SOSIAALITURVA 14/03 Uusi tyttötyö tukee matkalla aikuisuuteen
Pääkirjoitus 17. syyskuuta 2003 Oma tila Nuorena en tuntenut ketään, joka olisi viihtynyt kotikuntani nuorisotalossa. Talo oli ruma. Kävin siellä kerran huomatakseni, että aulassa oli biljardipöytä ja pari kulunutta sohvaa. Jonkinlaisia voimailulaitteita oli myös esillä. Mielikuva toveripiirissäni oli, että nuorisotalolla kävivät luuserit, joilla ei ole muuta tekemistä. Ja yleensä he olivat poikia. Jos nuorisotalolla kävi tyttöjä, he olivat koviksia. Ei sillä, etteikö pääosin tytöistä koostuneessa toveripiirissäni olisi haikailtu omaa tilaa juuri silloin, kun oltiin irtautumassa kodista ja kasvamassa nuoriksi naisiksi. Kuntamme nuorisotila ei kuitenkaan houkutellut piirun vertaa. Sama huomattiin tutkimuksessa 1990- luvulla. Tasa-arvoideologian hengessä oli luotu tytöille ja pojille yhdistetty nuorisotyö. Johtoajatuksena oli tarjota samaa kaikille.yhteiset koripallot ja yhteiset bändikämpät. Tosiasiassa nuorisotalot oli kuitenkin luotu poikien ehdoilla, ja kävijöistä leijonanosa oli poikia. Sekaryhmissä tytöt hukkuivat äänekkäämpien ja toimeliaampien poikien sekaan. Tyttöjen pulmiin ei pystytty tarttumaan, koska he eivät puhuneet heitä askarruttavista asioista ja alkoivat usein kilpailla poikien suosiosta. Tutkijat ja työntekijät päätyivät siihen, että tyttö- ja poikatyötä voisi tasa-arvon tuoman tauon jälkeen ajatella taas erikseen. Nyt uudella tavalla.tasa-arvoaikaa edeltävissä tyttöjen ompelu- ja kotitalouskerhoissahan naisen rooli oli ollut selkeä. Uudessa tyttötyössä sen sijaan tunnistetaan nykyajan naisen ristiriitaiset roolit ja niitä ei oteta annettuna vaan tuetaan omaehtoista kasvua. Tässä Sosiaaliturvassa esitellään uutta tyttötyötä ja etenkin Helsinkiin muutama vuosi sitten perustettua Tyttöjen Taloa. Se on vain tytöille tarkoitettu, heidän ehdoillaan toimiva tila.tavoitteena on tukea tyttöjen kasvua ja arvostaa usein väheksyttyä tunnekulttuuria. Ja mikä parasta Tyttöjen Talo ei ole leimaava. Se kykenee tavoittamaan myös uusia kävijäryhmiä paljon tukea tarvitsevia sekä ihan tavallisia tyttöjä ja myös monikulttuurisia tyttöjä.talossa tytöt voivat turvallisesti puntaroida asioitaan naisohjaajien kanssa. Talon suosio kertoo sen tarpeellisuudesta. Nyt tyttöjen omia tiloja ollaan perustamassa muuallekin Suomeen. Poikatyö tulee jäljessä. Kaikille pojille eivät biljardikepit ja kiipeilyreissut riitä. Uudessa poikatyössä korostetaan yhä toiminnallisuutta, mutta tuetaan myös poikien kasvua ja kehitystä. Tyttöjen ongelmat luonnollisesti vauhdittavat tyttötyötä. Omilla tiloilla tuskin kyetään kääntämään tyttöjen kohonneita abortti- tai sukupuolitautilukuja laskuun tai olennaisesti vähentämään tyttöjen lisääntynyttä alkoholin juomista ja tupakointia. Poikien päihteiden käyttöhän näyttää tietyissä ikäryhmissä pysyvästi laskeneen. Jokainen tyttöjen oma tila on kuitenkin vähintään kulujensa väärti, jos tytöt saavat niistä lisäeväitä kasvuunsa itsensä oloisiksi, arvonsa tunteviksi naisiksi ja myös huomispäivän äideiksi. Kati Pitkänen SOSIAALITURVA 14/2003 91. vsk Perustettu 1912 Ilmestyy 19 kertaa vuonna 2003 Julkaisija Huoltaja-säätiö talouspäällikkö Yrjö Saarinen yrjo.saarinen@sosiaaliturva-lehti.fi p. 09-4774 570, 040-8393 467 Säätiö edistää ja tukee sosiaalihuoltoon kohdistuvaa ja siihen läheisesti liittyvää tieteellistä tutkimusta, alalla toimivien ammattikoulutusta sekä valistus- ja tiedotustoimintaa. Isännistön pj. Jaakko Tuomi varapj. Elli Aaltonen Hallitus: Aulikki Kananoja, pj. Alpo Komminaho, varapj. Päivi Ahonen Leena Niemi Riitta Pihlaja Sosiaaliturvan toimitus Mannerheimintie 31 A 3, 00250 Helsinki p. 09-4774 570, fax 09-479 334 päätoimittaja Merja Moilanen p. 09-4774 5714 merja.moilanen@sosiaaliturva-lehti.fi toimitussihteeri Kati Pitkänen p. 09-4774 5713 kati.pitkanen@sosiaaliturva-lehti.fi toimittaja Satu Kontiainen p. 09-4774 5712 satu.kontiainen@sosiaaliturva-lehti.fi toimitussihteeri Erja Saarinen (vap.) toimitussihteeri Lea Suoninen-Erhiö (vap.) Taitto: Tanja Varonen,Vihreä Peto Oy Tilaukset ja osoitteenmuutokset Internet: www.kolumbus.fi/sosiaaliturva-lehti toimistosihteeri Janina Venäläinen p. 09-4774 570, fax 09-479 334 toimisto@sosiaaliturva-lehti.fi Tilaushinnat 2003 49,50 /vuosi, kestotilaus 45 /vuosi, opiskelijatilaus 24,75 /vuosi Sosiaaliturva-lehden irtonumeroita saa toimituksesta 4,20 /kpl, yli 10 kappaleen tilauksista alennus 25 %. Koulutus- ja työpaikkailmoitukset tekstin jälkeen, hinta 3,42 palstamm:ltä, palstan leveys 90 mm. Hintaan lisätään alv. 22 %. p. 09-4774 570, fax 09-479 334 toimisto@sosiaaliturva-lehti.fi Mannerheimintie 31 A 3, 00250 Helsinki Mainosilmoitukset Julkaisu Bookers Oy Sanna Laaksonen p. 09-773 821 sanna.laaksonen@bookers.fi Aikakauslehtien liiton jäsen Painotalo Auranen Oy Forssa - ISO 9001 - ISSN 0355-6565 2 SOSIAALITURVA 14/2003
Tässä numerossa Tyttöjen omia tiloja perustetaan eri puolille Suomea. Uudesta tyttötyöstä ss. 4-10. KATI PITKÄNEN Tohtori Erja Saurama keskustelee lastensuojelun historiasta Kaarlo Helasvuon kanssa, joka toimi Helsingin suojelukasvatustoimiston päällikkönä 1940-luvulta 1970-luvulle. s. 14. SATU KONTIAINEN Lapset tarvitsevat tarinoita, jotka viihdyttävät, lohduttavat ja opettavat. s. 20. MATTI VUOHELAINEN 2 Oma tila Kati Pitkänen 4 Uusi tyttötyö tuli jäädäkseen Kati Pitkänen 8 Tyttöryhmän tarina Oona Ylönen & Susanna Winter 11 Uutisia Kolumni Sen näkee naamasta Antero Marjakangas 12 Matkalla aikuisuuteen Kati Pitkänen 14 Reunamerkintöjä lastensuojelun historiaan Kaarlo Helasvuo & Erja Saurama 16 Keskustelua Jäljet pelottavat vestigia terrent 17 Näkökulma Lastensuojelulapset tarvitsevat enemmän psyykkistä tukea Kaisu Viittala 18 Oma itse työvälineenä Raili Mykkänen 20 Kertomusten anti ja tarve ovat pysyviä Hilkka Ylönen 22 Kestääkö hyvinvointi? Merja Moilanen 24 Tuomisia & Viemisiä Eurooppalaisia näkökulmia työn ja perhe-elämän yhteensovittamiseen Satu Kontiainen 25 Ristiriitainen tyttöys Kati Pitkänen 26 Näkökulma Lastenvalvojan asiantuntijuus on yksilöllistä ja yhteistä Leena Luoto 27 Uutisia Kirjallisuutta Kannen kuva: Eeva Mehto Seuraava Sosiaaliturva 15/03 postitetaan lukijoille 2.lokakuuta 2003.Siihen aiottujen työpaikka- ja koulutusilmoitusten on oltava toimituksessa viimeistään 25.syyskuuta 2003. SOSIAALITURVA 14/2003 3
KATI PITKÄNEN Maria Nummelin (oik.) kysyy ryhmien ajoista Lina Laurentilta, joka on Tyttöjen Talolla harjoittelijana Jyväskylän yliopistosta. Namipusseja, mehua ja voileipiä myyvä Laura Ruoho taas opiskelee Laurea-ammattikorkeakoussa ja on talolla työharjoittelussa. Uusi tyttötyö tuli jäädäkseen Poikatyö tulee perässä. Helsingin Porthaninkadulla sijaitsevan Tyttöjen Talon ulko-ovi käy tiuhaan. Sisään ja ulos kulkee tyttöjä ja naisia. Sisällä loistavat lämpimät valot, ja aulassa sijaitsevassa sinisessä kahvilassa on houkuttelevan muhkea sohva. Sillä istuu muutama maahanmuuttajatyttö ja keskustelee vatsamakkaroista ja pojista. Kauempaa soi musiikki.tanssisalissa pidetään tyttöjen balettituntia, ja äidit odottavat tyttäriään aulassa. Vuonna 2000 avatusta Tyttöjen Talosta on muutamassa vuodessa tullut ilmiselvästi perin suosittu. Eri-ikäisten tyttöjen käyntejä on 1500 kuukaudessa. Talossa käydään ahkerasti myös opintokäynneillä. Monilla paikkakunnilla puuhataan tytöille omaa tilaa uuden tyttötyön hengessä. Ei samaa kaikille Tyttötyötä on Suomessa tehty kauan. Perinteisissä ompelu- ja kotitalouskerhoissa naisen malli oli selkeä. Kun tasa-arvokeskustelu Suomessa alkoi, tämä nuorisotyön perinne murtui. Tasa-arvon nimissä ryhdyttiin pojille ja tytöille tarjoamaan samaa. Yhdistetyn tyttö- ja poikatyön taustaoletuksena oli, että tytöt ja pojat ovat samanlaisia ja sukupuolella ei ole merkitystä. Siinä kävi kuitenkin niin, että tahtomattakin nuorisotyötä tehtiin enemmän poikien ehdoilla. Tilanne nuorisotaloilla saattoi olla sellainen, että kävijöistä suurin 4 SOSIAALITURVA 14/2003
Mari Uusitalo luotsaa Helsingin Tyttöjen Taloa. KATI PITKÄNEN osa oli poikia. Tyttöjä siellä ei juuri näkynyt, kertoo Helsingin Tyttöjen Talon johtaja, psykologi Mari Uusitalo. Uuden aallon tyttötyöstä alettiin puhua 1990-luvulla. Naistutkimuksen piiristä nousi ajatus, että tyttö- ja poikatyötä voi ja kannattaa pohtia erikseenkin. Tytöille haluttiin tarjota jotakin muuta kuin biljardipöytiä, pelisaleja, skeittiramppeja ja bändikämppiä. Lukuisat tutkimukset myös osoittivat, että tytöillä on aiempaa enemmän ongelmia. Tuolloin Suomessa alkoi Setlementtinuorten liiton Upea minä -projekti, jossa tyttötyötä haluttiin kehittää siten, että se tukisi tyttöjen kasvua ja kehitystä ja huomioisi tyttöjen erityistarpeet. Tuosta projektista sai alkunsa myös Kalliolan Nuorten, Setlementtinuorten liiton ja Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskuksen yhteinen kumppanuushanke Tyttöjen Talo. Sukupuoli murroksessa Uusitalon mukaan sukupuoli ja käsitys sukupuolesta elävät suurinta murrostaan länsimaiden historiassa. Nuoret ovat hämmentyneitä siitä, keitä he ovat, mitä heiltä odotetaan ja miten heidän tulisi elää. Erityisesti tytöille tarjotut mallit ovat hyvin ristiriitaisia. Siksi sukupuolesta, tyttöydestä ja aikuistumisesta pitää saada puhua. Uusitaloa on helppo uskoa. Jos seuraa televisiota yhden illan ajan, voi törmätä erilaisiin naismalleihin lesbotytöistä kettutyttöihin, kotiäideistä armeijan vänrikkinaisiin ja pornotähdistä supernaisiin, jotka toimivat juristeina, ovat langanlaihoja, hoitavat kolmea lasta sekä kodin ja miehen. Nuoruusikä on länsimaissa pidentynyt ja oman identiteetin pohdinta lisääntyvien valinnanmahdollisuuksien edessä vaikeutunut. Tyttöjen kanssa puhuessa näkee konkreettisesti, että monet tytöt ovat ihan hukassa. Itsekin muistan samoja tuntoja omasta nuoruudestani. Halusimme luoda tytöille oman tilan, jossa he saavat rauhassa olla tyttöjä ja pohtia omaa hämmennystään ja sitä, millaiseksi naiseksi he kasvavat. Kodin ja julkisen tilan välissä Tyttöjen Talo on niin sanottu matalan kynnyksen paikka, eli ovi on avoinna kaikille tytöille. Sisään voi pistäytyä koska tahansa aukioloaikoina. Talossa voi kokata, soittaa, ommella, tanssia, käyttää tietotokoneita, rupatella tai katsoa tv:tä. Vapaan oleskelun lisäksi Tyttöjen Talossa kokoontuu monia ryhmiä. Viime keväänä käynnissä oli 35 ryhmää, joista 15 oli harrastusryhmiä ja 25 kasvua ja vuorovaikutusta tukevia ryhmiä. Ryhmissä on käynyt yli 200 tyttöä. Talolla annetaan myös seksuaalikasvatusta kouluryhmille mutta silloinkin vain luokan tytöille. Se on oikeastaan ihmisyyskasvatusta ja tunteista puhumista, koska tällainen hukkuu nykyään yhtäältä biologiseen terveyskasvatukseen ja toisaalta pornografian maailmaan. Niin tytöt kuin pojatkin miettivät, mitä minulta seksuaalisuuden alueella oikein odotetaan, painottaa Uusitalo. Tyttöjen Talossa pitää kätilö vastaanottoa, minne voi tulla aikaa varaamatta ja nimettömänä keskustelemaan muun muassa seksuaalisuudesta, ehkäisystä ja kuukautisista.vastaanoton kautta moni tyttö löytää tiensä talon ryhmiin. Inspiraatiota Varsinainen esikuva Helsingin Tyttöjen Taloon saatiin Tukholman tytöille tarkoitetusta talosta, Xist tjej -forumista. Ruotsissa kuten Tanskassa ja Englannissakin tyttöryhmät ja naistietoinen tyttötyö yleistyivät jo 1990-luvun alussa. Ruotsissa ajatellaan, että kaikki tytöt tarvitsevat tällaisia ryhmiä. Meidän talomme on myös kaikille tytöille, mutta eroamme ruotsalaisista siinä, että meillä haetaan kävijöiksi enemmän niitä tyttöjä, joilta puuttuvat kunnon aikuiskontaktit ja ryhmissä 10 28 vuotiaille tytöille auki ma-to 14-20 35 tyttöryhmää (15 harrastusryhmää, 25 tuki- ja vuorovaikutusryhmää) 3 kokopäiväistä työntekijää, 1 oppisopimusopiskelija, 1 osa-aikainen kätilö 20 ryhmänohjaajaa viikonlopputapahtumia kuten Tunnepolku erikoisiltoja kuten Hemmotteluillat tytöille ja naisille kahvila vapaassa käytössä ompelukoneet, tietokoneet, taidetarvikkeet, tanssisali, piano, keittiö kätilön vastaanotto Drop-in piste ma 14-20 Tyttöjen Talo ja to 16-18 (ilman ajanvarausta ja nimettömänä): keskustelua, neuvontaa, raskaustestejä, jälkiehkäisyä seksuaalikasvatustunteja kouluryhmille (tytöille) 1 500 käyntiä kuukaudessa 15 prosenttia kävijöistä maahanmuuttajia tai maahanmuuttajataustaisia syksyn painopisteenä monikulttuurinen tyttötyö rahoittajina Raha-automaattiyhdistys ja Helsingin kaupunki (Käyntiosoite Porthaninkatu 2, Helsinki) SOSIAALITURVA 14/2003 5
Lahdessa avataan tänä syksynä Tyttöjen tila. Aluenuorisosihteeri Helena Lehtonen (vas.) ja Lahden seurakunnan nuorisotyöntekijä Riitta Petsalo odottavat tilaan kävijöitä, jotka eivät tavalliseen nuorisotaloon tulisi. keskitymme ruotsalaisia enemmän syrjäytymisen ehkäisyyn, Uusitalo erottelee. Tyttöjen Talo on kolmivuotisen taipaleensa aikana nostattanut tyttötyöinnostusta muualla Suomessa. Esimerkiksi Lahdessa avataan syksyllä Tyttöjen tila, ja kaupungin nuorisotyön yhdeksi painopistealueeksi on tänä vuonna valittu tyttötyö. Sitä toteutetaan Helmi-projektissa, jossa ovat mukana Lahden kaupungin nuorisotoimi, Harjulan Setlementin nuorisotyö, Lahden seurakunnan kasvatustyönkeskus sekä Ovi auki -projekti. Tyttötyö ei ole Lahdessa uutta. Olimme mukana jo Upea minä -projektissa, ja kasvua ja itsetuntoa tukevia tyttöryhmiä on pidetty muutamia vuosia. Tämä on kuitenkin ensimmäinen vain tytöille tarkoitettu tila Lahdessa, kertoo Lahden seurakunnan nuorisotyöntekijä Riitta Petsalo. Omaa tilaa tarvitaan, toteaa Lahden aluenuorisosihteeri Helena Lehtonen. Nuorisotoimen tukemat erityisharrastustilat kuten bändikämpät ja skeittihallit ovat pääosin poikien käytössä. Nuorisotaloilla on sekä tyttöjä että poikia, mutta tytöt jäävät usein taustalle, koska pojat tuovat itseänsä esille enemmän. Poikien seurassa tytöt eivät puhu asioista, jotka liittyvät naiseksi kasvamiseen, poikiin tai seksuaalisuuteen. Sekaryhmissä tytöt myös alkavat usein kilpailla poikien huomiosta. Tarkoitus on, että tyttöjen tila olisi avoinna aluksi parina iltana viikossa. Paikalla on aina kaksi naistyöntekijää. Työntekijät ovat vierailleet Helsingin Tyttöjen Talolla, ja Uusitalo on käynyt Lahdessa kouluttamassa heitä. Uusia kävijöitä Uudessa tyttötyössä tavoitellaan uusia kävijäryhmiä, niitäkin tyttöjä, jotka eivät tavalliseen nuorisotaloon menisi. Myös maahanmuuttajatytöille vain tytöille tarkoitettuun taloon on helpompi tulla, jos oma kulttuuri kieltää menemisen sekaryhmiin. Helsingin Tyttöjen Talolle suurin osa kävijöistä tuli aluksi joko koulun tai sosiaalitoimen väen ohjaamina.yhä useampi tyttö kuitenkin löytää talon omatoimisesti.tässä on auttanut myös myönteinen julkisuus. Maahanmuuttajatyttöjen tai maahanmuuttajataustaisten tyttöjen osuus kävijöistä on noin 15 prosenttia. Tämän syksyn painopisteenä on monikulttuurinen tyttötyö. Lahdessakin tyttöjen oman tilan toivotaan houkuttelevan uusia kävijöitä ja erityisesti ylä-asteikäisiä ja vanhempiakin tyttöjä. Tiedämme, että juuri 15 16-vuotiaat tytöt ovat tosi vaikeuksissa. Seurustelut alkavat, koulut päättyvät, ja nuoret miettivät, mitä tehdä elämällä, kertoo Lehtonen. Lahden tyttöryhmissä oli viime kevään aikana noin 70 tyttöä ja tyypillisin kävijä on kuudesluokkalainen. Uusi tyttötyö vaatii työntekijältä erilaisia taitoja kuin sekaryhmien ohjaaminen. Petsalo on ohjannut useita tyttöryhmiä Lahdessa ja pitää haastavimpana sitä, että tyttöjen kanssa ollaan kasvotusten ja keskustellaan enemmän kuin poikien kanssa. Kun puhutaan kasvamisesta ja omasta itsestä, niin työntekijä joutuu miettimään, kuinka paljon hän pistää itseänsä peliin ja kuinka paljon paljastaa oman nuoruutensa kipupisteitä. Siinä tarvitaan erilaista kapasiteettia kuin poikien kanssa, jotka usein odottavat ryhmissä koko ajan, että milloin KATI PITKÄNEN mennään retkelle tai kiipeilemään ja milloin jännitys alkaa, Petsalo kertoo. Tyttöyden arvokkuus Joku voisi ajatella, että uudessa tyttötyössä tytöille nimenomaan tarjotaan valmista tytön mallia: tyttö puhuu tunteista ja pojista ryhmässä sekä pohtii ihonhoitoa. Petsalon pitämissä tyttöryhmissä tytöt ovat kuitenkin itse valinneet teemat, joita he haluavat käsitellä, ja tytöt haluavat puhua perheestä, ystävyydestä, pojista, seksuaalisuudesta, kauneudenhoidosta, päihteistä, koulusta ja kiusaamisesta. Se ei silti tarkoita, että tyttö pohtisi vain näitä asioita. Tärkeintä ryhmissä on, että saa vapaasti olla tyttö ja tuntea itsensä arvokkaaksi tyttönä myös puhuessaan ihonhoidosta ja pojista. Uusitalon mukaan työntekijöiden on kuitenkin oltava tarkkana, etteivät he tyrkytä jotakin ainoata oikeata tyttömallia. Keskeistä on, että tytölle tarjotaan eväitä kontaktin rakentamiseen omaan itseensä, ei siihen, että tyttö solahtaisi valmiiseen tyttömalliin. Esimerkiksi Tyttöjen Talon Hemmotteluilloissa ei tarkoitus ole vain hoitaa ihoa, laittaa ripsiväriä ja näyttää hyvältä. Tyttöjä tuetaan pitämään huolta itsestänsä sekä kuuntelemaan ja hoitamaan itseänsä. Moni tyttö jää vaille hoivaa, koska hänellä ei ole hoivaavaa aikuista läsnä. Hoivaa vaille jää myös moni hyvin pärjäävä tyttö. Paineet kohdistuvat näihin tyttöihin varhain, ja heistä tulee ylisuorittajia, jotka eivät osaa kuunnella itseänsä. Ihmisellä on perustarve tulla hoivatuksi ja pidetyksi sellaisena kuin on, ilman paineita, Uusitalo painottaa. Tyttöjen Talon työntekijät ovat huomanneet, että kun uusilta tytöiltä kysyy, miltä heistä tuntuu tai mitä mieltä he ovat jostakin, vastaus on usein en mä tiedä tai ihan sama. He ajattelevat, ettei heidän mielipiteellään ole merkitystä. Heitä kasvatetaan miellyttämään ja sopeutumaan. Moni ei osaa pysähtyä kuulemaan itseään ja omia tunteitaan.tyttöjen Talossa työntekijät haluavat oikeasti tutustua kaikkiin tyttöihin. Tytöt sanovat usein, ettei kukaan koskaan kysy, mitä heille kuuluu. Vastustusta Oma tila on tärkeä osa uutta tyttötyöotetta. Helsingin Tyttöjen Taloa avattaessa törmättiin kysymyksiin siitä, miksi tyttötyötä tarvitaan ja miksi erillistä tilaakin.tätä Uusitalo ihmettelee: Ajattelen, että Suomi olisi jo niin tasa-arvoinen, ettei tyttöjen oman tilan ajateltaisi tarkoittavan sitä, että se on pojilta pois. Lahdessa Tyttöjen tila laukaisi vastalauseiden myrskyn. Se kantoi jopa tasa-arvovalituksiin asti, jotka tasa-arvovaltuutettu kuitenkin katsoi aiheettomiksi. Tyttöjen tilaa ja sen oikeutusta on perusteltu kau- 6 SOSIAALITURVA 14/2003
pungissa tarkkaan. Tila avataan tänä syksynä entiseen sekä tytöille ja pojille tarkoitettuun nuorisotilaan, jonka kävijämäärä oli hyvin pieni. Alueella sijaitsee muita nuorisotiloja, jonne entiset kävijät voivat siirtyä. Silti aihe sai alueen sanomalehdet kirjoittamaan, että poikien tasa-arvoa loukataan ja pojat ajetaan pois tyttöjen tieltä. Lahdessa on 7 000 neliötä nuorisotiloja ja monia tiloja kuten bändikämppiä käyttävät pääosin pojat. Tämä tyttöjen tila on vain 300 neliötä, sanoo Helena Lehtonen rauhallisesti. Hän mainitsee myös, että tyttötyö tulee usein edullisemmaksi kuin toiminnallinen poikatyö. On aika ihmeellistä, että kun olemme pitäneet pienryhmiä poikien kanssa, kukaan ei ole nostanut hälinää, että unohdamme tytöt. Mutta nyt kun keskitytään tyttöihin, nousee häly, että unohdammeko me pojat, Petsalo lisää. Poikatyö tulee Poikia ei ole unohdettu. Osa pojistakin voisi kaivata enemmän juuri heille kohdennettua tukea. Poikien kasvua ei välttämättä edistetä vain rakennuttamalla uusia skeittihalleja tai sillä, että nuoriso-ohjaajat käyvät uusissa elämysohjaajakoulutuksissa. Suomessa onkin alettu puhua sukupuolisensitiivisestä nuorisotyöstä, jolla korostetaan sitä, että sukupuoli elää murrosta ja niin tyttöjen kuin poikien on tärkeää saada puhua sukupuolesta ja tulla kuulluksi ja tuetuksi omassa kasvussaan. Poikatyö ja sen tutkimus tulee tässä hieman jäljessä, mutta etenee vahvasti. Esimerkiksi Setlementtinuorten liiton Meikäpoika-projektissa (2001-2003) haetaan uusia malleja poikatyöhön ja kootaan kattava paketti poikatyöstä kaikille poikien parissa työskenteleville. Projektissa on kehitetty isä-poika -toimintaa ja pojille suunnattua seksuaalikasvatusta, jossa painotetaan tunne-elämän tärkeyttä, omista tunteista puhumista ja elämänhallintataitoja. Lisäksi on järjestetty erilaisia poikaryhmiä, joissa on toiminnallisuutta, mutta joissa käsitellään myös kasvua, murrosikää ja seksuaalisuutta. Helsingin Tyttöjen Talon ovea on toistaiseksi kolkutellut vain yksi poika. Hän oli pukeutunut hameeseen. Poika otettiin rauhallisesti sisälle eikä häneen kiinnitetty sen kummempaa huomiota. Se oli vitsi. Hän ei tullut takaisin, Uusitalo kertoo. Hän kuitenkin lupaa, että jos joku poika todella kokee itsensä tytöksi ja Tyttöjen Talon itselleen oikeaksi paikaksi, taloon on lupa tulla. Kati Pitkänen Jyväskylässä suunnitellaan omaa Tyttöjen Taloa Jyväskylässä avattiin viime syksynä Tyttöjen talvikahvila. Aloite talvikahvilan perustamisesta tuli jyväskyläläisiltä tytöiltä, jotka toivoivat omaa tilaa.talvikahvila jatkaa toimintaansa tänä syksynä ja on avoinna parina iltana viikossa. Tila on pieni, ja sitä ovat käyttäneet tyttöryhmät, ja muutamina iltoina on pidetty avoimia ovia.tyttötyötä haluttaisiin nyt laajentaa ja kehittää. Jyväskylässä suunnitellaankin Jyvässeudun Tyttöjen Talo -hanketta, jossa tavoitteena olisi saada isompi tila, kehittää ryhmätoimintaa ja luoda Jyvässeudun tyttötyömalli. Projektisuunnittelija Anita Mäntynen kertoo, että Helsingin Tyttöjen Talo on toiminut hankkeen esikuvana, mutta tavoitteena on Jyvässeudun erityistarpeita vastaava hanke. Meillä tytöt tekevät enemmän itse.talvikahvilankin he remontoivat itse. Samoin mukana on vahva seutukunnallinen näkökulma. Mietimme, miten maaseudun tyttöjen elinoloja voisi parantaa. Mäntynen haluaa korostaa myös tyttötyön positiivisuutta. Toki teemme tätä työtä siksi, että tyttöjen ongelmat ovat lisääntyneet, mutta haluamme välittää myös iloista tyttöenergiaa. Hankkeelle on haettu Raha-automaattiyhdistyksen ja kaupungin yhteisrahoitusta. Rahoitus selviää ensi vuoden alussa. Hakijana on Keski-Suomen Yhteisöjen Tuki ry. Enemmän otetta omaan elämään -projektissa (2003 2005) tuetaan perheitä, joiden vanhemmalla tai vanhemmilla on kehitysvamma tai muita oppimiseen ja ymmärtämiseen liittyviä ongelmia. Perheet tarvitsevat usein erityisiä ja räätälöityjä tukitoimia sekä laajan tukiverkoston selviytyäkseen arjessa. Tukea tarvitaan myös silloin, kun perheen lapset kasvavat muualla kuin biologisten vanhempiensa luona. Projekti toimii Pirkanmaan alueella ja sen toteuttaa Kehitysvammaisten Tukiliitto ry RAY:n tuella. Projektin teemaan liittyen järjestetään 4. 5.5.2004 valtakunnallinen seminaari aiheesta TUETTU VANHEMMUUS Paikkana on Tampere, Tulppaanitalo, Pinninkatu 51. Kaikki aiheesta kiinnostuneet ovat tervetulleita. Lisätietoja: projektisuunnittelija Pia Henttonen, puhelin (03) 2403 218 tai sähköposti pia.henttonen@kvtl.fi Kehitysvammaisten Tukiliitto ry Pinninkatu 51, 33100 Tampere, puhelin (03) 2403 111 www.kvtl.fi SOSIAALITURVA 14/2003 7
Oona Ylönen & Susanna Winter TYTTÖRYHMÄN TARINA Moi! Ollaan tääl Lintsil. Kaikki paikal paitsi Laura harmi et ei tullu. On tosi siistii ja hauskaa. Juodaan nyt cocist Saatiin Diplomit ja sillee Kiitän Oona & Susanna kaikista hyvistä ja huonoista hetkistä. Oli tosi ihana tyttöjen ryhmä. :llä Jenni! Syksyllä 2002 käynnistyi Helsingin kaupungin sosiaaliviraston ja Nuorten Akatemia ry:n Mahis-toiminnan välinen yhteistyö nuorten ryhmätoiminnan järjestämiseksi. Tarkoituksena oli koota kevätlukukauden ajan kokoontuva nuorten ryhmä, joka tukisi nuorten kasvua. Samalla haluttiin myös kokeilla järjestön ja sosiaaliviraston välistä yhteistyötä sekä kehittää Mahis-toiminnan avulla uusia työmuotoja lastensuojelun avohuoltoon. Me ryhdyimme ohjaajiksi ryhmälle; Oona on Helsingin kaupungin erityissosiaalityöntekijä ja Susanna Mahis-toiminnan päällikkö. Tyttöryhmän päiväkirjasta: Tapasimme ensi kertaa ryhmän kanssa ja keskustelimme säännöistä ja tulevista tapaamisistamme, syötiin, juotiin ja nauroimme. Lopuksi keskustelimme fiiliksistämme. KAIKILLA OLI MUKAVAA! Meidän ryhmä Ryhmän jäsenet koottiin Helsingin kaupungin yhden palvelualueen lastensuojelun kautta, jonka asiakkaista yli 60 prosenttia on kouluikäisiä lapsia. Myös alueen yläasteen oppilashuollolta pyydettiin ehdotuksia jäsenistä. Ryhmän muodosti kuusi 14 16-vuotiasta tyttöä, jotka osallistuivat ryhmään säännöllisesti kevätlukukauden ajan. Joukossa oli kaksi maahanmuuttajaa. Jokaisella tytöllä oli joko olemassa oleva asiakkuus lastensuojelussa tai jokin aikaisempi yhteys lastensuojeluun. Ryhmä toimi tytöille avohuollon tukitoimena. Lastensuojelun ja koulun mainitsema selkein yhteinen nimittäjä tytöille oli vakavat koulunkäyntivaikeudet. Tapasimme kaikki tytöt joulukuussa ennen ryhmän alkamista ja kerroimme ryhmästä. Tyttöryhmä kokoontui viikoittain vuoden 2003 tammikuun alusta toukokuun loppuun asti, yhteensä 21 kertaa. Tapaamiset olivat kouluajan ulkopuolella ja kestivät aina noin kolme tuntia. Noin puolet tapaamisista pidettiin sosiaalipalvelutoimiston viihtyisässä neuvotteluhuoneessa ja puolet muualla. Kävimme ravintolassa syömässä, Suosikin toimituksessa, kuntosalilla, elokuvissa, hohtokeilaamassa, uimassa, viikonloppuleirillä ja Linnanmäellä.Yhden lauantai-illan vietimme Helsingissä sijaitsevan Tyttöjen Talon Tunnepolulla. Tapaamisten sisältö suunniteltiin tyttöjen kanssa. Heistä oli hyvä, että aiheita käsiteltiin ohjaajien suunnittelemien harjoitusten kautta, sillä ideointi ja suunnittelu tuottivat tytöille pulmia. Jokaisessa tapaamisessa tytöt kirjoittivat ryhmän kuulumisia päiväkirjaan. Yhteiset säännöt Ensimmäisessä tapaamisessa ryhmä teki itselleen säännöt. Ajoissa paikalle tuleminen, poissaolosta ilmoittaminen ja kännykän kiinni pitäminen olivat tytöille hankalia noudattaa. Säännöistä keskusteltiin pitkin kevättä, ja tytöt seurasivat ja kommentoivat myös toistensa tekemisiä. Erityisesti tapaamisesta pois jäämisestä oltiin närkästyneitä, ja poissaolijat kirjattiin päiväkirjamerkintöihin. Tapaamisten aluksi tytöt kävivät tarkasti läpi väsymykset, päänsäryt, flunssat sekä riidat kotona tai (poika)kavereiden kanssa. Koulunkäymiseen liittyvien vaikeuksien lisäksi tytöt kertoivat muun muassa omasta ja vanhempien päihteidenkäytöstä, väkivaltakokemuksista, näpistelyistä (jokainen oli jäänyt kiinni näpistelystä) ja lastensuojelun sijoituksista (omista ja sisarusten). Yhtä lukuun ottamatta kaikkien vanhemmat ovat eronneet, ja vain yhdellä tytöistä oli säännöllinen harrastus. Tytöistä viisi poltti paljon tupakkaa. Tyttöjen kokemukset ja käsitykset viranomaisista olivat pääosin negatiivisia ja suhde kaveriporukkaan perhemäisen tiivis. Tyttöjen askartelema ihannekumppani. Fiiliskierros on mukava, koska silloin tietää aina jos joku on huonolla taihyvällä päällä, siinä saa äänensä kuuluville & asiansa sanottua, on kiva tietää muittenkin fiilikset ja omat 8 SOSIAALITURVA 14/2003
Tapaamisten välillä suunnittelimme seuraavan kerran harjoitukset ja keskustelimme edellisestä tapaamisesta. Se toimi samalla myös työnohjauksellisena tilanteiden purkuna. Poissaolleisiin tyttöihin olimme yhteydessä jokaisen kerran jälkeen. Puolessa välissä kevätlukukautta teimme tytöille kirjallisen palautekyselyn voidaksemme tarvittaessa muuttaa tapaamisten sisältöä tai muuten ohjata ryhmän toimintaa haluttuun suuntaan. Kysyimme miltä tuntuu tulla ryhmään ja millä mielellä sieltä lähtee, voiko ryhmässä olla oma itsensä, saako oman äänensä kuuluviin, miltä kevään ohjelma tuntuu, onko harjoituksista pidetty, onko tarvetta tavata ohjaajia kahden kesken, olisiko hyvä, jos ohjaajat tapaisivat tyttöjen vanhempia ja onko sääntöjä liikaa.tyttöjen vastaukset olivat hyvin positiivisia. Teemoja, tunteita ja harjoituksia Harjoitusten ja keskustelujen teemat nousivat tyttöjen elämäntilanteista ja heidän mielessään olevista asioista. Ryhmän päätyttyä kirjasimme ylös kevään aikana läpi käytyjä teemoja.teemat käsittelivät selkeästi kolmea laajempaa aihepiiriä: kuka minä olen, miten elän sekä mihin kuulun (ks. laatikko). Käytimme harjoitusten tekemiseen ja purkamiseen runsaasti aikaa. Etenkin alussa tytöt toivoivat myös meidän osallistuvan harjoitusten tekoon. Tyttöryhmässä käsiteltyjä teemoja. Kuka minä olen? Miten elän? oma keho, terveys, naiseus (ulkonäkö, ruoka, päihteet, nuorena naisena oleminen, seurustelu, seksi, äitiys) ympärillä olevat aikuiset ja aikuisen malli (vanhemmat, vanhempien puolisot, sukulaiset, opettajat, nuorisotyöntekijät, sosiaalityöntekijät) oma elämä (menneisyys, nykyhetki, tulevaisuus) tunteet ja niiden käsitteleminen, syy- ja seuraussuhteet (väkivaltaisuus, suru, viha, pettymyksensieto) Mihin kuulun? tyttöryhmän jäsenyys ja toimiminen muiden ihmisten kanssa (ystävyys, riidat, säännöt, kuunteleminen, puhuminen) perhe, suku, kaveripiiri (kotitilanne, läheiset ihmiset) yhteiskunta (koulu, varastaminen, äänestäminen, Irakin sota, rasismi) Ensimmäisellä tapaamiskerralla teimme Kuka minä olen? -harjoituksen, jossa kaikki vastasivat samoihin kysymyksiin (lempibändi, perjantai-illan viettotapa ) ja arvailivat lopuksi, kuka on vastausten takana. Toisella kerralla teimme lehdistä leikellen aarrekartat, joihin hahmoteltiin tavoitteet itsensä ja ryhmän suhteen. Harjoitusten avulla kartoitimme tyttöjen keskinäistä sosiaalista verkostoa (tytöt tunsivat tai tiesivät toisistaan eri yhteyksien kautta) ja jokaisen omaa sosiaalista verkostoa (perhe, suku, ystävät, viranomaiset). Pohdimme arvoja ja sitä, mikä on oikein ja väärin (leikkaamalla kuvia ja tekstejä). Käsittelimme seurustelua ja parisuhdetta ihannekumppanin avulla (luonnollisen kokoiseen ihmishahmoon liimattiin ja kirjoitettiin toivottuja asioita) ja Väestöliiton seksipelin avulla. Palautteen antamista ja saamista harjoiteltiin intiaaninimiharjoituksella. Tunteita käsiteltiin muun muassa Tunnepolulla, jossa kiersimme tunteita käsitteleviä rasteja. Käytimme ryhmässä paljon virikekortteja, jotka toimivat erinomaisesti esimerkiksi senhetkisen tunnetilan, oman elämän tai läheisverkoston kuvaamisessa. Omaa elämää hahmotettiin myös elämänjanaharjoituksella, jossa paperille piirrettyyn janaan kirjattiin jo eletyn elämän merkittävät tapahtumat sekä tulevaisuuden haaveet ja toiveet. Tämä harjoitus oli tytöille raskas, ja osa jätti sen kesken. Jokaisen tapaamisen alussa kävimme läpi fiiliskierroksen (pallolla, lankakerällä, korteilla) ja söimme. Toimistolla pidetyt kerrat lopetimme rentoutukseen ja satuun.viimei- Tytöt keskittyneinä verkostoharjoitukseen. SOSIAALITURVA 14/2003 9
Tunnepolun rohkeusrastilla. sellä tapaamiskerralla jaoimme tytöille henkilökohtaiset diplomit ryhmään osallistumisesta sekä Harrastustoiminnan opintokirjat. Leirillä klo 22.03 Terkku! Tultiin just saunast minä, Jenni, Tiia ja Laura, mut Susanna ja Oona jäi viel ja Janina ja Riikka jäi alkaa jotain vesileikkei Tehtiin kasvonaamioita ja jalkakylpyjä sekä lakattiin kynsiä. Koht on iltapala ja sit tehää jotain, pelataan ja seotaan. Tääl on tosi kivaa, ai nii me uitiinki viel! T: Kaisa. Jeps! No eilen illalla oli kuulemma hirvee show (en tiiä ite, ku menin 12 jälkee nukkuu) nii Janina ja Riikka lähti takas Hesaa viime yönä! En kyl ymmärrä miks?! Jeps nyt ollaa vaa oleillaa T: Tiia. Mitä saatiin aikaan? Ryhmä toimi säännöllisesti loppuun asti. Tytöt puhuivat elämäntilanteistaan ja -kokemuksistaan melko avoimesti. Ehkä esimerkiksi lastensuojelun sijoituksesta, vanhempien päihteidenkäytöstä tai perheen vähävaraisuudesta oli helpompi puhua, kun ryhmässä oli samanlaisia asioita kokeneita. Tytöt elivät vahvasti tässä hetkessä, ja heidän oli vaikea tehdä realistisia tulevaisuudensuunnitelmia. Oman käytöksen syy- ja seuraussuhteita oli vaikea nähdä. Hauskanpidon ja yhdessä tekemisen lisäksi tytöt pääsivät ja joutuivat ryhmän aikana kohtaamaan vaikeita asioita turvallisessa ympäristössä. Se aiheutti palkitsevien kokemusten ja oivallusten lisäksi myös itkua ja turhautuneisuutta. Pysähtyminen ja hiljentyminen, sääntöjen mukaan toimiminen sekä surun käsittely oli todella vaikeaa. Tytöistä kolme lähti luvatta pois Tunnepolulta ja kaksi heistä myös viikonloppuleiriltä. Karkaamisten käsittelyssä opittiin näkemään seurauksia omasta toiminnasta (ohjaajien tekemä ilmoitus poliisille), pyytämään anteeksi ja nielemään ylpeyttä (kunniallinen paluu ryhmään). Mietimme paljon sitä, mikä olisi hyvä tapa olla yhteydessä tyttöjen vanhempiin. Päädyimme siihen, että vanhempia informoidaan ryhmästä tyttöjen välityksellä ryhmän käynnistyessä ja pyydetään ottamaan halutessaan yhteyttä ohjaajiin. Palautekyselyssä viidelle tytöistä oli samantekevää ja yksi piti huonona ajatuksena, että ohjaajat olisivat enemmän yhteydessä vanhempiin.tytöt kertoivat usein puhuneensa vanhempiensa kanssa ryhmästä. Yhteistyö koulun kanssa oli melko haasteellista. Koulu oli hankkeessa mukana sen käynnistymisvaiheessa, kun oppilashuoltoryhmässä pohdittiin ryhmään tulevia tyttöjä.yhteydenpitoa kouluun vaikeutti se, että koululta puuttui koulukuraattori lähes koko ryhmän toiminta-ajan ja terveydenhoitaja vaihtui ennen kuin ryhmä pääsi kunnolla käyntiin.tyttöjen koulunkäynnin tukemisen kannalta olisi ollut tärkeää saada tiiviimpi yhteys kouluun. Ohjaajien rooli Yksi ryhmälle asettamistamme tavoitteista oli luoda hyvä aikuiskontakti ohjaajien ja tyttöjen välille. Tässä koimme onnistuneemme hyvin.tytöt eivät päästäneet meitä aina helpolla. Suorasukaisiin kysymyksiin vastasimme suoraan ja rehellisesti. Ryhmän käynnistyessä tytöt halusivat vastauksia tärkeisiin kysymyksiin, kuten: miksi minut on kutsuttu tähän ryhmään ja miksi tällainen ryhmä on perustettu. Tapaamisissa tytöt kilpailivat kovasti ohjaajien huomiosta. Tapaamiset, joissa koko ryhmä oli paikalla, olivat levottomia. Huomiota pyrittiin antamaan tytöille olemalla aidosti läsnä ja kiinnostuneita heistä. Ryhmä ei olisi voinut olla lukumäärältään suurempi, ja kahden ohjaajan läsnäolo oli välttämätöntä.toisaalta tähän ryhmään osallistuneet tytöt olivat rohkeita ja kykeneviä pohtimaan asioitaan, mikä mahdollisti teemojen käsittelemisen keskustelemisen avulla. Tyttöryhmä tuli maksamaan 1260 euroa, josta Nuorten Akatemia kustansi 500 euroa ja sosiaalivirasto 760 euroa. Toimistolla ollessamme keitimme teetä ja kahvia ja teimme voileipiä ja välillä salaattia. Reissussa ollessamme ostimme tytöille eväät. Muita kuluja tuli erilaisista pääsymaksuista. Suurin menoerä oli kahden päivän leiri Sipoossa. Kustansimme myös tarvittaessa tyttöjen bussiliput ryhmän tapaamisiin. Kesällä soitimme tytöille, kun päätökset koulupaikoista olivat tulleet.yksi tytöistä oli jäänyt luokalle. Neljästä ysiluokkalaisesta kolme ei päässyt jatkokoulutuspaikkaan, vaan meni kymppiluokalle. Keväällä sovitussa syystapaamisessa kävi ilmi, että tytöt haluaisivat tavata vastaisuudessakin. Sovimme siitä, että näemme kerran kuussa, jolloin syömme välipalaa ja juttelemme. Sitaatit ovat tyttöryhmän päiväkirjasta ja väliarvioinnin avovastauksista.tyttöjen nimet on muutettu. Oona Ylönen on Helsingin kaupungin lastensuojelun erityissosiaalityöntekijä ja Susanna Winter sosiaalipsykologi ja Mahis-toiminnan päällikkö. Nuorten Akatemian Mahis-toiminta ehkäisee syrjäytymistä tarjoamalla vaikeassa elämäntilanteessa oleville 13 17-vuotiaiden nuorille omaehtoista ja tuettua vapaa-ajan toimintaa. Aikuisohjaajan eli Mahis-tutorin kanssa nuorten ryhmät voivat hakea toiminnalleen 500 euron tukea. Mahis-projekteja on käynnistynyt 750 ympäri Suomea. Toiminta on RAY:n tukemaa. Lisätietoja: www.nuortenakatemia.fi/mahis. 10 SOSIAALITURVA 14/2003
UUTISIA Kolumni STKL:Hyvinvointimallia ei saa uhrata vapaalle kilpailulle Sosiaali- ja terveysturvan keskusliitto toteaa eduskunnan ulkoasianvaliokunnalle ja suurelle valiokunnalle 13.8.2003 toimittamassaan kannanotossa, että sosiaaliturva ja hyvinvointipalvelut on pidettävä edelleen kansallisessa määräysvallassa. Liitto pitää välttämättömänä, että Euroopan unionin perustuslaillisessa sopimuksessa EU:n toimivalta rajataan tulevaisuudessakin niin, että hyvinvointipalvelujen, erityisesti sosiaali-, terveys- ja koulutuspalvelujen järjestämistavat ja sosiaaliturva ovat kunkin jäsenvaltion päätettävissä. Tätä lähtökohtaa ei saa murtaa EU:n yhteiseen kauppapolitiikkaan liittyvien sitoumusten kautta. Tulevaisuuskonventin ehdotuksessa Euroopan unionin yhteiseen kauppapolitiikkaan liittyvät niinsanotut yleishyödylliset palvelut sisältävät myös sosiaali- ja terveys- ja koulutuspalvelut.vastaava linjaus näkyy myös komission tiedonannossa Vihreässä kirjassa yleishyödyllisistä palveluista, joka valmistelee tämän alueen lainsäädäntöä unionin tasolla. Liitto pitää myös välttämättömänä, että WTO-neuvotteluissa sosiaali- ja terveyspalvelut, koulutuspalvelut ja kulttuuripalvelut on jätettävä palveluluiden liberalisointivelvoitteiden ulkopuolelle. Liiton mielestä nykyiset EU:n sisämarkkina- ja kilpailusäännöt ovat liian tiukat. Hankintalain tulkinnan mukaan kilpailuttaminen koskee myös sosiaali- ja terveyspalveluja, mikä on erityisen haitallista ja hankalaa yleishyödyllistä tehtävää toteuttavien sosiaali- ja terveysjärjestöjen näkökulmasta. Uusia ammattikirjoja! Marjatta Marin Sinikka Hakonen (toim.) Seniori- ja vanhustyö arjen kulttuurissa PS-kustannus, nid. 222 s. Hinta 30 Kanta-asiakashinta 22 Eriksson Seppälä Nieminen Heikkilä (toim.) Epilepsian ABC Perustietoa opettajille, kasvattajille ja vanhemmille PS-kustannus, nid. 131 s. Hinta 25 Kanta-asiakashinta 18 Liity nyt kanta-asiakkaaksi, saat uutuuskirjat 25 %:n alennuksella. Liittymisetuna saat esim. KIVUN ANATOMIA -kirjan 5 eurolla! Ei ostovelvotteita paljon etuja. Lisätiedot: www.sosiaalialantietopalvelu.com Sosiaali- ja terveysalan Tietopalvelu puh. 014-685 750, faksi 014-678 720, s-posti: asiakaspalvelu@sosiaalialantietopalvelu.com Antero Marjakangas Sen näkee naamasta Tutussa Junnu Vainion viisussa todetaan, että sen näkee naamasta, kun lakkaa saamasta. Myös lastenvalvojan työssä huomaa, kuinka asiakkaiden kasvoista välittyy saamisen onni ja ilo. Usein, liian usein kasvoista näkyy kuitenkin katkeruus. Nuorena sosiaalityöntekijänä minua ahdisti muutamista asiakkaista huokuva huono-osaisuus, joka oli pinttynyt silmiin, ryhtiin ja puhetapaan. Kielteisyys tihkui olemuksesta ja käytöksestä, rajoitti ja hankaloitti asioiden hoitamista, lapsen isyyden tunnustamista sekä huolto- ja tapaamis- ja elatussopimusten tekemistä. Tuskailin usein omaa avuttomuuttani: helpompaa ja tuloksekkaampaa oli hoitaa yhdeksänkymmentäkahdeksan tavallista tunnustamista ja sopimusta kuin kaksi katkeruudesta, kaunasta, kateudesta ja kostosta kiteytynyttä keissiä. Sinnikkäästi ja rauhallisesti yritin perustella kohtuullisen sopimisen etuja sekä lapsen että vanhempien kannalta, mutta joskus mikään ei mennyt läpi katkeran osapuolen asenteen takia. Jos sopimus jäi vahvistamatta, tunsin epäonnistuneeni lastenvalvojana. Se kolautti itsetuntoa sitä kipeämmin, mitä paremmin olin yrittänyt sovitella. Kyselin neuvoja hyviltä kollegoilta, ja kävin teatteri- ja oma persoona työvälineenä -kursseilla.vähitellen oivalsin jotakin, opin perusasioita. Ensimmäinen oivallukseni oli empaattinen myöntely. Kuuntelin kahdella korvalla, kuinka pahoin, rumasti ja epäoikeudenmukaisesti asiakastani oli kohdeltu, ja myöntelin ja myöntelin yhtään vähättelemättä hänen kokemuksiaan. Kun tämä vaihe oli hoidettu, pääsimme usein jo sopimukseenkin. Toinen oivallukseni oli kolminkertainen kysely. Kysyin asiakkaalta hänen haluttomuutensa syitä eli MIKSI, ja sain ylimalkaisen vastauksen. Kysyin sitten toisen kerran MIK- SI, ja sain perustellumman vastauksen. Jos en tyytynyt siihenkään vaan kysyin kolmannen kerran MIKSI, sain jo suoran ja joskus kiukkuisenkin vastauksen, jonka jälkeen saatoimme tehdä sopimuksen. Kolmas oivallukseni oli hiljainen pohdiskelu. Opin vähitellen hankalissa tilanteissa vaikenemaan ja etäännyttämään itseni kärpäseksi katonrajaan ja sieltä tarkkailemaan kuinka hassuilta asiakas ja minä näytimme. Kun pystyin suhtautumaan asiakkaaseen myönteisesti, se vaikutti hyvällä tavalla meihin molempiin. Neljäs oivallukseni oli itkemisen ihailu. SOSIAALITURVA 14/2003 11
Matkalla aikuisuuteen Pelottavinta on vanhemmuuden puute, sanoo Pia Brandt Väestöliitosta. Suomalaisten nuorten seksuaaliterveys on kansainvälisesti vertaillen hyvä. Mutta esimerkiksi aborttien ja erityisesti nuorten tyttöjen aborttien määrä on viime vuosina kasvanut. Samoin nuorilla on aiempaa enemmän sukupuolitauteja. Seksuaaliterveyttä on kovin vaikea mitata, koska pitäisi puhua myös muun muassa sukupuolisesta tyytyväisyydestä.toki jos katsotaan vain sukupuolitauti- ja aborttilukuja, niin tietyissä ikäryhmissä on hienoista huononemista.tähän on reagoitava nopeasti erikoissairaanhoitaja, kätilö Pia Brandt toteaa. Väestöliitossa pohditaan, mistä seksuaaliterveyden huononemisesta kertovat trendit johtuvat. Brandt pitää yhtenä syynä vanhemmuuden puuttumista. Perheen syrjäytyminen, työttömyys ja taloudellinen epävakaus vaikuttavat aivan suoraan nuorten seksuaaliterveyteen. Lama-aikana monilla vanhemmilla työttömyyden vuoksi ehkä olisi ollut aikaa lapsille, muttei voimia. Nyt taas niillä vanhemmilla, joilla on työtä, ei ole lapsilleen aikaa. Tässä tilanteessa moni nuori kokee olonsa turvattomaksi ja hylätyksi. Esimerkiksi tytöille käy helposti niin, että syliä aletaan etsiä muualta. Usein liian aikaisin ja väärästä paikasta. Seksuaaliterveyttä tuetaan Brandtista parhaiten hyvän itsetunnon ja itsearvostuksen rakentamisella. Pohjan pitäisi tietysti rakentua kotona. Nuori oppii tunnistamaan tunteitaan ja tietää, mitä haluaa ja mitä ei. Erityisesti jos tytöt oppisivat ymmärtämään ansaitsevansa vain parasta ja olevansa arvokkaita, niin loppu olisi aika helppoa. Median mallit Media tyrkyttää nuorille estotonta käytöstä. Naistenlehdet ovat nykyään rohkeampia kuin Jallu 60-luvulla. Elokuvista, lehdistä ja mainoksista saa käsityksen, että kaikki on sallittua. Jos ei tee niin, on epänormaali. Brandt kuvailee, miten ensimmäistä rakastumistaan elävä 16-vuotias poika voi saada kaiken seksuaalivalistuksensa internetin porno-sivuilta. Intiimistä, yksityisestä ja herkästä seksuaalisuudesta välittyy silloin hyvin kapea kuva.tai 14-vuotias Vanhempainilloissa yritän antaa murrosikäisten vanhemmille tunteen, että he pärjäävät vähän paremmin. Murrosikä on joskus kamalaa sekä nuorelle itselleen että vanhemmille, mutta onneksi se päättyy aikanaan,pia Brandt naurahtaa. KATI PITKÄNEN tyttö ajattelee, että rasvaimetty silikoninainen on miesten mieleen. Brandt on varma, että nykymedia vaikuttaa nuoriin. Sehän vaikuttaa aikuisiinkin. Väestöliiton neuvontapuhelimeen tulee joskus puheluita pareilta, jotka ovat olleet vaikkapa 20 vuotta onnellisesti naimisissa. Sitten he lukevat lehdestä tutkimuksesta, jossa kerrotaan kuinka monta kertaa viikossa parit ovat yhdynnässä ja harrastavatko he esimerkiksi suuseksiä. Pari soittaa meille ja kysyy, pitäisikö heidän hakeutua seksuaaliterapiaan, koska he eivät ole koskaan tehneet tällaista. Nuoret ovat vielä haavoittuvaisempia, koska heillä ei ole elämänkokemusta. Brandt perää medialukutaidon opettamista nuorille. Jos ei koulussa, niin ainakin kotona. Nykyään jo ihan pienet katsovat Salattuja elämiä televisiosta. Aikuisen pitää katsoa lapsen kanssa ja kertoa, että tosielämässä pojat eivät heti iske isän uutta vaimoa tai sänkyyn ei mennä heti tutustuttua. Tällainen kommentointi usein ärsyttää nuoria, mutta sitä he tarvitsevat. Nuoret tarvitsevat päällekkäisiä palveluja Monilla nuorilla ei ole kotona kommentoijaa eikä sieltä syystä tai toisesta saada neuvojakaan. Silloin julkisten palvelujen pitäisi kyetä vastaamaan ainakin nuorten tiedon tarpeeseen. 12 SOSIAALITURVA 14/2003
Itsetunto ja itsearvostus ovat hyvän seksuaaliterveyden perusta. EEVA MEHTO Nuori ei kuitenkaan löydä palveluja helposti. Laman jälkeen maksuttomat terveyspalvelut muuttuivat maksullisiksi, ja samalla niiden tavoitettavuus on koko ajan heikentynyt. Nuorelle, joka ei välttämättä tiedä, mitä palvelua hän tarvitsee, tilanne on mahdoton. Nuorten kasvua ja kehitystä tukevien palvelujen järjestämistä onkin mietittävä erityisen tarkkaan ja erityisesti nuorten kannalta. Aikuisten ehdoilla suunnitelluissa palveluissa mennään helposti metsään. Terveyskeskuksissa pitäisi olla enemmän nuorten neuvontapisteitä. Ei riitä, että on omalääkäri. Nuori ei halua mennä puhumaan ehkäisystä ja seksuaaliasioista samalle lääkärille, joka hoitaa äidin diabetesta ja isän verenpainetautia. Nuorille pitäisi olla tarjolla nimenomaan päällekkäisiä palveluja. Mitä useampia vaihtoehtoja on, sitä helpommin nuori löytää ne. On järjetön ajatus karsia päällekkäisiä palveluja sillä perusteella, että meillähän on jo tätä. Esimerkiksi Helsingissä ollaan lakkauttamassa kaupungin sukupuolitautien poliklinikkaa sillä perusteella, että kaupungissa on jo HUS:n iho- ja sukupuolitautien poliklinikka. Molemmat ovat kuitenkin ihan täynnä, ja asiakkaita on koko ajan enemmän. Järjetön kesä Kesää Brandt pitää erityisen hyvänä esimerkkinä siitä, miten palvelujärjestelmä toimii nuorten suhteen järjenvastaisesti. Kesän jälkeen aina kauhistellaan sukupuolitautitapausten piikkiä. Mutta mitä tehdään ennen kesää? Koko Suomi pannaan kiinni, Brandt parahtaa. Kouluterveydenhuolto lakkaa, ehkäisyneuvolat menevät kesätauolle ja terveyskeskuksessa väki vähenee. Ja juuri kesällä nuorilla on aikaa tavata toisiaan, silloin sosiaaliset kuviot sähköistyvät, nuoret ihastuvat ja seurustelevat. Asiaa parantaisi, jos esimerkiksi kouluterveydenhoitajat saataisiin nuorisotaloille pitämään nuorten seksuaaliterveysvastaanottoja. Ainakin voisimme yrittää. Muutenkin Brandt pohtii, mikä järki on siinä, että Suomessa tarjotaan mieluummin ilmaista sukupuolitautien hoitoa kuin ilmaista seksuaalineuvontaa ja kondomeja nuorille. Myös kouluterveydenhuollon resurssit, olisi Brandtin mukaan tuplattava. Kouluterveydenhoitajilla on osaamista, he tuntevat oman koulunsa nuoret ja heidän tarpeensa ja ovat lähellä nuoria. Heillä ei kuitenkaan ole riittävästi aikaa tehdä työtään niin kokonaisvaltaisesti, että myös seksuaalineuvonta kuuluisi rutiineihin, Brandt harmittelee. Ilahduttavaa tosin on se, että terveystieto muuttuu perusopetuksessa pakolliseksi ensi vuoden alusta. Seksineuvoja netissä Brandt itse työskentelee Väestöliitossa Seksuaaliterveysklinikan Nuorten Avoimet Ovet (NAO) -projektin vastaavana. NAO on eräänlaista mallitoimintaa, jonka toivotaan yleistyvän muualla Suomessa. Tavoitteena on kehittää erityisesti nuorille suunnattuja seksuaaliterveyspalveluita. NAO:ssa pidetään vastaanottoa Seksuaaliterveysklinikalla, annetaan puhelin- ja nettineuvontaa, luennoidaan ja kirjoitetaan oppaita ja esitteitä. Brandtin työparina on terveydenhoitaja. Lisäksi projektissa työskentelee puolipäiväinen lääkäri. Neuvontapuhelin on auki pari tuntia kerrallaan neljänä päivänä viikossa, ja puheluita saadaan 1 500 2 000 vuodessa. Soittajista puolet on alle 18-vuotiaita, ja heistä puolet tyttöjä, puolet poikia. Nettipalvelussa on mahdollisuus varata nettiaika seksuaalineuvojalle.tällöin neuvonta tapahtuu reaaliajassa tietokoneen välityksellä chattyyppisenä. Erityisesti pojat varaavat aikoja ahkerasti. Väestöliitossa aiotaankin panostaa nettipalveluun enemmän ensi vuonna. Klinikan vastaanotolla käy vuodessa noin 1 000 asiakasta, jotka ovat pääosin tyttöjä. Ne tytöt ovat kohtuullisen hyvin pärjääviä, koska ylipäänsä ovat löytäneet meille. Yleensä vinkin on antanut kaveri tai koulun terveydenhoitaja.yleisin syy tulla tänne on seksuaalineuvonta.tyttö on alkanut seurustella ja pohtii ehkäisyä. Maailman ihanin tyyppi Vastaanotolta saa tietoja ja tukea, mutta Brandt pitää tärkeänä myös taitojen opettamista. Hän kertoo, että usein nuorelle pitää neuvoa, mitä ehkäisypillerireseptin kanssa tehdään. Nuori menee usein ensimmäistä kertaa itsenäisesti apteekkiin. Nuorten Avoimissa Ovissa pyritään käsittelemään nuoren elämää kokonaisvaltaisesti. Taitoja annetaan esimerkiksi alkoholinkäytöstä. Kysymme kaikilta tytöiltä, kuinka usein he juovat, mitä juovat ja kuinka paljon. Meille ei riitä, että vastataan vähän, kohtuullisesti tai paljon. Sitten me kommentoimme tyttöjen vastauksia. Sanomme esimerkiksi, että hei, tuo on ihan liikaa. Tiedätkö, että aikuisen naisen riskiraja menee tässä. Yksi tyttö sanoi Brandtille, ettei kukaan ollut kertonut riskirajoista. Aina oli vain puhuttu alkoholin vaarallisuudesta. Nuoret kaipaavat konkreettisia neuvoja. Joka toinen kalja pitää jättää juomatta. Brandt puhuu tyttöjen kanssa myös paljon seurustelusta. Tuntuu siltä, että nuoret eivät tule tänä päivänä ajatelleeksi, että seurustelusuhde on ennen kaikkea ystävyyssuhde. Jos se ei ole sitä, suhde on joko pelkkä seksisuhde tai sitten esimerkiksi sellainen, jossa toinen käyttäytyy pilkallisesti, alentuvasti ja juoruilee toisesta. Pyrimme siihen, että nuoret oppisivat seurustelun olevan ihastumista, ystävystymistä, ystävyyden rakentamista, uudelleen ihastumista ja vasta sitten tulevat kosketukset ja hyväilyt. Tässäkin kohden Brandt tulee ajatelleeksi median antamaa ihastumismallia. Ja juuri tässä kohdassa tarvittaisiin taas vanhempaa. Ja itsetuntoa. Hän kertoo, että moni tyttö kokee hänen vastaanotollaan ahaa-elämyksiä huomatessaan olevansa itsekin arvokas. Kun seurustellaan ja ollaan ihastuneita, niin se ihastuksen kohdehan on usein maailman ihanin tyyppi. Kysyn usein tytöiltä, että eikö voisi ajatella, että jos maailman ihanin tyyppi haluaa olla sinun kanssasi, niin eikö sinun silloin pitäisi olla maailmankaikkeuden upein donna, joka ansaitsee vain parasta. Tämä ajatuskulku hämmästyttää ja riemastuttaa tyttöjä. Kati Pitkänen SOSIAALITURVA 14/2003 13
Kaarlo Helasvuo Erja Saurama Reunamerkintöjä lastensuojelun historiaan Kuinka mennyttä koskevat tulkinnat lukee ja tulkitsee hän, jolle ne joskus ovat olleet nykyhetkeä? Historian tekijä ja historian tutkija keskustelevat lähtökohtanaan Erja Sauraman väitöskirja Vastoin vanhempien tahtoa. Erja Sauraman väitöskirja Vastoin vanhempien tahtoa käsittelee Helsingin lastensuojeluviraston huostaanottoja ja lastensuojelun sosiaalityön käytäntöjä 1950-luvulta 1970-luvun lopulle. Tuona aikana virastossa lastensuojelutyötä tehtiin kahdessa toimistossa, lastenhuoltotoimistossa ja suojelukasvatustoimistossa. Lastenhuoltotoimiston asiakkaita olivat perheet, joissa lasten hoito ja huolto oli puutteellista. Suojelukasvatustoimiston asiakkaina olivat lapset ja nuoret, joilla oli sopeutumisvaikeuksia tai jotka olivat syyllistyneet rikoksiin. Kaarlo Helasvuo toimi suojelukasvatustoimiston päällikkönä vuodesta 1944 lähtien 1970-luvun alkupuolelle. Tutkimus koski lastenhuoltotoimistoa, jota johti Margit Törnudd vuoteen 1968, mutta se sivusi ja käsitteli monilta osin myös Helasvuon työkenttää. Helasvuo: Omituista on, ettei meillä Margit Törnuddin kanssa ollut johdonmukaista ja selkeää yhteistyötä suunnitelmissamme. Kumpikin istuttiin omassa nurkassamme. Meidän aikanamme virastossa kerkesi olla kolme toimitusjohtajaa, jotka eivät hoksanneet ohjata meitä yhteistyöhön. Ehkä silläkin on ollut merkitystä, että otimme virkamme vastaan erilaisissa tilanteissa: Törnudd lähti uudistamaan toimistoa, jolla oli vakiintuneet norminsa ja rutiininsa. Minä istuin puhtaan pöydän ääreen. Suojelukasvatustoimisto oli hiljan perustettu, ja olin sen ensimmäinen johtaja. Kokouspöytäkirjammekin olivat erinäköisiä.tutkimuksessasi Törnuddin työn ja ajatusten selostaminen havahduttaa huomaamaan, kuinka vähän olin yhteistyössä tämän viisaan kollegan kanssa. Arvostelen häntä siitä, että hän oli jotenkin sulkeutuneisuuteen taipuva eikä reippaasti tuonut esiin mielipiteitään. Hän toi niitä kyllä esiin väitöskirjassaan Värnlösa barn i samhällets vård, jonka tietysti olen lukenut, mutten niissä oloissa huomannut hänen persoonansa arvoa. Hän ilmeisesti oli antoisa esimiehenä työskentelyn johtajana ja ohjaajana aivan toista luokkaa kuin minä. Huostaanluovutussopimus oli kauhea paperi Saurama: Pakkohuostaanottojen ottamista tutkimuskohteeksi olen perustellut sillä, että vastentahtoisissa huostaanotoissa kulminoituu vallankäyttö perhettä kohtaan. Helasvuo: Niin, haluaisin kysyä, en kritisoida: eikö vallankäyttöä ollut myös muualla ja jopa vahvempana. Pakko pelasi nimenomaan huostaanluovutuksissa. Se vasta oli vallankäyttöä. Manipulaatio, vanhempien suostuttelu allekirjoittamaan huostaanluovutussopimus on huikeata vallan väärinkäyttöä. Huostaanluovutussopimus oli itse asiassa kauhea paperi. Olisiko susiparin isällä joskus ollut jokin mielipide? Isällä ei ollut mitään sanomista. Kuinka informoiva tai manipuloiva oli allekirjoittamishetkellä keskustelu äidin ja sosiaalityöntekijän välillä? Toinen äidin allekirjoituksen todistaja oli sosiaalityöntekijä eli neuvottelun toinen osapuoli. Toinen todistaja oli joku toimistosihteeri, joka äitiä näkemättä ja tapausta lainkaan tuntematta ja ymmärtämättä lykkäsi nimensä paperiin. Olen vakuuttunut siitä, että ei-ymmärtäviä huostaanluovutussopimuksen allekirjoittajia oli paljon, mukaan lukien väärinymmärtäneet. Lomakkeen allekirjoitustilaisuus lie laissa tarkoitettu vakavammaksi tapahtumaksi, missä lastensuojelutyöntekijöillä on vastuu ja velvollisuus huolehtia siitä, että asiakas allekirjoittajana ehkä hyvinkin ahdistuneessa tilassa jaksaa ymmärtää mihin nimensä panee. Niin kutsutuissa pakkohuostaanotoissa lain mukaan oikeusturva oli toki parempi. Silloisissa suunnitelmissa edustin muistaakseni kantaa, jonka mukaan huostaanottoprosessin tulisi olla samanlainen kaikissa tapauksissa. Prosessi pitäisi olla rakennettu sellaiseksi, että kaikki saisivat tasapuolisesti samanlaisen kohtelun samalla tasolla. Lapseen kohdistetaan myös pakkoa.yritin lähestyä käytäntöä, jossa myös lapsi kutsuttaisiin ja olisi läsnä huostaanottoprosessissa. Se toteutui kerran. Siinä poika itse tiedusteltaessa ilmaisi selvästi haluavansa pois kodistaan. Minulla on siitä voimakas visuaalinen muistikuva. Prosessissa pakko kohdistui vanhempiin tai toiseen heistä. Sijoitustoiminta muuttui kovasti sinä aikana, kun olin lastensuojeluvirastossa. Huostaanotto toistaiseksi vanhempien suostumuksella eli vanhan lastensuojelulain pykälä 9.2.c oli hyvin epäselvä. Lastenhuoltotoimiston asiakasmäärä oli pienempi kuin suojelukasvatustoimiston. Sodan jälkeen kun lapsia oli paljon ja työntekijöitä vähän, ei noteerattu, mitä perheissä tapahtui, asioihin puututtiin vasta sitten kun ongelmat näkyivät koulussa. Mutta se lasten piekseminen ja liika kurittaminen, siihen ei puututtu. Toisaalta suojelukasvatustoimiston puolella ei ollut niin pahoja tilanteita kuin lastenhuoltotoimiston puolella. Törnuddilla oli varmaan paljon hankalampi työkenttä kuin minulla. Erilainen suhtautuminen caseworkiin Saurama: Tutkimuksessani tein sellaisen tulkinnan, että caseworkin tullessa Suomeen 1950- luvulla Törnuddin kanta siihen olisi ollut kriittisempi kuin Sinun. Perustin tulkintani sekä Törnuddin väitöskirjaan että kirjoittamaasi Huollon kenttään sekä lisäksi siihen, että osallistuit 50-luvulla caseworkin koulutustilaisuuksiin toisin kuin Törnudd. Hän oli suoraan sanonut, etteivät lastensuojelun asiakkaat hyötyisi caseworkin puhehoidosta, joka edellyttää tiettyä älykkyyden tasoa ja pitkäaikaista asiakassuhdetta vaikkapa kasvatusneuvolassa. Helasvuo: Kyllä minä allekirjoitan sen, että kaikki lastensuojelun asiakkaat eivät hyödy caseworkista. Muistuu mieleeni, että Huollon kentän arvostelussa Hufvudstadsbladetissa 14 SOSIAALITURVA 14/2003
Erja Saurama: Olen perustellut pakkohuostaanottojen ottamista tutkimuskohteeksi sillä, että vastentahtoisissa huostaanotoissa kulminoituu vallankäyttö perhettä kohtaan. Kaarlo Helasvuo: Pakko pelasi nimenomaan huostaanluovutuksissa. Manipulaatio, vanhempien suostuttelu allekirjoittamaan huostaanluovutussopimus on huikeata vallan väärinkäyttöä. Pakkohuostaanotoissa oikeusturva oli parempi. SATU KONTIAINEN SATU KONTIAINEN Törnudd kiitteli minua siitä, että jäsensin aihetta omaperäisesti; hän kai tarkoitti tunnetuista doktriineista vapaana. Tällainen lausuma lienee ollut pieni näpäytys caseworkille. Ehkä on oikeutettua puhua Törnuddin ja Helasvuon asenne-eroista caseworkiin.törnudd saattoi vieroksua caseworkin opetuksessa doktriinisuutta tai epäkriittistä maailmanparannusintoa. Hänen persoonallisuuttaan leimasi humaani ja lämmin suhtautuminen onnettomiin asiakkaisiin, niin vanhempiin kuin lapsiin. Hän ei tuntenut tarvetta teoretisointeihin ja vieroksui doktriinisuutta. Minä puolestani olin suhteessa caseworkiin jonkinlaisen uteliaisuuden asteella olematta siihen riittävästi perehtynyt. Se oli myönteistä uteliaisuutta. Huvittavaa, että tehdessäni Huollon kenttää ja tavatessani Mervi Ahlan ja tietäessäni hänen työstään Lauri Tarvaisen kanssa Ahla sanoi jotain sinne päin: Hyvänen aika, meidänhän olisi pitänyt kirjoittaa yhteistyössä! Mitään yhteistyötä ei kehittynyt. Sosiaalityö ja sosiaalityöntekijä olivat uusia käsitteitä Saurama: Olen kiinnostunut niistä teoreettisista perinteistä, joista sosiaalityö ja sosiaalityöntekijät aikoinaan ammensivat. Helasvuo: Käytät kirjassasi jatkuvasti ammattinimitystä sosiaalityöntekijä. Tällaista ammatti-identiteettiä ei ollut olemassa meillä ennen kuin casework-opiskelijat sen anglosaksisesta kulttuurista toivat. Esimerkiksi minä lähestyin työurani aluksi asioita persoonallisuuspsykologiasta, psykopatologiasta ja sosiaalipsykologiasta Wienistä ja Saksasta ammentaneen Eino Kailan oppilaana. Sosiaalityön käsitettä ei myöskään tunnettu. Silloin turvauduttiin soveltavan psykologian ja terapian ajatusmalleihin. Edeltäjäni sekä kriminaalihuollossa että lastensuojeluntyössä olivat pedagogeja, pappeja ja ehkä juristejakin. Törnuddin väitöskirjan tarkastaja oli kasvatusopin ruotsinkielinen professori. Psykoanalyysi wieniläinen ja sveitsiläinen ihmiskäsitys pilkahti meille tamperelaisen lääkärin Yrjö Kuloveden kirjassa 1920-luvulla saamatta vastakaikua ja tuli Suomeen brittiläisen ja amerikkalaisen muokkauksen kautta (Anna Freud ym.). Veikko Piirainenhan vieroksui caseworkia psykoanalyysin soveltamisyrityksenä. Alan ansioituneista ammattilaisista kannattaa muistaa vielä Kalervo Kinanen. Saurama: Kirjassasi Ken oikeutta maassa saa lukijaan tekee vaikutuksen se, ettet päästä ketään helpolla. Asiat oikeasti ovat monimutkaisia. Et hyväksynyt Marraskuun liikkeen yksipiippuista näkemystä, että kriminaalipolitiikassa olisi kyse vain oikeusturvan toteutumattomuudesta. Halusit saada oikeutta ja oikeusturvaa paremmaksi myös sosiaalihuollon kenttään, ei vain rangaistuslaitoksiin tuomituille. Sinua arvosteltiin konservatiiviksi. Helasvuo: Minä kun olen tämän ikäinen niin koen, että olen elänyt monenlaisissa kulttuureissa.välillä on arvosteltu konservatiivisuudesta ja välillä radikaalisuudesta. Tapasin kyllä asiakkaitani Marraskuun liikkeen tilaisuuksissa. En kuitenkaan ollut mukana liikkeessä, vaikka periaatteessa suhtauduin siihen myönteisesti. Mutta oli erinäisiä seikkoja, joista en ollut samaa mieltä heidän kanssaan. Muun muassa tämä syyajattelu. Marraskuun liike puuttui yksityiskohtiin, joita toki sopikin arvostella, mutta asioissa on aina takana kaikkea muuta, mitä ei voida välttämättä nostaa esiin. Minä käytin mahdollisimman laajaa pykäläperustelua. Asiat olivat moniulotteisia. Harvoin voitiin nimetä vain yksi syy nuorten asioissa. Alle 15-vuotiaat joutuivat moneksi vuodeksi kasvatuslaitokseen, ja 15-vuotta täyttäneille ei näyttänyt tapahtuvan mitään. Omassa suojelukasvatustoi- SOSIAALITURVA 14/2003 15
SOSIAALITURVA-LEHDEN ARKISTO Filosofian tohtori Margit Törnudd toimi Helsingin Lastensuojeluviraston lastenhuollontarkastajana 1948-68 ja filosofian maisteri Kaarlo Helasvuo nuorisohuoltajana 1943-73. KAARLO HELASVUON ARKISTO miston kentässä törmäsin usein siihen 1950-luvun ja myös Marraskuun liikkeen omaksumaan käsityksen, että esimerkiksi poika joutui koulukotiin, koska oli tehnyt niitä ja niitä rikoksia. Nämä rikokset olivat laitokseen lähettämisen syy. Huostaanottopäätöksen esittelyssä olin kuitenkin kuvannut niitä tekijöitä pojan tilanteessa kokonaisuutena jotka tekivät huoltotoimet tarpeellisiksi. 50- ja 60-lukujen toiminnan arvostelijoiden lausumissa monesti puuttui tämä kokonaisnäkemys.tämä on yksi klassisen rikosoikeuden ajatusmalleista sosiaalihuollossa. Saurama: Halusin työssäni tuoda esiin, kuinka vaikea on se työkenttä, joka sosiaalityöntekijän eteen avautuu. Ja puhuessani sosiaalityöntekijästä tarkoitan pikemminkin toimijaa toiminnan kentällä kuin ainutlaatuista yksilöä. Helasvuo: Tämän ajatuksen tunnen itselleni läheiseksi, koska Huollon kentässä halusin ärsyttävästi väittää, että sosiaalityöntekijä muuttuu koko ajan. Voidaan tietysti myöntää, että hänellä on rooli, mutta silti hänen funktionsa muovautuu, siis muuttuu koko ajan.tokihan tuo on fanaattista puhetta, mutta kärjistykset ovat joskus tarpeellisia! Valtiotieteiden tohtori Erja Saurama toimii lehtorina Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan laitoksella. VIITEKIRJALLISUUS: Ahla, Mervi Tarvainen, Lauri (1959) Henkilökohtainen huolto. Porvoo:WSOY. Helasvuo, Kaarlo (1961) Huollon kenttä. Hämeenlinna: Karisto. Helasvuo, Kaarlo (1969) Ken oikeutta maassa saa kriminaalipolitiikan tarkastelua. Jyväskylä: Gummerus. Saurama, Erja (2002) Vastoin vanhempien tahtoa. Helsingin kaupungin tietokeskus.tutkimuksia 2002:7. Helsinki. Törnudd, Margit (1956) Värnlösa barn i samhällets vård. Helsingfors stads publikationer nr. 5. Helsingfors. KESKUSTELUA Jäljet pelottavat vestigia terrent Lastensuojelu eri muodoissaan on ollut kesän aikana moninaisen keskustelun kohteena. Hätkähdyttävä on tieto, että huostaanottojen määrä kasvaa koko ajan. Kaikista alle 18-vuotiaista lapsista ja nuorista oli viime vuonna sijoitettuna kodin ulkopuolelle peräti prosentti, ja huostaanottoja tehtiin 5,5 prosenttia enemmän kuin vuonna 200l. Lastenhuoltoon liittyvät uutiset muutoinkin ovat asettaneet vakavia kysymyksiä. Muodissa olevan yksityistämisen ja palvelujen ulkoistamisen seurauksena on tullut esille myös lastenhuollon palveluiden kilpailuttaminen. Helsingin Sanomat esitteli joidenkin kaupunkien kannanottoja kilpailuttamiseen. Tuntui vallitsevan suuri arkuus siitä, onko mahdollista kilpailuttaa lastensuojelun palveluita yleensäkään. Odotettakoon, mitä kokemuksia saadaan siellä, missä kilpailuun on menty. Lastensuojelun historia kertoo vakavaa kieltään menneestä halvimman laitos- ja perhesijoituksen käytännöstä. Mikäli kilpailun tielle mennään, olisi myös luotava uudenlainen seurantajärjestelmä. Yksittäinen lautakunta ja lastensuojeluviranomaiset ovat monessa tapauksessa liiaksi sidottuja budjetin toteuttamiseen ja toimivat sen ehdoin. Lastensuojeluyksikkö pörssiyhtiöön! Kesäkuussa tehdyllä kaupalla siirtyi kolme lastensuojeluyksikköä pörssiyhtiön omistukseen. Kauppa oli tiettävästi meillä ensimmäinen laatuaan. Ostaja on ilmoittanut, että kotien nykyinen tuloskunto on riittävä eikä ostaja aseta lisäpaineita tuottopuolelle. Myyjät katsovat, että vastaavanlaisia järjestelyjä on tulossa lisää. Lastensuojelulaitokset ovat osa laajempaa sosiaali- ja terveysalan kenttää, joka kiinnostaa sijoittajia enenevässä määrin. Entä sitten kun sijoittajat haluavatkin entistä suurempaa katetta sijoituksilleen? Lääninhallitus myönsi elokuun alussa toimiluvan 24- paikkaiselle, kaksiosastoiselle nuorisokodille. Hämmästystä herättää uuden yksikön sijoittuminen kokonaisuuteen, jossa toimii kurssikeskus, hotelli, leirintäalue ja Pohjois-Suomen suurin tanssikeskus. Liekö vaikutusta lupaan sillä, että uuden yrityksen omistajana on moninkertainen ministeri perheineen. Nyt hätäkellot soivat lastensuojelussa. Ei saa tyytyä näennäisratkaisuihin paneutumatta koko ongelman laajuuteen kaikilla tasoilla. Nämä ilmiöt kääntävät katsetta menneeseen, ja jäljet pelottavat. Jori R. Rissanen Sosiaalineuvos Jori R. Rissanen on Huoltaja-säätiön isännistön jäsen. 16 SOSIAALITURVA 14/2003
Kaisu Viittala NÄKÖKULMA Lastensuojelulapset tarvitsevat enemmän psyykkistä tukea Lastensuojelulapsille olisi luotava oma psyykkinen tukijärjestelmä. Se auttaisi myös sosiaalityöntekijää työssään. Lastensuojelulasten psyykkiset ongelmat näyttävät lisääntyneen, tai sitten niistä keskustellaan entistä enemmän julkisesti. Ongelmat on todettu yleismaailmallisestikin: lastensuojelulapsilla on hyvin runsaasti ja vaikeita psyykkisiä ongelmia. Ongelman vakavuudesta Suomessa kertoo se, että tehdyn kohorttitutkimuksen (Kalland, Pensola, Meriläinen & Sinkkonen 2001) mukaan huostaanotettujen 18-20 -vuotiaiden tyttöjen kuolleisuus oli 4,4 kertaa suurempi kuin muiden ikäryhmään kuuluvien tyttöjen. Mikäli kuolleisuuteen liittyi päihteiden käyttö, lukumäärä kaksinkertaistui. Huostaanotettujen poikienkin kuolleisuusluku oli suurempi kuin ikätovereilla. Lasten kaupitteleminen Kunnissa ei ole enää riittävästi lastensuojelun sijoituspaikkoja, koska lastenkoteja on lakkautettu pyrkimyksenä sijoittaa lapset sijaisperheisiin. Nykyinen käytäntö on kuitenkin muuttanut sijoitusta tarvitsevan lapsen aseman sietämättömäksi. Lapsia kaupitellaan kunnasta toiseen sijaisperheisiin, joissa on ennestään sijoitettuja lapsia. Lapset vaikuttavat olevan huutolaisen asemassa: kuka lapsen sattuu huolimaan, saa sen! Lastensuojelun sosiaalityöntekijän työkäytäntönä tämänkaltainen pakkosijoittaminen ei täytä minkäänlaisia eettisiä ehtoja eikä tilanne voi olla kenenkään lapsen etu tämän päivän yhteiskunnassa. Lapsi ei ehdi tutustua uuteen paikkaan, uusi perhe ei ehdi tutustua lapseen, eikä lastensuojelun sosiaalityöntekijä tunne kumpaakaan osapuolta. Tästä ja lapsen arvottomasta asemasta on yhtenä esimerkkinä erään CP-vammaisen lapsen lyhytaikainen sijoittaminen oman kuntansa ulkopuolelle sijaisperheeseen. Perheelle kerrottiin, että lapsi on kehitysvammainen ja harjaantumiskoulussa. Lapsella ei ole puhekieltä. Lapsi ja perhe olivat vaikeuksissa, kun lapsi yritti ilmaista itseään ainoalla lapsen kielellä perheen toisia lapsia lyömällä. Lapsi kuitenkin osoitti osaavansa viittoa, mutta perheelle tästä lapsen itseilmaisun keinosta ei oltu kerrottu joko sijoitusta hoitaneen sosiaalityöntekijän tietämättömyyden tai välinpitämättömyyden vuoksi. Perhe puolestaan koki lapsen ongelmaksi. Se välittyi vuorovaikutuksessa lapselle huonommuudentunteena ruokkien hänen riskiprosessiaan ja kasaten lisää ongelmia vaikeaan elämäntilanteeseen. Lastenkotien lakkauttaminen on ollut lyhytnäköistä eikä varmasti ole tuonut kunnissa koettuun krooniseen talousahdinkoon kaivattua lievennystä. Lastenkoteja tarvitaan kipeästi edelleen. Niiden etuna on ammatillinen osaaminen ja sitoutuminen työskentelyyn kaikenlaisten lasten kanssa. Siellä voidaan ottaa yksityisiä perheitä paremmin huomioon lasten erityistarpeet. Lastenkodeissa olisi myös mahdollisuus järjestää lapsen ja vanhempien tapaamisia ja tukea heitä molempia yhdessä ja erikseen. Väli- ja lyhytaikaisena sijoituspaikkana lastenkoti poistaisi lasten ajelehtimisen vieraasta paikasta toiseen. Tällainen ajelehtiminen on katkaistava aivan välttämättömästi ja välittömästi. Sijoituspaikkojen jatkuva vaihtuminen ei ole lasten syy, vaan vika on kuntien epäonnistuneessa lastensuojelutyössä. Rankat erokokemukset Huostaanottotilanteeseen sisältyy lapsen kannalta monia muutoksia: konkreettinen eroaminen omista vanhemmista ja useimmiten myös sisaruksista, hylätyksitulemisen kokemus, siirtyminen uuteen, vieraaseen paikkaan, kodin vaihtuminen ja lukuisten vieraiden aikuisten ja lasten kohtaaminen. Näitä kaikkia negatiivisia tapahtumia voi nimittää erokokemuksiksi, vaikka se käsitteenä onkin rajautunut mainittuja kokemuksia suppeammaksi, vanhemmista eroamiseksi. Erokokemusten ja niiden työstämisen merkityksestä ollaan oltu jo pitkään tietoisia, mutta käytännön lastensuojelun toimenpiteissä ne ovat jääneet vähälle käsittelylle. Erokokemusten on todettu selittävän sijoitetun lapsen hyvinvointia tai pahoinvointia uudessa perheessä ja lastenkodissakin. Selvittämättömien erokokemusten on sanottu estävän lasta ottamasta vastaan uusia mahdollisuuksia, joten ne saattavat olla osasyynä lastensuojelulasten lukuisiin vaihtuviin sijoituksiin ja vaikeisiin psyykkisiin ongelmiin. Erokokemukset nousevat pinnalle usein ja vaikuttavat monin tavoin. Erityisesti ne nousevat esiin, kun lapset tapaavat biologisia vanhempiaan. Jos työntekijä vaihtuu, uuden työntekijän olisi hyvä lapseen tutustuessaan keskustella lapsen kanssa biologisista vanhemmista ja erokokemuksista. Huostaanotossa lapselle suunnattu apu ja tuki olisi välttämätön jo ongelmien ehkäisemiseksi, mutta ennen kaikkea lapsen itsearvostuksen ylläpitämiseksi ja itsetuntemuksen perustaksi. Tähän vaiheeseen tulisi keskittää lastensuojelun sosiaalityötä ja ennen kaikkea työskentelyä lapsen kanssa. Saattaen vaihdettava Näyttää siltä, että huostaanottoa valmisteltaessa, sen aikana ja jälkeen lapsi jätetään tällä hetkellä varsin yksin. Vieraat aikuiset ympäröivät lapsen ja tekevät päätöksiä lapsen elämästä. Lasta ei kuulla eikä häntä välttämättä yksilönä edes tunneta. Tilannetta ei helpota se, että lastensuojelun sosiaalityöntekijät vaihtuvat lapsen siirtyessä paikasta toiseen. Lapset on kuitenkin saattaen vaihdettava. Lasta ei saa jättää yksin, vaan lapsen on voitava käsitellä tapahtunutta tuoreeltaan sellaisen aikuisen ihmisen kanssa, joka tuntee lasta ja hä- SOSIAALITURVA 14/2003 17
nen elämäntilannettaan sekä lapsen kehitystä yleisesti. Lapsi ei tiedä eikä välttämättä kykene kysymään elämästään ja tulevaisuudestaan, mutta aikuisten tulisi tiedostaa, että lapsen epävarmuutta on lievennettävä. Hän tarvitsee tuekseen aikuista kuuntelemaan häntä ja hänen kokemuksiaan, jäsentämään kaaosta ja suuntaamaan ajatuksia tulevaan uuteen elämänvaiheeseen, olipa sijoituspaikka perheessä tai lastensuojelulaitoksessa, ja aina näiden sijoituspaikkojen vaihtuessa. Tämä aikuinen voi olla lastensuojelun sosiaalityöntekijä itse tai hän voi ohjata lasta vastaanottavia käsittelemään tapahtumia lapsen kanssa. Lapsen vastaanottavat lastenkoti-, vara- ja sijaisvanhemmat tarvitsevat tietoa elämäntilanteen muuttumisen merkityksestä lapselle ja sen näkymisestä lapsen käyttäytymisessä vuosienkin jälkeen itse tapahtumasta. Useimmiten huostaanotossa lapsi siirtyy eri paikkakunnalle. Käyttäytymisen ongelmat saattavat ilmetä juuri siirtymäaikaan tai viiveellä, mutta takuuvarmasti niitä yleensä esiintyy. Huostaanotto olisikin huomioitava lapsen käyttäytymis- ja kouluongelmien ilmaantuessa. Erityisen tärkeää se on arvioitaessa suorituskykyä. Heikkoja saavutustestituloksia on katsottava lapsen kokonaiselämäntilanteen kannalta. Lasten suorituskyky ei voi olla tavanomainen negatiivisten elämäntapahtumien rinnalla. Tarvitaan siis nykyistä laajaalaisempaa, lapsen kokonaisvaltaista ja koko elämäntilanteen huomioonottavaa arviointia. Oma psyykkinen tukijärjestelmä Psyykkisten ongelmien vähentäminen tuntuisi olevan koko lastensuojelutyön ajankohtaisin ja polttavin kysymys, mihin liittyy myös lasten tukeminen aina varhaisvaiheesta lähtien. Perheneuvolan tuki on perheestä riippuvaa ja siten sattumanvaraista. Toisaalta perheneuvolan tarjoama tuki ja apu ei ole riittävää lastensuojelulasten ongelmien määrän ja vakavuuden huomioon ottaen. Ydinkysymys onkin se, mistä saada tarvittava apu ja vastuunottaja lapsen ongelmien hoidosta. Käytäntönä näyttää olevan turvautuminen yksityisiin palvelutarjoajiin, jolloin hinta on moninkertainen, ja lapsen saama tuki ei ole riittävän pitkäaikaista eikä se välttämättä kohdistu ensisijaiseen ongelmaan. Lastensuojelussa vallalla olevien työkäytäntöjen ja lasten ongelmien kannalta näyttäisi olevan tarvetta oman psyykkisen tukijärjestelmän luomiseksi. Tukijärjestelmä toimisi lasten ja sosiaalityöntekijöiden apuna. Käytännössä tämä vaatisi lastensuojelun roolin arvioimista osana lapsen hoitoa ja kasvatusta, kasvatuksellista kuntoutusta ja voimavarojen suuntaamista toisin kuin nykyisin. Sattumanvaraisuudesta on päästävä psyykkisen tuen järjestelmälliseen suuntaamiseen lastensuojelulapsille. LÄHTEET: Kalland, M., Pensola, T., Meriläinen, J. & Sinkkonen J.:Mortality in children registered in the Finnish child welfare registry: population based study. British Medical Journal, nro 7306 (2001). Viittala, K.: Kyllä se tommosellaki lapsella on kovempi urakka. Sikiöaikana alkoholille altistuneiden huostaanotettujen lasten elämäntilanne, riskiprosessit ja suojaavat prosessit. Jyväskylä Studies in Education, Psychology and Social Research, nro 180. Jyväskylä 2001. Kirjoittaja on kasvatustieteiden tohtori ja erityislastentarhanopettaja. Tällä hetkellä hän toimii varhaiskasvatuksen lehtorina Tampereen yliopistossa. Kirjoitus perustuu hänen väitöskirjatutkimukseensa ja työkokemukseensa perhehoidosta. Oma itse työvälineenä Helsingin Diakonissalaitoksella työntekijät vahvistavat osaamistaan tutustumalla paremmin itseensä, omiin tunteisiinsa ja elämänvaiheisiinsa. Se helpottaa työskentelyä haastavien lasten ja nuorten kanssa. Helsingin Diakonissalaitoksen määräaikaisen intensiivihoidon yksikkö tarjoaa lastensuojelun laitospalveluja. Asiakkaina on lapsia ja kouluikäisiä nuoria. Yksikön työntekijöitä on koulutettu Kehittyvä vanhemmuus -koulutuksen avulla ymmärtämään asiakassuhteissa nousevia vuorovaikutustilanteita. Koulutukseen liittyvä työnohjaus alkaa syksyllä 2003. Äkkiseltään tulee mieleen, että nyt menivät vellit ja puurot sekaisin. Miten ajatus kehittyvästä vanhemmuudesta voi toimia lastensuojelulaitoksessa työskentelevän ammatti-ihmisen apuna? Eikö juuri vahva ammatti-identiteetti suojaa työntekijän persoonaa kiinnittymisvaikeuksien, käytöshäiriöiden, masennuksen, itsetuhoisuuden ja päihteiden kanssa ongelmiin ajautuneiden lasten ja nuorten keskuudessa? Eivätkö oman itsen analysoinnin synnyttämät tunteet vain sotke muutenkin jo niin monenkirjavien tunteiden vastaanottamista? Ovat nuokin ajatukset tuttuja, vastaa määräaikaisen intensiivihoidon yksikön esimies Kiikka Sandberg. Pakko ei kehitä, innostuneisuus kantaa Määräaikaisen intensiivihoidon johtaja Kati Pajamäki kiinnostui Kehittyvä vanhemmuus -koulutuksesta parisen vuotta sitten ja alkoi puuhata sitä yksikön työperiaatteeksi.yksikössä on kuusi osastoa: Sylvesteri,Yläja Ala-Notkola, Kuusikko, Aino ja jatkohoito-osasto Vesala. Ensin koulutettiin osastojen esimiehet. Heidän kokemuksensa olivat niin innoittavia, että kaikkien osastojen omahoitajille budjetoitiin koulutusrahat. Neljän päivän koulutuksesta on saanut myös kieltäytyä. Melkein kieltäytyneitä oli, mutta lopulta yksikään ei kieltäytynyt. Koulutuksen läpikäyneistä skeptisimmät ovat tätä nykyä innokkaimpia ja uteliaimmat tyytyväisiä. Kaikkinaisessa työyhteisöllisessä toiminnassa ihminen on aina mukana omana persoonanaan. Esimiestä koulutus auttaa näkemään ja ymmärtämään myös työyhteisön sisäisiä tunnejakoja, saamaan etäisyyttä ja antamaan toisen tarvitsemaa henkistä tai fyysistä tilaa. Syntyy vähemmän tunnekuohuja, sanoo Kiikka Sandberg. Tunteiden tantereella Helsingin Diakonissalaitoksen määräaikaisen intensiivihoidon yksikössä lapsen tai nuoren hoito muodostuu neljästä vaiheesta, jotka ovat tutustumisvaihe, kiinnittymis- ja arviointivaihe, hoidon syventämisen vaihe ja jatkohoidon valmistelu- ja päättämisvaihe. Hoitosuhde kestää vuodesta kolmeen. Määräaikainen intensiivihoito päättyy sijaiskotiin tai jatkohoitoyksikköön, joskus oman perheen pariin. Jatkohoitoyksikön kautta nuori kiinnittyy suoraan omaan itsenäiseen elämäänsä. Määräaikaisen intensiivihoidon yksikössä jokaisella lapsella on omahoitajansa. Kyse on läheisestä, luottamuksellisesta suhteesta lapsen ja aikuisen kesken. Se, että omahoitaja ymmärtää lasta ja kykenee jäsentämään hänen kanssaan nuoren kaoottiseksi kehittynyttä sisäistä maailmaa, tarjoaa eheytymiselle selkeät raamit. 18 SOSIAALITURVA 14/2003
Diakonissalaitoksen intensiivihoidon yksikön esimiehen Kiikka Sandbergin mielestä Kehittyvä vanhemmuus -koulutus vähensi tunnekuohuja myös työyhteisön sisällä. Läheinen työtapa tuo kuitenkin etenkin negatiiviset tunteet lähelle, paljon lähemmäs kuin työskenneltäessä kiukuttelevan asiakkaan kanssa virastopleksin takana. Itsensä kanssa hukassa oleva lapsi tai nuori on tunteissaan väkevä, usein negatiivisesti. Kun nuori oirehtii, hän kutsuu hoitajassaan tunteita esiin. Hän haastaa. Jokaisella auttamistyön ammattilaisella on oma taustansa, omanlaisensa vanhemmat ja perhe. Myös ammattiroolin sisällä oman eletyn elämän tunteet reagoivat siihen, että nuori haastaa. Omahoitajan saattaa olla vaikea tajuta miksi joku lapsi tai nuori aiheuttaa hänessä sellaisen määrän kiukkua, saa hänet totaalisen surulliseksi tai täyttää mielen halveksunnan tunteella. Kehittyvä vanhemmuus -koulutusohjelma pyrkii tarjoamaan työntekijöille välineitä, joiden avulla itsessä nouseva tunne opitaan lokeroimaan oikealle paikalle omassa menneisyydessä. Tämä taito vähentää huomattavasti epämääräistä ahdistumista. Tunnetilat pelinappuloina Meillä olevat lapset ja nuoret ovat perimmäisten tunteiden aistimisen maailmanmestareita. Näitä nuoria ei hoitajan ammattitaito huijaa, vaan perimmäinen tunnetilani antaa oman RAILI MYKKÄNEN suuntansa vuorovaikutussuhteelle, halusinpa tai en, toteaa omahoitaja Leena Kinnunen. Rikkinäisten perheiden lapset tietävät osuneensa, kun käytöksellään tökkäävät työntekijää herkkään kohtaan. Lapsi tai nuori tietää sen intuitiivisesti tavasta, jolla aikuinen tipahtaa ammattiroolin sisällä tunnetilaan. Ammatti-ihmisenä omahoitaja pyrkii kätkemään epäsopivan tunteensa. Hän ei käyttäydy kyseisen tunteen edellyttämällä tavalla. Juuri siihen lastensuojelutyössä koulutetaan. Ammatillista on, että hän hillitsee kielensä, eikä sano, mitä sylki suun tuo. Epäsopivasta tunteesta huolimatta omahoitaja toimii tilanteessa oikein, koulutuksen ja kokemuksen tuoman rutiinin turvin. Käytös on okei, mutta omahoitaja on tunteessa, ja nuori tietää sen. Nyt nuorella on valta ryhtyä viemään vuorovaikutussuhdetta eteenpäin. Leena Kinnunen kehittää esimerkin siitä, kuinka Kehittyvä vanhemmuus -kurssia voi hyödyntää vastaavassa tilanteessa: Tiedän, että esimerkiksi vihaisuus nostaa minussa pienen tytön pelästyneen tunnetilan.tultuani tästä yhtälöstä tietoiseksi, en pelästy tai loukkaannu nuoren onnistuessa käytöksellään provosoimaan tämän tunteen minussa pintaan. En menetä ammatillisesti mitään kertomalla nuorelle, että olen mennyt räyhäämistilanteissa vielä aikuisenakin ihan lukkoon. Kerron, että pelkäsin isäni vihaisuutta ja koen yhä vihaisten ihmisten läsnäolon epävarmuutena. Ammattiroolini ohessa kykenen ilmaiseman, että minussakin on lapsipuoleni, ja siitä voi puhua häpeilemättä. Ammattitilanteessa epätoivottu tunne ja sen luoma epävarmuus eivät enää ole minulle uhka. En reagoi nuoren tunneterroriin lapsi-minätilan kautta, alkamalla salata epävarmuudentunnettani, kuten isäni edessä, vaan aikuisena, joka tarjoaa inhimillistä tietoa itsestään. Lastensuojelulasten kanssa työskenneltäessä työntekijälle on etua, että hän on uskaltanut avata ja jäsentää eri minätilojaan. Minätiloja Kehittyvä vanhemmuus -koulutus on lähtöisin kasvatustieteiden tohtori ja psykoterapeutti Muriel Jamesin 1970-luvulla kehittämästä, transaktioanalyysiin pohjatuvasta persoonallisuusteoriasta. Siinä puhutaan persoonan kolmesta minätilasta, jotka ovat vanhempi-minätila, aikuinen-minätila ja lapsi-minätila. Tasapainoisella ja hyvinvoivalla aikuisella on kyky käyttää vuorovaikutussuhteissa kaikkia kolmea minätilaansa. Hänen eri minätilansa sisältävät myös enimmäkseen positiivisia, tarkoituksenmukaisia toimintamalleja. Minätilat täyttyvät elämän varrella käyttökelpoiseksi havaituista tunteista, ajatuksista ja käyttäytymismalleista. Vahvimmat tavat omaksutaan oman lapsuuden perheen parissa.varsinkin se, mistä kotona ei puhuta, siirtyy ilmapiiriksi lähimmäisten ja ystävien keskeiseen kanssakäymiseen. Minätiloihin tiputaan eikä sinne suinkaan astuta arvokkaasti arvioiden. Tippuminen minätilaan johtuu siitä, että tunne nousee nopeammin kuin kyky jäsentää käsillä oleva tilanne. Me teemme niin kaikki. Etenkin huonojen tunteiden kanssa, mutta toisinaan myös oikein hyvien tunteiden yllättäessä. Kuka tahansa keski-ikäinen ihminen voi reagoida johonkin tiettyyn tilanteeseen toistuvasti lapsenlailla, lapsi-minätilasta käsin. Mä en kyllä ala mitään! tai vanhempi-minätilallaan Olisit nyt hieman korrektimpi, tilannehan on. Kehittyvä Vanhemmuus -koulutuksessa pohditaan miksi tietyissä tilanteissa reagoidaan tietyn minätilan turvin. Ammattiihminen ei toimi vastoin ammatillista tajuaan, mutta hän tuntee kyllä mielensä pohjalla aidon tunteen tuoman tarpeen. Kurssin aikana läpikäytyjen tehtävien avulla työntekijät jäsentävät omia minätilojaan ja asemoivat niitä omaan elämänkaareensa. Kukaan ei kuitenkaan määritä, paljonko työstettävää itse kullakin on. Kyse ei ole terapiasta. Minätilan voi purkaa ja uudelleenrakentaa Kehittyvä vanhemmuus -kurssilla keskitytään erityisesti vanhempi-minätilan rakenteisiin. Jos on halua, irrottaudutaan vanhoista ja ei-toimivista malleista ja haetaan tilalle toimivampia. Vanhempi-minätila on ihmisellä se minuuden alue, jossa hän kehittää selviytymisen ja huolenpidon puoliaan. Se ei tarkoita samaa kuin vanhemmuus. Meillä kaikilla on vanhempi-minätila riippumatta siitä, minkä ikäisiä olemme. Vanhempi-minätilan positiiviset ja tarkoituksenmukaiset peruselementit tarjoavat luontevasti kyvyn olla auktoriteetti, kertoa selkeästi mielipiteensä ja arvonsa, puolustaa itseään ja muita, huolehtia muiden tarpeista, auttaa, rohkaista ja kannustaa sekä suvaita, ymmärtää ja olla kärsivällinen. Lastensuojelulapsilla vanhempi-minätilan kunto on huono. Siksi lapset ja nuoret poikkeuksetta koettelevat myös työntekijöiden tunne-elämää. Raili Mykkänen SOSIAALITURVA 14/2003 19
Kertomusten anti ja tarve ovat pysyviä Tarinoiden voima kasvatuksessa on tunnettu kautta aikojen. Kerronnan avulla on viihdytetty, lohdutettu ja opetettu oikeana pidettyä moraalia. Nykyään kerronnan tilalla ovat usein kirjat. Kirjoja on helposti aikuisen saatavilla, ja aikuisten vastuulla olisi myös tutustuttaa lapset kirjojen kertomaan. Päiväkodissa 6-vuotias Matti tuli luokseni kirja kädessä ja pyysi lukemaan. Kun tämä toistui kerran toisensa jälkeen, kysyin, luetaanko hänelle kotona. Ei äiti lue, eikä isä lue, vaikka minä pyydän, poika valitti. Perheessä oli kaksi lasta, ja korkeasti koulutetut vanhemmat työskentelivät vaativassa työssä pitkiä työpäiviä. Matilla oli runsaasti videofilmejä, joita hän sai mielin määrin katsoa, mutta ne eivät korvanneet aikuisen kanssa kirjaan syventymistä. 7-vuotias, puutteellisesti suomea taitava pakolaisperheen poika Ibram oli samassa päiväkotiryhmässä kuin Matti. Hänen vanhempansa eivät osanneet lainkaan suomea eikä perheellä ollut yhtään kirjaa äidinkielellä. Kirjastosta olisi voitu tilata niitä, mutta vanhemmilla ei ollut siihen voimavaroja. Ibram katsoi paljon televisiota eikä olisi aamuisin malttanut lähteä sen äärestä päiväkotiin. Tapasin toisessa päiväkodissa 6-vuotiaan pakolaisperheen tytön Sanin, joka puhui huomattavan hyvin suomea. Äidin suomen kielen taito oli puutteellinen, mutta hän oli innokas oppimaan ja käyttämään kieltä ja luki mielellään tyttärelleen suomenkielisiä lastenkirjoja. San tuskastui kuitenkin hitaasti etenevään lukemiseen eikä halunnut kuunnella, vaan katsoi mieluummin videofilmejä, joita kotona oli runsaasti. Lapset tarvitsevat monenlaisia kirjoja, sekä kuvitteellisia että todellisuuteen pohjautuvia, niin huviksi kuin hyödyksi tarkoitettuja. Joskus lastenkirjoihin perehtyminen on kuitenkin ainoastaan päiväkodin ja perhepäivähoidon varassa. Todellisuus kietoutuu satuihin Huomasin hiljattain päiväkodin esikouluryhmässä käydessäni pöydällä Marcus Pfizerin kirjoittaman ja kuvittaman Teppo ja viiruhiiret -kirjan sekä Katja Reidarin kirjoittaman ja Angela von Roehlin kuvittaman kirjan Onko vika olla sika? Kiittelin päiväkotia onnistuneista kirjahankinnoista, sillä näissä kirjoissa tulee esiin eettisesti arvokkaita asioita. Kuulin kuitenkin, että kirjat olivat lastentarhanopettaja Irman omia, kotoa tuotuja. Tyhjästä on paha nyhjäistä, Irma totesi, sillä kirjojen hankkimiseen ei päiväkodilla silloin ollut rahaa. Näitä kirjoja käytettiin johdantona, kun ryhmässä käsiteltiin erilaisuuden hyväksymistä. Irma oli etsinyt paikkakunnan kirjastosta kirjoja suvaitsevaisuudesta ja sen puutteesta, mutta hänen haluamansa olivat lainassa. Päiväkodeille ja perhepäivähoitajille paikkakunnan kirjastot ovat kullanarvoisia, henkilökunta on asiantuntevaa ja valmista yhteistyöhön, mutta teosta ei aina silloin saada, kun sitä tarvitaan. On tuiki tärkeää, että päiväkodit ja perhepäivähoitajat voisivat ostaa vuosittain kirjoja niin lasten itsensä katseltaviksi tai luettaviksi kuin yhdessä käsiteltäviksi. Ennen kaikkea perhepäivähoitajien mahdollisuudet kirjojen ostamiseen ovat olemattomat. Yhteiskuntaan sopeutuminen opitaan ensisijaisesti arkipäivän tilanteissa, mutta oppimisen välineenä voivat toimia myös kertomukset, esimerkiksi sadut. Jotta satu vaikuttaa, sen on herätettävä tunteita myötätuntoa vaikeuksia kohdattaessa, huojennusta pahan tuhoutuessa ja iloa hyvän lopuksi voittaessa. Saduissa seikkailevat usein eläimet, niissä on myös yliluonnollisia hahmoja ja muodonmuutoksia. Asiat ovat etäällä todellisuudesta, mutta pohjimmiltaan ne ovat samoja kuin lapsen kohtaamat. Saduilla on itseisarvo ja välineellinen arvo. Jos satu soveltuu lapselle ja miellyttää häntä, se on hänelle arvokas, sillä on itseisarvo. Saduilla on usein myös välineellinen arvo, jota hyödynnetään opetettaessa eettisiä arvoja kuten suvaitsevaisuutta tai käsitellessä lasten kokemia pelkoja, menetyksiä tai vaikkapa lapsiryhmässä tuiki tavallista kateutta. Kun satujen välityksellä lähestytään tiettyä aihetta, niiden valintaan on paneuduttava huolellisesti. Suvaitsevuuteen satujen myötä Lastentarhanopettaja Irma oli valinnut kaksi suvaitsevaisuudesta kertovaa satua päiväkodin esikouluryhmälle. Tepossa ja viiruhiirissä eri saarilla asuvat toisilleen tuntemattomat hiiriheimot kohtaavat kalliohiirten vieraillessa viiruhiirten luona. Kirjassa on yksi alku, mutta kaksi erilaista loppua, joista ensimmäisessä hiiret tutustuvat ennakkoluulottomasti toisiinsa, ja vaikka yhteistä kieltä ei ole, ne pääsevät yhteisymmärrykseen.vieraat palaavat onnistuneen merimatkan jälkeen kotisaarelleen. Kaikki saivat uutta tietoa ja kokemuksia, joista riitti keskusteltavaa iltaisin nuotion ympärillä. Suvaitsevaisuudesta on molemmin puolin hyötyä. Sen ansiosta opitaan ymmärtämään erilaisia tapoja ja saadaan uusia taitoja. Iloa tuottaa tuttavuus, mikä muuttuu ystävyydeksi ja mahdollistaa tapaamiset myöhemminkin. Toisessa lopussa kalliohiiret ja viiruhiiret eivät ehdi tutustua toisiinsa ennen kuin epäluulot heräävät ja kalliohiiret tekevät vääriä johtopäätöksiä isännistään ja saaren tavoista. Kalliohiirissä viha saa vallan ja ne tuhoavat viiruhiirten yöpymispaikan, minkä seurauksena vieraiden on lähdettävä nopeasti paluumatkalle. Se päättyy haaksirikkoon ja apeaan kotiinpaluuseen. Kahden erilaisen lopun ansiosta huomataan suvaitsevaisuuden edut ja suvaitsemattomuuden haitat. Kun ensim- 20 SOSIAALITURVA 14/2003