissan palkan yhdessä. (Malkavaara 2006, 32.) Vanha diakonia oli ollut sekoitus hyväntekeväisyyttä, yhteiskuntarauhan turvaamiseen pyrkivää toimintaa ja kristillistä mielenlaatua. Uusi diakoninen linja seurasi sosiaalipolitiikkaa, josta oli nyt tullut kansakunnan eheyttämisen väline eri tavoin kuin ennen. Tämä sosiaalinen painotus oli erityisen vahvaa välittömästi sodan jälkeen 1945-48. Yksilöihin painottuva välittömän palvelun toimintanäky, ns. karitatiivinen diakonia, voitti kuitenkin toistaiseksi yhteiskunnallisen vaikuttamisen linjan. (Malkavaara 2006, 33.) Seurakuntaopisto Järvenpäässä sai kirkolta 1950-luvun alussa tehtäväksi luoda uuden, sosiaalityön pohjalle rakentuvan koulutuksen. Aluksi Järvenpään diakonien oli kuitenkin melko vaikeaa saada virkoja seurakunnissa. Diakonikoulutus aloitettiin Helsingissä ja Pieksämäellä 1960-luvun lopulla, ja vähitellen diakonit toimivat seurakunnissa siinä missä diakonissakoulutuksenkin saaneet. (Malkavaara 2006, 33.)
15 Diakonia-alalla lähti voimakas koulutusuudistus käyntiin 1980-luvun lopulla. Piispainkokouksen päätöksellä v. 1986 yhtenäistettiin diakonian opetus. Tämä opistotasoinen koulutus kulki kohti ammattikorkeakoulua. Suomessa päädyttiin nykyiseen Diakoniaammattikorkeakouluverkostoon vuonna 2000. Verrattuna opistotasoiseen koulutukseen, ammattikorkeakoulun opetus on monipuolisempaa. Koulutuksessa korostuu oppilaslähtöisyys, oppimisen prosessi sekä tutkiva ja kehittävä työote. (Ryökäs 2000, 8 11.) Tämä koulutus on tuottanut ammatillista pätevyyttä ja opettanut menetelmiä pätevyyden hankkimiseksi. Kuitenkin ristiriita kirkon työhön valmistumisessa on nähty siinä, että opiskelijat kehittävät itseään, mutta eivät niinkään hakeudu kirkon palvelukseen (Ryökäs 2000, 15). Tarkoittaako tämä sitä, että valmistuvien kirkollinen identiteetti jää kuitenkin heikoksi? Parhaillaan käynnissä oleva diakonaattikeskustelu ottaa esille diakoniaviranhaltijan pätevyyteen kuuluvia tehtäviä. Kaikki kirkon jäsenet ovat kirkon työntekijöitä yleisen pappeuden kautta. Kaikilla kirkon erityisen viran haltijoilla on tehtävänä sanoin ja teoin välittää evankeliumia. Tähän näkemykseen liittyy kiinteästi myös opetuksen ja saarnaamisen tehtävä, koska tehtävä on osa kirkon julistuksen virkaa. (Ryökäs 2000, 29.) 2.2.4 Palveluyhteiskunnan muutos ja diakonia Globalisaatio ja uusliberalistinen markkinaehtoinen ajattelu on laittanut suomalaisen sosiaalipolitiikan murrokseen. Julkinen hallinto on uudelleen järjestänyt ja järjestämässä palveluiden tuottamista eikä aina parempaan suuntaan. Hyvinvointivaltion rapautuminen heijastuu myös diakoniatyöhön. (Malkavaara 2006, 35.) Diakoniatyön piirissä on haluttu korostaa, ettei sen tehtävänä ole olla jatkeena yhteiskunnan hyvinvointipalveluille. Syksyn 2005 diakoniatyöntekijöiden päivien osallistujille tehdyn kyselyn tulokset kertoivat, että diakoniatyöntekijöiden työssä eniten on lisääntynyt yhteistoiminta sosiaalitoimen kanssa. Seurakuntien diakoniatyöstä on tullut vähitellen luonteva kumppani kuntien sosiaalitoimelle. Asiakkuuksissa yhteistyö on koskenut erityisesti vaikeimmin syrjäytyneitä ja hankalimmassa taloudellisessa tilanteessa eläviä vanhustenhuollon lisäksi. (Malkavaara 2006, 36.)
16 Työssä ovat lisääntyneet kyselyn mukaan eniten myös hallinnolliset tehtävät, sielunhoito, vapaaehtoistyön järjestäminen, perhetyö, kriisityö ja messuissa avustaminen. Malkavaaran näkemyksen mukaan diakoniatyön painotukset vaihtelevat melko paljon seurakunnasta riippuen. Toisissa seurakunnissa diakoniatyö on niveltynyt seurakunnan hengelliseen työhön, jolloin sielunhoito ja jumalanpalvelustehtävät painottuvat. Toisissa seurakunnissa diakoniatyö keskittyy kriisiasiakkaisiin, vaikeimmin syrjäytyneihin ja taloudelliseen avustamiseen. (Malkavaara 2006, 37.) Seurakuntien diakoniatyö näyttää yhteistyökumppanin roolissaan olevan käytännössä yksi palveluntuottaja yhä monimuotoistuvammassa palvelujärjestelmässä. Yhteistyön laatu ei perustu sopimuksiin, vaan se on luonteeltaan samalla paikkakunnalla toimivien ammattilaisten keskinäistä vuorovaikutusta, joka koskee yhteisiä asiakkaita. Kirkon diakoniatyöllä on vaarana sopeutua osaksi kunnallista palvelujärjestelmää. (Malkavaara 2006, 37.) 2.3 Valtakunnallinen diakoniastrategia Vuosituhannen vaihteessa monissa yhteisöissä käynnistyi tulevaisuuteen suuntautuva strateginen suunnittelu. Tämän tarkoituksena on linjata toimintaa ottaen huomioon uuden vuosituhannen mukanaan tuomat haasteet. Suomen evankelis-luterilainen kirkko on myös saanut ensimmäistä kertaa oman strategian koskien diakoniaa ja yhteiskuntavastuuta. Kirkon ja diakonia- ja yhteiskuntatyön toimikunnan laatima strategia sai nimen: Vastuun ja osallisuuden yhteisö diakonian ja yhteiskuntatyön linja 2010. Tämän kirkkohallitus hyväksyi 2003. (Veikkola 2003, 4.) 2.3.1 Strategian määrittelyä 1. Diakonia ja yhteiskunnallinen vastuu kuuluvat osana kirkon perustehtävään ja jokaiseen seurakuntaan. 2. Diakonia ja yhteiskuntatyö eroavat tavoiltaan toteuttaa huolenpitoa lähimmäisistä. Niiden yhteinen tekijä on yhteiskuntaan vaikuttaminen. Siksi niitä voidaan tarkastella yhdessä.
17 3. Kirkon diakoniatyössä toimitaan vaikeuksissa olevan ihmisen kokonaisvaltaiseksi auttamiseksi. Siihen kuuluu hengellinen, henkinen, aineellinen ja sosiaalinen tukeminen, yhteiskunnallinen vaikuttaminen, diakoniakasvatus sekä ihmisen vastuullisuuden ja omaehtoisen toimintakyvyn tukeminen. 4. Diakoniaa kirkko toteuttaa valtakunnallisella, alueellisella ja paikallisella tasolla vuorovaikutuksessa yhteiskunnan eri toimijoiden kanssa, mutta ei osana niitä. 5. Yhteiskuntatyön puolella kirkko osallistuu arvokeskusteluun ja pyrkii vaikuttamaan yhteiskunnan rakenteisiin ja yhteisöihin ihmisarvon, oikeudenmukaisuuden, rauhan ja ympäristövastuun toteutumiseksi. 6. kansainvälisessä diakoniassa kirkon tehtävä on nostaa tietoisuuteen maailman laajuinen köyhyys ja ihmisten hätä ja suunnata voimavaroja niiden syiden lieventämiseen ja poistamiseen. 7. Eri diakonialaitokset, -säätiöt, ja -järjestöt toimivat itsenäisesti kirkon diakoniaa toteuttavina tahoina ja tuottavat palveluja ihmisten terveyden ja hyvinvoinnin edistämiseksi. (Veikkola 2003, 28.) 2.3.2 Yhteiskunnan muutokset luomassa tarvetta strategiseen suunnitteluun Yhteiskuntamme globalisaatio on ollut merkittävänä tekijänä toimintaympäristömme muuttumisessa. Kansainvälinen vuorovaikutus ja yhteistyö ovat lisääntyneet taloudellisella, poliittisella, sosiaalisella ja kulttuurillisella tasolla. Euroopan unionin sisällä tapahtuva integraatio tuo monenlaisia paineita jäsenmailleen. Lisääntyvä monikulttuurisuus ja kansainvälisyys luovat osaltaan tarvetta diakonian ja yhteiskuntatyön kentän suunnitelmalliseen tulevaisuuden visiointiin. (Veikkola 2003, 29 30.) Myös kirkko on nähnyt tarpeelliseksi suunnitella diakonia- ja yhteiskuntatyötään vastaamaan rakennemuutoksen haasteisiin. Teknologia kehittyy vauhdilla ja tuo mukanaan lisää tietoutta ja vaatimuksia pysyä kehityksessä mukana. Suomalaisessa työelämässä ovat lisääntyneet vuorovaikutuksellisuus ja tiimityö, sen sijaan työvoiman tarve on vähentynyt. Työllisyys on hitaasti paranemassa, mutta työvoiman tarjonta ja kysyntä eivät kohtaa kovin hyvin toisiaan. (Veikkola 2003, 30 31.)
18 Köyhyys ja syrjäytyminen eivät ole väistymässä, vaikka yhteiskuntamme vaurastuu. Yhteiskunnan polarisoituminen ja työelämän muutos ovat tuoneet mukanaan ihmisten syrjäytymistä ja toimeentulovaikeuksia. Koulutusjärjestelmämme on muutostilassa ja kilpailu koulutusalalla kiristyy. Oman yhteiskuntamme lapset ja nuoret voivat pahoin. Suuri osa lapsista jää vaille riittävää huolenpitoa ja rakkautta. Kodeissa lisääntyneet ristiriidat heijastavat lasten hyvinvointiin ja mielenterveyteen. Väestöryhmässämme ikääntyneiden osuus on koko ajan kasvamassa ja se tuo yhteiskunnallemme suuria haasteita. Ikärakenteen muutos lisää paineita toimeentuloturvan sekä terveys- ja sosiaalipalvelujen akselilla. Vanhusväestön hoitopaikoista ja avohoidosta on jo puutetta. (Veikkola 2003, 32 33.) Ihmisten elämäntapojen muutos on aiheuttanut mm. ympäristöarvojen voimistumista. Ilmastonmuutos, vesien saastuminen ja metsien väheneminen ovat ympäristönsuojelullisesti huomioitavia asioita. Individualistinen elämäntapa ja yksilöllisyyden korostus voimistuvat aiheuttaen yhteisöllisen huolenpidon ja auttamisen vähenemistä. Nykyyhteiskunnassa jokaisen odotetaan olevan oman onnensa seppä. Päihde- ja huumausaineongelmat ovat kasvava osa ongelmakentässämme, samoin kuin muuttunut rikollisuus tuo mukanaan väkivallan uhkaa ja turvattomuuden tunnetta. (Veikkola 2003, 33 34.) Kirkon muutoksia tarkasteltaessa on huomioitava, että postmodernin yhteiskuntamme individualistinen korostus murentaa sitä yhtenäiskulttuuria, jossa kirkolla oli itsestäänselvyytenä oma paikkansa nk. kansankirkkona. Uskonnollisia perinteitä arvostetaan edelleen, mutta niihin ei sitouduta enää kuten aiemmin. Osallistuminen seurakuntaelämään on niin ikään vähenemässä. (Veikkola 2003, 34.) Kirkon taloudellinen tilanne on heikkenemässä. Monet muuttotappioiset seurakunnat ovat jo vaikeuksissa. Tähän on yritetty keksiä ratkaisua alueellisella yhteistyöllä ja seurakuntien yhdistämisellä. Yksilöllisyys on pureutunut uskontoonkin. Ihmiset haluavat myös uskonnon alueella kokea elämyksiä ja hyvänolon tunnetta. Nykyään kirkko painottaa perinteisen kristinuskon tulkinnan ohella myös kirkon sanoman ajankohtaisuutta ja kontekstuaalisuutta. Kirkon ääntä halutaan kuulla sosiaalieettisissä kysymyksissä. Kirkon diakonia vahvistuu seurakunnan keskeiseksi tehtäväksi ja diakoniatyöntekijöiden ammatillisuus korostuu. Heidän odotetaan toimivan osana yhteiskunnan sosiaaliturvajärjestelmää. (Veikkola 2003, 35.)
19 Kirkkojen välinen ekumenia voimistuu ja kirkkojen väliset raja-aidat madaltuvat. Ekumenia ja sen tuoma vuorovaikutus vahvistaa kirkkojen omaa identiteettiä. Ihmisen oma uskonnollinen ja eettinen etsintä voimistuu ja kanavoituu kirkkoon. Uskonto on arkipäiväistymässä ja se koskettaa keskusteluissa arkielämää saaden tilaa tiedotusvälineissä, mutta silti organisaationa kirkko kiinnostaa ihmisiä vähemmän. (Veikkola 2003, 35 36.) 2.3.3 Kohti vastuun ja osallisuuden yhteisöä Tiivistettynä kirkon diakonia ja yhteiskuntatyön visiota on Vastuun ja osallisuuden yhteisö. Visio merkitsee kirkon diakonia ja yhteiskuntatyön kautta kirkon kasvamista kohti vastuullista ja osallistuvaa yhteisöä. Visiossa kirkko pyrkii vaikuttamaan yhteiskuntaan niin, että niin että siinä kehittyisi omia vastuun ja osallisuuden yhteisöjä. Kirkkohallitus on hyväksynyt Suomen evankelis-luterilaisen kirkon viralliseksi visioksi Läsnäolon kirkko ja Vastuun ja osallisuuden yhteisö liittyy siihen. (Veikkola 2003, 41.) Kirkon diakonian ja yhteiskuntatyön päätavoitteet: 1. Lähimmäis- ja yhteiskuntavastuun syventäminen 2. Diakoniaseurakunnan rakentaminen 3. Osallisuuden vahvistaminen 4. Turvaverkkojen rakentaminen ja lujittaminen 5. Kestävän kehityksen tukeminen (Veikkola 2003, 41.) Kirkon diakoniastrategian kehitystavoitteisiin kuuluu pyrkimys vahvistaa yhteiskunnan eheyttä, ihmisyyden sekä keskinäisen huolenpidon ja kestävän elämäntavan toteuttamista. Kirkko haluaa olla tukemassa suomalaisen yhteiskunnan kehittämistä hyvinvointiyhteiskuntana ja edistämässä kansainvälistä ekumeniaa kirkkojen välillä. Kirkko pyrkii olemaan diakonia ja yhteiskuntatyön virkojen vastuun ja sisällön rikastuttajana. Se huolehtii rekrytoinnin ja työyhteisöjen kehittämisen sekä resurssien riittävyydestä. Kirkko pyrkii kouluttamaan ajanmukaista ja pätevää henkilökuntaa. (Veikkola 2003, 48 51.)
20 3 KESKEISIÄ KÄSITTEITÄ 3.1 Ydinosaaminen Ydinosaaminen muodostuu sanoista ydin ja osaaminen. Ydin tarkoittaa sisintä, keskeisintä ja tärkeintä, ammattiin liittyvä osaaminen puolestaan asiantuntemusta ja ammattitaitoa (Nurmi 1998, 37, 1306). Työterveyslaitoksen tiedotteessa käsite onkin määritelty keskeisimmäksi työtehtävässä tarvittavaksi ammattitaidoksi. Siihen sisältyvät ammattisidonnaisten tietojen ja taitojen lisäksi myös erityispätevyydet, kuten tieteenalan tietopohja tai kyky ratkaista ammatissa kohdattavia ongelmia. (Työterveyslaitos 2003.) Sosiaalialan amk-koulutuksen verkoston raportissa sosionomin ydinosaaminen rakentuu sisällöllisestä ja taidollisesta elementistä. Sisällöllinen osio kuvaa ydinosaamisen käsitteellisen ja sisällöllisen puolen sekä työn tekemisen välineitä. Ydintaidot ovat puolestaan konkreettisia asioita, joilla ydinosaamisen sisältö tuodaan esiin. (Borgman, Dal Maso, Hakonen, Honkakoski, & Lyhty 2002, 7.) Tässä tutkimuksessa ydinosaamisella tarkoitetaan keskeisintä ammattitaitoa, joka on pysyvää työalasta riippumatta. Se sisältää niitä olennaisimpia taitoja ja ominaisuuksia, joita diakoniatyöntekijältä vaaditaan. Sosionomin ydinosaamisraportissa määritettiin myös ydinosaamisen ja erityisosaamisen suhdetta. Erityisosaaminen on koulutuksen suuntautumisella valittua ja voi vaihdella asiakasryhmästä riippuen. (Borgman ym. 2002, 20 21.) 3.2 Kirkollinen ammatti-identiteetti Maarit Heusala on tutkinut ammatti-identiteetin rakentumista. Ammatti-identiteetti muodostuu sekä henkilökohtaisella että yhteisöllisellä tasolla. Yhteisöllinen taso jakautuu vielä kolmeen tekijään: oppilaitos, työyhteisö ja ammattikunta. Ammatti-identiteetti rakentuu toiminnan ja käytännön tiedon lisääntymisen kautta. Se on osa ihmisen persoonaa, ja se kehittyy prosessina iän myötä. Ammatti-identiteetin muodostumiseen tar-
21 vitaan sisäinen innoittaja, kutsumus, mutta sitä tukee myös ulkonainen symboliikka, kuten virkapukeutuminen. (Heusala 2004, 30 31.) Kirkollinen tarkoittaa kirkkoon kuuluvaa ja sitä koskevaa (Nurmi 1998, 379). Kaikkia kirkon hengellisiä työntekijöitä koskee sitoutuminen kirkon tunnustukseen ja symboliikkaan. Heusala toteaa raportissaan kirkollisen eroavan ei-kirkollisesta nimenomaan siinä, että kirkon työtä tehdään kristillisestä sanomasta käsin. (Heusala 2004, 31.) Tässä tutkimuksessa kirkollinen ammatti-identiteetti rakentuu edellä määritellyistä aineksista. Se on osa ihmisen kokonaisuutta, ja se muovautuu iän ja kokemuksen myötä erilaisten sisäisten ja ulkoisten tekijöiden vaikutuksesta. Kirkollisuus tarkoittaa sitoutumista Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon. 3.3 Sielunhoito Perinteisesti kristillisen kirkon piirissä sielunhoidon on nähty toimivan neljällä osaalueella. Ensimmäinen käsittelee psyykkisiä vaikeuksia ihmisen kohdatessa kriisejä. Toinen selvittelee kuolemaa ja kärsimystä koskevia kysymyksiä. Kolmas alue liittyy moraalisiin ongelmiin ja ihmisen vastuuseen Jumalan edessä itsestään ja lähimmäisistään. Neljäs tehtävä on toimia hengellisenä ohjaajana syventämässä ohjattavan uskonnollista vakaumusta. Auttamisvälineinä on käytetty katumusta ja rippiä. Tänä päivänä edellä mainitusta listasta sielunhoidossa nähdään korostuvan sosiaaliset ja psyykkiset tekijät. (Kettunen 2001, 74 75.) Diakoniatyöntekijät painottavat sielunhoitokäsityksen kaksijakoisuutta perustuen asiakastyön käytännössä. Asiakaskohtaamisissa on käsitelty kysymyksiä elämän tarkoituksesta ja hengellisestä elämästä. Asiakkaalle on myös annettu hengellistä tukea. Tälle kohtaamistavalle on annettu käsite: hengellinen sielunhoito. (Kettunen 2001, 75.) Toisaalta asiakkaan kokemuksen mukaan mitkä tahansa asiat, jossa apua hakeva tulee kohdatuksi ja autetuksi voivat merkitä hänelle sielunhoitoa. Tällöin ei välttämättä käsitellä lainkaan hengellisiä kysymyksiä. Näin ollen korostuu merkitys ja kokemus välittämisestä. Tämä tapa käsitellä sielunhoitoa nimetään käsitteellä intentionaalinen sielun-
22 hoito. Kettusen mukaan edellä mainitussa tavassa auttaminen on riippuvaista autettavan ja auttajan välisestä suhteesta. (Kettunen 2001, 75 77.) Ratkaiseva ero psykoterapian ja sielunhoidon välillä on siinä, että sielunhoito tarkastelee ihmisen olemassaoloa uskon ulottuvuudesta käsin. Sen sijaan psykoterapia ei perusta toimintaansa Jumalan ilmoitukseen, vaan tieteelliseen käsitejärjestelmään. Sekä sielunhoidossa että psykoterapiassa on tärkeää, että ihminen on kosketuksessa oman itsensä kanssa; ihminen on vastuussa omasta käyttäytymisestään. Ihmisellä on myös tarve jakaa syvimpiä emotionaalisia kokemuksiaan toisten kanssa. (Sainio 1987, 41.) Erityinen piirre sielunhoidolle on pelastuskäsitys. Raamatun ihmiskäsityksen mukaan ihmisen pelastus on hänen perimmäinen päämääränsä. Jeesuksen toiminta voi olla esikuvana meille sielunhoitosuhteessa. Jeesus ei vältellyt hankalaakaan aihetta, vaan meni suoraan asiaan. Kristus opetti, että totuus tekee vapaaksi. Kärsimys kuuluu elämään, emmekä voi välttyä siltä. Minun armossani on sinulle kyllin; sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa. (2. Kor. 12:9). Vaikka Jeesus ei suoranaisesti kytke sairautta ja syntiä toisiinsa, liittyy usein parantumiseen syntien anteeksi antaminen ja jumalasuhteen eheytyminen. (Sainio 1987, 50.) Raamatun ihmiskäsitys määrittää ihmisen tehtävän ja tarkoituksen suhteessa Jumalaan. Jumala on sanassaan ilmoittanut, miten ihminen pystyy elämään onnellisena. Elävä suhde Jumalaan, jonka käsissä elämämme on, itsensä arvostaminen Jumalan rakkauden kohteena sekä myös lähimmäisen oikeus tähän rakkauteen kuuluvat eheään ihmiskuvaan. Vastuu oman elämästä ja lähimmäisen kunnioittaminen kumpuavat myös tästä perusajatuksesta. Pysyäkseen tasapainossa jokaisen ihmisen on löydettävä oma paikkansa tässä luomakunnassa ja nähtävä se tehtävä, mihin Jumala on hänet luonut. (Sainio 1987, 60.)
23 4 SOSIONOMIN YDINOSAAMISRAPORTTI Työmme lähtökohtana oli Sosionomin (AMK) ydinosaamisraportti, jossa jäsennellään sosionomin ydinosaamista ja erityisosaamista. Ydinosaaminen jaetaan ydinosaamiseen ja ydintaitoihin. Ydinosaamisessa on kuusi osa-aluetta ja ydintaidoissa puolestaan neljä. (Ks. LIITE 3.) Erityisosaamisessa on lueteltu toimintakenttään liittyviä asioita, joita sosionomin tulee työssään hallita. 4.1 Sosionomin ydinosaaminen 1. Yhteiskunnallinen tietoisuus ja vaikuttaminen: Sosionomin ydinosaamiseen kuuluu yhteiskuntasidonnaisuus. Työnsä avulla sosionomi pyrkii vaikuttamaan yhteiskunnallisiin ja yhteisöllisiin toimintaedellytyksiin. Sosionomin työkenttään yhteiskunnassa kuuluvat ihmisen oman osallisuuden edistäminen ja mielekkään elämän mahdollisuuksien löytäminen. Sosionomi suhtautuu työhönsä realistisesti. Työtä tulee mukauttaa sitä mukaa, kun se yhteiskunnassa on mahdollista. Vastuullisuuteen kuuluu vastuu yhteiskunnan syrjäyttämistä, joiden elämä ja subjektius ovat uhattuina. Sosionomi tarkastelee yhteiskuntaa heikompiosaisten näkökulmasta käsin. (Borgman ym. 2002, 9.) 2. Sosiokulttuurinen osaaminen: Sosiokulttuurin tuntemus on osa sosionomin ydinosaamista. Hän ymmärtää yksilön kulttuurillisen merkityksen. Kulttuurillisessa kehyksessä ihminen nähdään toimijana, kansalaisena ja keskinäisen vuorovaikutuksen tekijänä. Sosionomi toimii kansalaisten voimavaraistajana ja valtaistajana kohdatessaan syrjäytymisuhan alaisia ja marginaaliryhmään kuuluvia kansalaisia. Sosionomi auttaa ihmistä olemaan oman elämänsä toteuttaja ja inhimillisen elämän ylläpitäjä. Sosiokulttuurisessa kontekstissa toimiva sosionomi toimii jatkuvasti omien ammattikäytäntöjensä kehittäjänä. (Borgman ym. 2002, 10.) 3. Kasvun, arkielämän ja sosiaalisen toimintakyvyn tukeminen: Sosionomi tukee ihmistä hänen kasvussaan, arkielämässään ja toimintakyvyssään. Sosionomin työn lähtökohtana on asiakkaan elämäntilanteessa ja arjessa olevien toiminnallisten ja rakenteellisten esteiden vähentäminen ja poistaminen. Sosionomin työssä on tärkeää muistaa
24 kunnioittaa asiakasta hänen oman elämänsä asiantuntijana. Sosionomi osaa tavoitteellistaa työnsä asiakkaan tarpeista lähteväksi niin, että tämän voimavarat ja vahvuudet tulevat huomioiduiksi. Sosionomin työn tavoitteena on tukea ihmistä selviytymään arjestaan itsenäisesti. (Borgman ym. 2002, 11.) 4. Toimintaympäristön tunteminen ja palvelujen kehittäminen: Sosionomi tuntee toimintaympäristönsä ja sen tuottamat palvelut hyvin ja osaa niiden pohjalta työskennellä tavoitteellisesti. Hän tunnistaa myös yhteiskunnan kehitykseen vaikuttavat tekijät ja osaa etsiä vaihtoehtoisia palvelumuotoja yhteiskunnassa kulloinkin vallitsevien olosuhteiden mukaan. Sosionomin ydinosaamiseen kuuluu kyky priorisoida toimintoja resurssien kaventuessa. Sosionomi tuntee eettiset lähtökohdat yritystoiminnassa. (Borgman ym. 2002, 12.) 5. Tiedollinen ja eettinen osaaminen: Sosionomin tiedolliseen ja eettiseen osaamiseen kuuluu monipuolisen tietoperustan omaaminen, joka on edellytys menestykselliseen työn tekemiseen. Hänen työssään sekä menestyksellinen että kokemuksellinen tieto on tärkeää. Sosionomilla on hyvät tiedonhankinnalliset taidot ja hän osaa myös käyttää niitä oikein. Sosionomi arvottaa tietoa eli tarkastelee sitä näkemyksellisesti ja eettisesti. Hänelle on oleellista eettinen harkintakyky sekä vastuullinen - ennen kaikkea asiakaslähtöinen - toiminta. Sosionomilla on kyky tehdä loogisia päätöksiä ja perustella ne eettisesti oikein. Hän pyrkii myös verkostoitumaan tavoitteellisesti. (Borgman ym. 2002, 13 14.) 6. Menetelmällinen osaaminen: Ihmiskäsitykset, teoriat ja sosiaalityön eri menetelmät ovat osa sosionomin ydintaitoja. Hän osaa soveltaa työnsä eri menetelmiä tilanne- ja yksilösidonnaisesti. Sosionomi ymmärtää luovuuden merkityksen, joka on sidoksissa elämän mielekkyyden kokemukseen. Sosionomi osaa kohdata sairautta ja kärsimystä ammatillisesti. Hän osaa tuoda esiin oman näkemyksensä selkeästi ja perustellusti. (Borgman ym. 2002, 14 15.)
25 4.2 Sosionomin ydintaidot 1. Vuorovaikutus-, viestintä- ja kanssakulkemisen taito: Sosionomi tietää, että vuorovaikutuksessa ensisijainen merkitys on kuuntelemisen taidolla ja sen jälkeen puhumisen ja toiminnan taidoilla. Sosionomi on kanssakulkija, joka tunnistaa läheisyyden, tukemisen ja tarvittavan etäisyyden tarpeet asiakkaassa. Sosionomi tunnistaa tilanneherkkyyden ja kontekstin, jossa ihminen elää. (Borgman ym. 2002, 15.) 2. Reflektointitaidot: Oleellista sosionomin työssä on pyrkiä arvioivaan, tietoiseen ja tavoitteelliseen toiminnan kehittämiseen moniammatillisesti muiden kanssa. Hänen ammatillisuuteensa kuuluu oman työn kriittisen arvioinnin osaaminen. (Borgman ym. 2002, 16.) 3. Työyhteisö-, organisointi- ja johtamistaidot: Sosionomin ydintaitoihin lukeutuu oma sitoutunut ja motivoitunut työskentely työyhteisössä. Sosionomi käyttää moraalista vastuutaan ja valtaansa oikein. Hän kykenee organisoimaan työtään sekä toimimaan moniammatillissa ja -kulttuurillisissa auttamisverkostoissa. (Borgman ym. 2002, 16.) 4. Tutkimisen- ja kehittämisen taidot: Tutkiva, arvioiva ja kehittävä työote on osa sosionomin tavoitteellista asiakastyötä ammattikäytännön ja alueellisen kehittämisen tarpeisiin nähden. Sosionomi havainnoi jatkuvasti ympäristöään ja huomioi tarpeita alansa tutkimukseen ja kehittämisvalmiuksien ylläpitoon. Sosionomi osaa tarvittaessa tehdä kartoituksia, selvityksiä sekä muita kehittämissuunnitelmaan tarvittavia katsauksia. (Borgman ym. 2002, 17.)
26 5 AIEMMIN TUTKITTUA 5.1 Hengellisyys ja diakoniatyöntekijän ammatti-identiteetti Jorma Purhosen tekemä kaksiosainen opinnäytetyö käsittelee diakoniatyöntekijän ammatti-identiteettiä ja hengellisyyttä. Tutkimuksensa ensimmäisessä osassa Purhonen on selvittänyt diakoniatyöntekijöiden kirkollisen ammatti-identiteetin määritelmää ja muodostumista aiempien tutkimusten, kirkon julkaisujen, aiheeseen liittyvän kirjallisuuden sekä diakoniatyöntekijöille itselleen suunnatun kyselyn avulla. Purhonen on tutkimuksessaan vertaillut myös yhtäläisyyksiä ja eroja diakoniatyöntekijän ja sosiaalityöntekijän työssä. Toisessa osassa Purhosen tutkimus käsitteli uskonnon ja hengellisyyden merkitystä diakoniatyöntekijöiden työssä ja elämässä heidän omasta näkökulmastaan käsin. (Purhonen 2005, 2.) Purhosen opinnäytetyön teoriatiedon ja työelämän kartoituksen tarkoituksena on kannustaa työelämän edustajia, mutta myös Diakonia-ammattikorkeakoulun opettajia ja päättäjiä pohtimaan millaisia kirkon ammattilaisia työelämä haluaa ja millaisia diakoniatyöntekijöitä koulu haluaa tulevaisuudessa kasvattaa. (Purhonen 2005, 2.) Purhosen tutkimuksen päätuloksena diakoniatyöntekijän ammatti-identiteetin muodostumisessa, ilmeni, että ammatti-identiteetti kehittyy ajan myötä. Koulutuksen vaikutusta ammatti-identiteetin kehittymisessä korostettiin suurimpana tekijänä diakoniatyöntekijöiden keskuudessa. (Purhonen 2005, 2.) Ammatti-identiteetti määritellään Purhosen tutkimuksessa rakentuvan ihmisen kokonais-identiteetin osa-alueesta, joka muuttuu läpi elämän. Näin ollen se on vain yksi osa ihmisen sosiaalista identiteettiä. Tutkimuksessa esiin tulevan identiteettiteorian mukaan identiteetti on jatkuvasti muuttuva, mutta muutosprosesseihin tulee kuulua erillisyyden, jatkuvuuden ja itsekunnioituksen periaatteita tai muutoin seurauksena voi olla identiteettikriisi. (Purhonen 2005, 32.) Purhosen tutkimuksesta ilmenee, että diakoniatyöntekijän ammatti-identiteetin olennaisin osa tai tunnusmerkki on kristinusko. Tutkimuksessa todettiin, että yhteiskunnan suh-