ASUKKAAT JA ASUNNOT näkökulmia esteettömyyden merkityksestä asumisratkaisuissa

ASUKKAAT JA ASUNNOT näkökulmia esteettömyyden merkityksestä asumisratkaisuissa Kivi, Marjo ja Nurmi-Koikkalainen, Päivi Kestävyys (firmitas), Käytännöllisyys (utilitas), Miellyttävyys (venustas) arkkitehtuurin kolme keskeistä tavoitetta, jotka Marcus Vitruvius Pollio esitti keisari Augustuksen aikana kirjoittamassaan kirjassa, Kymmenen kirjaa rakentamisesta (De architectura libri decem). Esteettömyys, Työpaperi 2007

2 Sisällysluettelo: TAUSTAA...3 1. ASUNTO JA ASUMINEN...4 1.1 Asunto... 4 1.2 Asuminen... 5 2. ASUMISEN TUTKIMUSTA JA SELVITYKSIÄ...6 3. KATSAUS ASUNTOARKKITEHTUURIIN HISTORIAA JA TÄTÄ PÄIVÄÄ...7 3.1 Asumisen juurilta tähän päivään... 7 3.2 Uusia pyrkimyksiä ja haasteita... 10 3.3 Lainsäädäntö ja valta... 12 4. ASUMISEN TAVOITTEITA, TARPEITA JA TOIVEITA...14 5. ESTEETTÖMYYS JA ASUMINEN...18 5.1 Olemassa oleva asuntokanta... 18 5.2 Esteettömyyden haasteet... 19 5.3 Miksi esteettömyyden huomioiminen on tärkeää?... 20 5.4 Elinkaaritalo, elinkaariasunto, elinkaarikerros... 22 5.5 Asuminen ja eläminen ei pääty kotiovelle... 23 6. POHDINTAA JA EHDOTUKSIA...23 7. ESTEETTÖMYYSHANKKEEN HAASTEET...25 LÄHTEITÄ:...27

3 Taustaa Kesäkuussa 2003 julkaistiin Vammaisten ihmisten asumispalveluiden laatusuositus. Suosituksen työstämisen aikana ja sen jälkeen pidettiin tilaisuuksia, joissa pohdittiin asuntoja, esteettömyyttä ja toimivuutta. Tällöin nousi vahvasti esille se, että esteellinen ja liikkumista rajoittava rakentaminen lisää syrjäytymistä ja estää itsenäisten asumisratkaisujen toteutumisen. Samoin todettiin, että asuntotuotannossa ja yhdyskuntarakentamisessa tulee varautua siihen, että toimintarajoitteiset (vammaiset, pitkäaikaissairaat, ikäihmiset jne.) ovat tulevaisuudessa kasvavassa määrin asunnon tarvitsijoina tavallisilla asuntomarkkinoilla. Erityisratkaisujen tarve on edelleen olemassa (esim. dementiayksiköt). Mutta näyttää siltä, että erityisratkaisut lähenevät tavallisia asumisratkaisuja ja tavalliset asuinratkaisut erityisiä. Esteettömyyden ja toimivuuden vaatimus ei rajoitu pelkästään asuntoon ja taloon, vaan se merkitsee koko rakennetun yhteiskunnan esteettömyyden toteuttamista. Suosituksen valmisteluprosessin kuluessa tuli esille tarve lisätä tietoa ja toimintaa esteettömyyden saralla. Esteettömyyteen liittyvän tiedon ja toimivien esimerkkien ja mallien tarve on ilmeinen. Tarvitaan myös asenteiden haastamista ja ennakkoluulojen purkamista. Yhdeksi toimijaksi esteettömyyden alueella on tullut Invalidiliiton esteettömyysprojekti, joka käynnistyi vuoden 2005 keväällä. Tämä projekti keskittyy vaikuttamaan kolmeen toimijatahoon: rakentamisen ja suunnittelun ammattilaisiin, alueellisiin toimijoihin sekä asukkaisiin. Tätä viimeistä ryhmää kutsutaan käyttäjä-, kuluttajaryhmäksi eli asukkaiksi sekä myös kansalaisiksi. Asukkaat ja asunnot -työpaperin tavoitteena on kirjata ylös pohdintoja asumisesta ennen ja nyt, asukkaiden toiveista ja esteettömyydestä. Lähtökohtamme on ollut se, että esteettömyys ja hyvä asuinympäristö koskettavat meitä kaikkia - tavalla tai toisella. Tekstissä näkynee halumme puolustaa esteettömyyttä ja hyvää, asukaslähtöistä rakentamista. Voidaanpa tätä työpaperia kutsua jopa esteettömyyden pieneksi puolustuksen puheenvuoroksi. Toivomme, että tämä puheenvuoro / työpaperi auttaa Invalidiliiton esteettömyysprojektin kuluttaja-kohderyhmää varten tehtävässä työssä. Uskomme, että tämä on eräänlainen herättäjä - alkupohdinta, sillä niin paljon on vielä pohtimatta ja avaamatta! Helsingissä, tammikuussa 2007 Marjo Kivi Invalidiliiton esteettömyysprojekti Päivi Nurmi-Koikkalainen Stakesin ITSE-ryhmä

4 1. Asunto ja asuminen 1.1 Asunto Tilastokeskuksen tilastojen mukaan Suomessa oli vuonna 2004 2,6 miljoonaa asuntoa. Verrattuna Etelä- ja Keski-Euroopan maihin, on Suomen asuntokanta nuorta, siitä on noin 84 % rakennettu toisen maailmansodan jälkeen. Suurin osa suomalaista asuu vuosikymmenienkin päästä jo nyt olemassa olevassa asuntokannassa. (Tilastokeskus) Asunnoista lähes puolet (46 %) on yksiöitä tai kaksioita. Yksiöiden keskipinta-ala on 34 m² ja kaksioiden 55 m². Neljännes asuntokannasta on yli 100 neliöisiä. Anneli Junton pitämän esityksen (3.2.2006) mukaan maassamme asutaan muuta Eurooppaa ahtaammin. Asuinoloa kuvaavan tilaston mukaan maassamme oli vuoden 2004 lopussa 2 402 000 asuntokuntaa. Asuntoja on siis enemmän kuin asuntokuntia. Vuonna 2004 tyhjillään tai ilman vakinaista asukasta oli 233 000 asuntoa (Tilastokeskus). Uusia asuntoja valmistuu vuosittain noin 25 000 (vuosittainen uudistuotanto on vain reilu prosentti olemassa olevasta asuntokannasta). Viimeisten viidentoista vuoden aikana asuntokanta on kasvanut noin 400 000 asunnolla. Asuntojen määrän kasvu on viime vuosina hieman hidastunut, paitsi vuonna 2005, jolloin asuntotuotanto kääntyi jälleen nousuun. (Tilastokeskus). Asutus painottuu Suomessa etelä- ja lounaisosiin. Pääkaupunkiseudulla asuu viidesosa suomalaisista. Nykyinen massamuuttoliike maaseuduilta suurimpiin kaupunkeihin kohdistuu voimakkaimmin juuri pääkaupunkiseudulle. On arvioitu, että vuoteen 2020 mennessä Helsingin seudulla tarvitaan uusia asuntoja noin 300 000 ihmiselle. Asuminen ja koti vaikuttavat olevan entistä merkittävämpiä asioita. Merkittävyyttä saattaa lisätä sekin, että asunnot ovat maassamme melko kalliita. Omistusasunnon hankinta sitoo hyvin paljon kotitalouksien varallisuutta. Esimerkiksi Vantaalla kotitalouksien varallisuudesta 80 % oli sitoutunut asuntoihin (HS 9.3.2006). Vuonna 2004 asuntokunnista (kaikkiaan 2 402 000) 63 % asui omistusasunnoissa eli noin 1 510 000. Vuokralla asui 33,4 % asuntokunnista. Yhden hengen talouksista lähes puolet asui vuokralla. Ja mitä nuorempi asuntokunnan vanhin henkilö oli, sitä varmemmin asuttiin vuokralla. Suomessa vuokra-asuminen ei ole ollut suosittua, joten se näkyy myös tilastoissa. Taulukoissa 1 ja 2 olevat kuviot kuvaavat tilannetta vuodelta 2004. Taulukko 1. Asuntokunnat hallintaperusteen ja henkilöluvun mukaan 31.12.2004

5 Taulukko 2. Asuntokunnat hallintaperusteen ja vanhimman henkilön iän mukaan 31.12.2004. www.tilastokeskus.fi Lähde: Asuntokunnat ja asuinolot 2004. Tilastokeskus www.tilastokeskus.fi Omakotitaloja rakennettiin vuonna 2005 noin 15 000 kappaletta, kerrostaloasuntoja 12 000 ja rivitaloasuntoja 5000 kappaletta. Noin 60 % koko asuntotuotannosta oli siis pientaloja. Omakotitaloista 10 000 oli rakennettu omin voimin. Valmistalojen osuus kaikista rakennetuista omakotitaloista oli lähes 70 %. Talopakettien osuus onkin kasvanut nopeasti. 1990-luvun alkupuolella valmistalojen osuus kaikista omakotitaloista oli kolmannes. Myös talopakettien valmiusaste on noussut. Perheet haluavat omakotitalonsa entistä valmiimpina, mutta silti yksilöllisinä paketteina. (Heiskanen). 1.2 Asuminen Asunnossa asutaan, mutta mitä asuminen oikeastaan on? Asuminen on varmaankin yhtä vanha asia, kuin ihminen ja hänen elämäntapansa. Ympäristöstä ja elintavoista riippuen asumus eli asunto on saanut erilaisia muotoja. Asumiseen kuuluu tilan lisäksi erilaisia toimintoja, jotka mahdollistavat asumisen tai joiden toteuttaminen on mahdollista asunnossa (esim. työhuone). Asumista ylläpitäviä toimintoja ostetaan usein toisilta ihmisiltä ja tahoilta (esim. asunnon lämmitys). Tällöin näitä asioita kutsutaan palveluiksi. Vammaisten asumispalveluiden laatusuosituksen laadintatyössä asumispalvelu-käsite muunnettiin kahdeksi erilliseksi asiaksi: palveluksi ja asunnoksi (ympäristöksi). Asuminen on monimuotoista toimintaa, joka lähestyy käsitteenä elämisen käsitettä. Seuraavana oleva kuvio kuvaa asumistoimintojen moninaisuutta. NUKKUMINEN, LEPÄILY, SEKSUAALINEN ELÄMÄ HENKILÖKOHTAINEN HYGIENIA JA TERVEYDENHOITO IHMISTEN HOITO ja HUOLENPITO (esim. lapset) ASUNTO YHTEISTILAT LÄHIYMPÄRISTÖ VARSINAINEN KOTITALOUSTYÖ: RUOKATALOUS, VAATEHUOLTO, KODINHOITO, PIKKU REMONTIT ATERIOINTI ARKI / JUHLA KUNTOUTUS SAIRAUKSIEN HOITO TYÖ OLESKELU KOTONA, OMISSA OLOISSA OLEMINEN HARRASTUKSET VAPAA-AIKA SAIRAAN- HOITO Kuvio: Yksilölliset palvelut, toimivat asunnot ja esteetön ympäristö. Vammaisten ihmisten asumispalveluiden laatusuositus STM:n oppaita 2003:4 s. 11.

6 2. Asumisen tutkimusta ja selvityksiä Asumista ja siihen liittyviä asioita on tarkasteltu ja tutkittu Suomessa melko paljon vuosikymmenien kuluessa. Näin ollen materiaalia on myös runsaasti tarjolla, mutta kokonaiskuva jää kuitenkin hajanaiseksi ja jossakin määrin vajaaksikin. Vajauden tunne voi syntyä asuntotutkimuksen eräänlaisesta keskittymättömyydestä. Vuoden 2005 joulukuussa Kuopion yliopistossa työnsä aloittaneen uuden asumisen tutkimuksen professori Anneli Junton mukaan ongelmana on se, että mikään taho ei kerää ja koordinoi tietoa johdonmukaisesti (Juntto 2005). Pohjatyömme aikana saimme huomata, että useampikin taho on koonnut 1990- ja 2000-luvulla asumista käsittelevistä tutkimuksista ja kirjallisuudesta erilaisia yhteenvetoja, luetteloita ja katsauksia. Näkökulma on vaihdellut asunnoista, esteettömyydestä aina tutkimuksen ja kehittämisen hahmottamiseen. Vuonna 1990 Satu Åkerblom julkaisi Asuminen ja elämänkaari tutkimuksensa osana liiteraportit 1 ja 2, joihin oli koottu tutkimuksen taustaksi kirjallisuustarkastelua ja lähdekirjallisuutta. Liitteissä on myös katsaus pohjoismaisiin ratkaisuihin. Tarkastelussa ei painotu kovinkaan paljon esteettömyys tai vammaisuus. Vanhuutta tarkastellaan jonkin verran. Bengt-Vilhelm Levónin kirjoittama ja Stakesin vuonna 1991 julkaisema Asuinympäristö kaikille. Pohjoismainen kirjallisuusluettelo tarkastelee pohjoismaista tilannetta. Kirjassa esitellään kirjallisuusluettelon muodossa pohjoismaista tutkimusta, ammattikirjallisuutta ja tietämystä asuntojen ja asuinympäristön monipuolisesta ja pitkäaikaisesta soveltuvuudesta ihmisille. Vuonna 2003 julkaistiin Stakesin toimesta Eila Kyllösen ja Marja Kurenniemen kirjoittama Asunto ja elämänkaari Katsaus asumisen laatua koskevaan tutkimuksen. Tässä julkaisussa tarkastellaan eri asuinalueiden ja asuntojen laatuvaatimuksia eri ikäkausien näkökulmasta. Ikävaiheiden lisäksi tarkastelunäkökulmina ovat esteettömyys, muunneltavuus ja asuinalueen sosiaalinen toimivuus. Kustakin osa-alueesta on laadittu yleiskatsaus, referoitu keskeisiä julkaisuja sekä listattu kirjallisuutta. Teoksessa todetaan, että 1990-luvulla ei tehty suuria asuntopoliittisia linjauksia. Vuonna 2003 valmistunut Vammaisten ihmisten asumispalveluiden laatusuositus ennakoi sitä, että asumiskeskusteluissa oltaisiin siirtymässä laatuajatteluun. Laadun kehittämiselle on meillä edelleen sijaa. Esimerkiksi esteettömyyden hyödyt tunnustetaan, mutta toistaiseksi uusissakin rakennuksissa on usein vain yksittäisiä esteettömiä asuntoja ja pääsy yhteistiloihin voi olla mahdotonta. Syyskuussa 2005 julkaistiin Maria Söderholmin toimittama Asumisen tutkimus ja kehittäminen, Bibliografia vuosilta 2000 2005. Bibliografia on alun perin kerätty Hyvä Asuminen 2010 -ohjelman yhden osahankkeen taustamateriaaliksi. Yhteenveto on Teknillisen korkeakoulun Yhdyskuntasuunnittelun tutkimus- ja koulutuskeskuksen julkaisu. Yhteenvedon sisällysluettelosta käy ilmi, että Esteetön rakentaminen -teeman alla on 26 eri julkaisua. Se on vähemmän kuin esim. Asumistoiveet ja -valinnat, jossa on 36 lähdettä. Suurin määrä teoksia sisältyy kohtiin Suunnittelun ohjaus ja tutkimus (76), Strategiat, ohjelmat ja niitä koskeva tutkimus (59), Kehittäminen (55), Lainsäädäntö, kommentaari ja oppaat (51), Osallistuminen ja vuorovaikutus (42). Vähiten mainintoja on kohdassa Naiset (6). Seuraavaksi vähiten kohdassa Erityisryhmät (10) ja Energia, sähkö ja lämmitys (10). Ikääntynyt luokka on keskivaiheilla 35 viitteen voimalla.

7 3. Katsaus asuntoarkkitehtuuriin historiaa ja tätä päivää 3.1 Asumisen juurilta tähän päivään Asumisen juuret Ihmiset alkoivat asuttaa Suomea noin 10 000 vuotta sitten, viimeisimmän jääkauden väistyessä. Luontaistalous edellytti liikkuvaa asumismuotoa. Asuttiin helposti pystytettävissä kodeissa ja laavuissa, jotka voitiin tarvittaessa siirtää ravinnonhankinnan vaatimusten mukaan. Ravinnon saannin lisäksi tarvittiin sääsuoja, vettä ja lämpöä. Nämä asiat määrittelivät asumuksen paikan ja sen muodon rakentamistaidon ja materiaalien ohella. Suomalaisen arkkitehtuurin historia katsotaan alkaneeksi runsaat tuhat vuotta sitten, jolloin keksittiin hirren lamasalvos. Puun käyttöön perustuva maaseudun rakennuskulttuuri kehittyi keskiajalla. Hirsi säilytti asemansa päärakennusmateriaalina maaseudun asuintalojen rakentamisessa aina toiseen maailmansotaan saakka. Suomen kaupungistuminen oli hidasta ja voidaankin todeta, että keskiajalla Suomesta puuttui lähes kokonaan kaupunkikulttuuri. Tuolloin maassa oli viisi pientä kaupunkia, joista kaikkein merkittävin oli alle 10 000 asukkaan Turku. Kaupungit olivat pieniä ja matalia puutalokaupunkeja. Kaupunkiasuminen yleistyi 1600-luvulla, Ruotsi-Suomen suurvalta-aikana, jolloin maahan perustettiin lukuisia uusia keskuksia. Tällöin syntyi suomalaisen puukaupungin malli, jolle ovat luonteenomaista ruutumainen asemakaava ja katuvarsien matalat puutalot. Puukortteleiden sisällä olivat talousrakennukset ja kotieläimet. Puukortteli säilyi suomalaisten yleisimpänä kaupunkiasuinmiljöönä aina 1940-luvulle saakka. Tämän jälkeen alkoi kaupunkien keskustojen tehokas rakentaminen. Samalla väistyi puun valtakausi rakennusmateriaalina. (Lehtovuori) Kerrostalojen rakentaminen alkaa Kivikaupunkiasumisen juuret ovat Viipurissa ja Turussa. 1700-luvun puolivälissä Turussa oli puolensataa asuinkivitaloa. Helsingin ensimmäiset kivestä tehdyt asuinkerrostalot rakennettiin nykyiseen kantakaupunkiin 1750-luvulla. Kuitenkin vielä 1800-luvun alkupuolella Helsinki oli matala puutalokaupunki. Kivisten asuinkerrostalojen rakentaminen vauhdittui teollistumisen myötä 1870-luvulla ja kaupunki muuttui vuosisadan vaihteessa kivikaupungiksi. (Lehtovuori). 1920- ja 30-luvut keskeisiä asuinolojen kehittymisen kannalta Itsenäistymisen jälkeiset vuosikymmenet olivat Suomessa teollistumisen ja kaupungistumisen aikaa. Työväestön asumisolosuhteet olivat erityisesti Helsingissä ahtaat ja kurjat. Tuolloin mm. ahtaudesta johtuen keuhkotuberkuloosi yltyi kansantaudiksi. Asuntoasioissa nousivat tällöin esille terveydelliset kysymykset. Aluksi lähinnä fyysiseen ympäristöön ja terveyteen liittyen, mutta vähitellen alettiin pohtia asumisen suhdetta psyykkisiin ongelmiin. (Asuntotoimi Suomessa 1993) Sosiaalisen asuntorakentamisen aate vahvistui ankeissa oloissa ja parannuksia haettiin etenkin kerrostaloasumiseen työväestön asuntokaupunginosissa. Esimerkiksi Helsingin itäisissä kaupunginosissa alkoi 1920- luvun lopulla dynaaminen asuntoreformi. Asumistaso koheni ja työväestön asuinmiljöö sai aivan uutta ilmettä esimerkillisen sosiaalisen asuntoarkkitehtuurin myötä. Asuinoloja kehitettiin arkkitehtien, sosiaaliviranomaisten ja talousmiesten kiinteänä yhteistyönä. Ahtaiden umpikortteleiden sijaan syntyi valoisia ja avaria yhteispihoja. Myös asuinkerrostalojen ulkoarkkitehtuuri henki arvokkuutta. (Lehtovuori) Yksi sosiaalisen asuntoalan johtavia hahmoja oli arkkitehti Hilding Ekelund, joka kehitti tarmokkaasti tavallisten ihmisten asumisolosuhteita. Hän otti vahvasti kantaa asuntokysymyksen yhteiskunnallisiin perusteisiin. Hän mm. muistutti, että asumisen suunnittelun lähtökohtien on vastattava asunnontarvitsijan maksukykyä. Uusina tuulina saapuivat erilaisten kulttuuri- ja talousyhteyksien kautta Keski-Euroopasta puutarhakaupunkiaate ja funktionalismin ihanteet. Huomio siirtyi ulkoisesta kaupunkimiljööstä asuntosuunnitteluun, joka funktio-

8 nalismin kaudella kiinnosti erityisesti arkkitehtejä. Funktionalismi arkkitehtuurin tyylisuuntana kehittyi 1920- luvulla Ranskassa ja Saksassa. Näissä maissa keskeinen kysymys oli pienten ja edullisten asuntojen suunnitteleminen existenzminimum - periaatteella. Funktionalismin läpimurto Suomessa tapahtui 1929 alkaen Alvar Aallon, Erik Bryggmanin ja Hilding Ekelundin sekä ruotsalaisten arkkitehtien yhteistyönä. Johtavat arkkitehdit kokivat nyt tavallisten ihmisten asuinmiljööt ja asunnot yhtä tärkeiksi suunnittelukohteiksi kuin julkiset rakennukset. (Lehtovuori). Myös Alvar Aallon panos asuntosuunnittelun kehittämisessä oli vahva. Aallon mielenkiinnon kohteena olivat mm. tavalliselle ihmiselle sopivat standardiasunnot. Aalto suunnitteli ensimmäisenä Suomessa (vuonna 1927) Turkuun asuinkerrostalon, jossa kantavat rakenteet eivät estäneet pohjaratkaisujen joustavaa muunneltavuutta. Vuonna 1930 Aalto esitteli minimiasunnon, jossa oli kolme huonetta ja keittiö. Näin suureen minimiasuntoon oli kuitenkin varaa vain keskiluokalla. Tyyppiasunto sotien jälkeen oli huone ja keittiö. (Lehtovuori) 1920- ja 30-luvuilla vakiintuivat nykyiset asuntosuunnittelun linjat ja asumistason perusvaatimukset. Parvekkeet ja suuret maisemaikkunat alkoivat yleistyä. Asunnot suunniteltiin valoisimmiksi ja terveellisimmiksi. Kotitalouden tilat ja varusteet paranivat, mm. terästiskipöydistä, ammeista ja vesikloseteista tuli uusien asuntojen varusteita 1930-luvulla. Asuntojen kalustamisessa oli iskusanana helppohoitoisuus. Sisustamistyylejä alettiin esitellä asuntonäyttelyissä eri kohderyhmille. Myös asuntorakentamisen tekniikka kehittyi, keskuslämmitys ja hissit yleistyivät. 1930-luvulla suunniteltiin ensimmäiset lähiöiden prototyypit. (Lehtovuori). 1940- ja 50-luku ja niukkuuden arkkitehtuuri Sotien jälkeen asuntopula oli pahin tuhotussa Lapissa ja Helsingissä. Helsingissä pommisuojat toimivat hätäasuntoina vielä 1940-luvun loppupuoliskolla. Siirtolaisten ja rintamamiesten asunnot rakennettiin lyhyessä ajassa ja erittäin vaikeassa taloudellisessa tilanteessa. Sodan jälkeisenä pula-aikana oli puute kaikesta, myös rakennustarvikkeista. Pääratkaisuksi muodostui hartiapankilla ja tyyppisuunnitelmien mukaan tapahtunut omakotitalorakentaminen. (Lehtovuori). Vuonna 1943 perustettiin standardoimislaitos, jossa ryhdyttiin laatimaan rakennustietokortteja ja selvittämään yhteisen mittajärjestelmän kehittämistä rakennusalalle. RT -kortit sisälsivät teknisiä yksityiskohtia, kalusteita ja myös tyyppitaloja koskevaa standardisointia. Vuonna 1945 valmistuivat ensimmäiset keittiökalusteiden standardiratkaisut. (Lehtovuori). 1940-luvun lopulla käynnistyi kaupunkien kerrostalorakentaminen. Standardointi ja RT-kortit olivat yleisessä käytössä. 1940- ja 50-lukuja leimasi vahva usko tulevaisuuteen. Maan jälleenrakennus oli kaikkien yhteinen asia. Arkkitehtien parhaimmisto kehitti sosiaalista asuntorakentamista. Asuntojen pohjaratkaisut olivat perusteellisesti tutkittuja ja hyvin toimivia. (Lehtovuori). Arava ja asuntotuotanto Vuonna 1949 perustettu Arava eli Asuntorakennustuotannon valtuuskunta perustettiin lievittämään asuntopulaa erityisesti väestökeskuksissa. Tämän lainoitusmuoto oli tarkoitettu väliaikaiseksi ratkaisuksi, mutta väestökeskusten asuntopula ei ollut vähentynyt vuoteen 1953 mennessä. Tällöin Arava-lakiin lisättiin joitain Aravaasuntojen asukkaiden valintaan liittyviä periaatteita. Aikaisemmin niitä ei ollut, vaan tuki kohdistui pelkästään asuntoon. Aravan epäsosiaalista kohdentumista oli arvosteltu. Ratkaisuksi tehtiin keskipinta-alan alentaminen kerrostaloissa 50 neliöön. Pienten asuntojen katsottiin olevan myös vähävaraisempien tavoitettavissa. Suomessa harjoitettu asuntopolitiikka ei sisältänyt sodan jälkeisinä vuosikymmeninä pitkäkestoisia asuntoohjelmia tai asuntopolitiikan yhdistämistä talouspolitiikkaan, kuten monissa Euroopan maissa tapahtui. Myös asumistukijärjestelmää ei maassamme kehitetty. Asuntotuotanto laskikin Suomessa 1950-luvulla, kun se muualla Euroopassa pääasiassa kasvoi. Länsi-Euroopan maissa asumistiheys oli 1950-luvlla 0,7 0,9 henkilöä/huone Suomen tiheyden ollessa 1,5 henkilöä / huone. 1950 -luvun ajatuksena oli, että asuntopolitiikan tuli olla vain markkinoita täydentävää toimintaa. Teollistumisen ja taloudellisen kasvun paineessa muuttoliike

9 maalta kaupunkiin lisääntyi ja tarvittiin lisää asuntoja. Arava-lainsäädäntö kokikin muutoksia 1953 jälkeen vuosina 1959 ja 1966 (tuli voimaan 1968). Vuoden 1959 laissa luovuttiin 50 neliön keskipinta-alasta. Vuonna 1968 voimaan tulleessa asuntotuotantolaissa otettiin talokohtaisten omistusasuntolainoitusten rinnalle henkilökohtainen lainoitus. Samalla täsmennettiin asukasvalintojen perusteita ottamalla käyttöön mm. tulorajat. Myös asuntojen luovutusrajoituksia tiukennettiin. (Asuntotoimen pääpiirteet, Asuntotoimi Suomessa). 1960- ja 70-luvut ja määrän arkkitehtuuri Elinkeinorakenteen jyrkän ja nopean muuttumisen myötä noin 600 000 suomalaista siirtyi lyhyessä ajassa maaseudulta taajamiin teollisuus- ja palveluelinkeinoihin. Muuttopaine oli valtava ja asutuskeskuksissa syntyi mittava asuntopula. Asuntoja oli saatava nopeasti, paljon ja taloudellisesti. Ratkaisuina toimivat teollistaminen ja aluerakentaminen. Asuntotilanne koki lähes samanlaisen paineen kuin sotien jälkeisinä aikoina. Aravalainoitus kasvoi 1970 -luvulla, mutta samalla se muuttui entistä tarveharkintaisemmaksi. (Asuntotoimi Suomessa). 1970 80 luvuilla Suomeen rakennettiin enemmän asuntoja kuin milloinkaan aikaisemmin (Juntto 2005, 5). Tällöin keskustelun ja toiminnan keskiössä oli asuntojen määrä. Ns. metsäkerrostalolähiöihin tuotettiin 1970- luvulla vuosittain 50 000-60 000 asuntoa. Maailmanennätysvuosi maan väkilukuun verrattuna on 1974, jolloin valmistui yli 73 000 asuntoa. Taloudellisen kasvun taittuessa vuonna 1976 alkoi paluu niukkaan suomalaiseen malliin asuntotuotannossa. Samalla alkoi omistusasumisen kasvu. Rahamarkkinat kansainvälistyivät. Asuntoluottojen saanti vapautui 1987 yhdellä kertaa. Luotonsaannin vapautuminen ja 1980-luvun puolen välin noususuhdanne toivat esille piilossa olleen tyydyttämättömän asuntokysynnän. Asuntojen hintakehitys lähti huimaan nousuun pysähtyen 1990 alkukeväästä ja kääntyen laskuun yhdessä taloudellisen tilanteen kanssa. 1990 -luvun haasteita oli ja on edelleen kasvukeskusten asuntokysynnän hallinta. (Asuntotoimi Suomessa). Pääosa Suomen nykyisestä asuntokannasta on rakennettu 1960- ja 70-luvuilla, jolloin tuottoisaa teollista aluerakentamista hoitivat lähes yksinomaan rakennusliikkeet. Asuntojen ja asuinalueiden suunnittelulle oli luonteenomaista konstruktiivisuus ja pelkistetty rationalismi. Less is more filosofia heijastui vahvasti tämän ajan asuntoarkkitehtuurissa Ludwig Mies van der Rohen käsitettä käyttäen. Myös kaavoituksessa yleistyi suorakulmainen ruutuasemakaava, joka sopi hyvin teolliseen aluerakentamiseen. (Lehtovuori). Yksipuoliselle ja tuottajaehtoiselle betonikerrostalojen rakentamiselle syntyi vastaliikkeitä jo 1970-luvulla. Vuosina 1971 1973 pidetyn kaikille kansalaisille avoimen asuntoreformikilpailun tavoitteena oli löytää vaihtoehtoja kerrostaloasuntojen massarakentamiseen. Jälleenrakennuskauden jälkeen omakotirakentaminen alkoi elpyä. Teollisia tuotantomenetelmiä alettiin soveltaa pientalorakentamiseen. Syntyi uusia, kestävän kehityksen mukaisia asuntorakentamisen aatteita vastareaktiona tuottajaehtoiselle asuntorakentamiselle. (Lehtovuori). 1960- ja 70-luvuilla rakennetut teolliset kerrostalolähiöt ovat myöhemmin saaneet paljon kritiikkiä mm. suuren mittakaavansa ja ulkoarkkitehtuurinsa jurouden takia. Myös talojen kestävyyttä on arvosteltu, sillä betoniset kerrostalot ovat osoittautuneet vähemmän kestäviksi kuin jälleenrakennuskauden rintamamiestalot. Nämä 60- ja 70-lukujen kerrostalolähiöt ovatkin parhaillaan korjausrakentamisen massiivikohteita. Ollaanpa näistä betonilähiöistä nykyisin mitä mieltä tahansa, tavallisten ihmisten asumistaso joka tapauksessa koheni nopeasti niiden ansiosta: asumisväljyys lisääntyi, kotien varustetaso parani, asuntojen pohjaratkaisut olivat yleensä tarkoituksenmukaisia. Valitettavaa kuitenkin on, että nämä Suomen asuntokantaa hallitsevat asunnot on rakennettu aikana, jolloin rakennuslainsäädäntö ei asuntojen osalta ottanut ollenkaan huomioon esteettömyyttä. Esteettömyyteen tulisikin nyt, kun näitä kohteita korjausrakennetaan, kiinnittää vakavasti huomiota. Massiivisten korjausrakennustoimenpiteiden yhteydessä myös esteettömyysasiat on helpompi toteuttaa.

10 Valtion lainoittamassa asuntotuotannossa liikkumisesteisten vaatimuksiin alettiin kiinnittää huomiota vuodesta 1982 lähtien. Asuntohallituksen ohjeisiin tuli tällöin vaatimus nelikerroksisten ja sitä korkeampien kerrostalojen hissillisyydestä, hissiin pääsyn portaattomuudesta ja hissikorin riittävästä koosta myös pyörätuolia ajatellen. Lisäksi liikkumisesteisten toimintavaatimuksia otettiin huomioon ovileveyksien, kynnyskorkeuksien ja pihajärjestelyjen yhteydessä. (Könkkölä, 2003.) 3.2 Uusia pyrkimyksiä ja haasteita Asuntoon liittyvät yleiset näkemykset ovat kokeneet muutoksia vuosisatojen saatossa. Arkkitehti Maarit Kaipiainen on väittänyt, että 1970-luvulla tapahtuneen kiireisen lähiörakentamisen aikana ei rakennettu ympäristöjä eikä yhteisöjä, vaan pelkästään asuntomääriä (Andersson, Juntto, 1990). Ympäristöministeriön asunto-olojen kehittämisen johtoryhmän järjestämässä seminaarissa vuonna 1987 pidettiin vaikeimpina asunto-ongelmina seuraavia: vuokra-asuntojen puute pääkaupunkiseudun asuntokysymys korkeat asuntomenot omistusasuntojen rahoitus asuntojen varustetaso ja kunto huono asuinympäristö. (Åkerblom 1990, a). Esteettömyys ei seminaarireferaatissa näy. Kiinnostavaa on se, että pääjohtaja Olavi Syrjänen totesi tuolloin, että tulevaisuudessa asuntopolitiikan painopiste siirtyy asumisen kehittämiseen elinympäristönä osana elämän kokonaisuutta. (Åkerblom 1990: b). Näinhän on käynytkin. Nyttemmin asuntorakentaminen on muuttunut aiempaa pienimuotoisemmaksi ja yhdyskuntarakennetta täydentäväksi. Yleinen ympäristön laadun arvostus on kasvanut. Kehityksestä huolimatta asuntoratkaisuissa ja talotyyppien kehittelyssä ei kuitenkaan ole juuri edistytty. Saunat ovat yleistyneet pienissäkin kerrostaloasunnoissa ja parvekkeita on lasitettu, mutta esimerkiksi yhteiset tilat ovat vähentyneet. Ehkä yksi näkyvimpiä muutoksia on se, että 1980- ja 90-luvuilla rakennetut asuintalot ovat ulkonäöltään aikaisempien vuosikymmenten kerrostaloja monimuotoisempia ja värikkäämpiä. 1980-luvulla puhuttiin hyvän, tilavan ja viihtyisän asunnon lisäksi asukkaiden vaikutusmahdollisuuksista, osallistumisesta ja asuinyhteisöjen muodostumista edesauttavista tekijöistä. Myönteisenä kehityksenä voidaan pitää asukkaiden erilaisuuden ja eri asukasryhmien parempaa huomioonottamista. Samoin maassamme on yleistynyt avoin suunnittelutapa, joka lisää asukkaan mahdollisuuksia muokata kerrostaloasunnosta mieleisensä. Vanhusväestön lisääntyvä osuus haastaa jatkuvasti kehittämään uudisasuntoja ja olemassa olevaa asuntokantaa liikuntaesteisille sopivaksi. Pohditaan väestön ikääntymisen mukanaan tuomien haasteiden ratkaisuja sekä niihin liittyviä taloudellisia kysymyksiä. Kestävän kehityksen mukaisesti vastauksia haasteisiin etsitään esteettömyydestä ja toimivuudesta, joiden toteutumiseksi esitetään mm. asuntojen muunneltavuuden lisäämistä. Keskustelu ja kiinnostus ovat siis kääntyneet asuntojen määrästä asukkaaseen ja asumiseen. Puhutaan asukaslähtöisestä suunnittelusta, asumistoiveista, asukkaiden tarpeista, elinkaariasumisesta, elämäntavan mahdollistavasta asumisesta, asumisen laadusta, yksilöllisyydestä ja muunneltavuudesta. Uudistuotannon lisäksi katseet ovat kääntyneet korjausrakentamisen ja asuntojen parantamisen suuntaan. Olemme siis kulkeneet pitkän matkan suojaavasta tilasta, asuntojen määrän ja terveydellisten kysymysten kautta asumisen ja elinympäristön psyykkisen merkityksen kautta kohti asukkaiden vaikutusmahdollisuuksia ja osallistumista. Myös julkisen vallan rooli on muuttunut. Yksityisen valinnanvapauden yhteydessä korostetaan yhteiskunnan vastuuta ja valtaa. Jo valtakunnallisessa asunto-ohjelmassa (1970-luvun puolivälissä) todettiin,

11 että asumisen taso vaikuttaa niin keskeisesti ihmisen hyvinvointiin, että kohtuutasoinen asuminen olisi asetettava yhdeksi kansalaisen perusoikeudeksi. (Asuntotoimen pääpiirteet). Vuonna 2000 tuli voimaan uusi perustuslaki ja siinä tämä ajatus on saanut muodon 19 4 momentissa: "Julkisen vallan tehtävänä on edistää jokaisen oikeutta asuntoon ja tukea asumisen omatoimista järjestämistä". Asunto ja asuminen eivät siis ole enää pelkästään yksityisiä asioita, vaikkakin omaan asuntoon eli kotiin liittyvät asiat mielletään erittäin yksityisiksi. Perustuslaissa onkin otettu kantaa myös sekä yksityiselämään ja kotirauhaan 10 1 momentissa: " Jokaisen yksityiselämä, kunnia ja kotirauha on turvattu...". Tulevaisuuden haasteena on yhdistää yksityiset ja yksilölliset toiveet ja haasteet yhteisön velvollisuuksiin ja tarpeisiin. Näihin asumisen haasteisiin pyritään vastaamaan erilaisilla asumista sivuavilla tutkimus- ja kehittämishankkeilla, joita Suomessa on käynnissä useita. Esimerkkeinä mainittakoon: Uuden asumisen tutkimusohjelman perustaminen Kuopion yliopistoon syksyllä 2005. Tutkimusohjelman kohteita ovat mm. väestöryhmien eriytyvät asumistarpeet, tulevaisuuden asuminen, asuntotuotannon asukaslähtöisyys ja asukasmielipiteet sekä ikääntyvien asuminen. Usean tutkimusorganisaation yhteinen Tulevaisuuden senioriasuminen tutkimushanke, jossa pyrittiin poikkitieteellisin menetelmin etsimään vastausta siihen, millainen on tulevaisuuden senioriasumisen malli. Ympäristöministeriön rahoittama Erilaistuva asuminen tutkimushanke, jossa tavoitteena on muodostaa nykyistä jäsentyneempi kuva asumistarpeiden eriytymisen ilmenemisestä ja reunaehdoista ja tuottaa tietoa asuntosuunnittelun, tuotannon ja politiikan kehittämiseksi vastaamaan kestävällä tavalla asukkaiden tarpeisiin. Kiinteistöalojen Hyvä Asuminen 2010 ohjelma, jonka visio on Suomi on asumisen mallimaa. Laajan sateenvarjohankkeen yhteiskunnallisena tavoitteena on, että hyvä asuminen kyetään tarjoamaan kaikille erilaisille asukasryhmille. Tekesin pyrkimys rakentaa laaja-alaista asumisklusteria asumisen liiketoiminnan ympärille. Tekesin ja yritysten rahoittama Helsinki Living Lab -hanke on Art and Design City Helsingin ja Forum Virium Helsingin yhdessä koordinoima hanke, jonka tarkoituksena on konseptoida ja tuotteistaa olemassa oleva Living Lab -osaaminen kansainväliseksi vientituotteeksi. Hankkeessa on mukana kaikkiaan lähes 20 toimijaa - caseyrityksiä, menetelmäkehittäjiä ja konsultteja. (Living Lab) Culmitatum Oy:n koordinoima Asumisen osaamisklusteri - asiakastarpeesta innovatiiviseen asumisen ja rakentamisen liiketoimintaan (ehdotusvaiheessa). Visiona on, että vuonna 2013 asuminen ja rakentaminen ovat muuttuneet tuotantolähtöisestä massatuotannosta yksilöllisiä tarpeita vastaaviksi, laatukeskeisiksi ja kansainvälisesti kilpailukykyisiksi osaamisen ja liiketoiminnan alueiksi. Ympäristöministeriön koolle kutsuma laaja tohtoritasoinen työryhmä, jolle on annettu tehtäväksi miettiä asumiseen liittyviä tulevaisuuden tarpeita ja muutoshaasteita. Ryhmän tavoitteena oli laatia ehdotuksia tulevaisuuden asumisen perustutkimusohjelmaksi, joka ennakoi asumisen tarpeita vuoteen 2020 asti. (HS 27.6.2006) Niin sanotun julkisen toiminnan lisäksi käyttäjät, asukkaat, näyttävät olevan entistä kiinnostuneimpia kodeistaan. Taideteollisen korkeakoulun Future Home Instituutin johtajan, professori Jarmo Suomisen mukaan kaikki mittarit ja tilastot osoittavat, että ihmiset panostavat entistä enemmän kotinsa hankintaan, rakentamiseen, kunnostamiseen, sisustamiseen ja varustamiseen. Lisäksi tavallisille kuluttajille on suunnattu lukuisia asumiseen ja kotiin liittyviä tv-ohjelmia, lehtiartikkeleita ja jopa uusia asumista ja rakentamista käsitteleviä lehtiä. Myös sähköisiä palveluja on runsaasti tarjolla niin rakentajille kuin asukkaillekin (esim. www.rakentaja.fi). Kuluttajat ovat kiinnostuneita asumisen laadusta ja sen kehittämisestä. He ovat laatutietoisia, mutta esteettömyyttä he eivät näe laadun osatekijänä.

12 3.3 Lainsäädäntö ja valta Suomen rakennuslainsäädäntö pyrkii turvaamaan vammaisille ja vanhuksille esteettömän rakennetun ympäristön. Esimerkiksi maankäyttö- ja rakennuslain (MRL) mukaan alueiden käytön suunnittelun tulee edistää mm. eri väestöryhmien, kuten lasten, vanhusten ja vammaisten, tarpeet tyydyttävän elinympäristön luomista. MRL 5 Alueiden käytön suunnittelun tavoitteet: "Alueiden käytön suunnittelun tavoitteena on vuorovaikutteiseen suunnitteluun ja riittävään vaikutusten arviointiin perustuen turvallisen, terveellisen, viihtyisän, sosiaalisesti toimivan ja eri väestöryhmien, kuten lasten, vanhusten ja vammaisten tarpeet tyydyttävän elin- ja toimintaympäristön luomista." MRL 117 Rakentamiselle asetettavat vaatimukset: "Rakennuksen tulee olla tarkoitustaan vastaava, korjattavissa, huollettavissa ja muunneltavissa sekä, sen mukaan kuin rakennuksen käyttö edellyttää, soveltua myös sellaisten henkilöiden käyttöön, joiden kyky liikkua tai toimia on rajoittunut." MRA 53 Liikkumisesteetön rakentaminen: "Hallinto- ja palvelurakennuksen sekä muussa rakennuksessa olevan sellaisen liike- ja palvelutilan, johon tasa-arvon näkökulmasta kaikilla on oltava mahdollisuus päästä, sekä näiden rakennuspaikan tulee soveltua myös niiden henkilöiden käyttöön, joiden kyky liikkua tai muutoin toimia on rajoittunut." "Asuinrakennuksen ja asumiseen liittyvien tilojen tulee rakennuksen suunniteltu käyttäjämäärä ja kerrosluku sekä muut olosuhteet huomioon ottaen täyttää liikkumisesteettömälle rakentamiselle asetetut vaatimukset." "Työtiloja sisältävän rakennuksen suunnittelussa ja rakentamisessa tulee työn luonne huomioon ottaen huolehtia siitä, että myös 1 momentissa tarkoitetuilla henkilöillä on tasa-arvon näkökulmasta riittävät mahdollisuudet työntekoon." Suomen rakennusmääräyskokoelma, ja erityisesti sen osat F1, Esteetön rakennus ja G1, Asuntorakentaminen jatkavat samaa esteettömyyden ja kaikille soveltuvuuden linjaa määräyksissään ja ohjeissaan. Jo Suomen perustuslaki sääntelee rakentamista ja asumiseen liittyviä kysymyksiä kieltäessään syrjinnän. 6 Yhdenvertaisuus "Ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä. Ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella." 7 Oikeus elämään sekä henkilökohtaiseen vapauteen ja koskemattomuuteen "Jokaisella on oikeus elämään sekä henkilökohtaiseen vapauteen, koskemattomuuteen ja turvallisuuteen." 22 Perusoikeuksien turvaaminen "Julkisen vallan on turvattava perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutuminen." Lainsäädännön kehittyminen Uustuotantoon sovelletaan edellä mainittuja esteettömyyssäännöksiä. Erityisenä ongelmana on jo olemassa oleva asunto- ja rakennuskanta. Ensimmäinen liikkumisesteisiä koskeva säädös tuli Suomen rakennuslainsäädäntöön vuonna 1973. Tuolloinen rakennusasetus 85a koski vain yleisön käyttöön tarkoitettuja tiloja, ei asuinrakennuksia. Yleisön käyttöön tarkoitettuja tiloja rakennettaessa on riittävää huomiota kiinnitettävä siihen, että niitä voivat käyttää myös henkilöt, joiden liikuntakyky tai kyky suunnistautua on iän, vamman tai sairauden takia rajoittunut. Rakennusasetus 85 a.

13 Tätä rakennusasetuksen pykälää tuli täydentämään vuoden 1979 lopussa Suomen rakentamismääräyskokoelman osa F1, jossa annettiin kaksi sitovaa määräystä sekä ohjeita julkisten tilojen suunnittelemiseksi. Määräyksiä muutettiin asetusta muuttamalla vuonna 1985. Samassa yhteydessä tarkistettiin myös F1:n ohjeita muun muassa hygieniatilojen mitoitusta suurentamalla. (Könkkölä 2003,17). Liikkumisesteisten ihmisten kannalta merkittäviä uusia pykäliä rakennusasetukseen tuli vuosien 1990 ja 1994 uusimisten yhteydessä: 85a muokattiin kuulumaan seuraavasti: Julkisyhteisön hallinto- ja palvelurakennusten sekä sellaisten liike- ja palvelutilojen, joihin tasa-arvon näkökulmasta kaikilla on oltava mahdollisuus päästä, sekä näiden tonttien ja rakennuspaikkojen tulee soveltua myös niiden henkilöiden käyttöön, joiden kyky liikkua, toimia tai suunnistautua on iän, vamman taikka sairauden johdosta rajoittunut. Lisäksi asetukseen lisättiin kaksi uutta liikkumisesteisten kannalta merkittävää pykälää: 77: Rakennuksen tulee olla tarkoitustaan vastaava ja sovelluttava myös lapsille, vanhuksille ja vammaisille sen mukaan kuin rakennuksen käyttö edellyttää. 53 2.4: Rakennus ja sen tilaratkaisut täyttävät turvallisuuden, terveellisyyden ja sosiaalisen toimivuuden sekä hyvän energiatalouden vaatimukset ja kiinteistö on sen käytön ja huollon kannalta tarkoituksenmukainen. Näiden merkittävien rakennusasetuksen uudistusten lisäksi vuonna 1994 Suomen rakentamismääräyskokoelma sai uuden, vieläkin soveltuvin osin voimassa olevan osan G1, Asuntosuunnittelu. Tässä uudessa määräyskokoelman osassa edellytettiin hissiä kaikkiin nelikerroksisiin ja korkeampiin kerrostaloihin. Kokonaisuudessaan uudistetut maankäyttö- ja rakennuslaki sekä asetus tulivat voimaan 1.1.2000. Ne sisältävät esteettömyyteen liittyviä muutoksia ja uusia ajattelutapoja. Esteettömyys on otettava huomioon jo alueiden käytön suunnittelussa ja entistä laajemmin rakentamisen ohjauksessa. Vuonna 2005 Suomen rakennusmääräyskokoelman esteettömyyttä koskettavat osat F1 ja G1 uudistettiin vastaamaan nykyisen lain ja asetuksen henkeä. Uudistetut asetukset astuivat voimaan 1. maaliskuuta 2005. Säännöksistä huolimatta esteettömyys ei aina toteudu. Määräyksissä ei ole tarkasteltu riittävästi asunnon, asuinympäristöjen ja palveluiden kokonaisuutta. Esimerkiksi arkkitehti Saila Palviainen (IT-lehti 10/2006) huomauttaa, että esteettömyysmääräyksissä on paljon sivulauseita, joilla varsinainen määräys voidaan pienin keinoin kumota. Turun kaupungin esteettömyysasiamies Heikki O. Haulisto on todennut saman asian: Tuntuu usein siltä, että lain vaatimusten ja hyvien ohjeiden kiertämiseen käytetään paljon enemmän ajattelua, aikaa ja vaivaa kuin toimivan kunnollisen pientalon suunnitteluun (Haulisto). Esteettömyys ja yhteiskunnan saavutettavuus ovat pitkälti ihmisoikeuskysymyksiä. Esteellisyys on syrjintää. Tätä näkökulmaa ei kuitenkaan maassamme nosteta esteettömyys- ja rakentamiskeskustelussa esiin. Toisin on tilanne Ruotsissa, jossa kamppaillaan esteettömyyden sisällyttämisestä syrjintälakiin. (Gammelgård). Julkisen vallan tulisi huolehtia siitä, että kansalaisia ja kuntalaisia kohdellaan tasa-arvoisesti ja heille taataan yhtäläiset mahdollisuudet toimia. Julkisen vallan (kuntien ja valtion) käytössä on lainsäädäntö, rahoitusratkaisut, päätöksentekokoneistot sekä toteutus. Ennen rakentamistoteutusta on olemassa suunnittelu, jossa kaavoitus ohjaa hyvin pitkälle sitä, mitä rakennetaan ja minne. Tästä asiasta todetaan Vammaisten ihmisten asumispalveluiden laatusuosituksessa seuraavaa (s.19). Kaikessa kaavoituksessa ja rakennusten suunnittelussa tulee nykyisen maankäyttö- ja rakennuslain mukaisesti ottaa huomioon esteettömyysnäkökohdat. Parasta on, jos esteettömyyden näkökulma otetaan periaatteeksi jo yleiskaavaa laadittaessa. Esteettömyyden olisi hyvä näkyä määräyksinä myös eri alueiden asemakaavassa. Esteettömyysajattelun varmistamiseksi voidaan kaavaselostusten, kaavamääräysten, rakennusjärjestyksen, suunnitteluohjeiden, rakentamistapaohjeiden ja rakennuslupamenettelyn lisäksi toteuttaa paikallista esteettömyyden ja saavutettavuuden suunnitelmaa,

14 ohjelmaa tai ohjeistusta. Tärkeää on, että paikalliset ja seutukunnalliset tarpeet ja ratkaisut ovat tiedossa esteettömyyden lisäämiseksi elin- ja toimintaympäristössä. Tavoitteena pitäisi ehdottomasti olla esteettömyyden näkeminen ensisijaisena, kaikkia hyödyttävänä ja taloudellisena toimintamallina, joka on osa kestävää kehitystä. Esteettömyyttä ei pidä toteuttaa erillisratkaisuina, vaan tavanomaisena toimintana kaikessa rakentamisessa. Ympäristön toimivuus muodostuu erittäin merkittäväksi asiaksi väestön ikääntyessä. Ihmisiin kohdistuvan vaikutusten arviointi on keskeinen asia kaikessa suunnittelussa. 4. Asumisen tavoitteita, tarpeita ja toiveita Asunto on ihmisarvoisen elämän välttämätön edellytys erityisesti pitkän ja pimeän talven maassa (Asuntotoimi Suomessa). Asumiseen liittyvä peruskysymys on kaikkien ihmisten kohdalla sama: asuminen edellyttää tilaa, asuntoa. Ilman asuntoa ei voi asua. Asuntoon ja asumiseen liittyvät tarpeet lähtevät palveluiden ja tilan (asunnon) käyttäjästä eli asukkaasta ja pitkälti niistä toiminnoista, joita tilassa on tarkoitus tehdä. Anneli Juntto on todennut, että tilasuunnittelun tulisi lähteä vasta sen jälkeen, kun on tunnistettu asukkaiden toiminnot tilassa (Juntto 2006). Asukkaan ja hänen läheistensä tarpeiden tulisi määrittää niin asuntoa, ympäristöä kuin myös ympäristön palveluja. Kukaan meistä ei ole täysin irti ympäristöstään, vallitsevista asenteista ja säädöksistä, yleisistä käytännöistä, laeista, näkemyksistä, arvoista, fyysisistä rakenteista, politiikasta jne. Asumiseen liittyvissä tarpeissa onkin kyse prosessista, jossa yksilö vaikuttaa ympäristöön ja ympäristö yksilöön ja hänen näkemyksiinsä ja toiveisiinsa. Kiinnostavaa on pohtia tämän prosessin tunnistamista ja tunnustamista. Kuinka tietoisina teemme omat asumisvalintamme ja päätöksemme ja mihin asioihin päätöksemme perustuvat? Asumistason tavoitteita Asuntopolitiikan tavoitelakitoimikunta esitti vuonna 1981 kohtuullisen asumistason perustekijät, jotka ovat asumisväljyys, tarkoituksenmukainen perusvarustus ja tilat eri asumistoimintoja ja perheen yksilöllisiä tarpeita varten. Asumismenot eivät myöskään saaneet olla liian suuret. Asumisväljyys määriteltiin siten, että asuintilaa määriteltäessä tulee ottaa huomioon ruokakunnan koko ja rakenne. (Asuntotoimen Pääpiirteet). Ahtaasti katsotaan asuttavan, jos asunnossa on vähemmän kuin yksi huone asukasta kohden. Keittiötä ei lasketa huoneeksi. Asuintilan käytettävyyttä vähentää tilojen ahtaus ja pysyvät esteelliset ratkaisut. Asumisen toiveita ja tarpeita Tutkimusten mukaan asukkaiden itsensä on usein vaikea nimetä yhtä keskeistä syytä siihen, miksi kukin on valinnut juuri sen asunnon, jossa nyt asuu (Hirvonen et.al.). Asumistoiveita on selvitetty tutkimusten avulla, mutta myös erilaisissa kehittämisprosesseissa. Haasteeksi on koettu usein se, että tulevien asukkaiden ei ole helppo kuvata sellaisia asioita, joista heillä ei ole kokemusta. Tulevien asukkaiden osallistuminen suunnitteluun ja valintojen tekoon ei ole yksinkertainen asia. Osallistuminen edellyttää taitoja ja tietoja. Lisäksi osallistuminen voi edellyttää rahallista uhrausta, johon tutkimuksen mukaan suhtautui myönteisesti vain kolmannes vastaajista (Hirvonen et. al.). Rahallisten uhrausten lisäksi voi olla vaikeaa ajatella omalle kohdalle sellaisia toimintakyvyn muutoksia, jotka edellyttäisivät esteetöntä asuinympäristöä. Ajatus siitä, ettei pysty liikkumaan nykyisellä tavalla, voi olla vaikea kohdata. Tällöin on ymmärrettävää, ettei asuntoratkaisuissa oteta huomioon mahdollisia toimintarajoituksia.

15 Asumiseen liittyviä tarpeita ja tyytyväisyyttä asumisratkaisuihin voi tarkastella Maslowin ja Hertzbergin teorioita hyödyntäen. Maslowin tarvehierarkia sellaisenaan kertoo ihmisen tarpeista: fysiologisista tarpeista, tarpeesta saada turvallisuutta, mahdollisuudesta liittyä toisiin ihmisiin, tulla arvostetuksi sekä itsensä toteuttamisen ja kehittämisen tarpeesta. Jos näihin tarpeisiin yhdistetään Hertzbergin tyytyväisyyden ja tyytymättömyyden tarkastelu, niin päädytään siihen, että ihmisen tyytymättömyyden poistumiselle on tärkeää, että ns. Maslowin hierarkian alimmat tarpeet (fysiologiset, turvallisuuden, liittymisen ja jonkin verran arvostuksen tarpeet) tyydyttyvät. Sen sijaan tämän ajattelun mukaan ihmisen tyytyväisyys syntyy arvostuksen ja itsensä toteuttamisen kautta. Tätä ajattelua on käytetty työelämään liittyvissä tutkimuksissa ja erityisesti fyysiseen ympäristöön liittyvissä tutkimuksissa (Maslow, Herzberg). Maslowin hierarkian alin tarve liittyy fysiologisiin tarpeisiin. Asumisessa ja asunnossa ne voivat merkitä asuntoa tilana, ympäristön toimivuutta, valoisuutta, äänieristystä jne. Fyysiseen tilaan liittyvä (oman) tilan hallinta ja hallittavuus ovat perusasioita asunnoissa. Tilan hallintaan liittyy myös se, että asunto ja siihen liittyvä ympäristö ovat fyysisesti saavutettavia ja turvallisia. Turvallisuuden tarpeiden toteutuminen samoin kuin hyväksi koettu fyysinen ympäristö vähentää tyytymättömyyttä. Turvattomuuden kokemus luo epäviihtyisyyttä ja vähentää yksityisyyden tunnetta. Liittymisen tarve on tärkeä. Tämän tarpeen tyydyttymisen avulla ihmisellä on mahdollisuus olla osa yhteisöä ja kohdata muita ihmisiä. Asuntojen kohdalla on syytä pohtia sitä, kuinka paljon asunto ja sen ympäristö tarjoavat mahdollisuuksia olla yhteydessä muiden ihmisten kanssa. Monilla liikuntarajoitteisilla henkilöillä on vaikeaa tai jopa mahdotonta poistua asunnoistaan, jotka ovat hissittömissä taloissa. Tällöin asunnoista tulee eristäviä yksiköitä. Myös ryhmämuotoiset erityisasumisratkaisut saattavat synnyttää eristäviä asumisyhteisöjä, joissa ns. samanlaiset tapaavat kanssatovereitaan ja luonnollinen yhteys muuhun yhteisöön on estynyt tai vaikeutunut. Sosiaalinen kanssakäyminen ja mahdollisuus osallistua yhteisöön ovat tärkeitä kaikille ihmisille elämän erilaisissa vaiheissa. Arvostus ja siihen liittyvät tarpeet ovat moninaiset. Edellä kuvattu eristäminen yhteisöstä voi antaa ihmiselle kuvan myös siitä, ettei hän ole samanarvoinen kuin muut yhteisön jäsenet. Tosin eristäminen voi olla myös turvallisuushakuisuutta ja itsensä korostamista muiden yläpuolelle (esim. ns. hienostoalueet ja kultarannat). Asunto ja asuinalue voivat itsessään lisätä tai vähentää sosiaalista arvostusta tai tunnetta arvostuksesta. Omakotitalo on sana, jossa oma kuvaa jotain sellaista, mitä ihminen itse omistaa. Käsitteeseen oma liittyy kulttuurissamme myönteinen ja arvostava sävy. Tämä näkyy myös sanassa omistusasunto. Perinteisesti maassamme ei ole arvostettu vuokralla asumista, joten vuokralla asuminen voi myös antaa joissain tapauksissa alhaisemman arvostuksen tunteen kuin se, että maksaisi ns. omaa asuntoa lainan muodossa. Arvostusta lisäävät myös asunnon sijainti, koko ja sekä statussymboleiksi koetut asiat. Ihmisen oma kokemus ja tulkinta asunnostaan ja asuinympäristöstään on kuitenkin tyytyväisyyden kannalta oleellista. Maslowin ajattelussa arvostamisen ja arvostuksen yläpuolella on itsensä toteuttamisen ja kehittämisen tarve. Tyytyväisyyden voidaan nähdä asumisessakin riippuvan siitä, miten asunto ja sen ympäristö mahdollistavat asukkaalle itsensä toteuttamisen ja kehittymisen. Voi vain pohtia sitä, miten nykyinen asuntokantamme, erityisesti kerrostalot, mahdollistavat itsensä toteuttamisen ja ilmaisemisen. Tilaongelmat, äänieristyksen puutteet jne. voivat olla esteitä asioille, joita asukkaat haluaisivat tehdä. Puutarhapalstat asuntojen läheisyydessä, parvekkeet, talojen askarteluhuoneet, kellarit jne. ovat asioita, joiden avulla on pyritty lisäämään asumisen viihtyvyyttä. Tutkimukset osoittavat, että eri ihmisryhmillä on hyvin samansuuntaisia tarpeita. Esimerkiksi yleinen väljyys ja tilantarve korostuvat niin lapsiperheiden kuin liikkumisesteistenkin toiveissa. Nuoret perheet ja vanhukset kaipaavat esteetöntä kulkutietä asuntoon. Lapsiperheet arvostavat mm. tilavia pyörätuolimitoitettuja pesutiloja, sillä pyörätuolissa istuvan henkilön ja lapsen ulottuvuusalue on hyvin samanlainen. Kaiken kaikkiaan pyörätuolimitoitus on todettu esteettömän rakentamisen hyväksi lähtökohdaksi.

16 Asumismuodon ja paikan toiveita Suomalaista 50 65 % haluaisi asua omakotitalossa. Pääkaupunkiseudulla joidenkin ihmisten toive kohdistuu poikkeuksellisesti rivitalossa asumiseen. Rivitaloasumisella on pääkaupunkiseudun ja maaseutumaisten kuntien asuntomarkkinoilla aivan eri rooli. Pääkaupunkiseudulla se on leimallisesti lapsiperheiden asumismuoto. Sijaintitekijät ja asumisen huolettomuus ovat tärkeitä asumisvalinnan määrittäjiä. Myös oma asuntopiha on rivitaloasukkaalle tärkeä elementti sekä toiminnallisesti että elämyksellisesti. Pääkaupunkiseudun tavoitteena on ns. täydennysrakentaminen, jossa suositaan pientä ja tiheää rakentamista. Tästä rakentamismallista on vaarana muodostua uusi esteellisen rakentamisen muoto. (Lévon 2006). Vamma tai sairaus, joka aiheuttaa muutoksia toimintakyvyssä, merkitsee usein myös muutosta tai pikemminkin muutoksentarvetta elinympäristössä. Usein koetaan, että palvelutarve eli avun tarve toiselta henkilöltä, aiheuttaa paineita asumismuodon tai paikan muutokselle. Mutta näin ei välttämättä aina ole. Usein hissittömyys, sopimattomat wc-tilat ym. rakenteelliset ongelmat merkitsevät sitä, että itsenäinen elämä asunnossa ja sen ympäristössä ei ole mahdollista edes toisen henkilön auttamana. Kyse on asunnon ja ympäristön mukautumattomuudesta. "että mun mielestä tilat tarvitsee olla, ettei tunne olevansa mikään nurkkaan ahdistettu jänis, vaan pääsee minne haluaa" "wc:ssä asioiminen on hankalaa. Tuon käytävään aukeavan oven takia on vaikea päästä sinne sähköpyörätuolilla" "Se on toi oviautomatiikka nyt laitettu. Se on kai EU-direktiivin mukainen, että vammaisen pitää päästä pois asunnosta. Mutta se on siis asunnosta pitää päästä ulos, että se riittää, että pääsee rappusiin." (Lainaukset haastateltujen henkilöiden kommenteista Suomen MS-liitto ry:n julkaisemasta raportista. Lähde: Jokinen, Keijo. 2001) Tavanomainen asuntokanta ei anna helposti mahdollisuutta muuntuvalle elämälle, jos tämä elämä merkitsee lisääntynyttä tilan tarvetta kulkuväylillä, oviaukoissa tai kynnyksettömyyttä ja mahdollisuutta liikkua portaattomasti. Ahtaat tilat ovat usein asukkaan kannalta este itsensä toteuttamiseen ja omatoimiseen suoriutumiseen. Ahtaat tilat vaikeuttavat myös avustavan henkilöstön toimimista ja omaishoidon toteuttamista. Joka toisella ihmisellä on lähipiirissään liikuntaesteinen henkilö. Jokainen ihminen on elinajastaan noin 40 % liikunta- tai toimintarajoitteinen. Toimintakykyyn ja -mahdollisuuksiin vaikuttavat erityisen paljon ympäristön ratkaisut ja vaatimukset. Toimintarajoitteisista puhuttaessa ajattelemme kuitenkin yleensä ikääntyneitä ja eri tavalla vammaisia ihmisiä. Vammaisten ihmisten asumistilanteesta ei ole olemassa kattavia tilastoja ja samoin vammaisten saamista palveluista tilastot eivät ole kovin täsmällisiä. Luultavasti vammaisten asunnottomuus piiloutuu osittain laitoshoidon sisälle. On olemassa myös kehitysvammaisia, jotka asuvat iäkkäiden vanhempiensa luona ilman mitään kontaktia palvelutuotantoon. Näitä henkilöitä on arvioitu olevan noin 3000 (Mäki). Ikääntyneen väestön lisääntyminen aiheuttaa paineita myös asuntosuunnittelulle ja korjausrakentamiselle. Erilaiset tutkimukset osoittavat, että ikääntyneiden suurin toive on asua omassa kodissa niin pitkään kuin mahdollista. Tämä niin pitkään kuin mahdollista on kiinni siitä, kuinka esteetön ja turvallinen, itsenäistä suoriutumista tukeva asunto ja lähialueen tarjoamat palvelut ovat. Palveluiden lisäksi tarvitaan kaiteita, kynnysten poistoa, valaistuksen ja kontrastien parantamista, hygieniatilojen remontteja, oviaukkojen ja kulkuväylien leventämistä ja hissien rakentamista

17 Mitä asunnolta toivotaan? Ihmisten asumismuoto ja ratkaisut ovat monesta asiasta riippuvia. Henkilökohtaisella tasolla merkittäviä kysymyksiä ovat taloudelliset mahdollisuudet, olemassa olevat tai saavutettavissa olevat asunnot. Asumistarvetta määrittelevät myös työ, perhe sekä omat tarpeet ja toiveet. Mieltymykset ja unelmat antavat suuntaa, mutta taloudellinen ja toiminnallinen realiteetti useimmiten ohjaa toteutusta. Taulukossa 3 on kuvattu erilaisia tilanteita asumistarpeiden suhteen käyttäen apuna Maslowin tarvehierarkiaa. Taulukko viitteellinen. Taulukko 3. Hahmotelmaa tarpeista ja toiveista eri elämäntilanteissa Lapsiperheen elämäntilanteessa Yksinelävä, nuorekas henkilö ns. city-henkilö Fysiologiset tarpeet Kotona oltava tilaa toimia ja elää. Asunto olemista ja elämistä varten = koti. Helpot kulkuyhteydet töihin, harrastuksiin. Asunto on usein kämppä, tukipiste. Turvallisuuden tarve Ympäristö turvallisuutta lasten näkökulmasta arvostetaan Oman tilan tarve - vaihtelee. Turvallisuus ei tunnu korostuvan. Sosiaaliset tarpeet Koulu ja lasten kaverit tärkeitä. Kotiin pyydetään vieraita. Kotona oleskellaan. Kodista lähdetään ulos tapaamaan muita - asunnon sijainnilla merkitystä! Arvostuksen tarve Turvallinen ja hyvä kasvuympäristö. Asuinalueen koulujen, harrastusten arvostaminen. Koti ei ole itsessään status asunnon sijaintipaikka sen sijaan voi olla. Itsensä toteuttamisen tarve Mahdollisuus harrastaa ja toimia kodissa ja sen läheisyydessä. Koti oman näköinen? Asunto, koti on toiminnan tukija lähtöpiste. Liikuntarajoitteinen henkilö ja toisen henkilön apua tarvitseva (yksineläjä tai perheellinen) Ikääntyneet, vanhukset Ja jos elämäntilanteessa yhdistyy useampi asia, niin millaisia yhteisiä asioita nousee? Mahdollisuus toimia kodissa ja sen läheisyydessä. Tilan toimivuus ja riittävyys, myös asunnon ulkopuolelle. Kotirauha. Mahdollisuus elää ja toimia omassa kodissaan niin kauan kuin tuntee sen tärkeäksi. Esteettömät liikkeet. Asunnossa tilaa, Sieltä pääse pois. Yhteydet muuhun yhteiskuntaan ja palveluihin. Siellä pystyy toimimaan. Turvallinen toimia, pysyvyys, yksityisyys. Palveluiden saatavuus! Turvattomuuden välttäminen - turvallisuuden hakeminen - yksityisyys ja kotirauha. Turvallisuus Yksityisyys Kotirauha Asunto ei eristä. Sieltä pääse pois ja sinne voi pyytää vieraita. Yksityisyys. Mahdollistaa sosiaaliseen elämään ja perheeseen. Asunto ei saa olla vankila vaan koti, jossa ja josta pääsee liikkumaan. Esteetön kulku ulos ja parvekkeelle korostuvat. Kotona voi olla, sinne voi kutsua muita. Asunnossa voi asua useampi henkilö, Sieltä pääsee pois. Asunto ei leimaa, ja jos saa palveluja kotiin, niin asunnosta ei tule hoivayksikkö. Oman näköinen koti! Asunto kotina ei hoitoyksikkönä, vaikka hoivaa ja hoitoa kotiin saisikin. Turvallinen asunto ja asuinympäristö, muutkin arvostavat asuntoa. Mahdollisuus toimia asunnossa ja ympäristössä. Asunto ei ole koko elämä, vaan elämän yksi peruspilari. Voiko kotona tehdä asioita omia asioita - kenellä on valta asunnossa? Voi toimia ja tehdä asioita asunnossa ja sen ympäristössä. Asunto ei rajoita...

18 Asuntoja ja ympäristöä suunniteltaessa tulee muistaa kansalaisten yhdenvertaisuuden toteutumisen varmistaminen. Se merkitsee poliittista heräämistä, tiedon omaksumista, lainsäädännön ja ohjeistuksen toteuttamista aidossa esteettömyyden ilmapiirissä. Se merkitsee sitä, että ymmärretään kokonaistaloudellisuuden merkitys ja toimitaan inhimillisten periaatteiden mukaan. 5. Esteettömyys ja asuminen Asuminen on asettumista asettumista sijoilleen, paikan ottamista ja sen omaksi tekemistä. Asuminen on yhteistä kaikille ihmisille, mutta samalla myös hyvin yksilöllistä ja yksityistä. Kaikilla on siitä näkemyksiä ja mielipiteitä, mutta kukaan meistä ei ole täysin asiantuntija toisen ihmisen asumisen suhteen. Asunto on yksilöllisten valintojen ja mahdollisuuksien tulosta, usein kompromissin synnyttämää. Koti on käsitteenä laajempi kuin asunto siinä mielessä, että koti ja kodin tuntu laajenevat mielentilan, mielikuvien ja ihmisten kautta erilaisiin asioihin ja ympäristöihin. Koti on tuttuihin esineisiin, ihmisiin ja tiettyyn asuntoon liittyvät muistot, kokemukset ja käytännöt. Erityisesti iäkkäämmälle väelle, joka on pitkään asunut samassa asunnossa, saattaa kodista tulla merkittävä osa identiteettiä. Luopuessaan asunnostaan, luopuvat he samalla identiteetistään. (Tulevaisuuden senioriasuminen 2004). Luopuminen vanhasta mahdollistaa kuitenkin uuden syntymistä ja uusien asioiden toetutumisen. Uuden asunnon muuttuminen kodiksi on prosessi, joka tulisi ottaa huomioon ja muistaa ikäihmisten muutoksissa. Mutta mitä on esteettömyys? Vammaisten ihmisten asumispalveluiden laatusuosituksessa esteettömyys määritellään seuraavasti. "Esteettömyys ja saavutettavuus -käsitteet liittyvät sekä rakennettuun ympäristöön että palveluihin. Tässä suosituksessa näillä sanoilla tarkoitetaan ympäristön ja palveluiden toteuttamista siten, että jokainen yksilö iästä, sukupuolesta, terveydentilasta ja sosiaalisesta, psyykkisestä tai fyysisestä toimintakyvystä riippumatta voi toimia ympäristössä ja käyttää palveluita. Toimiminen voi tapahtua omatoimisesti tai käyttäen apuna toista henkilöä tai apuvälineitä." ( Yksilölliset palvelut, toimivat jne. 2003.). Invalidiliiton esteettömyysprojektin asiantuntija Kirsti Pesola on määritellyt asumisen esteettömyyttä seuraavasti: Rakennus tai asunto on esteetön silloin, kun se on kaikenlaisten käyttäjien kannalta toimiva, turvallinen ja miellyttävä käyttää. Asuntosuunnittelussa esteettömyys tarkoittaa muun muassa vaivatonta sisäänpääsyä, väljiä kulkureittejä, tilavia hissejä, tilavia kylpyhuoneita, riittävää valaistusta ja kontrasteja, joustavuutta ja varautumista mahdollisiin muutoksiin. Muutokset voivat liittyä esimerkiksi ruokakunnan kokoon, lasten kasvamiseen tai asukkaiden toimintakykyyn. ( Pesola 2006) Kun suunnittelun ja rakentamisen lähtökohtana on toteuttaa sellainen asunto tai rakennus, joka sopii mahdollisimman monenlaisille käyttäjille, voidaan puhua Design for All lähtöisestä suunnittelusta. Käytännön menetelmänä Design for All tarkoittaa sitä, että suunnittelija huomioi käyttäjien diversiteetin, hän on herkkä erilaisten ihmisten moninaisille toiveille ja tarpeille. Eli suunniteltaessa tuotteita, palveluita tai ympäristöjä tulee ratkaisujen soveltua myös niille kansalaisille, joilla on erilaisia toimintarajoitteita. Lisäksi ratkaisujen tulee täyttää esteettiset toivomukset (Tahkokallio). Kun asunto tai rakennus on suunniteltu Design for All periaatteiden mukaisesti, on tuloksena ns. elinkaaritalo tai -asunto. 5.1 Olemassa oleva asuntokanta Perinteinen asuntokanta, jossa suuri osa suomalaisista asuu, on usein ahdasta, esteellistä, sokkeloista ja huonosti suunniteltua. Erityisiä solmukohtia ovat hankalat portaat, korkeat kynnykset, hissittömyys ja puutteelliset pesutilat sekä yleinen ahtaus. Haasteena onkin, kuinka nämä ikääntyvät talot ja niissä olevat kodit saadaan vastaamaan paremmin erilaisten asukasryhmien muuttuvia tarpeita ja vaatimuksia. Lähivuosina ja

19 vuosikymmeninä monien asunto-osakeyhtiöiden kiinteistöjen peruskorjaus- ja perusparannustarve kasvaa erittäin voimakkaasti. Tässä kohtaa oleellista on lähteä suunnittelemaan korjaustoimenpiteitä asukaslähtöisesti ja esteettömyyden periaatteiden mukaisesti. Kuten alkupuolella todettiin, erityisesti 1960- ja 70-luvuilla rakennetut teolliset kerrostalolähiöt ovat parhaillaan korjausrakentamisen massiivikohteita. Peruskorjaustoiminnassa on erityisesti kiinnitettävä huomiota ikääntyvän väestön tarpeisiin. Ainakin pääkaupunkiseudulla valtaosa ikääntyvästä väestöstä asuu juuri näissä vanhoissa lähiöissä. On sanottu, että Helsingin väestö ikääntyy lähiöissä ja lähiöiden mukana. Viime vuosikymmeninä yli 65-vuotiaiden osuus on lähtenyt kasvuun erityisesti Pohjois- ja Itä-Helsingissä. 1950-luvulla rakennettu vanha Maunula oli Helsingin ensimmäisiä lähiöitä. Maunulan asukkaiden ikäkehitys on ollut suunnannäyttäjänä muille kaupunginosille. Jo 1980-luvulla vanhusten osuus asukkaista ylitti alueella kaupungin keskiarvon. Vuonna 2006 jo 25 prosenttia asukkaista oli yli 65-vuotiaita. Helsingin kaupungin tietokeskuksen mukaan Maunulassa vanhusten osuus on saavuttanut lakipisteensä - se ei enää kasva. Myöhemmin rakennetuissa lähiöissä, kuten Kontulassa ja Myllypurossa, väestö jatkaa ikääntymistään. (HS, 8.9.2006) Ainakin pääkaupunkiseudulla asuinalueiden välinen ero asukkaiden ikärakenteessa on selkeästi havaittavissa. Ero on Helsingin kaupungin yliaktuaari Pekka Vuoren arvioiden mukaan muuttumassa pysyväksi. Keskusta on jäämässä yksin tai kaksin asuvien nuorten alueeksi ja aikanaan lapsiperheille tarkoitettujen lähiöiden väestö ikääntyy. Nykyperheet muuttavat kauemmas keskustasta rivi- ja omakotitaloalueille. Lähiöiden asunnot ovat pääosin pieniä kaksioita ja kolmioita, ja oletettavasti nykypäivän perheet haluavat enemmän tilaa ja parempaa toimivuutta kodiltaan. Joka tapauksessa on oletettavaa, että tulevaisuudessa vanhojen lähiöiden asujaimisto kuitenkin taas nuorenee, koska vanhojen asukkaiden kuoltua tilalle muuttaa nuorempia asukkaita. Kuten tilastoja käsitelleessä osiossa mainittiin, suurin osa suomalaisista asuu vuosikymmenienkin päästä jo nyt olemassa olevassa asuntokannassa. Ja asuntokanta muuttuu varsin hidasta vauhtia. Kaiken kaikkiaan asuntokannan kehittäminen on avainasemassa. Tässä kehittämistyössä ei kuitenkaan pidä keskittyä pelkästään uustuotantoon, vaan mitä suurimmassa määrin nykyisen asuntokannan muuttamiseen vastaamaan tulevaisuuden tarpeita ja vaatimuksia. (Hyvä asuminen 2010) 5.2 Esteettömyyden haasteet Esteettömyyden kannalta erityisenä haasteena on siis jo olemassa oleva rakennuskanta. Lainsäädännön ansiosta uudessa kerrostalotuotannossa esteettömyys huomioidaan kohtuullisen hyvin. Mutta pientalotuotannossa tilanne on hankalampi. Yhtenä syyllisenä pidetään pientaloalueiden kaavoitusta, joka suosii ns. tiivis ja matala käytäntöä. Suomi on eurooppalaisittain harvaan asuttu valtio, siksi onkin kummallista, että nykyinen kaavoitus suosii aluerakentamisessa tätä käytäntöä. Aivan viime aikoinakin olemme saaneet lukea lehdistä kriittisiä kirjoituksia. Esimerkiksi Seppo Mölsä tyrmää Rakennuslehdessä (26.10.2006) tämän uuden tiiviin ja matalan rakentamisen. Hän puhuu mieluummin tiiviistä ja katalasta. Mölsä haluaakin herättää rakentajat miettimään, onko tiivis ja matala todella haluttu asumismuoto, joka kestää väestön ikärakenteessa tapahtuvat muutokset. Mölsä nostaa esiin sen tosiasian, että kuluttajat ovat jättäneet ostamatta esimerkiksi Espoon 2-3 kerroksisia asuntomessutaloja. Niin vanhukset kuin perheetkin karttavat tällaisia asuntoja. Mölsä kirjoittaa, että kaikkein halutuimpia perheasuntoja ovat itse asiassa yhteen kerrokseen rakennetut rivitalot, joita ei enää rakenneta. Saman asian vahvisti Huoneistokeskuksen aluejohtaja Merja Siivonen. Hän kertoi, että riippumatta asunnonostajien iästä tai perhetilanteesta, kaksi- tai useampikerroksiset asunnot eivät ole haluttuja. Asunnonostajat hakevat ensisijassa yksikerroksisia asuntoja ja pientaloja. Arkkitehti Bengt-Vilhelm Levón (2006) puhuu tiiviin ja matalan sijasta tiiviistä ja korkeasta, koska Suomessa tiivis ja matala kaavoittaminen tarkoittaa lähes poikkeuksetta asuinalueita, joita hallitsevat monikerroksiset

20 pientalot. Myös Levón nostaa esimerkiksi tuoreen Espoon Kauklahden asuntomessualueen. Levón ihmetteleekin, että miten Tanskassa, jonka maa-ala on noin seitsemän kertaa pienempi kuin meillä ja jossa asuu saman verran ihmisiä kuin meillä, onnistuu aito tiivis ja matala rakentaminen, mutta meillä ei. Tanskassa on rakennettu lukemattomia pientaloja pienille tonteille ja silti yleensä yhteen tasoon. Levón nostaa esiin myös toisen onnistuneen kansainvälisen esimerkin, Norjan. Siellä lähes kaikki tontit ovat rinnetontteja, joille on rakennettu tuhansittain elinkaariasunnon esteettömyysvaatimukset täyttäviä pientaloja. Diplomi-insinööri Ensio Laaksonenkin (yleisönosastokirjoitus Helsingin Sanomissa marraskuussa 2006) nostaa esiin Espoon asuntomessualueen ja sen myymättä jääneet asunnot. Laaksonen kirjoittaa, että tiivis ja matala tuo mukanaan lähes aina portaat, jotka asumisessa käyvät terveillekin ennemmin tai myöhemmin hankaliksi. Hän myös aiheellisesti kysyy, miten asuminen sujuu sitten, jos ihminen tilapäisesti tai pysyvästi vammautuu. Laaksonen nostaa esiin myös maankäyttö- ja rakennuslain, joka edellyttää esteetöntä rakentamista. Eivätkö portaat ole juuri liikkumisen esteitä? Laaksonen kritisoi tiivis ja matala rakentamista toisestakin näkökulmasta: Lääketieteellisesti on tutkittu ja todistettu, että harvaan asutuilla yhteisöllisillä alueilla ihmisten elinikä on useita vuosia pitempi kuin tiivisasumisessa. 5.3 Miksi esteettömyyden huomioiminen on tärkeää? Väestön ikääntymisen mukanaan tuomat vaatimukset Hyvä asuminen 2005 hankkeen raportissa kirjoitetaan seuraavasti: Asumisen kehittämisessä on otettava huomioon myös väestön nopea ikääntyminen. Asuntokantaa on kehitettävä entistä paremmin ikäihmisten tarpeita vastaavaksi. Nykyiset ja tulevat vanhukset asuvat, ja heidän tulisi yhä enemmän asua kotona. Kotona asumisen edellytysten parantaminen lisää ikäihmisten hyvinvointia ja vähentää yhteiskunnan kustannuksia. Tuotteiden, palveluiden ja ympäristöjen esteettömyys- ja saavutettavuuskeskustelu on saanut lisää painoarvoa, kun on ymmärretty, miten merkittävän lisähaasteen esteettömyydelle tuo väestön ikääntyminen. Ennen ikääntyvä väestö nähtiin marginaalisena ryhmänä, mutta nykyinen kehitys aiheuttaa sen, että valtavaa vanhusten joukkoa ei voida enää kohdella erityisryhmänä taikka marginaalisena ryhmänä. 1980- ja 90-luvuilla pyrittiin ikäihmisten ja vanhusten asumistasoa kohottamaan rakentamalla heille tarkoitettuja vuokrataloja. Vielä 80-luvulla rakennettiin vanhuksille lähes yksinomaan yksiöitä. Nyt nämä asunnot ovat kokonsa ja usein huonon kuntonsa vuoksi muodostumassa ongelmaksi. Nyt eläkeikään tulevien asuntovarallisuus on suurempi kuin aikaisempien ikäluokkien ja vanhusikään tulevat ovat myös tottuneet hyvään asumistasoon, joten viime vuosikymmenien vanhustenasunnot eivät heitä tyydytä. (Asuntotoimi Suomessa, 1993). Huoneistokeskuksen ja tilastokeskuksen yhdessä toteuttama tutkimus Consumer Lifecycles (2004 2005) paljastaa kaksi selvää trendiä, jotka määrittävät ikääntyvien asunnonetsijöiden asunnonvalintaa: ensinnäkin ikääntyvä väestö haluaa ostaa uusia asuntoja, ja toiseksi halutaan tilaa ja väljyyttä. Pääasiassa etsitään asuntoa, jossa on kolme huonetta ja keittiö. Tämän lisäksi kysytyimpiä ovat yksitasoiset asunnot. Ongelmana onkin vanhuksille sopivien asumisvaihtoehtojen vähäisyys. Toimiva ympäristö - mahdollisuus sujuvaan elämään Koti- ja vapaa-ajantapaturmissa kuolee Suomessa vuosittain n. 2100 henkilöä. Vammautuneiden määrä on moninkertainen (700 000). Yleisimmät syyt tapaturmiin ovat kaatumiset ja putoamiset. Erityisen alttiita tapaturmille ovat toimintakyvyltään rajoittuneet henkilöt, ikääntyneet ja vammaiset. Noin 6 % kaikista tapaturmista on vanhusten porrastapaturmia ja vanhusten kotona tapahtuneista onnettomuuksista suuri osa johtuu kotiympäristön esteistä. Myös lapset ovat alttiita tapaturmille. Ensimmäisinä elinvuosina lapsen tapaturmat sattuvat lähes aina kotona. Kompastuminen mattoon ja kynnyksiin on yleistä ja osoittaa, että pienetkin tasoerot saattavat olla vaarallisia.