LIHASEPÄTASAPAINON YHTEYS ALASELKÄKIPUIHIN Jääkiekkojunioreilla

LIHASEPÄTASAPAINON YHTEYS ALASELKÄKIPUIHIN Jääkiekkojunioreilla LAHDEN AMMATTIKORKEAKOULU Fysioterapian koulutusohjelma Opinnäytetyö Syksy 2006 Pia Juutilainen & Petri Kolehmainen

Lahden ammattikorkeakoulu Fysioterapian koulutusohjelma JUUTILAINEN, PIA & KOLEHMAINEN, PETRI: Lihasepätasapainon yhteys alaselkäkipuihin jääkiekkojunioreilla. Opinnäytetyö 49 sivua, 3 liitesivua Syksy 2006 TIIVISTELMÄ Opinnäytetyön tarkoituksena oli tutkia, onko jääkiekkojunioreiden vartalon lihasepätasapainolla ja alaraajojen lihaskireyksillä yhteyttä alaselän kipuihin. Koehenkilöinä olivat Lahden Kiekkoreippaan B-juniorit, koska kyseisellä joukkueella oli esiintynyt paljon alaselän kipuja. Tutkimusmenetelmänä käytettiin tilastollista tutkimista. Tilastollisen menetelmän tarkoituksena on helpottaa kerättyjen tietojen tutkimista, aineiston analysointia ja johtopäätösten tekemistä. Pelaajilla oli havaittu ongelmia alaselän liikkuvuuden kanssa ja lihaskireyksiä lonkankoukistajissa ja takareiden lihaksissa. Näiden havaintojen perusteella päädyttiin testaamaan lonkankoukistajien ja takareiden lihaksien kireydet sekä alaselän liikkuvuuden. Lihastasapainon selvittämiseksi mitattiin vartalon ojentajien ja koukistajien isometrinen voimantuotto. Pelaajat jaettiin kahteen ryhmään; selkäkipuiset ja ei selkäkipuiset. Thomasin testissä keskiarvot olivat selkäkipuisilla vasemmassa alaraajassa 187,6 ja oikeassa 186,8. Ei selkäkipuisten vastaavat keskiarvot olivat vasemmassa alaraajassa 184,9 ja oikeassa 186,4. Selkäkipuisilla suoran jalan nostotestissä keskiarvot olivat vasemmassa alaraajassa 82,8 ja oikeassa 86,0. Ei selkäkipuisilla vastaavat keskiarvot olivat vasemmassa alaraajassa 78,8 ja oikeassa 83,9. Selän sivutaivutustestin keskiarvot olivat selkäkipuisilla vasemmalle 24,1 cm ja oikealle 23,4 cm. Ei selkäkipuisilla selän sivututaivutustestin keskiarvot olivat vasemmalle 24,6 cm ja oikealle 23,8 cm. Vartalon ekstension ja fleksion suhteen keskiarvo oli molemmissa ryhmissä 1,0. Kehon massaan suhteutetun voiman keskiarvo oli ekstensiossa 0,8 selkäkipuisilla ja 0,9 ei selkäkipuisilla ja fleksiossa samoin 0,8 selkäkipuisilla ja 0,9 ei selkäkipuisilla. Pelaajilla ei havaittu lihaskireyksiä lonkan koukistajien ja takareiden lihaksissa. Selän sivutaivutuksessa ei löytynyt huomattavia puolieroja. Osalla koehenkilöistä oli heikommat ojentajalihakset, mutta sekä selkäkipuisilla että ei selkäkipuisilla heikommat ojentaja- ja koukistajalihakset vaihtelivat pelaajien kesken. Asiasanat: Alaselkäkipu, lihaskireydet, isometrinen lihasvoima, jääkiekko

Lahti University of Applied Sciences Faculty of Social and Health Care Degree Programme in Physiotherapy JUUTILAINEN, PIA & KOLEHMAINEN, PETRI: Muscle imbalance connection with low back pain in ice hockey juniors Barchelor s thesis in Physiotherapy 49 Pages, 3 Appendices Autumn 2006 ABSTRACT The purpose of this study was to investigate of the imbalance of trunk muscles and leg muscle tightness has any connection with low back pain in junior icehockey players. The test group was the B- juniors of Lahti Kiekkoreipas because many of its members suffer from low back pain. To analyse this material we used statistical research. The method of statistical research is to ease analysing collected information and conclusion making. The players have had troubles in range of motion in lumbar spine and muscle tightness in iliopsoas- and hamstring muscles. Because of these observations we decided to test tightness in iliopsoas- and hamstring muscles and range of motion on lumbar spine. To test muscle imbalance we measured isometric muscle force on trunk flexors and extensors. The players were divided into two groups; back pain and no back pain. In Thomas test the mean values were in the back pain group on the left leg 187,6 and the right leg 186,8. In no back pain group the mean values were on the left leg 184,9 and the right leg 186,4. In the back pain group straight leg raise test the mean values were on the left leg 82,8 and the right leg 86,0. In no back pain group the mean values were on the left leg 78,8 and the right leg 83,9. In the lateral bending test of the back the mean values were in the back pain group on the left 24,1 cm and on the right 23,4 cm. In no back pain group the mean values were on the left 24,6 cm and on the right 23,8 cm. In trunk extension and flexion the mean values in both the groups were 1,0. On body mass proportional the mean values in extension were 0,8 in the back pain group and 0,9 in no back pain group and the mean values in flexion were 0,8 in back pain group and 0,9 in no back pain group. We didn t observe muscle tightness on iliopsoas or hamstring muscles in the players. We didn t observe remarkable differences in the lateral bending test of the back. Some of the players had weaker extensor muscles but in the back pain group and no-back pain group weaker extensor and flexor muscles vary between the players. Keywords: Low back pain, muscle tightness, isometric muscle force, ice hockey

SISÄLLYS 1 JOHDANTO...1 2 LUISTELUN BIOMEKANIIKKA...2 2.1 LUISTELU...2 2.2 LUISTELUNOPEUTEEN VAIKUTTAVIA TEKIJÖITÄ...3 2.3 LIHASTOIMINTA LUISTELUSSA...4 3 LUURANKOLIHAKSEN RAKENNE JA TOIMINTA...6 3.1 MOTORINEN YKSIKKÖ...6 3.2 ENERGIAN LÄHTEET LIHASTYÖSSÄ...7 3.3 LIHAKSEN SUPISTUMINEN...8 3.4 LIHASTYÖTAVAT...9 4 ALASELÄN RAKENNE JA TOIMINTA...10 4.1 ALASELÄN TOIMINNALLINEN ANATOMIA...11 4.1.1 Asentoa ylläpitävät lihakset...11 4.1.2 Liikkeisiin osallistuvat lihakset...12 4.2 SELÄN ASENTO...14 5 KIPU...15 5.1 KIVUN AISTIMINEN...15 5.2 ALASELKÄKIPU...16 5.2.1 Lihaskireydet ja alaselkäkipu...18 5.2.2 Nivelten liikkuvuus ja alaselkäkipu...18 5.2.3 Lihasepätasapaino ja alaselkäkipu...18 5.2.4 Syvien lihasten vaikutus alaselkäkipuihin...20 6 FYSIOTERAPEUTTI SELKÄONGELMIEN AMMATTILAINEN...21 7 OPINNÄYTETYÖN TARKOITUS JA ONGELMAT...22

8 TUTKIMUSMENETELMÄT...23 8.1 TILASTOLLINEN TUTKIMINEN...23 8.2 KOEHENKILÖT...24 8.3 MITTAUSTEN KULKU JA MITTAUSMENETELMÄT...25 8.3.1 Kivun mittaaminen...26 8.3.2.1 Iliopsoas lihasten kireys. Thomasin testi...27 8.3.2.2 Hamstring lihasten kireys. Suoran jalan nostotesti...28 8.3.2.3 Selän sivutaivutustesti...29 8.3.3 Maksimaalisen isometrisen lihasvoiman mittaaminen...30 8.3.3.1 Vartalon ojennus...31 8.3.3.2 Vartalon koukistus...32 8.4 AINEISTON ANALYSOINTI...33 9 TULOKSET...34 10 POHDINTA...36 10.1 TULOSTEN POHDINTA...36 10.2 LUOTETTAVUUS...38 10.3 MENETELMÄN JA MITTAREIDEN POHDINTA...38 10.4 OMA OPPIMINEN...41 10.5 EETTISYYS...43 10.6 JATKOTUTKIMUSAIHEET...43 LÄHDELUETTELO...44 LIITTEET...50 LIITE 1. LUPA-ANOMUS...50 LIITE 2. KYSELYLOMAKE...51 LIITE 3. KIPUPIIRROS...52

1 JOHDANTO Kansallisen liikuntatutkimuksen mukaan 91 % 3-18-vuotiaista kertoo harrastavansa urheilua tai liikuntaa. Liikuntaa harrastavia lapsia ja nuoria on tutkimuksen mukaan noin 910000. Kaikista 3-18-vuotiaista 42 % harrastaa urheilua urheiluseurassa eli 417000. Liikunnan ja urheilun harrastamisen useus on lasten ja nuorten keskuudessa yhteydessä harrastettujen lajien määrään. Mitä useammin viikossa lapsi tai nuori liikkuu sitä useampia lajeja hän yleensä myös harrastaa. Kansallisen liikuntatutkimuksen mukaan suomalaisia lapsia ja nuoria eniten liikuttavia lajeja ovat jalkapallo ja pyöräily. Jääkiekon parissa liikkuu 105000 lasta ja nuorta, joista 98000 poikia ja 7000 tyttöjä. 13 18-vuotiaista nuorista jääkiekkoa pelaa säännöllisesti (vähintään kerran viikossa) noin 16000 henkilöä. (Anttila, Jyrkiäinen, Mäenpää, Niemi-Nikkola, Savola, Komulainen, & Pehkonen 2006, 3-29.) Jääkiekko on urheilulaji, jossa yhdistyvät tietyt pelaajan yksilölliset taidot ja ominaisuudet. Joukkuepelin toimivuus on merkittävässä asemassa joukkueen menestykseen. Pelissä tilanteet vaihtuvat nopeasti ja sen takia peli saattaa vaikuttaa aggressiiviselta, koska pelin luonteeseen kuuluvat vartalokontaktit eli taklaukset. Pelaajan perustaitoihin kuuluvat muun muassa luistelu, mailan ja kiekon käsittelytaidot sekä laukaukset. (Mölsä 2004, 17.) Jääkiekolle tyypillisiä vammoja ovat olkapää-, polvi- ja lihasvammat, yläraajan murtumat, pään alueen tärähdysvammat sekä kasvojen alueelle kohdistuvat vammat ja niistä varsinkin hammas- ja silmävammat (Mölsä 2004, 37). Tutkimusten mukaan jopa puolet nuorista kertoo joskus kärsineensä selkäkivuista. Nuorena esiintyvä selkäkipu saattaa ennustaa kipuja myös aikuisiässä. Suurin osa nuorten selkävaivoista ei kuitenkaan vaadi lääketieteellistä toimenpidettä. Selkäkivut ovat useimmiten ohimeneviä, vain harvoin syynä on jokin vakava tauti. (Alaranta, Pohjalainen, Salminen & Viikari-Juntura 2003, 141-150; Salminen & Kujala 1999, 1773.)

2 Koehenkilöt valittiin Lahden Kiekkoreippaan B-junioreista, koska kyseisellä joukkueella oli esiintynyt paljon alaselän kipuja. Kaksi fysioterapeuttia oli tehnyt Lahden Kiekkoreippaan (B-, C- ja D-) junioreille tammikuussa 2005 lihas- ja ryhtikartoituksen. Kartoituksen yhteydessä osalla pelaajista havaittiin selkäkipuja ja tämän vuoksi opinnäytetyössä selvitettiin, johtuvatko pelaajien alaselän kivut lihaskireyksistä ja / tai lihasvoiman epätasapainosta. 2 LUISTELUN BIOMEKANIIKKA Luistelun biomekaniikkaan kuuluvat muun muassa eteenpäin luistelu, luisteluasento ja luistelunopeuteen vaikuttavat tekijät sekä luistelussa käytettävien lihasten tarkempi analysointi. Seuraavaksi käsitellään jokaista aihe-aluetta tarkemmin. 2.1 Luistelu Luistelu on säännöllisin välein toistuva ala- ja yläraajojen sekä vartalon liikesarja. Jokaisessa liikesarjassa kumpikin alaraaja työntää vuorollaan luistelijaa haluttuun suuntaan. (Pietiläinen 2005, 69.) Eteenpäin luistelu koostuu tasapainoisesta luisteluasennosta, pitkistä ja voimakkaista potkuista, sulavasta liukuvaiheesta sekä aktiivisesta käsien ja ylävartalon käytöstä. Potkun oikea suunta, painopisteen paikka, luistelupotkun liikeradat sekä nilkkatyöskentelyn mekaniikka vaikuttavat luistelusuorituksen onnistumiseen ja tehokkuuteen. Oikea suunta potkulle tapahtuu kiertämällä jalkaterää hieman ulospäin, joka on lähdössä noin 45 astetta ja vauhdikkaassa luistelussa noin 15 astetta. (Paananen & Räty 2002, 17.) Alaraajan liikesarja koostuu kolmesta peräkkäisestä osasta; liuku-, työntö- ja palautusvaiheesta. Liukuvaiheessa luistin asetetaan jäähän ja luistelija liukuu eteenpäin. Liukuvaiheen lopussa on lyhyt ja voimakas työntö, jossa luistelija työntää itseään eteenpäin. Liuku- ja työntövaihe muodostavat yksöistukivaiheen. (Paananen & Räty 2002, 17 18.) Työntö jatkuu edelleen kaksoistukivaiheen ajan ja työntövaiheen lopussa luistin irroitetaan jäästä. Palautusvaiheesssa toinen alaraaja asetetaan alkuasentoon seuraavaa liukuvaihetta varten. (de Groot, Hollander, Sargeant, van Ingen Schenau & de Boer 1987, 250-251; de Koning, de Groot & van

3 Ingen Schenau 1991, 140; Allinger & van Den Bogert 1997, 279.) Tyypillinen luistelun liikesarja sisältää vuorottain yksöis- ja kaksoistukivaihetta (Marino 1977, 93; Marino 1979, 55). Jääkiekolle tyypillinen ja tasapainoinen peliasento liukuvaiheessa on sellainen, että pelaajan luistimet ovat hieman hartioita leveämmässä asennossa. Tässä asennossa molemmat nilkat ovat dorsifleksiossa, molemmat polvet ja lonkat sekä vartalo ovat fleksiossa ja jääkiekkomaila lähellä jään pintaa. (Bracko, Fellingham, Hall, Fisher & Cryer 1998, 260-261.) Luisteluasennon tasapainon säilymiseen vaikuttavat alhainen kehon painopiste ja leveä jalkojen asento (Paananen & Räty 2002, 17). 2.2 Luistelunopeuteen vaikuttavia tekijöitä Luistelun suorituskyky on fysiologisesti määritelty yksilön energiantuotto kyvyllä ja neuromuskulaarisella toiminnalla. Suorituskykyyn vaikuttavat muun muassa kehon koko ja koostumus, ympäristö, sukupuoli, harjoittelun määrä ja laatu (de Groot ym. 1987, 250-251) sekä kehon paino, alhainen rasvaprosentti ja reiden pituus. On havaittu, että reiden pituus on suhteellisen lyhyt parhaimmilla pikaluistelijoilla. Hyöty saavutetaan sillä, että luistelija tarvitsee vähemmän staattista voimaa lonkan ja polven ekstensoreissa pitääkseen pienen polvikulman. (de Groot ym. 1987, 251; van Ingen Schenau, de Groot & Hollander 1983, 349.) Luistelijan lisääntynyt taito ja lihasvoima sekä alhainen kehon painopiste vaikuttavat edistävästi luistelunopeuteen. Alhainen painopiste saadaan alemmaksi jalkojen nivelkulmia koukistamalla. Pikaluistelussa jalkojen käyttö on tehokkaimmillaan 105 110 asteen polvikulmilla. (Marino 1983, 237; Paananen & Räty 2002, 17.) Luistelupotkun suuret liikeradat edesauttavat maksimaalisen luistelunopeuden saavuttamisen (Paananen & Räty 2002, 17). Voimakkaaseen ja nopeaan luisteluun vaikuttaa kyky kiihdyttää nopeasti (Marino 1983, 234) ja nopean luistelun suorituskyky on suorassa suhteessa luistelijan tuottamaan voimaan (de Koning & van Ingen Schenau 2000, 233).

4 Luistelunopeuteen vaikuttaa myös ylävartalon eteenpäin kallistaminen (Bracko ym. 1998, 257). Painopisteen siirtyminen tukipisteen etupuolelle tapahtuu kallistamalla ylävartaloa eteenpäin. Luistelijan on pidettävä vartalo mahdollisimman vaakatasossa ja polvikulma mahdollisimman pienenä, koska tällainen asento vaikuttaa voimakkaasti ilmanvastuksen pienenemiseen. (van Ingen Schenau, de Koning & de Groot 1994, 272; de Koning & van Ingen Schenau 2000, 233.) Luistelijan vauhti hidastuu yksöistukivaiheen alussa ja kiihtyy tukivaiheen puolivälissä. Kehon painopiste siirtyy nilkkanivelen yläpuolelle (de Groot ym. 1987, 251) ja jalkaterä kiertyy ulospäin muodostaen työntövoiman liikkeen suuntaan edellyttäen sen, että luistelunopeus voi kiihtyä. Yksöistukivaiheen lopussa vauhdin kiihtymistä edeltää reiden uloskierto. Lonkka- ja polvinivelet alkavat suoristua. (Marino 1979, 56; van Ingen Schenau & Bakker 1980, 3; de Koning & van Ingen Schenau 2000, 243.) Luistelunopeus kiihtyy kaksoistukivaiheessa. Jäähän palatessaan potkaisun tehnyt luistin ja liukuva luistin muodostavat yhdessä tukipinnan, jolloin seuraavana potkaisevana oleva jalka täydentää työntönsä polven ja nilkan ojentumiseen sekä lantion yliojentumiseen. (Paananen & Räty 2002, 18.) Maksimaalinen polven ojennus luistelupotkussa lisää luisteluvauhtia (Marino 1983, 237). 2.3 Lihastoiminta luistelussa Työntövaiheen aikana ulkoinen työ täytyy tehdä lonkan ja polven ekstensoreilla. Liukuvaiheen aikana isometrinen lihassupistus on tarpeellinen luisteluasennon ylläpysymiseen. Minimoitaessa ilmanvastusta ylävartalo on pidettävä mahdollisimman vaakatasossa. Selän ja lantion asento säilytetään lantion ekstensoreiden avulla. Polvikulman ollessa pieni isometristä lihassupistusta tarvitaan polven ekstensoreissa pitkän liukuvaiheen aikana. Mitä pienempi polvikulma on, sitä suurempi voima tarvitaan säilyttämään luistelu asento. (de Groot ym. 1987, 251.) Tutkimuksissa pikaluistelijoilta oli mitattu elektromyografia (EMG) -laitteella lihasten sähköistä aktiivisuutta alaraajojen lihaksista. Luistelussa käytettävien

5 lihasten aktiivisuudesta on esitetty seuraavaa: Liukuvaiheen alussa pikaluistelijat liukuvat lonkka- ja polvinivel fleksiossa. Tämän vaiheen aikana m. gluteus maximuksessa (iso pakaralihas) aktiivisuus lisääntyy ja m. vastus medialiksessa (sisempi reisilihas) ja m. vastus lateraliksessa (ulompi reisilihas) aktiivisuus on jatkuvaa. Hamstring -lihakset m. biceps femoris, caput longum (kaksipäinen reisilihas, pitkäpää) ja m. semitendinosus (puolijänteinen lihas) ovat aktiivisia liukuvaiheessa. Liukuvaiheen viimeisessä vaiheessa tapahtuu nopea ekstensio lonkka-, polvi- ja nilkkanivelessä. Työntövaiheen aikana tapahtuu samanaikainen aktiivisuuden väheneminen hamstring -lihaksissa ja aktiivisuuden lisääntyminen m. rectus femoriksessa (suora reisilihas), m. vastus medialiksessa, m. gastrocnemiuksessa (kaksoiskantalihas) ja m. soleuksessa (leveä kantalihas). (de Boer, Cabri, Vaes, Clarijs, Hollander, de Groot & van Ingen Schenau 1987, 374; de Koning ym. 1991, 141-144; Pietiläinen 2005, 87 89.)

6 3 LUURANKOLIHAKSEN RAKENNE JA TOIMINTA Luurankolihas on poikkijuovainen lihas, joka kiinnittyy jänteiden avulla luustoon ja saa aikaan tahdonalaista liikettä. Jokaisessa lihaksessa on lihassoluja, sidekudosta, verisuonia ja hermoja. (Bjålie, Haug, Sand, Sjaastad & Toverud 2000, 189 190.) Luurankolihas muodostuu useista lihassolukimpuista, jotka puolestaan rakentuvat yksittäisistä lihassoluista. Lihassoluissa on useita tumia. Lihassolu muodostuu fibrilleistä. Fibrilleissä on kahdenlaisia valkuaisainefilamentteja, aktiinia ja myosiinia. Aktiini- ja myosiinifilamentit ovat järjestyneet fibrilleihin tietynlaisen kaavan mukaan ja muodostavat näin ollen lihaksen pienimmän supistuvan yksikön, sarkomeerin. Lihassolun kaikkien samansuuntaisten fibrillien sarkomeerit ovat aina samassa linjassa keskenään. Sarkomeerissa aktiini- ja myosiinifilamentit, ovat järjestäytyneet niin, että lihastyön aikana filamentit muodostavat keskenään poikkisiltoja ja liukuvat toistensa lomitse. Vierekkäiset sarkomeerit erottaa toisistaan Z-levy, johon aktiinifilamentit kiinnittyvät. Lihassolun pituusakselin suuntaiset myosiinifilamentit sijaitsevat sarkomeerin keskellä. (Bjålie ym. 2000, 189 191.) 1 Keskushermostosta tuleva motoneuroni 2 Lihasolu 3 Lihas KUVIO 1. Poikkijuovaisen lihaksen rakenne (Mukaeltu Bjålie ym. 2002, 195)

7 3.1 Motorinen yksikkö Motorinen yksikkö on hermo-lihasjärjestelmän pienin toiminnallinen yksikkö. Se koostuu motorisesta hermosolusta ja sen hermottamista lihassoluista. Motorisen yksikön koko eli motorisen hermon hermottamien lihassolujen lukumäärä riippuu lihaksen toimintatarkoituksesta. Tarkkaa voimantuoton säätelyä vaativissa lihaksissa yksi hermo hermottaa ainoastaan muutamaa lihassolua. Sen sijaan suurta voimantuottoa ja karkeampaa säätelyä vaativissa lihaksissa yksi hermo hermottaa useita tuhansia lihassoluja. (Häkkinen 1990, 11 13.) Ihmisen luurankolihaksen motoriset yksiköt voidaan jakaa kahteen päätyyppiin: hitaisiin (tyyppi I) ja nopeisiin (tyyppi II) lihassoluihin. Ihmisen luurankolihakset koostuvat sekä hitaista että nopeista lihassoluista ja niiden lukumäärä voi vaihdella paljon eri lihaksissa. Asentoa ylläpitävät lihakset koostuvat pääasiassa hitaista lihassoluista. Nopeita ja voimakkaita liikkeitä vaativissa lihaksissa on etupäässä nopeita lihassoluja. (Häkkinen 1990, 11 13; Braggins 2000, 62 64.) 3.2 Energian lähteet lihastyössä Lihastyön aikana energiaa voidaan muodostaa joko anaerobisesti, ilman happea tai aerobisesti, hapen avulla. Anaerobinen energiantuotto tapahtuu ilman happea joko alaktisesti tai laktisesti, jolloin muodostuu maitohappoa. (Mero, Nummela, Keskinen, Häkkinen & Kallinen 2004, 97.) Anaerobisen (alaktisen) lihastyön aikana lihassolut käyttävät välittöminä energianlähteinä adenosiinitrifosfaattia (ATP) ja kreatiinifosfaattia (KP) ja välillisinä energianlähteenä toimivat hiilihydraatit. Voimakkaan ja lyhytkestoisen lihastyön aikana välittömät energian lähteet ATP- ja KP-varastot riittävät 5-8 sekunnin kestävään lihastyöskentelyyn. Energiavarastot palautuvat parissa minuutissa lähtötasolleen. (McArdle, Katch & Katch 2000, 98 101, 125; Keskinen ym. 2004, 130; Mero ym. 2004, 97.)

8 Kuormituksen jatkuessa pitempään ATP:tä muodostetaan anaerobisen (laktisen) glykolyysin avulla. Anaerobisesti, ilman happea tuotettu energia muodostetaan välillisien energianlähteiden glukoosista ja lihaksen glukogeenivarastoista. Glukolyysin avulla tuotettu energia riittää 90 sekuntia kestävään suoritukseen asti. Laktisessa energiantuotossa muodostuu maitohappoa. (McArdle ym. 2000, 105 108; Keskinen ym. 2004, 130; Mero ym. 2004, 97.) Aerobisesti energiaa muodostetaan pitkäkestoisessa ja suoritusteholtaan matalassa lihastyöskentelyssä hapen avulla. Aerobisessa lihastyössä energianlähteinä toimivat lihaksiin ja maksaan varastoituneet hiilihydraatit sekä elimistön rasvat. Rasvavarastot muodostavat miltei rajattoman energiavarannon elimistössä. (McArdle ym. 2000, 112; Keskinen ym. 2004, 130; Mero ym. 2004, 99.) 3.3 Lihaksen supistuminen Lihaksen supistuminen on monimutkainen toiminta, jossa vuorovaikutuksessa ovat hermosto, lihakset ja luusto. Lihaksen supistuminen vaatii keskushermostosta tulevan ärsykkeen. Selkäytimen etusarvesta alkunsa saavan α-motoneuronin aksoni hermottaa lihassoluja. Lihaksessa aksoni jakaantuu useiksi päähaaroiksi, jotka hermottavat eri lihassoluja. Päähaarat muodostavat lihassolun kanssa hermolihasliitoksen. (Porterfield & DeRosa 1991, 48 49; Palastanga, Field & Soames 2006, 20.) Hermolihasliitokseen saapuvan sähköisen impulssin vaikutuksesta hermon päätehaarasta vapautuu välittäjäainetta (asetyylikoliini), joka kiinnittyy lihasolun solukalvossa oleviin reseptoreihin (Palastanga ym. 2006, 20). Tämän seurauksena aktiopotentiaali (solun kalvoa pitkin kulkeva sähköisen latauksen) levitää T- putkistoa pitkin lihassolun sisälle sarkoplasmakalvostoon ja vapauttaa siitä kalsiumioneja, jotka kulkeutuvat myofibrilleihin ja kiinnittyvät aktiinifilamenttien yhteyteen. (Porterfield & DeRosa 1991, 49 51; Bjålie ym. 2000, 192 194.)

9 Kalsiumionien kiinnittymisen vaikutuksesta aktiinifilamenteissa paljastuu kohtia, joihin myosiinifilamenttien taittuneet päät kiinnittyvät. Tämän seurauksena myosiinin päähän kiinnittynyt aktiini liikkuu myös. Kun myosiinin molemmissa päissä tapahtuu tämä sama liike ja koska aktiinit ovat kiinnittyneet toisesta päästään sarkomeenien Z-levyihin, on seurauksena sarkomeenin lyheneminen. Kun tämä lyheneminen tapahtuu lihassolun kaikissa peräkkäisissä sarkomeeneissa, on seurauksena lihassolun ja sitä kautta koko lihaksen supistuminen. (Porterfield & De- Rosa 1991, 49 51; Bjålie ym. 2000, 191 193.) 3.4 Lihastyötavat Poikkijuovaisen lihaksen supistuminen tapahtuu joko dynaamisesti tai isometrisesti. Dynaaminen lihassupistus jaetaan vielä konsentriseen ja eksentriseen lihastyöhön. Isometrisessä lihassupistuksessa lihaksen kokonaispituus ei ulkoisesti mitattuna muutu eikä ulkoinen kuorma näin ollen liiku. Tällöin lihaksessa kehitettyä tietyn suuruista lihasjännitystä pidetään yllä. Kun supistuva lihas lyhenee, aiheuttaa liikettä ja liikuttaa ulkoista kuormaa on kyseessä konsentrinen lihassupistustapa. Kun ulkoinen kuorma venyttää aktiivista lihasta, on kyseessä eksentrinen lihassupistus. Lihaksen tuottama maksimaalinen voima on suurin eksentrisessä supistuksessa, toiseksi suurin isometrisessä supistuksessa ja pienin konsentrisessa supistuksessa. (Alaranta, Pohjolainen, Rissanen & Vanharanta 1997, 21; Palastanga ym. 2006, 17-18.)

10 4 ALASELÄN RAKENNE JA TOIMINTA Selkäranka on s- kirjaimen muotoinen sivulta katsottuna. Nikamat ja välilevyt muodostavat yhdessä selkärangan mutkat; lannerangan lordoosin (2), rintarangan kyfoosin (3) ja kaularangan lordoosin (4). Myös ristiluussa on pieni kaari (1), kyfoosi, joka on ristinikamien yhteen luutumisen takia jäykkä. (Kapandji 1997, 14.) KUVIO 2. Selkärangan rakenne (Kapandji 1997, 15) Lantio on liikkumisen tukipiste. Tämän varassa selkäranka toimii vipuvartena. (Koistinen, Airaksinen, Grönblad, Kangas, Kouri, Kukkonen, Leminen, Lindgren, Mänttäri, Paatelma, Pohjolainen, Siitonen, Tapanainen, van Wijmen & Vanharanta 2005, 191.) Lantion alueella selkäranka kannattelee suurinta osaa kehon painosta (Kapandji 1997, 12). Lannerangan alueella tapahtuu liikettä fleksio-, ekstensio-, rotaatio- ja lateraalisuunnissa (Koistinen ym. 2005, 199).

11 4.1 Alaselän toiminnallinen anatomia Alaselän lihakset jaotellaan asentoa ylläpitäviin ja liikkeisiin osallistuviin lihaksiin. Alaselän lihakset voivat kuitenkin osallistua useampaan kuin yhteen tehtävään (Brownstein & Bronner, 1997, 145). 4.1.1 Asentoa ylläpitävät lihakset Thorakolumbaalinen faskia jaetaan kolmeen eri osaan; posterioriseen, keskiosaan ja anterioriseen osaan (Kostinen ym., 2005, 210; Browntein & Bronner, 1997, 14). Posteriorinen osa peittää alaselän lihaksia laajalla alueella. Se lähtee rinta- ja lannerangan okahaarakkeista ja päättyy niin sanottuun lateraalisaumaan. Posteriorisen osan eri kerrosten ristikkäiset kulkusuunnat lisäävät segmentaalista stabiliteettia. M. gluteus maximuksen (iso pakaralihas) jännittyminen lisää alaviistoon kulkevien säikeiden jännitystä ja m. latissimus dorsin (leveä selkälihas) jännittyminen lisää yläviistoon kulkevien pinnallisten säikeiden jännitystä. M. transversus abdomiksen (poikittainen vatsalihas) ja m. obliquus internuksen (sisempi vino vatsalihas) jännittyminen lisää intra-abdominaalista (vatsan sisäinen) painetta ja näin vaikuttaa horisontaaliseen stabiliteettiin. (Kostinen ym., 2005, 210 214.) M. latissimus dorsi on nostojen kannalta tärkeä lihas, koska se osallistuu niin olkavarren liikkeisiin, vartalon stabilointiin kuin vartalon ojentamiseenkin (Kostinen ym., 2005, 216). M. obliquus internus, m. obliquus eksternus (ulompi vino vatsalihas), m. transversus abdominis, m. rectus abdominis (suora vatsalihas) osallistuvat vartalon fleksioon. Vatsalihaksilla on myös tärkeä asema paikallaan seisomisessa sekä askelluksessa. M. transversus abdominis, m. obliquus internus ja m. obliquus eksternus ovat erittäin tärkeitä nostoissa ja kantamisissa. Vatsalihakset toimivat yhteistyössä m. gluteus maksimuksen, m. quadracepsin (nelikulmainen lannelihas) ja selän ojentajien kanssa, jotka palauttavat asennon kyykystä ylös esimerkiksi nostojen yhteydessä. (Browntein & Bronner, 1997, 146.)

12 M. iliopsoasta (lanne-suoliluulihas) pidetään perinteisesti lonkan koukistajana (Browntein & Bronner, 1997, 146). Bogdukin mielestä m. iliopsoaksen osallistuminen lannerangan fleksioon on hyvin vähänpätöistä, eikä sitä voida siksi lukea mukaan lannerangan lihaksiin (Browntein & Bronner, 1997, 146; Bogduk, 1997, 102). M. iliopsoas osallistuu lonkan koukistuksen lisäksi myös lantion asennon säätelyyn. Sen kiristyminen saattaa aiheuttaa lannelordoosin korostumista. M. iliopsoas on ainoa lihas, joka yhdistää lannerangan, lantion ja reisilihaksen, ja se saattaa näin ollen suoraan aiheuttaa kipua tai toiminnan vajautta ristiselässä. (Kostinen ym, 2005, 220; Browntein & Bronner, 1997, 146.) M. quadratus lumborumin tärkein tehtävä on ohjata ja stabiloida selkää ja lantiota (Browntein & Bronner, 1997, 146). Lisäksi se osallistuu alaselän sivutaivutukseen (Kostinen ym., 2005, 219). Mm. multifidukset (monihalkoiset lihakset) toimivat sekä segmentaalisina stabilaattoreina että proprioseptoreina (Browntein & Bronner, 1997, 146). 4.1.2 Liikkeisiin osallistuvat lihakset M. erector spinaen (selän ojentajalihas) pinnallinen osa, m. iliocostalis lumborum (suoli-kylkiluulihas) ja m. longissimus thoracis (lannerangan alueen pitkä selkälihas) kontrolloivat selkärangan eksentristä ja konsentrista liikettä sagittaalisuunnassa. M. erector spinaen syvempi osa ja lateraalinen m. iliocostalis lumborum työskentelevät yhdessä pinnallisten osien kanssa selän fleksiossa sekä asennon takaisin palautuessa. M. longissimus thoracis osallistuu 70-86 % täyteen ekstensioon lannerangan ylimpien osien alueella. Alimpien lannerangan osien alueella m. thoracis säikeet osallistuvat 50 %, mm. multifidukset 20 % ja m. erector spinae loppuihin osiin. (Browntein & Bronner, 1997, 147).

13 KUVIO 3. Poikkileikkauskuva vartalon lihaksista (Kapandji 1997, 89) 1. M. longissimus dorsi 2. M. iliocostalis 3. M. spinalis 4. M. latissimus dorsi 5. M. quadratus lumborum 6. M. psoas 7. M. transversus abdominis 8. M. obliquus internus abdominis 9. M. obliquus externus abdominis 10. M. rectus abdominis Selkärangan fleksiossa rangan viereiset lihakset supistuvat ensimmäisenä, jonka jälkeen supistuvat pakarat, polvinivelen koukistajalihakset ja lopuksi jalkapohjan lihakset. Lantio kallistuu eteenpäin hamstring- lihasten salliman matkan. Vartalon ekstensiossa lihasten toimintajärjestys on päinvastainen kuin fleksiossa. Ensin aktivoituvat polvinivelen koukistajalihakset, jonka jälkeen pakarat ja lopuksi selkälihakset. (Kapandji 1997, 110.)

14 4.2 Selän asento Jopa 80 % alaselkäkivuista johtuu vääränlaisesta asennosta. Asentoa korjaamalla on mahdollisuus parantaa ja ehkäistä selkäkipuja. Kaikki selät eivät kuitenkaan reagoi samalla tavalla asennon muutokseen. Näin ollen esimerkiksi fleksio suunnan ongelmat tarvitsevat ojennusta parantaakseen ja ehkäistäkseen välilevyn vauriota. (Read 2000, 12.) Muutos jossakin selkärangan mutkassa muuttaa myös kahta muuta mutkaa. Tästä syystä yhden mutkan korjaaminen huomioimatta asentoa kokonaisuudessaan ei välttämättä tuota tulosta lainkaan. Ideaalinen seisomaasento on asento, jonka tulisi pysyä yllä ilman erillistä ponnistelua, mutta taata maksimaalinen liikkuvuus ja toimivuus. Tässä asennossa lihasten tulisi olla rentoina niin, ettei asennon korjaukseen tarvitse käyttää suurta lihasvoimaa. Ideaalinen seisoma-asento on tasapainoinen, jossa selkäranka muodostaa normaalit mutkat sekä alaraajojen luut ovat linjassa painopisteen kanssa. Tässä asennossa kuviteltu linja sivusta katsottuna kulkee olkanivelen keskeltä, lonkkanivelen keskeltä ja polvinivelen etupuolelta päättyen lateraalisen malleolin etupuolelle. Ideaalinen asento on näin ollen hieman eteenpäin kallistunut, jossa paino suuntautuu enemmän jalkapohjan keskiosaan kuin kantapäille. (Braggins 2000, 149-151.) 1. 2. 3. 4. KUVIO 4. Erilaisia seisoma-asentoja (Mukaeltu Braggins 2000, 151) 1. Lautaselkä 2. Korostunut kyfoosi ja lordoosi 3. Korostunut lordoosi 4. Ideaalinen seisoma-asento

15 5 KIPU Kivun kansainvälinen määritelmä on: Kipu on epämääräinen sensorinen ja tunneperäinen kokemus, mikä liittyy jo tapahtuneeseen tai uhkaavaan kudosvaurioon tai jota kuvaillaan samanlaisin käsittein kun kudosvaurion yhteydessä. (Saresvaara & Ojala 2000, 47.) Kipu on aina yksilöllinen ja subjektiivinen asia, jonka jokainen ihminen kokee eri tavalla. Kivun mittaamiseen on kehitetty mittareita, jotka ovat tulkinnanvaraisia, koska jokainen kokee kivun yksilöllisesti aina tilanteesta, vuorokaudenajasta, opituista käyttäytymismalleista ja sen hetkisestä elämäntilanteestaan riippuen. Kipu voi olla luonteeltaan joko akuuttia tai pitkään jatkuessaan kipu voi kroonistua. (Saresvaara & Ojala 2000, 47 49.) Kipuun ei vaikuta ainoastaan anatomiset, fysiologiset ja biokemialliset vaikutukset kudoksen vaurioitumiseen, vaan myös lukuisat psykologiset sekä sosiaaliset tekijät (Adams, Taylor & Rose 1997, 1-4). 5.1 Kivun aistiminen Kudosvaurion aistiminen kipuna voidaan jakaa neljään eri osaan: transduktio, transmissio, modulaatio ja perseptio. Kun esimerkiksi ihoon kohdistetaan tarpeeksi voimakas ärsyke, joka voi aiheuttaa kudosvauriota, alkaa tapahtuma, joka johtaa kipuna aistittavaan tuntemukseen. Kudoksen kyky tuottaa kipuaistimuksia riippuu sen sisältämistä kipua välittävistä hermopäätteistä. Nämä kipua välittävät hermopäätteet ovat primaarisia afferentteja eli tuovia hermoja. Näillä tuovilla hermopäätteillä on kaksi tehtävää; transduktio ja transmissio. Transduktio on tapahtuma, jossa hermopäätteet aktivoivoituvat kudosvaurioita aiheuttavasta energiasta. Transmissiossa kudosvauriota aiheuttava ärsyke koodaantuu ja siirtyy keskushermoston kipua aistiviin osiin perifeeristen sensoristen hermojen välittämänä. Perifeeriset sensoriset hermot välittävät kipuaistimusta myös selkäytimessä sijaitseviin päätteisiin, jossa primaarit tuovat hermot aktivoivat selkäytimen neuroneja, jotka kuljettavat kipuviestin aivoihin. Modulaatio käsittää kivun muuntelun hermoissa. Keskushermostossa on ratoja, jotka estävät kipua välittäviä hermosoluja selkäytimessä. Näitä ratoja voi aktivoida esimerkiksi stressi ja morfiinin kaltaiset kipulääkkeet. Viimeinen kivun vaihe on perseptio. Perseptiolla tarkoitetaan kipua

16 välittävien hermopäätteiden toiminannan antamaa vastetta, joka tapahtuu aivoissa. (Kalso & Vainio, 2002, 50-52.) Selkäkipu aistitaan kiputuntemusta välittävien hermopäätteiden välityksellä. Näitä kipua välittäviä hermopäätteitä sijaitsee muun muassa nivelkapseleissa, lihaksissa, välilevyn pinnallisissa osissa, valtimoissa ja hermoon liittyvissä rakenteissa. Kun hermosäikeeseen kohdistuu voimakas ärsyke, se ärsyyntyy ja syntyy kiputuntemus. Myös pienempi ärsyke voi aiheuttaa hermon ärtymistä, jos ärsyke on toistuva. Esimerkiksi pitkään nivelen ääriasennoissa tapahtuva liike, kuten työskentely lannelordoosi korostuneena, aiheuttaa kipureseptoreiden ärsyyntymistä. Lantion hallinta onkin erittäin tärkeää selän toiminnan kannalta. Jos lantio esimerkiksi nostotilanteessa on kallistunut ja rangan takaosan rakenteet venyttyvät, se ärsyttää tämän alueen kipureseptoreita. Lantion kallistuminen saattaa johtua esimerkiksi takareiden lihaskireyksistä tai vartalon stabiloivien lihasten heikkoudesta. (Kostinen ym. 2005, 41.) 5.2 Alaselkäkipu Alaselkäkipu on yksi eniten raportoiduista tuki- ja liikuntaelimistön sairauksista varsinkin työikäisellä väestöllä (Kuukkanen 2000, 16). Noin 70 % suomalaisista kokee ainakin yhden alaselkäkipujakson elämänsä aikana (Pohjolainen & Vanharanta 2001, 353). Vammat selittävät selkäkipuja varsinkin nuorilla urheilijoilla. Kilpaurheilijoilla yleisiä ovat välilevyn, nikamien päätelevyjen, rengasapofyysin ja nikaman takakaaren vammat. (Alaranta ym. 2003, 141-150; Salminen & Kujala 1999, 1773.) Nikaman takakaaren rasitusmurtuma johtaa usein spondylolyysiin. Spondylolyysi on katkeama kohta nikamakaaren pars interarticulariksessa. (Rokkanen, Avikainen, Tervo, Hirvensalo, Kallio, Kankare, Kiviranta, Pätiälä 2003, 334.) Spondylolyysi riskiä kasvattaa erityisesti urheilulajit, joissa tulee paljon selän taakse taivutusta tai kiertokuormitusta (Salminen & Kujala 1999, 1777; Rokkanen ym. 2003, 334). Selkä kipeytyy usein rasituksessa ja saattaa aiheuttaa säteilyä alaraajoihin. Spondylolyysin yhteydessä todetaan joskus lonkan ojentajalihasten kireyttä.

17 (Rokkanen ym. 2003, 334.) Alaselkäkivuista kärsivillä urheilijoilla on havaittu myös sacrumin rasitusmurtumia. Kivut voivat säteillä myös pakaroiden alueelle. (Slipman, Gilchrist, Isaac, Lenrow & Chou 2003, 895.) Muita nuorten selkäkipujen syitä ovat muun muassa Scheuermannin tauti, välilevytyrä, varhainen välilevyn rappeuma, skolioosi ja alaraajojen pituusero (Alaranta ym. 2003, 141-149). Alaselkäkipuun näyttää usein liittyvän huonoa lihaskestävyyttä, selkärangan liikerajoitusta, ja hamstring-lihasten kireyttä (Salminen & Kujala 1999, 1777). Selkäkipuihin liittyy yleensä useita toiminnallisia ja rakenteellisia muutoksia. Vartalon fleksio- ja ekstensiovoimat ovat yleensä heikentyneet ja niiden välinen suhde on pienentynyt. (Takemasa, Yamamoto & Tani 1995, 2522-2530; Rantanen 2001, 11; Kim, Chung, Kim, Shin, Lee & Song 2006, 409.) Alaselkäkipuja on myös liitetty muun muassa lihavuuteen, lannelordoosin korostumiseen, heikkoihin vatsalihaksiin, alentuneeseen selkärangan liikkuvuuteen sekä alaraajojen pituuseroihin (Kim ym. 2006, 409). Alaselkäkivun on osoitettu liittyvän fysiologisiin, fysikaalisiin ja psykososiaalisiin tekijöihin, kuten terveyskäyttäytymiseen, esimerkiksi tupakointiin ja fyysiseen aktiivisuuteen. Kipu voi johtua muun muassa välilevyjen degeneraatiosta tai poikkeavuudesta muissa kudoksissa, kuten esimerkiksi fasettinivelissä, selkänikamissa, nivelsiteissä tai lihaksissa. Muutokset eri selkärangan rakenteissa voivat aiheuttaa instabiliutta, mikä taas voi olla syy kipuaistimukselle. Kipu voi liittyä mekaaniseen kuormittumiseen (esimerkiksi tyrä), hermojen vaurioitumiseen tai epätavallisiin kemikaalisiin tapahtumiin, jotka ilmaantuvat kudoksen vahingoittuessa, kuten esimerkiksi välittäjäaineiden vapautumiseen. (Kuukkanen 2000, 16.) Alaselässä kipua välittäviä reseptoreita on ihossa, ihonalais- ja rasvakudoksessa, sacroiliaca- ja fasettinivelten kapseleissa, ligamenteissa sekä valtimoiden seinämien lihaksissa. Nosiseptinen systeemi aktivoituu, kun nosiseptiset hermosäikeet depolarisoituvat stressin, vaurion tai jonkin muun muutoksen aiheuttamasta ärsykkeestä. (Adams ym. 1997, 30.)

18 5.2.1 Lihaskireydet ja alaselkäkipu Hamstring- lihasten kireys on yksi yleisimmistä löydöksistä alaselkäkipupotilailla (Nourbakhsh & Arab 2002, 448; Honkala & Honkala 2005, 168 169). Näiden lihasten kireys saattaa johtua siitä, että ne pyrkivät toissijaisesti kompensoimaan lantion epävakaudesta johtuvaa alaselkäkipua. Hamstring- lihakset kiinnittyvät istuinkyhmyyn, mikä saattaa vaikuttaa myös siihen, että näiden lihasten kireys kääntää lantion asentoa taaksepäin ja pienentää lannelordoosia, mikä taas saattaa vaikuttaa alaselkäkipuun. (Nourbakhsh & Arab 2002, 448.) M.iliopsoas kiinnittyy lantioon ja lannerankaan. Tämän vuoksi m. iliopsoaksen kireys saattaa vaikuttaa lannelordoosin korostumiseen, mikä taas voi vaikuttaa alaselän kipeytymiseen. Viimeaikaiset tutkimukset eivät kuitenkaan ole pystyneet todistamaan lyhentyneen m. iliopsoaksen ja suurentuneen lannelordoosin yhteyttä, eivätkä osoittamaan lannelordoosin koon ja alaselkäkivun yhteyttä. (Nourbakhsh & Arab 2002, 448.) 5.2.2 Nivelten liikkuvuus ja alaselkäkipu Selkäkivuista tai selän toimintakyvyn rajoituksista kärsivillä ihmisillä on havaittu keskimääräistä huonompi selkärangan liikkuvuus (Keskinen ym. 2004, 184). Vartalon rotaation ja lateraalifleksion epäsymmetrian on havaittu olevan yhteydessä alaselänkivuista kärsivillä potilailla. Liikkuvuuksien epäsymmetria voi johtua monista tekijöistä, mutta m. quadratus lumborumin pituuden epäsymmetria on mahdollisesti vaikuttavin tekijä. Myös lonkkanivelten ja rintarangan liikkuvuuden alentumista (varsinkin rotaatio) on havaittu alaselkäkipuisilla potilailla. (Honkala & Honkala 2005, 170.) 5.2.3 Lihasepätasapaino ja alaselkäkipu Tutkimusten mukaan näyttäisi olevan näyttöä siitä, että lihasepätasapainolla olisi yhteyttä alaselkäkipuihin niin, että heikommat ojentajalihakset ovat alaselkäkipujen merkittävä riskitekijä (Lee, Hoshino, Nakamura, Kariya, Saita & Ito 1999, 54;

19 Nourbakhsh & Arab 2002, 448). Asentoa ylläpitävien ja toiminnallisten lihasten sekä fleksoreiden että ekstensoreiden välinen epätasapaino lihasvoiman suhteen voi aiheuttaa kipua. Lannerangan alueen kipua tuottava lihasepätasapaino on sanottu esiintyvän vartalon ekstensoreiden ja psoas majorin välillä tai vartalon fleksoreiden ja lonkan ekstensoreiden välillä. (Bogduk 1997, 195.) Selkälihasten heikolla lihaskestävyydellä ja alaselkäkivulla on tutkimusten mukaan merkittävä yhteys. Tutkimukset viittaavat siihen, että m. erector spinaen parantunut kestävyys on tärkeä tekijä alaselkäkipujen ehkäisyssä ja hoidossa. (Nourbakhsh & Arab 2002, 447; Moffroid, Haugh, Haigh, Henry & Pope 1993; Rantanen 2001.) Lisäksi selän ojentajalihasten pituudella ja lonkan koukistajan voimalla näyttäisi olevan merkittävää yhteyttä alaselkäkipuihin (Nourbakhsh & Arab 2002, 448). M. gluteus maximuksen heikkous, alentunut aktivaatio ja väsyminen ovat yhteydessä alaselkäkipuihin. Samoin on havaittu, että lonkan ja rangan yhteistoiminta häiriintyy alaselkäkivuissa. Kipua aiheuttavaa lihasepätasapainoa on havaittu vasemman ja oikean puolen paraspinaali lihaksissa vartalon fleksio- ja ekstensio liikkeen aikana. (Adams, Taylor & Rose 1997, 137.) Alaselkäkivuista kärsivillä potilailla on havaittu m. iliopsoaksen alentunutta pituutta ja voimaa sekä m. quadratus lumborumin toispuoleista tai molemmin puoleista kireyttä (Honkala & Honkala 2005, 168 169). Lonkan loitontajat ja -lähentäjät ovat tärkeässä roolissa lantion tasapainon ylläpysymisessä. Mikä tahansa tasapainottomuus, esimerkiksi lihasten lyhentyminen tai heikkous, näiden lihasten toiminnassa voi aiheuttaa lantion asennon kallistumista sekä lannerangan toiminnallista lateraalista kaareutumista. Selkänikamien rotaatio ja samanaikainen lateraalifleksio saattaa ylikuormittaa alaselän alueen pehmytkudoksia ja niveliä. Lonkan loitontajien ja lähentäjien lyhentymisellä tai heikkoudella ei tutkimusten mukaan olisi kuitenkaan suoraa yhteyttä alaselkäkipuihin. (Nourbakhsh & Arab 2002, 449.) Myös vatsalihasten heikkouden ja lyhentymisen yhteyttä lantion asentoon ja alaselkäkipuihin on tutkittu. Jotkut tutkimukset ovat löytäneet yhteyden heikkojen

20 vatsalihasten, lannerangan hyperlordoosin ja alaselkäkipujen välillä. Eri tutkimukset ovat kuitenkin sen verran ristiriitaisia, että tätä ei voida suoraan yleistää. (Nourbakhsh & Arab 2002, 448.) 5.2.4 Syvien lihasten vaikutus alaselkäkipuihin Alaselkäkipuisilla potilailla on havaittu m. transversus abdominiksen toiminnan muutoksia. M. transversus abdominiksen viivästynyttä aktivaatiota on havaittu ylä- ja alaraajojen liikkeiden yhteydessä (fleksio, ekstensio ja abduktio). Lihastoiminnan muutoksia on havaittu myös hengästymisen aikana. Kiihtynyt hengitys, nopeat raajojen ja vartalon liikkeet sekä tukipinnan muutokset on havaittu vaikuttavan lihasaktivaatiotasoihin. Kun pinnallisten lihasten toiminta lisääntyy niin m. transversus abdominiksen, pallean ja lantionpohjanlihasten toiminta heikkenee. (Honkala & Honkala 2005, 142-143, 147.) M. transversus abdominiksen viivästynyt aktivaatio ei näin ollen ehdi tukemaan täysin rankaa liikkeiden aiheuttamaa häiriötä varten. (Braggins 2000, 71; Honkala & Honkala 2005, 142 143.) Vatsalihasten yliaktiivisuuden ja viivästyneen rentoutumisen on havaittu olevan yhteydessä alaselkäkipuihin. Koehenkilöillä oli testattu isometrisesti rotaatiota ja havaittu, että alaselkäkipuisilla m. obliquus externus abdominiksen aktivaatio sekä väsymisen taso oli suurentunut ja mm. multifiduksen aktivaatio oli alentunut. M. internal obligues abdominiksen, m. quadratus lumborumin ja m. psoas majorin yliaktiivisuutta oli myös havaittu alaselkäkipuisilla. (Honkala & Honkala 2005, 146 147, 170.) Lannerangan ekstension aikana lumbaalisen m. multifiduksen alentunutta aktivaatiota, koon pienentymistä ja väsymistä on havaittu alaselkäkipuisilla potilailla. Parasinaalilihasten (lumbaalisen m. erector spinaen) väsyminen (isometrinen ja dynaaminen) on yleisempää alaselkäkipuisilla verrattuna terveisiin. (Honkala & Honkala 2005, 149 151.)

21 6 FYSIOTERAPEUTTI SELKÄONGELMIEN AMMATTILAINEN Fysioterapeutti on avainasemassa selkäkipujen havaitsijana, tutkijana ja hoitajana sekä neuvojen antajana. Fysioterapeutit ovat tärkeässä asemassa edistämässä asiakkaidensa selän parempaa kuntoa. Heillä on tietoa niin anatomiasta kuin fysiologiastakin joka yhdistyy yksilölliseen harjoitteluun asiakkaan kanssa. (Foster, Thompson, Baxter & Allen 1999, 1340.) Fysioterapeutti voi muun muassa ohjata selkäkipuisen vääriä asentotottumuksia oikeiksi, auttaa kireiden lihasten hoidossa, ohjata vartalon hallintaa ja keskivartalon stabiliteettia sekä kannustaa fyysiseen aktiivisuuteen (Rinne 2002, 10). Kipu on yleisin syy hakeutua fysioterapeutin vastaanotolle. Fysioterapeutin yksi tärkeimmistä tehtävistä on tunnistaa esimerkiksi vakavasti otettavat toistuvat kivut, jotka saattavat liittyä tiettyihin sairauksiin. Tärkeää on selvittää kivun kestoa, laatua, sijaintia ja voimakkuutta sekä sivuoireita, kuten säteilyä. Tärkeää on selvittää myös kipua helpottavia sekä pahentavia tekijöitä. (Goodman & Snyder 2000, 11). Jos kyseessä on akuutti selkäkipu, fysioterapeutin tulee kehottaa asiakasta välttämään vuodelepoa ja kannustaa asiakasta liikkumaan kivun sallimissa rajoissa. Fysikaalisten hoitojen teholle ei ole pystytty osoittamaan näyttöä. Liikehoitoa ei myöskään suositella aivan akuutissa vaiheessa. Kuitenkin pitkittyneessä selkäkivussa on aktiivisella lihas- ja yleiskuntoa parantavalla harjoittelulla hyötyä. (Käypähoito.)

22 7 OPINNÄYTETYÖN TARKOITUS JA ONGELMAT Opinnäytetyömme tarkoituksena oli tutkia, onko jääkiekkojunioreiden vartalon lihasepätasapainolla ja alaraajojen lihaskireyksillä yhteyttä alaselän kipuihin. Opinnäytetyön tavoitteena oli antaa pelaajille sekä valmentajalle tietoa aiheesta ja mittauksissa havaituista ongelmista. Opinnäytetyön pohjalta havainnollistetaan saadut tulokset joukkueen valmentajalle, joka siirtää tulokset käytäntöön ja tekee tarvittavat muutokset pelaajien harjoitteluun. Tutkimusongelmat: 1. Millä alaraajojen lihaskireyksillä on yhteyttä alaselän kipuihin? 1. a. Millainen on hamstring lihasten yhteys alaselkäkipuihin? 1. b. Millainen on iliopsoas lihasten yhteys alaselkäkipuihin? 2. Miten alaselkäkipuisten vartalon fleksion ja ekstension voiman suhde eroaa ei selkäkipuisista?

23 8 TUTKIMUSMENETELMÄT Olen aina sanonut että, kun pystyt mittaamaan jotakin, mistä puhut ja tuomaan sen ilmi numeroin, tiedät asiasta jotakin; mutta, kun et pysty mittaamaan sitä numeroin tietämyksesi on niukkaa ja epätyydyttävää; se voi olla tietämyksen alku, mutta ajatuksissasi se tuskin on edennyt tieteen tasolle, olkoon aihe mikä tahansa. Lord Kelvin (Currier 1990, 81.) 8.1 Tilastollinen tutkiminen Tilastollinen tutkiminen on lähinnä numeroiden käyttöä, niiden käsittelemistä matemaattisin keinoin. Nykypäivänä tämä onnistuu helposti tietokoneen avulla. (Valli 2001, 9-10.) Kuitenkin on tärkeää ymmärtää tilastollisten menetelmien teoreettinen perusta, jotta menetelmiä osaa käyttää oikein. Tilastollisen menetelmän tarkoituksena on helpottaa kerättyjen tietojen tutkimista. (Nummenmaa 2004, 17.) Tutkijan tehtävänä on ymmärtää numeroista saatuja tuloksia. Hänen tulee tietää, mistä tietokoneen antamat numerot muodostuvat. Tilastollinen tutkimus edustaa empiiristä tutkimusta, jossa pyritään löytämään yleisiä lainalaisuuksia yksittäisten tapausten pohjalta. (Valli 2001, 9-10.) Tilastotieteen menetelmiä voidaan käyttää tutkimusten suunnittelussa ja toteutuksessa sekä tilastoaineiston kuvaamisessa, aineiston analysoinnissa ja johtopäätösten tekemisessä (Holopainen & Pulkkinen 2002, 23).

24 8.2 Koehenkilöt Lahden Kiekkoreippaan junioreille oli tehty lihas- ja ryhtikartoitus tammikuussa 2005. Kartoitukseen osallistui yhteensä 231 junioria, joista B-junioreita 48, C- junioreita 98 ja D-junioreita 85. Lihas- ja ryhtikartoitus sisälsi osiot: Rangan ja raajojen asento, rangan ja nivelten liikkuvuus, lihaskireydet / lihasten epäsymmetria, toiminnallisuustesti ja muuta huomioitavaa. Lihas- ja ryhtikartoitusmittauksista saadut yleisimmät löydökset on esitetty taulukossa 1. Opinnäytetyötä varten valittiin Lahden Kiekkoreippaan B-juniorit ja heistä 19 vapaaehtoista pelaajaa. Koehenkilöiksi valittiin B- juniorit sen perusteella, koska kyseisellä joukkueella oli esiintynyt paljon alaselän kipuja. Aluksi kartoitettiin, kuinka monella tämän joukkueen pelaajilla oli esiintynyt alaselän kipua viimeisen kolmen kuukauden aikana. Tämän perusteella pyrittiin saamaan verrokkiryhmäksi yhtä monta pelaajaa, joilla ei ollut esiintynyt alaselän kipuja viimeisen kolmen kuukauden aikana. Lopulta testeihin osallistui yhteensä 19 pelaajaa. Taulukko 1: Yleisimmät löydökset lihas- ja ryhtikartoitusmittauksista 2005. Prosentit osoittavat, kuinka suurella osalla joukkueen pelaajista on esiintynyt kyseistä ongelmaa. NIVELTEN JÄYKKYYDET B-juniorit C-juniorit D-juniorit Alaselkä 35 % 23 % 13 % Hartiaseutu 18 % 11 % 5 % Rintaranka 25 % 8 % 5 % LIHASKIREYDET B-juniorit C-juniorit D-juniorit Lonkankoukistajat 16 % 27 % 20 % Etureidet 18 % 23 % 1 % Takareidet 21 % 62 % 58 % Pakarat 16 % 17 % 9 % Koehenkilöinä tutkimuksessa oli 19 iältään 15-17-vuotiasta jääkiekkoa aktiivisesti harrastavaa miestä, jotka harjoittelevat keskimäärin 17 tuntia viikossa. Heistä 10 ilmoitti kärsineensä alaselkäkivuista viimeisen kolmen kuukauden aikana. Kipupiirroksista (Liite 3) kävi ilmi, että kivut painottuivat alaselkään S1- L1 tasolle.

25 Vain yksi koehenkilö ilmoitti kivun olevan toispuolista. Osa koehenkilöistä ilmoitti kärsivänsä kivun lisäksi myös säteilykivusta. Koehenkilöt ilmoittivat kipua esiintyvän muun muassa harjoittelun aikana, harjoitusten jälkeen, aamulla sängystä noustessa sekä istuessa. VAS- kipujanan tulokset vaihtelivat välillä 1,9-8,2, keskiarvo 5,0. Yhdeksällä ei omien sanojensa mukaan ollut esiintynyt alaselän kipua viimeisen kolmen kuukauden aikana. Koehenkilöiden taustatiedot on esitetty taulukossa 2. Taulukko 2: Koehenkilöiden taustatiedot (keskiarvo). Kaikki Selkäkipuiset Ei selkäkipuiset Ikä 16,3 16,2 16,4 Paino 77,1 kg 80,0 kg 74,0 kg Pituus 175,3 cm 176,6 cm 173,8 cm BMI 25,0 25,6 24,3 Harjoitusmäärä/ viikko (h) 17,7 h/ vko 16,8 h/ vko 18,8 h/ vko 8.3 Mittausten kulku ja mittausmenetelmät Kuten taulukosta 1 tulee ilmi, pelaajilla oli havaittu eniten ongelmia alaselän liikkuvuuden kanssa. Lihaskireyksien osalta lonkankoukistajat ja takareiden lihakset olivat pelaajilla kireimmät. Tutkimusten ja aikaisempien havaintojen perusteella päädyttiin testaamaan lonkankoukistajien ja takareiden lihaksien kireydet sekä alaselän liikkuvuus. Lisäksi mitattiin vartalon ojentajien ja koukistajien isometrinen voimantuotto. Koehenkilöiden paino mitattiin ennen testien tekemistä. Taulukon 2 muut tiedot (Liite 2) perustuvat testattavien omiin vastauksiin, niitä ei ole testien yhteydessä erikseen tarkistettu. Painoindeksi laskettiin kaavalla paino (kg) / pituus² (m). Kaikki koehenkilöt allekirjoittivat kirjallisen suostumuksensa testeihin ennen mittausten suorittamista (Liite 1). Ennen mittausten alkua koehenkilöt täyttivät lomakkeen, jossa kysyttiin kivun luonnetta, ajankohtaa ja voimakkuutta (kysymykset, VAS- kipujana, kipupiirros).

26 Mittaukset aloitettiin liikkuvuusmittauksilla. Ensin testattavilta testattiin Thomasin testi, jonka jälkeen testattiin suoran jalan nostotesti (SLR). Seuraavaksi testattavilta mitattiin selän sivutaivutustesti. Ennen lihasvoimamittauksia testattavat lämmittelivät kuntopyörää polkien 5 minuuttia, 60W vastuksella. Isometrisen lihasvoiman mittaaminen aloitettiin vartalon koukistuksella, jonka jälkeen mitattiin vartalon ojennus. 8.3.1 Kivun mittaaminen Yleisimmin käytetty kipumittari on VAS (visual analogue scale)- kipujana. VASkipujana on 10 senttimetriä pitkä vaakasuora jana. Janan alkupää kuvaa tilannetta, jossa ei ole kipua lainkaan ja loppupää tilannetta, jossa kipu on pahin mahdollinen. Potilas / asiakas merkitsee pystyviivan siihen kohtaa janaa, jonka arvioi kuvaavan kipunsa voimakkuutta. (Kalso & Vainio 2002, 41.) Kipujanan tulos 7/ 10 tarkoittaa aina merkittävää kipua ja se tulee ottaa vakavasti (Koistinen ym. 2005, 70). ei kipua pahin mahdollinen kipu Kipupiirros kartoittaa kipujen ja puutumisten aluetta sekä kuvaa oireiden laatua ja voimakkuutta (Tunninen). 8.3.2 Liikkuvuusmittaukset Liikkuvuusmittaukset suoritettiin alusvaatteet päällä, jotta asentoa oli helppo tarkkailla ja mittauskohdat oli helppo löytää. Mittausvälineinä käytettiin goniometriä sekä mittanauhaa. Testaajista toinen teki mittaukset ja toinen tarkkaili asentoa.