Kirsi Junnonaho. ONKS SE JOKU LESTA? Liminkalaisten nuorten ajatuksia uskosta ja uskovista

Kirsi Junnonaho ONKS SE JOKU LESTA? Liminkalaisten nuorten ajatuksia uskosta ja uskovista Opinnäytetyö KESKI-POHJANMAAN AMMATTIKORKEAKOULU Kansalaistoiminnan ja nuorisotyön koulutusohjelma Lokakuu 2008

TIIVISTELMÄ OPINNÄYTETYÖSTÄ Yksikkö Humanistinen ja kasvatusala, Ylivieska Aika 05.11.2008 Tekijä/tekijät Kirsi Junnonaho Koulutusohjelma Kansalaistoiminta ja nuorisotyö Työn nimi Onks se joku lesta? Liminkalaisten nuorten ajatuksia uskosta ja uskovista Työn ohjaaja Vesa Nuorva TT Sivumäärä 69 + 4 Työelämäohjaaja - Opinnäytetyöni käsittelee liminkalaisten nuorten ajatuksia uskosta ja uskovista. Liminka kuuluu alueeseen, jossa vanhoillislestadiolaisuudella on liikkeen syntyajoista alkaen ollut laaja kannatus. Vanhoillislestadiolaisuus on siten vaikuttanut myös omalta osaltaan alueemme kulttuuriin ja mahdollisesti myös nuorten ajatteluun. Lähestynkin tutkimukseni aihetta nimenomaan siitä näkökulmasta, kuinka paljon nuorten ajatuksiin uskoon liittyvistä asioista vaikuttaa alueemme vahva vanhoillislestadiolainen herätysliike. Tutkimusongelma lähtee käytännön tarpeesta, sillä vanhoillislestadiolaisuuden vaikutus tulee jatkuvasti esille nuorten kanssa työtä tehdessä. Sen vuoksi tutkimus pyrkii myöskin selvittämään mahdollisuuksia sille, onko vanhoillislestadiolaisuuden vaikutus liitettävissä nuorten vähäiseen seurakunta-aktiivisuuteen. Tähän liittyy olennaisesti myöskin se, ovatko mielikuvat lestadiolaisuudesta negatiivisia vai myönteisiä. Tutkimukseni teoreettisessa viitekehyksessä tuodaan esille nuoren kehitykseen liittyviä näkökulmia, joiden voidaan olettaa omalta osaltaan ohjaavan nuoren ajattelua. Lestadiolaisuudesta kertovan osuuden painopiste on vanhoillislestadiolaisuudessa siitä näkökulmasta, joka liikkeen ulkopuolisilla pääosin on. Tavoitteenani oli saada tutkimukseen mahdollisimman laaja läpileikkaus nuorten ajatuksista ja siksi päädyin yhden ikäluokan tutkimiseen kokonaisuudessaan kvantitatiivisin menetelmin. Tutkimukseni osoittaa, että suurimmalla osalla liminkalaisista nuorista ajatuksia uskosta ja uskovista leimaa voimakkaasti vanhoillislestadiolaisuus. Nuorten mielikuvat uskosta uskovista olivat myöskin melko kielteiset tai ainakin ne keskittyivät elämää rajoittaviin tekijöihin. Aihetta olisi syytä tutkia lisää, sillä toisenlaisella kysymyksenasettelulla tai tutkimusmenetelmällä voitaisiin epäselvät ja en osaa sanoa vastaukset minimoida. Tutkimukseni viittaa siihen, että tällöin vanhoillislestadiolaisuuden vaikutukset olisivat vieläkin selkeämmin nähtävissä nuorten ajattelussa. Asiasanat Lestadiolaisuus, vanhoillislestadiolaisuus, nuoret, usko, Liminka, seurakunta-aktiivisuus

ABSTRACT CENTRAL OSTROBOTHNIA UNIVERSITY OF APPLIED SCIENCES Ylivieska, Humanities and education Date Author 05.11.2008 Kirsi Junnonaho Degree programme Civic activity and youth work Name of thesis Is he laestadian? Thoughts of the youngsters in Liminka about religious faith and the faithful Instructor Vesa Nuorva DR Supervisor - Pages 69 + 4 This study is about youngsters in Liminka and their thoughts concerning religious faith and the faithful. Liminka is a part of an area in Finland where Conservative Laestadianism has been strong from the beginning of the Laestadian movement. Naturally the culture in these areas has been influenced by this movement. Possibly it has had some effects on the way youngsters think as well. For this reason the focus of this study is on how much Conservative Laestadianism has actually affected their thoughts concerning religious faith and the faithful. The starting point for the study was practical, as the theme of how young people feel about Laestadianism comes up frequently when working with them. There are only few people in Liminka who participate in parish youth work outside the confirmation schooling. Usually youngsters loose their touch with parish right after the confirmation. Thus it is necessary to study also the possibility of the connection between parish-activity and the affect that Laestadianism might have on the way youngsters think. In addition it is important to know if the images of Laestadianism are positive or negative. In the theoretical part of this work some perspectives that are related to youth and are needed when analysing the results are brought up. The part concerning the Laestadian movement focuses on Conservative Laestadianism and it s examined from the point of view of how most people out side the movement see it. The purpose of this study was to have a realistic and wide sample of youngsters in Liminka and because of that one whole agegroup was examined by using quantitative methods. This study showed that Conservative Laestadianism has affected the thinking of most youngsters in Liminka. The images of religious faith and the faithful were also quite negative or at least focused on the things that are forbidden from the faithful. This subject should be studied more because with different kinds of questions or different methods the number of indefinite and I don t know - answers could be minimised. On the basis of this study I believe that the result could then be even clearer. Key words Laestadianism, Conservative Laestadianism, yougsters, Liminka, parish-activity, faith

Esipuhe Opinnäytetyöni on saanut osakseen paljon kiinnostusta, mikä kertonee jotain tutkimukseni tarpeellisuudesta. Koen itse myös aiheen mielenkiintoiseksi ja erittäin tärkeäksi oman seurakuntamme (ja lähialueiden) nuorisotyön kehittämisen kannalta. Limingan seurakunta onkin ollut työtäni tukemassa paitsi henkisellä tasolla, josta erityiskiitos nuorisotyönohjaajille, Maria Matilaiselle sekä Katri Harjulle, niin myöskin osallistumalla paperi- ja painokuluihin kyselyn osalta. Nöyrimmät kiitokseni kaikesta avustanne. Haluan myös kiittää Hannu Krankan koulua, rehtori Antero Nivaa sekä kaikkia kahdeksansien luokkien luokanvalvojia lukukaudella 2007-2008 yhteistyöstä, joka mahdollisti kyselyn onnistumisen kannalta parhaat mahdolliset puitteet. Tietysti kiitosta ansaitsevat myös kaikki kahdeksansien luokkien oppilaat, jotka näkivät vastaamisen vaivan ja antoivat tutkimukselleni aineistoa tutkittavaksi. Kannustusta ja kommentteja olen saanut monelta, joista kaikista olen kiitollinen, erityisesti opinnäytetyön ohjaajalleni, Vesa Nuorvalle. Sydänlämpöinen kiitos myös äidilleni, jolta olen saanut paljon hyviä neuvoja ja joka on uupumatta jaksanut kantaa minulle kirjoja Oulun Yliopiston kirjastosta ja auttanut muutenkin monin eri tavoin. Ilman perheen tukea en tätä urakkaa olisi kuitenkaan jaksanut loppuun asti viedä, joten suurin kiitoksista kuuluu siis heille. Kiitos, että jaksoitte kestää kiukuttelevaa äitiä ja vaimoa, joka illat pitkät seurusteli vain tietokoneen kanssa. Lupaan nyt maksaa kaiken takaisin korkoineen.

SISÄLLYS TIIVISTELMÄ ABSTRACT ESIPUHE SISÄLLYS 1 JOHDANTO......1 2 NUOREN MAAILMA 4 2.1 Nuoruuden määritelmiä..4 2.2 Tutkimusalueeseen liittyviä nuoruuden yleiskuvauksia....5 2.3 Ryhmän vaikutus nuoren valinnoissa...7 3 USKO NUOREN MAAILMASSA....10 3.1 Ajattelun kehittyminen nuoruudessa.... 10 3.2 Nuoren jumalakuva ja uskonnollisuus...12 3.3 Kulttuurilliset erityispiirteet nuoren uskonnollisuudessa..15 4 VANHOILLISLESTADIOLAISUUS JA VALTAKULTTUURI....17 4.1 Lestadiolaisuuden synty, leviäminen ja hajaannus....17 4.2 Vanhoillislestadiolaisuus ja kirkon opetus. 19 4.3 Vanhoillislestadiolainen käsitys uskovaisesta..... 22 4.4 Vanhoillislestadiolaisuuden julkisuuskuva.... 26 5 KYSELYTUTKIMUS LIMINKALAISTEN NUORTEN USKONKÄSITYKSISTÄ...30 5.1 Tutkimusongelmat....31 5.2 Tutkimusmenetelmä.32 5.3 Kohderyhmä...33 5.4 Tutkimuksen luotettavuus....33 6 TUTKIMUKSEN TULOKSET...34 6.1 Nuorten usko ja uskonnollinen tausta 34 6.2 Vanhoillislestadiolaisuuden vaikutteita nuorten vastauksissa 40 6.3 Nuorten mielikuvia ja kokemuksia uskosta ja seurakunnasta......47 7 JOHTOPÄÄTÖKSET. 56 7.1 Vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen vaikutus liminkalaisten nuorten ajatuksissa uskosta ja uskovista.56 7.2 Käsitysten vaikutus suhteessa seurakuntaan ja sen toimintaan 59 8 POHDINTA..63 LÄHDELUETTELO LIITTEET

1 1 JOHDANTO Opinnäytetyöni aihe liittyy vahvasti omaan kulttuuriperimääni Pohjois-Pohjanmaan lakeuden kasvattina. Alueellisesti lakeus käsittää tasaisen peltomaiseman yhdistämiä kuntia Pohjois-Pohjanmaalla mm. Liminka, Lumijoki, Tyrnävä, Kempele ja Oulunsalo. Nämä kunnat ovat ainakin minulle ne tutuimmat ja kahdessa niistä olen myös koko ikäni asunut. Erityispiirteenä alueellamme on peltojen lisäksi vahva vanhoillislestadiolainen herätysliike. Lestadiolaisuus tunnetaankin täälläpäin hyvin tai ainakin ne muutamat näkyvimmät piirteet kuten, ettei ole televisiota tai että tytöt eivät meikkaa eivätkä käytä korvakoruja jne. Epäilemättä suuri osa tiedosta perustuu kuitenkin olettamuksiin, yleistyksiin sekä ennakkoluuloihin. Lähes jokaisen naapurissa tai naapurin naapurissa asuu täällä vanhoillislestadiolainen perhe eikä yhteiselo luonnollisestikaan ole aina ongelmatonta. Vanhoillislestadiolaisuus on kannattajiensa mukaan se ainoa oikea usko, jonka avulla päästään taivaaseen ja tähän liittyen on monilla liikkeen ulkopuolisilla kokemus väheksytyksi tai tuomituksi tulemisesta. Pienetkin lestadiolaislapset saattavat kertoa epäuskoisille ystävilleen, miksi he eivät voi päästä taivaaseen. Toisaalta varmasti myös lestadiolaislapsia kiusataan heidän vakaumuksensa tähden. Monet perättömät juorut ja ns. urbaanit legendat värittävät muun väestön kuvaa vanhoillislestadiolaisuudesta, ja aika ajoin myös media on lyönyt vettä myllyyn. Viimeistään yläkoulussa alkaa näkyä voimakas jakautuminen vanhoillislestadiolaisten ja muiden nuorten välillä. Poikkeuksiakin toki on, mutta alueella, jossa elää näinkin suuri yhteisö samaan herätysliikkeeseen kuuluvia, tahtoo aina irtiotto ulkopuolisiin olla radikaalimpaa kuin muutaman, hajallaan asuvan perheen kesken. Jostain syystä herätysliiketausta ja erityisesti lestadiolaisuus on muodostunut alueellamme tabuksi, jota ei saa ääneen mainita. Tämä on omiaan lisäämään entisestään ennakkoluuloja. Aikaisemmin en kuitenkaan ole pitänyt tätä mitenkään ihmeellisenä asiana, koska olen kasvanut tähän ilmapiiriin ja kulttuuriin. Vasta aloittaessani tämänhetkiset

2 opiskeluni ja tutustuessani sen myötä muualla Suomessa asuviin opiskelutovereihini, aloin ymmärtää, kuinka ainutlaatuinen tämä asettelu meillä lakeudella (ja muualla Pohjois-Suomessa) oikeastaan onkaan. Asiaa tarkemmin ajateltua on selvää, että kun näinkin suuri osa asukkaista on tiettyä ihmisryhmää, niin se ei voi olla vaikuttamatta alueen kulttuuriin ja ihmisten ajatusmaailmaan. Päätin jo ensimmäisen lukukauden aikana, että opinnäytetyöni tulee jotenkin liittymään lestadiolaisuuteen kotiseudullani, mutta tutkimuksen rajaaminen johonkin tiettyyn asiaan on ollut vaikeaa. Opinnäytetyöni lopullinen aihe alkoi selkiytyä minulle syksyllä 2006 Limingan seurakunnassa tekemäni nuorisotyönohjaajan sijaisuuden jälkeen. Huomasin, että Limingasta puuttuu oikeastaan kokonaan aktiivisten seurakuntanuorten ryhmä, ainoastaan rippikoulu vetää enää nuoria. Seurakunnan toimintaan osallistuminen jää vain rippikoulumerkkien keräämiseen 1. Isosia oli silloin vain kourallinen ja hekin olivat mukana vain päästäkseen rippileirille, ja ainoastaan pari heistä olisi halukas toimimaan muutenkin seurakunnassamme. Osaltaan tähän varmasti on vaikuttanut työntekijävaihdokset, mutta se ei mielestäni yksin selitä kielteistä asennetta seurakunnan toimintaan. Lähes kaikissa vastaani tulleissa tilanteissa ja keskusteluissa nuorten kanssa usko rinnastettiin lestadiolaisuuteen ja samoin koko seurakunnan toiminta. Opinnäytetyöni otsikko tuli mieleeni jo ennen lopullista aiheen valintaa ja se on siitä saakka itsepintaisesti kummitellut mielessäni vaikka olen sitä koittanut muuttaa. Onks se joku lesta? on suora lainaus kahden eri nuoren puheesta, toinen yli 17 vuotta sitten naapurikunnassa Kempeleessä ja toinen vain muutama vuosi sitten täällä Limingassa. Ensimmäinen tapaus sattui minulle ollessani yläasteella. En muista 1 Partiotoiminta on Limingassa seurakunnan järjestämää ja erittäin vireää, enkä tässä halua väheksyä ollenkaan sen tekemää arvokasta kristillistä kasvatustyötä. Katson kuitenkin, että kynnys nuoren partioon osallistumiselle on matalampi kuin muuhun seurakunnan toimintaan, sillä partiota ei yleisesti mielletä seurakunnan työksi. Partiotoiminta ei ole kaikkialla yksinomaan kirkon toimintaa ja useimmissa tapauksissa seurakunta on vain yksi monista partiotyötä tukevista taustayhteisöistä (Suomen Partiolaiset).

3 mistä kavereiden kanssa puhuimme, mutta jotenkin tuli esille se, että meidän äiti käy kirkossa joka sunnuntai. Tähän joku heti tokaisi: Onks se joku lesta? Toinen tapaus oli sitten oman poikani partioleirillä, jossa poikani osoitti Kirkon ulkomaanavun Made by God -kassia ja sanoi, että hänen äidillään on sellainen t-paita. Hän sai kavereiltaan saman reaktion kuin äitinsä melkein 15 vuotta sitten: Onks se joku lesta? Opinnäytetyöni nimi ei kerro tekijänsä asenteesta eikä sillä haluta loukata ketään millään tavalla. Sana lesta tuntuu kuitenkin herättävän negatiivisia mielikuvia monissa ihmisissä ja se rinnastetaan haukkumanimiin ja siksi tarkoitukseni olikin vaihtaa nimi lopulliseen työhön. Työnimi sai kuitenkin jäädä, kun tutustuin Satu Paakin tekemään tutkimukseen vanhoillislestadiolaisesta slangista. Hänen keräämänsä aineiston mukaan lesta on myös vanhoillislestadiolaisen nuorison itse itsestään käyttämä nimitys vaikka se alkujaan onkin ollut pilkkanimi (Paakki 2005, 29, 54). Negatiivinen sävy on siis enää vain liikkeen ulkopuolisten korvissa. Toisaalta juuri tämä ilmiö on tärkeässä osassa opinnäytetyössäni, sillä juuri se antaa merkityksen sille, miksi vanhoillislestadiolaisuuden vaikutusta nuorten ajatuksissa uskosta ja uskovista pitäisi ylipäänsä tutkia. Mikäli mielikuva lestadiolaisuudesta on negatiivinen ja mikäli se myös värittää mielikuvia uskosta ja uskovista, niin se voi myös muodostua esteeksi nuoren uskolle tai ainakin rajoittaa hänen osallistumistaan uskonnolliseen toimintaan. Haluan siis tällä tutkimuksella selvittää, kuinka pitkälle uskonkäsitys liminkalaisilla nuorilla todella perustuu vanhoillislestadiolaisuuden vaikutukseen ja onko tämä ehkä yksi syy myös siihen, miksi nuori ei löydä tietään seurakuntaan. Sanottakoon tässä myös, että itse en kuulu mihinkään herätysliikkeeseen vaikkakin koen hengellisten juurieni olevan herännäisyydessä. Lakeudella ikäni asuneena samat asenteet ja ennakkoluulot, joita tässä tutkin, ovat vaikuttaneet myös minussa eteenkin nuoruudessani. Täysin vapaa en varmastikaan ole tästä taustastani vieläkään, mutta pyrkimyksieni on tutkia asiaa ehdottoman puolueettomasti. Ehkäpä tämä tutkimus voisi toimia myös puheenavaajana tässä vaietussa aiheessa ja alkuna lestadiolaisuudesta muodostuneen negatiivisen käsityksen muuttamiselle.

4 2 NUOREN MAAILMA 2.1 Nuoruuden määritelmiä Nuoruus on ihmisen elämänkaaressa toiseksi pisin kehitysvaihe. Nuoruuden ajallinen rajaaminen on melko vaikeaa, koska se on hyvin yksilöllistä ja kulttuurisidonnaistakin. Rajaukset vaihtelevatkin melko paljon tekijästä riippuen, mutta pisimmillään sen katsotaan kestävän 10:stä jopa 25 ikävuoteen saakka (Vuorinen 1998, 201). Tämän tutkimuksen kannalta oleellisinta on keskittyä vaiheisiin, joissa tutkimuksen kohderyhmä eli kahdeksasluokkalaiset ovat kunkin teorian mukaan. Käytännössä alue käsittää siis teoriasta riippuen joko yhden tai kaksi vaihetta nuoruudesta, sillä 8.- luokkalainen voi olla 14-16-vuotias. James J. Fowlerin mukaan teoriat ovat kuitenkin aina luonteeltaan vain suuntaa-antavia yleistyksiä ja idealisointeja ja yleensä kaikissa kehitysvaiheissa on havaittavissa osia myöskin edellisestä sekä seuraavasta kehitysvaiheesta (Ks. Oikarinen 1993, 68). Eri teorioilla ei myöskään sinänsä ole merkitystä tutkimukseni kannalta, joten esittelen lyhyesti vain muutamia, keskenään hiukan erilaisia esimerkkejä käsitteen nuoruus avaamiseksi. Vuorisen kolmiosainen nuoruuden kuvaus lähtee liikkeelle noin 12-15-vuotiaiden tunnekohteiden murroksesta. Nuoren irtautuminen vanhemmistaan on tässä pääroolissa ja Vuorinen sanookin nuoren tekevän siinä mielessä surutyötä, niin raskas tuo prosessi on. (Vuorinen 1998, 212.) Seuraava kehitysvaihe on Vuorisen vaiheistuksen mukaan noin 15-18-vuoden iässä. Tätä ajanjaksoa leimaa identiteetin etsintä, ja nuori hakeekin aktiivisesti kohteita, joihin samaistua. Samaistumisen kohteet vaihtelevat, ja nuori innostuu helposti milloin mistäkin. (Vuorinen 1998. 216.) Tony Dunderfelt jäsentelee nuoruuden (12/14-20v.) myöskin kolmeen vaiheeseen, jotka Dunderfelt luokittelee erilaisiksi kriiseiksi. Nuoruusiän varhaisvaihe alkaa Dunderfeltin mukaan n.13-vuotiaana ja kestää 16-vuotiaaksi ja on nimeltään

5 ihmissuhteiden kriisi. Sitä leimaavat fyysiset muutokset, kapina auktoriteettia vastaan sekä uudet ystävyyssuhteet. (Dunderfelt 2004, 92.) Jean Piaget (1896-1980), jonka ajatuksiin edelleenkin useat ajattelun ja uskonnollisuuden tutkijat tukeutuvat, nimittää nuoruuden kehitysvaihetta formaalisten operaatioiden vaiheeksi ja painottaa teoriassaan erityisesti lapsen ajattelussa tapahtuvaa rakenteellista muutosta. Muutos alkaa varhaisnuoruudessa, jonka Piaget määrittelee alkavaksi 11-12-vuotiaana ja joka kestää aina 15-vuoteen saakka. Nuoruus käsittää ikävuodet 15-18. (Piaget & Inhelder 1977, 126.) Ajattelun, mutta samalla myöskin tunteiden kehittymistä painottaa nuoruuden kuvauksissaan myöskin Kari E. Turunen. Hän käyttää elämänkaarijaossaan seitsenvuotis-jaksoja, jotka hän jakaa edelleen kolmeen osaan: liittyminen, jäsentyminen ja tekeminen. (Turunen 2005, 17-18.) Nuoruus alkaa hänen mukaansa 13/14-vuotiaana ja sen ensimmäinen kolmannes kestää 16-vuotiaaksi saakka. Nuoruus-käsite alkaa siten siitä, mihin kouluikä (6/7-13/14) loppuu. Puberteetin esivaihe onkin Turusen mukaan jo käynnissä kouluiän viimeisen kolmanneksen aikana. (Turunen 2005, 105, 114.) 2.2 Nuoruuden yleiskuvauksia tutkimuksen aihepiiriin liittyen Nuoren maailma on monissa asioissa mustavalkoinen ja ristiriitainen. Toisaalta nuori tarvitsee vanhempiaan, mutta toisaalta hän taistelee päästäkseen heistä irti. Hän etsii koko ajan uusia kiinnittymisen kohteita ystävistä ja ihastuksista. (Vilkko-Riihelä 1999, 244.) Irrottautuminen vanhemmista tulee esille kaikissa nuoruuden kehitysvaihetta koskevissa teorioissa yhtenä tärkeimmistä tehtävistä. Itsenäistyminen ei ole mahdollista ilman sitä ja kavereiden avulla nuori pystyy suoriutumaan tästä kivuliaassa tehtävässä. Vuorisen mukaan kuitenkin luulo siitä, että ystävät olisivat nuorelle tärkeämpiä kuin vanhemmat, on väärä (Vuorinen 1998, 207). Vanhempien vaikutus nuoren kehityksessä on edelleen tärkein vaikkakin ystävät tulevat entistä

6 vahvemmin mukaan prosessiin. Hyvän esimerkin tästä tarjoaa Antti Räsäsen artikkelissaan esiin tuoma tutkimus, jossa useita satoja yliopisto-opiskelijoita arvioi omaan uskonnollisuuteensa vaikuttaneita tekijöitä. Molemmissa ryhmissä äidillä koettiin olevan suurin vaikutus ja vähäisempänä mutta kuitenkin merkittävänä koettiin ystäväpiirin vaikutus. (Räsänen 2004, 123.) Valitettavasti Räsänen ei kerro tarkalleen, mistä tutkimuksesta on kysymys, jotta tiedot voisi tarkistaa. Nuori peilaa itseään vanhempiensa ja muiden aikuisten kautta. Vanhempien pitäisi siksi pitäytyä roolissaan, eikä mennä liikaa mukaan nuoren elämään, sillä muutoin tämä peilisuhde ei toimi. Nuori tarvitsee kohteen jota kritisoida. (Vilkko-Riihelä 1999, 247.) Rajoja venyttämällä ja aikuisten arvomaailmaa testaamalla nuori rakentaa omaa identiteettiään ja maailmankuvaansa (Vuorinen 1998, 223). Vanhempien ja muiden ympäristössä vaikuttavien aikuisten arvomaailma ja opetukset ovat edelleenkin pohjalla ja ohjaavat ainakin jossain määrin nuoren ajattelua ja toimintaa vaikka näennäisesti nuori pyrkiikin sanoutumaan irti aikuisten arvostuksista. Nuori ei viihdy enää juuri ollenkaan kotonaan ja vanhemmat saavat osakseen lapsellista kiukuttelua ja syytöksiä myös nuoren omista virheistä. Vuorinen puhuu ns. normaalista negativismista, jolla tarkoitetaan nuoruuteen kuuluvaa antisosiaalista käytöstä. (Vuorinen 1998, 212.) Nuori elää ns. tunteella ja etsii jatkuvasti elämäänsä elämyksiä ja suuria tunteita. Samalla hän vihaa tylsyyttä. (Turunen 2005, 126.) Nuoren mielikuvat uskosta ovat tärkeässä osassa siinä, osallistuuko hän seurakunnan toimintaan ja haluaako hän ylipäänsä kuulua uskovien joukkoon. Mikäli usko ja seurakunnan toiminta ovat hänen mielikuvansa mukaan tylsää ja virikkeetöntä, se ei pärjää tuhansien muiden virikkeiden tarjoajien keskellä. Kielteiseksi koetut mielikuvat seurakunnasta voivat jopa saada heidät aktiivisesti vastustamaan sen toimintaa ja purkamaan aggressioitaan uskoon. Nuoruus on ihanteiden ja teorioiden luomisen ja toisaalta tulevaisuuteen sopeutumisen aikaa (Piaget & Inhelder 1977, 126). Dunderfelt kuvailee nuoruutta yksilöllisyyden valmistelu- ja kokeiluajaksi (Dunderfelt 2004, 92). Koska minuuden

7 kehityksen suurimmat harppaukset tapahtuvat lähes poikkeuksetta juuri epäonnistumisen ja kriisien kautta, on nuoren elämä myös jatkuvaa kamppailua (Vuorinen 1998, 204). Tämä on kuitenkin ehkä turhankin vahva ilmaus. Uskoisin, että nuoren elämään kuuluu paljon positiivistakin ja lisäksi kehitystehtävien läpikäyminen on jokaisella nuorella hyvin yksilöllistä, toiselle se tosiaan voi olla silkkaa taistelua, kun taas toinen menee lähes huomaamattaan vaiheesta toiseen. Kuitenkin jo pelkästään fyysinen muutos on nuoressa valtava ja voimia kuluttava. Vuorisen mukaan oman seksuaalisuutensa hyväksyminen on nuoruuden keskeisin kehitystehtävä (Vuorinen 1998, 206). En ole aivan yhtä mieltä siitä, että kaiken kehityksen voisi selittää jotenkin seksuaalisuuden kautta, kuten Vuorinen monin paikoin tuntuu yrittävän. Kuitenkin kehon muuttumisella ja seksuaalisuuden heräämisellä on huomattava vaikutus nuoreen. Tämä mullistus voi olla, nuoresta riippuen, todella vaikeakin kriisin paikka nuorelle. Aikuistuva ruumis ja lapsuudessa muodostunut kehominuus ovat ristiriidassa keskenään ja se aiheuttaa nuorelle pelkoja ja epävarmuutta (Vuorinen 1998, 203). Nuoruuden muutokset voivat monelle olla niin raskaita ja fyysisesti kuluttavia, ettei muuhun yksinkertaisesti riitä energiaa. Epävarmuus ja huono itsetunto aiheuttavat puolestaan sen, ettei nuori mielellään erotu joukosta ja vain harvalla on rohkeutta todella olla oma itsensä. 2.3 Ryhmän vaikutus nuoruudessa Joukkoon kuuluminen on nuorelle tärkeää. Vanhempien helmoista on turvallisempaa siirtyä ryhmän suojelukseen kuin koettaa pärjätä yksinään. Nuori on altis monenlaisille vaikutteille ja ajaa innokkaasti oikeaksi uskomaansa asiaa. Nuori elää hetkessä ja hänen toimintatapansa ovat siksi myös radikaaleja. Tähän liittyy Eriksonin mukaan myös se, että nuori helposti osoittaa vastaavasti myös halveksuntaa ja hylkäämistä sellaisia ihmisiä ja ajatustapoja kohtaan, jotka eroavat hänen omistaan (Ks. Dunderfelt 2004, 251). Samanlaisuus on nuorelle turva ja erilaisuus pelottaa.

8 Aatteellinen ja uskonnollinen ryhmäytyminen altistaa nuoret myös monille erilaisuutta vastustaville ääri-ilmiöille. (Turunen 2005, 133; Vuorinen 1998, 225.) Kehitys vaatii liittymisen vaiheen ennen varsinaista itsenäistymistä. Nuori etsiytyy joukkoon ja ryhmästä erottuminen koetaan uhkaavaksi. Tunteet sisäistyvät nuoruudessa ja synnyttävät nuoressa halun elää tuntojensa mukaan. Toisaalta ne myöskin altistavat häntä entistä enemmän ulkoisille vaikutteille. Voimakas jännittäminen erilaisissa tilanteissa on myös ominaista nuorelle. (Turunen 2005, 125, 127.) Vaikka ryhmän tarkoitus on juuri auttaa nuorta itsenäistymisessään, ovat nuoret yleensä hyvin epäitsenäisiä ja lähes täysin ryhmän vietävissä (Turunen 2005, 116). Ryhmässä vallitsevat normit tuovat nuorelle turvaa erityisesti silloin, kun nuori on omista todellisuuden tulkinnoistaan epävarma tai ympäristöstä saatu tieto on ristiriitaista. Niiden avulla nuori jäsentää sosiaalista maailmaansa. (Laine 1997, 151.) Sosiaaliset normit ohjaavat paitsi ryhmän jäsenten käyttäytymistä myös ajatuksia ja tunteita antaen palautetta normeista poikkeavalle. Nuorella on valtava paine hyväksytyksi tulemiseen ja ryhmään kuulumiseen ja hän saattaa pyrkiä mukautumaan myöskin normeihin, jotka eivät ole todellisia vaan hänen omia kuvitelmiaan siitä, mitä toiset häneltä odottavat. Tämä rajoittaa nuoren käyttäytymistä suuresti. (Aaltonen, Ojanen, Viuhunen & Vilén 1999, 94; Turunen 2005, 117.) Häpeän tunne voimistuu nuoruudessa. Se kuuluu olennaisena osana kehittymiseen, sillä häpeä on ns. sosiaalinen aisti, jolla nuori opettelee yhteisön ja yhteiskunnan jäsenenä olemista. Kuitenkin se aiheuttaa myös entistä suurempaa alttiutta alistua ympäristön vaatimuksille mokaamisen pelossa. (Turunen 2005, 117, 119.) Nuori hakee tukea toiminnalleen ja ajatuksilleen ystävistä ja yhdessä uskalletaan tehdä sellaistakin, mitä yksin ei missään tapauksessa voisi tehdä (Aaltonen ym, 1999. 103). 13-15-vuotias hakee malleja käyttäytymiselleen nimenomaan ryhmästä ja ryhmäpaineen alla mukautuvat tovereidensa normeihin oman identiteetin kustannuksella (Aho 1997, 135). Heli Pruuki toteaakin, että vain harva nuori on vielä

9 sisältäpäin ohjautuva ja koska kavereiden kanssa aikaa vietetään paljon, on luonnollista, että heidän mielipiteillään on merkitystä (Pruuki 2008, 90). Hyväksytyksi tuleminen on niin tärkeää nuorelle, että se voi jopa saada hänet luopumaan omista periaatteistaan ja arvoistaan (Kinnunen 2008, 54; Laine 1997,151). Ryhmän vaikutus voi T.P. Virkkusen mukaan olla vaarana uskonnollisen elämän kehitykselle varhaisnuoruudessa (nykyiset yläkouluikäiset). Vähintäänkin uskonnollisuuden kehittyminen on yksinäistä tässä vaiheessa, sillä omasta uskosta ei usein puhuta. (Virkkunen 1975, 88.) Vaikka Virkkusen tutkimus on jo verrattain vanha, sen tulokset pätevät mielestäni yhä. Olen itsekin huomannut, että nuoret voivat puhua usein hyvinkin avoimesti uskosta yleisellä tasolla, mutta aika harva uskaltaa tunnustautua kavereiden kuullen uskovaksi. Puhetta värittää omien kokemusteni mukaan vähättely ja tietynlainen neutraalius: Kyllä mä varmaan ehkä jollain lailla uskon Jumalaan, mutta en mä mikään uskovainen ole. Ryhmä ei kuitenkaan yksinomaan muokkaa nuoria vaan tämän sosialisaatiovaikutuksen lisäksi nuoret myös itse hakeutuvat tietynlaisiin ryhmiin ja itsensä kanssa samanhenkiseen seuraan. Ryhmän avulla nuori vahvistaa siis jo olemassa olevia taipumuksiaan. Nuoren itselleen luoma sosiaalinen konteksti on siten yleensä myös pysyvä eivätkä esim. ongelmat poistu paikkakuntaa vaihtamalla. (Salmivalli 2005, 139.) Myös ryhmä valikoi joukkoonsa jäseniä käyttäytymisen ja ominaisuuksien perusteella (Nurmi ym. 2006, 149).

10 3 USKO NUOREN MAAILMASSA 3.1 Ajattelun kehittyminen uskonnollisuuden avartajana Ihmisen ajattelussa tapahtuu oleellinen muutos varhaisnuoruuden aikana. Siinä lapsen ajattelu laajenee konkreettisen ja tässä hetkessä tapahtuvan ymmärtämisestä hypoteettisiin päätelmiin ja teorioihin sekä tulevaisuuteen. Hänen on nyt mahdollista esittää olettamuksia ja pohtia myös sellaisia asioita, joihin ei itse usko. Tätä taitoa Piaget kutsuu hypoteettis-deduktiiviseksi eli muodolliseksi ajatteluksi. (Piaget & Inhelder 1977, 126-128.) Nuoruuden kehitysharppaus tuo mukanaan ajatteluun ns. abstraktis-symbolisen ulottuvuuden, joka puolestaan mahdollistaa kielikuvien ja symbolien ymmärtämisen. Tällaista on myös uskonnollinen kieli. Kuitenkin ajattelu on täysin kypsää vasta murrosiän päätyttyä. (Tamm 1988, 55, 179.) Samanikäiset nuoret voivat siis ajattelussaan, kuten kaikessa muussakin kehityksessään, olla täysin eri vaiheissa. Sen vuoksi on mahdotonta sanoa, minkä verran vaikkapa tutkimukseni kahdeksasluokkalaisilla on mahdollisuuksia ymmärtää uskonnollisia käsitteitä yms. Historiallinen tietoisuus herää noin 12 vuoden iässä. Murrosiässä kehitys jatkuu siten, että historiallisen tietoisuuden lisäksi, nuori saa käyttöönsä myös ikuisuus käsitteen. Nuorella on nyt mahdollisuus ymmärtää ns. uskonnollista aikakäsitystä, jossa nämä kaksi, historiallinen aika ja ikuisuus kietoutuvat yhteen. (Tamm 1988, 181.) Ajattelun laajeneminen innostaa nuoria pohtimaan syntyjä syviä. Tällainen maailmankatsomuskysymysten pohdinta onkin nuoruudelle ominaista (Turunen 2005, 133). Toisaalta ajattelun ja ajankäsityksen laajeneminen voi myös aiheuttaa nuorelle ahdistusta ja toivottomuuden tunnetta (Vuorinen 1998, 205). Turusen mukaan ajattelun kehittyminen alkaa kouluiän viimeisellä kolmanneksella. Lapsi osaa jo ottaa vastaan ihanteiden vaatimuksia kuten totuudellisuus, mikäli

11 ympäristö sellaisia tarjoaa. Ajattelu kaiken kaikkiaan on ihanteellista vaikka järkiperäistyykin ja samaistuu jo aikuisten maailmaan. Varsinainen harppaus ajattelun kehityksessä sekä järkiperäistymisessä otetaan kuitenkin vasta nuoruusiän toisella kolmanneksella. (Turunen 2005, 103-105, 129.) Järkiperäistymisen seurauksena esille nousee kysymys uskon ja tiedon suhteesta ja se herättää nuoressa epäilyä. Samoin monet kristinopin uskonkappaleet aiheuttavat hämmennystä esim. kolminaisuusoppi. Nuori etsii tulkintaa, jolla voi selittää omaa tilannetta sekä ympäröiviä tapahtumia ja mikäli uskonnolliset katsomukset osoittautuvat epätodellisiksi, ne hylätään. (Virkkunen 1975, 107, 109-110.) Kyselyn, epäilyn ja ihmettelyn kautta uskon ohjeiden merkitys oma elämän kannalta alkaa nuorelle pikkuhiljaa selkiytyä ja oma uskonnollinen identiteetti muotoutua (Jarasto & Sinervo 1999, 208). Ajattelu ja tunteet eriytyvät nuoruudessa. Ajattelu ja käsitykset todellisuudesta myös laajenevat elämänpiirin myötä. Nuori arvio ympäristöään niiden ihanteiden pohjalta, jotka hän on aikaisemmissa vaiheissa omaksunut. (Turunen 2005, 115, 130.) Nuoren itsenäistyvä ajattelu on näin ollen yhä vahvasti sidoksissa siihen ajatteluun, joka hänen kasvuympäristössään vallitsee. Ne ovat ajattelun perusta, josta nuori lähtee pikkuhiljaa luomaan omaa ajatusmaailmaansa. Vaikka ajattelun kehittyminen etenee nyt nopeasti ja nuori kaipaa sille haasteita, hän ei yleensä itse osaa etsiä sille virikkeitä vaan on paljolti sen varassa, mitä hänen eteensä tuodaan (Turunen 2005, 132). Ympäristö voi siis edelleenkin johdatella ja ohjailla hyvin paljon nuoren ajattelua haluamaansa suuntaan. Toisaalta nuoruuteen kuuluu myöskin kyseenalaistaminen ja erityisesti vanhempien ym. auktoriteettien arvot ja ihanteet ovat koetuksen kohteena. Nuoren taistelu vanhempiensa ideologioita vastaan ei ole ainoastaan todennäköinen vaan jopa välttämätön, sillä siitä syntyy lopulta nuoren ikioma ideologia (Vuorinen 1998, 223).

12 3.2 Nuoren jumalakuva ja uskonnollisuuden kehitys Nuoren uskonnollisuutta voidaan lähestyä mm. tutkimalla, millaisia jumalakäsityksiä eri ikäisillä lapsilla ja nuorilla on ja miten se kehityksen mukana muuttuu. Jumalakäsityksillä tarkoitetaan ihmisen tietoja ja kokemuksia Jumalasta. Yleisen tulkinnan mukaan lapsen jumalakäsitys perustuu vauvaiässä saatuihin kokemuksiin omista vanhemmista ja koko lapsuuden ajan jumalakäsitys on vahvasti sidoksissa näihin maallisiin esikuviinsa. (Tamm 1988, 10.) Kodin kasvatusilmastoon vaikuttaa lisäksi sekä tietoisesti että tiedostamatta vanhempien oma uskonnollisuus. Sen voidaankin sanoa olevan paras ennustaja nuoren tulevalle uskonnollisuudelle. Uskonnollisuuden yhteneväisyys perheessä on myös tärkeää, eriuskoisten vanhempien lapset eivät yleensä osaa samaistua kumpaankaan. (Räsänen 2004, 119-121.) Lapsi saa tietonsa Jumalasta vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa ja ne lyövät siihen näin ollen väistämättä oman leimansa. Koko uskonnollisella ympäristöllä, jossa lapset elävät on suuri merkitys heidän jumalakuvansa muodostumiseen. Perheen lisäksi siis myös koulu, ystävät, seurakunta ja koko yhteiskunta ohjaa ja muokkaa lapsen jumalakuvaa ympäristön edellyttämään malliin. (Tamm 1988, 27, 37.) Fowlerin mukaan yhteisön välittämällä kokemuksella Jumalasta on suuri merkitys nuoren identiteetin kehittymisessä, yhteisö voi joko kahlita tai kannustaa nuoren kehitystä. Toisaalta jumalakäsityksen persoonallistuminen syventää nuoren suhdetta itseensä ja toisiin ihmisiin. (Ks. Oikarinen 1993, 68, 83.) Näin siis ympäristö ja nuoren kehitys ruokkivat toisiaan. Vuorovaikutus on molemminpuolista jakamista ja vastaanottamista, jonka läpi kumpikaan osapuoli ei voi kulkea toisiinsa jälkiä jättämättä. Voidaan siis varmasti olettaa, että jokaisen nuoren käsityksissä uskosta ja Jumalasta on yleensä enemmän kuin ripaus ympäristön mukaan tuomia aineksia. Mediallakin on nuoriin suuri vaikutus. Helena Helveen tutkimuksesta näkyi selvästi jo tuolloin (1987), kuinka vastuu traditioiden, asenteiden ja arvojen siirtämisestä nuorille oli osittain siirtynyt

13 vanhemmilta mm. medialle (Helve 1987, 243). Kaksituhattaluvulla vaikutus on varmastikin tästä vielä lisääntynyt. Nuoruusiän uskonnollisen kypsymisen tuloksena jumalakuva alkaa vähitellen irrottautua inhimillisistä sidoksistaan ja muuttua hengelliseksi kokemukseksi. Jumalakuvan muuttuminen aiheuttaa aina myös kriisin, jossa tuttu ja turvallinen täytyy jättää taakse. Muutos on hyvin kokonaisvaltainen ja siihen voi liittyä voimakkaita vihan ja pelon tunteita. (Tamm 1988, 13.) Antoine Vergoten mukaan nuori kykenee ymmärtämään syy-seuraus-suhteita sekä ratkomaan vaativia ongelmia viimeistään 14 vuoden iässä. Se kohottaa nuoren itsetuntoa, mutta väistämättä myös haastaa hänet kyseenalaistamaan käsitystään Jumalasta. (Ks. Räsänen 2004, 106.) Kehitys ajattelussa muokkaa siis nuoren jumalakuvaa ja antaa sysäyksen uskonnollisten kysymysten syvälliseen pohdintaan. Negatiivisilta kuulostaneet, murrosiän kehitysvaiheiden kriisit tukevat näin nuoren kiinnostusta uskonnollisuuteen ja elvyttävät uskonnollisen elämän, joka yleensä uinuu edellisessä, myöhäislapsuuden (8-13v.) kehitysvaiheessa ( Räsänen 2004, 106). Murrosikäisen uskonnollinen maailma järkkyy jumalakuvan muuttuessa ja nuori on tilanteessa, jossa on joko hylättävä lapsuuden usko tai muutettava sitä. Uskonnon alueellakin nuori etääntyy vanhempien ajatusmaailmasta ja etsii omaa uskoaan. Tämä prosessi on siinä määrin vaikea, että sen tuloksena voi syntyä konflikteja, epäuskoa, henkistä kärsimystä sekä pakoa uskonnollisuudesta tai uskonnollisuuteen. (Tamm 1988, 53.) Fowlerin teorian mukaan kouluikäinen on uskonnollisuuden kehityksessä myyttiskirjaimelisella tasolla. Tämän vaiheen edellytyksenä on loogisen ajattelun kehittyminen. Jumalan kokeminen persoonana tulee Fowlerin mukaan mahdolliseksi vasta tässä vaiheessa. Kouluikäisen lapsen jumalakuvaa leimaa vastavuoroinen oikeudenmukaisuus ja maailmankuvaansa lapsi rakentaa itselleen merkittävimmän auktoriteetin varassa. Murrosiässä kehittyvä abstrakti-ajattelu mahdollistaa Fowlerin mukaan siirtymiseen seuraavalle, synteettis-sovinnaiselle tasolle, jossa erityisesti ymmärrys omaa sekä muiden sisäistä maailmaa kohtaan kasvaa. Kuitenkaan nuori ei

14 vielä tiedosta valtakulttuurin vaikutusta itseensä ja muihin ja sen vuoksi sortuukin usein yleistyksiin. Jumala koetaan persoonana, jonka perimmäinen olemus on ihmiselle saavuttamattomissa. Näiden molempien tasojen piirteitä on myös nähtävissä joissakin yksilöissä vielä aikuisenakin. (Ks. Oikarinen 1993, 77-83.) Tyttöjen ja poikien jumalakuvat eroavat toisistaan selvästi. Pierre Babinin tutkimuksen mukaan murrosikäisen pojan jumalakuva on älyllinen ja ajattelun laajentuessa hän kaipaa järkiperäisiä vastauksia uskonnollisiin kysymyksiinsä. Mikäli riittävän tyydyttäviä vastauksia ei löydy, voi hän hylätä uskon. Tytöt puolestaan ovat jo 10-11- vuoden iästä alkaen poikia uskonnollisempia ja heidän suhteensa Jumalaan on tunneperäinen ja henkilökohtainen. (Ks. Tamm 1988, 54.) Älyllinen jumalakuva tässä yhteydessä tarkoittanee poikien tarvetta järkeistää kaikki selittää maailmankuvaansa tiedon kautta. Voidaan tietysti kysyä, kuinka pitkälle tunne ja uskonnollisuus ylipäänsä voidaan erottaa toisistaan, voiko usko ollakaan muuta kuin tunneperäistä, mutta koska kyse ei ole tutkimukseni kannalta oleellisesta asiasta jätän pohdinnan lukijalle. Helena Helveen seurantatutkimus tukee Babinin väitettä uskonnollisuuden osalta. Kuitenkin 14-vuotiaden kohdalla pojat uskoivat Jumalan välittävän ihmisestä useammin kuin tytöt (tytöt 48% ja pojat 53%), toisaalta kielteisiä vastauksia oli pojilla myöskin suhteessa hiukan enemmän (tytöt 9% ja pojat 12%). 17-vuotiaiden ryhmissä tyttöjen ja poikein välinen ero oli kasvanut ja kääntynyt toisinpäin niin, että kyllävastaukset olivat pojilla harvinaisempia kuin tytöillä ja ei-vastaukset taas yleisempiä. (Helve 1987. 183-184.) 2006-vuoden nuorisobarometri-tutkimuksessa tytöistä vain 10% ilmoitti, ettei usko minkäänlaiseen Jumalaan tai elämän voimaan kun vastaava luku pojilla oli 22%. Tutkimuksen mukaan suomalaiset nuoret (15-29v.) uskoivat eniten Jumalaan omalla tavallaan ja kristinuskon mukaiseen Jumalaan toiseksi eniten. (Myllyniemi 2006, 76-77.) Jumalakuvan tunneperäisyyttä nuorisobarometri ei kuitenkaan tutkinut millään tavalla.

15 3.3 Kulttuurilliset erityispiirteet nuoren uskonnollisuudessa Tutkimukseni tulosten arviointia varten esittelen seuraavassa pääpiirteittäin joitakin kulttuurimme erityspiirteitä tutkimukseni aihepiiriin liittyen. Suomalaisista edelleen lähes 82% kuuluu evankelisluterilaiseen kirkkoon (Kirkon tiedotuskeskus 2008). Vuoden 2006 Nuorisobarometrin mukaan 15-29-vuotiaiden joukosta on kirkkoon kuuluvia 85%. Kuitenkin uskonnollisena itseään pitää vastaajista vain 42% ja seurakunnan toimintaan osallistuvien määrä oli vieläkin vähäisempi, peräti 72% vastaajista ei osallistu ollenkaan seurakunnan toimintaan. (Myllyniemi 2006, 55, 57, 61,63, 65-66.) 15-18-vuotiaista nuorisotyön eri ryhmiin osallistui vuonna 2001 vaivaiset 7%. Nämä tulokset tukevat myös World values tutkimusta suomalaisten uskosta. Sen mukaan suomalaisen usko on tänä päivänä luonteeltaan yksityistä eikä kirkkoon kuuluminen tai luterilainen identiteetti edellytä seurakuntaaktiivisuutta tai edes uskonnollisuutta (Niemelä 2003, 127, 172-173). Tulokset eivät näin ollen siis koske pelkästään nuoria vaikkakin uskonnollisuus tutkimusten mukaan nuorten parissa onkin vähäisempää kuin iäkkäämpien kansalaisten (Niemelä 2003, 192,193), vaan se on ennemminkin kulttuurillinen ilmiö. Nuoret kasvavat kotoa ja ympäristöstä opittuun malliin. Edellisessä kappaleessa tuli esille, että poikien ja tyttöjen jumalakuvat ovat toisistaan poikkeavat. Sukupuolten väliset erot uskonnollisuudessa ovat osittain myös kulttuurillisia. Suomalaisessa kulttuurissa naiset ovat perinteisesti miehiä uskonnollisempia ja miehillä puolestaan on naisia kielteisempi suhtautuminen uskontoon (mm. Jallinoja 1997, 24; Myllyniemi 2006, 64-66; Niemelä 2003, 187-189; Suhonen 1997 13, 153). Tutkimukseni kannalta ei kuitenkaan ole erityisen merkittävää, millaisia eroja poikien ja tyttöjen välillä on suhteessa uskoon. Sekin seikka saattaa kuitenkin tutkimukseni sivutuotteena tulla ilmi ja seurakunnan nuorisotyön kannalta tällainen jakautuminen on tietysti hyvä tietää, joten sen vuoksi aihetta tässä lyhyesti sivuan.

16 Kulttuurissamme usko mielletään helposti vain tietyille toisuskovaisille kuuluvaksi. Sen lisäksi, ettei uskonasioista puhuta, on suomalaiselle uskolle ominaista, että omaa uskoa vähätellään (Jarasto & Sinervo 1999, 205, 208). Tällainen kulttuuri on omiaan vahvistamaan ennakkoluuloja sekä lisäämään asioiden yleistämistä, jotka aikaisemmissa luvuissa on todettu erityisesti nuorelle ominaisiksi piirteiksi. Kysyttäessä nuorilta heidän suhtautumistaan erilaisiin uskontoihin ja uskonnollisiin yhteisöihin viisi eniten kielteisiä mielikuvia herättänyttä olivat saatanapalvonta (yht. 89% vastaajista kielteisiä mielikuvia), Jehovan todistajat (61%), uudet karismaattiset liikkeet kuten Nokian herätys (47%) ja lestadiolaisuus (42%). Neljä seuraavaa olivat mormonit, skientologia, helluntailaisuus ja islam. ( Myllyniemi 2006, 79, 81). Tilaston perusteella voisi päätellä, että kielteisin mielikuva nuorilla on juuri sellaisista uskonnoista tai uskonnollisista yhteisöistä, joilla ovat myös saaneet paljon kielteistä julkisuutta osakseen. Oman aiheeni kannalta huomio kiinnittyy erityisesti lestadiolaisuuden sijoittumiseen kyselyssä ja se herättää luonnollisesti myös kysymyksiä, joihin yritän seuraavassa pääluvussa antaa joitakin vastauksia. Huomionarvoista Nuorisobarometrin tuloksissa on sekin, että myönteisin mielikuva vastaajilla oli evankelisluterilaisesta kirkosta (Myllyniemi 2006, 79, 81). Edellisten perusteella voidaan olettaa, ettei lestadiolaisuus assosioidu yleisesti suomalaisnuorten mielissä emäkirkon toimintaan. Toisaalta RAMP -tutkimuksen mukaan useampi suomalainen tuntee itse kirkon läheisemmäksi kuin oman lähiseurakuntansa (Niemelä 2003, 131). Kun otetaan lisäksi huomioon aikaisemmin esille tullut näkemys siitä, ettei kirkkoon kuuluminen ja luterilainen identiteetti edellytä itsensä uskonnolliseksi kokemista, niin kysymys voisi olla myös kirkon käsitteellisestä eriytymisestä seurakunnan toiminnasta ja uskonnollisuudesta yleensä.

17 4 VANHOILLISLESTADIOLAISUUS JA VALTAKULTTUURI 4.1 Lestadiolaisuuden synty, leviäminen ja hajaannus Lestadiolaisuus on yksi Suomen evankelisluterilaisen kirkon viidestä herätysliikkeestä. Se on suomalaisten keskuudessa tunnetuin herätysliike ja erityisesti sen vanhoillislestadiolainen suuntaus. Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen (SRK) edustama vanhoillislestadiolaisuus on myös kooltaan suurin lestadiolaisuuden suunnista. Vanhoillislestadiolaisia kirkossamme oli varovaisenkin arvion mukaan 100000, joista merkittävin osa Pohjois-Suomen alueella. Vanhoillislestadiolaisuudella on toimintaa jokaisessa seurakunnassa Oulun hiippakunnan alueella ja Oulun seurakuntien työntekijöistä joka neljännellä on vaikutteita vanhoillislestadiolaisuudesta. (Kirkon nelivuotiskertomus 2004, 329-335.) Tutkimukseni kannalta ei muilla lestadiolaisuuden suuntauksilla ole merkitystä, sillä alueellamme juuri vanhoillislestadiolaisuus on voimakkainta ja yleensä kaikki lestadiolaisuus yhdistetään täälläpäin juuri vanhoillislestadiolaisuuden erityispiirteisiin. Sen vuoksi lestadiolaisuus tutkimuksessani rajataan pelkästään vanhoillislestadiolaisuuteen. Lyhyt katsaus lestadiolaisuuden syntyyn, leviämiseen ja hajaannukseen johdantona varsinaiseen aiheeseen lienee kuitenkin paikallaan. Lestadiolainen herätys lähti liikkeelle 1800-luvulla Pohjois-Ruotsista, perustajansa kirkkoherra Lars Levi Laestadiuksen saarnaamana liittyen näin pietististen herätysten sarjaan (Lohi 1998, 11; Palola 2000, 222; Talonen 2000). Lestadiolaisuus levisi nopeasti ympäri Suomen, mutta kuitenkin sen voimakkain vaikutusalue on aina ollut Oulun ja Lapin läänin alueilla (Lohi, 1997). Lestadiolaisuus saapui Oulun seudulle 1860-luvulla Tornion seudulta, jonka kiinteässä yhteydessä Oulun lestadiolainen herätys aloitti taipaleensa. Pian kuitenkin alettiin herätystä tehdä myöskin Oulusta käsin. (Kupsala 1995, 25; Lohi 1997, 217-218; Palola 2000, 222-223.) Hitaimmin lestadiolaisuus Oulun seudulla levisi Limingassa ja sen kappeliseurakunnissa. Limingan silloisen kirkkoherran mukaan ei Lapin villi usko ollut saanut vielä

18 vähäisintäkään jalansijaa näissä seurakunnissa 1860-luvun loppuun mennessä.(lohi 1997, 240.) Liminkaankin lestadiolaisuus tuli sitten aikanaan ja 1883 oli täälläkin jo lestadiolaisilla yhden prosentin kannattajakunta (Lohi 1997, 249). Oulun seudun lestadiolaisten toiminta muuttui järjestäytyneemmäksi, kun Oulun rauhanyhdistys perustettiin 1895 (Kupsala 1995, 43). Lestadiolainen herätysliike on laajin Pohjoismaista lähtöisin oleva herätysliike ja sen kannattajia löytyy ympäri maailman. Se on myös kärsinyt huomattavan paljon hajaannuksia historiansa aikana, joista ensimmäinen suuri hajaannus jo 1800- ja 1900-luvun taitteessa. Tällöin liikkeestä erkani kolme suuntaa: uusheräys, esikoislestadiolaisuus sekä vanhoillislestadiolaisuus. Yksi ristiriita eri linjojen välillä oli mm. rajattu seurakuntakäsitys, joka vanhoillislestadiolaisuuden piirissä muodostui yhä eksklusiivisemmaksi tuloksettoman sovintokokouksen jälkeen 1911. Vanhoillislestadiolainen herätysliike perusti Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen (SRK) Ouluun 1914. (Talonen 2001, 12-13.) Vanhoillislestadiolaisuus jakaantui edelleen 1921-1922, kun äärimmäisevankelinen ja ripin merkitystä väheksyvä ns. pollarilaisuus erosi pääuomasta saarnaaja Johan Pollarin johdolla. Seuraavaa hajaannusta enteili Pohjois-Amerikan lestadiolaisuuden johtohahmon A.L.Heidemanin tuomitseva suhtautuminen suomalaisten vanhoillislestadiolaisten piirissä syntyneeseen uskonyhteyteen esikoisuuden kanssa. SRK piti Heidemania oikeaoppisena ja kaikki matkat Valtameren taakse tehtiin hänen kauttaan. Rauhan Sanan ryhmä erottautui lopulta heidemanilaisuudesta eräiden saarnaajien ohi Heidemanin tekemien saarnamatkojen seurauksena 1934. (Talonen 2001, 14-15.) Toisen maailmansodan jälkeen SRK ja Rauhan Sana olivat aikeissa yhdistyä, mutta Vanhoillislestadiolaiset maallikot nousivat kapinaan päätöstä vastaan ja niin yhdistyminen kariutui. (Talonen 2001, 20.) Viimeisin hajaannus SRK:n vanhoillislestadiolaisuudessa sai myöskin alkunsa Amerikasta. Heidemanilaisuus jakaantui siellä 1970-luvulla ja tässä yhteydessä amerikkalaisista eroon joutuneet suomalaiset muodostivat ns. sillanpääläisen

19 suunnan. Ennen tätä, 1960-luvulla, oli SRK:n vanhoillislestadiolaisuudesta eronnut myös ns. pappislinja 1960-luvulla seurauksena seurakuntakäsityksen ja sakramenttiopin aiheuttamasta kiistasta. (Talonen 2001, 16.) Kaiken kaikkiaan alkuperäisestä lestadiolaisuudesta on tähän päivään mennessä hajaantunut 16 eri liikettä. 4.2 Vanhoillislestadiolaisuuden opilliset korostukset Vanhoillislestadiolaisuus perustuu Raamattuun ja luterilaiseen tunnustukseen ja siinä korostuu erityisesti Kristuksen pelastustyö (Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys 2005). Nämä samat asiat ovat löydettävissä myös Suomen evankelisluterilaisen kirkon kirkkojärjestyksestä (KJ1:1), joten näyttäisi siltä, että liikkeen opetuksen lähtökohdat ovat täysin yhdenmukaiset emäkirkon kanssa. Varsinaisessa opetuksessa on kuitenkin kohtia, jotka ovat ristiriidassa kirkon opetuksen kanssa ja kummastuttavat usein muita kirkon jäseniä. Sakramenttiopetus on eräs ehkä eniten keskustelua herättäneistä opillisista eroavaisuuksista vanhoillislestadiolaisuuden ja kirkon välillä. Vanhoillislestadiolaisen opetuksen mukaan kaste on hyvän omantunnon liitto, jossa Jumala vahvistaa lapsen uskon ja joka vaatii elämään uskovaisen elämää (Kinnunen 2006, 90-95; Ruokanen 1980, 149-152; Sjöblom 2001, 143-144). Lapsi syntyy uskovaisena eikä kaste siten tapahdu uudestisyntymistä kuten ei myöskään Pyhän Hengen tai syntien anteeksi saamista, kuten puolestaan kirkko opettaa (Ruokanen 1980, 154; Sjöblom 2001, 143). Ehtoollinen on vanhoillislestadiolaisuuden mukaan Jeesuksen muistoateria uskovaisille uskon vahvistamiseksi (Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys 2005). Eron kirkon opetukseen tekee se, ettei tässäkään ole mukana Pyhää Henkeä eikä syntien anteeksiantamusta (Ruokanen 2001, 163-164). Sakramentteja ei näin ollen käsitetä vanhoillislestadiolaisuudessa armon välineiksi ja ne myöskin rajataan

20 kuuluvaksi vain tietyille, oikein uskoville ihmisille (Ruokanen 1980, 168-169). Suomen Rauhanyhdistysten keskusyhdistyksen 2.7.2005 kirjaaman julkilausuman vastaus esiintyneisiin syytöksiin kirkon opin muuttamisesta on, että Raamatun asema ylimpänä auktoriteettina on kirkon opetuksessa jäänyt sakramenttien ylikorostuksen alle (SRK:n vuosikokous 2005, 8, 11). Aimo Hautamäki ja Olavi Voittonen sanoivat Kotimaan haastattelussa 4.1.2008, että SRK:n näkökulmasta kirkko on muuttanut näkemystään sakramenttien vaikutuksesta viime vuosikymmeninä (Rytkönen 2008). Yrjö Tala puolestaan sanoo SRK:n vuosikirjassa, että Vapahtaja on kyllä läsnä sakramenteissa jakamassa näiden näkyvien aineiden välityksellä armoaan, mutta sakramenttien puuttuminenkaan ei johda kadotukseen (Tala 2006, 89). Toisin sanoen, niillä ei ole kovinkaan suurta, tai ainakaan sakramentaalista arvoa vanhoillislestadiolaisuudessa. Sakramentti-oppien erot eivät kuitenkaan usein välity tavalliselle kansalaiselle asti vaikkakin monet äidit ihmettelevätkin, miksi päiväkerhosta puuttuvat lestadiolaislapset aina silloin, kun aiheena on kaste. Mahdollista on, että tästäkin kulkee erilaisia harhaluuloja ja juoruja. Varmastikin eniten vanhoillislestadiolaisuuden ulkopuolelta tulevia hämmästyttänyt ja suututtanutkin korostus on kuitenkin seurakuntaoppi, jossa Jumalan valtakunta on nimenomaan vanhoillislestadiolaisten keskuudessa ja vain heillä on Pyhä Henki ja pelastuksen avaimet. Kirkko ei vanhoillislestadiolaisen käsityksen mukaan ole todellinen Jumalan seurakunta vaan sen muodostaa pienempi joukko kirkon sisällä, joita yhdistää sama usko ja sama Henki (Leppänen 2006, 49). Hautamäki kuvailee tähän sisäpiiriin kuuluvat näin: Jumalan valtakunnan kansalaisia ovat ne, jotka uskovat ja opettavat Raamatun mukaisesti samalla tavalla kuin me uskomme ja opetamme. (Rytkönen 2008.) Liikkeen ulkopuoliset eivät voi kuulua tähän valtakuntaan sillä: Jumalan seurakunta on yksimielinen uskossa, opissa ja rakkaudessa. (Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys 2005.) Hengen avulla uskovaiset myös tunnistavat toisensa eli ne, joissa on sama Henki.

21 Kuulumalla vanhoillislestadiolaisuuteen ei kuitenkaan vielä yksistään pelastu vaan siihen vaaditaan myöskin uskoa. Tämä usko syntyy vanhoillislestadiolaisten mukaan evankeliumia kuulemalla, sillä Pyhä Henki toimii Jumalan sanan kautta (Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys 2005). Kuitenkaan miten tahansa saarnattu evankeliumi ei tuota toivottua tulosta vaan evankeliumia saarnaamassa täytyy olla oikealla lailla (eli toisen oikein uskovan kautta) parannuksen tehnyt uskovainen, Hautamäki ja Voittonen kertovat haastattelussa. Vain tällä tavoin parannuksen tehnyt voi julistaa syntien anteeksiantoa, sillä muilla ei ole Pyhää Henkeä. (Rytkönen 2008.) Saarna täytyy lisäksi esittää juuri oikeilla sanoilla. Jumalan sana ilman uskovaista saarnaajaa voi ainoastaan aiheuttaa synnintunnon, muttei synnyttää uskoa. (Riihimäki 2006, 74, 76-77). Tiivistäen kaikkea edellä kerrottua voisi siis sanoa Marko Sjöblomin tavoin, että vanhoillislestadiolaisuudessa Pyhän Hengen työ on sanan ja sakramenttien sijasta sidottu oikein uskovien sanaan (Sjöblom 2001, 149). Muut pois sulkeva seurakuntakäsitys ja ns. avainten valta, joka vanhoillislestadiolaisuuden mukaan on vain heidän seurakunnassaan, on jatkuvasti esim. erilaisten keskustelupalstojen kestoaihe. Avainten valta tarkoittaa valtaa julistaa pelastus tai tuomio ripittäytyvälle ja se perustuu Jeesuksen sanoihin (Joh.20:21-23). Tästä on seurannut myös väärinkäytöksiä ns. hoitokokouksissa. Oppi avainten vallasta ja synninpäästöstä voivat johtaa seurakunnan ja uskovaisen ihmisen korostamiseen eivätkä ne ole Seppo Leivon mukaan peräisin Laestadiukselta (Leivo 2001, 119). Lohi puolestaan takaa, että tässäkin toimitaan sekä Laestadiuksen että luterilaisten kirkkoisienkin tulkinnan mukaan. (Lohi.) Joka tapauksessa lienee selvää, että tällaisen opin korostaminen johtaa väistämättä eriarvoisuuteen sekä liikkeen sisällä, että suhteessa muihin kristittyihin. Ilosanoman saarnaamisesta voikin tulla pelkkää kadotuksen julistusta. Ihmisten välisissä kohtaamisissa monien negatiivisten mielikuvien alkuna saattaa olla tästä jaottelusta jäänyt mielipaha. Yksi, ainakin seurakunnan tilaisuuksissa ja kirkonmenoissa monelle vastaan tullut tilanne on, että kun lestadiolainen pappi kättelee kirkkoon/tilaisuuteen tulijoita, hän sanoo joka toiselle Jumalan terve ja joka