Korkeakoulu- ja innovaatiotutkimuksen päivät 22.-23.4.2013 Tiistai 23.4.2013 klo 12.00-13.45 OHJELMA Markku Mattila: Perustutkimuksen asema ja sen edistäminen Suomessa Antti Hautamäki: Uushumboldtilainen yliopisto, 21. vuosisadan yliopistokonsepti Osmo Kivinen ja Juha Hedman: Productivity of research in science and technology of top ranked universities in non-english speaking countries Kaisa Oskanen: Kansainvälinen tiedepolitiikka Maria Pietilä: kansallisen korkeakoulu- ja tiedepolitiikan (KTP) sekä yliopistojen sisäisen johtamisen vaikutuksia suomalaisissa yliopistoissa toimivien tutkimusryhmien toimintaan Lauri Pulkka: SHOK-ohjelmien Tekes-rahoitus innovaatiojohtamisteoreettisten silmälasien läpi Keskustelua esitelmien aikana ja jälkeen. Vetäjät professori Markku Mattila ja tutkimusprofessori Antti Hautamäki
Luonnontieteiden ja teknillisten tieteiden tutkimuksen tuloksellisuus maailman kärkeen sijoittuvien ei-englanninkielisten maiden yliopistoissa Osmo Kivinen, professori & Juha Hedman, tutkija Research Unit for the Sociology of Education, Turun yliopisto Globaalien rankingien kärkisijat menevät tunnetusti englanninkielisten maiden yliopistojen nimiin. Epäilemättä parhaat yhdysvaltalais- ja brittiyliopistot ovatkin erinomaisia miltei millä mittarilla tahansa. Yhtä lailla kiistatonta kuitenkin on, että akateemisen maailman lingua franca englanti suosii sitä äidinkielenään puhuvia. (vrt. Jöns ja Hoyler 2013). Tätä nykyä kaikkialla maailmassa tiedepolitiikka suuntautuu entistä enemmän suorituksiin ja kilpailuun. Jopa hyvinvointivaltiot ovat ottamassa etäisyyttä aiemmasta yliopistojen yhtäläisyydestä lähtevästä egalitaarisesta korkeakoulupolitiikastaan tehden tilaa eriytymistä rohkaisevalle rahoituskilpailulle (vrt. Hazelkorn 2011, 9; Abramo, D Angelo & Di Costa 2011; Halffman & Leydesdorf 2010). Mitä erityisesti tulee luonnontieteiden ja teknillisten tieteiden kaltaisilla kovilla aloilla tehtävään laitekeskeiseen tutkimukseen, siinä tuloksellisuus nousee entistäkin tärkeämmäksi, kun kysytään, kuinka tuloksellista alan tutkimus kussakin maassa on ja mitkä laitokset tai ryhmät tuottavat parhaat tulokset ja mihin hintaan. Kansallisen evidenssi-pohjaisen politiikan perusedellytys on kyky tunnistaa eri tieteenaloilla tehtävän tutkimuksen tuloksellisuus sekä niin oman maan mittakaavassa kuin kansainvälisillä mittapuillakin. Taiwan ranking (HEEACT) ja Leiden ranking käyvät esimerkeiksi sellaisista tutkimuksen suoritustasoa kartoittavista maailmanlaajuisista rankingeista, jotka kokonaisten yliopistojen rankkauksen lisäksi tarjoavat runsaasti tutkimusta koskevaa bibliometristä aineistoa. Siinä missä Leiden operoi yliopistotasolla, Taiwan ranking menee tieteenaloihin syvemmälle. Taiwanin (HEEACT) järjestelmä tarjoaa tätä nykyä parhaat välineet tunnistaa maailman kärkitutkimus tieteenaloittain (fields), tutkimusaloittain (sub-fields) ja jopa tutkimussuunnittain (subject categories) nojaten (riittävän) suureen julkaisu- ja viittausvolyymiin Web of Sciencen (WoS) indeksoimissa tieteellisissä aikakauslehdissä. Vuodesta 2008 alkaen Taiwan ranking on arvioinut 300 kärkeen sijoittuvat yliopistot kuudella tieteenalalla: luonnontieteet, teknilliset tieteet, kliininen lääketiede, biotieteet, maa- ja metsätieteet sekä yhteiskuntatieteet. Viisivuotisjaksolla 2008-2012 kuuden englanninkielisen maan (Yhdysvallat, Iso Britannia, Kanada, Australia, Irlanti ja Uusi Seelanti) yliopistot vievät valtaosan 300 kärjen sijoituksista; yhteiskuntatieteissä niiden osuus on 74 %, maa- ja metsätieteissä 58 %, biotieteissä 56 % sekä kliinisessä lääketieteessä 52 %. Sen sijaan luonnontieteissä ja teknillisissä tieteissä englanninkieliset maat jäävät eienglanninkielisiä maita vähemmille kärkisijoituksille; 46 % luonnontieteissä ja 42 % teknillisissä tieteissä. (vrt. Gantman 2012). Tässä keskitytään tarkastelemaan luonnontieteiden ja teknillisten tieteiden tutkimuksen tasoa ja tuloksellisuutta sellaisissa ei-englanninkielisissä maissa, joiden yliopistot ovat näillä aloilla saaneet noteerauksia maailman kärkeen.
Paperissa analysoidaan tutkimuksen tuloksellisuutta hyödyntäen relationaaliseen metodologiaan nojaavaa tulos-panos analyysiä (ks. Kivinen ja Hedman 2004, 2008; Kivinen, Hedman ja Peltoniemi 2008, 2011; Kivinen, Hedman ja Kaipainen 2013). Perusjoukkona ovat kaikki ne 39 maan yliopistot, jotka ovat noteeratut Taiwan rankingin SCI ja TEC 300 kärjessä vuosina 2008, 2009, 2010, 2011 ja 2012. Kun yliopistojen saamat noteeraukset suhteutetaan maiden väkilukuun, havaitaan 12 eienglanninkielisen maan (Ruotsi, Israel, Hong Kong, Sveitsi, Tanska, Alankomaat, Belgia, Suomi, Singapore, Itävalta, Norja ja Saksa) yliopistojen menestyvän jopa Yhdysvaltoja paremmin. Näistä 12 ei-englanninkielisestä maasta on otettu analysoitavaksi kaikki ne 99 yliopistoa, joiden luonnontieteen ja tekniikan tutkimus on noteerattu maailman 300 kärkeen. Käytetyt tulosmittarit ovat perustutkimukselle ominaiset Web of Science artikkelit sekä korkean impaktin lehdissä julkaistut artikkelit. Panosmittareita ovat inhimilliset resurssit tutkimustyövuosiksi operationalisoituna (ks. Kivinen, Hedman & Kaipainen 2013). Lopuksi kukin yliopisto saa luonnontieteiden ja teknillisten tieteiden tutkimuksestaan oman tuloksellisuusreittauksensa (A 0, A, A +, A ++ ). Itse paperissa esitetään yksityiskohtaiset analyysitulokset. Sivistysyliopiston perinne ja uushumboldtilainen yliopisto Antti Hautamäki Yliopisto voidaan määritellä instituutioksi, joka harjoittaa tieteellistä tutkimusta ja antaa siihen perustuvaa korkeinta opetusta. Platonin akatemia oli ensimmäinen yliopisto länsimaissa. Esikuvan länsimaisille yliopistoille antoi Pariisiin vuonna 1150 perustettu yliopisto, jossa oli neljä tiedekuntaa: teologinen, oikeustieteellinen, lääketieteellinen ja filosofinen. Vuonna 1810 Berliiniin perustettu Humboldt-yliopisto on antanut mallin ns. sivistysyliopistolle, jonka ihanteen mukaan tiede antaa perustan sivistykselle (Bildung durch Wissenschaft). Humboldtilainen yliopisto periaatteet ovat: 1. Akateeminen kasvatus 2. Tieteiden ykseyden periaate 3. Tutkimuksen ja opetuksen ykseys 4. Tutkimuksen ja opetuksen vapaus Uusi yliopistolaki on sopusoinnussa sivistysyliopisto-konseptin kanssa. Ongelmia sen sijaan on tullut innovaatiopolitiikan sunnasta tulevasta ajattelusta ja rahoitusinstrumenteista (Tekes, Shokit ym.). Näissä mennään kohti markkinalogiikkaa ja korostetaan lyhytjänteistä soveltavaa tutkimusta. Silti yliopistojen on lainkin mukaan oltava vuorovaikutuksessa yhteiskunnan kanssa ja edistettävä tutkimustukostensa hyödyntämistä. Perinteisen humboldtilaisen sivistysyliopiston ongelmana oli eristäytyminen yhteiskunnasta ja tieteen harjoittaminen sen itsensä takia. Siksi olemme esittäneet uuden uus-humboldtilaisen yliopistokäsitteen kuvaamaan yhteiskunnallisesti aktiivista tutkimusyliopistoa:
Uushumboldtilaisen yliopiston perusperiaatteena on tutkimuksen, opetuksen ja haastavien ongelmien ratkaisemisen ykseys. Tämä on yliopiston kolmoistehtävä. Keskeisenä elementtinä uushumboldtilaisessa yliopistossa on työskentely haastavien ongelmien parissa. Tiede- ja innovaatiopolitiikassa on nousemassa esiin yritysten ja alueiden kyky tarttua ihmiskunnan haastaviin ongelmiin (Puhutaan sinnikkäistä, viheliäisistä tai häijyistä ongelmista (wicked problems) ja ratkaisemisen arvoisista ongelmista (problems worth to solve). Häijyt ongelmat ovat laajoja taloudellisia, poliittisia ja ympäristöllisiä haasteita, joiden ratkaisemiselle on globaali tarve. Haastavien ongelmien ratkaisemisen kautta yliopistot vaikuttavat yhteiskuntaan laajemmalla rintamalla kuin jos ne valjastettaisiin markkinalogiikan mukaisesti talouden palvelukseen. Haastavista ongelmista on tehtävä yliopistojen tutkimusta ja opetusta jäsentävä uusi periaate, joka perustuu tieteenlogiikkaan ja jossa korostuu monitieteisyys, avoimuus ja vuorovaikutus monenlaisten sidosryhmien kanssa. Hautamäki Antti & Pirjo Ståhle (2012): Ristiriitainen tiedepolitiikkamme, Suuntana innovaatiot vai sivistys? Gaudeamus. Kansainvälinen tiedepolitiikka Kaisa Oksanen, tutkimuskoordinaattori, Agora Center, Jyväskylän yliopisto Tässä esityksessä tarkastellaan kansainvälistä tiedepolitiikkaa. Kohteena ovat erityisesti Euroopan maiden yliopistot ja niiden kehitys. Yhtenä yleisenä mutta usein haasteellisena tiedepoliittisena toimena pohditaan tieteen kansainvälisyyden ja kansainvälisten huippujen kehitystä. Esitys on myös katsaus viime vuosina julkaistuihin eri maiden tiedepoliittisiin vertailuihin ja selvityksiin. Näistä vertailuista ja selvityksistä nousee esiin se, kuinka samansuuntaisia tiedepoliittiset toimet ovat eri maissa. Toimenpiteiden kirjo on laaja mutta resursseja suunnataan etenkin kansalliseen huippuyliopistopolitiikkaan. Keskeisiä toimenpiteitä ovat olleet muun muassa yliopistojen ja tutkimuslaitosten rakenteellinen uudistaminen, yhdistäminen ja siitä seuraava yksikköjen koon kasvattaminen, yliopistojen taloudellisen ja hallinnollisen autonomian kasvattaminen sekä kilpaillun rahoituksen määrän ja suhteellisen osuuden kasvattaminen. Kansainvälinen yhteistyö lisääntyy jatkuvasti erilaisten tutkimusohjelmien kautta, ja Euroopassa muun muassa Bolognan prosessin raamittamat yliopistostrategiat kertovat lähes poikkeuksetta samoista tavoitteista, laadusta ja liikkuvuudesta. Suomalaisen tieteen kehitys on ollut samansuuntaista kuin muissakin maissa, mutta 2000-luvulla Suomen tieteen taso ei ole kuitenkaan kehittynyt odotetulla tavalla (ks. Suomen tieteen tila -raportit). Suomesta ei ole ollut tiedemaailman edelläkävijäksi ja tieteen alhainen kansainvälistymisaste on usein maamme selkein heikkous. Suomen on tunnetusti myös vaikea kilpailla parhaista tutkijoista. Vaikka kansainvälisyys voi ollakin tiedeyhteisöille itsestäänselvyys, yhteistyö jää usein pinnalliseksi. Yliopistot
haluavat kuitenkin panostaa maailmanluokan tieteeseen ja etsiä yhdessä ratkaisuja globaaleihin ongelmiin, ja parhaassa tilanteessa maassamme olisi satoja hyviä tutkimusryhmiä ja yksiköitä, joilla olisi kaikilla kykyä ja tahtoa kommunikoida kansainvälisesti. Uskon, että ihmisten täytyy sopeutua toimintaympäristöönsä, vaikkei se tunnu hyvältä tutkimusryhmien vetäjien käsityksiä tutkimuksen strategisesta ohjauksesta Maria Pietilä, Helsingin yliopisto Paperini käsittelee kansallisen korkeakoulu- ja tiedepolitiikan (KTP) sekä yliopistojen sisäisen johtamisen vaikutuksia suomalaisissa yliopistoissa toimivien tutkimusryhmien toimintaan. Vallitseva kansainvälinen tiedepoliittinen diskurssi heijastelee mallia, jonka mukaan tiede ja tutkimus ovat tärkeitä ennen kaikkea kansallisen kehityksen vuoksi: tiedettä ja tutkimusta pidetään tärkeinä taloudellisen kasvun ja sen myötä kansallisen kehityksen turvaajina (Drori ym. 2003). Osaamisperustaisessa yhteiskunnassa akateemisen tutkimuksen rooli on pääosin instrumentaalinen: sen halutaan tuottavan valtioille materiaalista hyvinvointia ja kilpailukykyä. Tämä heijastuu akateemisen tutkimuksen rahoitusmuodoissa, joista monet korostavat yhteiskunnallisesti ja taloudellisesti relevanttia tutkimusta (Slaughter & Leslie 1997; Nowotny ym. 2001; Ziman 1994). Monissa maissa suora valtiolta yliopistoille myönnettävä rahoitus, budjettirahoitus, on vähentynyt, kun taas ulkopuolisen tutkimusrahoituksen osuus on kasvanut. Myös julkinen tutkimusrahoitus on nykyään usein sidottu spesifeihin teknologia- tai tutkimusohjelmiin (Ziman 1994; Clark 1995; Nieminen 2005). Toteutuneita muutoksia kuvaavat mode 2 -tutkimuksen käsite, joka korostaa tiedon tuotannossa tapahtuneita muutoksia (Gibbons ym. 1994), ja triple helix -käsite, joka puolestaan korostaa yliopistojen, yhteiskunnan ja elinkeinoelämän välisiä linkkejä. Tiedontuotantoon liittyvillä siirtymäteeseillä on havaittu olevan joitain yhtymäkohtia eri maiden kansallisiin KTP:ihin, mutta niitä on myös kritisoitu. Samalla kun julkista tutkimusrahoitusta on leikattu ja globaali taloudellinen kilpailu on koventunut, kansalliset hallitukset ovat omaksuneet selkeitä tiedepoliittisia prioriteetteja (Martin 2003; Scott 2006; Barrow 1996). KTP voi kannustaa tutkijoita kohdistamaan ponnistelunsa tiettyihin teemoihin kohdistamalla rahoitusta valikoiden ja suosimalla tutkimusaloja, joiden nähdään olevan taloudellisen kasvun tai hyödyllisten sovelluskohteiden kannalta strategisesti tärkeitä (Elzinga 1997; Connell 2004). Tutkijoiden, kuten Marginsonin ja Considinen (2000) sekä Koganin ja Hanneyn (2000), mukaan yksilöihin perustuva johtaminen on vahvistunut yliopistoissa kollegiaalisen päätöksenteon kustannuksella. Suomessa yksilöjohtaminen on vahvistunut uuden yliopistolain myötä. Suomessa tutkimuksen profilointi, ml. tutkimuksen painoalojen määrittely, on eräs esimerkki tutkimuksen ohjaamisesta yliopistotasolla.
Vaikka tutkimusryhmät toimivat hyvin itsenäisesti, niiden tulee ottaa toiminnassaan huomioon edellä mainitut toimintaympäristössään tapahtuneet ulkoiset muutokset, koska tutkimusryhmät ovat riippuvaisia ulkoisista resursseista, vähimmillään oman laitoksensa tai kantayliopistonsa tuesta. Ylhäältä päin johdetut uudistukset eivät kuitenkaan välttämättä kanavoidu suoraan tutkimusryhmätason toimintaan. Onkin tärkeää tutkia, millä tavoin tutkimusryhmät sopeutuvat muutoksiin. Aineistoni koostuu kahdeksasta haastattelusta, jotka ovat osa laajempaa tutkimusaineistoa. Tutkimusryhmistä puolet edustaa ns. kovia tieteitä ja puolet ns. pehmeitä tieteitä, koska eri tieteenalat eroavat toisistaan mm. tutkimusteemojen kaupallisen relevanssin, rahoitussuhteiden ja tutkimusyhteistyömuotojen puolesta (Lyytinen ym. 2010). Aineiston analyysissä kiinnitän huomiota mm. vetäjien näkemyksiin siitä, miten tutkimusryhmässä tehtävä tutkimus ohjautuu, sekä siitä, mikä on tutkimuksen profiloinnin ja akateemisen vapauden välinen suhde. Teoreettisena viitekehyksenä sovellan resurssiriippuvuuden näkökulmaa (Pfeffer & Salancik 2003). Näkökulman mukaan organisaatiot toimivat riippuvuussuhteessa muihin organisaatioihin ja ryhmiin nähden, mikä vaikuttaa organisaatioiden käyttäytymiseen. Resursseista kiinnitän huomiota etenkin yliopistojen budjettirahoitukseen ja ulkopuoliseen tutkimusrahoitukseen. SHOK-ohjelmien Tekes-rahoitus innovaatiojohtamisteoreettisten silmälasien läpi Lauri Pulkka, Aalto-yliopisto SHOK-järjestelmän arviointiraportti ja valtioneuvoston tulevaisuusselonteon kilpailutusjupakka ovat tehneet tutkimusrahoituksesta kuuman perunan. Julkisen keskustelun voi tiivistää yhteen lauseeseen: tutkimusrahalle ei koeta saavan vastinetta. Tämä puheenvuoro pureutuu arviointiraportissa esitettyyn, julkisessa keskustelussa toistettuun kritiikkiin SHOK-järjestelmän tehottomuudesta ja tuloksettomuudesta. Tarkastelun keskiössä on Tekesin myöntämän rahoituksen yritystutkimusta ohjaava vaikutus, mikä jää raportissa vähemmälle huomiolle. Aihe on merkityksellinen, koska Tekes-tuen ohjaava vaikutus saattaa olla osasyy shokien koettuun tehottomuuteen ainakin kahdesta toisiinsa liittyvästä syystä. Ensinnäkin Tekes-rahoitus yritykselle SHOK-ohjelmassa vaatii yrityksen ylimmän johdon sitoutumista kehityshankkeeseen. Innovaatiojohtamisen tutkimuksessa yrityksen ylimmän johdon sekaantuminen yksittäisiin kehitysprojekteihin liian aikaisessa vaiheessa nähdään ongelmallisena, koska erityisesti radikaalien innovaatioiden taustalla olevat kehitysaihiot vaativat paljon aikaa kypsyäkseen, eikä niiden tuloksista ole varmuutta. Siksi yritysjohdon on helpompi sitoutua projekteihin, joiden tulokset tiedetään ennalta ja jotka eivät uhkaa nykyistä liiketoimintamallia. Radikaalien innovaatioiden tuottaminen on kuitenkin yksi shokien julkilausutuista tavoitteista. Toiseksi, edelliseen liittyen, Tekes vaatii melko kattavan listan kehitysprojektin odotetuista tuloksista. Mikäli tulokset tiedettäisiin ennakolta, ja näköpiirissä olisi uusia tuotteita ja palveluita, voisi ajatella yrityksen rahoittavan kehitystyön itse tai yksityisen rahoituksen turvin. Innovaatioteoriassa julkisen rahoituksen on ajateltu palvelevan
erityisesti nuoria yrityksiä, jotka eivät saa muuta rahoitusta, sekä vakiintuneita yrityksiä silloin, kun innovaatiolla on huomattavia positiivisia ulkoisvaikutuksia. Jälkimmäisiä voivat olla esimerkiksi kestävyysinnovaatiot. Kun vakiintuneiden yritysten perustuotekehitystä rahoitetaan julkisella tuella, oikeasti tukea tarvitseva korkean riskin sisältävä pitkäjänteinen tutkimustyö jää tekemättä, tai se jää pelkästään tutkimuslaitosten harteille. Vaikka kriittisen tiedepoliittisen keskustelun leviäminen päivälehtien sivuille on toivottavaa, tutkimukseen käytettävistä summista puhuminen ainoastaan kiertää todellista ongelmaa, joka liittyy akateemisen ja yritystutkimuksen väliseen rajanvetoon innovaatiotaloudessa. Julkisen rahoituksen vaikutus yritysten tuottaman tutkimuksen tavoitteisiin ja kunnianhimoon on yksi ratkaisua kaipaava osaongelma. Puheenvuoron lopussa pohditaan kahta kevyttä, innovaatiotutkimuksesta kumpuavaa ratkaisuehdotusta ja niiden vaikutuksia.