Talous ja valta RAKASTAAKO KAPITALISTI KRIISIÄ? FEMINISTINEN VALLANKUMOUS EURON PURKAMINEN? RASISMI JA NAIS VIHA VERKOSSA

Talous ja valta yhteiskunnallinen aikakauslehti #1-2/2016 RAKASTAAKO KAPITALISTI KRIISIÄ? FEMINISTINEN VALLANKUMOUS EURON PURKAMINEN? RASISMI JA NAIS VIHA VERKOSSA

Ajassa, jossa elämme, johtavien kapitalistien ja yritysten päämäärä ei ole absoluuttinen hyöty vaan suhteellinen valta. jonathan nitzan & shimshon bichler Peruste on voittoa tavoittelematon neljä kertaa vuodessa ilmestyvä yhteiskunnallinen aikakauslehti. Päätoimittaja: Kuutti Koski Toimituskunta: Teppo Eskelinen, Jouko Kajanoja, Patrizio Lainà, Jukka Peltokoski, Johanna Perkiö & Elina Vainikainen Graafinen suunnittelu ja taitto: Anna Kalso Kannen kuva: Sirpa Varis Julkaisija: Vasemmistofoorumi Osoite: Peruste/Vasemmistofoorumi, Lintulahdenkatu 10, 00500 Helsinki Paino: Miktor/Vammalan Kirjapaino Oy ISSN 1798-985X Peruste on Kulttuuri-, mielipide- ja tiedelehtien liitto Kultti ry:n jäsen. Palkansaajasäätiö ja Osuuskunta Tradeka-yhtymä ovat tukeneet tämän julkaisun tuottamista. 2016

002 Kuutti Koski Panaman malli pääkirjoitus TALOUS JA VALTA 006 Jonathan Nitzan & Shimshon Bichler Miksi kapitalistit eivät halua talouden elpyvän 014 Alia Dannenberg Talouspuhe on vallankäyttöä 020 Teppo Eskelinen kolumni Valta ja markkinavoimat 022 Silvia Federici Feministinen vallankumous jatkuu yhä 032 Kati Peltola Viennin rattailla 038 Ilkka Kiema / Tytti Tuppurainen Euron purkaminen vai sen uudistaminen? debatti 048 Marko Karttunen Solidaarisuutta vai kateutta Suomen varallisuus verotuksen tausta, historia ja tulevaisuus 062 Lauri Väisänen Julkinen pankki toiminta ja rahapoliittinen vallankäyttö 072 Jouko Kajanoja & Keijo Lakkala Sosialismi sosiaalisena omistuksena 082 Jukka Peltokoski Valta ja valtio yhteis tuotannossa PERUSTELUJA 091 Elina Vainikainen Rajat kiinni, raajat auki! Rasismi ja naisviha verkossa KIRJAT 101 Ulrike Herrmann: Pääoman voitto. Kasvun, rahan ja kriisien historia. (Patrizio Lainà) 104 Tim Di Muzio ja Jesse Salah Ovadia: Energy, Capitalism and World Order. Towards a New Agenda in International Political Economy. (Henri Purje) 107 Paavo Järvensivu: Rajattomasti rahaa niukkuudessa. (Marko Ulvila) 110 Markus Kari: Suomen rahoitusmarkkinoiden murros 1980-luvulla. Oikeushistoriallinen tutkimus. (Kristiina Koivunen) TAITEILIJA 112 Taiteilijan esittely: Sirpa Varis

002 PÄÄKIRJOITUS Peruste #1-2/2016 panaman malli Tätä pääkirjoitusta kirjoittaessa maailmanlaajuiseksi ykkösuutiseksi ovat nousseet niin kutsutut Panama-paperit. Tietovuoto paljasti yksityiskohtaista tietoa reilun parinsadantuhannen yhtiön veroparatiisisijoituksista. Keskeisin Suomeen liittyvä paljastus oli, että Nordea oli perustanut asiakkailleen veroparatiisiyhtiöitä. Nordean hallituksen puheenjohtaja Björn Wahlroos kommentoi kohua toteamalla, että tämä ei tosiaan ole mikään hirveän iso asia. Tavallaan Wahlroos on oikeassa Nordean Panama-sotku on vain jäävuoren huippu. Kansainvälinen valuuttarahasto IMF on arvioinut, että noin puolet maailmankaupan rahavirroista kulkee veroparatiisien kautta. Kun Tax Justice Network -järjestö tutki 95 suurimman Isoon-Britanniaan, Ranskaan ja Hollantiin rekisteröityneen yrityksen konsernirakenteita, vain yhdeltä ei löytynyt tytäryhtiöitä veroparatiiseista. Veroparatiisit eivät ole maailmantalouden poikkeamia, vaan elimellinen osa sitä. Olisi naiivia kuvitella, etteivät suomalaiset yritykset, pankit, kirjanpitäjät, verojuristit ja varakkaat yksityishenkilöt olisi missään tekemisissä veroparatiisitalouden kanssa. Myös eläkkeistämme huolehtivat puolijulkiset eläkeyhtiöt hyödyntävät veroparatiiseja sijoitustoiminnassaan (ks. Kati Peltolan artikkeli). Veroparatiisien aiheuttamien veromenetysten mittaluokka on herättänyt Suomessa keskustelua. Mitään täsmällistä lukua ei tietenkään voi edes olla olemassa veroparatiiseista ei juuri tihku tietoa, joten olemme väistämättä epämääräisten arvioiden varassa. Veroparatiisitalouden vaikutukset ovat kuitenkin huomattavasti laajemmat kuin vain menetetyt verotulot. Ensiksikin veroparatiisit luovat epäreilun kilpailuasetelman, joka suosii etenkin varakkaita yksityishenkilöitä ja suuryrityksiä niillä on parhaat resurssit ja mahdollisuudet veroparatiisipalveluiden hyödyntämiseen. Taloustieteen (myös valtavirtaisen sellaisen) mukaan tämä aiheuttaa taloudellista tehottomuutta: jos yritys ei ole tuottoisa ilman salaisuuden mahdollistamaa veronkiertoetua, resurssit eivät kanavoidu oikeasti tehokkaalle toimijalle. Lisäksi veroparatiisit lisäävät talouden riskejä. Veroparatiisit mahdollistavat esimerkiksi roskalainojen piilottamisen pois yrityksen kirjanpidosta. Sijoittajat eivät välttämättä tiedä yritysten todellista varallisuustilannetta tai sitä, mitä kukakin omistaa. Monet kommentaattorit, muun muassa City University Londonin kansainvälisen poliittisen talouden professori Ronen Palan, ovatkin tuoneet esiin veroparatiisitalouden yhteyden vuonna 2008 puhjenneeseen finanssikriisiin. Vakaan talouskasvun näkökulmasta veroparatiisit ovat siis huono asia: ne vähentävät verotulojen lisäksi talouden läpinäkyvyyttä, lisäävät riskejä sekä saavat aikaan markkinahäiriöitä ja tehottomuutta. Voi olla, ettei veroparatiiseista ole edes niiden käyttäjille pitkällä tähtäyksellä absoluuttista taloudellista hyötyä, jos ne saavat talouden sakkaa-

003 maan. Eikö kapitalistin siis kuuluisi vihata veroparatiiseja? Ei välttämättä. Jonathan Nitzan ja Shimshon Bichler esittävät, ettei kapitalisteja motivoi maksimaalinen vaurauden kasaaminen, vaan heidän suhteellinen valta-asemansa (ks. Nitzanin ja Bichlerin artikkeli sivulta 6). Kuten vero-oikeuden tutkija Lauri Finér on Panama-keskustelussa korostanut, veroparatiisit vaikuttavat myös muiden valtioiden veropolitiikkaan. Kun esimerkiksi Suomi poisti varallisuusveron, yksi keskeisimpiä argumentteja oli, että sitä kyettiin kiertämään esimerkiksi veroparatiisijärjestelyillä (ks. Marko Karttusen artikkeli). Lisäksi hallituksemme on pyrkinyt ajamaan Suomeen veroparatiisimaisia piirteitä laajentamalla hallintarekisterin käyttömahdollisuuksia se helpottaisi omistusten salaamista. Veroparatiisimaisten salailukäytäntöjen laajeneminen ei koske vain Suomea. Hallintarekisterin laajentamista on perusteltu esimerkiksi sillä, että vastaava todellisen omistajan piilottaminen on jo mahdollista monessa Euroopan maassa. Panaman malli valtaa alaa. Veroparatiisien asiakkaat niin yritykset kuin yksityishenkilötkin eivät siis ainoastaan saa epäreilua kilpailuetua, he saavat myös muut valtiot muovaamaan politiikkaansa oman etunsa mukaiseksi. Se jos mikä on taloudellista valtaa. Kenties tämä on se perimmäinen syy, miksei veroparatiisitaloutta ole vieläkään laitettu kunnolla kuriin: se muuttaisi yhteiskunnan valta-asetelmia. Veroparatiisit ovat yksi nykytalouden valtakamppailujen areenoista. Tämän numeron artikkeleissa pureudutaan myös moniin muihin talouden ja vallan kysymyksiin, esimerkiksi talouspuheeseen (ks. Alia Dannenbergin artikkeli), viennin valtaan (ks. Kati Peltolan artikkeli), tietoyhteiskunnan taloudellisiin valtarakenteisiin (ks. Jukka Peltokosken artikkeli), kysymykseen eurojärjestelmän uudistamisesta tai purkamisesta (ks. numeron debatti) sekä kotityöhön ja naisten taloudelliseen asemaan (ks. Silvia Federicin artikkeli). Numeron artikkeleita yhdistää se, etteivät ne käsittele taloutta jonain irrallisena yhteiskunnan sektorina. Käsittelemme taloutta ja valtaa yhdessä, koska käytännön maailmassa niitä on miltei mahdotonta erottaa toisistaan. Antoisia lukuhetkiä, Kuutti Koski Päätoimittaja VEROPARATIISIEN ASIAKKAAT NIIN YRITYKSET KUIN YKSITYIS HENKILÖTKIN EIVÄT SIIS AINOASTAAN SAA EPÄREILUA KILPAILUETUA, HE SAAVAT MYÖS MUUT VALTIOT MUOVAAMAAN POLITIIKKAANSA OMAN ETUNSA MUKAISEKSI. SE JOS MIKÄ ON TALOUDELLISTA VALTAA. Ps. Tämä on viimeinen paperimuotoinen Perusteen numero, siirrymme syksyllä 2016 kokonaan verkkoon. Kiitos kaikille lehden tekijöille, levittäjille, tilaajille ja lukijoille! Nähdään netissä!

004 Peruste #1-2/2016 talous ja valta

Sirpa Varis Nimetön vesiväri ja muste 005

006 Peruste #1 2016 talous ja valta MIKSI KAPITALISTIT EIVÄT HALUA TALOUDEN ELPYVÄN Onko realistista ajatella, että pääomien omistajia ohjaa absoluuttinen hyöty? Entä jos heidän perimmäinen motiivinsa onkin kasvattaa valtaansa suhteessa muihin? Tällöin kapitalisteilla on hyvä syy rakastaa kriisiä ja jämähtää paikoilleen. jonathan nitzan & shimshon bichler suomennos: matias kauppi Alkuperäinen artikkeli Profit from crisis on julkaistu Frontline-lehdessä: http://www.frontline. in/world-affairs/profit-from-crisis/article5915462.ece. Suomenkielinen käännös on julkaistu kirjoittajien luvalla.

Miksi kapitalistit eivät halua talouden elpyvän 007 Voisiko olla niin, että kapitalistit pitävätkin talouslamasta enemmän kuin kasvusta? Ajatus kuulostaa ensiajattelemalla hullulta. Kansantaloustieteen johdantokurssin mukaan kaikki rakastavat kasvua, etenkin kapitalistit. Hyöty ja kasvu kulkevat käsi kädessä. Kun pääoman omistajat hyötyvät, reaali-investoinnit lisääntyvät ja talous kasvaa, ja kun talouskasvu kiihtyy, kapitalistien voitot kohoavat huippulukemiin. Vai onko asia sittenkään näin? mikä motivoi kapitalisteja Vastaus edellä esitettyyn kysymykseen riippuu siitä, mikä motivoi kapitalisteja. Valtavirran talousteoriat väittävät, että kapitalistit ovat hedonistisia olentoja: kuten kaikki muutkin taloudelliset toimijat kiireiset johtajat, hektiset työntekijät, ammattirikolliset, sosiaalituilla elävät ihmiset jne. he pitävät todellisena päämääränään suurinta mahdollista hyötyä. Saavuttaakseen tämän päämäärän heidän täytyy maksimoida saamisensa ja osuutensa voitoista. Ja nämä tulot, niin kuin mitkä tahansa tulot, ovat riippuvaisia taloudellisesta kasvusta. Johtopäätös on se, että jokainen hyötyä tavoitteleva kapitalisti rakastaa talouskasvua ja inhoaa lamaa. Mutta ovatko kapitalistit todella hyödyn perään? Onko realistista ajatella, että amerikkalaisia yrityksiä ohjaa niiden omistajien hedonistinen nautinto vai tarvitsemmeko aivan uuden lähtökohdan asian avaamiseksi? Kokeilkaamme seuraavaa lähtökohtaa: ajassa, jossa elämme, johtavien kapitalistien ja yritysten päämäärä ei ole absoluuttinen hyöty vaan suhteellinen valta. Heidän todellinen tarkoituksensa ei ole maksimoida hedonistista nautintoa vaan olla keskiverron yläpuolella. Heidän perimmäinen päämääränsä ei ole kuluttaa enemmän hyödykkeitä ja palveluita (vaikka tätäkin tapahtuu), vaan kasvattaa valtaansa suhteessa muihin. Tämän valta-aseman keskeisin mitta on heidän osuutensa tuloista ja varallisuudesta. Kannattaa huomata, ettei kapitalisteilla ole valinnanvaraa tässä asiassa. Keskiverron päihittäminen ei ole subjektiivinen preferenssi, vaan joustamaton sääntö, jonka järjestelmän konflikteja ruokkiva luonne määrittää. Kapitalismi asettaa kapitalistit toisia yhteiskuntaryhmiä vastaan ja samoin myös toisiaan vastaan. AJASSA, JOSSA ELÄMME, JOHTAVIEN KAPITALISTIEN JA YRITYSTEN PÄÄMÄÄRÄ EI OLE ABSOLUUTTINEN HYÖTY VAAN SUHTEELLINEN VALTA. HEIDÄN TODELLINEN TARKOITUKSENSA EI OLE MAKSIMOIDA HEDONISTISTA NAUTINTOA VAAN OLLA KESKIVERRON YLÄPUOLELLA.

008 Peruste #1 2016 JOS KAPITALISTEJA SIIS KATSOO SUHTEELLISEN VALLANJAON NÄKÖKULMASTA, EI OLEKAAN NIIN SELVÄÄ, ETTÄ TALOUDEN ELPYMINEN JA KASVU OLISIVAT HEIDÄN INTRESSEISSÄÄN. ITSE ASIASSA NÄYTTÄÄ OLEVAN PÄIN VASTOIN. JOS MIKÄ TAHANSA RYHMÄ HALUAA KASVATTAA SUHTEELLISTA VALTAANSA YHTEISKUNNASSA, SEN TÄYTYY STRATEGISESTI SABOTOIDA MUITA TUOSSA SAMASSA YHTEISKUNNASSA. Niinpä tämä monitahoinen valtataistelu on aina suhteellista. Kapitalistien ja heidän omistamiensa yritysten on pakko kasvaa suhteessa muihin, ei niinkään oman suoran hyötynsä vuoksi. Olivat kyseessä sitten yksityiset omistajat kuten Warren Buffett tai institutionaalisten sijoittajien salkunhoitajat kuten Bill Gross, he eivät tähtää niinkään tulokseen kuin toisten toimijoiden syrjäyttämiseen. Ja syrjäyttäminen merkitsee varallisuuden uudelleenjakoa. Kapitalistit, jotka voittavat kilpailussa keskivertotoimijat, jakavat tuoton ja varallisuuden uudelleen omaksi hyväkseen. Tämä jako nostaa niiden osuutta kokonaisuudesta, ja suurempi osa kokonaisuudesta merkitsee suurempaa valtaa muihin. Tästä analyysistä voi tehdä johtopäätöksen, että kapitalistit eivät tavoittele niinkään hedonistista nautintoa kuin vallan uusjakoa. Jos kapitalisteja siis katsoo suhteellisen vallanjaon näkökulmasta, ei olekaan niin selvää, että talouden elpyminen ja kasvu olisivat heidän intresseissään. Itse asiassa näyttää olevan päin vastoin. Jos mikä tahansa ryhmä haluaa kasvattaa suhteellista valtaansa yhteiskunnassa, sen täytyy strategisesti sabotoida muita tuossa samassa yhteiskunnassa. Tämä sääntö tulee suoraan valtasuhteiden logiikasta. Se tarkoittaa, että kapitalistien, jotka haluavat kasvattaa tulo-osuutena ymmärrettyä valta-asemaansa, täytyy horjuttaa muuta yhteiskuntaa. Pääasiallinen ase tässä taistelussa on joskus tarkoituksella, mutta useimmiten järjestelmään sisäänrakennettuna työllisyys ja työttömyys. työttömyys vaikuttaa varallisuuden jakoon Työttömyys vaikuttaa varallisuuden jakoon pääasiassa suhteellisten hintojen ja palkkojen kautta. Jos korkea työttömyysaste johtaa hintojen laskuun suhteessa yksikkötyökustannuksiin, kapitalistit jäävät uusjaossa jälkeen, mikä saa heidät toivomaan talouden elpymistä. Mutta jos juuri päinvastainen onkin totta siis että korkea työttömyysaste johtaa hintojen nousuun suhteessa palkkoihin kapitalisteilla on hyvä syy rakastaa lamaa ja jämähtää paikoilleen. Periaatteessa molemmat skenaariot ovat mahdollisia. Mutta kuten kuviosta 1 käy ilmi, Yhdysvalloissa toinen vaihtoehto on käynyt enemmän toteen: työttömyys jakaa tuloja järjestelmällisesti kapitalistien hyväksi. Kuvio näyttää voittojen (ennen veroja) ja nettokorkotulojen suhdetta työttömyyslukuihin (molemmat luvut on pyöristetty viiden vuoden keskiarvoihin). Huomaa, että työttömyysaste on esitetty kolmen vuoden viiveellä, joten kuvio esittää tilannetta sen osalta kolmea vuotta aiemmin.

Miksi kapitalistit eivät halua talouden elpyvän 009 Kuvio 1. Työttömyys Yhdysvalloissa sekä voittojen ja korkojen osuus kokonaistulosta. Kolme vuotta aiemmin (oikealla) Osuus bruttokansantuotteesta (vasemmalla) Kapitalistien osuus kulkee vastasykleissä, eli se nousee taantumassa ja laskee kasvun aikana juuri päinvastoin kuin valtavirran talousteoria antaa olettaa. Laskutoimitus on suoraviivainen: jokainen yhden prosentin nousu työttömyydessä vastaa kolmen vuoden aikavälillä 0,8 prosentin tuoton kasvua. On tarpeetonta sanoa, että tämä yhtälö on huono asia suurimmalle osalle amerikkalaisiswww.bnarchives.net HUOMIO: Aineisto on tasoitettu 5-vuoden liikkuvien keskiarvojen mukaan. Viimeisimmät aineistoon sisältyvät vuodet: 2014 voitoille ja koroille; 2016 työttömyysasteelle. LÄHDE: Historical Statistics of the United States; Bureau of Economic Analysis; Bureau of Labor Statistics. Nämä tilastot eivät istu kovin hyvin vallalla oleviin käsityksiin. Valtavirran taloustieteen mukaan molempien tilastojen tulisi korreloida toisiinsa käänteisessä suhteessa. Kapitalistien tulojen osuuden pitäisi nousta kun työttömyys laskee ja laskea kun työttömyys kasvaa. Yhdysvalloissa näin ei ole käynyt: korrelaatio on ollut suora, ei käänteinen.

010 Peruste #1-2/2016 KUVIOSTA KÄY SELVÄSTI ILMI, ETTÄ RIKKAIMMAN PROSENTIN VOITTOJEN OSUUTTA EI NOSTA KASVU, VAAN JUURI LAMA. TILASTOJEN SUHDE ON SELVÄSTI KÄÄNTEINEN: KUN TALOUSKASVU SAKKAA JA TYÖLLISYYDEN KASVU ALENEE, RIKKAIMMAN PROSENTIN OSUUS TULOISTA ITSE ASIASSA NOUSEE JA PÄIN VASTOIN PIDEMMÄN AIKAVÄLIN KASVUKAUSINA. ta juuri siitä syystä, että se on hyvä asia maan kapitalisteille. Kannattaa huomata, että kuviosta 1 ilmenevä suora korrelaatio ei koske vain lyhyen aikavälin bisnessykliä, vaan myös pitkää aikaväliä. Neljäkymmentäluvun talousbuumin aikana, jolloin työttömyys oli hyvin alhainen, kapitalistit saivat suhteellisen pienen siivun kansantuotteesta. Mutta kun buumi vaimeni, kasvu hyytyi ja talous alkoi pysähtyä, pääoman osuus alkoi nousta ylöspäin. Pääoman vallan huippu mitattuna sen osuudella tuloista osui 1990-luvun alkuun, jolloin työttömyys oli sodan jälkeisen ajan huipussa. Sitä seurannut neoliberaali globalisaatio nosti työllisyysastetta ja vähensi pääoman osuutta, mutta ei pitkäksi aikaa. 2000-luvun lopussa kansainvälinen talouslama johti siihen, että työttömyys kasvoi jälleen sodanjälkeisen ajan ennätyslukemiin ja samalla nosti pääoman osuutta taloudessa. Tilastojen noudattamasta säännönmukaisuudesta voi päätellä, että pääoman osuus tuotosta nousee vielä vuoden tai kaksi, mutta sen aika on jo käymässä vähiin. Vuonna 2014 työttömyys alkoi jälleen voimakkaasti laskea massiivisen setelirahoituksen ja budjettialijäämien laskun myötä. Jos kaaviossa 1 esitetty säännönmukaisuus pitää yhä paikkansa, tämä merkitsee kapitalistien tuottojen laskua lähivuosina ja täten kapitalistit pyrkinevät nostamaan työttömyysastetta. Kapitalistien valtaa voi myös tarkkailla surullisenkuuluisan rikkaimman prosentin avulla. Suurin osa kommentaattoreista korostaa sosiaalisia ja poliittisia ongelmia, jotka seuraavat tämän ryhmän epäsuhtaisesta omistusosuudesta, mutta tämä painotus kääntää asiat ylösalaisin. Vaurauden uudelleenjako ei ole kasvun tai lamakausien ikävä sivuvaikutus, vaan juuri niitä sääntelevä voima. Kuvio 2 näyttää vuosisadan ajalta suhteen rikkaimman prosentin tulojen osuuden ja työllisyyden kasvun välillä (molemmat on pyöristetty kymmenen vuoden keskiarvoihin). Kuviosta käy selvästi ilmi, että rikkaimman prosentin voittojen osuutta ei nosta kasvu, vaan juuri lama. Tilastojen suhde on selvästi käänteinen: kun talouskasvu sakkaa ja työllisyyden kasvu alenee, rikkaimman prosentin osuus tuloista itse asiassa nousee ja päin vastoin pidemmän aikavälin kasvukausina.

Miksi kapitalistit eivät halua talouden elpyvän 011 Kuvio 2. Tulonjako ja työllisyyden kasvu Yhdysvalloissa. (vuosittainen muutos, vasemmalla) www.bnarchives.net (taso, oikealla) HUOMIO: Aineisto on tasoitettu 10-vuoden liikkuvien keskiarvojen mukaan. Viimeisimmät aineistoon sisältyvät vuodet: 2014 suurituloisimmalle prosentille; 2016 työllisyyden kasvulle. LÄHDE: Historical Statistics of the United States; Bureau of Labor Statistics; The World Top Incomes Database. Historiallisesti tämän käänteisen suhteen voi jakaa kolmeen aikakauteen, joita kuvaa vapaasti merkitty katkoviiva työllisyyden kasvua esittävän käyrän keskellä. Ensimmäinen aikakausi, joka käsittää ajan 1900-luvun alusta kolmekymmentäluvulle, on niin kutsuttu kultakausi. Tuloerot ovat siinä kasvussa ja työllisyyden kasvu romahtaa. Toiselle aikakaudelle 1930-luvun suuresta lamasta 1980-luvun alkuun on tunnusomaista keynesiläinen hyvinvointija sodankäyntivaltio. Korkeampi verotus ja julkinen kulutus tekevät varallisuuden jaosta tasaveroisemman, ja työllisyyden kasvu kiihtyy. Huomionarvoista on toisen maailmansodan aiheuttama työllisyyden kasvun merkittävä kiihtyminen, ja vastaavasti sodan loppumisen aiheuttama lasku. Tietenkään näillä äkillisillä

012 Peruste #1-2/2016 Sirpa Varis Naamionainen akvarelli, muste ja merisuola 2009 tapahtumilla ei ole mitään tekemistä tasapuolisen tulonjaon kanssa, mutta ne eivät vaikuta kaaviosta ilmi käyvään yleiseen noususuuntaukseen työllisyydessä. Kolmas aikakausi 1980-luvun alusta tähän päivään on neoliberalismin kausi. Tällä kaudella monetarismi vallitsee yli kaiken muun, epätasa-arvoisuus kasvaa ja työllisyysaste heikkenee. Nykyinen työllisyyden kasvu on lähellä nollaa, suunnilleen samoissa lukemissa kuin suuren laman aikoihin. Rikkain prosentti vie 21 prosenttia kaikista tuloista, ja rikkoo näin aiemman 30-luvun ennätyksen. mitä nämä tilastotiedot merkitsevät yhdysvalloille? Ensinnäkin tämä merkitsee yhteiskunnallisten jakolinjojen syventymistä. Vanha sanonta mikä on hyväksi General Motorsille on hyväksi Amerikalle kaikuu nykyään tyhjyyttään. Kapitalistit eivät tavoittele tuloja ihmisten kulutuksesta vaan enemmän valtaa varallisuuden jakautumisen avulla. Näihin päämääriin ei päästä investointien kasvattamisella ja kasvun vauhdittamisella, vaan tekemällä työpaikoista harvinaisia ja antamalla työttömyyden nousta. Selvästikään emme ole kaikki samassa veneessä. Valtataistelua käydään vaurauden jaon avulla, ja tämä taistelu ei ole enää pelkästään sosiologinen ongelma. Se on poliittisen taloutemme keskiössä, ja tarvitsemme uuden teoreettisen kehikon sen ymmärtämiseksi. Toiseksi tämä merkitsee, ettei mak-

Miksi kapitalistit eivät halua talouden elpyvän 013 Sirpa Varis Nälkäiset akvarelli ja muste 2008 roekonominen toiminta, oli se uudenaikaista tai vanhanaikaista, voi tasoittaa tämän varallisuuden jaon aiheuttamia sivuvaikutuksia. 1970-luvun loppuun asti budjettialijäämä oli pieni, silti Yhdysvaltojen talous kukoisti. Miksi? Progressiivinen verotus, tulonsiirrot ja sosiaaliset toimenpiteet pitivät varallisuuserot vähemmän epäoikeudenmukaisina. 1980-luvun loppuun tultaessa tämä suhde oli kääntynyt ylösalaisin. Vaikka budjetin alijäämä paisui ja korot laskivat, taloudellinen kasvu tyrehtyi. Varallisuuden jako rikkaimman prosentin ehdoilla on tehnyt pysähtyneisyydestä uuden normin. Kolmanneksi, ja viimeiseksi, tämä merkitsee, ettei Washington voi enää pitää päätään pensaassa. Yhdysvaltain tulojen ja varallisuuden keskittyminen ovat ennätyslukemissa lamanjälkeisten pelastuspakettien ja arvopaperiostojen ansiosta. Lisäksi pitkäaikaistyöttömyys on sodanjälkeisissä ennätyslukemissa siinä missä työllisyyden kasvu on lähellä nollaa. Lopulta tämä tilanne tulee kääntymään ylösalaisin. Kysymys onkin, tapahtuuko se uudenlaisen politiikan vai talousjärjestelmän katastrofaalisen kriisin kautta. Jonathan Nitzan on Yorkin yliopiston poliittisen taloustieteen professori Torontossa, Kanadassa. Shimshon Bichler opettaa poliittista taloustiedettä korkeakouluissa ja yliopistoissa Israelissa.

014 Peruste #1-2/2016 talous ja valta TALOUSPUHE ON VALLANKÄYTTÖÄ Vaikka talousasiat ovat pohjimmiltaan yksinkertaisia, ne esitetään usein vaikeatajuisesti. Tämä on yksi keino rajata osa ihmisistä keskustelun ulkopuolelle. Puhe kestävyysvajeesta on tästä hyvä esimerkki. alia dannenberg

Talouspuhe on vallankäyttöä 015 un aletaan puhua tai kirjoittaa taloudesta, hämmästyttävän moni sulkee automaattisesti silmänsä ja korvansa ajatellen, ettei ymmärrä asiasta yhtään mitään. Ikävä tosiasia on, että talous kuitenkin asettaa reunaehdot lähes kaikelle yhteiskunnalliselle toiminnalle, myös maailmanparantamiselle. Lisäksi taloustiede on merkittävä yhteiskuntatiede ja parhaimmillaan auttaa selittämään ja ymmärtämään monenlaisia yhteiskunnallisia ilmiöitä. Etenkin länsimaissa tästä on valitettavasti tehty se virheellinen johtopäätös, että talous olisi yhteiskunnallisista asioista tärkein. Eikö tärkeintä kuitenkin olisi paremman maailman tekeminen? Tähän tehtävään taloutta tarvitaan renkinä. Siitä on kuitenkin tullut isäntä. Kaikki pyörii talouden ympärillä, talousasiantuntijat ovat tärkeimpiä asiantuntijoita, ja talouspuheella poliitikko nostaa omaa uskottavuuttaan. kuka saa puhua taloudesta? Millainen ihminen on uskottava talouselämän auktoriteetti? Tyypillinen mielikuva talousosaajasta on arvokkaasti pukeutunut, matalalla ja luotettavalla äänellä puhuva keski-ikäinen mies. Luultavasti juuri siksi nykyisen hallituksen ministerit Sipilä, Stubb ja Soini mielletään uskottaviksi heidän puhuessaan TV-kameroiden edessä välttämättömistä sopeutustoimista (lue: leikkauksista) ja kilpailukykypaketista (lue: pakkolaeista), vaikka Suomesta todennäköisesti löytyy viljalti ihmisiä, jotka hallitsevat esimerkiksi prosenttilaskun heitä paremmin. Tyypilliseen mielikuvaan talousosaajasta liittyvät myös kovat ja oikeistolaiset arvot. Kauppa- ja oikeustieteiden opiskelijoiksi päätyy suurelta osin oikeistolaisesti ajattelevia ihmisiä, joten oikeistolaisilla toimijoilla on myös suurempi todennäköisyys päätyä puhuviksi päiksi talousasioissa. Maailmanparantajien ongelma on, että yhteiskunnallisiin ja ekologisiin ongelmiin keskittyessään heillä on taipumus jättää vaikeiksi koetut talousasiat muille. Oikeistopuolueissa osataan puhua taloudesta oikeilla termeillä ja johdonmukaisesti. Siksi oikeisto pystyy Suomessa dominoimaan talouskeskustelua, ja vasemmistolla on asiassa ehdottomasti peiliin katsomisen paikka. Jostain syystä yhteistä niin oikeistolle kuin vasemmistollekin on, että talousasiantuntijaksi pääseminen vaikuttaisi edellyttävän maskuliinisuutta, vaikka salkunhoitajatutkimuksetkin vihjailevat, että liiallinen testosteroni johtaa ylettömään riskinottoon ja täten huonoihin taloudellisiin päätöksiin. Kun vaikkapa hallitus tarvitsee talousasiantuntijoita, tuloksena on usein surullisenkuuluisa all male panel. Sama ilmiö näkyy myös median taloushaastatteluissa. Itsekin olen joskus talousasioista puhuessani kuullut ihmettelyä, että eiväthän naiset tuollaisista vaikeista asioista puhu.

016 Peruste #1-2/2016 KANNATTAA MYÖS SEURATA RAHAN JÄLKIÄ, ELI MISTÄ RAHA ESITYKSEN MUKAISESTI TOIMITTAESSA SIIRTYY JA MINNE. YLEENSÄ TÄTEN PALJASTUU, MIKÄ ON PUHUJAN PERIMMÄINEN TARKOITUS. Miksi talousasiat ylipäänsä mielletään vaikeiksi? Todellisuudessa talous ei ole mitään kvanttifysiikkaa, vaan yksinkertaisia peruslaskutoimituksia ja syy seuraus-suhteita. Ja toisaalta miksi naisten ei kuuluisi ajatella vaikeita asioita, saati puhua niistä? Oletetaanko alitajuisesti, etteivät naiset olisi siihen kykeneviä? miksi taloudesta tehdään vaikeaa? Kun uskotellaan, ettei tavallinen ihminen ymmärrä taloutta, päätösvalta keskittyy harvoille ja valituille. Mitä suurempi asia, sitä vaikeammaksi se kuvataan. Näin annetaan ymmärtää, että muiden kuin asiantuntijoiden on sallittua puhua taloudesta korkeintaan ruohonjuuritasolla. Kansalaiskeskustelua voidaan käydä lähinnä pieniksi mielletyistä sosiaali- ja hyvinvointiasioista. Tämä ei tietenkään tarkoita, että kansalaiskeskustelulla olisi todellisuudessa mahdollista saada mitään aikaiseksi, koska talouseliitti voi aina tyrmätä minkä tahansa esityksen murahtamalla norsunluutornistaan kestävyysvaje. Talousasioiden mystifioiminen palvelee siis yhteiskunnallisen eliitin etua. Asiantuntijavaltaa korostamalla talouspolitiikasta tulee harvojen ja valittujen raskaan sarjan päättäjien temmellyskenttä. Tämä on kuitenkin ilmeisessä ristiriidassa sen kanssa, että talous on politiikan alueista ehkä merkittävimmin kaikkia ihmisiä koskettava. Taloudellisilla ratkaisuilla voidaan helposti nostaa tiettyjä ryhmittymiä uskomattomaan yltäkylläisyyteen, tai toisaalta konkreettisesti tappaa ihmisiä nälkään. talouspuheen näennäinen objektiivisuus Talouspuhetta väitetään usein objektiiviseksi, vaikka se on mitä suurimmassa määrin tarkoitushakuista. Etenkin jos tiettyä ratkaisua väitetään välttämättömäksi ja ainoaksi mahdollisuudeksi, ei kannata niellä matoa koukkuineen. Kuka puhuu? Miksi hän puhuu noin? Mitä hän hyötyy puhuessaan noin? Objektiivisuutta teeskentelemällä subjektiiviset ja arvopohjaiset tavoitteet voidaan naamioida välttämättömyyksiksi. Kannattaa myös seurata rahan jälkiä, eli mistä raha esityksen mukaisesti toimittaessa siirtyy ja minne. Yleensä täten paljastuu, mikä on puhujan perimmäinen tarkoitus. Numerot eivät valehtele, ne ovat, mutta eri laskutavoilla saadaan erilaisia numeroita. Esimerkiksi taloudellista kannattavuutta voidaan arvioida monin eri menetelmin, jolloin taloudellisesti täysin päätön hanke voidaan sopivasti valitulla laskentamenetelmällä saada näyttämään vaikka kuinka kannattavalta. Talouspuheen hallitseminen antaa vallan valita myös laskentamenetelmät, jolloin on mahdollista osoittaa musta

Talouspuhe on vallankäyttöä 017 Sirpa Varis Kissa liekeissä lyijykynä ja värikynä 2014

018 Peruste #1-2/2016 OVATKO NÄMÄ LASKELMAT LUOTETTAVIA? TOTUUS ON, ETTÄ HARVA ASIA ON NIIN VAIKEAA KUIN TALOUDEN ENNUSTAMINEN. TODENNÄKÖISYYS, ETTÄ NYKYINEN KEHITYS JATKUU TULEVAISUUDESSA SAMANLAISENA, ON HYVIN PIENI. valkoiseksi. Siispä jos kansalle tarjoillaan välttämätöntä talousratkaisua, jota perustellaan sen järkeväksi osoittavilla laskelmilla, kannattaa kysyä, kuka laskelmat on tehnyt ja millä motiiveilla. Laskentatapoja on monia, ja lähes varmasti jokin niistä näyttää saman ratkaisun hyvänä ja jokin toinen täysin järjettömänä. Ensimmäinen askel talouspuheen hallitsemisessa on kaiken epäileminen ja kyseenalaistaminen myös laskelmien. Toinen askel on termien ottaminen haltuun. Kyseenalaistamalla talouspuheessa käytettävien käsitteiden sisältö voidaan puuttua myös niiden sisältämiin ristiriitoihin ja yliyksinkertaistuksiin. Termien avaamisella ja suomentamisella annetaan jokaiselle mahdollisuus osallistua taloudesta käytävään keskusteluun. tarkoituksenmukainen talouspuhe: tapaus kestävyysvaje Ottakaa haltuunne nykyajan natsikortti. Sanokaa kestävyysvaje. Sanokaa sitten sama mahdollisimman hassulla äänellä. Kuulostaako edelleen hienolta ja uskottavalta? Käytän esimerkkinä kestävyysvajetta, koska kyseinen termi on viime aikoina ollut politiikassa jatkuvasti esillä muttei ole ollut lainkaan selvää, mitä sillä tarkoitetaan. Poliittisessa keskustelussa sanaa on käytetty paikoitellen jopa keskustelun tarkoitukselliseen tappamiseen kestävyysvajeeseen vetoamalla saadaan aikaan tilanne, jossa vastapuoli ei voi enää argumentoida vastaan. Siksi on tärkeää tietää, mitä se tarkoittaa. Puretaanpa kestävyysvaje palasiin. Ensin, mikä on kestävyysvaje? Lyhyesti: väestön ikääntyessä valtion verotulot pienenevät ja julkiset menot kasvavat. Kestävyysvaje tarkoittaa kaikessa yksinkertaisuudessaan tulkintaa siitä, kuinka paljon valtion tuloja täytyy lisätä ja/tai julkisia menoja vähentää, jotta valtiontalous pysyisi tasapainossa väestön ikääntymisestä huolimatta. Selvä. Entä onko Suomessa kestävyysvaje vai ei? Kysymys on mieletön, koska kestävyysvaje ei ole nykyhetken asia vaan tulevaisuuteen liittyvä käsite. Siksi sen suuruutta ei voida mitata, vaan ainoastaan ennustaa. Jos nykyisen kehityksen oletetaan jatkuvan samanlaisena, valtiontaloutta täytyy lähivuosina sopeuttaa lähteestä riippuen 6 10 miljardia euroa. Hyvä on. Ovatko nämä laskelmat luotettavia? Totuus on, että harva asia on

Talouspuhe on vallankäyttöä 019 niin vaikeaa kuin talouden ennustaminen. Todennäköisyys, että nykyinen kehitys jatkuu tulevaisuudessa samanlaisena, on hyvin pieni. Ennusteet voivat siis toteutua, tai sitten ne voivat olla pielessä kumpaan suuntaan tahansa. Pitääkö kestävyysvajeeseen siis varautua, jos ennusteet eivät välttämättä toteudu? No, Suomessa syntyvyys on vähentynyt ja ihmisten keskimääräinen elinikä pidentynyt jo kauan, eikä olennaista muutosta ole odotettavissa. Siksi väestön ikääntymiseen liittyvät valtion menot todennäköisesti kasvavat. Kestävyysvaje on kuitenkin vain osa valtiontaloutta, joten myös valtion muut tulot ja menot täytyy ottaa huomioon. Jos esimerkiksi maailmantalous kasvaa, Suomen taloudellinen tilanne voi parantua niin paljon, että se tasapainottaa ikääntymisestä aiheutuvat menot. Vastaavasti jos lama jatkuu, tuloja täytyy lisätä tai menoja leikata nykyisiä ennusteitakin enemmän. Kestävyysvajeen yhteydessä puhutaan usein myös huoltosuhteesta, eli kuinka monta huollettavaa on työikäistä kohti. Knoppikysymys: mikä näistä puheista usein (ja poliittisista syistä tarkoituksenmukaisesti) unohtuu? Se, että työikäisetkin ovat huollettavia ollessaan työttöminä. Väestön ikääntyminen on siis osa ongelmaa, mutta vielä suurempi ongelma on, ettei töitä ole riittävästi. Yksi tärkeä keino kestävyysvajeen korjaamiseen olisikin töiden nykyistä tasaisempi jakaminen työikäisten kesken. Lisäksi Suomessa jätetään vuosittain veroja maksamatta arviolta 15 miljardia euroa harmaan talouden, veronkierron ja aktiivisen verosuunnittelun vuoksi, mutta hallituksen laskelmissa ei mainita tämän veronmaksuvajeen umpeen kuromista mahdollisena julkistalouden tasapainottamisen keinona. Se, mistä kestävyysvajeen yhteydessä jätetään puhumatta, on siis yhtä tärkeää kuin se, mistä puhutaan. lopuksi VÄESTÖN IKÄÄNTYMINEN ON SIIS OSA ONGELMAA, MUTTA VIELÄ SUUREMPI ONGELMA ON, ETTEI TÖITÄ OLE RIITTÄVÄSTI. YKSI TÄRKEÄ KEINO KESTÄVYYS VAJEEN KORJAAMISEEN OLISIKIN TÖIDEN NYKYISTÄ TASAISEMPI JAKAMINEN TYÖIKÄISTEN KESKEN. Miten talouspuhe siis otetaan haltuun? Miettimällä, keiden asioista halutaan puhuvan ja millä perusteilla kulloisetkin puhuvat päät ovat asemaansa päätyneet. Kyseenalaistamalla puheen näennäinen objektiivisuus ja tiedostamalla puhujien henkilökohtaiset motiivit, jolloin selviää, keiden etuja he ajavat. Ymmärtämällä termit ja laskutoimitukset, ettei niillä ole mahdollista hämätä. Ennen kaikkea on syytä muistaa, että talousasiat ovat pohjimmiltaan yksinkertaisia, vaikka ne yritettäisiin tarkoituksella naamioida vaikeiksi. Talous on yhteinen asia, jota yhdelläkään ihmisellä tai ihmisryhmällä ei ole oikeutta omia henkilökohtaiseksi omaisuudekseen. Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kauppatieteiden kandidaatti, joka on erikoistunut talouden matemaattiseen mallintamiseen. Hän toimii päätoimisesti talousalan yrittäjänä.

020 Kolumni Peruste #1-2/2016 talous ja valta Taloudellisesta vallasta on kaksi hallitsevaa käsitystä. Mielenkiintoista kyllä, ne sekä esiintyvät rinnakkain että ovat täysin ristiriidassa keskenään. Toisen mukaan taloudellisen vallan käyttäjillä on nimet ja osoitteet, toisen mukaan ongelmana on talouden kasvottomuus. Ensimmäinen tulkinta on kulttuurisesti voimakas. Rikkaat kuvataan usein tiettynä tunnistettavana ihmisjoukkona, joka pyörittää avoimesti järjestelmää, jonka pyörittäminen kuuluisi poliitikoille. Laulu 20 perheestä on klassikko, jossa luetellaan sukunimittäin, kenellä on kansalta puuttuva valta. Uudempi esimerkki on Esko Seppäsen kirja Suomen rikkaat (2014), jonka yhteiskuntakritiikki nojaa nimenomaan Suomen taloudellisten vallankäyttäjien nimeämiseen. On myös tunnettua, että monet raharikkaat harmistuivat, kun eivät mahtuneet 20 perheen sukulistaukseen. Seppäsen kirjaan pääsy on myös varmasti ollut tekstin kritiikkimuodosta huolimatta asianosaisille ylpeyden aihe. Toisinaan taloudellisen vallan nimettyjä käyttäjiä etsitään konkreettisempien kriteerien avulla. Iltalehti listasi taannoin ihmisiä, jotka kuuluvat useivalta ja markkinavoimat teppo eskelinen den pörssiyhtiöiden hallituksiin. Jutun otsikko oli yksinkertaisesti: Heillä on valtaa. *** Toisen teorian mukaan maailmaa hallitsevat markkinavoimat. Huomattavan monet tuntuvat olevan vakuuttuneita siitä, että poliitikoille muinoin kuulunut valta on siirtynyt näille tarkemmin määrittelemättömille markkinavoimille. Etsiskelin taannoin sitaatteja eri puoluejohtajien puheista. Jokaiselta löytyi vaivatta versio tästä vallansiirtymiskertomuksesta. Jokaisen versioon kuului myös markkinavoimien vastainen taisteluretoriikka. Tyylilajieroja löytyi skaalalla on noustava markkinavoimia vastaan, on uskallettava vastustaa markkinavoimia, on kaapattava valta takaisin markkinavoimilta, on otettava niskalenkki markkinavoimista. Markkinavoimat herättävät pahennusta ja ahdistusta juuri epämääräisyytensä takia. Siksi markkinavoimia kuvataan aina nimenomaan kasvottomiksi. Tämä kuvaus pohjaa ilmeisesti oletukseen, että markkinavoimat muuttuisivat inhimillisemmiksi, jos löytäisimme niiden taustalta valtaa käyttävän ihmisen vaikka suurin osa ihmisistä tuskin todellisuudessa ajattelee näin.

021 *** Olisi yksinkertaistavaa ajatella, että ratkaisu taloudellisen vallan ongelmaan olisi varakkaiden yksilöiden nimeäminen ja heidän yksilöllisen valtansa eliminointi. Tällainen lähestymistapa estää nimittäin näkemästä vallan moninaisia tasoja sekä niitä mekanismeja, jotka tuottavat rakenteellisesti eriarvoisia jakoja. Jos valta olisi yksiselitteisesti vaurailla yksilöillä, sen voisi käydä hakemassa pois näiltä nimetyiltä henkilöiltä. Tämä ei ole koskaan onnistunut. Myös markkinavoimat on kuitenkin liian yleinen käsite. Puhumalla voimista huomio siirretään juuri persoonattomiin prosesseihin, joiden vastustamisen ei tarvitse tarkoittaa käytännössä mitään. Puhumalla markkinavoimista nimenomaan kohdistamme katseemme pois näistä todellisista taloudellisen vallan ilmiöistä. Markkinathan ovat vain prosessi. *** Markkinavoimat / rikkaat yksilöt -dikotomiasta puuttuu ennen kaikkea todellisten markkinatoimijoiden taso. Suuryritysten valta on kasvanut viime aikoina. Yritysostot ja fuusiot paisuttavat suurimpia yrityksiä jatkuvasti. Suuryrityksistä on tullut entistä poliittisempia suunnittelukoneita, jotka ovat myös pitkälti vapauttaneet itsensä veronmaksun kaltaisista velvollisuuksista. Ne myös vaativat entistä voimakkaammin usein onnistuneesti itselleen jonkinlaista pseudokansalaisen asemaa: elinkeinoelämä on tunkenut osapuoleksi yhä useampiin poliittisiin valmistelu- ja päätösprosesseihin. Yhdysvalloissa yrityksiin sovelletaan jo kansalaisoikeuksia suojaavia perustuslain pykäliä. Suuryritykset pyrkivät lukitsemaan politiikkaa edukseen kansainvälisesti sitovilla järjestelyillä, joissa niiden toiminnat on suojeltu demokraattisesti päätettäviltä poliittisilta muutoksilta. Tämä on yhtiövallan suuri projekti tänä päivänä. Tästähän esimerkiksi TTIP-sopimuksessa on kyse, mutta laajemminkin lähes kaikki kauppapolitiikan suuret väännöt ovat olleet variaatioita yhtiövallan teemasta. *** Tästä näkökulmasta myös markkinavoimista puhuminen on ongelmallista. Markkinoista puhuttaessa talouden sfääriä jäsennetään spontaanien vaihtotapahtumien kokonaisuutena eikä todellisina valtakamppailuina. Oikeisto onkin innokas esittämään, etteivät yritykset ole poliittisia subjekteja: yhtiöiden verottaminen on viime kädessä kuluttajien verottamista, markkinavoimat tarkoittaa sekä suuria että pieniä markkinatoimijoita, ja niin edespäin. Tämän ajattelutavan nimenomainen tavoite on, että ajattelisimme kaiken markkinoina miksei markkinavoiminakin koska silloin yhtiöt alkavat näyttäytyä vain jonkinlaisena markkinaimpulssien välitysaineena. Samasta syystä markkinavoimia voi myös vastustaa ilman minkäänlaista aikomusta puuttua konkreettisesti yhtiövaltaan. Edellä mainittu niskalenkkimetafora oli muuten Jyrki Kataiselta yhtiövaltaa hän ei kuitenkaan varmasti tosipaikan tullen olisi rajoittamassa. Kirjoittaja toimii yhteiskuntapolitiikan yliopistonlehtorina Jyväskylän yliopistossa.

022 Peruste #1-2/2016 talous ja valta FEMINISTINEN VALLANKUMOUS JATKUU YHÄ Pohjoisamerikkalaiset ja eurooppalaiset feministit ovat vastustaneet syrjintää työmarkkinoilla ja vaatineet naisille mahdollisuutta tehdä palkkatöitä. Naisten työllisyys ei kuitenkaan ole murentanut sukupuoleen perustuvia hierarkioita. Palkkatyö on ehkä välttämättömyys, mutta se ei ole tie naisten vapautumiseen. silvia federici suomennos: niina oisalo Alkuperäinen artikkeli The Unfinished Feminist Revolution on julkaistu The Commoner -julkaisun numerossa 15 (talvi 2012): http://www.commoner.org.uk/wp-content/uploads/2012/02/08-federici. pdf. Suomenkielinen käännös on julkaistu kirjoittajan luvalla.

Feministinen vallankumous jatkuu yhä 023 Eräs tärkeimmistä viime vuosikymmenten poliittisista kehityskuluista on ollut naisten kapina kotitöiden orjuutta vastaan eri puolilla maailmaa. Kapinan seurauksena nämä työt on määritelty uudelleen, samoin kuin naisten suhde rahaan ja valtioon. 1970-luvulla naisten vapautusliike kamppaili ennen kaikkea kotityöksi määriteltyä työtä ja tämän määrittelyn seurauksia vastaan. Seurauksiin kuului naisten taloudellinen ja yhteiskunnallinen riippuvuus miehistä, sosiaalinen syrjintä ja luonnollistettu näkemys siitä, että naiseus määrittyy perheen perustamisen kautta. Naiset lähtivät kaduille, kouluihin sekä oikeussaleihin ja esittivät vaatimuksia. He vaativat, että valtio lopettaa naisten kehon kontrolloinnin, että abortti laillistetaan, ettei pahoinpitelyä ja raiskausta avioliiton sisällä enää sallita ja että koulujen opetusohjelmissa, esimerkiksi historiassa, tunnustetaan naisten olemassaolo ja merkitys. Kapina sai myös vähemmän näkyviä ilmentymiä, jotka vain liikkeessä mukana olleet naiset huomasivat. Tällaisia olivat esimerkiksi kotityöstä kieltäytyminen, syntyvyyden lasku toista maailmansotaa seuranneen vauvabuumin jälkeen (Dalla Costa 1978), avioerojen lisääntyminen ja sellaisten perheiden lisääntyminen, joissa nainen oli perheenpää. Kotitöillä ja perhepolitiikalla oli keskeinen rooli myös 1970-luvun feministisissä teorioissa, jotka pohjautuivat ruohonjuuritasolla tapahtuvaan taisteluun. Kun naiset kieltäytyivät määrittelemästä itseään kotirouviksi, naisten tekemä palkaton kotityö oli mahdollista ymmärtää kapitalistiseksi työvoiman tuottamisen tavaksi ja riiston alueeksi. Kotityöt määriteltiin yhteiskunnalliseen elämään kuuluvaksi sosiaaliseksi tehtaaksi, jossa naiset raatoivat päivittäin. Myös Marxin esittämä tuottavan työn käsite oli mahdollista muotoilla uudelleen naisten esittämän kritiikin pohjalta. Kyseessä oli yksi merkittävimmistä kontribuutioista oman aikamme marxilaiseen teoriaan ja käytännön ajatteluun. Tältä pohjalta monet feministit myös vaativat palkkaa kotityöstä. He halusivat lopettaa paitsi kotiorjuuden, myös kumota hierarkian, jossa arvostettiin vain palkkatyötä. Kampanja palkattujen kotitöiden puolesta levisi 1970-luvun TÄLTÄ POHJALTA MONET FEMINISTIT MYÖS VAATIVAT PALKKAA KOTITYÖSTÄ. HE HALUSIVAT LOPETTAA PAITSI KOTIORJUUDEN, MYÖS KUMOTA HIERARKIAN, JOSSA ARVOSTETTIIN VAIN PALKKATYÖTÄ.

024 Peruste #1-2/2016 Sirpa Varis Palava talo kirjonta kankaalle 2012 puolivälissä useisiin Euroopan maihin sekä Yhdysvaltoihin ja Kanadaan, mutta siitä ei koskaan tullut massaliikettä eikä sen poliittista potentiaalia koskaan testattu käytännössä. Pohjoisamerikkalaisten ja eurooppalaisten feministien tärkeimmäksi strategiaksi muodostui syrjinnän vastustaminen palkkatöissä. Naisille piti olla mahdollista astua myös ammatteihin, joita aiemmin oli pidetty miesten alueena, ja vaatia oikeutta valtion tukemaan päivähoitojärjestelmään, joka mahdollisti naisten työssäkäynnin kodin ulkopuolella. 1970-luvun loppuun mennessä erityisesti Yhdysvalloissa kotitöihin ja perheenlisäykseen liittyvät kysymykset olivat kadonneet lähes kokonaan feministien agendalta. Vuonna 1976 Korkein oikeus hylkäsi ehdotuksen, jonka mukaan palkallinen äitiysloma tulisi määrätä pakolliseksi työnantajille. Erityisesti liberaalit feministit omaksuivat ajatuksen, jonka mukaan samuudesta olisi tultava tasa-arvon ehto. Siksi sukupuolten erilaisuuteen perustuvat vaatimukset, kuten äitiysloma, oli hylättävä erityiskohteluna, joka heidän oletuk-

Feministinen vallankumous jatkuu yhä 025 MONI ASIA ON MUUTTUNUT GLOBAALISSA TALOUDESSA 1970-LUVUN JÄLKEEN, JA FEMINISTIT YMPÄRI MAAILMAA OVAT JOUTUNEET POHTIMAAN STRATEGIAANSA UUDELLEEN. MAAILMANTALOUDEN RAKENTEET OVAT UUSLIBERALISOITUNEET, MIKÄ ON MUUTTANUT MYÖS POLITIIKAN KENTTÄÄ. PALKKATYÖ ON PALJASTUNUT EPÄLUOTETTAVAKSI KEINOKSI HANKKIA TOIMEENTULO JA YLLÄPITÄÄ ELÄMÄÄ. sensa mukaan saattaisi torpedoida naisten peräänkuuluttaman poliittisen tasaarvon. Moni asia on muuttunut globaalissa taloudessa 1970-luvun jälkeen, ja feministit ympäri maailmaa ovat joutuneet pohtimaan strategiaansa uudelleen. Maailmantalouden rakenteet ovat uusliberalisoituneet, mikä on muuttanut myös politiikan kenttää. Palkkatyö on paljastunut epäluotettavaksi keinoksi hankkia toimeentulo ja ylläpitää elämää. Naisten perustamat ruohonjuuriliikkeet ovat organisoituneet vastustamaan yksityistämistä ja suuryritysten harjoittamaa yhteisten resurssien ryöväystä. Ne ovat osoittaneet toimillaan, miten tärkeää on luoda enemmän yhteistyöhön perustuvia elämänmuotoja ja ottaa uudelleen käyttöön yksinkertaisia toimeentulon lähteitä. Samaan aikaan YK on kuitenkin institutionalisoinut feminismin ja valjastanut naisten taistelun palvelemaan uusliberalistista agendaa ja globaaleja taloussuhteita. Akateemiset feministit ovat kieltäytyneet ryhtymästä tällaisen feministisen liikkeen asianajajiksi, koska liikkeen on nähty kaventavan käsityksiä naisten kokemuksista ja niiden moniulotteisuudesta ja tukevan siten tunkkaista sekä vanhakantaista identiteettipolitiikkaa. Akateemisten feministien vetäytyminen on horjuttanut poliittisen feministisen liikkeen perustaa. Näiden ristiriitaisten kehityskulkujen vuoksi on ollut vaikea ennustaa, millaiseksi feminististen liikkeiden rooli tulevaisuudessa muodostuu. Hiljalleen etenevä maailmanlaajuinen talouskriisi on vaikeuttanut ennustamista entisestään. Viimeisten kolmen vuosikymmenen aikana on silti opittu tärkeitä asioita siitä, miten palkkatyöhön kytketty taistelu saattaa rajoittaa naisten vapauttamiseen tähtäävän liikkeen toimintaa. 1970-luvulla pohjoisamerikkalaiset feministit olettivat, että kodin ulkopuolinen työ vapauttaisi naiset siitä lamauttavasta tilasta, jota yhteiskunnasta eristäytyminen aiheuttaa. Naiset voisivat liittyä luokkataisteluun, ja jättää kodin sekä kotityöt taakseen. Neljä vuosikymmentä myöhemmin voimme todeta, että nämä oletukset johtivat naisia harhaan, sillä he aliarvioivat kansainvälisen pääoman kyvyn hajottaa radikaalin feministisen liikkeen yhtenäisyyttä. Naiset astuivat työmarkkinoille aikana, jolloin työläisten palkat ja työllisyys ylipäätään olivat ankaran maailmanlaajuisen hyökkäyksen kohteena. Tämän hyökkäyksen seurauksena suuri osa Yhdysvaltojen teollisuudesta on kadonnut, paikallinen tuotanto on siirtynyt glo-

026 Peruste #1-2/2016 SUURI OSA YHDYSVALTOJEN TEOLLISUUDESTA ON KADONNUT, PAIKALLINEN TUOTANTO ON SIIRTYNYT GLOBAALIIN ETELÄÄN JA TYÖN LUONNE ON MUUTTUNUT EPÄVARMAKSI. NAISILLE TARJOTUT TYÖT OVAT OLLEET ARVOASTEIKON HÄNTÄPÄÄSSÄ: NE OVAT KAIKKEIN YKSITOIKKOISIMPIA, VAARALLISIMPIA, EPÄVARMIMPIA JA HUONOITEN PALKATTUJA. baaliin etelään ja työn luonne on muuttunut epävarmaksi. Naisille tarjotut työt ovat olleet arvoasteikon häntäpäässä: ne ovat kaikkein yksitoikkoisimpia, vaarallisimpia, epävarmimpia ja huonoiten palkattuja. OECD-maissa naisten työllisyysaste on noussut 1990-luvun aikana 60 prosenttiin, ja työt ovat löytyneet useimmiten palvelusektorilta. Naiset ovat siten vaihtaneet kotona tehtävät työt kotitöihin ravintoloissa, sairaaloissa ja kahviloissa sekä muihin tehtäviin puhelinkeskuksissa ja datapalveluja tarjoavissa yrityksissä. Globaalissa etelässä tilanne on vielä synkempi. Naisten kohonnut työllisyys on kasvattanut erityisesti epävirallista sektoria toinen nimitys kotityötä muistuttavalle huonosti palkatulle työlle. Vapaatuotantoalueita perustaneissa maissa naiset tekevät työtä hikipajoissa, joihin pohjoisesta lakkautettujen tuotantolinjojen työt on siirretty. Meitä muistutetaan usein tavoista, joilla naiset hyötyvät uusista töistään: miten he oppivat palkkatöissä uusia taitoja ja heidän itsenäisyytensä kasvaa. Myös vasemmisto tuntuu olevan samaa mieltä. Todellisuudessa useat naissukupolvet ovat haaskanneet ruumiinsa ja henkiset voimavaransa näissä töissä mitätöntä palkkaa vastaan olosuhteissa, jotka muistuttavat orjuutta. Myös entisissä sosialistisissa maissa Kiinasta Bulgariaan naisille on tarjottu usein väliaikaisia, ilman työsopimusta tehtäviä töitä, joista maksetaan alle minimipalkan. Siirtyminen sosialismista kapitalismiin on johtanut naisten tekemän työn aliarvostamiseen. Valtavasta aliarvostuksesta kertoo myös naisten suuri muuttoliike markkinatalousmaiksi muuttuneista Itä-Euroopan valtioista Länsi-Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin. Myös uusissa kotimaissa heille tarjolla oleva työ kotiapulaisina, seksityöntekijöinä, vanhustenhoitajina tai sairaanhoitajina nauttii usein alhaista sosiaalista arvostusta ja voi johtaa vuosien eristäytymiseen muusta yhteiskunnasta. Lyhyesti sanottuna, palkkatyöhön astuminen on lisännyt naisten köyhyyttä ja pidentänyt heidän työpäiväänsä. Se on myös saanut työnantajat kehittä-

Feministinen vallankumous jatkuu yhä 027 mään uudenlaisia orjuuttavia työolosuhteita, joissa kulutushyödykkeitä ja palveluita voidaan halvan työvoiman ansiosta tuottaa matalin kustannuksin. Naisten työllisyys ei kuitenkaan ole vähentänyt ilmaiseksi tehtävää kotityötä tai murentanut sukupuoleen perustuvia hierarkioita. Nämä ovat myyttejä. Monet kotityöt ovat nykyään muuttuneet liiketoiminnaksi ja kasvattaneet siten palvelusektoria. Ruokatalouteen liittyvien palkkatyöläisten määrä kasvoi Yhdysvalloissa kolmella miljoonalla vuosina 1990 2006. Samaan aikaan pikaruokaketjujen työntekijöiden määrä nousi 2,7 miljoonasta neljään miljoonaan. Nämä työntekijät ovat kuitenkin edelleen Yhdysvaltain alipalkatuimpia, sillä heidän ansionsa jäävät 7,77 dollariin tunnilta. Naiset ovat myös kieltäytyneet osasta kotitöitä: he ovat päättäneet olla hankkimatta lapsia, hankkineet vähemmän lapsia tai vähentäneet miesten puolesta tehtäviä kotitöitä. Yhdysvalloissa syntyvyys on laskenut 1960-luvusta, jolloin jokaista tuhatta naista kohden syntyi 118 lasta. Vuonna 2006 lapsiluku tuhatta naista kohden oli 66,7. Samalla väestön mediaani-ikä on noussut vuosien 1980 ja 2006 välillä 30 vuodesta 36,4 vuoteen. Naisten lisääntymislakko on ollut dramaattisin Euroopassa. Eräissä maissa, kuten Italiassa, syntyvyys on pysytellyt jo vuosia alle väestön uusiutumistason. Myös Yhdysvalloissa avioliittojen määrä on laskenut. Kun 56 prosenttia yhdessä elävistä pareista oli naimisissa vuonna 1990, vuonna 2006 avioliitossa olleiden osuus jäi 51 prosenttiin. Samaan aikaan yksin asuvien määrä on kasvanut Yhdysvalloissa noin 30 prosentilla: 23 miljoonasta 30,5 miljoonaan. NAISET TEKEVÄT EDELLEEN SUURIMMAN OSAN KOTITÖISTÄ YMPÄRI MAAILMAN. HEIDÄN TEKEMÄNSÄ PALKATUN JA PALKATTOMAN KOTITYÖN MÄÄRÄ ON ITSE ASIASSA LISÄÄNTYNYT, KUN VALTIOT OVAT LEIKANNEET SOSIAALIPALVELUIHIN TEHTYJÄ INVESTOINTEJA JA TEHDASTYÖTÄ ON HAJAUTETTU. Silti suurimman osan naisista odotetaan yhä tekevän yhtä paljon kotitöitä kuin ennen, eikä tästä johtuva sukupuolten välinen epätasa-arvo ole muuttunut. Naiset tekevät edelleen suurimman osan kotitöistä ympäri maailman. Heidän tekemänsä palkatun ja palkattoman kotityön määrä on itse asiassa lisääntynyt, kun valtiot ovat leikanneet sosiaalipalveluihin tehtyjä investointeja ja tehdastyötä on hajautettu. Suuri osa työväenluokkaan kuuluvista naisista joka puolella maailmaa tekee kahta työtä. Palkkatyöhön käytettyjen tuntien lisääntyminen tarkoittaa myös sitä, ettei heillä ole aikaa muuhun elämään kuin työntekoon. On olemassa kolme tekijää, joiden vuoksi naisten työpäivä on jälleen pidentynyt ja heidän tekemänsä tuottava työ on palannut koteihin. Naiset ovat pehmentäneet globalisaation aikaansaaman talouskriisin pahimpia vaikutuksia, mutta tästä järjestelystä on nyt muodostumassa pysyvä maailmantalouden piirre. Naisten tekemä ylimääräinen työ on kompensoinut irtisanomisia, ruoanhinnan jyrkkää nousua,