2 JOHDANTO Työskennellessäni Järvenpään kaupungin päihdeasiainkeskuksessa Sosiaali- ja Terveysministeriön rahoittamassa projektissa nimeltään Huumausainerikoksesta kiinnijääneen nuoren hoitoonohjaus, minulle heräsi halu kirjoittaa rikosoikeudellisen- ja hoivajärjestelmän yhteistyöstä. Projektia aloittaessani minulla oli selkeä käsitys siitä mitä projektissa täytyy tehdä. Huumausainerikoksesta kiinnijäänyt henkilö ohjataan hoitoon ja hänelle tehdään syyttämättäjättämispäätös. Projektin edetessä aloin ymmärtää, että projektissa on kysymys erilaisten järjestelmien yhteistyöstä ja niiden työkäytäntöjen yhteen sovittamisesta. Tällöin ei riittänytkään enää oma selkeä käsitykseni siitä, miten pitää toimia vaan oli myöskin ymmärrettävä, missä kentässä tulee kulloinkin toimia ja millaisia tavoitteita eri järjestelmillä oli suhteessa yksilöön ja yhteiskuntaan. Aloin tutustua rikosoikeudelliseen järjestelmään paremmin ja pyrin löytämään tästä järjestelmitä yhtymäkohtia hoitojärjestelmään. Työssäni pyrin osoittamaan erilaisten järjestelmien yhteistyön merkityksen huumausaine ongelmaa ratkaistaessa. Tutkin niitä arvoja mitä huumausainepolitiikan takana on ja sitä miten ne vaikuttavat eri järjestelmien yhteistyöhön ja lainsäädäntöön. Lopuksi tarkastelen projektia tapausesimerkkien valossa. Huumeiden käyttö tehtiin laittomaksi eli kriminalisoitiin vuonna 1966 ja vuonna 1972 laki määritteli käyttäjät rikollisiksi (Backman 2000). Vuoden 1972 huumeiden käytön rangaistavuuden tarkoitus oli lähinnä vahvistaa huumeiden vastaista asennetta yhteiskunnassamme eikä niinkään lisätä rangaistuksia käyttäjälle. Käytännössä oli tarkoitus, ettei huumeiden käyttöä rangaistaisi vaan rikos jätettäisiin syyttämättä ja rankaisematta. Hoito nähtiin käyttäjien osalla tärkeämmäksi asiaksi kuin rangaistus. (Hakkarainen 1992, 148-150.) Kun huumeiden käytön kriminalisoinnista vuonna 1996 äänestettiin Eduskunnassa, oli tulos äärimmäisen tiukka, 92 äänesti puolesta ja 81 vastaan. Tulos osoittaa sen, että käytön kriminalisointi jakoi yhteiskuntamme kahteen osaan. Ei ollut ollenkaan itsestään selvää, että huumeiden käytöstä tehtiin rangaistava asia. Laki toimikin hyvin lain alkuvuosina. Melko pian kuitenkin alettiin rankaisemaan pelkän käytön perusteella ja 1980-luvulla suurin osa huumerikoksesta tuomituista oli huumausaineen hallussapitäjiä tai käyttäjiä. ( Backman 2000. )
3 Vuonna 1993 joulukuun 22. päivänä annettiin rikoslaki 50:7, joka tuli voimaan 1.1.1994. " Huumausaineen käytöstä ja huumausaineen käyttöön liittyvästä muusta rikoslain 50 luvussa tarkoitetusta rikoksesta voidaan sen lisäksi, mitä rikoslain voimaanpanemisesta annetussa asetuksessa tai tässä laissa säädetään, jättää syyte ajamatta tai rangaistus tuomitsematta, jollei teko olosuhteet huomioon ottaen ollut omiaan heikentämään yleistä lainkuuliaisuutta. Syyte voidaan myös jättää ajamatta tai rangaistus tuomitsematta, jos tekijä osoittaa sitoutuneensa sosiaali- ja terveysministeriön hyväksymään hoitoon." ( Rikoslaki 50:7.) Lain tarkoitus oli lisätä syyttämättä jättämistä huumeiden käyttäjän osalta. Vuonna 1972 annetussa laissa henki oli jo sen suuntainen, ettei rangaistus ollut itseisarvo huumeiden käyttäjän kohdalla vaan pikemminkin hoito. Kuitenkin lain henki ei ollut toteutunut hoitoonohjauksen ja syyttämättäjättämisen osalta, niinpä vuoden 1994 alussa voimaan tulleen lain tarkoitus oli tehostaa tätä käytäntöä. Rikoslain 50 luvun 7 pykälän alkuosa tehostikin syyttämättäjättämisen osuutta oman käytön osalta, mutta hoitoonohjauksen kohdalla laki ei tuottanut toivottavaa tulosta. Järvenpään kihlakunnassa tapahtuvan projektin tarkoitus oli tehostaa hoitoonohjauspykälän käyttöä sekä lisätä hoito- ja rikosoikeudellisen järjestelmän yhteistyötä. Työtä tehdessäni minulla on suurena apuna ollut Kari Haavisto kommentteineen sekä monia ajatuksia olen saanut Aarne Kinnuselta ja Heini Kainulaiselta. Omistan työni huumeongelman kanssa painiville nuorille ja heidän läheisilleen.
4 2 RIKOSOIKEUDELLISEN JÄRJESTELMÄN TAVOITTEET Länsimainen kontrollijärjestelmä perustuu pitkälti Vanhan Testamentin kymmeneen käskyyn ja Kantin oikeusajatteluun. Kantin oikeusajattelun perustalla oli luonnollisen rikoksen käsite. Luonnollinen rikos on sellainen rikos, minkä kaikki järkevät ja kohtuulliset ihmiset määrittävät rikokseksi. ( Christie 1986,17-18. ) Lain tehtävä on melko selkeä kun, kysymyksessä on luonnollinen rikos, joka kohdistuu yksilön omaisuuteen tai ruumiiseen. Tällöin on helppo ymmärtää, että lain tehtävä on suojella yksilöä ja sen rikkomisesta seuraa sanktio. Huumausainerikos ei ole niin sanottu luonnollinen rikos. Yhteiskunnassa vallitsevat arvot vaikuttavat siihen, millainen käyttäytyminen määritellään poikkeavaksi. Poikkeavuutta pyritään vähentämään rangaistuksilla ja erilaisilla rajoitteilla. ( Sulkunen 1994, 107-108.) Ongelmallisemmaksi rikoskäsite muodostuukin, kun se ei kohdistu suoranaisesti yksilöön vaan vallalla olevien arvojen mukaan ei hyväksyttävään käyttäytymiseen, esimerkiksi tiettyjen huumeiden käyttöön tai esimerkiksi alastomana julkisella paikalla esiintymiseen. Tällöin lähtökohtana ei ole enää luonnollisen rikoksen käsite vaan yhteiskunnallisten arvojen ja historiallisen perinteen vaaliminen. Huumausainerikos on tällainen. Perinteisesti sosiaalisesti ei toivottu käytös on pyritty ratkaisemaan kontrolliin ja sanktioihin liittyvillä toimilla. Rikosoikeudellisella järjestelmällä pyritään turvaamaan kunkin valtion historiallisesta ja kulttuurillisesta taustasta nousevat arvot. Rikosoikeudellisessa päätöksenteossa on kysymys yhteiskunnassa olevien riitojen ratkaisusta. ( Utriainen 1988, 27.) Rikoslaissa kysymys on yhteisesti sovituista säännöistä, joilla pyritään suojelemaan ja turvaamaan yhteiskunnassamme vallitsevia arvoja. Arvot ovat muovautuneen pitkien aikojen kuluessa ja useiden arvojen takaa löytyy hyvin inhimillisiä asioita ja tapahtumia. Huumeiden laillisena tai laittomana pitämisen taustalta löytyy pitkälti historiallisesta näkökulmasta nousevat arvot. Kontrollin tehtävä on rajata yhteiskunnan jäsenten käyttäytyminen tiettyihin sovittuihin ja yleisesti hyväksyttyihin puitteisiin. Suomessa esiintyvistä laittomista huumeista suurin osa, esimerkiksi kannabis, heroiini ja kokaiini, tulevat läntisen Euroopan ulkopuolelta. Näin kulttuurilliset ja
5 maantieteelliset tekijät ovat vaikuttaneet siihen, millaiset tuotteet ovat järjestelmässämme kiellettyjä. Ensimmäisten huumausaine kontrollien taustalla olivat taloudelliset tekijät. Intiasta vietiin oopiumia Kiinaan ja Kiinasta vietiin teetä Englantiin. USA ja muut vaurastuneet maat halusivat 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa rajoittaa Iso-Britannian hallitsevaa asemaa maailmankaupassa ja sen vuoksi he alkoivat vaatia oopiumikauppaan rajoituksia kansainvälisillä sopimuksilla. Amerikkalaiset toivoivat, että kiinalaiset olisivat ostaneet intialaisen oopiumin sijasta amerikkalaisia tuotteita. Taloudellisten syiden lisäksi amerikkalaisten ajattelun taustalla oli myöskin moraalinen suuttumus. ( Stein 1985, 7-9.) Moraalisin perustein voidaan perustella lähes mikä tahansa asia, jos siihen on kyseisellä yhteisöllä tai yhteiskunnalla tarvetta. En pyri väittämään etteikö oopiumin käyttöön liittyisi myöskin moraalisia näkemyksiä, mutta mielenkiintoinen kysymys kuitenkin on: Mikä saa tietyt moraaliset näkemykset heräämään? Esimerkkinä moraalisten asioiden taustoista kirjoitan kuulemani tarinan erään uskonnollisen yhteisön suhteesta Cola-juomaan. Yhteisössä päätettiin, ettei heidän uskontonsa voi sallia kofeiinia sisältävän Cola-juoman käyttöä. Kyseisen uskonnon valta-alueen tärkein vientituote oli suola ja suolan tärkein ostaja sattui olemaan tämä Cola-yhtiö. Yhtiössä ei hyväksytty sitä, että tärkeä markkina-alue jää hyödyntämättä uskonnon takia ja ilmoitettiin, että jos ette juo Colaa, emme osta teiltä suolaa. Uskonnollinen yhteisö perui päätöksensä Cola-juoman kiellosta ja elämä jatkui entiseen malliin. Moraalisen linjanvedon taustalla olivat tässäkin tapauksessa enemmän taloudelliset vaikuttimet kuin todelliset moraaliset pohdiskelut. Vastaus kysymykseen mikä saa moraaliset näkemykset heräämään voi olla Kantin ajattelun mukainen luonnollisesta rikoksesta lähtevä ajatus, mutta se voi olla myös omasta edusta käsin nouseva moraalinen huoli.
6 2.1 Rikosoikeudellisen järjestelmän yleiset tavoitteet Rikosoikeudellisessa järjestelmässä preventiolla tarkoitetaan rikosjärjestelmän olemassaolon rikollisuutta ehkäisevää merkitystä. ( Utriainen 1992, 31). Kontrollijärjestelmän olemassaolon yksi perustelu perustuu rikosoikeudellisen järjestelmän olemassaolon rikoksia ennaltaehkäisevään vaikutukseen. Tieto siitä, että jokin järjestelmä valvoo yhteiskunnassa sovittuja pelisääntöjä aiheuttaa sen, että rikosten tekemisen kynnys kasvaa. Saaristossa oltiin lopettamassa papin virkaa, koska tilastot osoittivat ettei papin palveluita käytetä tarpeeksi hyväksi. Päätettiin kuitenkin tehdä kysely poistetaanko pappi saarelta vai ei. Saarelaisten vastaus oli lähes yksimielisesti ei poisteta. Alettiin kysyä perusteluita tällaiselle ajattelulle, koska kirkossa ei käyty eikä sen palveluita käytetty aktiivisesti hyväksi. Yksi merkittävä esiin noussut asia oli se, että on mukava ja turvallinen olo, kun pappilasta näkyy valo ( Ikola 1995.) En tiedä, onko tämä tarina tosi, mutta se kuvaa kontrollijärjestelmän olemassaolon rikoksia ennaltaehkäisevää vaikutusta. On turvallista elää yhteiskunnassa, jossa on yhteisesti sovitut normit, tällöin on helppo erottaa oikeat asiat vääristä. Yleispreventiolla tarkoitetaan rangaistusjärjestelmän olemassaolollaan aiheuttamaa rikosten estävyyttä. Rangaistusjärjestelmän tehtävä on pelottaa rikoksen tekoa suunnittelevaa kansalaista sanktiolla. Myöskin yleisesti hyväksyttävää on noudattaa säädettyjä lakeja. Sanktiolla on tapoja ja ryhmänormeja luova ja vahvistava vaikutus. ( Anttila-Heinonen 1997 s.80-81 ; Lappi-Seppälä 1987 s.199-202.) Rangaistusjärjestelmän olemassaololla on merkittävä vaikutus rikosten estävyyden kannalta ja mahdollinen sanktio kyseisestä rikoksesta saa pohtimaan, kannattaako rikosta tehdä vai ei. Tämä lain olemassaolo koskee kaikkia kansalaisia ja on yksi tärkeä syy millä perustellaan, että huumausaineiden käyttö tulee pitää rikollisena toimintana Suomessa. Suomalaisen oikeusjärjestelmän selkeä viesti on, että huumausaineet eivät kuulu meidän yhteiskuntaamme ja jos rikot tätä normia vastaan, sinua rangaistaan siitä.
7 Oikeusjärjestelmä on aina riippuvainen kansalaisten oikeuskäsityksistä. ( Utriainen 1992, 27 ). Oikeusjärjestelmä ei kuitenkaan pelkällä olemassaolollaan pysty pitämään kansalaisiaan kuuliaisina, elleivät he sitoudu siihen. Hyvänä esimerkkinä tästä on huippu-urheilussa tapahtuneet doping tapaukset. Suomen hiihtomaajoukkueella oli Lahden MM-kisoissa tieto siitä, että joukkueen käyttämä veren ohennusaine oli huippu-urheilijoilta kielletty. Tästä huolimatta ainetta käytettiin, koska uskottiin, ettei sen käytöstä jää kiinni. Dopingjärjestelmän olemassaolo ja sanktion uhka ei pitänyt urheilijoita ja valmentajia hyväksyttyjen keinojen rajoissa kyseisissä kisoissa. Tällöin voidaan todeta, että Hiihtoliiton sisällä olevien ryhmien ja urheilijoiden oikeuskäsitys perustui enemmän kiinnijääntiin liittyviin perusteluihin kuin kiellettyjen ja sallittujen sääntöjen noudattamiseen. Rangaistuksen erityisestävällä vaikutuksella tarkoitetaan sitä, että rangaistuksella on rikoksentekijälle rikoksen uusintaa ennaltaehkäisevä vaikutus. Sanktiolla ei kuitenkaan selkeästi ole ollut tällaista vaikutusta, ainakaan jos on jouduttu käyttämään vapauden riistoa eli vankeusrangaistusta. ( Utriainen 1992, 35-36.) Vankila aiheuttaa käytännössä vangille rikollisen rooliin sosiaalistumista ja leimautumista rikolliseksi (Laitinen & Aromaa 1993, 217-218). Narkomaaniksi leimautuminen aiheuttaa samanlaisen ilmiön. Henkilölle jolla on narkomaanin leima, tarjotaan useammin huumeita kuin muille. Poliisi tarkastaa hänet useammin kadulla kuin ei-narkomaanin leimaa kantavan henkilön. Narkomaaniksi leimaantuneen henkilön on hankala solmia suhteita ei-huumeita käyttäneisiin henkilöihin. Vangin ongelma on samanlainen, hänen on vaikea saada työpaikkaa tai ystäviä ei-rikollisista piireistä. Tällöin on hyvä, että sanktiojärjestelmän rinnalle on kehitetty vaihtoehtoisia suhtautumistapoja rikolliseen, kuten sovittelutoiminta ja hoito sanktion vastineena. Rikoslain 50:7 toisen osion mukainen mahdollisuus vaikuttaa syyteharkintaan hoitoon sitoutumisella on hyvä esimerkki tästä. 2.2 Rikosoikeudellisen järjestelmän tavoitteet eri koulukuntien näkökulmasta Klassisen koulukunnan käsitteen lähtökohtana oli ajatus ihmisestä, joka tekee vapaasta tahdostaan lain vastaisen teon. Tällöin rangaistus tuli määritellä suhteessa rikoksen objektiiviseen oikeuden loukkaukseen ja tekijän syyllisyyteen. Rangaistus nähtiin
8 sovituksena jo tehdystä rikoksesta (Utriainen1984, 37-45). Suomessa rikosoikeudellinen järjestelmä on pitkälle perustunut tällaiseen klassiseen koulukunnan rikosajatteluun ( Kinnunen 2000.) Tässä valossa on hyvin ymmärrettävää, miksi oikeusjärjestelmämme ei ole käyttänyt huumehoitoa rangaistuksen vaihtoehtona. Kun henkilö on vapaasta tahdostaan aloittanut huumausaineiden käytön, hänen on kärsittävä rangaistus siitä. Jos taas hoito nähdään rikoksen sovituksena, tulee hoidosta osa sanktiota ja hoidon tavoite on vain sen suorittaminen. Tällaisella sovitusajattelulla on paljon kannatusta eri organisaatioissa ja huumerikoksesta kiinnijääneillä itselläänkin. " mun hoito vois olla pelkkä seula, niin saatais todistettua poliisille ja mutsille, etten mä käytä enää mitään (Asiakas 2000). Sovitusajattelussa huumeseulasta tulee tärkeä mittari siitä onko hoito onnistunut vai ei, ja silloin hoito on vain sanktiojärjestelmälle todistelua. Hoidon tehtävä on tällöin toimia osana rikosoikeudellistajärjestelmää eikä osana hoitojärjestelmää, mihin kontrollijärjestelmä on hänet ohjannut. Sosiologisen koulukunnan mielestä rangaistuksen piti suuntautua tulevaisuuteen. Rikoksesta rangaistaessa pääpaino asetetaan rikoksen uusinnan ehkäisyyn. Sosiologisessa koulukunnassa seuraamus rikoksesta nähtiin parantavana vaihtoehtona sellaiselle rikollisille, joilla oli mahdollisuus parantua. Ehdollinen vankeus ja sakkorangaistus nähtiin pelokkeena ja varoituksena rikoksesta kiinnijääneelle. (Utriainen 1992, 20.) Usean käyttäjän kohdalla oikeusjärjestelmän kanssa tekemisiin joutumisella ei ollut suurtakaan merkitystä huumeriippuvuudesta irtipääsemisen osalta ( Koski- Jännes 1998, 122-123). "Aluksi mä ajattelin, että ku sais lievennettyä tuomiota olis hyvä, mutta kun oon ollut ilman päihteitä ei sillä sakolla ole paljon mitään merkitystä, niin eikä sillä kyllä ennenkään ollut mitään merkitystä " ( Asiakas 2000). Hoidon ensisijainen tehtävä on tulevaisuuteen tähtäävä huumeiden käytön lopettaminen tai selkeä vähentäminen. Tällöin tavoite on täysin samansuuntainen, kuin sosiologisen koulukunnan ajatus rikoksen uusinnan ehkäisystä. Hoidon osuutta voidaan kasvattaa
9 oikeusajattelussa, jos lähtökohtana on rikosten uusinnan estäminen eikä rangaistuksen suorittaminen kyseisestä rikoksesta. 3 HUUMAUSAINEET SUOMALAISESSA YHTEISKUNNASSA Huumausaineet voidaan luokitellaan laillisiin ja laittomiin huumeisiin. Suomalaisessa lainsäädännössä ainoastaan alkoholi, nikotiini ja kofeiini ovat laillisia huumausaineita (Sarvanti 1997, 26). Alkoholi on suomalaisten eniten käyttämä huumausaine, noin 90 % aikuisväestöstä käyttää alkoholia ( Taskumatti 2000,8 ). Kannabiksen kokeiluprosentti eniten käytettynä laittomana huumausaineena on 10 % koko aikuisväestöön suhteutettuna. ( EU Huumeraportti 2000, 12). Suomessa tavattiin opiaattien käyttöä jo 1930-luvulla. Suurimmillaan käyttö oli sodan loputtua, jolloin arvioidaan olleen n. 400-500 huumeiden käyttäjää. Luvut laskivat vuoteen 1965 saakka, jolloin oli arviolta 150 huumeiden käyttäjää. (Kontula 1988, 66-69.) Huumeiden käyttö lisääntyi 1970-luvun alussa. Sen jälkeen käyttö väheni ja tilanne vakiintui, kunnes 1980 luvulla huumeiden käyttö alkoi lisääntyä ja samanlainen suuntaus jatkuu yhä. ( Hakkarainen 1992, 75.) EU 2000 huumeraportti osoittaa, että huumeiden käyttö Euroopassa on vakiintunut tietylle tasolle. Maiden, joissa on keskimääräistä pienempi huumeidenkäyttö ja - kokeiluprosentti huumeiden käyttö ja kysyntä kasvaa. Suomi muun muassa kuuluu näihin maihin. (EU huumeraportti 2000, 12. ) Tällöin on todettava, että huumeiden käyttö ja kokeilu kasvaa vielä joitakin vuosia kunnes sitten pysähtyy, mikäli Suomi seuraa yleistä eurooppalaista linjaa. 3.1 Huumausaineen käsite Huumausaine on käsitteenä ristiriitainen. Kun luentoa pitäessäni olen puhunut kahvista ja tupakasta huumausaineena, ovat eräät kuulijat pitäneet sitä saivarteluna tai huumeiden vaarallisuuden vähättelynä. Näillä niin sanotuilla laillisillakin huumeilla on samanlaisia vaikutuksia käyttäjäänsä kuin laittomillakin. Kahvi, tupakka ja alkoholi
10 aiheuttavat käyttäjälleen riippuvuutta ja erilaisia terveydellisiä haittoja samoin kuin laittomatkin päihteet. Tällä hetkellä Suomessa kuolemantapausten aiheuttajina lailliset päihteet ovat huomattavasti merkittävämmässä asemassa kuin kielletyt huumeet ( Taskumatti 2000,16). Laittomista huumausaineista yleisimmin Suomessa esiintyviä ovat kannabis, opiaatit, psyykelääkkeet, amfetamiini, kokaiini, LSD, Khat ja meta-amfetamiini eli ekstaasi (Tietopaketti huumeista1997, 14-35.) Tässä tutkimuksessa painopiste asetetaan laittomiin huumeisiin, koska projektissa asiakkaaksi pääsy edellyttää laittomien huumeiden käyttöä ja siitä poliisille kiinnijääntiä. Laittomilla huumeilla tarkoitetaan mitä tahansa luonnollista alkuperää olevaa tai synteettisesti valmistettua ainetta, joka on mainittu vuoden 1961 narkoottisia huumeita koskevan yleissopimuksen aineluetteloissa 1 ja 2 (asetuskokoelmat 439/65 729/75). Vuonna 1961 luettelossa oli 93 ainetta ja 1971 siihen lisättiin LSD ja muut hallusinogeenit. Laittomaksi huumausaineeksi luokittelu on sopimukseen perustuva asia, mikä päätetään kansainvälisissä tai kansallisissa sopimuksissa. Euroopan Unioninkin sisällä on eroavaisuuksia siinä, mitkä aineet ovat laittomia huumeita, esimerkiksi suhtautuminen kannabistuotteisiin vaihtelee valtioittain. Suomessa huumausaine nimeä käytetään yleensä vain laittomista huumeista (Sarvanti 1997.26.) Lääkkeellä tarkoitetaan ainetta, joka ulkoisesti tai sisäisesti käytettynä estää, parantaa tai helpottaa sairauden oireita. ( Lääkelaki 1:3) Eräiden sairauksia kohdalla lääkkeen käyttäjä pystyy itse määrittelemään sen miten sairas hän on ja tarvitseeko hän lääkitystä sairauteensa. On tullut uusia sairauksia ja osa vanhoistakin on sellaisia, että on vaikea sanoa, onko kyseisellä potilaalla sellainen sairaus vai ei. Esimerkiksi paniikkihäiriö on yksi tällainen sairaus, jolla päihdeongelmaiset hankkivat psyykelääkkeitä itselleen. Usein he itsekkään eivät ole varmoja, onko heillä kyseinen sairaus vai ei, mutta lääkkeitä käyttäessään he eivät toteuta lääkärin ohjetta vaan omaa tuntemustaan siitä, minkälainen määrä lääkettä kyseiseen sairauteen auttaa.
11 Mikä hyvänsä psyykkisen vaikutuksen takia väärinkäytettyä lääkeainetta tai muuta tuotetta kutsutaan usein huumeeksi tai sen käyttöä huumeongelmaksi (Tuomisto & Paasonen 1988, 313 ). Laittomista huumeista useimmat aineet on aluksi tehty lääkkeiksi, mutta niiden käytöstä on luovuttu lääkkeinä, koska on todettu, etteivät ne edistä terveyttä (Cristien & Bruun 1986, 55). Jos lääke aiheuttaa positiivisten ominaisuuksien lisäksi niin paljon haittavaikutuksia ja lieveilmiöitä, on niiden käytöstä tällöin luovuttu. Lääkeaineet, jotka luetaan huumausainelain alaisiksi, on määritelty erillisessä lääkeaineluettelossa. 3.2Projektissa esiintyvät huumausaineet Hoitoon hakeutuneitten henkilöiden käyttämät laittomat huumausaineet ovat olleet hasis, psyykelääkkeet (bentzodiatsepiinit), amfetamiini, ekstaasi, ja opiaatit ( heroiini). Yleisimmin esiintynyt aine on ollut hasis. Hasiksen lisäksi useilla henkilöillä on ollut psyykelääkkeitten (bentzojen) ja alkoholin käyttöä. Projektissa ei ole ollut yhtään sellaista henkilöä, joka olisi käyttänyt vain yhtä ainoaa päihdettä vaan useimmat ovat käyttäneet yhtä tai kahta huumausainetta pääaineen lisäksi. Pääaine on se huumaava aine, mitä kyseinen henkilö eniten käyttää. ( Ikkala 2000. ) 4 Huumausaineet rikosoikeudellisesta näkökulmasta Rikoksen kohteen mukaan rikos voidaan luokitella, joko yksilöön tai julkiseen valtaan kohdistuvaksi. (Laitinen & Aromaa 1993, 49). Huumausaineiden käyttö rikoksena kohdistuu julkiseen valtaan. Suomessa kriminaali politiikka on ollut tärkeässä roolissa huumausainepolitiikan suhteen. Huumeiden leviäminen on pyritty lähinnä ratkaisemaan kontrollia ja sanktioita lisäämällä. Yleisesti länsimaissa ollaan toimittu saman suuntaisesti. Tästä huolimatta huumeiden käyttö on kasvanut koko 90-luvun ajan. (Partanen 2000, 84-85.) Tämä todistaa sen, etteivät pelkät kontrolliin liittyvät toimet ole ratkaisu huumausaineongelmaan. Poliisin voimien lisääminen huumekysymyksen ympärillä voi edesauttaa yhteiskunnassa olevien mielipiteiden muokkautumista huumevastaiseksi ja huumeiden kysynnän ja tarjonnan hankaloittamista, mutta koko huumeongelmaa se ei ratkaise.
12 Huumausainelainsäädännön taustalla ovat kansainväliset sopimukset ja ne määrittelevät melko tarkasti sen, mitkä huumausaineet ovat kiellettyjä ja mitkä ovat laillisia. Huumeiden myynti ja maahantuonti ovat kiellettyjä kansainvälisissä sopimuksissa. Huumausaineiden käytön osalta kansainväliset sopimukset eivät ole niin seikkaperäisiä. Jokainen maa saa itse määritellä, minkä huumausaineiden käyttö ja hallussapito sen alueella on sallittua. Huumausaineiden lainsäädännön osalta on olemassa erilaisia käytäntöjä esimerkiksi Hollannissa, Italiassa, Espanjassa ja Englannissa (Kontula 1997, 126.) EU tuo todennäköisesti muutoksia lainsäädäntöön huumausainepolitiikankin osalta. Huumeiden käytön kriminalisointia on perusteltu monella eri tavalla. Useat perustelut on kumottavissa melko helposti, mutta osa perusteluista on selkeitä ja hyvin perusteltuja. Otan tähän esimerkkejä useimmiten esiin nousseista huumeiden käytön kriminalisoinnin perusteluista. 1. Mietojen huumeiden käyttö johtaa kovempien huumeiden käyttöön (=porttiteoria). Tämä on yksi kaikkein eniten käytettyjä perusteluja huumekeskustelussa. Suurin osa huumeiden käyttäjistä aloittaa alkoholilla ja tupakalla, tämän jälkeen osa siirtyy kannabistuotteisiin, joista osa siirtyy suonensisäisiin huumeisiin. Vahvempiin huumeisiin siirtyminen johtuu porttiteorian mukaan aikaisemman aineen vaikutusten vähenemisestä. ( Poikolainen 1997, 45-46) 2. Laittomat huumeet aiheuttavat käyttäjälleen voimakasta fyysistä ja psyykkistä riippuvuutta, voimakkaampaa kuin lailliset huumeet (Sarvanti 1997, 152.) 3. Jos laiton huume vapautetaan, päihteiden käyttö lisääntyy kokonaisuudessa. Tästä on olemassa ennakkotapaus Suomen historiassa, jota käytetään varoittavana esimerkkinä. Keskiolut vapautettiin vuonna 1969. Tällöin päihteiden kokonaiskäyttö lisääntyi, kun alkoholin saatavuutta helpotettiin. (Sarvanti 1997,154).
13 4. Huumeiden käyttö lisää rikoksia, koska huumeet maksavat paljon ja rahoittaakseen huumeiden käyttöä on tehtävä rikoksia. Omaisuusrikokset liittyvät oman käytön rahoitukseen ja organisoituneeseen huumausainerikollisuuteen. ( Kinnunen 1996, 101) 5. Huumepolitiikan liberalisointi johtaa siihen, että muiden maiden huumeiden käyttäjät ajautuvat kyseisen maan alueelle. ( Sarvanti 1997, 157) 6. Laittomien huumeiden käyttäjät ovat epäsosiaalisia ja heillä on enemmän ongelmia kuin ei-huumeita käyttävillä. ( Kinnunen 1996, 44) 7. Sosiaali- ja terveydenhuollon kustannukset lisääntyvät huumeiden käyttäjillä. (Kontula 1988, 174) Yksi perinteinen kriteeri huumausaineen luokitteluun rikoslain alaiseksi ovat olleet terveydelliset haitat. Erilaisten lehdissä olevien ja keskusteluissa ilmenneiden summien mukaan yksi HIV tapaus maksaa yhteiskunnalle n. miljoona markkaa ja C- hepatiitti tapaus satatuhatta markkaa. HIV ja hepatiitti tarttuvat usein suonensisäisten huumeiden käyttäjillä likaisten neulojen välityksellä. 8. Yksilöön kohdistuvien haittojen lisäksi huumeista johtuvat haitat kohdistuvat myöskin hukkaan menneeseen koulutuspanokseen, hoitojen ja kuntoutusten nielemiin kustannuksiin, sosiaalisin perustein jaettaviin tuloihin, huumerikollisuuden seurauksiin sekä huumeiden viljelyyn liittyviin ympäristöllisiin haittoihin. ( Tietopaketti huumeista 1997, 83 ) 4.1 Huumeiden käyttö rikoksena Huumausainerikoksella tarkoitetaan kaikenlaista huumausaineiden käyttöä, viljelyä ja maahantuontia. Kriteeri tälle pykälälle on lähinnä omaan käyttöön tarkoitettu huumeiden hankinta ja käyttö. Rikoslain 50 luvun 1 pykälän mukaisesta rikoksesta kiinnijäänyt tuomitaan sakkoihin tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi. ( Rikoslaki 50:1) Tämän pykälän alla olevissa tapauksissa voidaan tehdä syyksiluettava syyttämättäjättämispäätös. Jos huumausainerikoksessa on kyse taloudellisen edun tavoittelusta,erittäin vaarallisesta huumausaineesta tai suuresta määrästä huumausainetta, katsotaan rikoksen olevan
14 törkeä. Erittäin vaarallisella tarkoitetaan ainetta, jonka käyttöön liittyy virheellisesti annosteltuna hengenvaara, esim. heroiini. Se, mikä on suuri määrä huumausainetta, on aina oikeuden määriteltävissä, tässä onkin paljon eroavaisuuksia eri syyttäjien ja tuomioistuimien välillä. Käytännössä kuitenkin noin yksi kilo kannabista, 100-200g amfetamiinia, 20-30g heroiinia ja 100-150g LSD:tä pidetään suurena määränä. Törkeästä huumausainerikoksesta on kysymys myöskin, jos rikoksen tekijä levittää huumausainetta alaikäisille ja huumeet liittyvät organisoituun rikollisuuteen. (Tietopaketti huumeista 1997, 68-69. ) Törkeään huumausainerikokseen syyllistyneeseen henkilöön ei yleensä voida soveltaa syyttämättäjättämispäätös pykälää. Lyhyesti voidaan sanoa, että kaikki huumeiden hankkimiseen, myymiseen, viljelemiseen ja käyttöön liittyvä on Suomessa kiellettyä. 4.2 Huumausainerikoksesta seuraavat toimenpiteet Poliisin tehtävä on ottaa rikoksesta epäilty kiinni ja suorittaa esitutkinta. Tässä vaiheessa poliisilla on mahdollisuus jättää esitutkinta suorittamatta. ( Esitutkintalaki 2:2) Huumausainerikosten yhteydessä poliisin huumekoulutuksessa suositus on, että jokaisesta havaitusta huumausainerikoksesta tehtäisiin rikosilmoitus, suoritettaisiin kuulustelut ja kotietsintä, mikäli poliisin työtilanne sen sallii. (Kinnunen 1996, 116-117) Käytännössä kuitenkin asia on niin, ettei poliisilla ole resursseja tutkia jokaista tapausta näin perusteellisesti. Poliisi pyrkii useissa tapauksissa keskittämään työnsä myyjien ja välittäjien paljastamiseen. Poliisit käyttävät jonkin verran omaa epävirallista hoitoonohjausta, mikä tarkoittaa sitä, että poliisi jättää tutkinnan suorittamatta jos epäilty hakeutuu hoitoon. Tai sitten poliisi käyttää isällistä keskustelua hyväksi, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että ensikertalaiselle ilmoitetaan mitä tapahtuu, kun hän seuraavan kerran jää kiinni huumausainerikoksesta. Tämän isällisen keskustelun tarkoitus poliisien mukaan on katkaista aloitteleva päihteidenkäyttö, mikä on tapahtunut enemmänkin ajattelemattomuutta kuin rikollisissa tarkoitusperissä. Poliisit kertovat käyttävänsä tätä metodia muutamia kertoja vuodessa. Tämä isällinen keskustelu ei myöskään leimaa
15 rikoksesta kiinnijäänyttä millään tavalla, koska siitä ei tule mitään merkintään poliisin papereihin. Pääsääntöisesti poliisi kuitenkin suorittaa esitutkinnan ja käyttää edellä mainittua isällistä keskustelua harvoin hyväkseen. ( Konttinen 2000.) Yksilön kannalta tämä isällinen keskustelu on todella hyvä väliintulo. Tällöin nuoren tiedot eivät jää poliisin papereihin, ja nuorena tehty ajattelematon rikos ei ole esteenä nuorelle myöhemmin esimerkiksi työnhaussa. Esitutkinnassa selvitetään rikos, sen teko-olosuhteet, asianomaiset ja muut syytteestä päättämistä ja rikosasiain oikeudenkäyntiä varten tarvittavat seikat. Näitä ovat esimerkiksi rikoksella aiheutetut vahingot, saavutettu hyöty ja asianomistaja vaatimukset. Esitutkinnan ensisijainen tehtävä on selvittää onko riittävää aihetta syytteen nostamiseen. Esitutkinnan suorittaa poliisi. ( Esitutkintalaki 5) Syyttäjä huolehtii yhteiskunnan puolesta siitä, että rikoksen johdosta ryhdytään toimiin rikoksentekijän rankaisemiseksi. (Syyttäjän viraston koulutus 1998) Syyttäjällä on keskeinen rooli rikosprosessissa, koska hän voi esittää sanktiota tai tehdä syyttämättäjättämispäätöksen. Syyttäjä päättää poliisin toimittamien tutkimusten perusteella syytteen nostamisesta eli arvioi, onko siihen lailliset edellytykset. Jollei rikoksesta ole riittävästi näyttöä, syyttäjä tekee syyttämättäjättämispäätöksen. Syyttäjä voi jättää syytteen nostamatta myös esimerkiksi siitä syystä, että rikos on vähäinen. Jos henkilön katsotaan syyllistyneen rikokseen, mutta syyttäjä tekee syyttämättäjättämispäätöksen on kysymys syyksiluettavasta syyttämättäjättämispäätöksestä. Päätettyään syytteen nostamisesta syyttäjä vaatii rikoksesta epäillylle rangaistusta oikeudenkäynnissä käräjäoikeudessa. ( Kainulainen 99 s.5-7) Huumausainerikos prosessina on samanlainen kuin mikä muukin rikosprosessi. Huumausainerikos paljastuu usein muiden rikosten tutkintojen yhteydessä tai toisten käyttäjien avulla (Kinnunen1996,115-117). Kun rikoksesta epäilty on otettu kiinni, suorittaa poliisi esitutkinnan. Esitutkinta sisältää kuulusteluja ja mahdollisen kotietsinnän sekä muita rikoksen selvittämiseen tarvittavia tutkimuksia. Esitutkinnan jälkeen juttu siirtyy syyttäjälle, joka suorittaa syyteharkinnan. Syyteharkinnassa
16 selvitetään millaisesta rikoksesta on kysymys ja millaisiin toimenpiteisiin sen osalta ryhdytään. Syyteharkinnassa tehdään ehdotus tuomioistuimelle siitä, minkälaisia seuraamuksia rikoksesta koituu. Syyteharkintavaiheessa syyttäjällä on mahdollisuus tehdä syyttämättäjättämispäätös. Tuomioistuimessa rikoksesta epäilty tuomitaan rangaistukseen tai jätetään tuomitsematta. 4.2.1 Huumausainerikoksesta seuraavat rangaistukset Rikosoikeudellisen järjestelmän toimivuutta tarkastellaan suhteessa sille asetettuihin tavoitteisiin. Huumausainerikoksen kohdalla voidaan asiaa tarkastella joko yksilön tai yhteiskunnan näkökulmasta. Yhteiskunnan näkökulmasta asiaa tarkasteltiin jo aikaisemmin. Tässä osiossa tarkastellaan asiaa huumausainerikoksen tehneeseen henkilöön kohdistuvien seuraamusten näkökulmasta. Huumausainerikoksesta kiinnijääneeseen henkilöön kohdistuu kolmenlaisia toimenpiteitä sanktiojärjestelmässä: syyttämättäjättäminen, sakkorangaistus ja vankeusrangaistus. Sakkorangaistus on tyypillisin seuraamus huumausainerikoksesta. Vuonna 1998 noin 70 % kaikista rangaistuksista oli sakkorangaistuksia. Sakkorangaistusten suuri määrä johtuu siitä, että suurin osa huumausainerikoksista kiinnijääneistä on huumausaineiden käyttäjiä tai niiden hallussapitäjiä. (Backman 2000).Sakkorangaistus aiheuttaa huumausainerikoksesta kiinnijääneelle selkeästi viestin siitä, että hän tehnyt jotain väärää eli toiminut vastoin Suomalaisia arvoja. Sakkorangaistus ei kuitenkaan ratkaise kyseisen henkilön päihdeongelmaa. Yksi esiin noussut ratkaisukeino huumepolitiikan selkeyttämiseen on sakottamisoikeus poliisille. Huumausaineen käytöstä tai hallussapidosta omaa käyttöä varten säädettäisiin erityinen rikostunnusmerkistö, jonka rikkomisesta voitaisiin tuomita sakkoa tai enintään kuusi kuukautta vankeutta. Lainmuutoksen jälkeen tällaisia juttuja ei enää tarvitsisi viedä tuomioistuimeen, vaan sakko voitaisiin määrätä nopeasti rangaistusmääräysmenettelyssä (poliisi kirjoittaa rangaistusvaatimuksen ja syyttäjä määrää lopullisen sakon). Nykyisinkin teoista tuomitaan käytännössä sakkorangaistuksia. (Oikeusministeriön tiedote 2000)
17 Tällaiseen huumausainerikkeeseen syyllistynyt henkilö saisi rikkeestään automaattisesti sakkorangaistuksen kuten ylinopeustilanteessa. Sakkorangaistus selkeyttäisi poliisin toimintaa ja helpottaisi syyttäjän taakkaa, koska poliisi olisi tehnyt jo päätöksen sakon suuruudesta, minkä syyttäjä sitten hyväksyisi. Koko rikosoikeudelliselle järjestelmälle se tarkoittaisi syyttämättäjättämiskäytännön merkityksen pienentymistä ja mahdollisesti hoitoonohjauksen poistumista nykyisessä mallissaan. Uudesta sakotuskäytännöstä on kuitenkin ennenaikaista puhua, koska kyseinen laki ei ole vielä tullut voimaan. Sanktiojärjestelmän ankarin seuraamus huumausainerikoksesta on vankeusrangaistus. Vuonna 1998 vankeusrangaistuksia 3910 huumausainerikoksiin liittyvistä tuomiosta oli 1023 eli noin. 26 % (Backman 2000). Vankeusrangaistukset jakautuvat ehdollisiin ja ehdottomiin vankeusrangaistuksiin Vankeusrangaistus tuomitaan yleensä henkilöille, jotka ovat syyllistyneet törkeään huumausainerikokseen tai huumausainerikokseen, jossa on kysymys huumausaineiden levittämisestä. Vuoden 2000 vuosiraportti Euroopan unionin huumeongelmasta osoittaa, että vankiloissa käytetään runsaasti huumeita. Jotkut vangeista saattavat jopa aloittaa huumeiden käytön vankilassa. (EU huumeraportti 2000, 22 ). Raportti osoittaa, ettei vankilassa olo sinänsä edesauta huumeista pois pääsyä vaan enemminkin edistää niiden käyttöä. Vankilalle voidaan asettaa erilaisia tavoitteita suhteessa yksilöön ja yhteiskuntaan. Rikoksentekijä tehdään vaarattomaksi suhteessa muuhun yhteiskuntaan, hän on varoittava esimerkki muille tai sitten vankilassa pyritään tekemään hänestä yhteiskuntakelpoinen eli sopeuttamaan. (Anttila & Törnudd 1983, 160-162). Jos tavoite asetetaan yhteiskuntakelpoiseksi tekemiseen on vankilan toiminnassa kiinnitettävä huomiota hoitoon, kuntoutukseen, koulutukseen ja sosiaalisten olojen parantamiseen vankilasta kotiutumisen jälkeen. Jos näihin edellä mainittuihin asioihin ei kiinnitetä huomiota henkilön vankilassa ollessa, hän todennäköisesti palaa sinne ennemmin tai myöhemmin.
18 Vankiloissa ollaankin kehitetty hoitoa osaksi rangaistuksen suorittamista. Esimerkiksi Keravan nuorisovankilassa on päihteetön osasto sekä Kisko-osasto. Kisko-osasto on hoidollinen osasto, missä rangaistuksen suorittamiseen kuuluu päihdehoito. Huumehoitomallissa on kysymys enemmän vankeuden jälkeiseen aikaan tähtäävästä toiminnasta kuin rikollisen eristämisestä. Huumeongelman voittamiseksi on kehitettävä enemmän erilaisia hoidollisia ja päihteiden käytöstä johtuvien ongelmien minimointiin liittyviä keinoja. 4.2.2 Huumausainerikoksiin liittyvät toimenpiteistä luopumiset Syyttämättäjättäminen on osa rikosoikeudellista sanktiojärjestelmää ( Kainulainen 1999, 7). Syyttämättäjättäminen jakautuu kahteen osaan: jos rikoksesta ei ole tarpeeksi näyttöä, syyttäjä tekee syyttämättäjättämispäätöksen tai rikoksesta epäilty henkilö todetaan syyllistyneen rikokseen, mutta hänet jätetään syyttämättä siitä erilaisista perusteista johtuen. Tällaista syyttämättäjättämistä sanotaan syyksi luettavaksi syyttämättäjättämiseksi. Syyksiluettavat syyttämättäjättämiset perustuvat erilaisiin inhimillisiin ja käytännöllisiin perusteluihin, joihin palaan myöhemmin. Tässä tutkimuksessa tutkitaan vain syyksiluettavia syyttämättäjättämispäätöksiä. Vuonna 1997 Suomessa tehtiin 688 syyksiluettavaa syyttämättäjättämispäätöstä huumausainerikoksiin liittyen. Vuonna1996 tapauksia oli 576. ( Kainulainen 1999, 33.) Nykyisellä käytännöllä syyttäjällä on mahdollisuus tehdä syyttämättäjättämispäätös huumausainerikoksen kohdalla vähäisyyteen, rikoksentekijän nuoruuteen, seuraamusten kohtuuttomuuteen, konkurrenssiin ja rikoslaki 50:7 perustuen. Syyttämättäjättämistä voidaan perustellaan rikosoikeudellisen järjestelmän tarkoituksenmukaisuudella. Rikosoikeudellinen järjestelmä pystyy keskittämään voimiaan suuriin rikoksiin, jos toimenpiteistä luovutaan pienten rikosten osalta. ( Kainulainen 1999, 12) Rikosoikeudellisen järjestelmän kanssa tekemisiin joutuminen on ollut jo tarpeeksi suuri sanktio rikoksesta kiinnijääneelle. Vähäisyyteen perustuva syyttämättäjättäminen perustuu nimensä mukaisesti aineen vähäisyyteen. Useimmiten tehtäessä syyttämättäjättämispäätös vähäisyyteen perustuen, kyseessä on pieni määrä lääkettä tai huumausainetta, esimerkiksi hasista. Tilastojen
19 mukaan tämä on toiseksi yleisin peruste tehdä syyttämättä jättäminen. (Kainulainen 1999,36-38) Nuoruuteen perustuvien syyttämättäjättämisien perusteena on rikoksesta kiinnijääneen henkilön ikä. Aineen määrä on vaikuttanut selkeästi tällä pykälällä tehtyihin syyttämättäjättämispäätöksiin. Usean nuoren kohdalla on kyse ollut vain huumausainekokeilusta eikä sen pitkäaikaisesta käytöstä. (Kainulainen 1999,38-40) Alaikäisen rikoksesta kiinni jääneen tiedot menevät aina lastensuojeluviranomaiselle ja kyseinen nuori joutuu lastensuojelulain perusteella seuraamusten tai ainakin seurannan alaiseksi. Tämä on riittävä seuraamus useassa tapauksessa rikoksesta. Tällaisella puuttumisella on myöskin hoidollisia seuraamuksia joissakin tapauksissa. Kohtuus ja tarkoituksenmukaisuus tapauksissa syyttämättäjättäminen perustuu rikoksesta epäillyn henkilökohtaisiin olosuhteisiin liittyviin seikkoihin. Esimerkiksi yliannostuksesta seurannut aivovaurio on ollut tällaisen syyttämättäjättämisen taustalla. Myös muut kuin sairauteen liittyvät perusteet voivat olla tällaisia ( Kainulainen 1999,46-47) Jos huumausaine rikoksesta epäillyllä on samanaikaisesti meneillään toinen oikeustapaus tai hänet on tuomittu jo toisesta rikoksesta, voidaan konkurenssiin perustuva syyttämättäjättämispäätös tehdä mikäli se ei vaikuta yhteistuomioon. Rikoslain 50 luvun ja 7 pykälän mukaan voidaan jättää syyte ajamatta tai rangaistus tuomitsematta, jollei teko, olosuhteet huomioon ottaen, ollut omiaan heikentämään yleistä lainkuuliaisuutta. Syyte voidaan myös jättää ajamatta tai rangaistus tuomitsematta, jos tekijä osoittaa sitoutuneensa sosiaali- ja terveysministeriön hyväksymään hoitoon. Rikoslaki 50:7 oli eniten käytetty syyttämättäjättämisperuste vuonna 1997 ( Kainulainen 1999, 36) Vuonna 1997 tehtiin tähän perusteeseen liittyviä syyttämättäjättämispäätöksiä 279, joista 4 perustui hoitoonsitoutumiseen ja 275 ensimmäisen kohdan mukaiseen ei ole omiaan heikentämään yleistä lainkuuliaisuutta. ( Kainulainen 1999, 36)
20 Lakia on sovellettu käytön osalta juuri niin kuin sen henki olikin eli käytöstä ei rangaista. Hoitoonsitoutumisen kohdalla laki ei ole toiminut. Tästä voidaan vetää useita johtopäätöksiä. Laki on ilmeisesti huonosti suunniteltu hoidon osalta. Lain kohdalta ongelmallista on hoidon sisältö. Erilaiset hoitojärjestelmät joissa asiakkaita on ollut, ovat kyselleet hoidolle asetettuja erityisvaatimuksia, koska hoitoon ohjaava taho on kontrollijärjestelmä. Muuten laki sinänsä on tarpeenmukainen. Lähtökohtana on rikoksen tekijän vapaaehtoinen hakeutuminen hoitoon, mutta myös syyttäjä voi olla aktiivinen hoitoonohjauksessa. ( Valtakunnan syyttäjänvirasto 2000) Ajatus siitä, että syyttäjä toimisi hoitoonohjaajana ja hoitopaikkojen hankkijana, tuntuu heidän perustehtävänsä kannalta oudolta ajatukselta. Syyttäjän tehtävä on tutkia, onko rikosta tapahtunut ja tehdä syyteharkinta eikä huumehoitopaikkojen etsiminen. Jos syyttäjä näkisi hoitoonohjauksen työkseen, kontrolli tulisi helposti mukaan hoitoon. Huumeongelmaisten kanssa työskentely hoidollisesta näkökulmasta käsin vaatii erityisosaamista eikä voida olettaa, että sitä automaattisesti kaikilla syyttäjillä olisi. Huumausainerikoksesta syyttämättäjättämispäätöksen saaneista 688 vain 2% on ollut vuoden 1997 tilastojen mukaan huumehoidon tarpeessa. Hoitoon pääsy nykyisellään tarkoittaa huumeiden käyttäjälle sitä, että hän hakeutuu kunnan päihdetyöntekijöiden tai sosiaalityöntekijän puheille ja pyytää tätä hankkimaan hoitopaikan itselleen. Kunnissa on varattu määräraha huumehoitojen osalta ja jos päihteiden käyttötilanne ei ole kyseisen henkilön kohdalla todella vaikea, voi maksumääräyksen saanti ainakin laitoshoitoon olla hyvin hankalaa, sillä vuorokausimaksu hoitolaitoksessa on 600mk - 2500mk. Tällöin huumehoitoon sitoutuminen on vaatinut huumeiden käyttäjältä suuria ponnisteluja ja uskoisin, että osa potentiaalisista hoidontarpeessa olevista henkilöistä ei ole hakeutunut hoitoon. Hoitoonsitoutumispykälä sisältää myöskin ajatuksen siitä, että huumausainerikoksesta epäillylle sakkorangaistuksen välttäminen on tarpeeksi suuri syy motivoitua huumehoitoon
21 Huumausainerikoksesta kiinnijääneille ei ole olemassa hoitoonohjausjärjestelmää. Tämä väittämä on täysin paikkansa pitävä. Projektin alkuvaiheessa tein haastattelun viidentoista eri kihlakunnan syyttäjille, missä yksi kysymys koski hoitoonohjausmallia. Yhdessäkään kihlakunnassa, mihin soitin, ei sellaista ollut. ( Ikkala 1999) Huumausainerikoksesta kiinni jäätyään monenkaan henkilön omat voimavarat eivät riitä hoitopaikan ja hoidon järjestämiseen vaan he tarvitsevat siinä ulkopuolisen henkilön tukea ja apua. Tämän kohdan kehittämiseen pitää satsata, mikäli halutaan saada huumausainerikoksesta kiinnijääneitä henkilöitä hoidon pariin. Huumehoidolle asetetaan epärealistisia tavoitteita tai sitä tarkastellaan suppeasti. Osalla käyttäjistä on selkeästi kysymys siitä, että huumeet eivät ole aiheuttanut heille niin pahaa riippuvuutta, että heidän pitäisi päästä katkaisuhoitoon. Hoito voidaan nähdä kuitenkin paljon laajemmin ja sille voidaan asettaa enemmän ennalta ehkäisevää painoarvoa kuin pahan huumeriippuvuuden voittamiseen tähtääviä tavoitteita. Kaikkien huumeiden käyttäjien kohdalla ei ole realistista asettaa tavoitteeksi päihteettömyyttä. Seuraavassa kappaleessa käsitellään hoitoa ja sen tavoitteita tarkemmin. 5 HUUMEHOIDON TAVOITTEET Huumehoidolle voidaan asettaa erilaisia tavoitteita riippuen asiakkaan tilanteesta tai järjestelmästä, joka ne asettaa. Rikosoikeudellisella järjestelmällä on erilaisia tavoitteita suhteessa hoitoon, kuin esimerkiksi neulojen vaihto pisteellä. Myöskin huumeiden käyttäjän hoidolle asettamat tavoitteet ovat usein ristiriidassa hoitavan tahon kanssa Huumehoidon yleisin tavoite on huumeiden käytön lopettaminen ja siitä johtuvien haittojen minimointi. 5.1 Huumehoidon erityiset tavoitteet Primaaritasolla on kysymys koko väestöön kohdistuvista toimista. Tällöin painopiste on asenteiden ja arvojen muokkauksesta. Primaaritasolla ei voida puhua hoidosta vaan ennemminkin ennaltaehkäisevästä työstä. Primaaritason toimintaa on esimerkiksi