Tampereen puistot 125 v. Tampereen puistot 125 v.

Tampereen kaupungin puistoyksikkö Tampereen puistot 125 v. Tampereen puistot 125 v. Toimittanut Eila Siitarinen, Tampereen Viatek Oy

Tampereen puistot 125 v. Tampereen kaupungin puistoyksikkö toimittanut Eila Siitarinen 1

2

ESIPUHE Tampere on tunnettu puistokaupunkina, kiitos niiden valveutuneiden kaupunginisien, jotka ovat aikanaan kaupungin teolliseen keskustaan halunneet jättää viheralueita, jotka nyt kunnostettuina ja hyvin hoidettuina osaltaan luovat kaunista ja miellyttävää kaupunkikuvaa. Tarkasteltaessa Tampereen puistojen historiaa, voidaan todeta, että varsin vaatimattomasta alusta on versonut monipuolinen ja toimiva puistotoimi. Puistotoimessa on näiden vuosikymmenten aikana palvellut tarmokkaita ja aktiivisia henkiköitä jotka ovat voimakkaasti vaikuttaneet aikakautenaan kaupungin puistojen kehittämiseen. Oman tehtävänsä lisäksi he ovat toimineet keskeisinä vaikuttajina puutarha-alan paikallisissa ja valtakunnallisissa järjestö- ym. tehtävissä. Tämä vaikutus ja vaikuttaminen näkyy myös puistojemme historiassa. Tämä historiikki on katsaus Tampereen puistotoimen vaiheisiin 125 vuoden ajalta. On varmasti paljon sellaista, mikä tähän muistiin merkityn lisäksi olisi ansainnut tulla kirjatuksi. Toivoaksemme mitään olennaista ei kuitenkaan ole jäänyt kertomuksesta pois. Olkoon tämä historiikki kunnianosoitus kaikkien niiden ihmisten työlle, jotka ovat tavalla tai toisellla vaikuttaneet näinä vuosikymmeninä kaupunkimme puistotoimen kehittymiseen. Haluan omasta puolestani kiittää historiikin kirjoittajaa, hortonomi Eila Siitarista sekä kaikkia niitä, jotka ovat omalta osaltaan auttaneet tietojen kokoamisessa tai muutoin olleet vaikuttamassa teoksen syntyyn. Mielenkiintoisia lukuhetkiä! Ahti Pakarinen TEKIJÄLTÄ Sain huhtikuussa 1999 Tampereen kaupungin puistoyksiköltä tehtäväksi kirjoittaa yksikön 125-vuotisen toiminnan historiikin. Puistoyksikön toiminnasta ei ole aikaisemmin tehty laajempaa julkaisua. Kaupunginpuutarhuri Onni Karsten on kirjoittanut ansiokkaita muistelmia omalta toimikaudeltaan kuten myös kaupunginpuutarhuri Viljo Tarko. Puistoyksikön omat arkistot ja lehtileikekirjat sekä yksikön toimintakertomukset antoivat runsaasti asiatietoa puistoyksikön kulloisestakin toiminnasta. Kaupungin yleishistoriaa käsittelevät teokset auttoivat selvittämään kaupungin yleisen kehityksen ja tilanteen missä yksikön kulloinkin oli toimittava. Kaupunginpuutarhuri Kauko Aarnion, toimistoesimies Anneli Kanervan ja puistopäällikkö Ahti Pakarisen haastatteluissa tuli esille paljon sellaisia asioita joita ei mistään kirjoitetuista lähteistä löydy; omakohtaisia kokemuksia, jotka kertovat arkipäivän toiminnasta. Haluan kiittää puistoyksikön henkilökuntaa, erityisesti Pikko Huttusta ja Kaarina Koskista saamastani avusta sekä arvokkaista tiedoista, neuvoista ja vinkeistä. Ja kiitos kärsivälliselle taittajalle Anne Pajarille Tampereen Viatek Oy:stä. Eila Siitarinen, Tampereen Viatek Oy 3

4

Sisällysluettelo ESIPUHE 1. KAUPUNKIEN PUISTOJEN SYNTY SUOMESSA... 7 2. PUISTOJEN SYNTY TAMPEREELLA... 8 3. KAUPUNGIN PUISTOTOIMI... 11 3.1 Pikkukaupungista teollisuuskaupungiksi... 11 3.2 Puistotoimen alkuajat... 11 3.3 Kasvavat puistot... 13 3.4 Hillittyä kasvua... 14 3.5 Puistoja lapsille... 15 3.6 Uusien kaupunginosien puistoja... 16 3.7 Lähiöiden puistot... 20 3.8 Perusparannusta puistoissa... 21 3.9 Puistoyksikkö tänään... 22 4. TUOTANTOLAITOKSET... 23 4.1 Puutarha ja taimistot... 23 4.2 Verstaat... 26 5. LINTULA JA ELÄINTARHA... 28 5.1 Puistojen linnut... 28 5.2 Tampereen eläintarha... 29 6. LEIKKIALUEET... 32 7. TAMPEREEN PUISTOJA... 35 7.1 Hämeenpuisto... 35 7.2 Koskipuisto... 39 7.3 Näsinpuisto... 43 7.4 Pyynikin luonnonpuisto... 46 7.5 Sorsapuisto... 49 7.6 Wilhelm von Nottbeckin puisto... 51 7.7 Hatanpään arboretum... 53 LÄHDELUETTELO 5

6

1. KAUPUNKIPUISTOJEN SYNTY SUOMESSA Puutarhaviljely alkoi Suomessa ensin luostareissa, joissa keskityttiin lähinnä hyötyviljelyyn. Aateliskartanot ja linnat saivat vaikutteita luostareilta, mutta kartanonherrat tutustuivat sotaretkillään myös Keski- ja Etelä-Euroopan puistoihin ja puutarhoihin. Kaarle Knuutinpoika Bonde rakennutti jo 1440-luvulla Viipurin linnaan puutarhan kalalammikkoineen. Juhana Herttua kunnostutti Turun linnan puutarhan ja Ruissaloon tehtiin jahtipuisto johon istutettiin mm. tammia. Suomessakin melko varhaisessa vaiheessa alkanut kaupunkien asemakaavoitus vaikutti myös kaupunkivihreän syntyyn. Kaupunkipuutarhoista ei vielä 1700-luvulla voida puhua, mutta asemakaavoihin alkoi ilmestyä ranta- ja puistokatuja. Suomen kaupunkilaitoksen historiassa kerrotaan, että valtiovalta määräsi v. 1752 perustettavaksi kaupunginpuutarhoja hyödyllisten kasvien viljelyä varten. Myös porvareiden tonteilla puutarhat yleistyivät, samoin julkiset puistot eli promenadit. Hyvin voimakkaasti kaupunkivihreän lisääntymiseen vaikutti yritys torjua tulipaloja. Kaupunkimme olivat puutalovaltaisia ja tulipalot olivat yleisiä. Turun palon jälkeen arkkitehti Carl Ludvig Engel laati kaupungille uuden asemakaavan jossa tontteja suurennettiin, katuja levennettiin ja ne reunustettiin puuistutuksin. Turun asemakaavan periaatteet otettiin mukaan vuonna 1856 vahvistettuun kaupunkien yleiseen rakennusjärjestykseen. Puistojen ja puuistutusten määrä alkoi 1850-luvulla kaupungeissa kasvaa ja niiden merkitys myös kaupunkikuvan kaunistajana alettiin huomata. Kartano- ja kaupunkipuutarhoissa sovellettiin 1700-1800 lukujen vaihteessa englantilaista maisematyyliä, mutta myöhemmin alettiin käyttää myös suoraviivaisempaa geometrista tyyliä. Usein näitä kahta tyyliä yhdisteltiin niin, että rakennusten läheisyyteen tehtiin suoraviivaisempia ja koristeistutuksia sekä käytäviä ja etäisemmät alueet suunniteltiin luonnonmukaisemmiksi. (Kaupunginpuutarhurien seura, 50-vuotis historiikki, 1985) 7

2. PUISTOJEN SYNTY TAMPEREELLA Tampere perustettiin Tammerkosken kartanon maille vuonna 1779. Tampereella, kuten muuallakin Suomessa, kartanoiden puutarhat olivat esimerkkeinä kaupungin istutuksille. Luonnontutkija, professori P. A. Gadd perusti Kaarilan kartanon maille Epilään kasvitieteellisen puutarhan 1700-luvun puolivälissä. Hän kokeili erilaisten ryyti- ja hyötykasvien viljelyä ja istutti puutarhan kaunistukseksi koristepensaita ja puita. Hatanpään kartanossa tiedetään olleen jo 1750-70 luvuilla puistoistutuksia. Tampereella vaikuttivat myös tehtaiden, kuten Finlaysonin, Frenckellin ja Pellavatehtaan puutarhat, vaikka ne olivatkin pääasiassa hyötypuutarhoja. (Sinisalo, Tampereen Puutarhaseura 1896-1946, 1946) Tampere sai ensimmäiset yleiset istutuksensa säätyläisten aloitteesta. Hautausmaa sijaitsi kaukana silloisen kaupungin ulkopuolella. Kaupunkilaisia velvoitettiin istuttamaan koivuja hautausmaan tien varteen v. 1813. Koska kaupunkilaiset eivät istutuksia kuitenkaan tehneet, istutti suutari Törnroos puut. Korvaukseksi vaivoistaan hän sai palan kaupungin maata käyttöönsä. Kun Törnroosin istutukset eivät oikein menestyneet niin kaupunginfysikus Mikko Bergbom otti puut hoitoonsa hyvällä menestyksellä. Tri von Bonsdorffin talo nykyisen Tampereen teatterin paikalla. Kuva Tampereen museot, kuva-arkisto 8

Seuraavaksi kiinnitettiin huomio kirkon tonttiin jonne haluttiin perustaa yleinen kävelypaikka, promenadi. Apteekkari Tennberg istutti vuonna 1835 alueelle vaahteroita ja sai kasvatella niitä 20 vuotta ennen kuin kaupunginvanhimmat katsoivat promenadin valmiiksi. Näin sai alkunsa Tampereen Kirkkopuisto, nykyinen Vanhan Kirjastotalon puisto. Tamperetta perustettaessa asemakaavaan oli alunperin merkitty 56 lähinnä yhden perheen käyttöön tarkoitettua tonttia ja väkiluvun oli ajateltu kasvavan ehkä 400 henkeen. 1800-luvun alkuvuosikymmeninä rakennukset sijaitsivat Tammerkosken ja nykyisen Näsilinnankadun välillä. Niiden länsipuolella sijaitsivat plantaasit eli viljelypalstat. Kaupungin väkiluvun hiljalleen kasvaessa arkkitehti C. L. Engel laati Turun palon jälkeen ehdotuksen Tampereen uudeksi asemakaavaksi v.1830. Tässä kaavassa esitettiin ensimmäisen kerran Esplanadi eli nykyinen Hämeenpuisto 36 metrin levyisenä. Se suunniteltiin erottamaan vanhaa ja uutta kaupunkia ja estämään mahdollisten tulipalojen leviäminen. Engel esitti myös uuden kaupunginosan jaettavaksi puistoalueella kahtia. Engelin kaava loi perustan Tampereen keskustan puistoille. (Rasila, Tampereen historia II, 1984) Arkkitehti C.L. Engelin asemakaava vuodelta 1830. Huolimatta väkiluvun kasvusta ja uudesta asemakaavasta asutus ei levinnyt uusille alueille vaan väki ahtautui edelleen vanhan kaupungin alueelle. Yhtenä syynä tähän oli plantaasien haltioitten ja kaupungin välillä käyty kädenvääntö mahdollisista korvauksista. Elokuun 19. päivänä vuonna Kartta Tampereen kaupunginarkisto 9

Ensimmäisen kaunistusjohtokunnan (myöhemmin kaunistuskomitea) puheenjohtajana oli laivuri Simon Kuhlberg ja jäseninä olivat kauppiaat Adolf Solin ja Oskar Edvard Brander, kupariseppä Carl Gustaf Dunderberg sekä messinginvalaja Lumen. C.A. Edelfeltin asemakaava vuodelta 1868. 1865 Tampereella syttyi suuri tulipalo jossa kotinsa menetti yli 500 ihmistä eli noin 10 % kaupungin asukkaista. Tulipalon jälkeen laadittiin nopeasti uusi asemakaava. Vuonna 1868 senaatti vahvisti C. A. Edelfeltin, Engelin kaavan pohjalle, laatiman uuden asemakaavan. Vahvistetussa kaavassa Esplanadi levennettiin 60 metriin, joka on myös Hä-meenpuiston nykyinen leveys. Esplanadin lisäksi kaavassa esitettiin rakennettavaksi useita muitakin puistokatuja tulipalojen leviämisen estämiseksi. Vasta näiden tapausten jälkeen asutus levisi nykyisen Amurin alueelle. (Rasila, Tampereen historia II, 1984) Säätyläiset ja porvaristo alkoivat kiinnittää yhä enemmän huomiota kaupungin ulkoasuun ja siisteyteen. Maistraatti kutsuikin v. 1861 porvariston koolle valitsemaan erityistä kaunistusjohtokuntaa jonka tehtävänä oli hoitaa kaupungin rakennukset, istutukset ja tarvittavat kaunistukset. Johtokunta muodostui puheenjohtajasta ja neljästä jäsenestä. Se valittiin vuodeksi kerrallaan ja työ tehtiin ilman korvausta. (Maistraatin pöytäkirja 20.11.1861, 5) Kartta Tampereen kaupunginarkisto 10

3. KAUPUNGIN PUISTOTOIMI 3.1 Pikkukaupungista teollisuuskaupungiksi Koko maassa alkoi 1880-luvun lopulla taloudellinen nousukausi joka jatkui vuosisadan vaihteeseen asti. Myös Tampere alkoi kasvaa vuoden 1870 jälkeen ja kaikkein voimakkainta kasvu oli 1890- luvulla. Kolmessa vuosikymmenessä väkiluku kasvoi virallisten tilastojen mukaan lähes seitsenkertaiseksi ja asuttu alue lähes saman verran. Suuri merkitys Tampereen kehittymiselle oli vapaakaupunkioikeuksilla, jotka vahvistettiin uudelleen v. 1855 edelleen vuoteen 1906 asti. Vapaakaupunkioikeudet merkitsivät sitä, että kaupungin teollisuudenharjoittajat saivat tuoda tullitta maahan tarvitsemiaan raaka-aineita ja koneita. Kaupunginarkkitehti F. L. Calonius laati Kyttälälle asemakaavan vuonna 1886. Kaavalla on erittäin suuri merkitys myös Tampereen nykyiselle kaupunkikuvalle, sillä siinä kosken itäranta kaavoitettiin puistoalueeksi eli nykyiseksi Koskipuistoksi. Kaavassa on esitetty myös tuleva Tuomiokirkonpuisto ja Hämeenkatu ja Rongankatu on määritelty puistokaduiksi. Kasvu oli voimakkainta 1890-luvulla jolloin kaupungin väkiluku lähes kaksinkertaistui. Tuolloin rakennettiin uusia kaupunginosia ja esikaupunkeja, Tammela, Armonkallio, Järvensivu ja Pispala. Rautatie jatkettiin Hämeenlinnasta Tampereelle ja säännöllinen junaliikenne alkoi v. 1876. Kyttälän saneerauksen ja kosken itäpuolelle tulleen rautatieaseman vaikutuksesta Hämeenkadusta tuli kaupungin pääkatu. (Rasila, Tampereen historia II, 1984) 3.2 Puistotoimen alkuajat Julkisten istutusten lisääntyessä ja kun Esplanadia alettiin rakentaa, päätti maistraatti kaupunginvanhimpien aloitteesta 3.8.1874, että kaupungin palvelukseen otetaan puutarhuri, jonka tehtävänä on hoitaa kaupungin yleiset istutukset. (Maistraatin pöytäkirja 3.8. 1874, 187) Virkaan tuli kolme hakemusta ja kaupungin ensimmäiseksi puutarhuriksi valittiin16.9.1874 Johan Fredrik Ehrlund. (Maistraatin ptk 16.9.1874, 221) Joulukuussa 1874 virkaa alkoi hoitamaan Karl Johan (Kaarlo Juho) Gauffin. Maistraatin pöytäkirjoista ei löydy Gauffinin valinnasta mitään mainintoja. Puutarhurin virkaan yhdistettiin kaupungin (Aleksanterin) kansakoulun vahtimestarin virka Tampereen kaupungin puistotoimen voidaan katsoa virallisesti alkaneen Gauffinin palkkaamisesta. Puutarhurin palkkaamisen mahdollisti osaltaan se, että v. 1875 siirryttiin porvarien ja talonomistajien työvelvoitteista rahaveroon, jonka avulla kaupunki Karl Johan Gauffin 1874-1897 Karl Johan Gauffin syntyi v. 1846. Hänen isänsä, tarhuri Johan Isak Gauffin oli muuttanut Ruotsista Suomeen v. 1842 ja avioitunut täällä. Gauffinit olivat alkujaan Ranskan hugenotteja jotka protestanttisen uskonsa vuoksi joutuivat lähtemään uskonvainoja pakoon Ruotsiin. Osa suvusta siirtyi edelleen Suomeen. Gauffinin ensimmäinen työpaikka puutarhaalalla oli Aurora Karamzinin hovi Träskända, jossa hän oli tarhurioppilaana vuosina 1862-65. Tämän jälkeen hän toimi pari vuotta aliopettajana Söderkullan maanviljelys- ja puutarhakoulussa. Vuosina 1867-68 Gauffin toimi Pietarin Yliopiston kasvitieteellisen puutarhan eteläafrikkalaisten kasvien osastotarhurina. Pietarista hän siirtyi vuodeksi saksalaisen Heddewigin kauppapuutarhan palvelukseen. Täältä hänet kutsuttiin takaisin Träskändaan alipuutarhuriksi v. 1869 ja nimitettiin edelleen ylipuutarhuriksi v. 1870. Tästä toimesta hän siirtyi Tampereen kaupungin puutarhuriksi ja samalla kansakoulujen vahtimestariksi v. 1874. (Puutarha 10/1906) Gauffin suunnitteli ja istutti myös monia yksityisiä puistoja ja puutarhoja. Merkittävin näistä töistä lienee Hatanpään kartanon puiston uudistaminen. Tampereelle saavuttuaan Gauffin perusti kaupungin ensimmäisen kauppapuutarhan ja hoiti sitä kaupunginpuutarhurin virkansa ohella. K. J. Gauffin oli Tampereen Puutarhaseuran perustajajäseniä ja toimi seuran ensimmäisenä puheenjohtajana vuosina 1896-1900. Seura alkoi julkaista maamme ensimmäistä suomenkielistä puutarha-alan lehteä v. 1898. Gauffin toimi lehden päätoimittajana sen alkuajoista aina kuolemaansa asti vuoteen 1906. Hänen innostunut ja uhrautuva toimintansa suomenkielisen Puutarhalehden hyväksi on sitäkin merkittävämpää, että hän itse oli ruotsinkielinen, eikä osannut kirjoittaa suomeksi. Lehden toisen toimittajan Kaarlo Länkelän pitikin aina suomentaa Gauffinin kirjoitukset. (Sinisalo, Tampereen Puutarhaseura 1896-1946, 1946). Karl Johan Gauffin erosi kaupungin palveluksesta v.1897 ja keskittyi hoitamaan perustamaansa kauppapuutarhaa. Kuva Puutarha-lehti 1906 11

saattoi teettää koko kaupungin kannalta tärkeitä yleisiä töitä palkkatyövoiman avulla. Esplanadi. Gauffinin ensimmäisiä töitä Tampereen kaupungin palveluksessa oli Hämeenpuiston (Esplanadin) keskiosan kunnostus ja istuttaminen. Hän istutti Hämeenpuiston ensimmäiset osat, eli välit Hämeenkatu - Satamakatu johon istutettiin lehmusta ja Hämeenkatu - Puuvillatehtaankatu johon istutettiin vaahteraa sekä osan Satamakadun ja Tiiliruukinkadun välisistä puista. Kuva Tampereen museot, kuva-arkisto, kuvaaja B.Blom Aleksanterin kirkon valmistuttua vuonna 1881 hautausmaa siirtyi Kalevankankaalle. Gauffin suunnitteli ja istutti kirkon ympärille Aleksanterin kirkkopuiston jonne istutettiin mm. hopeapajuja, siperianlehtikuusia ja jalavia. Gauffin uudisti myös Vanhan kirkon puiston eli promenadin istutuksia. Aleksanterin kirkkopuiston suihkukaivo vuosisadan alussa. Kuva Tampereen museot, kuva-arkisto 12

3.3 Kasvavat puistot Kaupungin kasvaessa lähes räjähdysmäisesti myös puistojen rakentaminen lisääntyi voimakkaasti 1890-luvun lopulla. Vanhaa rakennuskantaa purettiin ja uusia kivitaloja rakennettiin tilalle, samalla levennettiin katuja ja niiden varsille tehtiin puuistutuksia. Myös aivan uusia kaupunginosia rakennettiin ja niihin puistoja. Kaupunginpuutarhuriksi tuli vuonna 1897 Onni Karsten. Hän toimi virassaan lähes neljän vuosikymmenen ajan, aina vuoteen 1936. Tuona aikana rakennettiin suurin osa Tampereen keskustan suurista puistoista. Hämeenpuiston rakentamista ja puiden istutusta jatkettiin ja puisto valmistui 1909. Näsinpuisto oli vuosisadan alkukymmenen suurin ja vaativin hanke. Puisto oli Onni Karstenin suunnittelema ja sitä rakennettiin Mustanlahden kallioille täytemaasta vuosina 1904-1909. Vuosisadan vaihteessa valmistuivat edellä mainittujen lisäksi mm. Koskipuisto, Tuomiokirkonpuisto, Marianpuisto ja Aleksanterin kirkkopuiston kunnostus. Suurin osa Tampereen vanhimmista katupuuistutuksista tehtiin vuosisadan alkuvuosikymmeninä kuten Hämeenkatu, Satakunnankatu, Koulukatu, Kortelahdenkatu, Sotkankatu, Rongankatu, Väinölänkatu ja Tammelan puistokatu. Kaupungille perustettiin oma puutarha Pyynikille. Vuonna 1908 otettiin käyttöön 70 kasvilavaa kukantaimien tuotantoon. Samana vuonna aloitettiin kasvien talvehtimista varten rakentaa kasteja jotka lämmitettiin savukaasulla. Puutarhalla oli myös verstastilat maalarille sekä puu- ja rautatöitä varten. Näitä tiloja tarvittiin vuonna 1905-06 käyttöön otettujen puistosohvien valmistukseen ja kunnostukseen. Onni Karsten 1897-1936 Tampereen kaupunginpuutarhuriksi valittiin Gauffinin jälkeen Onni Karsten. Hän syntyi 22.7. 1868 Tammelassa. Häntä voitaneen pitää ns. pitkänlinjan puutarhurina, joka hankki ammattitaitonsa paljolti käytännön työkokemusten kautta. Karsten toimi harjoittelijana eri puolilla Suomea sekä Pietarissa Ellersin puutarhassa. Hän oli myös ylimääräisenä oppilaana Mustialan maanviljelysopistossa. Palattuaan Pietarista hän toimi kasviopin ja puutarhanhoidon opettajana Harjun maanviljelyskoulussa, josta hän siirtyi Tampereen kaupunginpuutarhuriksi vuonna 1897. Edeltäjänsä tavoin Karsten toimi aktiivisesti Tampereen Puutarhaseurassa ja Puutarhalehdessä. Hän kuului lehden vakituiseen avustajakuntaan jo sen ilmestymisen alusta ja lehden päätoimittajana hän toimi vuosina 1912-1925. Karsten jäi eläkkeelle vuonna 1936 pitkän ja ansiokkaan päivätyön tehneenä. Hänen aikanaan rakennettiin useimmat keskustan nykyisistä puistoista ja puistokaduista. Paljolti hänen ansiostaan Tampere tunnetaan kauniiden puistojen kaupunkina. Kuva Tammerkoski -lehti 7-8/ 1971 Kuva Tampereen museot, kuva-arkisto, kuvaaja Gestrin Puistopenkkejä eli puistosohvia ruvettiin käyttämään 1905-1906. Ensimmäiset ostettiin Pinjaisista, mutta jo vuonna 1907 penkkejä ruvettiin valmistamaan itse, ensin kaupungin varastolla ja sitten taimitarhassa. Melkein joka vuosi niitä lisättiin ja vuonna 1936 oli penkkien määrä jo 800 kpl. Ennen puistopenkkien hankkimista käytettiin vain kiinteitä lankkupenkkejä. (Onni Karstenin muistelmat, Tammerkoski-lehti 9/1971) Selinin vesikioski Hämeenpuisto 29:n kohdalla. 13

Tänä vuonna alettiin, moottorileikkuukone hankittua, pitää muitakin ruohokenttiä lyhytheinäisinä kuin ne joissa oli kukkapenkki. Kone teki hyvää työtä, samassa jyrästäen tarvittaessa kenttiä sekä kooten heinät. Mutta joka paikkaan se ei soveltunut, rinteissä se luisti ja pensaiden alle ei se kokonsa takia mahtunut. Tämmöisiä paikkoja täytyy niittää pikkukoneella. Kolauksia se sai useita, kun ruohokentille oli heitetty rautalankoja, nauloja, pulloja ym. kovia esineitä. Ja kun kone täytyi siirtää yli kadun toisesta puistosta toiseen, sai silinterijyrä, joka oli malminen, vian joka korjattiin asettamalla sen sisälle takorautarenkaat. Kone on tavattoman raskas, että kaksi miestä juuri jaksaa sen nostaa, sen johdosta silinterikin rikkoutui kuljetettaessa kone yli mukulakivikadun. Pitempiä matkoja kuljetettiin se käsikärryillä. Bensiiniä se kulutti tunnissa puoli litraa. (Kaupunginpuutarhurin vuosikertomus toimintavuodesta 1924) 3.4 Hillittyä kasvua Tampereen uusien kaupunginosien, kuten Tammelan ja Viinikan, rakentaminen edistyi. Tammelaan valmistui Osmonpuisto 1911 ja Tammelantorin istutukset noin 1914. Viinikan ensimmäinen puisto oli Välisolan leikkipuisto 1926. Myös keskustan puistojen rakentamista jatkettiin. Tuomiokirkonpuisto valmistui v. 1910-12. Eteläpuisto rakennettiin kahdessa osassa, ensin vuosina 1915-16 ja lopullisesti se valmistui 1929. Puiston suunnitteli kaupungininsinööri K. Vaaramäki. Kirjastotalon valmistuttua v. 1926 Vanhan kirkon puisto uudistettiin ja se nimettiin Kirjastonpuistoksi. Pyynikintorin istutukset tehtiin v.1928. Kansalaissodan aikana ja joitakin vuosia sen jälkeen uusien puistojen rakentaminen oli lähes pysähdyksissä. Kaupunginpuutarhuri Onni Karsten kirjoitti tuota aikaa muistellessaan: Kapinavuonna 1918 ja sen jälkeen oli kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin paikkoihin kaupungissa ja sen ulkopuolella järjestetty perunamaita kaupungin asukkaille. Koskipuiston ainoaan kukkamaahan istutettiin koristekaaleja, punajuuria ym. Eteläpuistossa oli suurehkot perunamaat. Lanttuakin viljeltiin siinä missä nyt sijaitsee osuustoimintamuistomerkki. Minullakin oli siellä perunamaa 1918. (Tammerkoski-lehti 6/1971) Puistojen kunnossapito astui uuteen aikakauteen kun puistoyksikkö sai ensimmäisen moottorikäyttöisen ruohonleikkuukoneen vuonna 1924. Muutoin ruohon- ja heinänleikkuu tapahtui hevosvetoisella niittokoneella, viikatteella niittämällä ja pienillä käsikäyttöisillä leikkuukoneilla. Taitavat niittäjät saivat aikaan yhtä siistiä jälkeä kuin ruohonleikkuukoneetkin. Kuva Tampereen museot, kuva-arkisto 14

3.5 Puistoja lapsille Kaupunkien kasvu jatkui ja asutus, teollisuus, kauppa sekä liikenne vaativat yhä enemmän maa-alaa. Vanhat asemakaavoitusta koskevat säädökset kävivät riittämättömiksi ja v. 1919 alettiin valmistella uutta asemakaavalakia, joka astui voimaan v. 1932. Vasta tässä laissa puistot saivat lakiin perustuvan aseman yhdessä katujen ja muiden yleisten alueiden kanssa. Asemakaava on laadittava vallitsevien luonnonsuhteiden ja paikallisten olosuhteiden mukaan sekä sillä tavoin, että alue tulee sopivasti käytetyksi ja että yhtenäistä ja hyvää rakennustapaa edistetään. Asemakaavaa muodosteltaessa on kauneusarvoja ja kulttuurimuistomerkkejä sekä miellyttäviä maisemakuvia suojeltava ja säilytettävä. Erityisesti on katsottava, että puistoja ja muita yleisiä istutuksia sekä leikki- ja urheilupaikkoja järjestetään riittävästi kaupungin eri osiin ja ettei näihin tarkoituksiin jo aikaisemmin varattua alaa ilman pakottavia syitä supisteta. (Asemakaavalaki vuodelta 1932, 2 ) Maailmanlaajuinen lama vaikutti 30-luvulla Tampereellakin. Puistoja rakennettiin ja kunnossapidettiin osin työttömyystöinä. Esimerkiksi Sorsapuiston maanrakennustyön tekivät lähes kokonaan kaupungin työttömät. Muita suurempia puistotyömaita olivat Koskipuiston laajentaminen, Näsinrantapuisto ja Viinikanpuisto. Tampereen taidemuseon valmistuttua v.1933 rakennuksen piha-alueelle tehtiin arkkitehti E. Kaalamon suunnittelema funkis-tyylinen puisto. Karstenin jäätyä eläkkeelle v. 1936 kaupunginpuutarhuriksi valittiin Viljo Tarko. Hänen aikanaan, uuden asemakaavalain ja muuttuneiden asenteiden myötä, alettiin leikkipaikkojen tarpeeseen kiinnittää yhä enemmän huomiota. Leikkipaikkoja ryhdyttiin suunnittelemaan sekä vanhoihin että uusin puistoihin. 30- luvulla rakennettiin myös monia pieniä puistoja kaikkialle kaupunkialueelle. Viljo Tarko 1936-1965 Viljo Tarko syntyi Turussa v. 1907. Hän valmistui Lepaan puutarhaopistosta v. 1929 ja jäi oppilaitoksen lasinalaisviljelyn hoitajaksi. Vuonna 1935 hän siirtyi Kemin kaupunginja hautausmaapuutarhuriksi, mistä toimesta hän tuli Tampereen kaupunginpuutarhuriksi v. 1936. Viljo Tarko toimi erittäin aktiivisesti puutarha-alan järjestöissä ja luottamustehtävissä. Hän oli mm. Puutarhaliiton hallituksen jäsen vuodesta 1946 ja puheenjohtaja vuodesta 1961, Kaupunginpuutarhurien seuran johtokunnan jäsen vuodesta1937 ja puheenjohtaja vuosina 1952-65, Tampereen puutarhaseuran johtokunnan jäsen vuodesta 1937 ja puheenjohtaja vuosina 1947-57 sekä Luonnontieteellisen museon johtokunnan puheenjohtaja. Virkansa ohella Tarko toimi silloisen Ahlmanin maamieskoulun ja Tampereen Työväenopiston puutarha-aineiden opettajana. Hän oli Lepaan puutarhaoppilaitoksen johtokunnan jäsen vuodesta 1957. Hänen aikanaan Tampereen kaupunginpuutarhasta tuli harjoittelupuutarha alan opiskelijoille. Tarko kiinnitti erityistä huomiota puistojen sosiaaliseen merkitykseen tehdaskaupungin asukkaiden virkistyspaikkoina. Hän otti huomioon myös lasten tarpeet ja hänen aikanaan rakennettiinkin ensimmäiset leikki- ja pallokentät joissa oli talvella luistinratoja ja kelkkamäkiä. Viljo Tarkolle myönnettiin Puutarhaliiton kultainen ansiomerkki v. 1957 ja puutarhaneuvoksen arvonimi v. 1965 hänen arvokkaasta ja aktiivisesta työstään puutarha-alan eri osa-alueilla. Tarko kuoli kesken toimikauttaan vuonna 1965. Kalevan kaupunginosaan valmistui v. 1955 Oravapuisto, joka oli Tarkon suunnittelema ja yksi hänen lempipuistojaan. Kaupunginvaltuusto päätti v. 1965 nimetä puiston Tarkonpuistoksi puutarhaneuvos Viljo Tarkon mukaan. Katupuuistutuksia tehtiin paljon Petsamon kaupunginosaan; Kaupinkadulle, Koljontielle, Vainionkadulle ja Mutkakadulle. Yleensä katupuina käytettiin lehmuksia tai vaahteroita mutta Mutkakadulle istutettiin suomenpihlajia. Muita merkittävimpiä katupuiden istutuskohteita olivat Kalevan puistotie, Hatanpään valtatie ja Itsenäisyydenkatu (silloinen Puolimatkankatu). Pitkät sotavuodet keskeyttivät kaupungin rakentamisen. Uusia puistoja ei rakennettu ja rakenteilla olleet puistot, kuten Viinikanpuisto, annettiin perunanviljelyyn. Pommitusten varalta puistoihin kaivettiin suojahautoja (sirpalesuojia) kaupunkilaisten turvaksi. Kuva Tampereen museot, kuva-arkisto 15

Valmiita puistoja pyrittiin kuitenkin hoitamaan vähäisistä resursseista huolimatta. Puistojen nurmikoiden annettiin kasvaa pitkäksi ja niitetty heinä käytettiin eläinten rehuksi. Vaikka siemenistä ja kukkasipuleista oli pulaa varsinkin sodan loppuvuosina, niin kaupungin puutarha kasvatti kesäkukkia puistojen kaunistukseksi. 3.6 Uusien kaupunginosien puistoja Sodan jälkeen oli vielä monen vuoden ajan pulaa erilaisista materiaaleista ja tarvikkeista, mutta jo vuosina 1946-47 päästiin jälleen rakentamaan uusia puistoja. Kuva Tampereen museot, kuva-arkisto Salaperäiseltä näyttävä kuvamme on otettu Hämeenkadulta toissayönä. Pääkadullamme on nimittäin parhaillaan käynnissä puistopuiden nuorentaminen. Oksat leikataan ja sahataan niin, että niistä tulee n.s. muotopuita, jollaisina niiden on katsottu paremmin täyttävän tarkoituksensa kuin villeinä kasvaen. Puiden karsiminen suoritetaan yöaikaan, kahdestakin syystä: se ei häiritse kadun liikennettä eivätkä kadulla liikkuvat häiritse työtä. (Aamulehti 23.12.1938) Vuoden 1932 asemakaavalain vaikutuksesta puistojen ja virkistysalueiden osuus asemakaavoitetusta alueesta oli kasvanut huomattavasti ja Tampereellakin rakennettiin 50-luvulla uusia puistoja 5-6 hehtaaria vuosittain. Puistojen rakentamisen painopiste siirtyi keskustasta esikaupunkeihin. Uudet kaupunginosat olivat, Kalevaa lukuun ottamatta, pääasiassa pientaloalueita. Uutta puistorakentamisessa oli, että vähitellen alettiin tehdä myös luonnonmukaisempia puistoja. Luonnonmukaisuus oli kyllä alkuvaiheissaan melko varovaista, mutta kasvavaa puustoa säilytettiin ja muitakin luonnonelementtejä, kuten kiviä, jätettiin elävöittämään puistoja. Kaleva Suurin 50-luvulla rakennetuista Kalevan kaupunginosan puistoista oli Saukonpuisto. Se sijaitsi Kalevan lastentalon, perhetalojen ja Saukonmäen asuinalueen välissä. Puistossa oli omat leikkialueet pienemmille ja suuremmille lapsille ja paljon monipuolisia leikkivälineitä. Ympäröivissä taloissa asui paljon lapsiperheitä. Välittömässä läheisyydessä sijainneen Kalevan lastentalon laaja piha kunnostettiin myös leikki- ja puistoalueeksi. Kalevan tornien keskelle tehtiin myös laaja puistoalue, Ilvespuisto. Nekala ja Viinikka Nekalan Lampipuisto valmistui v. 1953. Se oli pinta-alaltaan yli kaksi hehtaaria ja rakennustyöt kestivät useita vuosia. Paikka oli alun perin suoperäinen ja puiston rakentamisessa käytettiin runsaasti täytemaata. Keskelle jätettiin kaksi luonnon lampea joiden väliin rakennettiin silta. Lampiin vietiin kesäisin monenlaisia vesilintuja sinne jo oma-aloitteisesti muuttaneiden sorsien seuraksi. Lapsille oli kaksi leikkikenttää. Puistoon istutettiin noin 150 run- 16

Kuva Tampereen museot, kuva-arkisto kopuuta ja runsaasti pensaita. Lampipuistossa viihtyivät sekä linnut että lapset. Lampipuistosta alkaa Nekalan ja Viinikan välinen puistovyöhyke, Viinikanpuisto. Se on eräänlainen esplanadi, jossa katujen välissä sijaitsee leveä puistovyöhyke. Puistoon istutettiin ennen sotia neljä riviä lehmuksia ja niiden väliin jätettiin laaja nurmialue. Sota-aikana tämä alue oli perunamaana. Vihiojan varteen, Nekalan ja Koivistonkylän väliin, perustettiin yli viiden hehtaarin laajuinen Vihiojanpuisto, jota myös rakennettiin useiden vuosien ajan. Lopullisesti puisto valmistui 60-luvun alussa. Puistosta tehtiin osin luonnonmukainen jättämällä alkuperäinen puusto paikalleen. Osa alueesta nurmetettiin ja puistoon tehtiin leikki- ja pallokenttiä. Vuonna 1929 oli työväkeä keskimäärin kesällä 59 ja talvikuukausina 17 henkilöä, vastaavien lukujen ollessa v. 1939 85 ja 20 ja v. 1948 110-130 ja 35. Vakinainen työnjohto on tänä aikana ollut sama, kaupunginpuutarhuri, puutarhanhoitaja ja puistotyönjohtaja. Vuodesta 1944 alkaen on ollut edellisiin lisää yksi puistomäärärahoista palkattu puistotyönjohtaja ja v. 1948 piirtäjä noin puolen vuoden ajan. Hoidettuja puistoja oli vuonna 1929 26 ha ja vuonna 1948 61 ha. Kun Tampe-reen väkiluku oli v.-48 noin 100 000, niin puistoja oli keskimäärin 6,1 m2asukasta kohti. (Viljo Tarkon kirjoitus v. 1949) Sekä Viinikkaan että Nekalaan tehtiin useita pienempiä leikkipuistoja. Näitä olivat mm. Viinikassa Sirppitien, Puropolun, Välisolan ja Lylytien leikkipuistot ja Nekalassa Koivulantien, Isoportintien, Karukantien ja Uotilantien leikkipuistot. Härmälä Suurin Härmälän puistorakennuskohteista oli Härmälänpuisto. Puistoon tuli runsaasti puu- ja kukkaistutuksia, sekä kaksi pallokenttää ja leikkikenttä. Maastonmuotoiluissa käytettiin caterpillaria. Muita Härmälän puistoja olivat Lentokentänpuisto, Metsolankadun puistikko, Tuomaankadun leikkipuisto sekä useat lasten leikki- ja pallokentät. Rakennustoimiston uudelleenorganisoinnin yhteydessä v. 1950 perustettiin itsenäinen puisto-osasto yleistentöiden lautakunnan alaisuuteen. Aiemmin puisto-osasto oli ollut osa insinööriosastoa. 17

Koneiden ja laitteiden käyttö oli vielä 50- luvulla vähäistä. Kun minä tulin puistoyksikköön v.1956, niin pääosa maansiirroista tehtiin hevosilla, autoja oli vain yksi tai kaksi. Kunnossapitopuolelle oli vain pari ruohonleikkuukonetta, muuten käytettiin hevosvetoisia niittokoneita ja viikatemiehiä oli kesäisin töissä toista kymmentä. Koska ruohonleikkuukoneet olivat tuontitavaraa, niin niiden hankkimiseen tarvittiin tuohon aikaan lisenssi. Konekannan kehitys oli hyvin hidasta, sillä lisenssejä oli hyvin vaikea saada. (Kauko Aarnion haastattelu 21.9.1999) Kunnostusöitä Koskipuistossa vuosikymmenien takaa. Rahola, Lamminpää Risuharjunpuisto Raholassa tehtiin vuosina 1948-54 vain luontoa parantamalla, luonnonpuut säilytettiin, alueet nurmetettiin ja rakennettiin leikkikenttä. Lamminpään lastentalon pihassa säilytettiin myös luonnonpuut ja tehtiin nurmikentät ja leikkialueet. Lamminpään ja Raholan siirtolapuutarha-alueen leikkikentät valmistuivat 50-luvun puolivälissä. Petsamo, Lappi Koljontien varteen metsäiselle alueelle tehtiin lasten leikkipuistikko jossa luonnonkivet ja puut jätettiin paikoilleen. Käpytien päähän tehtiin myös metsän keskelle puistikko pallokenttineen, jossa nuoriso sai metelöidä ilman, että asukkaat häiriintyivät. Muita alueen puistoja olivat Lapintien leikkipuistikko ja Helletien leikkipuisto. Pispala, Tahmela Vaikka Pispala oli liitetty Tampereeseen jo 1937 sai se ensimmäisen puistonsa vasta 1953. Puisto rakennettiin harjun korkeimmalle kohdalle, osa alueesta oli jyrkkää harjurinnettä joka tuettiin kolmella betoni- ja kivimuurilla. Puistosta aukeni ainutlaatuinen näköala yli Pispalan rinteiden Pyhäjärvelle. Tahmelaan tehtiin rantapuisto leikkikenttineen v.1954. Kuva Tampereen museot, kuva-arkisto 18

Kuva Tampereen museot, kuva-arkisto Myös muihin kaupunginosiin tehtiin useita pienempiä puistoja ja leikkialueita, kuten Kalkkuun, Pappilaan, Vehmaisiin, Taatalaan, Järvensivulle ja Armonkalliolle. Suuren suosion saanut lasten liikennepuisto avattiin Sorsapuistossa syksyllä 1956. Tahmelan rantapuiston leikkikenttä Katupuuistutukset Sotkan-, Salhojan- ja Suvantokadun puuistutukset valmistuivat 40-luvun lopussa. Aikaisemmin yksityisten talonomistajien hoidossa olleet puistokadut, kuten Satakunnankatu, Kortelahdenkatu, Koulukatu, Tammelanpuistokatu, Väinölänkatu ja Itsenäisyydenkatu, kunnostettiin ja otettiin puistoyksikön hoitoon. Muita katupuuistutuksia tehtiin mm. Pispalan valtatielle, Hatanpään valtatielle, Koljontielle ja Nekalantielle. Vakiotyyppi oli puisto, jossa oli pieni pelikenttä, lasten leikkikenttä ja perennaryhmä. Maastonmuotoilua ei siihen aikaan oikeastaan tehty, vaan puistot olivat yleensä tasaisia. Tyypillistä 50-luvulle oli paikalla suunnittelu, ns. kantapäänjälkisuunnittelu. Edeltäjänikin harrasti paljon sitä, että hänen kantapäänsä jälkeen istutettiin puut. Siihen aikaan puistoihin tehtiin paljon pieniä perennaryhmiä. Ne tehtiin siten, että otettiin taimistolta taimet mukaan autoon, kasvualustat oli jo tehty valmiiksi, sitten minä piirsin seipäällä multaan perennaryhmät lohkoittain. Perennaryhmissä käytettiin usein myös kiviä ja joitain havupensaita. (Kauko Aarnion haastattelu 21.9.1999) 19

Kauko Aarnio 1965-1989 3.7 Lähiöiden puistot Pientalokaupunginosien rakentaminen jatkui vielä 60-luvulla, mutta maaltamuuton ja kaupungistumisen lisääntyessä siirryttiin yhä enemmän kerrostalorakentamiseen ja 60-luvun lopulla alkoi lähiörakentaminen. Kauko Aarnio on syntyään tamperelainen. Hän oli Tampereen puisto-osastolla harjoittelijana vuosina 1947-49 jonka jälkeen Tampereen seurakunnalla harjoittelijana. Aarnio valmistui hortonomiksi Lepaan puutarhaopistosta vuoden 1952 joulukuussa. Valmistuttuaan Aarnio työskenteli Norjassa, Oslon lähellä sijainneessa kauppapuutarhassa. Vuoden 1954 alussa hänet valittiin Porin apulaiskaupunginpuutarhuriksi ja sieltä hän siirtyi Tampereen apulaiskaupunginpuutarhuriksi vuonna 1956. Kaupunginpuutarhuriksi hänet nimitettiin vuonna 1965. Aarnio toimi Kaupunginpuutarhurien seuran hallituksen jäsenenä ja varainhoitajana vuosina 1968-71. Kaupunginpuutarhurin toimenkuvaan kuului Aarnion aikana myös Luonnontieteellisen museon johtokunnan puheenjohtajuus ja kotipihatoimikunnan puheenjohtajuus. Kauko Aarnion aikana puutarhan toiminta ajanmukaistettiin ja taimistoja laajennettiin vastaamaan kasvavan kaupungin puistojen ja viheralueiden tarpeita Kuva Vilkku-lehti 1/1990, kuvaaja Ari Järvelä Merkittävimpiä puistorakennuskohteita olivat Hervannan, Kaukajärven, Peltolammin, Multisillan, Lentävänniemen ja Tesoman puistot ja katuviheralueet. Uusien asuinalueiden puistoja suunniteltaessa pyrittiin entistä enemmän ottamaan huomioon alueen luonto ja ympäristö. Alkuperäistä luontoa säästettiin mahdollisuuksien mukaan ja puistometsiköt suunniteltiin luonnonmukaisiksi. Huomattavaa uusissa lähiöissä oli viheralueiden suuri määrä suhteessa rakennettuun alueeseen. Tesoman puistoja alettiin rakentaa 60-luvun lopussa. Ensimmäisinä valmistuivat pallokenttä ja Tesomankadun puistikko. Suurin yhtenäinen viheralue on Tesomajärven ympäristö. Myös Kaukajärven puistojen rakentaminen alkoi 60-luvun lopussa. Suurimpia puistoalueita ovat Haiharanpuisto ja Isoniityn- ja Isolammenpuistot. Hervannan puistojen rakentaminen aloitettiin 70-luvun puolivälissä Keinupuistosta, seuraavina olivat vuorossa Pallopuisto ja Pelipuisto. Hervannan viheralueiden rakentaminen on jatkunut uusien asuinalueiden valmistumisen myötä. Suurin yhtenäinen viheralue on Ahvenispuisto jota on kunnostettu ja parannettu vielä 90-luvun aikana. Kantakaupungin suurimpia puistotyökohteita 70- ja 80-luvulla olivat Kalevan keskuspuistot, Hatanpään Arboretum ja ruusutarha, Amurinpuisto ja Jaakonmäenpuisto. Puistoyksikkö toteutti myös Särkanniemen huvipuiston alueen vihertyöt. Kaupungin muiden hallintokuntien, kuten katuyksikön ja tilakeskuksen, teettämät tilaustyöt lisääntyivät 80-luvulla huomattavasti. Esimerkiksi koulujen piha-alueiden kunnostukset alkoivat jo 70- luvulla ja jatkuvat yhä. 80-luvulla leikkivälineet olivat jo monipuolisia ja materiaalina käytettiin yleisimmin puuta. Kuva Puistoyksikkö 20

3.8 Perusparannusta puistoissa Vanhoja puistoja on tietysti kunnostettu ja uudistettu jossain määrin jo vuosisadan alusta lähtien, mutta varsinaisesti puistotöiden painopiste siirtyi perusparantamiseen 80-luvun lopussa. Suuri tehtäväalue on ollut keskustan vanhojen puistojen perusparantaminen ja entisöinti. Tähän mennessä merkittäviä keskustan puistokohteita ovat olleet Hämeenpuiston uudistaminen, Wilhelm von Nottbeckin puiston entisöinti ja Pyynikin luonnonsuojelualueen kunnostustyöt maanpinnan kulutuskestävyyden parantamiseksi. Uusien puistojen rakentaminen on painottunut kaupungin itäosien uusille asuinalueille. Suunnittelussa pyritään entistä taloudellisempiin kunnossapitoratkaisuihin ja luonnonmukaisempaan rakentamiseen sekä vuoropuheluun tulevien puistojen käyttäjien kanssa. 90-luvulla on kaupungin puistot luokiteltu valtakunnallisen viheralueiden hoitoluokituksen mukaan. Hoidettavien puistojen pinta-ala on kaupungin kasvun myötä jatkuvasti lisääntynyt. Kunnossapitokustannusten alentaminen on ollut viime vuosina puistoyksikön keskeinen tavoite. Kaikki Tampereen puistot on nimetty yhteistyössä kadunnimitoimikunnan kanssa, keskeisiin puistoihin on pystytetty nimikylttejä ja puistosta kertovia opastauluja. Puistot on rekisteröity viheraluerekisteriin ja viety digitaaliseen paikkatietojärjestelmään. Ahti Pakarinen 1989 - Nykyinen puistopäällikkö Ahti Pakarinen valittiin virkaansa Aarnion jäätyä eläkkeelle v. 1989. Ennen Lepaan puutarhakouluun menoaan Pakarinen toimi harjoittelijana Jokitalon puutarha Anttolassa, Harvialan taimitarhalla, Villa Vilnäsissä Karjaalla ja Hedelmätarhan taimistoilla Lahdessa. Valmistuttuaan puutarhuriksi Lepaalta hän oli Porin kaupungin palveluksessa neljä vuotta jonka jälkeen suoritti Lepaan puutarhaopiston, josta valmistui v. 1971. Valmistuttuaan hortonomiksi Pakarinen tuli Tampereen kaupungin puisto-osastolle suunnittelijaksi ja nimitettiin edelleen apulaiskaupunginpuutarhurin virkaan v. 1974, kaupunginpuutarhuriksi hänet nimitettiin v. 1989. Tampereen Puutarhaseuran puheenjohtajana Ahti Pakarinen toimi vuosina 1978-90, seuran kunniajäsen hän on ollut vuodesta 1996. Kaupunginpuutarhurien Seuran hallituksen jäsenenä hän on ollut vuodesta 1976 ja järjestön sihteerinä vuosina 1979-91. Puutarhaliiton hallituksen jäsenenä Pakarinen toimi vuosina 1979-95. Lisäksi hän on Puutarhanrakentajat ry:n kunniajäsen ja Hämeen ammattikorkeakoulun maisemansuunnittelun koulutuksen neuvottelukunnan jäsen. Ahti Pakariselle myönnettiin Puutarhaliiton hopeinen ansiomitali v. 1976 ja kultainen ansiomitali v. 1992 sekä Vihreä kaupunki -mitali v. 1995. kuva Ari Järvelä Tampereen kaupungin puistoyksikölle on ominaista - monista muista puisto-osastoista poiketen - rakentamisen monipuolisuus. Puiston työntekijät tekevät työkohteissa kirvesmiesten työt, kivityöt, maanrakennus- ja istutustyöt ja asentavat kaikki leikkivälineet sekä muut varusteet ja kalusteet. Lisäksi he asentavat puistoissa tarvittavat sadevesiviemärit, salaojat ja vesijohdot sekä vetävät sähkökaapelit. Vesi- ja sähkökytkennät tekevät tietenkin niiden alojen ammattimiehet. Tämä on monitaitoammatti ja harvalla alalla voi tehdä näin monenlaisia töitä. Kukkien kanssa työskenteleminen on noin vain 4 % työstämme. Näkyvin osa on siis vain pieni osa työstämme. Myös ekologian ja biologian osaamistamme pitäisi koko ajan korostaa. (Ahti Pakarisen haastattelu 21.5.1999) Kuva Puistoyksikkö Puisto-osasto muuttui puistoyksiköksi ja kaupunginpuutarhurin virkanimike muuttui puistopäälliköksi v. 1993. Pyörivä graniittipallo peruskorjatussa Hämeenpuistossa. 21

3.9 Puistoyksikkö tänään Kuva Puistoyksikkö Kuva Puistoyksikkö Puistikat Tampereen kukkaisviikkojen kulkueessa v. 1999 Kunnossapidettävät viheralueet v. 1999 ha m 2 /as. Rakennetut puistot 461 24,1 Maisemapellot ja -niityt 145 7,6 Taajamametsät 1295 67,7 Liikenneviheralueet 201 10,5 Kiinteistöjen viheralueet 115 6 YHTEENSÄ 2217 115,9 Puistoyksikön hoidossa on 340 leikkipaikkaa, 242 pelikenttää ja 6 koirapuistoa. Talvella hoidetaan 137 luistinkenttää ja 125 talviliukumäkeä, lisäksi yksikön hoidossa on noin 112 kilometriä kevyen liikenteen väyliä ja reittejä. Tilaustöinä hoidetaan kaupungin kiinteistöjen viheralueita noin 32 hehtaaria. Syystöitä Hatanpään arboretumissa. Puistoyksikön tehtävänä on tuottaa ja järjestää kaupunkielämän perustarpeita vastaavat viherpalvelut ja ylläpitää osaltaan hyvää ja myönteistä kaupunkikuvaa sekä tukea kestävää kehitystä ja tervettä elämää. (Puistoyksikön toimintaohjelma) Puistojen rakentamisen ja kunnossapidon lisäksi tekee puistoyksikkö tilaustöinä suunnittelua, rakentamista ja kunnossapitoa kaupungin muille hallintokunnille ja tielaitokselle. Yhteistyö kaavoitusyksikön ja muiden kaupungin yhdyskuntasuunnitteluun osallistuvien yksiköiden kanssa on lisääntynyt. Toiminnan laadun varmistamiseksi on puistoyksikössä laadittu oma laatujärjestelmä sekä oma ympäristöohjelma. Puistoyksikössä toimii ympäristökasvatusryhmä nimeltään Puistikat. Toiminnan tavoitteena on kiinnittää lasten ja nuorten huomio lähiympäristönsä ja muun luonnon kunnioittamiseen. Pyrkimyksenä on roskaamisen ja ilkivallan vähentäminen samalla kun kasvien tuntemusta ja puistoyksikön toimintaa tehdään lapsille tutuksi. Suunnittelu Puistojen suunnittelun osalta kaupunki on jaettu kolmeen vastuualueeseen: keskustan kaupunginosat, koilliset ja kaakkoiset kaupunginosat sekä läntiset ja eteläiset kaupunginosat. Suunnitelmien määrä vaihtelee vuosittain, vuonna 1998 valmistui 52 suunnitelmaa. Rakentaminen Puistojen rakentamisen osalta kaupunki on jaettu läntiseen ja itäiseen alueeseen, tämän lisäksi yksi ryhmä huolehtii tilaustöiden rakentamisesta ja yksi ryhmä istutuksista. Vuonna 1998 uusia viheralueita rakennettiin kolme ja peruskorjattiin kahdeksan hehtaaria 60:ssä eri kohteessa. Kunnossapito Kaupunki on jaettu seitsemään kunnossapitopiiriin. Viheralueita hoidetaan niiden hoitoluokan määrittelemän tavoitteen mukaisesti. Kunnossa pidon tehtäviin kuuluu kasvillisuuden, pinnoitteiden, rakenteiden, laitteiden ja varusteiden hoitaminen sekä viheralueiden yleisestä siisteydestä huolehtiminen. 22

4. TUOTANTOLAITOKSET 4.1 Puutarha ja taimistot Koulun pihalla Ensimmäinen vaatimaton taimisto sijaitsi Aleksanterin koulun pihalla. Sen perusti kaupunginpuutarhuri K. J. Gauffin joka toimi samalla koulun vahtimestarina. Hänen seuraajansa Onni Karstenin mukaan siellä oli vain jokunen puu ja pensas. Perennoja siellä ei ollut, vaikka niitä istutuksissa oli käytettykin. Puistojen rakentamisen lisääntyessä koulun pihan taimisto kävi pian liian ahtaaksi. Kun koulun tontille rakennettiin uusi kivinen koulurakennus 1904, siirrettiin taimitarha nykyisen Pyynikin urheilukentän kohdalle. Tämäkin paikka kävi pian liian ahtaaksi ja mm. puiden taimia jouduttiin siirtämään tilapäisiin taimistoihin. Kokous vuodelta 1907...Toisessa kokouksessa oli myös kaupunginpuutarhuri saapuvilla ja hän selosti syyksi valitettuihin puutteellisuuksiin varojen niukkuuden, jonka vuoksi vuotuisia kukkaistutuksia ei voida suorittaa. Sitä paitsi kun kesäkukkia on joskus koetettu istuttaa, on niitä varastettu ja täydentäminen on ollut vaikeata, kun kaupungilla ei ole ollut taimitarhaa. Keskustelun tuloksena joka tapauksessa oli, että seura piti tarpeellisena saada aikaan parannusta sekä puistojen hoidossa että istutusten laadussa, sillä katsottiin Tampereen jääneen jälkeen tässä suhteessa useista pienemmistäkin kaupungeista. (Sinisalo, Tampereen puutarhaseura 1896-1946) Kaikkia kasveja kasvatettiin itse siemenestä saakka, myös puita. Kaupunginpuutarhurin vuosikertomuksessa vuodelta 1906 mainitaan puiden siemeniä ostetun 360 g, myös niiden kylvöstä on maininta. Taimitarhatoiminta oli tähän mennessä laajentunut huomattavasti, sillä samaisessa vuosikertomuksessa kerrotaan taimistoissa olleen 1139 istutuskelpoista puuta. Päälajit olivat koivu, lehmus, vaahtera ja jalava, havupuita oli 99. Istutuskelpoisia pensaita oli 1534 kpl. Pienempiä tai vallan pieniä puuntaimia oli 3653 ja pensaantaimia 1352. Monivuotisten kukkien taimia oli yhteensä 10 287 kpl. Kirjanpito tuntui olleen siihen aikaan hyvin tarkkaa. Taimisto ja varataimistot kävivät pian jälleen ahtaiksi. Lisäksi moitittiin sitä, että istutuksissa ei lainkaan käytetty yksivuotisia kukkia. Pääsyy tähän oli se, että kaupunginpuutarhurin käytössä ei ollut kasvilavoja ja muita asianmukaisia tiloja kesäkukkien kasvatukseen. Rosendahlin keittiökasvimaalla Vihdoin vuonna 1907 puiston taimistot saivat väljemmät tilat Pyynikin eteläpuolelta, nykyisen hotelli Rosendahlin kohdalta. Paikkaa sanottiin Rosendahlin keittökasvimaaksi. Yhteensä taimiston ja puutarhan käyttöön saatiin maata noin yksi hehtaari. Vuonna 1908 saatiin Pyynikille vihdoin ensimmäiset kasvilavat. Sitä ennen kaikki käytetyt kesäkukan taimet oli tilattu eri kauppapuutarhoista. Aluksi saatiin 70 lavaa jotka lämmi- Kaupungin lavatarhaa Pyynikillä. Kuva Tampereen museot, kuva-arkisto 23

Kasvihuoneet, jotka vähin erin usean vuoden kuluessa ovat rakennetut ja täyttäneet jotakuinkin tarkoituksensa, ovat nyt siinä kunnossa että peripohjainen korjaus on välttämätön. Jollei uusia tilavampia huoneita piakkoin rakenneta täytyy tilan ahtauden takia myydä pois, jos ostaja ilmentyy, kaikkein koristeellisimpia agaveja ja jukkapalmuja, kun ne rupeavat ottamaan niin paljon tilaa, ettei muille kasveille enää jää riittävää tilaa. (Kaupunginpuutarhurin vuosikertomus v. 1928) tettiin lantapattereilla. Lavojen koosta ei ole tietoa. Samana vuonna alettiin rakentaa maahan kaivettuja kasteja kasvien talvehtimista varten. Kastit lämmitettiin savukanavilla ja ensimmäisten kattoina käytettiin lavojen lasi-ikkunoita. Ensimmäinen kasti oli 7 x 3 metrin suuruinen. Vuonna 1910 sitä jatkettiin saman verran ja samalla rakennettiin pieni työhuone. Alueella oli myös kaksiosainen kylmä kasvihuone jossa oli kiinteät lasit. Vuonna 1915 rakennettiin satulakattoinen kasvihuone jota myöhemmin korotettiin ja se katettiin talvisin maalarinverstaaksi. Uudet ajanmukaiset kasvihuoneet lämpöpannuineen saatiin vuonna 1930. Kaksi kasvihuonetta oli kooltaan 6 x 18 m, monistushuone 3 x 18 m ja halli 7 x 7 m. Muita rakennuksia olivat kaksikerroksinen puinen varastorakennus, jossa tehtiin mm. puutöitä, halkovaja jonka yhteydessä oli ruukkuvaja sekä pieni paja. Kuva Tampereen museot, kuva-arkisto Sisäkuva kaupunginpuutarhan kasvihuoneesta Pyynikiltä. Kuva vuodelta 1939. Taimiston tuotteita myytiin vähäisessä määrin myös ulkopuolisille, mutta esim. lehmukset varattiin omia katuistutuksia varten. Ulkomailta tilattiin taimia vain hyvin harvoin ja kotimaisista taimistoista tehtiin vain pienempiä tilauksia. Taimisto sai myöhemmin 1920-luvulla lisää maata niin, että sen pinta-ala kasvoi 1,5 hehtaariin. ( Onni Karstenin muistelmat) Vuonna 1938 entiset lantapattereilla lämmitetyt kasvilavat muutettiin höyryllä lämmitettäviksi. Osin tämä johtui siitä, että lantaa ei enää ollut saatavilla yhtä runsaasti kuin aiemmin. Uusia höyrylavoja oli 12 riviä ja kussakin rivissä 22 ikkunaa. Vanha pajarakennus ja ulkorakennus purettiin, ja tilalle rakennettiin uusi talousrakennus. Samalla puutarha ja taimisto saivat lisämaata järven puoleiselta alueelta. 24

Sodan jälkeen kaupunki kasvoi jälleen voimakkaasti 50- ja 60 - luvuilla. Uusia taimistoja perustettiin eri puolille kaupunkia tyydyttämään kasvavia tarpeita. Puutarhan tilat kävivät kuitenkin ahtaiksi ja vanhentuneiksi, eikä puutarha enää pystynyt tuottamaan tarvittavia määriä esim. kesäkukkia. Hatanpäällä Vuosien työn, painostuksen ja suostuttelun tuloksena saatiin viimein vuonna 1971 uudet ajanmukaiset tilat ja kasvihuoneet Hatanpäälle. Uusien kasvihuoneiden pinta-alaksi tuli 1600 m2, sen lisäksi rakennettiin työhalli sosiaalitiloineen. Kasvihuoneissa käytettiin aivan uutta tekniikkaa; lämpötilaa, valaistusta, kastelua, sumutusta ja tuuletusta hoidettiin automatiikan avulla. Kesäaikaista käyttöä varten oli 1000 m2 muovihuonetta. Tällä hetkellä viljelypinta-ala puutarhalla on noin 3200 m2. Puutarhan töistä huolehtii viljelypäällikkö sekä 7 puutarhuria. Vuosittain kasvatetaan noin 80 000 kesäkukkaa puistoihin. Lisäksi kasvatetaan noin 65 000 kpl leikkokukkia ja viherkasveja. Leikko-kukista ja viherkasveista suurin osa menee kaupungin virastojen ja laitosten koristamiseen. Viherkasveja myös vuokrataan erilaisiin tilaisuuksiin. Hatanpään kasvihuoneelta. Puutarhalla valmistellaan kaupungille siirrettävät suuret istutusastiat. Kuva Puistoyksikkö Kuva Eila Siitarinen 25

Aikaisemmin oli ollut vain Epilän taimisto ja sitten jonkun verran perennataimistoa Pyynikillä. 60-luvun loppupuolella taimistoja laajennettiin. Silloin alkoi ns. puupankkitoiminta joka toisaalta oli vanha systeemi, mutta v. 66 ostin oikein suuret määrät puuntaimia Lahdesta taimistoilta ja monelta muulta taimistolta. Omia taimistoja oli monessa paikassa. Niitä tuli Nekalaan, Hatapäälle, Raholaan, Lamminpäälle, Linnainmaalla oli pieni taimisto, Takahuhtiin, Vehmaisissa, Saarioisten vanha taimisto tuli meille ja sitten oli vielä Messukylässä, että yhdeksän kappaletta niitä oli. Meillä alkoi pikkuhiljaa olla hyvä puusto ja puumateriaali. Puut täytyy saada vähän suuremmaksi ennen kuin ne viedään puistoon, sillä oli selvästi havaittavissa, että mitä suurempana puu saadaan istutettua sitä paremmin se kestää. Pienemmät puut ruhjottiin paljon helpommin. (Kauko Aarnion haastattelu 21.9.1999) Hatanpäälle muuton ansiosta verstastoimintakin kehittyi laajempiin puitteisiin. Mullihuoneilla oli vain yksi hitsari ja pari kolme miestä leikkivälinehommissa. Hitsarinkin saaminen oli kovan taistelun takana. Nekalan metalliverstas vastusti ajatusta puistoyksikön omasta hitsarista. Lopulta Hatanpäällä oli kolme hitsaajaa. Siinä oli sellainen hauska juttu, siinä verstaskehityksessä. Jo teurastamolla rakennettiin itse tällainen ruiskumaalaamo, jossa oli voimakas imuri. Penkkejähän oli silloin luultavasti 2000-3000 kpl jotka joka talvi kunnostettiin ja maalattiin. Siihen aikaan kehittyi tämä työsuojelutarkastus, kun työsuojeluhallituskin tuli Tampereelle. He tarkasti hyvin tarkkaan ja tarkastaja sanoin, että puistoosastolla on ainoa lainmukainen ruiskumaalaamo Tampereella. Ja harrastelijoiden tekemä, mutta toimiva ja tarkkaan tehty. Penkkien kunnostaminen aloitettiin silloin kokonaan omin voimin. Aikaisemmin oli työt usein teetetty maalaamoliikkeillä. Silloin huomattiin, että työtä ei liikkeissä tehty huolelliseti, vaan käytettiin esim. pakkelia runsaasti. Siten sai kyllä kauniin jäljen, mutta kovan käytön ja säiden vaikutuksesta pakkeli kuori pois. (Kauko Aarnion haastattelu 21.9.1999) 60-luvulla puistoyksikössä aloitettu puupankkitoiminta on antanut mahdollisuuden istuttaa puistoihin ja etenkin katupuiksi kookkaita puita. Monissa kaupungeissa on ollut pulaa kookkaista puista, mutta Tampereella tältä vältyttiin kaupungin huomattavasta kasvusta ja siitä seuranneesta puutarpeesta huolimatta. Vuonna 1998 puistoyksiköllä oli 33 ha taimistoa eri puolilla kaupunkia. Työvoimaa taimistoilla on kesäisin noin 15 henkilöä. 4.2 Verstaat Pyynikillä Puiston verstastoiminta alkoi jo 1900-luvun alussa kun puistosohvien käyttö aloitettiin. Ensimmäiset sohvat tilattiin Pinjaisista, mutta pian niitä ruvettiin valmistamaan ja kunnostamaan itse. Pyynikille saatiin tilat puu- ja rautatöitä varten ja talvisin kasvihuone katettiin maalarin käyttöön. Pyynikillä oli pieni pajarakennus joka huonokuntoisena purettiin vuonna 1938. Samana vuonna rakennettiin uusi talousrakennus, josta verstaat saivat tiloja. Puutarhan omalla pajalla tehtiin mm. penkkien tukirautoja ja puusepänverstaalla keinuja ja penkkejä. Sodan aiheuttama materiaalipula vaikutti myös puisto-osaston verstailla pitkälti sodan jälkeenkin. Puistonpenkkejä jouduttiin maalaamaan korvikemaaleilla, mutta ne eivät kestäneet vaan rapisivat muutaman viikon jälkeen pois. Vasta vuonna 1949 saatiin kunnon maalia ja penkkien kunnostus päästiin toden teolla aloittamaan. Keinuja ei voitu tehdä koska oli pula laakereista, ketjuista tai ylipäätään kaikesta rautatavarasta. Vuonna 1946 saatiin tehtyä vain 3 keinua. 1950-luvulla tehtiin vuosittain satoja linnunpönttöjä kaupungin siivekkäiden asukkaiden tarpeisiin. Mullihuoneilla Puutarhan tilojen käytyä Pyynikillä ahtaaksi verstastoimintaa jouduttiin siirtämään muualle. 1950-luvulla toimintaa siirrettiin Pyynikintorilla sijainneisiin tiloihin, sieltä siirryttiin ns. Tektorin monttuun nykyisen Atalpa -rakennuksen kohdalle ja sieltä vuosina 1963-64 kaupungin teurastamolta vapautuneisiin tiloihin mullihuoneelle, nykyisen Tampere-talon kohdalle. Sinne rakennettiin mm. ensimmäinen ruiskumaalaamo omana työnä. Hatanpäällä Hatanpäälle, kasvihuoneiden läheisyyteen, rakennettiin uudet ajanmukaiset verstastilat joihin päästiin muuttamaan 1970-luvun alussa. Siellä on tilat puusepänverstaalle, maalaamolle ja metallipajalle. 26