Kapitalismin vaihtoehto: rakkaus ja hippielämä? Author : eskoseppanen 1 / 9
Kiitän Anton Montia mielenkiintoisesta kritiikistä kirjastani Suomen rikkaat. Hänen kirjoituksensa perustuu siihen ajatukseen, että olen kirjoittanut tämän kirjan koko vanhavasemmiston nimissä ilman että olen ymmärtänyt luokkataistelun modernia luonnetta. Kirjani ei kuitenkaan ole vasemmistolainen vallankumousmanifesti vaan deskriptiivinen kuvaus yhtäältä Suomen suurituloisimmista kansalaisista ja toisaalta suurimpien omaisuuksien omistajista. Tarkoitukseni on ollut antaa kasvot suomalaiselle kapitalismille. Kun vastakkain ovat omistavan ja omistamattoman kansanosan edut, olen omistamattomien puolella ja moraalisesti närkästynyt tavaroiden ja tajunnan tuotantovälineiden sekä finanssituotteiden omistajien veronkierrosta, tavasta omia ahneesti muiden työstä syntyneet omistuksen hedelmät sekä nauttia niistä hedonistisemmin kuin heidän esi-isänsä tekivät. Suomalaisen suuromistajien personoiminen on omistuksen mystifiointiin perustuvan hallinnan paljastamista: omistajilla on kasvot. Se ei mielestäni vie huomiota pois kapitalismista tuotantomuotona ja yhteiskuntajärjestelmänä, vaan se kertoo, että kapitalistit ovat todellisia ihmisiä eivätkä mikään vasemmiston käsitteellistämä virtuaalinen vihollisjoukko vanhan vallan kulakkeja ja teollisuuden oligarkkeja. Kun Monti vähättelee 1960-lukua tabujen murentamisen vuosikymmenenä ja luettelee joukon hänen mielestään sen ajan todellisia tabuja, ne eivät minun mielestäni mahdu siihen kollektiiviseen tajuntaan, joka minulla on 1960-luvun suomalaisen yhteiskunnan vaikenemisesta lähihistorian tapahtumista. Yhteiskunnallisessa keskustelussa, kouluopetuksesta puhumattakaan, ei siihen aikaan puhuttu Suomen sisällissodan jälkeisistä keskitysleireistä (tai Itä-Karjalan keskitysleireistä Suomen aloittaman hyökkäyssodan eli jatkosodan vankileirien aikaan), ei 1930-luvun fasistisesta liikehdinnästä (joka oli Virossa 1930-luvun 2 / 9
yhteiskuntajärjestelmä), ei Suomen liittoutumisesta Hitlerin natsien kanssa ja osallistumisesta operaatio Barbarossaan Saksan tärkeänä liittolaisena, ei vasemmiston toiminnan kieltämisestä, ei poliittista vangeista tai toisinajattelijoiden teloituksista, ei talouden keskittymisestä suuriin yksityisomisteisiin tuotantolaitoksiin, joiden omistustiedot olivat salaisia, eikä investointeja ohjailevasta pankkivallasta. En suostu kutsumaan näihin tabuihin kohdistuvaa kritiikkiä taistolaiseksi ; eihän silloin edes ollut mitään ns. taistolaisuutta. Kun näitä tabuja murrettiin 1960-luvulla, vasemmisto teki tilaa uusien tabujen nostamiselle keskusteluun. Ensin oli kuitenkin tuhottava nämä tabut alta pois uuden tulla. En ymmärrä, mitä on Montin edistyksellisyys, jos edellä esitetty tabujen murtaminen ei ole edes säädyllisellä tavalla edistyksellistä. Mitä on edistys, Anton Monti? Kommentoin muutamia Montin pahantahtoisia väärintulkintoja. Kun puhun pienistä ihmisistä, en tarkoita pienikokoisia ihmisiä (Hitler, Stalin) vaan suomalaisia taviksia, jotka ovat enemmän työnantajien kuin poliittisen vallan alamaisia. Haastan porvariluokan arvomaailman, kun puhun isänmaasta. Sen puolesta elää ja kuolla, on pyhäpuheissa niiden porvareiden halu korkehin, jotka arkena rahtaavat rahojaan veroparatiiseihin. Jos suomalaisessa kielenkäytössä isänmaa (synnyinmaan, kotimaa) on muilla kielillä vasemmistolle vieras käsite, vasemmistolaiset poliitikot syyllistyvät kansainvälisillä foorumeilla, joissa olen ollut pitkään suomalaisten edustajana, samaan luokkapetokseen ajamalla kukin oman valtionsa kansallista etua. Meillä se on isänmaan etu, enkä halua antaa sitä erittäin tunnepohjaista sanaa yksinomaan porvariston käyttöön. Kun puhun myönteisessä mielessä vanhan ajan patruunoista tai kun uskonnottomana henkilönä vetoan Jeesuksen tai Paavalin sanoihin, teen sen kiusaksi porvaristolle: ahneus ei ole ollut kaikkien aikojen kansalaishyve. Omatoimisten, ahkerien ja rehellisten yrittäjien puolella olen tosissani, ja olen pahoillani, kun pienetkin yrittäjät ovat Montille riistäjiä tai eivät ainakaan mahdu hänen multitudeensa. Kuulostaa kauniilta, mutta herää kysymys, onko multitude sittenkin vain uuden yhteiskunnallisen eliitin astinlauta valtaan yleisen epäjärjestyksen hinnalla? Kirjassa en puolusta korporatismia, tuota valtion sekä työnantajien ja työntekijöiden pyhää kolmiyhteyttä, joka on ei-demokratiaa ja joka ilmentää itseään kollektiivisten työeläkerahastojen hallinnoinnissa. Tämän päivän suomalaista kapitalismia tarkastelen sen historiallisessa talouspoliittisessa kontekstissa. Siihen liittyy valtion (vanhan, hyvän) omistuksen eli kansallisvarallisuuden privatisoiminen ammattitaidottomasti ja alihintaan. Kansankapitalismia en tarjoa vasemmiston ideologiaksi vaan kansalaisten systeemiin integroimisen välineeksi porvaristolle, jolla ei ole esittää vaihtoehtoa sille reaalikapitalismille, jonka juridis-poliittinen olemassaolon muoto Euroopassa on EU. Kun Monti puhuu olemassa olevasta todellisuudesta, hän pakenee teorian yleiskäsitteiden suojaan vailla niiden napanuoraa todellisuuteen. Minä puolestani kirjoitan konkreettisesta tiedosta, jota käytän sen johtopäätöksen vahvistamiseen, että rikkaat ovat viimeisimmän 30 vuoden aikana rikastuneet valtiovallan verouudistusten myötävaikutuksella ja pääomamarkkinoiden liberalisoinnin seurauksena maahan tuodulla ja Suomen velkaannuttaneella lainarahalla niin että he ovat raharikkaampia kuin koskaan ennen. 3 / 9
Työtä, työtä, työtä tehdään Puhun nyt suoraan Michael Hardtin ja Antonio Negrin teoretisoinnista ja ohitan tässä vaiheessa heidän ilmeisen opetuslapsensa Anton Montin. Minä ymmärrän Montin viehtymyksen Hardt & Negrin esille nostaman immateriaalisen työn ylistykseen. Minäkin olen lukenut tarkasti heidän kirjatrilogiansa ja olen ollut imponoitu heidän filosofian alaan kuuluvista ajatelmistaan. Niihin liittyy kuitenkin kaksi suurta ongelmaa. Toinen on se, että todellisuutta kuvaavien filosofisten teesien tärkein mittari on viime kädessä todellisuus, ja sen osalta Hardt ja Negri immateriaalisen työn arvostuksineen elävät virtuaalimaailmassa. Toinen on se, että huolimatta loisteliaasta filosofisesta analyysistä heillä ei ole tarjolla vaihtoehtoa kapitalismille. Hardtin ja Negrin vaihtoehto kapitalismille on rakkaus. Se vaihtoehto on hippiperua 1960-luvulta. Tyypillistä näille herroille on, että heidän vaihtoehtonsa on abstrakti käsite, joka ei ole filosofinen kategoria ja jolla ei ole yhteyttä yhteiskunnalliseen käytäntöön: työelämään, valtasuhteisiin, pääomatulojen verotukseen, työeläkerahastoihin, korporatismiin, klientilismiin, perintöihin, sisäiseen devalvaatioon ja muuhun EU:n pakkovaltaan tai ylipäätään mihinkään yhteiskunnallisiin rakenteisiin. Sen vaihtoehdon varaan ei voi rakentaa yhteiskunnallisia mekanismeja. Taloudellisen kasvun pyseen oloissa siteeraan Lauri Viidan Moreenia. Kuka aiheutti pula-ajan? Ketkä olivat pulasyylliset? Ei ainoatakaan tavallista tai erikoista tuomioistuinta pantu tutkimaan ja tuomitsemaan näin valtavaa rikosta. Mikä oli tuo pula-aika? Eikö silloin ollut maassa ravintoa ja lämpöä? Eikö ihmisillä ollut lepäämismahdollisuutta? Olivatko he seuran puutteessa? Sukupuoliviettikö jäi tyydyttämättä? Viita vastaa 1930-lukua kuvaaviin kysymyksiinsä niin, että kaikkea oli. Vain työtä puuttui. Ja taas puuttuu työtä jopa niin, että vihreätkään eivät uskalla politiikassa puolustaa tätä heidän tavoittelemaansa kasvun loppumisen tuottamaa onnen tilaa. Mikseivät montilaiset (?) vihreät, jotka ovat aikojen alussa kritisoineet taloudellista kasvua, ole nyt onnellisia: onhan Suomen kansantuotteen kasvu ensin romahtanut ja sitten pysähtynyt? Elämme liikatuotantopulan aikaa, jossa pian on syöty luonnon myötäjäiset ihmiskunnalle. Opportunistisilla hallitusvihreillä taloudellisen kasvun vihreä vaihtoehto on ollut sama kuin muillakin: kasvun käynnistäminen. On epäselvää, millaisessa organisaatiossa ja kenen organisoimana tuotetaan tavarat vihreiden tehdasvapaassa Suomessa. Tuotetaanko tarvitsemamme tavarat Kiinassa, Intiassa vai Afrikassa? Biotuotanto Hardt & Negrin käsitteistöön kuuluvassa biotuotannossa ei ole niukkuutta raaka-aineesta, joka ei käytössä kulu tai vähene, sillä sitä on koko se yhteisen sosiaalisen pääoman varanto, joka perustuu ikiaikaiseen ihmisten väliseen kanssakäymiseen. Se on itsensä elämän uusintamista ja uustuotantoa, sitä, että aineettoman tuotannon subjekteja ja objekteja ovat ihmiset itse. Pään ja sydämen työ on samaan aikaan sekä reaaliaikaista sosiaalista olemista että uuden 4 / 9
sosiaalisen tulemista. Biotuotannossa jatkojalostettavaksi on tarjolla yhteisen sosiaalisen pääoman koko varanto: kieli, mieli, tieto, tunne, elämykset, mieli- ja muistikuvat, tavat sekä sosiaaliset suhteet, käytännöt ja käyttäytymiskoodit. Biopolitiikan yhteiseen kuuluvat myös luonnon varannot (maapohja, vesi, ilma ja luonnon aineelliset antimet), jotka ovat olleet alun alkaen tarjolla koko ihmiskunnan käyttöön mutta jotka kapitalistit ovat vähitellen ja lohkon kerrallaan ottaneet viekkaudella ja vääryydellä yksityisomistukseen. Marxin filosofinen mutta modernin talouden kanssa huonosti yhteensopiva arvon mitta on ihmistyö: tavaran valmistukseen käytettävä yhteiskunnallisesti välttämätön työaika. Työarvoteorian perusteet natisevat liitoksissaan, jos työn kategoria laajennetaan tavaroiden tuotannon ulkopuolelle palveluihin ja ihmistyöhön tavalla, jota Hardt&Negri kuvaavat biotuotannon käsitteellä. Oletetaanpa, että maailmantaloudessa syntyisi sellainen sosiaalinen episentrumi, että se aiheuttaisi yhteiskunnan organisoitumisen ja tuotannon tavassa maanjäristykseen verrattavan siirtymän aineellisesta tuotannosta aineettomaan. Jos Marx eläisi, hän kävisi välittömään vastahyökkäykseen biopoliitttisen tuotannon arvoteoriaa tai pikemminkin sen puutetta vastaan - teemanaan se, ettei sellaista voi arvottaa (aika- ja/tai rahamitalla), joka on subjektiivista ja sillä tavalla yhteismitatonta. Muistutan, miten Marx sanoi, että hän ei ole marxilainen, jos siihen ei kuulu taistelu reformien puolesta. Se liittyi hänen vävynsä Paul Lafarguen työväenpuolueen (PO) päätökseen, jolla puolue hylkäsi sosiaaliset reformit ja vaati vain vallankumousta työväenluokan vapauttamiseksi kapitalistisen tuotantotavan kahleista. Anton Montin kirjaani kohdistamassa kritiikissä on aineksia Lafarguen poliittisesta äärilinjasta. Ylikansallista hippielämää Yhteiskunta on organisoitu(nut) riippuvaiseksi pääoman kurista niin, että teollinen tuotantotapa määrää edelleen kaupunkien tilankäytön, arkielämän elämisen ja ajankäytön rytmin sekä sosiaaliset rakenteet ja kansalaisyhteiskunnan toimintatilan. Kun tuotantorakenteen muutos tehdastyöstä biotuotantoon on vaatinut ja vaatii kapitalismissa lisää työelämän joustavuutta, pääoma on luonut tätä tarvetta tyydyttämään uudenlaisen proletariaatin: tilapäistyöntekijät. Hardt & Negri ottavat tilapäis-, pätkä- ja repputyöntekijöiden aseman annettuna. He vaativat valtioita poistamaan ihmisten muutolta maasta toiseen kaikki sellaiset fyysiset ja sosiaaliset esteet, jotka kanavoivat ja pysäyttävät työvoimavirrat etelästä pohjoiseen. Jos eurooppalainen vasemmisto vaatii tällaista maahanmuuttamisen vapautta, se tuottaa sellaista virtaa äärioikeiston kansallismielisyyden akkuun, että se ei lopu koskaan. Hardt & Negri käyttävät käsitettä multitude, jonka avulla he heittävät kansallisen yhteisöllisyyden historian roskatynnyreihin. Sana kansa pitää heille sisässään vain passiivisen yhteenkuuluvuuden, kun taas multituden voima on sen aktiivisuus. Heidän mukaansa maapalolla on 7 miljardin kansalaisaktiivin multitude. Hardt & Negrin johtopäätös rakkauden varaan rakennetusta uudesta yhteiskunnasta on hippielämän rehabilitointia. Se näkyy olevan myös Anton Montin vaihtoehto vasemmistolle hänen kieltäessään uuden rakentamisen vanhojen eli olemassa olevien yhteiskunnan rakenteiden pohjalle ja yhteiskunnan muuttamiselle demokraattisin toimintatavoin. (Tunnustan: 5 / 9
minulla on vaikeuksia määritellä, mitä on demokratia kuten myös sosialismi.) Finanssipääoma ja virtuaaliraha Anton Monti analysoi finanssikapitalismin syntyä ikään kuin sillä ei olisi mitään yhteyttä rahatalouteen ja selittää sen tavaroiden tuotantotavan muutoksena autoteollisuuden väistyttyä ICT-teollisuuden tieltä, maailmankaupan siirtymisenä Lontoon ja New Yorkin akselilta (mikä ei koskaan ole ollut kaupan valtavirta) Kaliforniaan ja Kiinaan, proletaarisen subjektiivisuuden muutoksena ja vasemmiston kriisinä. Hänelle finanssimarkkinoiden muutos on vain seurausta kapitalistisen tuotannon, tuotantosuhteiden ja luokkasuhteiden muutoksesta. Tämä analyysi jättää huomiotta sen uusien innovatiivisten finanssituotteiden käyttöönoton, joka on vapauttanut pankit ja varjopankit reaalitalouden rajallisten ylijäämien käyttöön saamisesta ja tuottanut niille rajattoman mahdollisuuden luoda uutta rahaa tyhjästä. Pankit ja varjopankit käyttivät itse synnyttämäänsä virtuaalirahaa velalla vivuttamiseen ja raakaaineilla, valuutoilla ja johdannaisilla sekä muilla finanssituotteilla käytyyn keinotteluun. Kun Lehman Brothersin konkurssin jälkeen omaisuusarvot laskivat ja virtuaalirahan synnyttämiselle tärkeä finanssituotteiden kaupankäynti tyrehtyi, pankkien taseissa oli äkisti valtavat määrät epäkuranttia ja riskien myrkyttämää finanssimassaa, josta ei ollut mahdollista päästä eroon. Rahan tukkumarkkinoista tuli lumemarkkinat, koska ilman pankkien kotimaiden valtiovallan apua systeemi olisi tiltannut. Markkinoiden vapaus on pelkkä illusorinen fiktio. Finanssikapitalismi on kyennyt valtaamaan itselleen suvereenin, itsenäisen ja riippumattoman yhteiskunnallisen tilan luomalla markkinoiden ja niiden toimitsijoiden välille virtuaalisen yhteisöllisyyden. Sen seurauksena valtiovalta, puolueet ja poliitikot ovat menettäneet suvereenisuutensa yhteiskunnallisessa päätöksenteossa. Niiden valta on siirtynyt markkinavoimille. Mika Mannermaata siteeraten eri puolilla maapalloa elävä globaali joukko ihmisiä, jotka ovat vuorovaikutuksessa keskenään pääasiassa vain virtuaalisesti ja toimivat paikallisesti sekä omaavat uskonnollisen tai muun aatteellisen identiteetin ja mission, on globaali virtuaaliheimo, ellei peräti virtuaalikansa. Markkinavoimat ovat ylikansallinen virtuaaliheimo, jolla ei ole organisaatiota, johtoa tai koti- tai sijaintipaikkaa. Se käyttäytyy yhtäläisesti ja sen jäsenet ovat sähköisessä vuorovaikutuksessa keskenään. Heimo äänestää jaloillaan, eikä sen markkinaparlamentti ole sidottu eikä sitoudu kansainvälisiin sopimuksiin tai kansallisiin lakeihin. Heimon jäseniä yhdistäviä tekijöitä ovat usko negatiiviseen vapauteen (yhteiskunta ei saa rajoittaa yksilöiden taloudellista toimintaa), oman edun tavoittelu sekä taloudellisen tehokkuuden ensisijaisuus yhteiskunnan muihin toimintoihin nähden. Virtuaalinen vastaan reaalinen Kun vanha kapitalismi on organisoitunut yhteiskunnallisiksi rakenteiksi, finanssikapitalismi on virtuaalista siinä merkityksessä, että se on edellä esitetyllä tavalla organisoitumatonta. Kun nykyisyys on menneisyyden jatkumo, finanssikapitalismi ei näytä olevan vanhan kapitalismin kehitysvaihe suoraan ylenevässä polvessa, vaan se on syntynyt pikemminkin systeemin 6 / 9
ulkopuolella. Montin käyttämä vanhan kapitalismin käsitteistö ei täsmää niihin finanssikapitalismin ominaisuuksiin, jotka ovat laadullisia (ja yhtä vaikeasti vangittavissa matemaattisiin kaavoihin kuin energian laadullinen muutos eli entropian kasvu). Tarvitaan uusia käsitteitä kuvaamaan uutta todellisuutta. Virtuaalisuuden merkitys on siinä, että se auttaa selittämään, mitä tapahtuu, kun siihen sisältyvä potentiaali muuttuu todeksi ja muuttaa maailmaa näköisekseen. Virtuaalinen on uuden todellisuuden aihio. Siitä, että reaalitalous on olemassa, ei liene epäselvyyttä. Siinä tuotetaan tavaroita ja palveluja elävällä ihmistyöllä ja kuolleella mutta esineellistetyllä työllä eli koneilla ja muulla teknologialla. Työn tulosten arvon mitta on raha. Finanssikapitalismissa raha ei kuitenkaan ole sidoksissa reaalitalouden tuotantoon. Siitä kertoo johdannaiskaupankäynnin volyymi: niitä ostetaan ja myydään pääosin pörssien ulkopuolella runsaat 20 kertaa suuremmalla rahasummalla kuin on maailman yhteenlaskettu bruttokansantuote. Rob Shieldsin mukaan uudenlaisen työn kulttuuriset ja sosiaaliset aspektit on laiminlyöty kehittyneen kapitalismin kuvauksessa ja finanssikapitalismissa työn koko olemus abstrahoidaan riippumattomaksi konkreettisesta yhteiskunnasta ja paikallisista erityispiirteistä. Lisäksi finanssikapitalismin käsitteistöstä puuttuu kokonaan luontosuhde: sen rahataloudellisessa sfäärissä ei ole tilaa luonnolle tai ympäristölle. Myöskään ei ole tutkittu finanssitalouden vaikutuksia tulonjakoon. Sitä aspektia on selvittänyt Thomas Piketty kirjassaan Pääoma 21. vuosisadalla, ja uuden kirjani perusteella voin vahvistaa hänen reaalitalouden kehitystä ja finanssikapitalismia koskevat johtopäätöksensä Suomen osalta: palkkatyöllä ei rikastuta. Montin analyysi finanssikapitalismin olemuksesta on heikoimmillaan, kun hän puhuu lattekahvinjuojien kyvystä luoda Kallion katukahviloissa tableteilla uutta (biotuotannollista) arvoa. Se arvo on kuitenkin vain virtuaalista ilman yhteyttä reaalitalouteen. Omaisuuteen kiinnittymättömällä idealla on arvoa vasta, kun biopoliittinen arvo muutetaan rahaksi osinkoina ja myyntivoittoina. Tuottoisin tapa omistajan rikastua on myyntivoittojen maksimointi. Sillä tavalla ei kuitenkaan lisätä kansantuotetta ja -tuloa, sillä myyntivoitoilla rahaa vain jaetaan omistajien kesken. Virtuaalisuutta kuvaavat käsitteet antavat mahdollisuuden ennakoida uuden todellisuuden syntyä ja uutta järjestystä tavalla, joka poikkeaa reaalisesti olemassa olevasta, materialisoituneesta ja todeksi koetusta järjestyksestä. Kun Shields vertaa finanssitalouden virtuaalisuutta katolisen kirkon ehtoolliseen ja siinä todelliseksi materialisoituvaan Kristuksen ruumiiseen ja vereen, taloustiede tarvitsee tänään omat uskonpuhdistajansa sanomaan, että valtaisa osa finanssituotteiden uustuotannosta on virtuaalista eli irrallaan reaalitaloudesta, tuhoaa olemassa olevan talouden hinta- ja arvosuhteet eikä realisoidu kaikilta osin konkreettiseksi todellisuudeksi. Virtuaalisuus ja taloustieteet Taloustieteiden mallittamilla tutkimuskohteilla koetaan yleisesti olevan fyysinen vastine. Teorian merkityksen ratkaisee sen ennustekyky: mitä tapahtuu tulevaisuudessa menneen kehityksen perusteella. Virtuaalisuuden merkitys ei ole mallittamisessa vaan siinä, että se kaikkine johdannaisineen vaikuttaa ulkoa käsin todellisuuteen ja muuttaa sitä tavalla, jonka laadullisia 7 / 9
ominaisuuksia ei voi mallittaa. Systeemin laajuisen kriisin ennustaminen on kansantaloustieteen tutkimustradition ulottumattomissa. Kansantaloustieteessä, jonka ennusteiden perusteella tehdään talouspoliittiset päätökset, useat peruskäsitteet ovat virtuaalisia tai yhtä fiktiivisiä: vapaat markkinat, kuluttajan rationaalisuus, voiton ja utiliteetin maksimointi ja täydellinen tieto. Kaikki ne ovat ihmismielen luomia käsitteitä, jotka eivät ole konkreettisia, saati reaalisesti olemassa. Virtuaalirahan, jota kansantaloustiede ei tunne, liikkeellelaskuun liittyy näköharha rahan perimmäisestä olemuksesta. Virhe on se, että yleisesti luullaan valtioiden ja niiden nimissä keskuspankkien laskevan liikkeelle kaiken kierrossa olevan rahan. Vain setelit ja kolikot lähtevät kiertoon suoraan keskuspankeista. Suurin osa liikkeelle lasketusta (tukku)rahasta on yksityispankkien tekoa. Pankkien ja varjopankkien luoma virtuaaliraha on kiinnittynyt finanssituotteisiin, joiden rahaarvot fluktuoituvat toinen toisiaan vastaan ja konversioituvat eri tavoin todellisiksi hyödykkeiksi riippuen ajankohdan taloudellisesta trendistä: eletäänkö rahan inflatoitumisen vai deflatoitumisen aikaa. Virtuaalirahan luominen tyhjästä on yhteydessä pankkikonsernien sisäiseen kaupankäyntiin niiden omilla finanssituotteilla, kahden eri osapuolen tuotteiden vastavuoroiseen ostamiseen ja myymiseen, finanssituotteiden elinaikojen maturiteetteihin sekä johdannaisten arpajaisia muistuttavaan luonteeseen. Virtuaalirahalla on sellainen suora yhteys reaalitalouteen, että sen yliannostuksella on tuhottu tavaroiden ja palvelujen tuotannon (elävän työn) ja pääoman (kuolleen ja esineellistyneen työn) keskinäinen elimellinen yhteys ja niiden väliset historialliset arvo- ja hintasuhteet. Pankkien itse itselleen ottama oikeus luoda omatoimisesti virtuaalirahaa on saattanut rahamarkkinat sellaiseen perustavaa laatua olevaan epätasapainotilaan, että siihen ei voida vaikuttaa rahapolitiikalla. Siitä ovat osoituksena keskuspankkirahan nollakorot: pankit ovat saaneet keskuspankeilta rajattomasti rahaa finanssimarkkinoiden mutta vain niiden elvyttämiseen. Montin käsitys rahapolitiikan olemuksesta saa minut toteamaan: tule haudasta ylös, arkeologi, ja jätä sinne vanhat ja käyttökelvottomat käsitteet. Virtuaalirahasta (lähdeviitteineen) lisää artikkelissani Finanssikriisi, virtuaaliraha ja bittirahoitus Liiketaloudellisessa Aikakauskirjassa 1/2013. Suomen rikkaat Mielestäni uusi kirjani pitää ottaa sellaisena kuin se on ja mitä se kuvaa. Toki voin käydä keskustelua reaalikapitalismin olemuksesta, mutta kirja on ennen muuta kuvaus siitä, miten Suomessa on viimeisten 30 vuoden aikana tapahtunut valtaisa tulojen ja omaisuuden uus- ja isojako pääoman omistajien hyväksi ja omaksi. Jos Monti pitää sitä vain kapitalismiin luontaisesti kuuluvana ilmiönä, hän elää abstrakteine käsitteineen vihreässä virtuaalimaailmassa. Siinä kätten työn vaihtoehdoksi tarjotaan rakkaus, joka on elämän immateriaalinen rikkaus niin että yhteiskunta organisoituu itsestään sen varaan. Montin 8 / 9
Powered by TCPDF (www.tcpdf.org) Revalvaatio.org esittämässä kritiikissä jää epäselväksi, kuka tuottaa hänen immateriaaliyhteiskunnassaan tavarat ja tekee muut paskatyöt ja mikä on toisten tekemän työn tuloksia omivien rikkaiden omistajien rooli. 9 / 9