Lahjakkaan. lapsen. draama

Lahjakkaan lapsen draama ja todellisen Itsen etsintä

Alice Miller Lahjakkaan lapsen draama ja todellisen Itsen etsintä Täysin uudistettu ja laajennettu laitos Suomentanut Mirja Rutanen Werner Söderström Osakeyhtiö Porvoo Helsinki Juva

Saksankielinen alkuteos Das Drama des begabten Kindes und die Suche nach wahren Selbst Suomentanut Mirja Rutanen Suhrkamp Verlag Frankfurt am Main 1994 ISBN 951-0-20961-6 WSOY:ngraafiset laitokset Juva 1996

Sisällys Johdanto 9 1. Lahjakkaan lapsen draama ja kuinka meistä tuli psykoterapeutteja Mitä vain, kunhan ei totuutta.................. 49 Rikas lapsiraukka................... 53 Tunteiden kadotettu maailma........ 59 Todellista itseä etsimässä....................... 65 Psykoterapeutin tilanne......... 73 Kultaiset aivot..................................... 83 2. Depresssio ja grandiositeetti - kaksi kieltämisen muotoa Lapsen tarpeiden kohtalot............ 87 Terve kehitys...... 87 Häiriytyminen... 90 Rakkauden illuusio.............................. 94 Suurellisuus itsepetoksena... 95 Depressio grandiositeetin kääntöpuolena... 97 Depressio itsen kieltämisenå'... 101 Masennusvaiheet terapian aikana.............. 115

Masennus viestintuojana..................... 115 Oman itsen sivuuttaminen..... 116 Patoutuneiden tunteiden taakka............ 117 Vå"lienselvittely vanhempien kanssa......... 118 Sisäinen vankila................................... 120 Depression sosiaalinen puoli 127 Narkissoksen taru... 132 3. Halveksunnan noidankehä Lapsen nöyryyttäminen, heikkouden halveksiminen ja mitä siitä sitten seuraa Esimerkkejä arkielämästä....................... 13 7 Halveksunta terapian peilissä.................. 151 Toistamispakko itseilmaisun estymisen seurauksena.................................... 152 Koetun halveksunnan ilmeneminen perversiossa ja pakkoneuroosissa... 155 Hermann Hessen lapsenmaailman "turmellus" konkreettisen ''pahan" ilmentymå"nå......... 165 Äiti yhteiskunnan asenteiden vå1ittåjå"nå ensimmå"isinå elinvuosina.................... 17 4 Halveksijan yksinäisyys....................... 178 Halveksunnasta vapautuminen............... 183 Jälkisanat....... 190 Huomautus.......... 196 Epilogi: manipulaatioita vastaan...... 198 Kiitokset 205

Suomentajan huomautus Alice Miller kirjoitti tämän kirjan edellisen laitoksen viisitoista vuotta sitten. Se julkaistiin suomeksi vuonna 1986, jolloin sen nimenä oli Lahjakkaan lapsen tragedia. Tämän kirjan nyt suomennettu uusi laitos, Lahjakkaan lapsen draama, on tekijän täydellisesti uudistama ja laajentama. Psykoan yytikon koulutuksen saanut Alice Miller luopui vuonna 1988 pykoanalyysista, jonka piirissä hän aina olikin ollut toisinajattelija. Niinpä hän ei kirjansa uudessa laitoksessa käytäkään lainkaan psykoanalyyttista terminologiaa, ja kirjan teksti on entistä havainnollisempaa. M. R. 7

Johdanto Vuosien ajan olen halunnut pitää kolme ensimmäistä kirjaani entisellään, koska en ole halunnut peitellä omaa tarinaani terapeuttina ja kirjailijana. Nyt tämän pyrkimyksen oli kuitenkin väistyttävä toisten, tärkeämpinä pitämieni näkökohtien tidtä. On nimittäin tuskin todennäköistä, että lukija tarttuisi kirjaani lahjakkaan lapsen draamasta nimenomaan seuratakseen minun henkistä kehitystäni - siihen tarkoitukseen hänen käytettävissään ovat myös minun muut kirjani. Lahjakkaan lapsen draamaa lukiessaan useimmat lukijat nimittäin kohtaavat nimenomaan oman historiansa, enkä halua, että minun jo hylkäämäni psykoanalyyttinen kieli veisi heiltä tämän mahdollisuuden. Lahjakkaan lapsen tragedian ilmestymisen jälkeen ihmiset nimittäin yhä uudelleen kirjoittivat minulle, että he saavat kiittää emotionaalisesta heräämisestään juuri tätä kirjaa. He olivat ilmeisesti kuin sattumalta löytäneet siitä avaimen pitkään lukittuina olleisiin oviin, joiden takana olivat heidän oman dämäntarinansa jäljet. ltkemättä jääneet kyyndeet saattoivat vihdoinkin päästä esiin. Nämä vahvat reaktiot ja se, että ne olivat varsin samankaltaisia, vaikka olivat peräisin hy- 9

vin erilaisista kulttuuripiireistä, osoittivat minulle selvästi, että kirjani kosketti yleistä inhmillistä tragediaa, jota ei voida johtaa yksinomaan meidän länsimaisesta kulttuuristamme. Tämä tragedia syntyy lapsen kokemista loukkauksista ja siitä, että hänen on lapsuudessa välttämättä torjuttava ne, jotta hän ylipäätään selviäisi noista vaurioista hengissä. Tämä tragedia kohtaa lasta, joka yrittää ennen muuta sopeutua kaikkeen ja selviytyä ilman omia tunteita ja tarpeita. Seurauksena on, että hän myöhemmin aikuisena joutuu elämään ilman välttämätöntä kompassia. Hän ei tiedä, kuka hän on, mitä hän tuntee, mitä hän tarvitsee - hän on täysin sulautunut niihin odotuksiin, joita hänelle on hänen elämänsä alusta alkaen asetettu ja jotka hän rakkauden saamisen illuusion takia on täyttänyt. Täyttänyt sen vuoksi, että lapsi ei voi selviytyä ilman tätä illuusiota. Valitettavasti tämä tilanne ei ole muuttunut nykyisten lasten elämässä. Siihen ainakin viittaa voimakas ja nyt jälleen jopa entisestään voimistunut mielenkiinto lahjakkaan lapsen tragediasta kirjoittamaani kirjaa kohtaan. Nykyään aikuisella on kuitenkin tämän hädän käsittelemiseen jo uusia mahdollisuuksia, joita hänellä muutama vuosi sitten ei vielä ollut. Nykyään hän voi, mikäli niin haluaa, päästä käsiksi omaan elämäntarinaansa, jonka hän on torjunut. Se on uutta. Lahjakkaan lapsen tragedian ensimmäisissä painoksissa esittämäni toive, että tunteiden ja muistojen varhaisesta torjunnasta vapautuminen tulisi joskus mahdolliseksi psykoanalyysin keinoin, osoittautui kerta kaikkiaan harhakuvitelmaksi, 10

koska siihen - kuten myöhemmin oivalsin - sisältyy sisäinen ristiriita. Kirjassani Murra vaikenemisen muuri olen perusteellisesti selvittänyt, minkä vuoksi olen sitä mieltä, että Sigmund Freud loi psykoanalyysin välttääkseen oman persoonallisen historiansa paljastumista ja tehdäkseen lapsen kokemat loukkaukset yleensä näkymättömiksi. Tähän psykoanalyysi pyrkii vielä nykyäänkin. Freudin teoriat ovat kuitenkin täydellisesti menettäneet perustansa siitä alkaen kun olemme varmasti tienneet, että me voimme päästä lähelle lapsuuttamme ja omaksua tiedon, jonka olimme karkottaneet. Oman historiamme tuntemisen myötä katoaa alttius psykoanalyyttisille spekulaatioille, jotka peittävät todellisuuden. Me emme nimittäin enää tarvitse niitä suojamuuriksi pelkoa ja ahdistusta vastaan. Ihmisten, jotka omaksuvat oman elämäntarinansa tosiasiat, ei tarvitse enää paeta niitä. Menneisyyttä ei käy muuttaminen, mutta menneisyyden kohtaaminen johtaa paranemiseen. Me voimme todella parantua varhaisten vammojen seurauksista, kun oivallamme ja emotionaalisesti ymmärrämme siihen asti torjumamme totuuden, kun pystymme (aikuisina) nousemaan kapinaan lapsina kokemiamme pahoinpitelyjä ja laiminlyöntejä vastaan ja oivallamme todelliset tarpeemme ja niiden oikeutuksen. Paljastava terapia selviytyy ilman ideologioita ja mystifikaatioita, koska sitä velvoittaa vain totuus. Jokaisessa yksittäisessä tapauksessa olisi oikeastaan mahdollista empiirisesti osoittaa, että lapsuudessa koettujen loukkausten torjuminen 11

on psyykkisten häiriöiden ja myös ylipäätään kaiken rikollisuuden alkusyynä. Vuosien kuluessa olen monta kertaa osoittanut tämän tunnettujen esimerkkien avulla. Vaikea lapsuus, oli se miten julma hyvänsä, ei automaattisesti tee kenestäkään rikollista. Esimerkiksi Hitlerin ja Stalinin ja muiden diktaattorien tarinoita tarkastelemalla olen voinut osoittaa, että pelkästään heidän kokemansa pahoinpitelyt eivät ajaneet heitä rikoksiin. Heistä tuli joukkomurhaajia nimenomaan siksi, että he täydellisesti kielsivät varhaiset kärsimyksensä ja pakenivat niitä tuhoavaan suuruudenhulluuteen. Lapsuudessa tapahtuneen kieltämisen ja torjumisen hintana ovat nimittäin aikuisen sairausoireet. Uusien terapiamenetelmien ansiosta me tiedämme nyt, että niistä voidaan vapautua, kunhan onnistutaan vapautumaan torjunnasta. Näiden uusien menetelmien kuvaamien tapausten ansiosta tiedämme myös, kuinka torjunta voidaan purkaa ilman lääkkeiden tai hypnoosin kaltaisia väkivaltaisia menetelmiä, nimittäin vapauttamaila trauman aikana salpautuneet tunteet. Tässä prosessissa ruumiiseen varastoituneet torjuttujen kokemusten "tiedostamattomat muistot", jotka usein ajavat ihmisen tiedostamattomaan ja tuhoavaan toimintaan, voidaan muuttaa tietoisiksi kokemuksiksi, jotka siitä alkaen ovat käytettävissä muistoina, joiden vaikutuksesta voidaan vapautua. Siten sokea toimintaan purkaminen loppuu. Sigmund Freud olisi ehkä päässyt lähelle tätä tietämystä, jos hän olisi pysynyt uskollisena oivallukselleen lasten seksuaalisesta väärinkäytöstä ja sen seurauksista aikuisen elämässä myöhem- 12

min. Sen sijaan hän kuitenkin kokonaan luopui tästä tiedosta ja peitti sen teorialla, joka estää meitä oivahamasta totuutta psyykkisten sairauksien synnystä ja torjunnan purkamisen tuomasta paranemisen mahdollisuudesta. Tuon teorian luodessaan hän viivästytti ihmistieteen ja terapian edistymistä sadalla vuodella. Hän korotti oman totuuden kieltämisensä opinkappaleeksi ja teki samalla todellisen tiedon lapsen integriteetin loukkauksista ja niiden seurauksista tabuksi. Niistä ei enää sopinut psykoanalyysin piirissä puhua, sen sijaan oli oltava sitä midtä, että psyykkiset sairaudet syntyvät "viettiristiriitojen" seurauksena. Tästä tabusta ovat John Bowlbyä lukuunottamatta kaikki, jopa kaikkein kuuluisimmatkin analyytikot kuten Spitz, Balint, Winnicott, Kohut ja muut pitäneet kiinni. Niinpä he eivät voineetkaan saattaa oivalluksiaan varhaisista traumoista käyttökdpoisiksi psykoanalyysin puitteissa. Ja koska he eivät uskaltaneet poistua näistä puitteista, he uhrasivat totuuden psykoanalyysiin kuulumisen hyväksi. Sandor Ferenczi, joka piti kiinni potilaidensa kanssa saamiensa kokemusten oikeudesta, etäännytettiin liikkeen piiristä ja julistettiin psykoottiseksi. C. G. Jung tosin uskalsi erota tuosta joukosta, mutta hänkin pakeni omaa historiaansa symbolien ja spekulaatioiden maailmaan. Tämä askd olisi ollut toisille ihmisille täysin merkityksetön, jos se olisi koskettanut vain Jungin yksityisdämää. Jung kuitenkin naamioi omat ahdistuksensa ja pelkonsa teorioilla, joita hänen oppilaansa vidä nykyäänkin pitävät suuressa arvossa ja joiden avulle he yrittävät auttaa sairaita ja häi- 13

riytyneitä ihmisiä. Jungin ideoin varustettuina he kertovat esimerkiksi väkivaltaisille tai huumeista nippuvaisille nuorille, että väkivalta on osa heidän varjoaan, ihmisluonnon yksi normaali puoli, ja että heidän pitäisi vain oppia "tulemaan paremmin toimeen tämän varjon kanssa". Näin apua etsivien hämmennys vain suuresti lisääntyy sen vuoksi, että väkivallan todellisia syitä ei koskaan tohdita sdvittää, koska ne kyseenalaistaisivat omat vanhemmat, jotka aikoinaan tukahduttivat lapsen jokaisen vastalauseen raakaa väkivaltaa käyttämällä tai muilla keinoilla. Väkivalta ei nimittäin ole mitään muuta kuin väheksytyn lapsen kielletyn mutta oikeutetun raivon tukahduttamisen tulos. Kun jungilaiset terapeutit pelkäävät vanhempiaan enemmän kuin mitään muuta itse sitä tajuamatta (koska heillä on symboliset sditykset pdkojensa perusteeksi), he käyttävät midellään Jungin teorioita terapiassaan ja tuntevat silloin itsensä sekä Jungin auktoriteetin että myös oman ammattikuntansa suojaamiksi. Vastaavia yrityksiä oman hädän "purkamiseen" oppilaiden ja potilaiden kustannuksella on todettavissa myös muiden perinteisestä psykoanalyysista irtautuneiden koulukuntien perustajilla (esimerkiksi Wilhelm Reichilla). Minä olen osoittanut sen kirjoissani Älå' huomaa, Karkotettu tieto ja Murra vaikenemisen muuri. Tällaiset totuuden kaunistdut eivät olisi sadan viime vuoden aikana enää olleet mahdollisia, jos Freud ei olisi kidtänyt totuutta. Tämän sekaannuksen hinnan maksavat tuhannet potilaat, jotka eivät tiedä, että psykoanalyysi pohjimmiltaan on yksi tapa torjua tuskallinen totuus teorioiden avulla. 14

Mitä kauemmin tätä puolustuskeinoa käytetään, sitä vaikeampaa on nähdä tämän sekaannuksen läpi. Ne lukuisat kirjeet, joita olen neljäntoista viime vuoden aikana saanut, vahvistavat kokemukseni, että psykoanalyysi sementoi lapsuudessa koetut vauriot sen sijaan että vapauttaisi ihmisen niistä. Viime vuosina terapeutit ovat kuitenkin jo kehittäneet uusia menetelmiä, joissa he eivät kavahda lasten pahoinpitelyjen ja laiminlyöntien totuutta eivätkä yritä kaunistella niitä eivätkä karttaa niiden paljastamista. Kirjan muodossa näistä menetelmistä on toistaiseksi kuvattu kahta: entisen primaariterapeutin Jean J ensonin ja J. Konrad Stenbacherin menetelmiä. (JeanJenson, Reclaiming Your Li/e. A Step-by-Step Guide to Using Regression Therapy to Overcome the Effects of Childhood Abuse, New York 1995 ja J. K. Stettbacher, Wenn Leiden einen Sinn haben soll, Hamburg 1990.) Ne molemmat osoittavat, vaikkakin hyvin eri teitä, kuinka voidaan löytää pääsy aikoinaan salpautuneisiin tunteisiin ja kokemuksiin, ja myös, millä tavalla niitä voidaan ymmärtää, jäsentää ja avata. Molemmat selittävät, miksi terapiassa on ehdottoman välttämätöntä sanallisesti ilmaista kerran tukahdutetut luonnolliset tarpeet niin että sen perustalta voidaan etsiä niiden tyydyttämistä. Yksi pääeroista minun tuntemiini terapiamenetelmiin verrattuna niissä on se, että ne ilmaisevat jokaisessa yksityistapauksessa koeteltavissa olevaa laajaa psyykkisten prosessien ymmärtämistä. Olisi virheellistä odottaa, että näissä uusissa menetelmissä olisi kysymyksessä yksi muunnos 15

janovilaisesta menetelmästä, jossa pelkkää tuntemista ja alkuperäisen tuskan uudelleen kokemista pidetään terapiana. Molemmat menetelmät poikkeavat Janovin menetelmästä ja eroavat perusteellisesti perinteisistä terapiamuodoista. Thmiset, jotka osallistuvat näihin uusiin terapioihin, eivät ainoastaan auta itseään, vaan tekevät myös uranuurtajan työtä toisten ihmisten hyväksi. Heidän kertomustensa välityksellä toisetkin saavat tietää lapsiin kohdistuvista, usein tiedostamattomista psyykkisistä ja fyysisistä tihutöistä. Sen tiedon meidän "kollektiivinen piilotajuntamme" on vuosituhansien ajan salannut. Nämä nyt tietoisuuteen heräävät ihmiset käsittävät, että heidän ei enää tarvitse paeta sellaista, mikä on tapahtunut kauan sitten, koska he nyt tuntevat sen. Sen vuoksi heidän ei enää tarvitse kidtää sitä, että käsittämätön on sittenkin todella tapahtunut. Monet terapeutit, jotka ovat kyllä tajunneet psykoanalyysin heikkouden mutteivät ole tunteneet mitään muitakaan käyttökdpoisia välineitä, alkavat nykyään yhä enemmän kohdistaa huomiotaan haavoitettuun lapseen. He oivaltavat, että tämä lapsi voi puhua vain ruumiin, tunteiden ja kokemusten kielellä. Heiltä puuttuu usein kuitenkin vielä omakohtainen kokemus, joten he eivät voi täysin ymmärtää, että ja miksi perinteisten koulukuntien tekniikat eivät ole koskaan voineet tehokkaasti kohdata noita primaareja tosiasioita. Terapeutin paraskaan tahto ei auta, ellei hän tiedä, millä tavalla hän voi järjestelmällisesti vapautua omasta torjunnastaan. Näin ollen hän en- 16

nemmin tai myöhemmin salpaa tämän prosessin potilaillaan. Ja kuitenkin juuri terapeuteilta pyydetään apua prosessissa, joka on heille itselleen vieras, tuntuu heistä uhkaavalta tai eroaa kaikesta siitä, mitä he ovat siihen mennessä oppineet. Tämä absurdi tilanne tekee ymmärrettäväksi, minkä vuoksi sekä Stettbacher että myös J enson toivovat, että heidän menetelmäänsä voitaisiin käyttää ilman terepeuttien "apua" tai että terapeutit voisivat itse omalla kohdallaan kokeilla sitä ja oppia sen. Minäkään en haluaisi luopua tästä toivosta. Tähän mennessä suorittamani tutkimukset eivät kuitenkaan ole vahvistaneet sitä. Stettbacherin tapauksessa odotukset eivät ole täyttyneet siinä määrin kuin aluksi oletettiin, vaikka hänen kuvauksensa on ollut kirjan muodossa saatavilla jo neljä ja epävirallisesti kuusi vuotta. Aluksi tosin monet ihmiset kirjoittivat onnistuneensa hänen menetelmällään hyvin ja jopa kokeneensa oireiden osaksi kadonneen, mutta ajan myötä jopa nuo samat kirjeenkirjoittajat ovat kokeneet pettymyksen. He kertovat, että ahdistus on ollut liian voimakasta yksin kannettavaksi ja kysyvät jälleen "oikealla tavalla koulutettua terapeuttia", jollaista en nyt sen enempää kuin ennenkään voi heille löytää. Jean Jensonin tapauksessa kysymykseen, soveltuuko hänen menetelmänsä omatoimisesti käytettäväksi, ei voida vielä lainkaan vastata, koska hänen kirjansa ilmestyi vasta vuoden 1995 alussa Yhdysvalloissa ja myöhemmin oletettavasti myös muissa maissa. Minä olen kirjoittanut kirjaan esipuheen, koska kirja selkeydessään, havainnollisuudessaan, koeteltavuudessaan ja vil- 17

pittömyydessään on minusta erittäin vakuuttava. Erityisen valaisevina ja hyödyllisinä pidin J ensonin eläytyviä, monin esimerkein havainnollistettuja kuvauksia lapsen ja aikuisen tietoisuuden eroista. Jenson osoittaa ja tekee monien harjoitusten välityksellä myös havainnollisesti koettavaksi, että niin kauan kuin tämä lapsen tietoisuus pysyy meissä torjuttuna, me oikeastaan tiedostamattamme elämme tuossa pelätyssä menneisyydessä ja teemme sen perusteella virheellisiä ratkaisuja. Jenson sanoo, että vasta kun löydämme lapsuutemme tunnemaailman, senaikaiset pelkomme, lapsuutemme tavan kokea, tuntea ja ajatella, voimme vapautua torjumiemme traumojen vaikutuksesta. Vasta kun muistamme tulevat tietoisiksi ja kun siten voimme kokea nuo aiemmat tunteemme ja tarpeemme, pystymme täysin elämään ja toimimaan aikuisen tietoisuudessamme. Jensonilla ei ole mitään harhakuvitelmia siitä, että hänen menetelmäänsä voitaisiin käyttää ilman asiantuntevan saattajan apua, koska hyvin varhaisten muistojen esiinnouseminen usein aiheuttaa niin suurta ahdistusta, että ihminen ei voi yksin kestää sitä. J ensonin mielestä tällaisena saattajana voisi ehkä toimia ystävä, joka niin ikään on päättänyt itse kokeilla tätä prosessia ja jolla jo on jonkin verran tietoa siitä. Tällainen ystävä olisi hänestä parempi vaihtoehto kuin joku niistä edelleen lukuisista terapeuteista, joiden koulutuksessa ei koskaan ole otettu huomioon parantumista menneisyyden paljastamisen avulla tai jossa se mahdollisuus on jopa kokonaan kiistetty. Olen tässä samaa mieltä J ensonin kanssa, ja 18

todella toivon, että J ensonin menetelmä tai vielä uudet, nyt tietääkseni vasta kehitysasteella olevat mutta lähivuosina varmasti julkisuuteen tulevat menetelmät antaisivat mahdollisuuden oman historian avaamiseen. Ja että ne antaisivat sen todella monille ihmisille, joille oman menneisyyden tunteminen on tarpeen, eivät vain joillekin etuoikeutetuille. Ehkä ennen muuta se mahdollisuus olisi tarpeen terapeuteille. Sillä niin kauan kuin he eivät tiedä, että ja kuinka he itse voivat vaaratta vapautua torjunnastaan, heidän apunsa pysyy illusorisena. Itse sitä huomaamatta he tarjoavat potilailleen samaa ideologiaa, joka on vahvistanut heidän omaa sokeuttaan. En epäile, etteivätkö kaikki yritykset välttää totuutta ideologioiden avulla jonakin päivänä menetä merkitystään. Luonnonlakia ei nimittäin voida pitkän päälle sivuuttaa. Ja tässä on kysymys laista, jonka mukaan ihminen kykenee työstämään kokemaansa silloin, kun hänen integriteettiään ei loukata. Voidaan osoittaa, että jopa vaikeasti haavoitettujen ihmisten onnistuu jossakin määrin saada takaisin tämä kyky. Esihistorian tutkijoiden mukaan ihminen eli viiden miljoonan vuoden pituisen ajanjakson rauhassa. Sitä ei ole epäileminen, sillä ellei niin olisi ollut, ihminen ei olisi selviytynyt elossa näin kauan. Hänen sotaisat toimensa ovat tietojen mukaan alkaneet vasta neoliittisen vallankumouksen myötä noin 10 000 vuotta sitten keräilystä ja metsästyksestä viljelyyn siirtymisen ja tulen keksimisen myötä. Meitä ei ole geneettisesti ohjelmoitu pahoinpitelyn kohteiksi lapsuudessa, sillä tätä ilmiötä ei 19

luonnossa esiinny. (Eläimet tosin tappavat jälkeläisensä, joka ei ole elinkdpoinen tai jota ne eivät pysty tai halua kasvattaa, mutta ne eivät kiduta pentujaan vuosien ajan näiden "parhaaksi", kuten ihmiset tekevät. Tämän kidutuksen välityksellä ihmiset avaavat jo tien uusille kidutuksille seuraavissa sukupolvissa. Tämä ilmiö on eläinmaailmassa tuntematon.) Meidät on miljoonien vuosien ajan evoluution kuluessa ohjdmoitu antamaan vastasyntyneille lapsillemme rakastavaa hoitoa ja hoivaa, ja luonto on varustanut ihmislapsen vain tämän myönteisen kohtelun vastaanottamiseen. Pahoinpitdyjä me emme luonnon mukaan pysty työstämään emmekä selvittämään. Me emme myöskään voi hävittää niitä ruumiistamme, koska kaikki, mitä elämässämme on tapahtunut, pysyy informaationa soluihimme kirjattuna. Ainoa, mikä auttaa meitä välttämään kuolemaa, on luontainen kykymme itsemme turruttamiseen, joka alkaa toimia silloin, kun pahoinpitdyt tulevat sietämättömiksi. Näin organismimme suojdee itseään torjunnan ja kieltämisen avulla todelliselta kuolemalta. Me joko olemme unohtaneet lyönnit ja halveksunnan osoitukset tai väitämme niiden tehneen meille hyvää ja teemme sitten samaa omille lapsillemme. Mutta lapsen ainoasta suojakeinosta (torjunnasta) tulee aikuisen kohtalo ja perintöosa, koska se johtaa siihen, että ihmiset pelkästä tietämättömyydestä tuhoavat omat lapsensa ja kanssaihmisensä ja pitävät sitä normaalina dämänmuotona. Juuri meidän soluihimme varastoidun lapsuudenhistorian vaarallinen sivuutta- 20

minen tekee meidät sokeiksi ja ajaa meidät tuhoaviin tekoihin, vaikka emme sitä tahdokaan. Vain se, että tulemme emotionaalisesti tietoisiksi tästä historiasta, voi tehdä lopun tästä viettymyksestä. Mitkään anteeksiannan ja moraalin vaatimukset eivät vaikuta meidän soluihimme. Huumeiden, alkoholin ja lääkkeiden avulla niitä voidaan tosin jonkin aikaa manipuloida ja huijata, mutta lopulta ruumis hyväksyy vain totuuden. Ja juuri tämän meidän oman historiamme totuuden voi varhain lapsuudessa torjumiemme tunteiden kokeminen vähitellen avata tietoisuudellemme. Silloin oireiden kieli käy tarpeettomaksi. Oman sokeudesta - tai ainakin epäsdvyydestä- heräämiseni tarinaa ja tietäni uusiin oivalluksiin olen kuvannut perusteellisesti vuodesta 1985 alkaen julkaisemissani kirjoissa Lapsuuden kuvia, 1985, Kå'tketty avain, 1988, Karkotettu tieto, 1988 ja Murra vaikenemisen muuri, 1988. Vuonna 1988 irtauduin virallisesti psykoanalyysista erotessani sekä sveitsiläisestä että kansainvälisestä psykoanalyyttisesta yhdistyksestä. Ensimmäiset kolme kirjaani, Lahjakkaan lapsen tragedia, Alussa oli kasvatus ja Älä' huomaa, jotka ilmestyivät vuosien 1979 ja 198 1 välillä, olivat merkkinä tämän kehityksen alkamisesta. Vasta niitä kirjoittaessani aloin järjestdmällisesti tutkia lapsuutta, omani mukaan luettuna. Näiden kirjojen parissa tekemääni työtä saan kiittää siitä, että pystyin suhtautumaan niin avoimesti uusiin terapiamenetdmiin. Ei ollut yksinkertaista murtautua ulos itsepetoksen labyrintista. Tämän vapautumisprosessin läpikäymiseen 21

tarvitsin viisitoista vuotta: vuodesta 1973, jolloin spontaani maalaaminen antoi minun epämääräisesti aavistaa totuuden, vuoteen 1988, jolloin vihdoin saatoin selvästi ilmaista sen. Kahdeksankymmentäluvun alussa sain usein kirjeitä psykiatristen klinikoiden sairaanhoitajattarilta, jotka kertoivat minulle, että he olivat menestyksellisesti lukeneet kirjojani potilailleen mutta että heidän oli salattava se lääkäreiltä, koska he eivät halunneet antautua irtisanomisen vaaraan. Lasten pahoinpitely oli silloin vielä psykiatriassa ehdoton tabu, vaikka jokaisella potilaalla oli oma julma historiansa. Kuitenkaan kukaan ei halunnut tietää siitä mitään, kaikkein vähiten lääkärit. Viime vuosina on julkaistu paljon kirjoja lasten pahoinpitelystä ja kehitelty monia menetelmiä, joiden avulla aikuiset voisivat saada varhaisten traumojen seuraukset hallintaansa. Psykiatrisen järjestelmän oli lopultakin tunnustettava, että lasten pahoinpitelyjä ja niiden seurauksia yleensä oli olemassa, mutta vanhat silmälaput ja täydellisen, rehellisen tiedon torjunta säilyivät edelleen, sillä edelleen Ieikiteitiin tilastoilla ja kieltäydyttiin näkemästä, että kaikki potilaat, eivät vain jotkut, kärsivät koskemattomuutensa varhaisimpien loukkausten seurauksista. Yhdysvalloissa esimerkiksi rajattiin erityinen potilasluokka niistä, jotka olivat kokeneet Vietnamin veteraanien kohtalon tai selvinneet juutalaisten joukkomurhasta. Nyt "kompleksisesta trauman jälkeisestä stressisyndroomasta" kärsivät ihmiset luokiteltiin ja diagnostisoitiin ikään kuin yleensä voisi olla olemassa vielä muunkinlaisia psykiatri- 22

sia potilaita, sellaisia, jotka eivät olleet lapsuudessa haavoittuneet. Joka tapauksessa psykiatrien suureksi hämmästykseksi kävi kuitenkin ilmi, että potilaita, jotka saattoivat kertoa lapsuudessa kokemastaan pahoinpitelystä, oli hyvin suuri prosentti. Siitä huolimatta nämä tilastoluvut jäivät hyvin epätäydellisiksi ja kyseenalaisiksi, koska uhrit ja tekijät pitävät lasten jokapäiväisen kidutuksen yksityiskohdat torjuttuina. Myös psykiatrisilla klinikoilla perustettiin ryhmiä "tällaisille" potilaille, joita hoidettiin toisten trauman jälkeisistä häiriöistä kärsivien potilaiden mallin mukaan siinä uskossa, että trauman seurauksista vapautumiseen riittäisi se, että näitä ihmisiä vahvistettaisiin ryhmän välityksellä ja että heidän annettaisiin kertoa traumoistaan. Siitä puhumattakaan, että vain hyvin pieni osa ihmisistä muistaa lapsuuden traumansa ja voi niistä kertoa, tällaiset terapiamenetelmät ovat illusorisia paitsi ehkä aikaisemmin tasapainoisilla ihmisillä, jotka kokevat aikuisiässä jonkin erillisen trauman. Ne nimittäin jättävät huomiotta tunteiden ja ajattelun kehityksen vaurioitumisen ja herättävät sen virheellisen vaikutelman, että traumatisoituneet potilaat muodostaisivat oman erityisen potilaslajinsa. Yhdysvalloissa vaikuttaa kyllä liike, joka pyrkii vapautumaan psykiatriasta ja sen rajoituksista, mutta uskonnollisten käsitystensä ja tietojensa puutteellisuuden vuoksi siitä ei ole sen enempää apua. Esimerkiksi Recovery-liikkeen ideologia perustuu etupäässä transaktioanalyysin ja neurolingvistisen ohjelmoinnin tarjoamiin tekniikoihin. (Jälkimmäinen on jopa peittelemätön 23

yritys saada ihmiset manipuloivien harjoitusten avulla oppimaan pois kerran oppimistaan malleista ja reaktioista ilman että lainkaan otetaan huomioon niiden välittämiä emotionaalisia viestejä.) Toisaalta Recovery-liikettä hallitsevat uskonnolliset ideat, esimerkiksi anteeksiannon, korkeampien voimien ja henkisyyden käsitteet, jotka näyttävät olevan välttämättömiä sen vuoksi, että käytetyistä tekniikoista ei pitkän päälle ole eikä voi olla hyötyä. Se, auttaako korkeampi voima yksityistapauksessa, riippuu loppujen lopuksi asianomaisen yksilön uskosta. Sikäli tässä ei ole kysymys mistään uudesta vaan vanhasta ja tutusta uusissa vaatteissa. Missään tapauksessa tämä liike ei auta ihmistä persoonalliseen vapauteen ja autonomiaan vaan saa aikaan ryhmästä riippuvuutta ja kuuliaisuutta, mikä selvästi ilmenee valtavan Recovery-kirjallisuuden yhdenmukaisuudessa. Tarkoitan sitä, että uskonnolliset käsitykset ovat tarpeen aina silloin, kun todelliset itseavun keinot puuttuvat joko siksi, että niitä ei tunneta tai että niitä pelätään juuri niiden tehokkuuden, radikaalisuuden ja vallank mouksellisen voiman takia. Lukijat esittävät minulle yhä uudelleen näitä "terapioita" koskevia kysymyksiä ja epäilyksiä. Sikäli kuin minulla saamieni lukuisten kirjalähetysten perusteella on niistä tietoa, nämä "uudet" menetelmät näyttävät liikkuvan ensisijaisesti älyllisten selitysten alueella. Ne tarjoavat itsemanipulaatiotekniikoita ja pysyvät useimmiten niiden moralististen käsitysten puitteissa, joista useimmat näistä "terapioista" lähtevät. Se on selvästi nähtävissä esimerkiksi anonyymien alkoho- 24

listien, AA:n, (tai muiden vastaavien ryhmien) "12 askeleessa". Pako omasta konkreettisesta historiasta on kaikissa näissä menetelmissä niiden päinvastaisista vakuutteluista huolimatta selvästi havaittavissa. Oma historia myös mystifioidaan ja kätketään saman "hengellisen" sanaston avulla. Recovery-liikkeen harjoittajat tuskin millään tavalla voivat vapauttaa ihmisiä torjunnan vaikeista seurauksista, kun he niin yksityisissä kuin ryhmäkeskusteluissakin estävät lapsen tunteiden esiinpääsyn. He valitsevat mieluummin abstraktin sanaston ja puhuvat ja kirjoittavat esimerkiksi "toimintahäiriöisestä perheestä", jotteivät päästäisi esiin konkreettisia syytöksiä vanhempia vastaan - todennäköisesti siksi, että he yhä edelleen pelkäävät vanhempia niin suuresti itse tietämättä, että pelkäävät ja miksi pelkäävät. Kun he eivät vielä koskaan ole kokeneet heihin lapsena kohdistunutta uhkaa puolustuskyvyttömän lapsen tuntein, he ehkä pohjimmiltaan epäilevät, että tällaista uhkaa ei ole ollut olemassakaan. Tämä on lähellä heidän perinteistä käsitystään, että vanhempien syyttäminen on vakava synti. Tehokkaan terapian täytyy ja se voi päästä irti tällaisesta käsityksestä. Lapsen, uhrin, on väistämättä syytettävä vanhempiaan, jotta hän voisi täysin tuntea lapsuuden loukkausten mittavuuden. Ja aikuisten harjoittamien väärinkäytösten tuomitseminen on niin ikään välttämätöntä, jottei niistä lapsena kärsinyt ihminen itse sokeasti toistaisi niitä omassa aikuisen roolissaan. Ottakaamme yksi esimerkki perinteisen moraalin tuhoisasta vaikutuksesta: Hyvin menesty- 25

nyt nuori muusikko ja laulaja vakuuttaa haastattelijalle, että hän on antanut isälleen anteeksi tämän brutaalin kasvatuksen, koska hän mielestään on isänsä "ankaruudesta" huolimatta tai sen takia pystynyt tulemaan niin tunnetuksi. Haastattelija ihailee näin kiitettävää suhtautumistapaa, ja myös muusikon monet ihailijat ovat ihastuneita siitä, ja muusikon levyt käyvät erinomaisesti kaupaksi. Mutta sen enempää tämä menestys kuin uskonnollinen suhtautumistapakaan eivät auta muusikkoa hallitsemaan lapsuuden pelkojaan, jotka ilmeisesti yhä edelleen suuresti ahdistavat häntä. Ellei niin olisi, hänen ei tarvitsisi kaikissa julkisissa esiintymisissään tuoda esiin lapsuuden traumojaan. Kaikki hänen eleensä, kaikki hänen kauniin ja täydelliseksi harjoitetun ruumiinsa liikkeet näyttävät esittävän kohtauksia, joissa kauhistuneen, kiusatun lapsen on siedettävä aikuisen harjoittamaa seksuaalista väkivaltaa. Hän yrittää musiikin ja ruumiin kielen avulla tuoda yhä uudelleen esiin ilmeisen torjuttuja traumaattisia kohtauksia, vapautua ahdistuksestaan. Turhaan. Niin kauan kuin hän kieltäytyy suoraan kohtaamasta mennyttä todellisuutta ja tuntemaan senaikaista tuskaansa, niin kauan kuin hän kieltää todellisuuden, hänen on yhä uudelleen toistettava yrityksensä tuskansa tiedostamattomaan purkamiseen. Tai sitten hän jonakin päivänä löytää lapsen, jolle hän tekee saman, mikä hänelle itselleen tehtiin, ehkä hiukan vähemmän brutaalilla tavalla, ja pitää suhtautumistaan rakkautena. Hän jopa uskoo sen olevan rakkautta. Niin kauan kuin hän ei halua syyllistää isäänsä, niin kauan kuin hän uskoo, ettei hä- 26

nen isänsä ole tehnyt mitään pahaa, hän tuskin voi välttyä vaaralta, että itse yhä uudelleen toistaa isänsä rikosta, koska sen muistot ovat varastoituneet hänen ruumiiseensa. Erotukseksi Freudin, Jungin, Adlerin ja muiden perinteisistä koulukunnista, jotka välittävät pikemminkin älyllisiä oivalluksia, nykyään on tullut muotiin "tunteilla työskenteleminen". Sikäli kuin minulla on siitä tietoa, tämä "tunteiden kanssa työskentely" on omistettu vain abreagoimiselle, toisin sanoen hetkelliselle purkautumiselle, eikä todellisuuden kokemiselle ja oivaltamiselle. Voimakkaiden tunteiden tunteminen tuottaa epäilemättä huojennusta, mutta niin kauan kuin siihen ei liity näiden tunteiden rajuuden oikeutetuksi ja ymmärrettäväksi tekevän todellisen tilanteen tajuamista, niin kauan kuin vältetään lapsuuden todellista tilannetta, kuten on laita monissa anteeksiantaa saarnaavissa ohjelmissa, niin kauan vanhoja, itsetuhoisia malleja on mahdoton purkaa. Sama pitää paikkansa niin sanottuun "ruumiilla työskentelyyn" (ruumiilliseen terapiaan). Traumaattisten tilanteiden ruumiillisten muistojen keinotekoinen esiin manaaminen erityisen hengitystekniikan tai käsillä koskettamisen avulla ei voi pysyvästi poistaa näiden traumojen vaikutusta, vaikka niiden avulla joskus voidaankin saada tilapäistä helpotusta. Traumojen eläminen uudelleen yksinomaan ruumiillisella tasolla on hyödytöntä ja monta kertaa jopa vaarallista, koska niitä ei silloin voida kokea uudelleen oman aiemman ja ainudaatuisen elämänhistorian yhteydessä. Vain siinä yhteydessä ruumiillisia aisti- 27

muksia voidaan nimittäin ymmärtää ja niistä vapautua. Oireet palaavat takaisin, ellei työskennellä kaikilla kolmella tasolla, ruumiillisten aistimusten, tunteiden ja ajattelun tasoilla. Ruumiin on nimittäin jatkuvasti kerrottava soluihinsa varastoitunutta historiaa niin kauan, että se vihdoin kuullaan ja ymmärretään. Terapia johtaa kestävään paranemiseen vain silloin, kun menneisyyden konkreettinen todellisuus pysyy koko elämän ajan avoimena ja avoimesti lå'hestyttå'viinii. Vain silloin, kun me saatamme ottaa avoimesti vastaan esiin nousevat tunteet tänään, huomenna, ylihuomenna, ja kun me tiedämme, kuinka voimme työskennellä niiden selvittämiseksi, vain silloin voimme saavuttaa ja säilyttää terveytemme, selkeytemme ja riippumattomuutemme. Vain siten pysymme todellisuuden maaperällä emmekä ole riippuvaisia sen enempää aineista kuin ryhmistä tai guruistakaan. Seuraavan äärimmäisen esimerkin avulla haluan osoittaa, minkälaisia vaarallisia ja tuhoisia seurauksia menneisyyden manipuloimisesta koituu. New York Times -lehti julkaisi 11. päivänä heinäkuuta 1993 artikkelin uusnatsien toiminnasta Yhdysvalloissa. Nämä olivat viiden viime vuoden aikana onnistuneet vastuuttomien opettajien avulla kylvämään koululaisten mieleen epäilyksiä juutalaisten joukkomurhan todellisuudesta. Seurauksena oli, että nykyään jo 22 prosenttia haastatelluista koululaisista on sitä mieltä, että aikalaistodistajat todennäköisesti ovat kertoneet valheita. Ja tämä Amerikassa, jota ei sentään paina syyllisyyden taakka kuten Sak- 28

saa. Vuosien 1940-1945 tosiasiat ovat kuitenkin niin kauhistuttavia, että on ymmärrettävää, jos tämän päivän lapset haluavat ja voivat uskoa, että se kaikki ei ole ollut totta. Tarvitaan hyvin vähän, jotta opettaja voisi vahvistaa tätä epäilystä. Historian poispyyhkiminen tai vääristäminen vaikuttaa tulevaisuudessa kuitenkin tuhoisasti, koska ihmiset joutuvat jälleen ennen pitkää miljoonien kuolleiden välityksellä oppimaan saman läksyn, jonka he olisivat voineet jo oppia välittömästä menneisyydestä. Historiallisesti todistettujen tosiasioiden kieltäminen ei kuitenkaan ole barbaaristen tekojen toistumisen varsinainen syy. Niiden todellinen syy on aina lapsuuden kärsimyksen torjumisessa ja kieltämisessä. Myöskään Freud ei voinut uskoa, että monet vanhemmat kiduttavat ja väärinkäyttävät lapsiaan seksuaalisesti, vaikka hän jo kerran oli sen oivaltanutkin. Todellisuuden kieltäminen, vähätteleminen, kaunisteleminen ja vääristäminen sen vuoksi, että se oli niin kauhistuttava, ei voi kuitenkaan tuoda mukanaan sen enempää parantumista kuin poliittisten ongelmien ratkaisuakaan. Niiden avulla voidaan vain entisestään tihentää pimeyttä, lisätä tietämättömyyttä ja vielä entisestään vahvistaa (niin yksilön kuin yhteiskunnan) sairauksien oireita. Meitä ei voida syyttää siitä, että me olemme idealisoineet omia vanhempiamme ja omaa historiaamme, toisin sanoen yrittäneet muuttaa menneisyyttämme, koska meille on ollut tarjolla vain se tie. Nykyään meidän pitäisi kuitenkin tietää, että meille on avoinna toinenkin tie ja että me voimme auttaa itseämme ja lapsiamme, kun 29

päätämme kulkea totuuden tietä, mitä näytettävää sillä meille sitten onkin. Sitä paitsi mehän paljastamme silloin vain sen, minkä ruumiimme on aina tiennyt ja mistä se on kauan kärsinyt. Nyt voimme oppia ymmärtämään sen kieltä ja siten auttaa itseämme elämään todellisen menneisyytemme kanssa ja vapautumaan lapsuutemme vankilasta. Saarnatessaan siitä, kuinka tärkeätä on antaa anteeksi itselleen ja toisille, monet kirjoittajat todennäköisesti toivovat voivansa sillä tavalla vapautua lapsuutensa kärsimyksistä. Ruumis ei kuitenkaan anna pettää itseään, ja sen vuoksi anteeksiannon "ihme" vaikuttaa vain lyhyen aikaa. Älylliset yleistykset eivät voi avata meille salaisuuksia, joiden kanssa olemme eläneet vuosikymmeniä niistä tietämättä. Ne eivät pysty siihen, koska lapsi, jonka oli torjuttava tuskansa ja avuton raivonsa, ei vielä pystynyt lainkaan ajattelemaan, vaan ainoastaan tuntemaan. Ja nämä torjutut tunteet salpaavat meidän kehityksemme, ellemme uskalla kokea niitä. Niiden viesti pysyy meiltä kätkettynä niin kauan kuin olemme valmiit vain "purkamaan" tunteemme päästäksemme niistä irti sen sijaan, että kokisimme ja jäsentäisimme ne koko oman historiamme yhteyteen ja olisimme koko elämämme ajan valmiita ottamaan vastaan uudet, esiin nousevat tunteet. Saamissani kirjeissä on kertomuksia ruumiillisista reaktioista, joita lukijoillani on esiintynyt, kun he ovat lukeneet Lahjakkaan lapsen tragediaa. Nämä kertomukset ilahduttavat minua, koska ne osoittavat, että kirjan lukeminen ei ilmeisestikään salli lukijan paeta spekulaatioihin vaan 30

sen sijaan tarjoaa hänelle mahdollisuuden päästä sisään omaan kokemusvarastoansa ja itse tutkia, mitä hänen siihenastisessa elämässään todellisuudessa on tapahtunut. Yksi mies esimerkiksi kirjoitti, että hän kirjaani lukiessaan tietyssä kohdassa sai mahakouristuksia ja heitti kirjan raivoissaan pois käsistään. Hän ei enää halunnut nähdä sitä. Vasta kun hän odottamattoman itkukouristuksen välityksellä tuli tietoiseksi siitä, mitä yhteyttä oli hänen mahakouristuksillaan ja sillä kirjan kohdalla, jota lukiessa kouristukset alkoivat, ja kun hän pystyi hyväksymään siihen kuuluvat tunteet, akuutit kivut katosivat, ja hän saattoi jatkaa lukemista. Jotkut hyvin menestyneet kirjoittajat kertovat ihmisistä, jotka ovat sairastaneet hengenvaarallisia tauteja ja joita he ovat voineet auttaa, kun ovat puhuneet heidän kanssaan heidän "emotionaalisista ongelmistaan". He sanovat, että siinä on kysymys "rakkauden lääkkeestä". On totta, että tällaiset keskustelut näyttävätkin joissakin tapauksissa tuovan ohimenevää helpotusta. Voin kuvitella, että potilaat voivat saada hiukan toivoa, kun he ensimmäisen kerran kuulevat, että heidän sairaudellaan on jotakin yhteyttä heidän sieluunsa, ajatuksiinsa ja tunteisiinsa. Ei kuitenkaan riitä, että ihmiselle sanotaan hänen tunne-elämänsä olevan yhteydessä hänen syöpäsairauteensa. Jos ihmisiä ei rohkaista ja ohjata paljastamaan omaa erityistä' historiaansa, jos he eivät opi kokemaan tunteiden koko asteikkoa ja luopumaan illuusioistaan ja itsepetoksestaan, paranemisprosessi tuskin voi käynnistyä. Toivo todennäköisesti joko nopeasti katoaa tai sitten 31

ihminen alkaa käyttää sitä harhaanjohtavana suojakilpenä ollakseen havaitsematta sairauden edistymistä. Hyvin usein sairasta potilasta kehotetaan olemaan rohkea, syventymään mietiskelyyn ja "ajattelemaan positiivisesti". Ennen muuta hänelle saarnataan anteeksiantaa ja unohtamista - vaatimuksia, jotka aikuinen jo lapsena on yrittänyt täyttää, kun hän on vanhempiaan suojatakseen salannut kokemansa väärinkäytökset itseltään. Juuri se on tehnyt hänet aikuisena sairaaksi, sillä ellei meidän sallita tuntea ja ilmaista sitä, mikä meitä kiduttaa, elämämme tulee epämielekkääksi. Useimmat syöpäpotilaat elävät ja kuolevat mielessään lapsuudestaan muodostamansa ihannoitu kuva, jonka avulla he suojelevat itseään menneisyytensä totuudelta. He ovat ylpeitä rohkeudestaan ja "epäitsekkyydestään", siitä että he huolehtivat vain toisista eivätkä tarvitse mitään itselleen. Vain heidän sairautensa, heidän ruumiinsa yksin, pyrkii vielä ilmaisemaan toivoa, toivoa siitä, että voisi vihdoinkin kertoa lapsuutensa tarinan, että se vihdoinkin kuultaisiin ja ymmärrettäisiin. Kukaan ei kuitenkaan halua kuulla tätä tarinaa, koska se saattaisi muistuttaa lääkäreitä, sairaanhoitajia ja muita auttajia heidän omasta, syvälle haudatusta menneisyydestään. Potilas itse ei ole tietoinen siitä, kuinka nälkiintynyt hän on, kuinka suuresti hän kaipaa ei ainoastaan rakkautta ja hellyyttä vaan myös totuutta; hän ei oivalla itse olevansa ainoa ihminen, joka voi tehdä jotakin tälle vaaralliselle itsensä kieltämiselle vapautuakseen siitä. Ihminen voi joskus vapautua jopa syöpäsai- 32

raudesta, jos hän on valmis elämään menneisyytensä kanssa ja jos hänellä on keinot siinä alkuun pääsemiseksi. Mikäli lääkäreillä olisi enemmän tietoa tästä, he pystyisivät auttamaan monia ihmisiä jälleen takaisin elämään. Olen tuntenut miehen, joka koko lapsuutensa ja nuoruutensa ajan oli joutunut kokemaan äärimmäistä sielullista julmuutta, vielä tekopyhyyteen yhdistettynä. Aikuisena hän oli vuosikymmenien ajan yrittänyt pitkällisten perinteisten terapiamenetelmien avulla taistella varhaisten nöyryytysten jättämää piilevää, voimatonta raivoa vastaan. Hän oli liian ahdistunut ja peloissaan pystyäkseen päästämään näitä tunteita esiin. Hän ei tohtinut edes kokeilla tällaista mahdollisuutta, sillä hänet oli lapsuudenkodissa niin vahvasti ohjelmoitu uskonnollisten ja moralististen ideoiden avulla. Niinpä hän koko ikänsä etsi uskonnollisia tai esoteerisia terapeutteja, jotka sitten auttoivat häntä pitämään torjuntansa koskemattomana. Hän pelkäsi jo ajat sitten kuolleita vanhempiaan niin paljon, että hänen ainoa keinonsa tiedostamattoman, jatkuvasti kätkettynä pysyneen raivonsa ilmaisemiseen oli vaarallisen sairauden kehittäminen. Hän pystyi jopa älyllisesti ymmärtämään ja sanoin ilmaisemaan, että hän keuhkosyöpänsä kautta torjui tunteensa samassa määrin kuin hänen vanhempansa "oletettavasti" olivat torjuneet hänet, "koska hän oli aiheuttanut näille alituista huolta". Kaikkeen tähän liittyviä tunteitaan hän ei kuitenkaan pystynyt elämyksellisesti kokemaan. Niinpä hän ei voinutkaan auttaa itseään, vaikka hän tietoisella tasolla teki kaikkensa 33

taistellakseen syöpää vastaan. Hän jopa noudatti ankaraa raakaravintodieettiä, joka todella johtikin keuhkosyövän paranemiseen. Häntä itsetuhoon ajavan tiedostamattoman epätoivon paino oli kuitenkin ikävä kyllä suurempi kuin hänen tietoinen paranemisen toiveensa. Terveydentilansa selvän paranemisen jälkeen hän nopeasti luopui ruokavaliostaan, joka oli niin suurenmoisesti auttanut häntä, ja hänelle kehittyi toisenlainen syöpä, joka lopulta johti kuolemaan. Tämän esimerkin ei ole tarkoitus vahvistaa väitettä, jonka mukaan raakaravinto on tehoton syöpää vastaan taisteltaessa. Sen tarkoituksena on vain osoittaa, että me voimme onnistuneesti taistella sairautta vastaan vain silloin, jos me todella määrätietoisesti pyrimme elämämme pelastamiseen - todellisen, ainutkertaisen, tämänpuoleisen elämän, ei myöhemmän, kuvitellun - koska todella tahdomme elää sen niin tietoisella kuin myös tiedostamattomalla tasolla. Lapsena tukahdutetun oikeutetun raivon tunteminen vihdoinkin aikuisiässä voi tosiasiassa olla vahva ja menestyksellinen keino sairautta vastaan taistelemisessa. Aikoinaan torjuttujen tunteiden tietoinen kokeminen ja ymmärtäminen ei ole tuhoisaa, se ei voi tappaa ketään, se voi vain vapauttaa. Vain tiedostamaton, toisiin ihmisiin siirretty ja kohdistettu raivo on tuhoisaa. Itse asiassa useimmat sairaudet eivät ole muuta kuin aikoinaan halveksituo lapsen hyväksyttyä kieltä, yhteiskunnan vakavasti ottama ja sairaskassojen jättiläiskoneiston hyväksymä tapa, jolla aikoinaan kiusattu, petetty lapsi vielä voi saada äänensä kuuluviin. Hän voi tehdä sen kui- 34

tenkin vain sillä ehdolla, että sairauden syistä vaietaan. Oireiden kielen ymmärtäminen näyttää nimittäin yhä edelleen olevan kiellettyä. Tutkijat työskentelevät intohimoisesti immuunijärjestelmän tutkimisen parissa siinä toivossa, että kerta kaikkiaan lopultakin saisivat sen otteeseensa, voisivat lopullisesti lakata kuuntelemasta hätähuutoa ja siten auttaa potilasta lopullisesti kätkemään itseltään oman totuutensa. Aikuisen sairaudet voivat olla kehotuksia hyvin varhaisen hädän huomioon ottamiseen. Kun potilas on halukas ottamaan tämän hädän huomioon, hän ei enää tarvitse immuunijärjestelmän epäsuoraa kieltä ja voi, myös ilman lääkkeitä, tulla terveeksi. Terveydenhoitolaitoksen auktoriteetit tuskin kuitenkaan tukevat häntä tällä tiellä, koska he tähän mennessä eivät ole edes tunteneet sitä. Huumeista riippuvainen ihminen suostuu yhteiskunnalliseen syrjäytymiseen tai jopa rikolliseksi leimautumiseen välttääkseen totuutta, joka on varastoitunut hänen soluihinsa. Sen sijaan hän yrittää lahjoa solujaan koko ajan yhä enemmillä ja enemmillä aineilla. Koska koko yhteiskunta, useimmat lääkärit mukaanluettuina, kieltävät tämän jatkuvan kärsimyksen todellisen alkuperän, sen syiden välttämätön tutkiminen laiminlyödään ja tilanteeseen etsitään yksinkertaisia "ratkaisuja", kuten huumeiden vapaata sallimista kriminalisoinnin rajoittamiseksi. Tai huumeista riippuvaisia ohjataan aids-tartuntojen vaaran vähentämiseksi elinikäiseen riippuvuuteen metadonista, koska tuo lääke otetaan suun kautta eikä kuten heroiini ruiskeena mahdollisesti saastuneilla neuloilla. 35

Kaikissa näissä pyrkimyksissä potilaan varsinainen hätä jätetään huomiotta ja kierretään se tosiasia, että jokainen riippuvuus on keino välttää oman kärsimyshistorian tiedostamista ja että jokainen riippuvuus on parannettavissa niillä ihmisillä, jotka todella haluavat uskaltautua oman historiansa kohtaamiseen. T erveydenhoitojärjestelmän kaikki manipulatiiviset keinot eivät yhdessäkään voi pitkän päälle auttaa. Niin kauan kuin ihminen antautuu kaikkein suurimpaan kurjuuteen mieluummin kuin kohtaa oman menneisyytensä, kukaan ei voi häntä auttaa. Mutta niin kauan kuin hänellä ei ole tietoa siitä, että hänellä on toisiakin mahdollisuuksia, me emme tiedä, mihin hän vielä voisi kyetä, ellei yhteiskunta tukisi hänen sokeuttaan. Pelkkä tahto riippuvuudesta luopumiseen ei voi todella vapauttaa ihmistä, vaikka anonyymit alkoholistit niin uskovatkin. Vapautumiseen tarvitaan tahtoa täysin ja kokonaan paneutua oman hädän syihin. Lapsina meillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin turruttaa itsemme- ainoa muu mahdollisuus olisi ollut kuolema. Aikuisina me voimme valita: voimme joko omaksua totuuden tai paeta sitä. Käytettävissämme on sitä paitsi lukuisia sellaisia pakenemiskeinoja, jotka ilman muuta hyväksytään kaikissa yhteiskunnissa ja joita jopa suuresti arvostetaan. Välttääksemme tuntemasta ja huomaamasta, mitä hämmentyneet ja hämmentävät vanhempamme ovat meille tehneet, minkälaista tuhoa he ovat aiheuttaneet kasvavassa ja vielä äärimmäisen herkässä organismissa, me voimme aikuisina valita lukuisista mahdollisuuksista: me voimme esimerkiksi täyttää tuhan- 36

sia kirjan sivuja ja niiden avulla hämmentää miljoonia ihmisiä; me voimme meditoidessamme hylätä oman "pienen itsemme" (toisin sanoen omat tunteemme ja historiamme) ja yhtyä "suureen itseen"; me voimme pestata lukemattomia tutkijaryhmiä etstmaan "skitsofrenia-geeniä" vain voidaksemme sen avulla lopulta vapauttaa vanhemmat "syyllisiksi tuomitsemisesta"; me voimme matkustaa maailman ympäri ja auktoriteettimme avulla estää uskovaisia syntyvyyden säännöstelystä, jotta maailmaan tulisi entistä enemmän ei-toivottuja ja myöhemmin puolustuskyvyttömiä tai pahoinpideltyjä lapsia; me voimme kiihottaa kokonaisia kansoja toisiaan vastaan, organisoida sotia ja juhlia voittoja. Meidän mahdollisuuksiemme paletti on loputtoman suuri varsinkin, kun meidän käytettävissämme yhä on pieniä lapsia. Syy on hyvin yksinkertainen: toisten hämmentäminen on hdpompaa, paljon hdpompaa kuin tuntea avuttoman lapsen hirvittävä hämmennys - oma hämmennyksemme lapsuudessa. Äkillisen vimman valtaan joutunut äiti, joka kuin raivotar heittdee esineitä umpimähkään ympanmsa, pakottaa puolustuskyvyttömän, kauhistuneen lapsen painamaan pakokauhunsa unohduksen pimeyteen. Aikuisina meillä kuitenkin on unohtamisen lisäksi muitakin mahdollisuuksia taistella tätä muistoa vastaan. Jottei meidän koskaan tarvitsisi kokea sitä ja siihen liittyviä tunteita, me voimme yksinkertaisesti omaksua sodan logiikan ja haltioitua irrationaalisten voimien edessä. Mutta me voimme myös, jopa logiikan avulla, kiistää 37

tuskallisen syy-yhteyden omien ongelmiemme ja vanhempiemme meille tuhoisan käyttäytymisen välillä luopumalla koko kausaliteetin käsitteestä yleensä ja julistamalla sen vanhentuneeksi ja mekaaniseksi. Tätä uutta ajattdutapaamme me voimme sitten propagoida uutena, postmodernina tieteellisenä paradigmana, joka sekin jälleen perustuu 12 askdeen filosofiaan. Miksikäs ei? Menneisyyden pakeneminenhan on iät ja ajat ollut suosittua, ja menneisyyden salaamista, oli se kuinka silmiinpistävää hyvänsä, miljoonat ihmiset sietävät, elleivät suorastaan hyväksy sitä kiitollisina, koska jokainen haluaisi miduiten välttää omaa historiaansa niin pitkälle kuin se on mahdollista. Joillekin se ei kuitenkaan enää ole mahdollista, ja heidän on sen vuoksi pakko etsiä sitä ja paljastaa se. Tämän pakenemisen seurausten yksityiskohdat ovat toistaiseksi käytännöllisesti katsoen tutkimattomia, niiden tutkiminenhan on vasta alkanut. Mutta laboratorioita, jotka tosin eivät saa määrärahoja miltään valtiolta, on onneksi meissä jokaisessa itsessämme. Yksilön rohkeus ja uskallus asettua tietoisesti alttiiksi omalle historialleen ja sen proosallisille tosiasioille, joiden armoilla hän siihen asti on sokeasti ollut, antavat hänelle lopulta hänen tarvitsemansa tiedon. Silloin hän ei enää anna näennäistiedon johtaa itseään harhaan. Sen jälkeen kun viisitoista vuotta sitten kirjoitin Lahjakkaan lapsen tragedian, minulle on sdvinnyt paljon sellaista, jota en silloin vidä joko ollut oivaltanut tai johon vidä silloin suhtauduin aivan liian epäröivästi. Kokoan tässä yhteen joi- 38

takin näistä asioista ja laajennan niitä kohta kohdalta. Minun on kuitenkin kehotettava lukijoita, jotka haluavat tietää enemmän näistä aiheista, kääntymään Lahjakkaan lapsen tragedian jälkeen kirjoittamieni kirjojen puoleen. 1. Aiemmin pyrin kovasti ymmärtämään ja tekemään ymmärrettäviksi lapsiaan loukkaavien vanhempien vaikuttimia. Niin syntyi helposti käsitys, että pyrkimys vanhempien ymmärtämiseen ilmeisesti muodostaa osan terapiaa. Asia on kuitenkin aivan päinvastoin. Me emme voi tuntea omaa vaurioitumistamme, jos yritämme ymmärtää sitä ihmistä, joka meitä loukkaa ja haavoittaa. Niin me menetämme kosketuksen omiin tunteisiimme, vaikka tämä kosketus olisi ratkaisevan tärkeä, jotta haavat yleensä tulisivat näkyviin ja voisivat parantua. Oman eikä suinkaan vanhempien hädän tunteminen on ehdottoman välttämätöntä ja terapian vaikutuksen kannalta ratkaisevaa. liman tätä selvää tietoa, joka tämän kirjan ensimmäisestä laitoksesta puuttui, me emme voi auttaa itseämme. Emmekä muuten myöskään vanhempia. Vanhemmat voivat kuitenkin auttaa itseään, jos he ovat valmiit tuntemaan oman historiansa ja vapautumaan omasta hädästään. 2. Omasta kokemuksestani olen oppinut, että anteeksiannan vaatimus, jota viisitoista vuotta sitten pidin oikeana, saa terapian juuttumaan paikalleen, on siis vahingollista. Se nimittäin salpaa vielä myöhemminkin esiinpääsyn sellaisilta tunteilta ja havainnoilta, jotka aikaisemmassa vaiheessa eivät vielä olleet mahdollisia mutta jot- 39