MONITIETEISET MAASEUTUOPINNOT Rural Studies Muutoksen maaseutu Artikkelikokoelma
Muutoksen maaseutu Artikkelikokoelma Koonneet Torsti Hyyryläinen ja Hannu Katajamäki Mikkeli 18.11.2002
Monitieteiset maaseutuopinnot Rural Studies -verkosto www.mtkk.helsinki.fi/rural Julkaisija ISBN Taitto ja ulkoasu Helsingin yliopisto Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskus Lönnrotinkatu 3 5 50100 MIKKELI puh. (015) 20 231 faksi (015) 2023 300 hy-mikkeli@helsinki.fi www.mtkk.helsinki.fi 952 10 0391 X (pdf) Artikkelikokoelma on julkaistu pdf-tiedostona osoitteessa www.mtkk.helsinki.fi/rural/liitteet/kokoelma.pdf Anne Hytönen 4 Rural Studies Monitieteiset maaseutuopinnot
Sisältö: Esipuhe... 7 ERILAISTUVAT MAASEUDUT Suomen maaseudun evoluutio... 11 Hannu Katajamäki Pyhtää ja kolmas aalto... 19 Klaus Helkama Eurooppalaisten maaseutujen muutos... 25 Toivo Muilu Maaseudun palvelurakenteen muutos... 33 Ilkka Lehtola Hyvän viljelijyyden kulttuurinen malli ja ympäristökysymys... 42 Tiina Silvasti KEHITTÄMISPOLITIIKAT JA MAASEUTU Yhdentävän maaseutupolitiikan eurooppalainen tausta... 55 Pentti Malinen Maaseutupolitiikan järjestelmä Suomessa... 70 Eero Uusitalo Aluekeskuspolitiikka ja muut yhdentävän maaseutupolitiikan esteet Suomessa... 81 Olli Rosenqvist Arviointi ja maaseutupolitiikka... 91 Reijo Keränen Hallinnosta hallintaan: paikallisen kehittämispolitiikan muuttuvat piirteet... 104 Petri Kahila Maatalouspolitiikan kehitys ja poliittis-taloudellinen toimintaympäristö... 115 Jukka Kola 5 Rural Studies Monitieteiset maaseutuopinnot
MAASEUTU JA KAUPUNKI Suomalaisten maaseutukuvat... 139 Vesa Rouhiainen Neljä mallia kaupungin ja maaseudun välisestä suhteesta... 151 Petri Kahila & Antti Saartenoja YHTEISÖLLISYYS MAASEUDUN KEHITTÄMISESSÄ Kylätoiminnan perinne sosiaalisena pääomana... 163 Torsti Hyyryläinen Sosiaalinen pääoma ja paikallinen kehittäminen... 170 Torsti Hyyryläinen & Pertti Rannikko MAASEUTUTUTKIMUKSEN TEEMOJA Maaseudun pienalueisiin kohdistuneet tutkimukset Suomessa... 187 Kari Leinamo Suomalainen maaseutututkimus 1980 2000... 195 Pirjo Siiskonen Naiset ja maaseutu: tutkimussuuntauksia... 209 Maarit Sireni Ruoka liikkeessä... 216 Tiina Silvasti & Tuija Mononen Sosiaalisen ja ekologisen kestävyyden yhdistäminen syrjäisellä maaseudulla... 226 Pertti Rannikko Kirjoittajat... 239 6 Rural Studies Monitieteiset maaseutuopinnot
Esipuhe Suomalainen maaseutupolitiikka ja maaseutututkimus ovat molemmat 1990-luvulta lähtien kehittyneet merkittävästi. Maaseutualan korkein opetus yliopistoissa on ajankohtaisesti jäsentymässä uuteen muotoon. Konkreettinen osoitus tästä on monitieteisten maaseutuopintojen käynnistyminen seitsemän yliopiston yhteistyönä. Muutoksen maaseutu on monitieteisten maaseutuopintojen Rural Studies johdanto-opintojaksoa varten koottu lukemisto. Kokoelma julkaistaan ja sitä käytetään marraskuussa 2002 alkavan Ekskursio maaseudun kehityskysymyksiin -opintojakson yhteydessä. Maaseutukysymyksistä kiinnostuneita lukijoita on ajateltu löytyvän myös laajemmasta, tutkijoiden, virkamiesten sekä maaseutupolitiikan tekijöiden ja kehittäjien joukosta. Tieteellisenä toimintana maaseutututkimus voidaan määritellä kuuluvaksi monitieteisiin aloihin, joille on luonteenomaista tieteidenvälisyys sekä ongelma- ja ratkaisukeskeisyys. Käsillä oleva artikkelikokoelma heijastelee maaseutututkimuksen moninaisuutta niin tieteenalojen kuin näkökulmien runsauden kautta. Artikkelikokoelmassa maaseutututkimuksen, kehittämisen ja maaseutupolitiikan parissa työskentelevät asiantuntijat kirjoittavat omilla äänillään ja tyyleillään. Kokoelman moniäänisyys on tietoinen valinta. Artikkeleita on toimituksellisesti yhtenäistetty vain tekstien ulkoasun osalta. Noin puolet kokoelman artikkeleista on aiemmin julkaistuja. Tekijän ja kustantajan luvalla ne julkaistaan sellaisenaan uudelleen. Mukana on myös perusteellisesti uudelleen kirjoitettuja sekä kokonaan uusia tekstejä. Aiemmin julkaistujen artikkeleiden kohdalla tarkat julkaisutiedot mainitaan alaviitteessä. Maaseutututkijoiden hyvä verkostoituminen oli tärkein tausta sille, että tämän vuoden alussa tutkimusjohtaja Hannu Katajamäen kanssa saamamme lukemiston kokoamistehtävä oli mahdollista saattaa päätökseen määräajassa. Maaseutututkijat näkivät oppimateriaalin kokoamisen hyvin tärkeäksi ja yhteistyöpyyntöihin suhtauduttiin poikkeuksetta myönteisesti. Muutoksen maaseutu tuo esiin moniäänisen maaseutututkimuksen. Vaikka tämä artikkelikooste on laajuudeltaan saavuttanut äärensä, niin toisaalta voidaan tyydytyksellä todeta, että monia hyviä kirjoituksia jäi vielä odottamaan julkaisemista. Nämä tekstit ovat uuden oppimateriaalin tuottamisen perusta ja erityisen tärkeitä merkkejä alan kehityspotentiaalista. Kiitokset kaikille kirjoittajille tästä paalutuksesta. Torsti Hyyryläinen Rural Studies -verkostojohtaja 7 Rural Studies Monitieteiset maaseutuopinnot
Erilaistuvat maaseudut
Hannu Katajamäki: Suomen maaseudun evoluutio Hannu Katajamäki SUOMEN MAASEUDUN EVOLUUTIO Muotoutuva maaseutu Nykyisen Suomen alueella esiintyi asutusta jo ammoisina aikoina, vuosituhansia sitten. Ajanlaskumme alussa Suomeen alkoi suuntautua nykyisen Suomenlahden yli kasvava muuttovirta, jonka pontimena olivat Suomen mittaamattomissa erämaissa käyskennelleet turkiseläimet. Turkisten viennin kautta Suomi yhdentyi taloudellisesti ensimmäisen kerran Eurooppaan ajanlaskumme ensi vuosisatojen aikana. Vuosituhannen alussa Suomeen alkoi siirtyä väestöä myös Ruotsista, josta tulleet asettuivat asumaan ohuille kaistoille maan länsi- ja etelärannikolle. Yhä vieläkin Suomen ruotsinkielinen väestö asuu samoilla alueilla. (Luukko 1968; Åström 1978; Kaukiainen 1980). Etelä- ja Länsi-Suomi soveltuvat hyvin maanviljelykseen. Maaperä on hedelmällistä savikkoa, maa on tasaista, kasvukausi on selvästi pidempi kuin Itä- ja Pohjois-Suomessa. Vuosisatojen kuluessa eränkäynti jäi Etelä- ja Länsi-Suomessa sivuelinkeinoksi ja pääelinkeinoksi tuli kiinteä peltoviljely. Jo 100-luvulta on Lounais-Suomessa merkkejä kiinteän peltoviljelyn yleistymisestä (Luukko 1968: 2). Maanviljelyn varhainen muoto oli myös Suomessa kaskiviljely, joka perustui metsän hyväksikäyttöön: poltettujen puiden tuhka antoi maalle kasvuvoimaa. Alunperin kaskiviljelyä harrastettiin koko maassa. Vähitellen kaskiviljely alkoi siirtyä pois ensin asutetuilta Etelä ja Länsi-Suomen alueilta, joilla oli hyvät luontaiset edellytykset kiinteään peltoviljelyyn. Uudisasutus eteni 1500- ja 1600-luvulla ripeimmin Itä-Suomessa, ja sen tärkeä osa oli kaskiviljely. Itä-Suomen maasto on mäkistä ja kivikkoista, ja luonnon tarjoamat mahdollisuudet kiinteälle peltoviljelylle selvästi kehnommat kuin Etelä- ja Länsi-Suomessa. Itä-Suomessa kaski tarjosi nopeimman tien elämisen alkuun. Kaskista saatiin erityisen runsaita ruissatoja, ja parhaina vuosina kaskiruista riitti jopa vientiin. Kaskiruis oli 1500- luvulla ja 1600-luvun alussa Suomen tärkein vientituote (Kaila 1931: 40; Ajo 1946: 50). Länsi-Suomalaiset ja Itä-Suomalaiset kylät poikkesivat toisistaan siten, että edelliset olivat 1800-luvulle asti tiheästi rakennettuja talojen rykelmiä, kun taas Itä-Suomessa kaskitalous synnytti harvan asutuksen. Lisäksi kaskitalous piti asutuksen jatkuvassa liikkeessä. Kaskitalous sinänsä ei kuitenkaan eristänyt maaseutuväestöä toisistaan, sillä kaskeaminen oli tehokkainta yhteistyössä. Yhteistyön muodoksi tulivat noin kymmenen talon muodostamat kaskiyhtiöt, joiden johtoon valittiin erityinen huuhtakuningas. Huuhtakuningas huolehti työnjohdosta kasken polttamisen aikana, ja hänen tehtävänään oli myös jakaa sato kaskiyhtiön osakkaille (Simonen 1949: 21 22). Vanha maaseutu Länsi-Suomen kiinteää kyläasutusta piti yllä sarkajako, joka oli keino sovittaa yhteen talonpoikien verotus ja omistusoikeus. Sarkajako vakiintui Lounais-Suomen kiinteän peltoviljelyn alueella 1500-luvulle mennessä. Kylässä olevat peltokappaleet yhdistettiin ja jaettiin sarkoina talojen kesken talojen veroluvun mukaisessa suhteessa. Sarkajaossa pelto pirstottiin satoihin pitkulaisiin maakaistaleisiin. Sen toteuttamisen välineenä oli kussakin kylässä oma mittaustanko (Talve 1979: 54). Maaseutupolitiikkaa 1700-luvulla Sarkajaosta seurasi vainiopakon nimellä tunnettu menettely. Kylän peltojen ympärille rakennettiin aitaus, ja jokainen talonpoika oli sidottu kylässä vallitsevaan vuoroviljelyjärjestelmään. Vainiopakko oli tehokas kyläyhteisön yhteistoiminnan edistäjä: maan muokkaus ja kylvö sekä leikkuu- ja korjuutyöt oli tehtävä samanaikaisesti. Vainio- 11 Rural Studies Erilaistuvat maaseudut
Hannu Katajamäki: Suomen maaseudun evoluutio pakon sanelema yhteistoiminta johti myös muodollisiin säännöksiin. Syntyi tarve muotoilla erityisiä kyläjärjestyksiä. Ruotsi-Suomen hallitus julkaisi vuonna 1742 erityiset kyläjärjestysohjeet (Jutikkala 1942: 448). Kyläjärjestykset olivat 1700-luvun maatalouspolitiikan välineitä, joiden avulla haluttiin taata maataloustuotannon riittävä tehokkuus. Lisäksi halututtiin edistää erilaisten maatalouteen liittyvien uudistusten omaksumista. Kyläjärjestykset korostivat kylän merkitystä maaseutuyhteisön perusyksikkönä. Isojako ja uusjako muuttvat maaseudun luonnetta Kyläjärjestykset eivät kuitenkaan osoittautuneet riittävän tehokkaiksi maatalouspolitiikan välineiksi. Jatkuvasti kannettiin huolta sarkajaon aiheuttamasta tehottomuudesta. Alettiin pohtia sarkajaon kumoamista niin, että jokainen kylän talonpoika voisi naapureistaan riippumatta kehittää elinkeinoaan. Näitä uusia ajatuksia välitti Ruotsin maatalouspoliittiseen keskusteluun Jakob Faggott, joka vuonna 1746 julkaisi kirjan Svenska landbrukets hinder och hjälp (Jutikkala 1942: 51). Faggott esitti lähinnä Englannin esikuvan perusteella, että sarkojen sijasta olisi kullekin talolle jaettava isoja lohkoja. Tämän perusteella alettiin puhua isostajaosta, joka käynnistettiin Suomessa 1762 annetulla asetuksella. Isojako ei kuitenkaan toteutunut odotetulla tavalla. Naapureilla oli oikeus pitää peltonsa ja niittynsä yhteisissä aitauksissa, eikä isojako juurikaan vaikuttanut kylien rakennustiheyteen. Kylien hajaantumiseen vaikutti kuitenkin ratkaisevasti vuodesta 1848 eteenpäin toteutettu uusjako. Toden teolla uusjako alkoi edistyä 1880- luvulla. Sen yhteydessä monet talonpojat muuttivat kylistä omien tilustensa lähelle. Uusjaon seurauksena Etelä- ja Länsi-Suomen vanhat ryhmäkylät hajosivat, ja uusjako vaikeutti myös tilattomien asemaa heikentämällä nautintaoikeuksia. Juopa maataomistavien ja maataomistamattomien välillä jyrkkeni 1800-luvun lopun vuosikymmeninä (Jutikkala 1942: 519 523; Talve 1979: 54). Uusjaon tavoitteena oli tehostaa maataloustuotantoa, ja talonpojat haluttiin vapauttaa jäykäksi tulkitun kyläyhteisön puristuksesta. Uusjaon taustalla oli taloudellisen liberalismin oppi: myös maataloudessa haluttiin edistää yksilöllisen yrittämisen periaatetta (Kumpulainen 1989: 55). Suomalaisen maaseudun pitkän kehityskaaren kulussa isojako käynnisti ja uusjako sinetöi kehityksen, jonka seurauksena kylien merkitys väheni: kylien asutusrakenne hajaantui ja kylien itsehallinto lakkasi. Kylien aseman heikkenemistä joudutti myös vuonna 1865 annettu asetus kunnallishallinnon toteuttamisesta. Tällä asetuksella synnytettiin maaseudulle nykymuotoiset kunnat, joiden muodostaminen oli kansanvallan kehittymisen kannalta tärkeää. Kuntien muodostaminen edisti myös kansan sivistystason nousua, sillä vuoden 1865 asetuksessa mainittiin kunnan tehtävistä ensimmäisenä kansakoulujen perustaminen (Jutikkala 1942: 620). Vääjäämättömästi kuntien perustamisesta seurasi kuitenkin myös se, että kunnan sisäisessä päätöksenteossa yksi kylä eli kirkonkylä alkoi nousta ylitse muiden. Kuntien toiminnassa monet pyrkimykset alkoivat tähdätä nimenomaan kirkonkylän kehittämiseen Uusjako ja kuntien perustaminen aiheuttivat sen, että 1900-luvun alkupuolella kylien suuri aika oli jo ohi, vaikka maaseudun suuri aika oli Suomessa vasta koittamassa. Kultainen vuosisata Suomalainen maaseutu eli 1800-luvun alkuvuosikymmeninä pysähtyneisyyden aikaa. Maatalous muuttui viljasta saadun hyvän hinnan ja laajana jatkuneen viinan kotipolton seurauksena yhä yksipuolisemmaksi. Karjanhoito taantui. Tämä maatalouden turmion tie huipentui viimein vuosien 1867 1868 romahdukseen. Vuonna 1867 halla iski viljaan kesäkuussa. Seurauksena oli lähes täydellinen kato. Kadon jälkiseurauksena kuoli aliravitsemukseen ja tauteihin lähes 140 000 ihmistä, melkein 10 % kansasta. Tämän tragedian jälkeen maaseudulla alettiin ymmärtää monipuolisuuden merkitys. Romahduksen jälkeen alkoi Suomessa maatalouspolitiikan sitkeä pyrkimys kohti omavaraisuutta (Jutikkala 1942: 524 525). Maatalouden tärkeä kehityssuunta oli 1800-luvun lopun vuosikymmeninä maitotalouden voimistuminen: lehmästä tuli maidontuottaja. Vanhassa viljavaltaisessa maataloudessa lehmän tärkein tehtävä oli ollut tuottaa 12 Rural Studies Erilaistuvat maaseudut
Hannu Katajamäki: Suomen maaseudun evoluutio lantaa. Voista tuli Suomelle tärkeä vientituote 1800-luvun lopussa. Voita vietiin etenkin Pietariin ja Englantiin. Maatalouden tuotantovälineet kehittyivät 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa: aurat, äkeet, niittoja haravakoneet sekä puimakoneet yleistyivät, kasvinjalostus kehittyi. Peltoala lähes kaksinkertaistui vuodesta 1880 vuoteen 1910. Karjatalouden vahvistuminen lisäsi heinänkylvöä. Kaiken kaikkiaan karjatalous vähensi maaseudun tuotannollisen perustan herkkyyttä: heinään halla ei pysty läheskään yhtä helposti kuin viljaan. Metsäteollisuuden läpimurto lisäsi 1800-luvun lopussa huikeasti metsien arvoa. Metsien myynti kanavoi maaseudulle uudenaikaiseen maatalouteen siirtymisen kannalta elintärkeitä pääomia. Metsien ansiosta Suomen talonpoikien oli monien muiden Euroopan maiden talonpoikia helpompi uudistaa maataloutta 1800-luvun lopun vuosikymmeninä. (Jutikkala 1942: 525 527; Granberg 1989: 33 34). Vuonna 1901 Suomessa oli itsenäisiä maanomistajia ainoastaan 33 prosenttia maanviljelijäväestöstä. Suomen itsenäistyttyä toteutettiin vuonna 1918 laaja maareformi, jonka tuloksena torppareista tuli itsenäisiä talonpoikia. Torpparien vapauttaminen lisäsi talonpoikien määrää erityisesti Etelä- ja Länsi-Suomen maaseudulla. Vuonna 1922 säädettiin Lex Kallio: laki maan hankkimisesta asutustarkoituksiin (Waris 1974: 22). Lex Kallio synnytti pientiloja erityisesti ItäSuomeen. Maaseudun asuttamisen edistäminen ilmensi nuoren tasavallan agraariunelmaa: tavoitteena oli luoda itsenäisen talonpoikaiston varassa elävä yhtenäinen kansakunta. Suomessa oli vuonna 1918 käyty verinen sisällissota. Vastakkain olivat porvarillista maailmankatsomusta edustaneet valkoiset ja sosialismia kannattaneet punaiset. Voittanut valkoinen puoli tulkitsi sodan lopputuloksen niin, että yhteiskuntarauha säilyy parhaiten, jos vähäosaiset ja epävakaat väestönosat kiinnitetään maahan. Erityisen tärkeänä nähtiin maatalouden kehittäminen Neuvostoliittoon rajoittuvilla alueilla. Maataloudellinen rajaseututoiminta oli tärkeä maatalouspolitiikan osa 1920- ja 1930-luvulla. Nähtiin, että... paras puolustus maalle on itsenäinen, hyvin toimeentuleva pienviljelijäväestö rajaseuduilla (Hämäläinen 1990: 84). Suomen maaseudun kukoistuskausi 1920-luvulta 1950-luvulle perustui ihmisiin: siihen, että maaseudulla oli paljon ihmisten tekemää työtä. Maatalous oli pitkälle 1900-luvulle koneistamatonta. Ihmiset ja hevoset tekivät pääosan peltotöistä. Metsä- ja uittotyöt tarjosivat runsaasti työmahdollisuuksia etenkin Itä-Suomen pienviljelijöille. (Linkola 1936: 534 535; Helander 1949: 434). Maaseudun kukoistuksen aikaa ilmentää myös osuustoiminnan vilkastuminen. Vanhan maaseudun kyläyhteisöjen ja yhteistoiminnallisten muotojen jälkeen oli kehitettävä uusia yhteistyön muotoja. Osuustoiminta osoittautui Suomessa erityisen sopivaksi viljelijöiden välisen taloudellisen yhteistyön välineeksi. Se säilytti jokaisen viljelijän yksityisyrittäjän vapauden, mutta antoi samalla mahdollisuuden yhteisten taloudellisten päämäärien ajamiseen. Osuustoiminnan edistäjäksi perustettiin vuonna 1899 muinaisen pellon jumalan mukaan nimetty Pellervoseura. Suomen osuustoiminnan perustajan Hannes Gebhardin näkemys osuustoiminnasta oli maaseutupoliittinen: osuustoiminta oli väline poistaa maaseudun väestön elämän epäkohtia. Välittömän yllykkeen Pellervo-seuran perustamiselle antoi tsaari Nikolai II:n Suomea sortanut politiikka, joka määriteltiin Helmikuun manifestissa vuonna 1899. Osuustoiminta nähtiin tuossa tilanteessa keinoksi karaista kansaa kestämään Venäjän aiheuttamaa uhkaa (Simonen 1949: 465). Pellervo-seuran tehtävänä oli synnyttää maaseudulle maamiesseuroja, jotka edelleen kasvattaisivat maalaisväestöä osuustoimintaan. Osuustoimintaliikkeen historia on Suomessa sikäli mielenkiintoinen, että kattoorganisaatio perustettiin tilanteessa, jolloin paikallista osuustoimintaa oli vielä vähän. Monissa muissa maissa syntyi ensin suuri joukko hajallaan olevia paikallisia osuuskuntia, jotka lopulta päättivät muodostaa keskusjärjestön. Suomessa kehitys kulki toisin päin: Aulis J. Alasen tulkinnan mukaan keskipisteestä kehään päin. Pellervoseura loi osuustoiminnan muodot ja määräsi alusta pitäen osuustoiminnallisen liikkeen suunnan. Maaseudun osuustoimintaan liittyy Suomessa keskusjohtoisuuden perinne. (Alanen 1964: 231 132). Vuonna 1901 säädetyn osuustoimintalain jälkeen maaseudulle alkoi syntyä kiihtyvällä vauhdilla erilaisia pienosuuskuntia: osuuskassoja, osuusmeijereitä, osuuskauppoja, hankinta- ja yhteistyöosuuskuntia. Maaseudun suuren ajan huipentuman aikoihin 1930-luvulla toimi noin 5 500 osuuskuntaa. Yksin osuusmeijereitä oli ympäri Suomen maaseutua noin 700. 13 Rural Studies Erilaistuvat maaseudut
Hannu Katajamäki: Suomen maaseudun evoluutio Maaseutu organisoitui myös poliittisesti. Santeri Alkion taitavan toiminnan tuloksena maaseudun poliittinen voima kanavoitui suurimmaksi osaksi maalaisliitoon. Vuosisadan alussa viljelijät perustivat myös ammatillisen etujärjestön, maataloustuottajien keskusliiton (MTK). Maaseudun kulttuuria kehiteltiin nuorisoseuroissa. Kaiken kaikkiaan maaseudun nousua siivitti 1900-luvun alun vuosikymmeninä maaseudun taloudellisen ja poliittisen organisoitumisen voimistuminen. Agraariunelman viimeinen vaihe Toisen maailmansodan jälkeen Suomi joutui luovuttamaan Neuvostoliitolle noin 12 % sotaa edeltäneestä pintaalastaan. Neuvostoliiton puolelle jääneestä Karjalasta siirtyi Suomen nykyisten rajojen sisäpuolelle noin 425 000 henkilöä, 11 % silloisesta väestöstä. Valtaosa siirtoväestöstä oli maanviljelijöitä. Maanhankintalain perusteella siirtoväelle lohkottiin tiloja lähinnä Etelä- ja Länsi-Suomesta. Huolimatta siirtolaisten asuttamisen laajuudesta on ehkä oikein arvioida, että maaseudun kannalta asuttaminen ei ollut kovin ongelmallista. Karjalan siirtolaiset sijoittuivat maatalouden kannalta edullisille alueille. Erityisesti itäsuomalaisen maaseudun kannalta merkitykselliseksi asuttamisen muodoksi osoittautui perheellisten rintamamiesten asuttaminen. Rintamamiehillä oli sodan aikana luvattu maata. Sodan jälkeen lupaukset oli lunastettava. Sodanjälkeisen asutustoiminnan yksi osa olivat kylmät tilat jotka tarkoittivat tiloja, joiden tuotto perustamisvaiheessa oli 10 % tai vähemmän lopullisesta tuotosta. Kaikkiaan kylmiä tiloja perustettiin 1 950-luvun loppuun mennessä noin 16 000 (Palomäki 1960). Niiden muodostamisella haluttiin edistää pellonraivausta Itäja Pohjois-Suomessa, sillä sodanjälkeisillä vuosilla Suomi ei vielä ollut elintarvikkeiden suhteen omavarainen. Itä- ja Pohjois-Suomeen syntyi sodanjälkeisen asutustoiminnan tuloksena suuri joukko hyvin pieniä tiloja, joiden toimeentulo perustui karjanhoidon ja metsätöiden muodostamaan toimeentuloyhdistelmään. Itä-Suomen asuttamisen yhtenä syynä olivatkin metsäteollisuuden tarpeet. Metsätyöt olivat vielä 1940- ja 1950-luvulla hyvin työvoimavaltaisia. Metsäteollisuuden puunsaannin turvaaminen edellytti, että Itä- ja Pohjois-Suomessa oli runsaasti metsätyöhön kykenevää paikallista työvoimaa. Agraariunelma säilyi 1950-luvulle asti Toisen maailmansodan jälkeinen asutustoiminta piti yllä agraariunelmaa. Suomen maaseutu oli 1950-luvulla täynnä ihmisiä. Lapsia oli paljon Tarvittiin yhä uusia ja uusia kyläkouluja. Maaseutu eli rikasta, monipuolista ja itseriittoista elämää. Vuonna 1956 Suomeen luotiin maataloustulojärjestelmä, joka oli osoitus maaseudun poliittisesta ja taloudellisesta voimasta. Maataloustulojärjestelmä subventoi maataloutta hintojen kautta poistamalla maataloustuotteiden menekki- ja hintariskin. Maanviljelijöiden kannalta maataloustulojärjestelmä oli turvallinen. Heidän identiteetikseen kuitenkin kehittyi maataloustuottaja eikä yrittäjä. Suuri murros Suomalaisen maaseudun murros alkoi 1960-luvun alussa. Maatalouteen ja metsätalouteen liittyvät työt alkoivat koneellistua ja ihmistyövoiman tarve maaseudulla vahentyä. Toisen maailmansodan jälkeen syntyneet suuret ikäluokat tulivat 1960-luvun puolivälissä työikään. Suomen maaseudulla alkoi olla runsaasti liikaväestöä. Samoihin aikoihin Etelä-Suomen suuret keskukset alkoivat tarjota työmahdollisuuksia: teollisuus ja palvelut laajenivat. Erityisen raju oli väestön purkaus Itä- ja Pohjoi-Suomesta. Etelä-Suomen työmarkkinat eivat olisi 1960-luvun lopussa pystyneet ottamaan vastaan kaikkia maaseudun ihmisiä. Tässä tilanteessa tuli avuksi vuonna 1954 solmittu sopimus yhteispohjoismaisista työmarkkinoista. Tämän sopimuksen perusteella suomalaiset saattoivat siirtyä ilman muodollisuuksia Ruotsiin työhön. Siirtolaisuus Ruotsiin oli 1960-luvun lopussa niin runsasta, että vuosina 1969 70 Suomen väkiluku väheni (Wiman 1975: 60 63). 14 Rural Studies Erilaistuvat maaseudut
Hannu Katajamäki: Suomen maaseudun evoluutio Suomessa saavutettiin elintarvikeomavaraisuus 1950-luvulla. Pian tämän jälkeen törmättiin jo ylituotantoongelmiin. Maatalouspolitiikan suuntaa alettiin muuttaa. Maaseudun asuttamisen aika oli ohi. Alkoi maatalouden rakennepolitiikan aika. Rakennepolitiikan osiksi muotouivat Suomessa toimenpiteet, joilla edistetään tilakoon kasvua, uuden teknologian käyttöönottoa sekä nopeutetaan tai helpotetaan pientilojen luopumista tuotannosta (Granberg 1989: 84). Maatalouspolitiikka muuttuu asutuspolitiikasta rakennepolitiikaksi Maatalouspolitiikan keskeisin tavoite on 1960-luvun lopusta lähtien ollut tärkeimpien maataloustuotteiden omavaraisuuden turvaaminen sekä kotimaisen tuotannon ja kulutuksen tasapainottaminen (Maatalous 2000: 5). Maatalouden rakennepolitiikan ensimmäiset toimenpiteet 1960-luvun lopussa olivat maatalouden verouudistus ja pellonvarausjärjestelmä. Verouudistuksen jälkeen siirryttiin maapohjan verottamisesta todellisten tulojen verottamiseen. Uusi verotuskäytäntö kannusti hankkimaan koneita ja laitteita. Verotus kiristyi pienillä karjatalousvaltaisilla tiloilla ja helpottui suurilla kasvinviijelytiloilla. Pellonvarausjärjestelmällä haluttiin edistää pienten tilojen luopumista maataloudesta. Viljelijälle maksettiin korvaus, jos hänl jätti peltonsa määräajaksi viljelemättä (Granberg 1989: 84; Vihinen 1990: 33). Perifeerinen protesti Ensimmäiset rakennepoliittiset toimet kohdistuivat erityisesti pientiloihin. Sotansa sotineiden ja peltohehtaarinsa raivanneiden pienviljelijöiden elämä järkkyi ja elämäntyö näytti menettävän merkityksensä. Erityisesti Itä-Suomen pienviljelijät olivat katkeria. Katkeruus leimahti vuoden 1970 eduskuntavaaleissa. Maaseudun unohdettuun kansaan taitavasti vedonnut Suomen Maaseudun Puolue (SMP) lisäsi kansanedustajiensa määrän yhdestä kahdeksaantoista. SMP ei kuitenkaan kyennyt lunastamaan unohdetulle kansalle antamiaan lupauksia. SMP:n vaalivoitto havahdutti kuitenkin päättäjät pohtimaan tyhjenevien maaseutualueiden kohtaloa. Alettiin miettiä mahdollisuuksia synnyttää maaseudun väistyvien toimintojen tilalle uusia toimintoja. Torjuntavoitto Aluepolitiikka ja hyvinvointivaltion laajentaminen vahvistavat maaseutua SMP:n vaalivoiton jälkeen aluepolitiikkaan alettiin Suomessa ohjata selvästi aikaisempaa enemmän resursseja. Alue-politiikka tuntuikin tepsivän. Aluepolitiikan ansiosta kehitysalueille syntyi 1970-luvulla työpaikkoja, jotka eivät olisi ilman aluepoliittisia toimia syntyneet. Aluepolitiikka tasasi 1970-luvulla teollisuuden alueellista työnjakoa. Erityisesti työvoimavaltainen teollisuus suosi 1970-luvulla kehitysalueita (Eskelinen 1985: 3; Tervo 1983: 141 ja 143). Syrjäiselle maaseudulle aluepolitiikan vaikutukset eivät kuitenkaan kovin näyttävästi ole yltäneet. Aluepolitiikka suosi eniten kehitysalueiden elinvoimaisimpia keskuksia (Katajamäki 1981). Vaikka aluepolitiikan vaikutukset varsinaisella maaseudulla jäivät 1970-luvulla kohtuullisen vähäisiksi, niin silti maaseudun tyhjenemisen vauhti hidastui. Vuosien 1973/74 ensimmäisen öljykriisin laukaisema lama kirpaisi kasvuhakuista yhteiskuntaa. Maaseudun arvostus lisääntyi. Maaseudun kannalta erittäin olennainen vahvistava tekijä oli hyvinvointivaltion laajeneminen 1970- ja 1980 -luvuilla. Tuolloin perustettiin kuntiin suuri määrä yhteiskunnan rahoittamia palvelualan työpaikkoja: terveyskeskuksiin, kunnanvirastoihin, kouluihin sekä valtion paikallishallintoon. Noiden työpaikkojen merkitys oli aluekehityksen kannalta tähdellinen, sillä syrjäkuntiin syntyi paljon työpaikkoja: osa suurista ikäluokista saattoi opiskelujen jälkeen palata kotiseudulleen. Maaseudun kannalta tärkeitä toimia olivat 1960-, 1970- ja 1980-luvuilla myös maakuntayliopistojen perustaminen ja laajentaminen sekä maatalouspolitiikan toteuttaminen niin, että monet syrjäisenkin maaseudun pientilat pystyivät sittenkin valtion tuen turvin jatkamaan toimintaansa. 15 Rural Studies Erilaistuvat maaseudut
Hannu Katajamäki: Suomen maaseudun evoluutio Kylätoiminta alkaa Maaseudun myönteisten tunnelmien vahvistumisen näkyvimmäksi symboliksi tuli 1970-luvun puolivälissä kylätoiminta ja ympäri Suomen maaseutua alettiin perustaa spontaanisti kylätoimikuntia. Kylätoimikunnat osoittivat kyläläisille itselleen ja myös muulle yhteiskunnalle, että maaseutu ei ollut vielä hiljentynyt. Kylätoimikunnat alkoivat organisoida erilaista toimintaa. Tärkeä osa kylätoimintaa on ollut kylien piilevien mahdollisuuksien tutkiminen. On kunnostettu navettoja verstastiloiksi, kehitetty kylien palveluja perustettu jopa kylien kehittämisyhtiöitä. Kylätoiminta hulmahti Iyhyessä ajas.sa hämmästyttävän laajaksi (Hautamäki 1989). Tärkeä rooli laajenemisessa oli Lauri Hautamäen johtamalla Kylätutkimus-76 projektilla. Kylätoiminta sai myös alkuvaiheissaan 1970-luvulla runsaasti huomiota tiedotusvälineissä. Myönteinen julkisuus elähdytti ja valoi uskoa Suomen EU-jäsenyyden jälkeen kylätoimikunnissa omaksutut työskentelytavat ovat helpottaneet erilaisen EU-rahoitteisen hanketoiminnan aloittamista. Maatalous uudistuu 1970-luvulla Suomen maatalous uudistui 1970-luvun aikana. Uusiutumisen perusstrategiaksi tuli erikoistuminen (Granberg 1989). Erikoistumisella pyrittiin saavuttamaan tehokkaan tuotannon etuja. Erikoistuminen vaikutti maaseutuun monipuolisesti. Maatalouden perustyöyksiköksi tuli yhden sukupolven perheviljelmä. Työssäkäynti tilan ulkopuolella alkoi yleistyä, ja maatilatalouden sivuelinkeinot laajenivat. Erikoistumisen piirteisiin liittyi myös elintarvikkeiden tuotantoketjun vertikaalisen integraation lujittuminen: erikoistuva alkutuotanto, jalostus ja kauppa alkoivat muodostaa yhä kiinteämmän kokonaisuuden. Erikoistumisen myötä maaseudusta tuli puhtaasti raaka-aineiden tuotantoalue. Viljelijöiden tuottajaidentiteetti vahvistui ja yrittäjäidentiteetti heikkeni. Osuustoiminnallinen elintarviketeollisuus alkoi tavoitella suurempia ja tehokkaampia yksiköitä, elintarvikkeiden jalostus irtaantui maaseudulta. Maatalouden erikoistuminen ilmeni 1970-luvulla myös maatalouden alueellisen työnjaon etenemisenä. Alueellisen työnjaon syveneminen on sekä hyvä että huono asia. Hyvää on se, että kukin alue on voinut erikoistua siihen, mihin sillä on parhaat luontaiset edellytykset. Huonoa on se, että alueellinen erikoistuminen on synnyttänyt tavattoman haavoittuvaisia maaseutualueita. Alueellinen erikoistuminen johtaa myös liialliseen itsetyytyväisyyteen: ajatellaan, että omalle alueelle ominainen tuotantosuunta säilyy viimeisenä juuri tuolla alueella. Muualla voi tulla vaikeuksia, mutta ei meidän kunnassamme. Naapuri voi joutua lopettamaan, mutta en minä. Erikoistumisen myöstä maatilojen lukumäärän melko nopea väheneminen alkoi. Epävarmuuden aika Suomi liittyi EU:n jäseneksi vuoden 1995 alussa. Maatilojen väheneminen on jatkunut. Tilaluvun hiipumisen kääntöpuolena on keskimääräisen tilakoon suureneminen. Pahimmillaan tuottajahinnat eivät kuitenkaan riitä kattamaan tuotantokustannuksia. Viljelijöiden yrittäjätulo on täysin EU:n yhteisen maataloupolitiikan takaaman suoran tulotuen varassa. Tällainen tilanne ei houkuttele viljelijöitä kehittämään elinkeinoaan: taloudellinen tulos ei ole juurikaan riippuvainen siitä, kuinka hyvin tai huonosti työnsä tekee. Epätietoisuutta lisää myös Suomen maatalouden kohtalo siinä vaiheessa, kun EU laajenee ja EU:n maatalouspolitiikkaa uudistetaan. Pohjoisen maataloutemme epävarmuus ja suoran tulotuen yrittäjäidentiteettiä nakertavat vaikutukset ilmenevät sukupolvenvaihdosten vähäisyytenä. Nuoret näkevät tulevaisuuden muualla kuin epävarmassa ja riittämättömästi ammatillisia haasteita tarjoavassa maatilataloudessa. Perusmaatalouden kohtalonkysymykseksi on tiivistymässä innostuneiden ja yritystoimintaansa vakavasti kehittävien nuorten tilanjatkajien löytyminen. Tällä hetkellä heitä ei ole riittävästi: maaseudun nuoret ovat hakeutumassa keskuksiin, ensin opiskelemaan ja sen jälkeen työskentelemään muissa kuin perinteisissä maaseudun ammateissa. Maaseudulle palaaminen käsitetään epäonnistumisen merkiksi. 16 Rural Studies Erilaistuvat maaseudut
Hannu Katajamäki: Suomen maaseudun evoluutio Laadun ja uskalluksen maaseutu Maaseudulla on totuttu elämään perinteisen maa- ja metsätalouden varassa. Osassa maaseutuja suurten keskusten läheisyys on tarjonnut mahdollisuuksia: monien maaseutukuntien kehittämisstrategiaksi on riittänyt tonttien kaavoittaminen lähikaupungeista houkuteltavien uusien asukkaiden tarpeisiin. Maaseudulla ei ole ollut suurta innostusta kehittää uusia elinkeinoja. Vielä kymmenen vuotta sitten pienimuotoisia maaseutuelinkeinoja pidettiin näpertelynä ja näennäiselinkeinoina. Maatilojen monitoimisuutta muuhun kuin ulkopuoliseen palkkatyöhön perustuvana pidettiin haihatteluna. Viime vuosina maaseutu on kuitenkin liikahtanut. Uusien elinkeinojen tarve on oivallettu. Paikallisyhteisöissä on käynnistynyt monia mielenkiintoisia hankkeita. Esimerkiksi EU:n rahoituskanavien kautta on saatu välineitä uusien mahdollisuuksien käytännön kokeiluihin. On oivallettu, ettei maaseudun tulevaisuus voi perustua pelkästään perinteiseen maatalouteen, julkisen sektorin työpaikkoihin ja keskuksissa työssäkäyntiin. Tarvitaan ensinnäkin uusia itsenäisiä ja toiseksi maatiloihin liittyviä uusia elinkeinoja. On mietittävä perusmaatalouden erikoistumisen suuntia, on tunnistettava monitoimisen maatilatalouden mahdollisuudet, on kehitettävä paikallisia bioenergiaan liittyviä ratkaisuja, on tutkittava matkailun mahdollisuudet, on kehitettävä suurta elintarviketeollisuutta täydentäviä pienimuotoisen elintarvikeyrittäjyyden muotoja, on pohdittava uusia mekaanisen puunjalostuksen suuntia a ja on selvitettävä tosissaan työn hajauttamisen eli etätyön edellytyksiä. Uuden maaseudun oleellinen tiivistyy sanoihin laatu ja uskallus. Laatu tarkoittaa markkinalähtöistä erikoistumista, osaamisen edistämistä sekä luonnon ja eläinten hyvän elämän kunnioittamista. Uskallus tarkoittaa rohkeutta edetä uusiin suuntiin sekä keskittymistä maaseudun perinteisten elinkeinojen kilpailukykyisten osien kehittämiseen. Uskallus on sellaisesta luopumista, jonka ylläpitäminen on yhteiskunnallisesti ja inhimillisesti liian raskasta. Toivoton viivytystaistelu ei ole uskalluksen, vaan periksi antamisen politiikkaa. Tarinan opetus: yhteistyöllä aloitettiin, yhteistyöllä jatketaan Suomen alueellisen kehityksen kuva on mielenkiintoinen. Suuri suunta on muuttoliike Etelä-Suomen keskusseuduille. Yleiskuva ei kuitenkaan kerro koko totuutta. Esimerkiksi kylien tasolla on käynnissä kiintoisa kehitys. Osassa kyliä tapahtuu paljon: hankkeita syntyy, vireyttä kehittyy ja uusia asukkaita muuttaa. Kylien menestys ei selity sijainnilla, sillä menestyksen paikkoja on yhtä lailla keskusten lähimaaseudulla ja syrjäisellä maaseudulla. Kylän sijainti ja rakenteelliset ominaisuudet eivät näytä selittävän menestystä tai menestymättömyyttä. Parhaiten menestyneillä kylillä on kuitenkin tiettyjä yhtäläisyyksiä. Yhteiset piirteet liittyvät kylien sisäisiin suhteisiin ja kylien suhteisiin ulkomaailmaan. Menestykseen näyttää ensinnäkin liittyvän monipuolinen kylän sisäinen vuorovaikutus ja keskinäisen luottamuksen ilmapiiri. Tämäkään ei vielä takaa menestystä, vaan tarvitaan lisäksi monipuolisia yhteyksiä ulkomaailmaan. Parhaiten menestyvät kylät seuraavat yhteiskunnallista kehitystä ja siivilöivät tapahtumien ja mahdollisuuksien virrasta itselleen sopivia aineksia. Nuo ainekset pystytään sitten soveltamaan käytäntöön omassa kylässä luottamuksen ja yhteistyön ilmapiirissä. Menestyneillä kylillä on sosiaalista pääomaa. Sosiaalinen pääoma karttuu kahta kautta: yhtäältä kyläläisten keskinäisen luottamuksen ja yhdessä tekemisen ilmapiirissä ja toisaalta ulkopuolisten vaikutteiden oivaltavassa soveltamisessa. Sosiaalisen pääoman kartuttamisen molempien osatekijöiden on toimittava ennen kuin kylä alkaa menestyä. Yksi viesti välittyy vanhalta maaseudulta uudelle vuosituhannelle: ihmisten, monipuolisen vuorovaikutuksen ja yhteistoiminnan maaseutu on vahva.tätä perinnettä kantaa sosiaalisen pääoman käsite. Jotakin pysyvää näyttää olevan maaseudun menestyksen tekijöissä eri aikoina ja erilaisilla maaseuduilla. Sellainen maaseutu näyttää menestyvän, jonka ihmiset ovat omaksuneet periaatteekseen: Menestymme yhdessä tai emme menesty ollenkaan. 17 Rural Studies Erilaistuvat maaseudut
Hannu Katajamäki: Suomen maaseudun evoluutio Lähteet Ajo, Reino (1946). Liikennealueiden kehittyminen Suomessa. Fennia 69: 3. Alanen, Aulis J (1964). Hannes Gebhard. Kirjayhtymä. Eskelinen, Heikki (1985). Sijainti- ja tuotantorakenne riippuvuuksineen. Tutkimuksia aluetaloudellisesta integraatiosta. Joensuun yliopiston yhteiskuntatieteellisiä julkaisuja n:o 5. Granberg, Leo (1989). Valtio maataloustulojen tasaajana ja takaajana. Bidrag till kännedom av finlands natur och folk. H 138. Suomen tiedeseura. Hämäläinen, Risto (1990). Maataloudellinen rajaseututoiminta vuosina 1922 1939. Heikkinen, Antero (toim.). Maakuntien nousu. Kehityksen suuntia Itä-Suomessa, 79 105. Snellman-instituutin julkaisuja 11. Hautamäki, Lauri (1989). Elävä kylä-elävä kotiseutu-elävä Suomi. Kylätoiminnan tausta, synty ja laajeneminen kansanliikkeeksi. Kyläasiain neuvottelukunta. Julkaisusarja A2/89. Helander, A. Benj. (1949). Suomen metsätalouden historia. WSOY. Jutikkala, Eino (1942). Suomen talonpojan historia. WSOY. Kaila, Elmo (1931). Pohjanmaa ja meri. Historiallisia tutkimuksia 14. Suomen historiallinen seura. Kantanen, Keijo (1991). Takaisin kotiseudulle. Tutkimus paluumuuton merkityksesta ja mahdollisuuksista maaseudun erilaistumisprosessissa. Joensuun yliopisto, Karjalan tutkimuslaitoksen julkaisuja N:o 97. Katajamäki, Hannu (1981). Työttömyys ja aluepolitiikka: Mikkelin lääniä koskeva erityistarkastelu. Terra 1981: 1. Kaukiainen, Yrjö (1980). Suomen asuttaminen. Jutikkala, Eino & Kaukiainen, Yrjö & Åstrom, SvenErik (toim.). Suomen taloushistoria 1, 11 46. Kumpulainen, Mikko (1989). Yhteistyöstä kylatoimintaan. Tutkielma kylatoiminnasta ihmisen alueellisen sidoksen yhteiskunnallistumisen vastatendenssinä. Joensuun yliopisto, Kulttuuri- ja suunnittelumaantiede, Tiedonantoja N:o 9. Lento, Reino (1968). Muuttoliikkeet. Jutikkala, Eino (toim.). Suomen talous- ja sosiaalihistorian kehityslinjoja, 249 264. Historian korkeakoulu 2. Linkola, K (1936). Maatalous. Suomen maantieteen käsikirja 5 11 552. Suomen maantieteellinen seura. Luukko, Annas (1968). Suomen asuttaminen. Jutikkala, Eino (toim.). Suomen sosiaali- ja taloushistorian kehityslinjoja, I 20. Historian korkeakoulu 2. Maatalous 2000. Komiteanmietintö 1987: 24. Palomäki, Mauri (1960). Suomen sodanjälkeisen asutustoiminnan alueellisia piirteitä. Terra 1960: 4. Simonen, Seppo (1949). Pellervolaisen osuustoiminnan historia. Pellervo-Seura. Soininen, Arvo M. (1974). Vanha maataloutemme. Historiallisia tutkimuksia 96. Suomen historiallinen seura. Talve, llmar (1979). Suomen kansankulttuuri. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 355. Tervo, Hannu (1983). Tuotantotoimintaan suunnatun aluepolitiikan työllistävä vaikutus kehitysalueilla 1966 1980. Jyväskylän yliopisto. Keski-Suomen taloudellinen tutkimuskeskus. Julkaisuja 57 (1983). Vihinen, Hilkka (1990). Suomalaisen rakennemuutoksen maatalouspolitiikka 1958-1987. Helsinginyliopisto. Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskus. Mikkelin yksikko. Julkaisuja 8. Waris, Heikki (1974). Muuttuva suomalainen yhteiskunta. Universitas 6. WSOY. Wiman, Ronald (1975). Tyovoiman kansainvälisen muuttoliikkeen mekanismi. Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen julkaisusrja B 9. Åström, Sven-Erik (1978). Natur oeh byte. Helsingfors. 18 Rural Studies Erilaistuvat maaseudut
Klaus Helkama: Pyhtää ja kolmas aalto Klaus Helkama PYHTÄÄ JA KOLMAS AALTO Vanhan savupiipputeknologian korvannut uusi teknologia synnyttää myös uuden individualistisen arvomaailman, sanovat kolmannen aallon tulevaisuusgurut Alvin ja Heidi Toffler. Kulttuurimme on muuttumassa narsistiseksi mielihyvän tavoitteluksi, väittävät toiset. Läntisissä teollisuusmaissa on tapahtumassa äänetön vallankumous, kun vauraudessa varttuneet uudet sukupolvet omaksuvat uudet postmaterialistiset arvot vanhojen materialististen tilalle, lausuu amerikkalaisen politiikan tutkijan Ronald Inglehartin 1 kohuttu teesi. Vielä 1980-luvun puoleenväliin saakka Stockforsin puuhioketehtaan piippu tuprutteli teollisuus-suomen symbolina Pyhtään suurimman työnantajan savuja ilmoille. Kun Suomi ja Pyhtää siirtyivät kolmannen aallon jälkiteolliseen tieto- tai palveluyhteiskuntaan 90-luvulla, Stockforsin korvasi suurimpana työnantajana kunta. Mutta mitä pyhtääläisten arvomaailmassa tapahtui olivatko muutokset amerikkalaisprofetioiden mukaisia? Miten pyhtääläisten muut sosiaalipsykologiset ominaispiirteet muuttuivat? Helsingin yliopiston sosiaalipsykologit ovat tehneet kolme tutkimusretkeä Pyhtäälle, vuosina 1975, 1982 ja 1993. Pyhtää on ollut eräänlainen laboratorio, jossa on testattu monia sosiaalipsykologisia hypoteeseja muistakin seikoista kuin yhteiskunnan muutoksen vaikutuksista arvoihin ja minäkuvaan. Arviolta noin 700 pyhtääläistä on tarjonnut aikaansa ja elämänkokemustaan tutkijoiden käyttöön, useat moneen kertaan. Sosiaalipsykologian tutkijoita ja opiskelijoita on ollut aineistoa keräämässä ja erittelemässä viitisenkymmentä. Seuraavassa esittelen muutamia keskeisiä tuloksia näistä edelleen käynnissä olevista tutkimuksista. Elinkeinorakenteen muutoksessa Pyhtää on käynyt läpi siirtymän maatalousyhteiskunnasta teollisuusyhteiskunnan kautta tietoyhteiskuntaan sekä nopeasti että varsin puhdaslinjaisesti. Vuonna 1960 vielä miltei puolet pyhtääläisistä (44,5 %) sai elatuksensa maa- ja metsätaloudesta. Koko Suomessa prosenttiluku oli tuolloin 35. Vuonna 1975 Pyhtää oli leimallisesti teollisuusvaltainen kunta - teollisuuden palveluksessa oli yli 40 % väestöstä. Vuoteen 1990 mennessä jo yli puolet pyhtääläisistä oli siirtynyt palveluelinkeinoihin, kuten suomalaisistakin. 2 Työn laatu muuttuu, kun elinkeino muuttuu. Maatalous- ja teollisuustyö on perinteisesti yksinäisempää kuin kaupan, liikenteen ja muiden palvelujen tarjoama työ. Kun verrattiin pyhtääläisten töitä vuosina 1982 ja 1993, suurin muutos oli ihmisiin suuntautuneen työn lisääntyminen. Myös työn koettu itsenäisyys ja vaihtelevuus olivat kasvaneet. Yhä useampi kertoi, että saa tehdä työhön liittyvät päätökset itse esimiehen valvonta rajoittui vain yleisiin periaatteisiin. Entistä harvemman työ oli sellaista kuin vuonna 1982 haastattelemallani vatmosalaisella nuorella miehellä, joka heitteli kovassa kiireessä koko päivän puita pinosta toiseen. Vaikka työn ihmissuuntautuneisuuden ja itsenäisyyden lisääntyminen heijastaa osittain Pyhtään toimihenkilöistymistä, suuntaus näkyy myös muissa ammattiryhmissä kuin toimihenkilöissä. Kaikki ammattiryhmät kuvasivat työnsä vuonna 1993 itsenäisemmiksi ja vaihtelevammiksi ja (maanviljelijöitä lukuunottamatta) myös ihmissuuntautuneemmiksi kuin vuonna 1982. 3 Arvoja voidaan luokitella monin tavoin. Esimerkiksi käyttämämme arvomittarin laatija Milton Rokeach (1973) on jakanut arvot kahteen luokkaan, joita suomeksi voisi luontevasti nimittää yleisiksi elämäntavoitteiksi tai päätearvoiksi (engl. terminal values) ja hyveiksi (instrumental values). Yleisiä elämäntavoitteita ovat mm. perheen turvallisuus, maailmanrauha ja sisäinen tasapaino. Hyveitä ovat esimerkiksi rehellisyys, avuliaisuus ja kohteliaisuus. Esa Pohjanheimo 4 on tarkastellut pyhtääläisten arvomaailman muutosta vuosina 1975 1993 tämän jaottelun avulla. Hänen tuloksistaan näkyy kaksi mielenkiintoista seikkaa. Ensinnäkin yleiset tavoitearvot näyttävät Pyhtään arvopörssissä säilyttäneen tärkeysjärjestyksensä melko lailla samana koko parinkymmenen vuoden ajan, toisin kuin hyveet, joiden 90-luvun noteeraukset poikkesivat 70- luvun noteerauksista varsin paljon. Elämäntavoitteiden kärjessä ovat kaikissa kolmessa kartoituksessa olleet perheen turvallisuus, maailmanrauha ja sisäinen tasapaino, peränpitäjinä puolestaan yhteiskunnallinen arvonanto, Tämä artikkeli on julkaistu aiemmin teoksessa: Pyhtää ja kolmas aalto (2000), Pyhtään kunta, Pyhtää. Julkaistu uudelleen tekijän luvalla. 19 Rural Studies Erilaistuvat maaseudut
Klaus Helkama: Pyhtää ja kolmas aalto pelastus ja jännittävä elämä. Hyveistäkin vakioykkösenä ja -kakkosena ovat olleet perisuomalaiset rehellisyys ja vastuuntunto, mutta kärkikolmikossa vielä 70- ja 80-luvuilla ollet anteeksiantavaisuus ja itsekuri tipahtivat vuonna 1993 viimeisten joukkoon. Rohkeus ja kyvykkyys eivät olleet teollisuus-pyhtäällä kovinkaan merkitseviä hyveitä, kun taas 90-luvun tietopyhtääläiset pitävät niitä korkeassa kurssissa. Toiseksi arvojen sirpaloituminen, yleisesti tunnettu ja usein valiteltu arvoyksimielisyyden hajoaminen, ilmenee nimenomaan hyveiden, ei niinkään elämäntavoitteiden kohdalla. Kun 70- ja 80-luvuilla nuoret ja vanhat panivat sekä päätearvonsa että hyveensä suunnilleen samaan tärkeysjärjestykseen, 1990-luvulla vallitsi yksimielisyys kyllä elämäntavoitteista mutta nuorten ja vanhojen arvostamat hyveet olivat varsin erilaisia. Rehellisyys oli tosin ykkösenä kaikissa ikäluokissa, mutta nuorin ikäluokka, 18 30-vuotiaat, antoi huomattavasti vanhempia ikäluokkia enemmän arvoa esimerkiksi kunnianhimolle ja kyvykkyydelle. Vanhimmat, 60 65-vuotiaat puolestaan pitivät varsin tärkeänä kohteliaisuutta, jonka kurssi laski melko jyrkästi iän myötä. Rokeach nimittää hyveitä välinearvoksi, mikä tuntuu jossain määrin ristiriitaiselta suhteessa arvojen määritelmään, jonka mukaan arvoissa on kyse ihmisen perimmäisistä tavoitteista miten perimmäiset päämäärät voivat olla välineitä joidenkin (vielä perimmäisempien?) päämäärien tavoittelussa? Mutta Pohjanheimon tulokset ovat järkeenkäypiä, jos ajatellaan, että hyveet ovat välineitä, joita ihminen tarvitsee elämässään. Lamanjälkeisessä kovan kilpailun ja pätkätöiden Suomessa ihminen, jolla on rohkeutta, kyvykkyyttä ja kunnianhimoa, on edullisemmassa asemassa kuin sellainen, jolta ne puuttuvat. Niiden avulla voi nyky-suomessa parhaiten saavuttaa ne tavoitteet joista nuoret ja vanhat ovat yksimielisiä: perheen ja läheisten turvallisuuden ja sisäisen tasapainon ja maailmanrauhan säilyminen on luonnollisesti edellytys sille, että nämä perimmäiset tavoitteet ovat saavutettavissa. Mitä arvoihin luetaan ja mitä ei, on tietysti jossain määrin mielivaltaista. Rokeach (1973) uskoi, että hänen 36 arvon (18 elämäntavoitteen ja 18 hyveen) luettelonsa kattaa edustavasti kaikki mahdolliset arvot. Me suomalaiset sosiaalipsykologit emme uskoneet mutta käytimme Rokeachin mittaria, koska se oli kätevä ja paljon käytetty. Luettelosta puuttuivat kuitenkin esim. sellaiset arvot kuin terveys, perinteiden kunnioittaminen, valta tai säästäväisyys. Schwartz (1992) kehitteli arvojen mittausta eteenpäin. Kehittelyssä käytettiin hyväksi Pyhtäältä vuonna 1982 kokoamiamme tietoja. Schwartzin tyyppiluokitus on esitetty kuviossa 1 ja taulukossa 1. Tyyppiluokituksen avulla voidaan pyhtääläisten arvojen muutosta tarkastella niiden oletusten näkökulmasta, joita arvomaailman muutossuunnista on esitetty. Kuvio 1. Schwartzin (1992) malli arvojen yleismaailmallisesta rakenteesta ja sisällöstä. 20 Rural Studies Erilaistuvat maaseudut