SYRJÄYTYMINEN JA SOSIAALINEN PÄÄOMA - käsitteiden määrittely CDS-hankkeessa

SYRJÄYTYMINEN JA SOSIAALINEN PÄÄOMA - käsitteiden määrittely CDS-hankkeessa Päivi Vuokila-Oikkonen, tutkijayliopettaja ja Jaana Mantela, seutukoordinaattori, Diakonia-ammattikorkeakoulu 2010

2 1 Johdanto... 3 2 Syrjäytyminen käsite... 3 3 Syrjäytymisen prosessi... 5 3.1 Syrjäytyminen yksilöllisenä prosessina... 5 3.2 Syrjäytyminen ryhmien tasolla... 6 3.3 Syrjäytyminen yhteiskunnallisena prosessina... 7 4. Syrjäytymisen ulottuvuudet... 8 4.1 Lapsuuteen ja nuoruuteen liittyviä riskitekijöitä... 8 4.2 Toimeentuloon ja elinoloihin liittyviä riskitekijöitä...10 4.3 Työttömyys...11 4.4 Terveyteen liittyviä riskitekijöitä...12 4.5 Rakenteellinen välinpitämättömyys...13 5 Sosiaalinen pääoma syrjäytymisen vastaisessa työssä...14 5.1 Sosiaalisen pääoman juuret...14 5.2 Sosiaalinen pääoma- käsitteen ala...15 5.3 Sosiaalinen pääoma- käsitteen ulottuvuudet...16 5.4 Sosiaalinen pääoma ja opiskelukyky...18 5.5 Sosiaalinen pääoma ja mielenterveyden edistäminen...19 5.6 Sosiaalinen pääoma ammattikorkeakoulukontekstissa...20 6. Lopuksi...23 Kirjallisuutta:...23

3 1 Johdanto Diakonia-ammattikorkeakoulu hallinnoi syrjäytymisen ehkäiseminen ammattikorkeakoulussa hanketta. Hanketta rahoittaa ESR ja siinä on mukana 14 ammattikorkeakoulua Suomesta. Hankkeen keskeinen käsite on syrjäytyminen ja hankkeessa tavoitteena on syrjäytymisen ehkäiseminen ja syrjäytymisprosessin tunnistaminen. Syrjäytymistä lähestytään sosiaalisen pääoman avulla. Ylläpitämällä ja lisäämällä sosiaalista pääomaa vaikutetaan syrjäytymistä ehkäisevästi. Tässä paperissa avataan syrjäytymisen ja sosiaalisen pääoman käsitteet määrittelemällä niiden alat ja ulottuvuudet. Käsitteet ovat laajoja, eivät yksiselitteisiä, ja ne pyrkivät selittämään paljon. Käsitteet määritellään tämän hankkeen kontekstissa ja hankkeen käyttöön. Käsitteiden määritteleminen ja määritelmän jakaminen auttaa hankkeessa toimivia puhumaan samasta asiasta. Paperin lopussa on määrittelyissä käytettyä ja muuta aiheeseen liittyvää kirjallisuutta. 2 Syrjäytyminen käsite Suomalaiseen yhteiskuntapoliittiseen keskusteluun syrjäytymisen käsite otettiin 1970- luvun lopulla korvaamaan vieraantumisen käsitettä, mutta laajemmin syrjäytymisestä alettiin keskustella vasta 1980-luvulta alkaen (Lämsä 2009, 26, Juhila 2006, 50). Käsitteenä syrjäytyminen on koettu vaikeaksi eikä sille ole löydetty yhtä ja yleisesti hyväksyttyä määritelmää julkisissa, poliittisissa tai akateemisissa keskusteluissa. Yleisesti käsite määritellään yksilöiden, perheiden tai kokonaisten yhteisöjen ajautumisena yhteiskunnassa tavanomaisena ja yleisesti hyväksyttynä pidetyn elämäntavan, resurssien hallinnan ja elintason ulkopuolelle.(simpura ym. 2008, 251). Syrjäytyminen on nähty keskeisenä ja vakavana sosiaalisena ongelmana. Sosiaalisten ongelmien perinteinen tarkastelunäkökulma on ollut yksilötaso, mikä on näyttäytynyt myös syrjäytymiskäsitteen määrittelyissä. Poikkeavuutta on tulkittu sisäsyntyisenä ja 1930- luvulla jopa geneettisenä ilmiönä. Poikkeavia yksilöitä on pidetty pahatapaisina, häiritsevinä tai vaarallisina.on ajateltu, että rankaisevin, holhoavin ja kasvattavin tai

4 terapeuttisin menetelmin heitä voidaan parantaa. Yksilöä syyllistävä, rankaiseva, tuomitseva ja kontrolloiva ajattelu alkoi väistyä vasta 1940-luvulla, jolloin vahvistui terapeuttinen ja sopeuttava ajattelu ja yksilöiden tilannetta alettiin nähdä ja ymmärtää myös heidän omalta kannaltaan. Toisen maailmansodan jälkeen vähitellen vahvistui myös sosiologinen selitysmalli, jossa sosiaalisina ongelmina tai niiden lähteenä on nähty institutionaalisia ja toiminnallisia käytäntöjä. Sosiaaliset ongelmat on käsitteellistetty yksilön ja ympäristön välisenä suhteena, jolloin yksilön ongelmia selitetään yhteiskunnallisilla tekijöillä. (Rauhala1998, 52-53).Poikkeavuus- ja rakennenäkökulmaa yhdistävän ja niitä molempia haastavan tavan sosiaalisten ongelmien tarkasteluun tarjoaa sosiaalinen konstruktionismi. Se korostaa sosiaalisia ongelmia tulkintana eli että mitkään olosuhteet tai mikään käyttäytyminen ei lähtökohtaisesti ole sosiaalinen ongelma vaan vasta haitallisuuden näkökulma tai erityisten toimenpiteiden vaatimukset tekevät tilasta ongelman. Tällöin kukin aika tuottaa omat sosiaaliset ongelmansa ja eri aikoina samojenkin ongelmien vaikeusasteet tai niiden käsittelemiseen ehdotetut toimenpiteet voivat vaihdella. Viime vuosikymmeninä sosiaalipoliittisissa keskusteluissa rakennepainotteisen ja yksilöllisen lähtökohdan suhde on ollut jännitteinen. Rakenteellisessa näkökulmassa on painotettu mahdollisuuksien luomista yksilöille ja suosittu ehkäisevien toimintojen vahvistumista kun taas yksilönäkökulmassa on korostunut korjaava toiminta.(emt., 54-56.) Syrjäytymiskäsite on siis saanut paljon kritiikkiä osakseen laaja-alaisuutensa vuoksi. On todettu, että siitä on vaikea saada otetta ja käsitettä voidaan tulkita monin eri tavoin. Suomessa syrjäytyminen on ymmärretty sosiaaliseksi huono-osaisuudeksi, joka on spatiaalinen käsite (Helne 2002, 156). Syrjäytymiskäsitteellä on lähtökohtaisesti haluttu korostaa ilmiön moniulotteisuutta, prosessimaisuutta ja usein myös kasautuvuutta vaikka käytännössä käsite usein ilmaisee vain prosessin lopputulosta, pysähtynyttä hetkeä, jolloin on jouduttu reunalle joko sysättynä tai omin askelin. (Emt., 7.) Toisaalta jo se rajanveto, puhutaanko syrjäytymisestä (eli marginalisaatiosta) vai pikemminkin ulossulkemisesta (eli ekskluusiosta) ei aina ole käsitteen käyttäjillekään selvä (Emt., 170). Monet tutkijat ovat kuitenkin yhtä mieltä siitä, että syrjäytyminen on prosessi ja siihen liittyy kasautuva huonoosaisuus. Erityisesti köyhyys ja pienituloisuus sysäävät liikkeelle prosessin, jonka myötä ihmiset ajautuvat huono-osaisuuden kierteeseen. (Juhila 2006, 52-54.)

5 Syrjäytymisestä puhuttaessa ei voida jättää huomioimatta käsitteen vastinparia, sosiaalista koheesiota tai integraatiota. Sosiaalista koheesiota tuottavat yhteiskunnalliset instituutiot jaetaan usein kolmeen ryhmään: perhe ja lähiyhteisö, markkinat sekä kansalaisyhteiskunta ja julkinen valta. Syrjäytymisen riski kasvaa sitä suuremmaksi mitä useampi näistä ryhmistä epäonnistuu tehtävässään tuottaa koheesiota. Merkittävimmin syrjäytymiselle altistavat läheissuhteiden puute ja työmarkkinoilta syrjäytyminen, mutta vakavin tilanne on kiinnittymisen ollessa kaikkiin näihin instituutioihin heikko. (Simpura ym. 2008, 252.) 3 Syrjäytymisen prosessi Syrjäytymisprosessia voidaan tarkastella joko yksilöiden, ryhmien tai yhteiskunnallisen tason prosesseina. Syrjäytymisen tai syrjäytymisriskien tarkastelu eri tasoilla tuottaa paitsi erilaisia selitysmalleja myös erilaisia ratkaisuja tai eettisiä ja moraalisiakin kysymyksiä. Toisaalta selkeä rajanveto syrjäytymisen eri tasojen välillä ei aina ole helppoa tai edes tarkoituksenmukaista. Eri osa-alueet ja tasot tuottavat tai vahvistavat monesti yhdessä syrjäytymisprosessia. Nyky-yhteiskunnassa palkkatyö ja perhe sekä enenevässä määrin myös opiskelu ja erilaiset kulutuksen muodot muodostavat ihmisten välisen yhteisyyden tärkeimmät instituutiot. Niitä pidetään tärkeimpinä siteinä yksilön ja yhteiskunnan välillä, jolloin suurimmassa syrjäytymisvaarassa ovat ne, joilla ei ole työtä, koulutusta, perhettä eikä rahaa kulutukseen. (Järvinen & Jahnukainen 2001, 129.) 3.1 Syrjäytyminen yksilöllisenä prosessina Kun syrjäytymisen keskiössä on yksilötaso, tarkastellaan syrjäytymistä yksittäisen ihmisen tai alueen kohdalla ilmenevien sosiaalisten ongelmien tai niiden kasautumisen kautta. Samassa yhteydessä puhutaan myös moniongelmaisuudesta tai huono-osaisuudesta. Syrjäytyminen mielletään prosessiksi ja kasautuvaksi huono-osaisuudeksi, joka liitetään tiettyjen yksilöiden tai alueiden ominaisuudeksi. Nämä yksilöt muodostavat syrjäytymisen uhan alaisia ryhmiä: pitkäaikais- ja toistuvaistyöttömiä, vammaisia ja vajaakuntoisia, päihdeongelmaisia, väkivaltaa kokeneita, prostituoituja, ylivelkaantuneita, asunnottomia tai rikoksentekijöitä. Alueellisia syrjäytymisen uhkia liitetään taantuviin maaseutupaikkakuntiin tai kasaantuneiden sosiaalisten ongelmien kaupunginosiin. Tärkeää on myös huomioida, että syrjäytyneiden ja syrjäytymisvaarassa olevien ryhmien luettelointi on koko ajan

6 täydentyvä ja tarkentuva prosessi. Syrjäytyminen ei näin ollen ole ketä tahansa koskettava prosessi, vaan syrjäytymisriskit liitetään määrättyihin ryhmiin, joihin yhteiskunnallinen huoli ja toimenpiteet kohdistetaan. (Juhila 2006, 55-57.) Erityisiä eettisiä tai moraalisia kysymyksiä nousee tarkasteltaessa syrjäytymistä yksilöllisenä prosessina. Syrjäytymisestä puhuttaessa painotetaan usein ihmisten yksilöllisiä ominaisuuksia, esimerkiksi puhutaan syrjäytyneen kykenemättömyydestä hallita omaa elämäänsä, hänen passiivisuudestaan, poikkeavuudestaan, epäonnistumisestaan ja avuttomuudestaan. Syrjäytymisen tarkastelu yksilön ominaisuutena tai tilana on leimaavaa. Erityisen ongelmallista tämä on jo sen vuoksi, etteivät kaikki samassa tilanteessa olevat ole syrjäytyjiä eivätkä tietyt sosiaaliset ongelmat aiheuta syrjäytymistä. (Lämsä 2009, 28-30.) Samalla tehdään määrittelyitä ja vedetään rajoja, jotka nykyisessä yhteiskunnassa ovat ongelmallisia yhä useampien positioiden ollessa epävarmoja. Vaarana on myös, että syrjäytymisen torjuminen johtaa vähemmistön oikeuksien tai totunnaisten tapojen polkemiseen. Toisaalta tutkimuksessa näitä rajanvetoja on perusteltu jonkin väestön osan näkyväksi tekemisellä. (Helne 2002, ix-x.) 3.2 Syrjäytyminen ryhmien tasolla Syrjäytymistä tarkasteltaessa ryhmien tasolla sitä tavallisesti lähestytään vaikeuksissa elävien ihmisryhmien, kuten pitkäaikaistyöttömien tai alkoholistien, kautta. Syrjäytyneet määritellään tällöin hallinnollisin kriteerein kuten sosiaalihuollon asiakkuuden kautta. Syrjäytymistä voidaan tarkastella myös sosiaalisesti sopeutumattomien ryhmänä. Yhteiskunnan tasoa ei tuoda niinkään esille vaan syrjäytymiseen liittyviä tekijöitä etsitään lähinnä ihmisten omasta toiminnasta tai heidän kulttuuri- ja elinympäristöistään. (Järvinen & Jahnukainen 2001, 128). Yhteiskuntapolitiikan tehtäväksi määritelläänkin näiden ihmisten elämäntilanteisiin liittyvien riskien ehkäiseminen. Niinpä sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaiset saavat erityisroolin, kun jo syrjäytyneiden parissa tehtävän liittämistyön lisäksi heidän tulisi tunnistaa riskit ennakolta ja puuttua syrjäytymisvaarassa olevien ihmisten elämään. (Juhila 2006, 55-57.) Ehkäisevän työn merkitystä on korostettu erityisesti lasten ja nuorten kohdalla.

7 3.3 Syrjäytyminen yhteiskunnallisena prosessina Syrjäytyneitä syyllistävää puhetta on kritisoitu yleisesti ja näkökulmaa on haluttu laajentaa koskemaan koko yhteiskuntaa, joka tuottaa sekä syrjäytymistä että puhetta siitä. Syrjäytyminen nähdään tällöin sosiaalisen ongelmana, jossa syrjäytyminen katsotaan syntyvän suhteessa toisiin ihmisiin, yhteiskuntaan ja sen instituutioihin. (Helne 2002). Anna-Liisa Lämsä (2009, 32) on jaotellut syrjäytymisen eri ulottuvuuksia ja pelkistänyt ne viiteen ulottuvuuteen, jotka ovat koulutuksellinen, työmarkkinallinen, sosiaalinen, vallankäytöllinen ja normatiivinen. Näistä koulutuksellinen ulottuvuus käsittää koulutusinstituutioiden alueen, työmarkkinallinen alue työmarkkinat ja työelämän, sosiaalinen perheen ja lähiyhteisöt, vallankäytöllinen yhteiskunnan vaikutuskanavat ja normatiivinen alue julkisuuden ja kansalaismielipiteet. Yhteiskunnan ilmapiirin koveneminen on näkynyt erityisesti normatiivisella ulottuvuudella tuottaen leimautumista poikkeavaksi ja norminrikkojaksi. Tämä puolestaan johtaa pahimmillaan itseleimaamiseen ja identiteettiongelmiin. Ne, jotka eivät usko, että ihmiset syrjäytyvät itsekseen, etsivät sellaisia yhteiskunnallisia tekijöitä ja rakenteita, jotka syrjäyttävät ihmisiä (Palander & Pouke 1996, 1). Syrjäytyminen on nähty ennen muuta yhteiskunnallisiin muutosprosesseihin liittyväksi käsitteeksi, mitä näkemystä on vahvistanut syrjäytymiskeskustelun vahvistuminen 1990-luvun taloudellisen laman jälkeen (Lämsä 2009, 28). Samalla syrjäytymiskeskustelu on nähty myös vaarana, mikäli huomio kiinnittyy vain niihin ongelmiin, joita syrjäytyminen tuottaa yhteiskunnalle sen sijaan, että huomioitaisiin ilmiön aiheutuvan yhteiskunnan ytimessä olevista ristiriidoista (Helne 2002, 88). Syrjäytymiseen liittyvää keskustelua on käyty sosiaalityössä, jossa yhtenä lähtökohtana on syrjäytyneiden ja syrjäytymisvaarassa olevien ihmisten integroiminen yhteiskuntaan eli heidän palauttamisensa yhteiskunnan normaaleiksi kansalaisiksi (Raunio 2000, 14). Integroivassa toiminnassa on tavoitteena ollut vetää marginaaleihin tai syrjäytymisuhan alle ajettuja tai ajautuneita ihmisiä sieltä pois (Juhila 2002, 13). Postmodernissa yhteiskunnassa syrjäytyminen on kuitenkin hyvin monivivahteinen, muuttuva ja tulkintaongelmia tuottava ilmiö. Esimerkiksi ihmisen ollessa syrjäytynyt palkkatyöstä ja kulutuskyvystä hän voi olla hyvin integroitunut järjestötyöhön ja perheeseensä. Voidaan kysyä onko ihminen tällöin syrjäytynyt? (Raitakari 2002, 57-58.)

8 Yhteiskunnan rakenteissa ja instituutioissa tapahtuneiden muutosten myötä on alettu puhua yhteiskunnallisesta polarisaatiosta eli jaosta hyvä- ja huono-osaisiin. Kaikki eivät kuitenkaan ole samalla tavalla ja samassa määrin syrjäytyneitä, vaan yksilölliset elämäntilanteet muotoutuvat yksilön ja häntä ympäröivän yhteiskunnan ja kulttuurin vuorovaikutuksessa. Voidaan puhua ei-syrjäytyneistä, karsiutujista, syrjäytymisvaarassa olevista ja syrjäytyneistä, jolloin erotetaan eri ulottuvuuksia syrjäytyneisyyden asteessa ja laadussa ja jopa eroista saman yksilön tilanteessa eri ajankohtina. Syrjäytyminen voidaan nähdä Lämsän (2009, 36-37) mukaan muutosprosessina, joka on liikettä elämänhallinnan ja syrjäytymisen välisellä ulottuvuudella. 4. Syrjäytymisen ulottuvuudet Syrjäytymisen riskitekijät ovat hyvin yksilöllisiä ja myös moninaisia. Monilla tekijöillä, kuten esimerkiksi erilaisilla oppimisen esteillä, elämässä tapahtuneilla menetyksillä tai ihmissuhteisiin liittyvillä ongelmilla voi olla yhteys opintojen keskeytymiseen ammattikorkeakoulussa ja samalla mahdolliseen syrjäytymiseen. 4.1 Lapsuuteen ja nuoruuteen liittyviä riskitekijöitä Vasta 1990-luvulta lähtien on syrjäytymistä alettu tarkastella myös lasten ja nuorten ongelmana. Keskustelua on käyty erityisesti lasten ja nuorten syrjäytymisvaarasta tai sosiaalisten ongelmien mahdollisesta ylisukupolvittaisesta periytymisestä. Syrjäytymisprosessin on katsottu alkavan usein jo varhaislapsuudessa, jolloin lapset omaksuvat ne asenteet, arvot ja toimintamallit, joiden ohjaamina he aikuistuvat ja sijoittuvat yhteiskuntaan (Järvinen & Jahnukainen 2001, 133). Viime vuosina erityisesti hyvinvoinnin tekijät ja uhat lapsuudessa ja nuoruudessa ovat olleet mielenkiinnon kohteina. Lasten hyvinvointia on tarkasteltu kahdesta perspektiivistä: ensinnäkin siitä, miten perheet, joissa lapset elävät, voivat yhteiskunnassa ja toiseksi siitä, miten lapset itse voivat näissä perheissä. Lasten syrjäytymisprosesseja tutkittaessa ovat riskitekijöiden ohella merkittäviksi tekijöiksi nousseet suojaavat tekijät riskitilanteissa. Tulisikin kiinnittää erityistä huomiota juuri näihin suojaaviin tekijöihin, sillä monet lapset välttyvät syrjäytymisprosessilta vaikeista lähtökohdistaan huolimatta. Toisaalta tiedetään, että mitä useammalle riskitekijälle lapsi altistuu, sitä todennäköisempiä ovat kehitykseen

9 liittyvät ongelmat. Monenlaisten ongelmien kasautuminen ja niiden jatkuvuus merkitsevät syrjäytymisriskiä sekä jo lapsuudessa että myöhemmin aikuisena.(forssén & Laine & Tähtinen 2002, 81-104.) Yhteiskunnassa tapahtuneet muutokset ovat näkyneet monenlaisina muutoksina myös lapsiperheissä. Esimerkiksi perherakenteiden muutokset tai yhteisöllisten rakenteiden mureneminen ovat johtaneet kysymään näiden vaikutuksista lasten ja nuorten elämään. (Lämsä 2009, 40.) Vuosituhannen vaihduttua erityisesti pienituloisuus on lisääntynyt lapsiperheiden joukossa kiihtyvällä tahdilla samalla kun stressi ja työstä johtuva ajanpuute kuormittavat monia vanhempia. Jos vielä parisuhteessa on ongelmia tai vanhempi on yksinhuoltaja, lähiverkoston tuki on vähäistä tai puuttuu kokonaan ja perheiden palvelujärjestelmässäkin on aukkoja, voivat perheen ongelmat uhata lasten hyvinvointia ja kehitystä. Päihdeperheissä varttuneet lapset kokevat usein jatkuvaa stressiä ja pelkoa perheensä puolesta, kokevat ehkä väkivaltaa tai joutuvat sitä todistamaan, kuulevat riitelyä ja kokevat joskus aineellista puutetta, jopa nälkää. Näiden lasten ja nuorten elämää leimaa vastuunotto aikuisten tehtävistä, kodin levottomuuksien vuoksi heikentyneet mahdollisuudet menestyä koulussa, sosiaalinen eristyminen ja taloudelliset ongelmat. Näillä tekijöillä voi olla vaikutusta elämään myös aikuisena. Erityisesti naisilla lapsuuden kodin päihdeongelmat näyttäytyvät riittämättömyyden tunteena aikuisuudessa ja epävarmuutena ja huolena omista kyvyistä ja jaksamisesta vanhempana. Toisaalta omat negatiiviset kokemukset vanhempien päihteidenkäytöstä saattavat lisätä kriittisyyttä nuorten päihteidenkäyttöä kohtaan ja tiukentaa kasvatusasenteita. Parhaimmillaan tämän päihdevastaisen viestin perusteleminen tukee vanhemman ja lapsen välistä lämmintä ja avointa suhdetta. (Holmila & Raitasalo 2008, 294-307.) Lasten hyvinvointia uhkaavat sekä aivan uudet, yhteiskunnan kehitykseen liittyvät ilmiöt että perinteisemmätkin hyvinvoinnin uhat. Uuteen tietoyhteiskuntaan liitettyyn huoleen kuuluvat niin videopelien sisällöt, medioiden parissa vietetty aika kuin internetin sensuroimattomuuskin (Korhonen & Valkonen 2006, 62-63). Sosiaalisten verkostojen ongelmat liitetään erityisesti nuorten syrjäytymisriskeihin. Vaikka nuorten syrjäytymiskehityksen taustalla saattavat olla verkoston yksittäisten osa-alueiden ongelmat, eivät yhden osa-alueen ongelmat yleensä ole nuoren kannalta kohtalokkaita. Esimerkiksi kaveripiirin kielteisiltä, syrjäytymistä tuottavilta vaikutuksilta nuori voi suojautua

10 perheen tai sukulaisten tai viranomaisten tuella. Kaveriporukka voi myös itsekin korjata kielteisiä vaikutuksia. Nuoren syrjäytymisriskiä kuitenkin lisää se, jos verkostossa on useampi kuin yksi syrjäytymiskierrettä vahvistava osa-alue tai kun sosiaalinen verkosto rajoittuu vain jollakin elämänalueella muodostuviin sosiaalisiin kontakteihin. Erityinen riski on, jos kiinnikkeet yhteiskunnan valtavirtaan puuttuvat kokonaan. Toisaalta marginaalissakin voi olla sellaisia sosiaalisia verkostoja, jotka tukevat nuorta jokapäiväisessä elämässä ja luovat edellytyksiä elämän mielekkyydelle. (Suutari 2002, 109-114.) 4.2 Toimeentuloon ja elinoloihin liittyviä riskitekijöitä Tavallisesti syrjäytymiskeskustelun ytimessä on köyhyys ja siihen johtavat tekijät. Köyhyyttä tarkastellaan suhteellisena ilmiönä, joka on seurausta yhteiskunnassa vallitsevasta taloudellisesta eriarvoisuudesta. Syrjäytyminen ymmärretään tällöin rahan puutteesta johtuvaksi kyvyttömyydeksi osallistua yhteiskunnalliseen toimintaan yhteiskunnassa vallitsevien kulttuuristen ja normatiivisten odotusten mukaisesti. (Järvinen & Jahnukainen 2001, 127.) Viime vuosina suhteellinen köyhyys on kasvanut heijastaen tuloerojen kasvua pieni- ja keskituloisten välillä. Yksi keskeinen syy tähän on ollut vähimmäisturvan etuuksien tason ja keskimääräisen ansiotason välisen eron syveneminen vähimmäisturvan tasokorotusten puuttuessa tai sen tason jäädessä jälkeen yleisestä ansiokehityksestä. Tulonsiirtojärjestelmämme suhteellista köyhyyttä 1990-luvun puoliväliin asti vähentänyt vaikutus onkin heikentynyt.(moisio 2008, 269.) Suomessa pienituloisin ryhmä käytettävissä olevien tulojen suhteen ovat nuoret aikuiset. Toimeentulo-ongelmilta tässä ryhmässä suojaavat erityisesti vanhempien luona asuminen, työssäkäynti ja korkeakoulutus. Vaatimattoman tulokehityksen taustalla on muun muassa heikko työllisyyden kehitys ja talouden ja työmarkkinoiden yleinen epävakaus. Kun työ nähdään pääasiallisena hyvinvointia tuottavana tekijänä, heijastuvat työmarkkinoiden ongelmat hyvinvoinnin puutteina. Työttömien tai epävakaiden työsuhteiden lisäksi opiskelijat ovat toinen merkittävä taloudellista niukkuutta kokeva nuorten aikuisten ryhmä. Toimeentulo-ongelmaisilla on myös muita enemmän puutteita psykososiaalisessa ja terveydellisessä hyvinvoinnissa. (Kauppinen & Karvonen 2008, 86-87.) Toimeentulo-

11 ongelmien ja psyykkisen oireilun välisestä yhteydestä nuorilla aikuisilla on saatu näyttöä muun muassa Laaksosen (2005) yliopisto-opiskelijoita koskeneessa tutkimuksessa. Toimeentulo-ongelmien taustalla voi riittämättömien tulojen ohella olla holtiton kulutus. Aikuistuvien nuorten kulutustottumusten ja elämäntyylin on arveltu johtavan kalliisiin kulutusluottoihin ja pikavippeihin sekä pahimmillaan ylivelkaantumiseen. Kulutuskeskeisen elämäntyylin onkin väitetty muodostavan tärkeän osan aikuistuvien nuorten identiteetin muodostuksesta. Toisaalta, vaikka erityisesti julkisuudessa nuoria aikuisia on leimattu huikentelevaisiksi kuluttajiksi, on keski-ikäisillä enemmän maksuhäiriöitä kuin nuorilla. (Kauppinen & Karvonen 2008, 76-77.) 4.3 Työttömyys Niemelä (2009, 227) korostaa, että hyvinvointiin liittyy keskeisenä ihmisen mahdollisuus toteuttaa itseään, kokemus merkityksellisyydestä sekä kokemus johonkin yhteisöön kuulumisesta. Riippuu muun muassa iästä, mistä tekemisestä tai yhteisöstä on kysymys, mutta esimerkiksi nuorelle koulunkäynti ja opiskelu ovat hänen työtään ja oppilaitos merkityksellinen yhteisö. Aikuisille tekemisen ja työn puute työttömyys on suuri sosiaalinen ongelma paitsi aiheuttaessaan tulottomuutta myös yhteiskunnasta syrjäytymistä. Suomalaisessa syrjäytymiskeskustelussa ymmärretään sosiaalinen osallisuus ennen muuta aktiivisuudeksi työmarkkinoilla. Yhteiskuntaan kiinnittyminen ja sitä kautta saavutettava kansalaisuus käsitetään ensisijaisesti työmarkkinakansalaisuudeksi. On jopa väitetty, että syrjäytymisen käsite saa sisältönsä työtä tekevän, keskiluokkaisen ja keskiikäisen aikuisväestön näkökulmasta. Nuorten näkökulmasta ongelmana saattaa olla, että yleisesti hyväksytyiksi valinnoiksi jäsentyvät lähinnä suoraviivaisesti etenevät, palkkatyökeskeiseen elämään johtavat polut. Koulutukseen kiinnittyminen, ammatin hankkiminen ja työntekijäksi kasvaminen ovat edelleen nuoren päätehtävä suomalaisessa yhteiskunnassa. Nuorten työmarkkinoille kiinnittymisen välttämättömyyttä perustellaan esimerkiksi tulevaisuuden uhkakuvilla työvoimapulasta suurten ikäluokkien eläköityessä. Työmarkkinoiden ulkopuolelle jäämistä ei tässä yhteiskunnallisessa tilanteessa katsota suopeasti vaan todetaan, ettei Suomella ole siihen varaa. Työmarkkinoiden ulkopuolella olevat halutaankin kiinnittää mahdollisimman nopeasti takaisin työmarkkinoille, vaikka nuorella itsellään sinne ei olisikaan kiirettä. (Suutari 2002, 27-35.)

12 Poikkeamat palkkatyöläisyyteen johtavilta poluilta, esimerkiksi koulutusten keskeyttämiset, tulkitaan usein vähintäänkin tilapäiseksi karsiutumiseksi yhteiskunnan valtavirrasta. Toisaalta joidenkin tutkimusten valossa näyttää, että koulutuksen keskeyttäminen ei välttämättä johda laajempaan yhteiskunnasta syrjäytymiseen, vaan on pikemminkin osa nuoren oman paikan etsiskelyprosessia. Nuorelle koulutuksen keskeyttäminen ja vaihtoehtoinen, työmarkkinoiden ulkopuolella polveileva elämänpolku ei välttämättä ole kohtalonkysymys. Tähän oman paikan ja identiteetin etsiskelyyn syrjäytymiskeskustelu ei juuri jätä tilaa. (Emt., 30-35. ) Valinnan mahdollisuuksien lisääntyminen esimerkiksi juuri koulutuksen suhteen on merkinnyt sitä, että yhä useamaat vaihtoehdot ovat ainakin periaatteessa mahdollisia entistä useammalle nuorelle. Monet nuoret ovatkin koulutusvalintoja tehdessään yhä useammin eksyksissä. Kaiken näyttäytyessä vain omasta valinnasta kiinni olevana mahdollisuutena tuottaa oikein valitseminen vaikeuksia. Katkokset ja poikkeamat nuorten koulutus- ja työurilla ovatkin nykyisin tavallisia, kun eri vaihtoehtoja kokeillaan ja omaa paikkaa etsitään ehkä jopa vuosia. Omat katkoksensa työuraan aiheuttavat yhteiskunnassa tyypilliset määräaikaiset työsuhteet ja niiden väliin jäävät työttömyysjaksot, jotka ovat erityisen tyypillisiä työuraansa aloittelevilla. (Emt., 30-31.) 4.4 Terveyteen liittyviä riskitekijöitä Aikuisväestön ja nuorten terveyttä uhkaavista riskitekijöistä keskiöön ovat 2000-luvulla nousseet mielenterveysongelmat joka neljännellä suomalaisella on jossain elämänsä vaiheessa mielenterveysongelmia. Vuonna 2009 julkaistun tutkimuksen mukaan (Kunttu & Huttunen 2009) jopa kolmasosa korkeakouluopiskelijoista kärsii mielenterveyden ongelmista, joista erityisesti masennus korostuu. Myös runsas stressi on tavallinen ongelma. Mielenterveyskuntoutujat (Rautavaara ym. 2007) ovat eriarvoisessa asemassa erityispalveluiden saamisessa. Usein puutteellinen avohoito ja sattumanvaraisesti tulkittu laki aiheuttavat mielenterveyskuntoutujille syrjäytymistä tarpeenmukaisista palveluista. He eivät välttämättä edes osaa hakea itselleen kuuluvia palveluita. Ammattikorkeakouluissa haasteita liittyy sekä mielenterveyden ongelmien tunnistamisessa että toisaalta hoitoon ohjaamisessa. Yhteiskunnassa korostetaan työssä kuntoutumisen

13 tärkeyttä opiskelijoiden kohdalla tulisi kokonaisvaltaiseen kuntoutumiseen liittyä voimaantuminen sekä opiskeluun että työhön. Pitkät jonot mielenterveyden hoitopaikkoihin lisäävät omalta osaltaan opiskelijoiden riskiä keskeyttää opinnot ja syrjäytyä. Toisaalta mielenterveyden ongelmat vaikuttavat ihmisiin varsin eri tavoin, jolloin on tärkeää keskustella opiskelijoiden kanssa heidän tarpeistaan sekä siitä, miten ne voitaisiin ottaa huomioon. Pitkäaikainenkaan sairaus ei välttämättä vaikuta opiskeluun. Suurimpia esteitä opiskelulle ovatkin yleensä tiedonpuute ja ennakkoluulot. (www.esok.fi) 4.5 Rakenteellinen välinpitämättömyys Viime vuosina hyvinvointi- ja tuloerot ovat yhteiskunnassamme kasvaneet, jolloin voisi olettaa hyvinvointivaltiomme erityisesti panostaneen kaikkein huono-osaisimpien palveluihin. Näin ei kuitenkaan ole, vaan huolenpidon verkot ovat 1990-luvun puolivälistä lähtien heikentyneet. (Juhila 2008, 68.) Onkin väitetty, että taloudellisina lama-aikoina erityisesti suvaitsemattomuus lisääntyy ja epävakaassa tilanteessa turvallisuutta haetaan sellaisista arvoista, jotka määrittävät meitä ja sulkevat pois muita (Kolkka ym. 2009, 9). Sakari Hänninen (2007) analysoi syrjäytymistä ja päätyy erittelemään poiskäännyttämisen politiikkaa, jonka hän liittää rakenteelliseen välinpitämättömyyteen. Poiskäännyttämisellä hän tarkoittaa sitä, kun kaikkein heikoimmassa asemassa olevia, apua ja palveluja tarvitsevia, ohjataan muualle tai jopa torjutaan. Vaikka poiskäännyttämistä voidaan osin perustella ongelmien havaitsemattomuudella tai työntekijöiden kohtuuttomilla työpaineilla, on kyseessä aktiivinen sosiaalisen syrjäytymisen muoto. Vallalla olevat uusliberalistiset aatteet sekä kilpailukykyä korostava yhteiskunta nojaavat aktiivisen ja vastuunsa kantavan kansalaisen ihanteeseen. Erilaisia sosiaalisia ongelmia, kuten köyhyyttä, työttömyyttä, rikollisuutta tai päihdeongelmia tarkastellaan yksilölähtöisesti ja ongelmiin tartutaan yksilöllisin menetelmin kannustamalla, aktivoimalla, yksilöllisiä suunnitelmia tekemällä ja niiden toteuttamiseen velvoittamalla. Aikuisten parissa tehtävän sosiaalityönkin areenoilla korostetaan sosiaalityön aktivoivaa luonnetta. Erityisesti aktivointi korostuu työskenneltäessä työelämästä syrjäytymisvaarassa olevien alle 25-vuotiaiden työttömien ja yli 25-vuotiaiden pitkäaikaistyöttömien kanssa. Tätä aktivoitumisstrategiaa on nimitetty myös yksilöllistetyn vastuun strategiaksi (Suutari 2002, 13).

14 Jos aktivointi ja ongelmiin tarttumisen menetelmät eivät toimi, päädytään helposti syyllistämään yksittäistä kansalaista. Vika on yksilössä itsessään, joka ei kannustamisen ja aktivoinnin avullakaan pääse eroon ongelmistaan. Ongelmia ei nähdä tällöin sosiaalisina tai rakenteellisina, vaan ongelmat yksilöllistyvät. Tämä taas aiheuttaa yksilöissä häpeää ja syyllisyyttä. Asiakastyössä saatetaan myös puhua niistä kaikkein vaikeimmista tapauksista. Tämä puhe tuottaa moraalisia seurauksia herättäessään helposti henkiin jaon apua ansaitseviin ja ansaitsemattomiin kansalaisiin. Apua ansaitsevat ne yksilöt, jotka asettuvat annettuun asiakasrooliin ja sen asettamiin vaatimuksiin esimerkiksi aktivointitoimiin osallistumalla. On myös esitetty epäilyjä siitä, että sosiaalityössä itsessään on alettu enenevässä määrin syrjiä kaikkein huono-osaisimpia ja köyhimpiä kansalaisia. Rakenteellisia ja poliittisia ongelmia pyritään siis ratkaisemaan mikrotasolla, jolloin ajatellaan, että tuloksia saavutetaan kun työntekijät ovat tarpeeksi taitavia ja asiakkaat riittävän sitoutuneita. (Juhila 2008, 58-73.) 5 Sosiaalinen pääoma syrjäytymisen vastaisessa työssä Tämän hankkeen kohteena on syrjäytymisen tunnistaminen ammattikorkeakouluopiskelijoilla. Sosiaalinen pääoma voi Ruuskasen (2000) mukaan tarjota välineen syrjäytymisen ehkäisemiseen. Tällöin puhutaan näkökulman vaihtamisesta. Tällä tarkoitetaan sitä, että lisäämällä positiivista, kuten sosiaalinen pääoma on, voidaan vaikuttaa syrjäytymistä ehkäisevästi. Tämän hankkeen tutkimusosuudessa syrjäytymistä lähestytään sosiaalisen pääoman kautta. Hankkeessa sosiaalinen pääoma on kattokäsite, jonka tiedetään pitävän sisällään monia ulottuvuuksia (Alanen & Pelkonen 2000). 5.1 Sosiaalisen pääoman juuret Sosiaalinen pääoma käsite esiintyi ensimmäisen kerran 1800-luvulla. Nykykeskusteluun se ajallisesti tuli 1970-1980-luvuilla sosiologien James Coleman ja Pierre Bourdieu toimesta. Laajempi kiinnostus sosiaalista pääomaa kohtaan syntyi kuitenkin vasta 1990- luvun puolessa välissä, jolloin Robert Putman ryhmänsä kanssa julkaisi Italian hallintouudistuksesta kirjan Putman, Leonardi & Nanetti (1993) Making Democracy Work.

15 Kirjassa keskiössä oli Italian hallintouudistus ja sen selitykset. Putmanin mukaan Italian hallintouudistuksen onnistuminen Pohjois-Italiassa ja epäonnistuminen Etelä-Italiassa olivat yhteydessä alueiden sosiaalisiin ympäristöihin. Putmanin mukaan alueiden sivilisoituneisuuden taso siis kansalaisyhteiskunnan aktiivisuus ja asukkaiden kiinnostus yhteisiin asioihin selitti alueellisten instituutioiden toimintakyvyn eroja. Sivilisoituneille alueille oli tyypillistä, että ihmiset kuuluivat kansalaisjärjestöihin. He lukevat päivälehtiä ja suuntautuvat politiikassa asiakysymyksiin henkilökysymysten sijaan. Tyypillistä oli myös ihmisten luottamus toisiinsa ja siihen, että lakia yleensä noudatetaan. Sosiaalisen pääoman käsite juontaa juurensa myös taloustieteisiin ja siten voidaan myös kysyä mitä uutta se tuo esim. yhteisöllisyys käsitteeseen tai sosiaalitieteisiin (Väärälä 1998). 5.2 Sosiaalinen pääoma- käsitteen ala Sosiaalinen pääoma on merkityksenä positiivinen ja käsite on aineetonta pääomaa, joka vertaantuu käsitteisiin inhimillinen, kulttuurinen ja intellektuaalinen. Kuitenkin pääomakäsite on ongelmallinen, sen merkitys liittyy taloudellinen pääoma- käsitteeseen ja sen määritteleminen on haastavaa käsitteen moninaisuudesta johtuen. Ilmonen (2000) ehdottaakin, että käsitteen sosiaalinen pääoma merkitystä tarkasteltaisiin sosiaaliset resurssit käsitteen näkökulmasta. Hyypän (2005) mukaan sosiaalinen pääoma tarkoittaa yhteiskunnan sosiaalisiin rakenteisiin juurtuneita normeja ja sosiaalisia suhteita, jotka antavat ihmisille mahdollisuuden koordinoida toimintaansa haluttujen tavoitteiden saavuttamiseksi. Bourdieu liittää sosiaalisen pääoman yksilön voimavaraksi kun taas Putman yhteisön voimavaraksi (Voipio 2000). Colemanin (1988) mukaan sosiaalinen pääoman tarkoittaa sosiaalisten suhteiden tiiviyttä ja kykyä ylläpitää luottamusta ja tiedonkulkua. Yhteisöllisyys on yhteydessä sosiaaliseen pääomaan, jolloin sosiaalinen pääoma Putmanin (2000) ja Oksasen ym. (2008) mukaan lisää yhteisön jäsenten terveyttä ja hyvinvointia. Sosiaalisen pääoman mekanismit ovat luottamus muihin ihmisiin ja instituutioihin (Putman 1993). Luottamus on oppimisen kannalta avaintekijä. Kommunikaatio, johon kuuluu informaation kulku ja ymmärtäminen sekä jaetut kognitiiviset kyvyt. Korhosen (2005) mukaan oppimisessa ja tiedon välityksessä tiedon autenttisuus on myös sosiaalisen pääoman tunnusmerkki. Ne helpottavat henkilöiden välistä kanssakäymistä, tehostavat yhteisön ja yksilöiden tavoitteiden toteutumista ja

16 taloudellista toimintaa. Poikelan (2005) mukaan luovuus on sosiaalisen pääoman syntymisen edellytys. Kontrolli ja kilpailu sitovat luovuuden. (Poikela 2005). Sosiaalinen pääoma on merkki modernista, tasavertaisesta ja ihmisten omaäänisyyteen perustuvasta yhteisöllisestä elämisestä. (Hyyppä 2005.) 5.3 Sosiaalinen pääoma- käsitteen ulottuvuudet Sosiaalisen pääoman käsitteessä ja siihen liittyvässä tutkimuksessa on keskisetä, että sillä ajatellaan olevan jokin tuotos (Iisakka & Alkanen 2006). Tässä hankkeessa tuotos voisi olla syrjäytymisen ehkäiseminen ammattikorkeakouluopinnossa ja opiskelukyvyn edistäminen. Käsitteellä tarkoitetaan sosiaalisen rakenteen aineettomia ominaisuuksia. Toisaalta sosiaalista pääomaa voidaan tarkastella ensimmäiseksi rakenteellisena ominaisuutena. Sosiaalinen pääoma on rakenteellinen, mutta se voi tarjota ratkaisuja kollektiivisiin ongelmiin mikäli rakenteet jostain syystä romahtavat (Ilmonen 2000, Putman 2000). Rakenteellinen ulottuvuus koostuu erilaisista verkostoista, yhteyksistä ja rakenteista, jotka luovat puitteet ihmisten väliselle vuorovaikutukselle (Ruuskanen 2002). Ellosen ja Korkiamäen (2006) mukaan nuorten kohdalla yksi sosiaalisen pääoman rakenteellinen tekijä on vanhempien koulutus. Toiseksi kognitiivinen ulottuvuus tarkoittaa organisaation sisäisen, yhteisen kielen, yhteiset koodit ja tulkinnat sekä yhteisen organisaatiokulttuurin. Kolmanneksi ovat henkilösuhdeulottuvuudet, joka pitää sisällään luottamuksen, yhteisön normit, velvoitteet, sopimukset, siis kaiken identifioitumisen kyseiseen yhteisöön. (Hahapiet & Ghosan 1998, Tsai & Ghosan 1998, Kajanoja & Simpura 2000, Ilmonen 2000). Luottamusta voidaan pitää sosiaalisen pääoman lähteenä tai tuotoksena. Ellonen ja Korkiamäki (2006) käyttävät käsitettä asenteellinen piirre, jolla he tarkoittavat samoja teemoja kuin henkilösuhdeulottuvuudet. Asenteellinen piirre on myös turvallisuuden tunnetta, sosiaalista tukea, kodin ja koulun ilmapiiriä, arvoja, asenteita ja arvostuksia. Hjerppen (1998) mukaan sosiaalinen pääoma muodostuu ihmisten välisissä institutionaalisissa suhteissa. Se on näin yhteiskunnan institutionaaliseen rakenteeseen ja sen toimivuuteen liittyvä käsite. Sana pääoma viittaa Ruuskasen (2000) mukaan toimintaan, jossa sosiaalisilla resursseilla, taidoilla ja asemalla on merkitystä. Sosiaalisen pääoman tarkastelutasot ovat mikrotaso, mesotaso, makrotaso ja metataso. Mikrotasolla tarkoitetaan yksilöiden,

17 yritysten, organisaatioiden muodostamaa ja käytettävissä olevaa suhdeverkostoa sen rakennetta, kykyä luottaa ja herättää luottamusta ja kykyä saavuttaa hyötyä sosiaalisissa tilanteissa. Mesotaso ovat lähiyhteisöt ja identiteettiryhmät, verkostot ja vastavuoroisuuden normit, paikkalainen luottamus ja rajoittunut solidaarisuus. Makrotasolla tarkoitetaan yhteiskuntaa, formaaleja ja informaaleja instituutioita, yhteiskunnan segmentoitumista ja luottamuksen yleistyneisyyttä. Makrotasolla kohteena on politiikka ja poliittiset ohjelmat kuten maatalouspolitiikka, koulutuspolitiikka ja talouspolitiikka. (Väärälä 2000). Putmanin (1993) mukaan hyvä taloudellinen tilanne korreloi myös sosiaalisen pääoman kanssa. Metatasolla tasolla tarkoitetaan kulttuurista uppoutumista, rakenteistumista kulttuureihin. Tässä hankkeessa tarkastelutasot ovat mikro- ja mesotaso. Sosiaalisen pääoman lähteitä ovat Ruuskasen (2001) mukaan yksilön valistunut rationaalisuus, yhteisön vastavuoroisuuteen perustuvat normit, horisontaaliset ja vertikaaliset verkostot sekä yhteiskunnan laki ja oikeus, konfliktien säätely ja avoin tiedonvälitys. Oppilaitoksessa sellaiset normit, jotka edellyttävät luopumista lyhyen tähtäimen omasta edusta kollektiivisen edun nimissä, estävät toisten vapaamatkustamista ja edistävät sosiaalisen pääoman muodostumista. Normien rikkomisesta tulee seurata kuitenkin aina sanktio. Normien ylläpito edellyttää kuitenkin yhteisön sisäisiä tiiviitä verkostoja. Kun yhteisön jäsenet tuntevat toisensa ja pitävät toisiinsa yhteyttä, voi yhteisö kollektiivisesti rankaista yhteisössä muodostuneita normeja vastaa rikkonutta jäsentään.(coleman 1990). Hahapiet & Ghosan (1998) mukaan sosiaalista pääomaa muodostuu yhdistelyn ja vaihdannan kautta. Jotka edellyttävät mahdollisuutta yhteydenpitoon ja näkemystä siitä, mikä uusi osaamispääoma on nimenomaan tässä yhteisössä erityisen arvokasta saavuttaa ja tavoiteltavaa. Sosiaalisen pääoman muodostamiseksi tarvitaan vielä motivaatiota osaamispääoman vaihtoon ja yhdistämiseen. Tarvitaan vielä osaamista, jota saamisen vaihdanta ja yhdistäminen edellyttävät. Tutkimusten (Hahapiet & Ghosan 1998, Putman 2000, Rajakaltio 2005, Ellonen & Korkiamäki 2006) mukaan sosiaalinen pääoma syntyy vastavuoroisessa vuorovaikutuksessa. Sosiaalinen pääoma syntyy kuitenkin toimintaympäristössä kuten perheessä tai asuinalueella (Ellonen & Korkiamäki). Avoimen dialogin lähestymistavalla ja menetelmällä yhteisöön kertyy sosiaalista pääomaa, joka

18 helpottaa yksilön ja yhteisön välistä vuorovaikutusta ja lisää yhteisön jäsenten välistä luottamusta ja yhteisön tiiviyttä. Luovuutta syntyy luottamuksen ilmapiirissä. Luottamuksen syntyminen edellyttää jaettua kulttuurista ymmärrystä ja konkreettista vuorovaikutusta ihmisten kanssa. (Ilmonen 2000): Bolino ym. (2002) mukaan sosiaalisen pääoman muodostumisen kannalta merkitystä on lojaalisuus organisaatiota, sen tehtävää ja toimijoita kohtaan, yhteisten sopimusten noudattaminen, yhteisöön kiinnittyminen, aktiivinen osallistuminen yhteisön toimintaan ja julkinen sitoutuminen organisaatioon. Suotuisa organisaatiokäyttäytyminen edistää sosiaalisen pääoman muodostumista organisaatioon ja kertyvä pääoma edistää suotuissa organisaatiokäyttäytymistä. Toisaalta taas sosiaalinen pääoma voi jäädä tietyn yhteisön ominaisuudeksi ja ei leviä tasaisesti koko yhteiskuntaan. Sosiaalinen pääoma saa Putmanin (2000) mukaan ihmiset ymmärtämään, että he ovat pohjimmiltaan riippuvaisia toisistaan. Osallistuvat ihmiset ottavat tekemisissään huomioon myös toiset. He ovat vähemmän kyynisiä ja empaattisempia toisten murheille. Kouluorganisaatiot ovat paikkoja, joissa luodaan perustaa sosiaalisen pääoman rakentamiselle. Oppiminen ja tässä hankkeessa ammattikorkeakoulussa oppiminen tuottaa sinällään sosiaalista pääomaa. (Poikela 2005.) 5.4 Sosiaalinen pääoma ja opiskelukyky Sosiaalinen pääoma liittyy siis henkiseen hyvinvointiin, joka on suhteessa opiskelukykyyn. Opiskelukyvyllä tarkoitetaan laajaa mallia, jossa osatekijöinä ovat opetus- ja ohjaustoiminta, opiskeluympäristö, opiskelutaidot ja opiskelijan terveys ja voimavarat (Kunttu & Huttuinen 2009). Jussi Rauvola ja Matti Uusitupa sanovat opiskelukykyä ja yhteisöllisyyttä, opiskelukyvyn edistämisen suositukset yliopistoille (2009) kirjassa, että ilo ja hauskuus voivat hyvin vain luottamuksen vallitessa, kun jokainen tietää velvollisuutensa ja oikeutensa. Lisäämällä sosiaalista pääomaa voidaan vaikuttaa syrjäytymistä ehkäisevästi, jolloin vaikutetaan opiskelun keskeyttämiseen, nuorisotyöttömyyteen ja mielialaongelmiin (Ellonen& Korkiamäki 2006). Sosiaalisen pääoman yhteydessä puhutaan suojaavista tekijöistä, kun syrjäytymisen yhteydessä riskitekijöistä. Suojaavat tekijät voivat olla sisäisiä tai ulkoisia. Jos suojaavia tekijöitä on paljon ja ne toimivat hyvin ja myös selviytymismahdollisuudet ovat paremmat. Sisäisiä suojaavia tekijöitä ovat fyysinen terveys ja perimä, myönteiset varhaiset ihmissuhteet, itsetunto, hyväksytyksi tulemisen tunne, ongelmanratkaisutaito, ristiriitojen käsittelytaito, vuorovaikutustaidot, mahdollisuus toteuttaa itseään sekä kyky luoda ja ylläpitää ihmissuhteita. Ulkoisia

19 suojaavia tekijöitä ovat sosiaalinen tuki, koulutusmahdollisuudet, työ tai toimeentulo, turvallinen elinympäristö, kuulluksi tuleminen ja vaikuttamismahdollisuudet. Ulkoinen suojaava tekijä on siis yhteisö, ja siihen osallistuminen. Osallistumisella yhteisön toimintaan jäsen saa jossain määrin kosketuksiin yhteisössä syntyvään osaamiseen ja käytäntöihin kytkeytyvää hiljaista tietoa. Yhteisö voi olla myös riskitekijä, mutta kun puhutaan yhteisön sosiaalisesta pääomasta, puhutaan suojaavasta tekijästä. Verkostoteorian mukaan sosiaalinen pääoma kasautuu sosiaalisen suhdeverkon optimoinnin ja verkostokeskeisen aseman hankkimisen tuloksena. Tärkeää olisikin analysoida sosiaalisia verkostoja ja niiden normeja (Ilmonen 2000). Tällöin organisaatiossa osaaminen jaetaan kaikkien käyttöön. Se on tiedon, mutta myös kokemuksen jakamista yhdessä. Sosiaalisen pääoman tuotokset Ruuskasen (2001) mukaan ovat kulutushyödyt, joilla tarkoitetaan luottamuksen ja kommunikaation tuottamaa välitöntä mielihyvää. Pääomahyödyt, jotka liittyvät yhteistoiminnan helpottumiseen, toimintojen koordinointiin, liiketoimintakustannusten alenemiseen tai sosiaaliseen tukeen. Pääomahyödyt ovat niitä, joita ammattikorkeakoulussa tuotetaan, mutta niiden ilmenemismuotoja ovat osin syvällinen ja laaja-alainen ammattiosaaminen, oman tietoperustan kehittäminen, potilaan/asiakkaan ja hänen perheensä tarpeen mukainen kohtaaminen, yhteistyöosaaminen lisääntyminen ja kustannustehokas ajattelu. Kuitenkaan Korhosen (2005) mukaan ei ole selkeästi määriteltävissä missä määrin ja millä tavalla verkostoissa on sosiaalista pääomaa. 5.5 Sosiaalinen pääoma ja mielenterveyden edistäminen Terveyden edistämisessä otetaan usein huomioon vain ihmisen fyysinen pääoma sekä osaamispääoma. Mielenterveyden edistäminen on terveyden edistämistä ja mielenterveyden edistämisen näkökulmasta sosiaalinen pääoma on tärkeä. Mielenterveyden määritelmässä on alettu yhä enemmän korostaa positiivista mielenterveyttä, jolloin mielenterveys nähdään resurssina. Positiivinen mielenterveys on elämän kivijalka, joka mahdollistaa elämänilon ja toivon. Tunnetasolla mielenterveys on hyvinvoinnin kokemista. Positiivinen mielenterveys tarkoittaa hyvinvoinnin kokemista ja tunnetta voimavaroista. Voimavaroihin kuuluvat hyvä itsetunto, sosiaaliset taidot, optimismi, itsenä hallinta ja sen tunne. Se on kykyä muodostaa, ylläpitää ja kehittää

20 vastavuoroisia ihmissuhteita ja kykyä selviytyä vastoinkäymisistä (Heiskanen 2002 Sosiaali- ja terveysministeriö 2009). Hosmanin (1997) mukaan positiivinen mielenterveys on osa funktionaalista mielenterveyden mallia jolloin mielenterveys kuvataan henkilön käytössä olevien resurssien, mielenterveyttä edistävien tekijöiden ja mielenterveyden seurausten avulla. Mielenterveyden edistämistyössä painoarvoa saa ennen kaikkea sosiaalinen pääoma (McKenzie 2005). Sosiaalisen pääoman yhteydessä puhutaan suojaavista tekijöistä, kun syrjäytymisen yhteydessä riskitekijöistä. Suojaavat tekijät voivat olla sisäisiä tai ulkoisia. Jos suojaavia tekijöitä on paljon ja ne toimivat hyvin ja myös selviytymismahdollisuudet ovat paremmat. Sisäisiä suojaavia tekijöitä ovat fyysinen terveys ja perimä, myönteiset varhaiset ihmissuhteet, itsetunto, hyväksytyksi tulemisen tunne, ongelmanratkaisutaito, ristiriitojen käsittelytaito, vuorovaikutustaidot, mahdollisuus toteuttaa itseään sekä kyky luoda ja ylläpitää ihmissuhteita. Ulkoisia suojaavia tekijöitä ovat sosiaalinen tuki, koulutusmahdollisuudet, työ tai toimeentulo, turvallinen elinympäristö, kuulluksi tuleminen ja vaikuttamismahdollisuudet. Ulkoinen suojaava tekijä on yhteisö, ja siihen osallistuminen. Osallistumisella yhteisön toimintaan, sen jäsen saa jossain määrin kosketuksen yhteisössä syntyvään osaamiseen ja käytäntöihin kytkeytyvää hiljaista tietoa. Yhteisö voi olla myös riskitekijä, mutta kun puhutaan yhteisön sosiaalisesta pääomasta, puhutaan suojaavasta tekijästä. Sosiaalinen pääoma muotoutuu lähiyhteiskunnassa, sosiaalisesta verkostosta, säännöistä sekä keskinäisestä luottamuksesta, jotka mahdollistavat yhteistoiminnan yhteisen hyvän puolesta. Tutkimus on osoittanut, että sosiaalinen pääoma on yhteydessä taloudelliseen kasvuun, vähentyneeseen rikollisuuteen, sosiaaliseen koheesioon sekä parempaan mielenterveyteen. 5.6 Sosiaalinen pääoma ammattikorkeakoulukontekstissa Sosiaalista pääomaa opiskeluyhteisössä mitataan yhteisöllisyytenä, opiskelijoiden osallistumisena, tasa-arvona ja yhdenvertaisuutena sekä fyysisenä ympäristönä. Opiskelijoiden arvostaminen, sosiaalinen tuki, kannustaminen ja vaikutusmahdollisuuksien lisääminen ja kuulluksi tuleminen ovat osa sosiaalista pääomaa. Ryhmässä on mahdollista syntyä luottamusta sen jäsenten välillä (Korhonen 2005, Rajakaltio2005). Opetuksessa tärkeää ovat vuorovaikutteiset ja osallistavat opetus-, opiskelu- ja arviointimenetelmät