3D-äänitystekniikat ja 5.1-äänentoisto

3D-äänitystekniikat ja 5.1-äänentoisto Oskari Mertalo omertalo@cc.hut.fi Tiivistelmä Tässä paperissa käydään läpi ensin erilaisia mikrofonityyppejä, jonka jälkeen tarkasetellaan erilaisia mikrofiniasetelmia tilan äänittämiseksi. Asetelmat jaetaan karkeasti kahteen ryhmään sen mukaan ovatko mikrofonit lähekkäin vai erillään toisistaan. Mainituista asetelmista ainoastaan Ambisonicsissa on yli kaksi mikrofonia. Lopuksi käsitellään vielä 5.1-äänentoistojärjestelmien kokoonpanoa, kaiutinasettelua sekä sen heikkouksia. 1 JOHDANTO Elokuvien ja äänentoiston kehitys on asettanut tavoitteiksi muutakin kuin pelkästään tarkan kuvan ja mahdollisimman puhtaan äänen. Äänen suunnalla ja tilantunnulla alkaa olla paljon merkitystä. Myös tietokonepelien realistisuus ja mukaansatempaavuus on saanut uusia ulottuvuuksia äänimaailman kehityttyä. Jotta tähän päästäisiin, on täytynyt kehittää erilaisia äänitystekniikoita tilan tallentamiseksi. Myös äänentoiston täytyy kyetä toistamaan tämä tila jollain tavalla. Tarvitaan siis jotain muuta kuin yksi monomikrofoni ja kaksikanavainen stereojärjestelmä. Artikkelin 3D-äänitystekniikkaosuuden pääasiallisena lähteenä on ollut Ville Pulkin tuore Microphone Techniques and Directional Quality of Sound Reproduction (Pulkki, 2002). 5.1-äänentoisto-osuuden ensisijaisena lähteenä on käytetty Francis Rumseyn kirjaa Spatial Audio (Rumsey, 2001). Näiden lisäksi viitteissä mainituista osoitteista on löytynyt lähinnä pieniä yksityiskohtia sekä tietoa tukemaan muuta materiaalia. 2 3D-ÄÄNITYSTEKNIIKAT Nykyisillä tallennus- ja äänentoistolaitteilla saadaan tuotettua alkuperäinen ääni hyvin tarkasti. Kuitenkin äänen tilaominaisuuksien, kuten suunta ja suuruus, uudelleentuottaminen on ongelmallista. Näihin vaikuttaa paljon toistotilan akustiikka sekä toistolaitteiston kaiuttimien asettelu. Alkuperäisen ja toistetun äänen spektrejä on helppo vertailla keskenään, mutta äänen suuruutta on vaikea mitata. Koehenkilöille tehtyjen kuuntelukokeiden perusteella saadaan tuloksia, mutta niitä ei voi sanoa mitenkään erityisen eksakteiksi ja tarkoiksi. Henkilöstä riippuen tulokset saattavat poiketa toisistaan huomattavasti, mutta tietty suuntaus on kuitenkin havaittavissa; samassa kuuntelukokeessa koehenkilöt havaitsevat usein samankaltaisia heikkouksia (Rumsey, 2001). Kaksikanavainen stereo on edelleen käytetyin toistojärjestelmä tilantunnun luomiseen. Tällöin haamulähde saadaan muodostettua kaiuttimien väliselle janalle, jota voidaan ajatella vaikkapa esiintymislavan reunana. Lavalla sijaitsevat äänilähteet saadaan sijoitettua tietyissä rajoissa oikeille paikoilleen suhteessa toisiinsa. Tällaisen äänityksen

kuunteleminen ei kuitenkaan kuulosta täysin samalta, kuin jos olisi seisonut kyseisen lavan edessä äänitystilanteessa. 70-luvulla kokeiltiin monia menetelmiä, joissa ääntä toistettiin kuulijan ympärille sijoitettujen neljän kaiuttimen kautta. Nämä kokeilut epäonnistuivat suurimmaksi osaksi lukuunottamatta Ambisonicsia, joka on edelleen käytössä (Ambisonics.net). 2.1 Mikrofonit Mikrofoneja on neljää päätyyppiä. Nämä ovat (myötäpäivään vasemmalta ylhäältä) pallomikrofoni (omnidirectional), hyperkardioidi (hypercardioid), kahdeksikkokuvioinen (figure of eight) ja kardioidi (cardioid). Näiden polariteettikuviot on esitetty kuvassa 1. Suorittamissaan simulaatioissa Pulkki oletti kuvioiden säilyvän samanlaisina taajuudesta riippumatta. Kuva 1 Mikrofonien polariteettikuviot (Pulkki) Sijoittelemalla erityyppisiä mikrofoneja lähelle ja kauas toisistaan erilaisiin asentoihin saadaan paljon erilaisia mittaustuloksia. Mahdollisimman lähekkäin (coincident) sijoitelluilla mikrofoneilla signaalien välille ei muodostu vaihe-eroa. Mikrofonien suuntaavuuden takia amplitudieroja kuitenkin syntyy. Blumlein käytti kyseistä menetelmää jo 30-luvulla. Tällainen asetelma vastaakin amplitudipanorointimenetelmää, jossa signaali tulee useasta kaiuttimesta samanaikaisesti, mutta erilaisilla

voimakkuuksilla. Kauempana toisistaan (non-coincident) olevia mikrofoneja käytetään, jos halutaan signaaleilla olevan eroa myös ajallisesti. Menetelmät voidaan jakaa vielä edelleen sen mukaan, ovatko mikrofonit lähellä vai kaukana äänilähteestä. Lähelle sijoitetut mikrofonit poimivat suoran äänen paljon voimakkaampana kuin myöhemmin saapuvat heijastukset. Kauemmaksi sijoitetuilla mikrofoneilla taas saadaan taltioitua myös tilaa, jossa äänityksiä tehdään. Aikaero suoran äänen ja ensimmäisten heijastusten välillä jää suhteellisen pieneksi ja tilan sointi tulee paremmin esille. Tällaista menetelmää käytetään usein äänitettäessä klassista musiikkia (Pulkki, 2002). 2.2 Simulaatiot Pulkin simulaatioissa mikrofonisignaalit on laskettu ikään kuin äänilähteet sijaitsisivat 30 välein kaiuttomassa tilassa. Nämä signaalit on syötetty niin ikään kaiuttomassa tilassa olevaan virtuaaliseen kaiutinkonfiguraatioon, joka on useimmissa tapauksissa 2-0 stereo paitsi ambisonicsin ja 5.1:n tapauksessa, jolloin kanavia on enemmän. Kunkin kaiuttimen signaalille lasketaan uusi arvo lisäämällä yhtälöön kyseisen suunnan HRTF (head-related transfer function). Lopputuloksena saadaan korvakäytävissä havaittavat signaalit, joihin laskenta perustuu. Kuvissa esiintyvät ITDA (interaural time difference angle) sekä ILDA (interaural level difference angle) esittävät simuloidun lähteen havaitun suunnan, ja voimakkuuskuvio (loudness plot) kertoo, kuinka voimakkaana toistettu ääni havaitaan missäkin suunnassa (Pulkki, 2002). 2.2.1 XY-tekniikat Näissä tekniikoissa käytetyimmät mikrofonit ovat kardioidi- tai hyperkardioidityyppisiä. Kaksi mikrofonia asetetaan niin lähekkäin toisiaan kuin mahdollista 60-180 kulmassa toisiinsa nähden. Käytettäessä hyperkardioidimikrofoneja amplitudieron lisäksi signaalit ovat kaiutintoistossa vastakkaisessa vaiheessa tietyissä suunnissa. Mitä suurempi kulma mikrofonien välillä on, sitä useammasta suunnasta tulleet äänet ovat vastakkaisessa vaiheessa toistettaessa. Kuva 2 XY-kardioidin polariteetti- ja voimakkuuskuvio (Pulkki) Kuvan 2 XY-kardioidin voimakkuuskuviosta havaitaan, että suoraan edestä ja sivuilta tulevat äänet koetaan voimakkaampina kuin takaa tulevat. Äänitettäessä kaikuvassa

tilassa heijastukset takaa havaitaan paljon hiljaisempina kuin sivuilta tulevat, jolloin toistettaessa tilan kaiku saattaa asettua kaiuttimien tuntumaan, joka saattaa tuntua epänormaalilta. Tarkasteltaessa vastaavia kuvioita XY-hyperkardioidille (kuva 3) huomataan niiden olevan hyvin samankaltaiset. Hyperkardioidin tapauksessa välillä -120 - +120 olevien lähteiden havaitut voimakkuudet ovat tasapainoisemmat, mutta kuten kardioidilla takaa tulevat äänet havaitaan jälleen paljon hiljaisempina. Kuva 3 XY-hyperkardioidin polariteetti- ja voimakkuuskuvio (Pulkki) ITDA- ja ILDA-käyristä selviää kuitenkin, ettei tasapainoisempi voimakkuuskuvio välttämättä tarkoita selkeämpää suuntaerottelua. XY-kardioidin eri suuntia vastaavat ITDA-käyrät asettuvat tasaisin välein ±30 sijaitsevien lähteiden väliin, mutta kuten kuvasta 4 näkyy, XY-hyperkardioidi tuottaa arveluttavannäköisiä tuloksia. Tämä johtuu vastakkaisessa vaiheessa olevista signaaleista (Pulkki, 2002). Mikrofonien takana sijaitsevien äänilähteiden ja heijastusten vähäinen voimakkuus muualta tuleviin ääniin verrattuna sekä sivuilta tulevien heijastusten asettuminen kaiuttimien tuntumaan (XY-kardioidi) tai epämääräinen vaeltelu (XY-hyperkardioidi) ovat johtaneet käsitykseen, että näillä tekniikoilla tehdyistä äänityksistä puuttuu tiettyä ilmavuutta ja lämpöä (Pulkki, 2002).

Kuva 4 XY-hyperkardioidin ITDA- ja ILDA-käyrät (Pulkki) 2.2.2 Blumleinin pari Blumleinin parissa mikrofonit ovat mahdollisimman lähellä toisiaan ja kohtisuorassa toisiinsa nähden kuten XY-kardioidien tapauksessa yllä. Tämä jälleen poistaa mikrofonienväliset aikaerot. Käytettävät mikrofonit ovat kuitenkin kahdeksikkokuvioisia. Kuvasta 5 näkyy, että sivuilta tulevat äänet ovat toistohetkellä vastakkaisessa vaiheessa keskenään. Suunnissa ±150 olevat äänilähteet kuuluvat valheellisesti vastakkaiselta puolelta edestä. Tämä johtuu siitä, että ääni tulee toiseen mikrofoniin suoraan takaa ja samassa kohdassa on toisen mikrofonin sokea piste. Blumleinin parilla saadaan aikaan vakaita virtuaalilähteitä äänille, jotka tulevat mikrofoniasetelman edestä tai takaa.

Kuva 5 Blumleinin parin polariteetti- ja voimakkuuskuvio (Pulkki) Tällä menetelmällä saadaan voimakkuuskuvio, joka on kaikissa suunnissa lähes samanarvoinen. Signaaliin tulee näin enemmän tilantuntua kuin XY-tekniikoilla. Siitä huolimatta Blumleinin paria käyttäen tehtyjä äänityksiä on kritisoitu samoista ilmavuuden ja lämmön puuttumisesta (Pulkki, 2002). 2.2.3 Pallomikrofonit erillään Tämän tekniikan pallomikrofonit ovat tavallisesti 20 cm 2 m etäisyydellä toisistaan, tässä simulaatiossa kuitenkin vain 17 cm. Etäisyydestä johtuen signaalien välille tulee myös aikaeroja. Aikaero riippuu äänilähteen suunnasta. Jos mikrofonien etäisyys toisistaan on tarpeeksi suuri, myös amplitudieroja esiintyy. Käyttämällä pallomikrofoneja voimakkuuskuvio on lähes pyöreä; lähteet kaikista suunnista havaitaan lähes yhtä voimakkaina (kuva 6). Kuva 6 Kahden pallomikrofonin polariteetti- ja voimakkuuskuvio (Pulkki) Vaikka kuvan 6 kuviot näyttävätkin erittäin yksinkertaisilta, ITDA- ja ILDA-käyrät paljastavat, ettei asia ole aivan näin selvä. Kuvassa 7 ovat 17 cm etäisyydellä toisistaan olevien kaikkisuuntaisten mikrofonien ITDA- ja ILDA-käyrät.

Kuva 7 Kahden pallomikrofonin ITDA- ja ILDA-käyrät (Pulkki) ITDA on lähes 0 taajuudella 200 Hz, mutta hypähtää seuraavan 800 Hz aikana arvoihin ±50. Tämän jälkeen arvot eivät enää vaihtele yhtä suuresti. ILDA-käyrä näyttää vähintäänkin yhtä oudolta. Alle 1 khz kulma vaihtelee rajusti, mutta stabiloituu sitten vähitellen nollaan. Tällä tekniikalla toistetut äänilähteet näyttävät olevan suunnassa, joka riippuu vain taajuudesta eikä lainkaan alkuperäisen lähteen oikeasta suunnasta. Virtuaalilähteiden suunta on näin melko arvaamaton paitsi suunnissa 0 ja 180, jolloin molempiin mikrofoneihin tulee täysin sama signaali. Kaikesta huolimatta tavallisesti tällä tekniikalla tehtyjä äänityksiä pidetään ilmavampina ja niiden katsotaan sisältävän enemmän lämpöä kuin lähekkäin asetelluilla mikrofoneilla tehdyt äänitykset (Pulkki, 2002). 2.2.4 ORTF ORTF-tekniikassa (obstruction-related transfer function) kaksi kardioidimikrofonia sijoitetaan 17 cm etäisyydelle toisistaan 110 kulmaan. Ne ovat samalla etäisyydellä ja samoin suunnatut kuin ihmisen korvat (DPA Microphones). Etäisyydestä ja mikrofonien suuntaavuudesta johtuen signaaleissa esiintyy sekä aika- että amplitudieroja. ORTF:n voimakkuuskuvio muistuttaa erittäin paljon XY-tekniikoiden vastaavia. Matalilla taajuuksissa tekniikka vastaakin XY-kardioidi tekniikkaa, koska mikrofonien etäisyys jää merkityksettömän pieneksi signaalin aallonpituuteen verrattuna. Korkeilla taajuuksilla esiintyy myös vaihe-eroja. ITDA- ja ILDA-käyrät eivät ole yhtä stabiileja kuin lähekkäin asetelluilla mikrofoneilla, mutta ne käyttäytyvät rauhallisemmin kuin erillään olevilla pallomikrofoneilla. Myös kuuntelukokemuksena tällä tekniikalla tehdyt äänitykset sijoittuvat jonnekin aiemmin mainittujen menetelmien välimaastoon (Pulkki, 2002).

2.2.5 Ambisonics Ambisonics-äänityksissä käytetään usein erityistä Soundfield-mikrofonia. Tavallisesti se on muodostettu neljästä mikrofonista; yksi pallomikrofoni (W-komponentti) ja kolme keskenään kohtisuoraa kahdeksikkokuvioista (X-, Y- ja Z-komponentit koordinaattiakselien mukaan). Ambisonicsin tallennusformaatti on nimeltään B- formaatti. Järjestelmään kuuluu tavallisesti neljä kaiutinta suunnissa ±45 ja ±135. Lattialle asetetut neljä kaiutinta sijaitsevat vain kahdessa ulottuvuudessa, joten Z- komponentti voidaan tällaisessa tapauksessa jättää pois. Jokaisen kaiuttimen tuottama signaali lasketaan tietyillä kaavoilla näistä komponenteista (Rumsey, 2001). Toisen kertaluvun Ambisonics-tekniikassa käytetään yhdeksää kaiutinta. Simulaatiossa kaiuttimia oli kuitenkin vain kuusi ja ne sijaitsivat kuulijan kanssa samassa tasossa. Tuloksena saatiin, että tämä menetelmä tuottaa suhteellisen tarkkoja virtuaalilähteitä matalilla taajuuksilla. Korkeammilla taajuuksilla lähteet muuttuvat epävakaiksi. Konserttitaltiointeihin Ambisonics siis sopisi mainiosti, koska instrumentit tuottavat suurimmaksi osaksi alle 1 khz ääntä (Pulkki, 2002). Soundfield-mikrofonit ovat laajassa käytössä, mutta eivät 3D-ääniominaisuuksiensa takia, vaan koska sitä voidaan suunnata muuttamatta fyysisesti mikrofonin asentoa. Mikrofonin ohjainyksiköllä pystyy muuttamaan kahdeksikkokuvioisten mikrofonien polariteettia sekä kunkin mikrofonin signaalin voimakkuutta, jolloin Soundfieldmikrofonin hot spot voidaan ohjata osoittamaan mihin suuntaan tahansa (Rumsey, 2001). 3 5.1-ÄÄNENTOISTO Alkusysäyksen surround-järjestelmille antoi television yleistyminen 50-luvulla. Elokuvateatterit ja filmiyhtiöt pelkäsivät menettävänsä asiakkaita elokuvankatselun mahdollistuttua kodeissa ja päättivät tarjota elokuvissakävijöille jotain, joka edelleen erottaisi teatterikokemuksen television ääressä istumisesta. Tämä jokin oli paranneltu äänimaailma, surround-ääni. 20th Century Fox oli etunenässä kehittämässä 3-1 stereota, jossa kolmen etukanavan lisäksi oli yksi kanava yleisön takana, ja joissain tapauksissa myös sivuilla, oleville kaiuttimille. Tämän jälkeen on tullut monia erilaisia surroundjärjestelmiä kuten esimerkiksi 5.1, 7.1 ja 10.2, joista suuri osa suunniteltu pelkästään teatterikäyttöön eikä lainkaan kuluttajille. 3.1 5.1-järjestelmän kokoonpano DVD-formaatin ja kotiteattereiden yleistyttyä yhä suurempi osa kuluttajista on hankkinut kotiinsa 5.1-äänentoistoon vaadittavan laitteiston. Laitteistoon kuuluu kolme etukaiutinta ja kaksi takakaiutinta, LFE-kanavan (low frequency effects) ohjaama subwoofer eli subbari sekä tietenkin asianmukainen vahvistin. Olisi suositeltavaa, että etu- ja takakaiuttimet olisivat samankokoisia. Vaikka kaiuttimia näin onkin kuusi kappaletta, nimen.1 tulee siitä, että subwooferin toistama taajuusalue on niin pieni muihin viiteen kaiuttimeen verrattuna. LFE-kanavan taajuuden ylärajaksi on usein asetettu 120 Hz. Subwooferia käytetäänkin juuri suurten matalataajuisten efektien, kuten räjähdysten ja erilaisten jyrinöiden, toistajana.

Tavallisesti elokuvissa äänenpaine on rajoitettu tietylle tasolle, jolloin suurienergiset matalat äänet saadaan vain tietylle tasolle, jonka voimakkuus ei välttämättä ole halutun suuruinen korkeampiin ääniin verrattuna. LFE-kanavalla olevalla matalataajuisella signaalilla onkin mahdollisuus olla 10dB voimakkaampi muihin kanaviin verrattuna. Subwooferia ei kuitenkaan ole tarkoitettu kaiken alle 120 Hz äänen toistajaksi, vaan pääkaiuttimet toistavat myös kyseisen taajuusalueen ääniä. 3.2 Kaiuttimien sijoittelu Optimaalisen hyödyn saamiseksi kaiuttimet on tärkeää asetella kuuntelutilaan oikein, koska äänimateriaali on miksattu olettaen, että äänilähteet sijaitsevat joissain tietyissä paikoissa. ITU on määrittänyt kaiuttimien paikat standardissaan ITU-R BS.775 (kuva 8). Keskikaiutin sijaitsee kuulijaan nähden suunnassa 0, ja vasen ja oikea etukaiutin suunnissa ±30. Takakiuttimet sijaitsevat suunnissa ±110. Etukaiuttimien pieni kulma keskikaiuttimeen nähden johtuu siitä, että standardissa kaiuttimien asettelu on haluttu saada yhteneväksi perinteisen 2-0 stereojärjestelmän kanssa (Rumsey, 2001). Näin 5.1- järjestelmällä kuunneltu 2.0-materiaali ei vaadi kaiuttimien siirtelyä. Tämä on sinänsä harmi, koska keskikaiuttimen hoitaessa suoraan edestä tulevat äänet oikean ja vasemman etukaiuttimen olisi voinut asettaa kauemmaksikin, jolloin ääniala edessä olisi saatu leveämmäksi. Kuva 8 5.1-järjestelmän kaiutinasettelu (Rumsey) Näin myös etukaiuttimien etäisyys takakaiuttimista olisi pienentynyt ja kuuntelijan sivuille olisi ollut helpompi luoda haamulähteitä viivästyttämällä edestä tai takaa tulevaa signaalia toiseen nähden hiukan tai muuttamalla toisen amplitudia. Kaiuttimien keskinäisen etäisyyden kasvaessa vakaiden haamulähteiden luominen vaikeutuu huomattavasti ja jossain vaiheessa muuttuu lähes mahdottomaksi. Subwooferin paikkaan standardi ei ota kantaa. Testeissä on osoittautunut hyväksi sijoittaa se lähelle nurkkaa.

3.3 Järjestelmän heikkouksia Eräs 5.1-järjestelmän heikkouksista on edellä mainittu kaiuttimien sijoittelu, joka on pakotettu yhteensopivaksi 2-0 stereon kanssa. Takakaiuttimet ovat nyt melkeinpä sivukaiuttimia, koska ne sijaitsevat vain 20 kuulijan takana. Ne ovat toisistaan 140 erillään, jolloin suoraan takaa tulevien äänien sijoittaminen tarkasti on hankalaa. Etukaiuttimet sijaitsevat hyvin lähellä toisiaan ja muiden kaiuttimien välissä on aina suhteellisen suuri kulma, joten 5.1-järjestelmä ei sovellu hyvin äänten tuottamiseksi tarkasti 360 alueelta. Äänilähteen tuottaminen haluttuun paikkaan on helppoa, jos se sijaitsee etukaiuttimien välisellä alueella (±30 ) tai suoraan jomman kumman takakaiuttimen kohdalla (±110 ). Näin suuri osa kuulijaa ympäröivästä äänimaailmasta jää epämääräiseksi. Myös äänen panorointi kuulijan sivuitse toimii epävarmasti. Ääni ei kulje sulavasti edestä taakse tai päinvastoin, vaan se tuntuu tekevän hyppäyksen suoraan kaiuttimesta toiseen. Asiaan ei vaikuta pelkästään se, että kaiuttimet sijaitsevat 80 etäisyydellä toisistaan, vaan myös se, että ihmiskuulo ei toimi yhtä tarkasti sivuille kuin suoraan eteen päin (Rumsey, 2001). Niinpä takakaiuttimia käytetäänkin lähinnä tuomaan tilantuntua ja toistamaan ympäristön epämääräistä ambienssia, kuten tuulen ujellusta tai heinäsirkkojen siritystä. Suurissa tiloissa, kuten elokuvateattereissa, joissa kaiuttimien suhteellinen etäisyys saattaa kasvaa hyvinkin suureksi verrattuna kotioloihin, kuulijan paikka vaikuttaa jo melkoisesti äänitetyn maailman rekonstruoimiseen kuullun äänimateriaalin perusteella. Virtuaalisia äänilähteitä saadaan luotua esimerkiksi nostamalla tietystä suunnasta tulevan äänen amplitudia tai viivästyttämällä ääntä muualta kuin halutusta suunnasta. Kuulijaa lähinnä olevan kaiuttimen signaali kuullaan voimakkaimpana ja ajallisesti hieman ennen muualta tullutta ääntä, jolloin haamulähteen paikaksi saattaa muodostua juuri tuo kaiutin, vaikka muualla salissa kuultuna sen sijainti on jossain muualla Jos järjestelmän kaiuttimet ovat suuria, keskikaiuttimen sijoittaminen kotioloissa tulee hankalaksi. Television sijainnista riippuen sen paikka on tavallisesti joko television alla tai päällä. Suuren kaiuttimen sijoittaminen television päälle olisi suhteellisen hankalaa ja epäkäytännöllistä. Niinpä keskikaiutin on yleensä pienempi kuin muut kaiuttimet. Dolby onkin ehdottanut, että keskikaiuttimen signaalista olisi suodatettu pois kaikki alle 100 Hz äänet, jotka syötettäisiin tasaisesti oikeaan ja vasempaan kaiuttimeen. Näin keskikaiuttimen koko voidaan suhteuttaa muiden etukaiuttimien keskiääni- ja diskanttielementtien kokoon, ja alle 100 Hz äänet tulevat silti toistettua ikään kuin ne tulisivat suoraan keskeltä. Elokuvateattereissa keskikaiuttimen (tai -kaiuttimien) sijoittelu ei ole ongelma, koska kangas, jolle kuva heijastetaan, on yleensä tehty akustisesti läpinäkyvästä materiaalista, jolloin kaiuttimet voidaan sijoittaa sen taakse. Kangas ei kuitenkaan ole täysin akustisesti läpinäkyvä. Tästä syystä kankaan läpi tulevassa äänessä on syytä korosta kankaan absorboimia taajuuksia. Takakaiuttimien sijainti on sinänsä jo kompromissi takaa tulevien äänten ja ympäröivien äänten tuottamisen välillä. Tarkempien takana sijaitsevien haamulähteiden tuottamiseksi kaiuttimien olisi pitänyt sijaita lähempänä toisiaan. Tämä olisi tuonut mukanaan uuden ongelman: kuunteluhuoneen takaseinä. Kuulija ei suinkaan tavallisesti sijaitse keskellä kuuntelutilaa vaan takaseinän läheisyydessä. Takakaiuttimien sijoittaminen kauemmas

taakse vaatisi siis kuuntelutilan (yleensä katselutilan) uudelleenjärjestämistä. Suuressa osassa koteja tämä ei olisi edes ollut mahdollista pitäen tilan muuten käytännöllisinä. 4 YHTEENVETO Erilaisia mikrofoneja ja niiden mahdollisia keskinäisiä sijoittelumahdollisuuksia on monia. Riippuu suuresti äänitystilanteesta, mikä on paras vaihtoehto. Vaikka osa tekniikoista olisikin tarkkoja, näyttää kuuntelukokeiden perusteella siltä, että miellyttävimpinä pidetään silti epätarkempia menetelmiä. Täydellisen kolmiulotteisen äänimaiseman taltioimisesta ja toistamisesta ollaan silti kaukana. Tätä kohti ollaan kuitenkin vääjäämättä menossa monikanavajärjestelmien suosion kasvaessa. Tulevilla kaiutintekniikoilla päästään toivottavasti eroon 5.1-järjestelmää tällä hetkellä vaivaavista heikkouksista kuten kaiuttimien asettelusta ja virtuaalisten äänilähteiden suunnan epätarkkuudesta. 5 VIITTEET Ambisonics.net <URL:http://www.ambisonic.net/> DPA Microphones <URL:http://www.dpamicrophones.com/> Pulkki, V. 2002. Microphone Techniques and Directional Quality of Sound Reproduction. AES 112 th Convention 2002 May 10-13. Munich, Germany. Audio Engineering Society Rumsey, F. 2001. Spatial Audio. Great Britain. Focal Press SoundField Website <URL: http://www.soundfield.com/>