Riikka Susi Ristijärven Seniorpolis

Riikka Susi Ristijärven Seniorpolis Ristijärvellä syntyneiden suurten ikäluokkien halukkuus paluumuuttoon ja senioristrategian vaikutus muuttohalukkuuteen Pro gradu -tutkielma 792616S Suunnittelumaantiede Maantieteen laitos Oulun yliopisto Huhtikuu 2008 1

Oulun yliopisto Luonnontieteellinen tiedekunta TIIVISTELMÄ OPINNÄYTETYÖSTÄ Laitos Maantieteen laitos Työn nimi Tekijä Susi Riikka Ristijärven seniorpolis Ristijärvellä syntyneiden suurten ikäluokkien halukkuus paluumuuttoon ja senioristrategian vaikutus muuttohalukkuuteen Oppiaine Työn laji Aika Sivumäärä Suunnittelumaantiede Pro gradu -tutkielma Huhtikuu 2008 89 s. + IX Tässä tutkimuksessa selvitetään Ristijärvellä vuosina 1946 1955 syntyneiden, eläkeikää lähestyvien suurten ikäluokkien paluumuuttohalukkuutta synnyinkuntaansa sekä kunnan senioristrategian vaikutusta muuttohalukkuuteen. Tutkimusjoukko koostuu 66 henkilöstä, jotka edustavat Ristijärvellä syntyneitä suuria ikäluokkia, asuvat Suomessa Ristijärven ulkopuolella ja ovat kiinnostuneita paluumuutosta synnyinkuntaansa. Ristijärvi on Kainuussa sijaitseva pieni harvaan asutun maaseudun kunta, jonka väestö on vähentynyt 1960-luvulta lähtien. Ristijärvellä alettiin 1990-luvun lopulla miettiä keinoja kunnan näivettymisen ehkäisemiseksi ja päädyttiin ajatukseen senioreista kehityksen kääntäjinä. Kuntaan laadittiin elinkeinopoliittisesti painottunut senioristrategia, joka tähtää seniorien ihanneasuinympäristön, Seniorikylän, rakentamiseen Ristijärvelle. Seniorikylän ohella senioristrategian tavoitteena on luoda Ristijärvelle seniorialan osaamiskeskittymä, Seniorpolis. Seniorikehittelytyö alkoi kunnanjohtajan aloitteesta syksyllä 2000. Tämän jälkeen kunta otti osaa erilaisiin tutkimushankkeisiin ja verkostoitui hyvinvointialan yhteistyötahojen kanssa. Seniorikylän suunnittelu eteni erityisesti Seniorpolis -hankkeen (2004 2007) aikana ja sen alla toteutettujen osahankkeiden avulla. Ensimmäisiä näkyviä merkkejä strategian toteutuksesta olivat seniorien tarpeisiin suunniteltu monitoimihalli Virtaala (2005) sekä senioriasunnot (2006). Seniorpolis -koordinaatiohankkeen (2008 2010) aikana kunnan keskustan ilmettä kohennetaan ja myös palvelukokonaisuus pyritään saamaan toimivaksi. Strategiaa luotaessa huomio kiinnitettiin suurten ikäluokkien eläkkeelle jääntiin 2010-luvulla ja toivottiin tästä joukosta löytyvän paluumuuttajia kuntaan. Ristijärvelle paluumuuttohalukkaiden suurten ikäluokkien edustajien ryhmä näyttää kuitenkin muodostuvan pieneksi. Tämän tutkimuksen perusteella kuusi henkilöä harkitsee vakavasti muuttoa Ristijärvelle ja epävarmoja muuttajia on 16. Paluumuuttopäätöksen tekeminen näyttäisikin olevan vaikeaa, mikä johtunee siitä, että suuri osa vastaajista on vielä työelämässä. Tämän vuoksi myös muuttoajankohtaa on miettinyt vain harva. Lisäksi osa-aikaisesta asumisesta haaveilevia on 16 henkilöä Ristijärvellä jo mökin omistavien lisäksi. Paluuhalukkuuden syyt liittyvät vahvasti kotiseutukaipuuseen. Kunnan senioriteemaa tai Seniorikylää kukaan ei mainitse muuton syyksi, mutta siitä ollaan kiinnostuneita esimerkiksi mahdollisen senioriasunnossa asumisen vuoksi. Suurten ikäluokkien paluumuuttajat eivät tule kääntämään Ristijärven väestökehitystä positiiviseksi, mutta muuttajia voi löytyä esimerkiksi Kainuuseen paluuhalukkaista tai viihtyisää asumista ja senioripalveluita arvostavista tulevista eläkeläisistä. Seniorikylän rakentaminen ja siten senioristrategian toiminnan testaaminen käytännössä on vielä alkuvaiheessa. Tuloksia strategiatyön onnistumisesta saadaan aikaisintaan 2010-luvulla.

Kiitokset Tämän opinnäytetyön tekeminen lähti liikkeelle jo syksyllä 2006, kun professori Jussi S. Jauhiainen ehdotti aihetta liittyen Ristijärven Seniorpolikseen. Minna Hagman oli juuri saanut oman työnsä valmiiksi ja suunnitteli pienehköä jatkotutkimusta (ks. Jauhiainen & T Lam 2008). Päätimme yhdessä haastatella puhelimitse henkilöitä, jotka olivat Hagmanin postikyselyissä ilmaisseet kiinnostuksensa Ristijärvelle paluumuuttoa kohtaan. Siksi kiitän Minnaa yhteistyöstä ja avusta aineiston hankinnassa sekä hänen postikyselyjensä tietojen antamisesta käyttööni. Näistä tiedoista olen hyödyntänyt lähinnä vastaajien taustatietoja. Lisäksi tietysti kiitän henkilöitä, jotka ottivat osaa puhelinhaastatteluihin ja mahdollistivat paluumuuton tutkimisen. Aineiston hankinnan jälkeen työn aihe jäi muhimaan ja työn tavoitteet selkiytyivät oikeastaan vasta syksyllä 2007. Tässä ajatustyössä minua avusti professori Jauhiainen, jota kiitän avusta ja neuvoista sekä aiheen ehdottamisesta. Kirjoitusvaiheessa olin useaan otteeseen yhteydessä Seniorivirtaa Oy:n Harri Heleniuksen ja Seniorpolis -jatkohankkeen projektipäällikön Marika Kurthin kanssa. Heitä haluan kiittää avusta Seniorikylän rakentamiseen ja Ristijärven tämän päivän tilanteeseen liittyvässä aineiston hankinnassa. Kiitän myös hallintosihteeri Terttu Härköstä, kunnanjohtaja Juhani Kauppia sekä tällä hetkellä SuomiSoffalla työskentelevää Lasse Kilposta avusta. Erityisesti haluan kiittää Ristijärven entistä kunnanjohtajaa Reijo Fredrikssonia, joka vastasi useisiin sähköposteihini ja kertoi avuliaasti seniori-ideoinnin historiasta. Taustajoukkojani haluan kiittää kärsivällisyydestä kirjoitusprosessin aikana sekä kannustuksesta ja neuvoista työn viimeistelyssä. Nyt voin huokaista ja todeta: asia kunnossa! 3

Sisällys 1. Tutkimuksen lähtökohdat... 5 2. Teoriatausta ikääntyvien paluumuuton tutkimuksessa... 7 2.1 Suuret ikäluokat... 8 2.2 Väestö ikääntyy... 11 2.3 Vanhuskäsitys muutoksessa... 12 2.4 Maassamuutto... 16 2.5 Maallemuutto... 20 2.6 Paluumuutto... 23 2.7 Seniorit kuntastrategioissa... 26 3. Tutkimusalue ja -ongelma... 28 3.1 Tutkimusalueena Ristijärvi... 28 3.2 Senioristrategia houkuttelemaan seniori-ikäisiä muuttajia... 31 3.3 Tutkimuksen tavoite... 33 4. Tutkimusaineisto ja menetelmät... 34 4.1 Tutkimuksen kohteena Ristijärvellä syntyneet suuret ikäluokat... 34 4.2 Kvantitatiiviset menetelmät... 36 4.3 Kvalitatiiviset menetelmät... 37 5. Tutkimustulokset... 38 5.1 Ristijärven senioristrategia ja sen toteutus käytännössä... 38 5.1.1 Seniori-ideoinnin historiaa... 38 5.1.2 Ikäihmisten ihannekylän rakentaminen alkaa... 41 5.1.3 Seniorpolis hanke, osaamiskeskittymä, tuotemerkki ja yhtiö... 48 5.1.4 Visio elävästä maaseutukunnasta vuonna 2015... 53 5.2 Suurten ikäluokkien paluumuuttohalukkuus Ristijärvelle... 56 5.2.1 Harvat paluumuuttohalukkaita... 58 5.2.2 Kotiseutukaipuu syynä paluumuuttoon... 62 5.2.3 Järvet ja luonto kutsuvat mökkeilemään... 68 5.2.4 Lääkäri ja peruspalvelut koetaan tärkeiksi... 68 5.2.5 Vanhuuden asumista jo mietitty... 70 5.2.6 Seniorikylä ei muuton syynä... 72 6. Johtopäätökset... 73 6.1 Muuttopäätöksen tekeminen vaikeaa... 73 6.2 Ristijärvi ihannekunta ikääntyville?... 74 6.3 Kysynnän ja tarjonnan kohtaavuus... 75 6.4 Muita senioreita houkuttelemaan!... 77 6.5 Katse tulevaisuuteen... 78 Kirjallisuus... 80 Muut lähteet... 86 Liitteet 1 9 4

1. Tutkimuksen lähtökohdat Kuusikymmentä vuotta sitten Suomi oli monin tavoin hyvin erilainen kuin nyt. Sodasta oli juuri selvitty, suuri osa ihmisistä sai elantonsa maataloudesta ja syrjäinenkin maaseutu kukoisti. Myös väestön ikärakenne poikkesi tämän päivän tilanteesta: lapsia ja nuoria oli paljon ja väestön elinajanodote oli kuudenkymmenen vuoden tienoilla. Kuusikymmentä vuotta sitten, vuonna 1948, lapsia syntyi yli 100 000, niin kuin myös vuosina 1946, 1947 ja 1949. Erityisesti näitä vuosia pidetään niin sanottujen suurten ikäluokkien syntyvuosina, sillä lapsia syntyi ennätyksellisen paljon. Suuret ikäluokat aiheuttivat myöhemmin haasteita muun muassa koululaitokselle, mutta olivat omiaan vauhdittamaan talouskasvua tullessaan työikään. Kolikon toinen puoli oli kuitenkin töitä ja opiskelupaikkaa etsimään lähtevien suurten ikäluokkien nuorten poismuutto maaseutukunnista 1960- ja 1970-luvuilla. Tästä niin sanotusta suuresta muutosta alkoi monen maaseutukunnan näihin päiviin asti jatkunut alamäki. Väki on vähentynyt ja vanhentunut, kyläkaupat sulkeneet ovensa toisensa jälkeen. Näin on käynyt myös Kainuun sydämessä sijaitsevalle Ristijärvelle, jossa 1960-luvun vaihteessa asukkaita oli lähes 4000, nyt enää vajaat 1600. Poismuutto kunnasta on jatkunut aina suuren muuton ajoista lähtien ja syntyvyys on samalla pienentynyt alle 10 lapseen vuodessa. Nettomuutto- ja väestönlisäystilastojen näyttäessä negatiivisia lukuja vielä 1990-luvullakin Ristijärvellä päätettiin, että jotain on tehtävä kunnan täydellisen kuihtumisen ehkäisemiseksi. Koska kunnan väestöstä suuri osa oli ikääntyviä ja suurten ikäluokkien eläkkeelle pääsyn tiedettiin olevan käsillä 2010-luvulla, kunnanvaltuusto kunnanjohtaja Reijo Fredrikssonin johdolla ryhtyi pohtimaan senioriväestön hyödyntämistä kunnan kehittämisessä. Vuonna 2000 seniori-ideointi lähti varsinaisesti liikkeelle ja uuden vuosituhannen alkuvuosina selkiytyi visio Ristijärvestä senioreita palvelevana ja heistä huolehtivana kuntana. Samalla, kun mietittiin, millä toimilla senioreja saataisiin muuttamaan kuntaan väestöpohjan vahvistamiseksi, huomattiin myös seniorimarkkinat, joita suurten ikäluokkien eläkkeelle siirtyminen kasvattaisi. Seniorien ihanneasuinympäristön, Seniorikylän, rakentamisen oheen suunniteltiin myös niin sanotun senioribrandin luomista eli senioreille suunnattujen palvelujen kehittelyä ja tuotteistamista. Seniorit voimavarana -selviytymisstrategia alkoi siis 5

jalostua myös pidemmälle ja tavoitteeksi muodostui Seniorpoliksen, seniorialan osaamiskeskittymän luominen Ristijärvelle. Senioreihin panostava työ vaati usean vuoden ideointi- ja selvitysjakson ennen kuin varsinaisia tuloksia alkoi kunnassa näkyä. Tähän mennessä kuntaan on rakentunut senioreille suunnattuja asuntoja ja liikuntahalli kuntosaleineen. Kunta on myös saanut laajasti julkisuutta rohkean elinkeinopolitiikkansa ansiosta aina ulkomaita myöten. Kunnan kehittymisestä ovat varmasti kuulleet myös Ristijärvellä syntyneet suurten ikäluokkien edustajat, jotka tällä hetkellä asuvat muualla Suomessa. Suurin osa heistä jää eläkkeelle lähivuosina, joten kuntaa onkin kehitetty osittain juuri tätä potentiaalista paluumuuttajajoukkoa silmällä pitäen. Toivoa Ristijärven kaltaisille maaseutukunnille ovat antaneet erilaiset tutkimukset, joiden mukaan jopa 100 000 suurten ikäluokkien edustajaa aikoo muuttaa työuran jälkeen maaseudulle. Tämä muuttopotentiaali on kuitenkin laskennallinen. Tosiasia on, että kiinnostus maallemuuttoa kohtaan on yleisesti suurta, mutta harvat ovat valmiita todella muuttamaan kaupungeista maalle. Jotta saataisiin tietää, kuinka moni Ristijärvellä syntynyt suurten ikäluokkien edustaja haluaa palata Ristijärvelle, asiaa on kysyttävä heiltä suoraan. Suurten ikäluokkien paluumuuttokiinnostusta selvitti alustavasti Minna Hagman (2006a) pro gradu -työssään, joka käsitteli suurten ikäluokkien asumisuran lisäksi paluumuuton mahdollisuuksia Ristijärvelle. Hänen tutkimusjoukostaan 75 henkilöä oli postikyselyn perusteella kiinnostunut muuttamaan takaisin Ristijärvelle. Jotta saataisiin selville todellinen muuttohalukkuus, päätettiin näitä paluumuuttomyönteisiä henkilöitä haastatella ja kysyä uudelleen halukkuutta muuttoon. Tämä pro gradu -työ tuottaa tietoa Ristijärvellä syntyneiden suurten ikäluokkien edustajien paluumuuttohalukkuudesta Ristijärvelle ja toimii siten hyödyllisenä tiedon lähteenä Ristijärven kunnalle. Työ selvittää myös, mitä ovat Ristijärven seniori-ideoinnin tuloksena syntyneet Seniorikylä sekä Seniorpolis -osaamiskeskittymä ja miten kunnan senioriteema poliksineen vaikuttaa mahdollisten paluumuuttajien muuttopäätöksiin. 6

2. Teoriatausta ikääntyvien paluumuuton tutkimuksessa Tarkasteltaessa suurten ikäluokkien paluumuuttoa Ristijärvelle on otettava huomioon seikkoja liittyen ikääntyvien muuttokäyttäytymiseen. Tämän tutkimuksen teoriataustassa kiinnitetään huomiota kolmeen pääteemaan: suuriin ikäluokkiin sukupolvena, väestön ikääntymiseen ja muuttuvaan vanhuskäsitykseen sekä ikääntyviin muuttoliikkeen osana. Muuttoliikettä tarkastellaan maassamuuton sekä Ristijärveä silmällä pitäen maallemuuton ja paluumuuton kannalta. Suuret ikäluokat ja muuttoliike johdatus teoriaan Maamme väestö ikääntyy voimakkaasti tulevien vuosikymmenten aikana, sillä suuret ikäluokat ovat siirtymässä eläkeikään. Tähän mennessä suurten ikäluokkien suuruus on ollut talouden kehitykselle etu, sillä työikäistä väestöä on ollut paljon siitä lähtien, kun suurten ikäluokat tulivat 1960-luvulta alkaen työmarkkinoille. Työikään tulevien ikäluokkien koko on tämän jälkeen pienentynyt. Nyt käsillä oleva suurten ikäluokkien eläkkeelle jäänti ja eliniän piteneminen aiheuttavat sen, että yli 65-vuotiaiden ja myöhemmin vanhusten määrä kasvaa huomattavasti. (Nivalainen & Haapanen 2002: 9). Väestön vanheneminen luo suuria haasteita maan taloudelle ja alueiden tasapainoiselle kehitykselle, sillä vanhusväestö ei jakaannu tasaisesti koko maahan. Ikärakenne on vanhusvoittoinen erityisesti maaseutukunnissa työikäisen väestön pitkään jatkuneen poismuuton vuoksi. Suurissa keskuksissa ja erityisesti korkeakoulupaikkakunnilla väestörakenne on suotuisa nuoren väestön jatkuvan tulomuuton ja siten korkean syntyneisyyden takia. Muuttoliike vaikuttaa väestökehitykseen täten kahdella tavalla. Se lisää välittömästi väestöä muuttovoittoalueilla ja vähentää sitä muuttotappioalueilla. Lisäksi se vaikuttaa väestön määrään välillisesti syntyvyyden kautta. Hedelmällisessä iässä olevat muuttajat lisäävät syntyvyyttä muuttovoittoalueilla ja vähentävät sitä tappioalueilla. Nuorten poismuutto on tämän takia ongelmallista juuri taantuvien kuntien kannalta. (Nivalainen & Haapanen 2002: 9 10). Maassamuutto suuntautuu pääasiassa maalta kaupunkeihin, mutta viime vuosina on ollut huomattavissa muuttovirtojen kasvua myös niin sanotusti vastavirtaan. Maallemuutto houkuttelee tutkimusten mukaan lapsiperheitä ja toisaalta ikääntyviä. Eläkeiän tienoilla tapahtuvasta maallemuutosta osa on 7

paluumuuttoa entiselle kotiseudulle. Suuret ikäluokat tulevat siis vielä mahdollisesti näyttelemään suurta roolia maamme sisäisen muuttoliikkeen kannalta. Suurin osa heistä on lähtöisin maaseudulta, josta he nelisenkymmentä vuotta sitten lähtivät sankoin joukoin työn hakuun ja opiskelemaan. (Nivalainen 2002; Nieminen 2006a). Nyt työuran päättyessä on jälleen aika tehdä valintoja: viettääkö eläkepäivät kaupungissa, muuttaako takaisin maalle vaiko tehdä kompromissi ja hankkia mökki osa-aikaista maalla asumista varten? 2.1 Suuret ikäluokat Vuonna 2007 vietettiin kymmeniä tuhansia 60-vuotispäiviä ympäri maata, sillä historian suurin määrä lapsia yhden vuoden aikana syntyi vuonna 1947. Tämä poikkeuksellisen suuri kohortti kuuluu suuriin ikäluokkiin, jotka syntyivät toisen maailmansodan jälkeen. Kohortti tarkoittaa vuosikohorttia eli ikäluokkaa, jonka muodostavat kaikki saman kalenterivuoden aikana syntyneet (Myrskylä 2002: 2). Suomessa suuria ikäluokkia ovat kapeasti määriteltynä vuosien 1946 1949 kohortit ja laajasti määriteltynä vuosien 1945 1957 kohortit (Karisto 2005: 17 20). Lisäksi eri yhteyksissä on käytetty vielä näistä poikkeavia määrittelyjä, kuten ikäluokat 1946 1950 (Myrskylä 2002) sekä 1946 1955 (Hagman 2006a). Antti Karisto (2005: 17 20) kertoo suurten ikäluokkien nimikkoteoksessa, miten syntyvyyden äkkinäinen kasvu voidaan jäljittää tarkasti elokuulle 1945. Jatkosota päättyi syyskuussa 1944 ja valtaosa rintamamiehistä kotiutui saman vuoden lopulla. Kului noin yhdeksän kuukautta ja syntyvyyden yhtäkkinen kasvu kieli suurten ikäluokkien synnystä. Alkuvuonna 1945 syntyvyys oli normaalin rajoissa, mutta elokuun puolivälissä (15.8.1945) syntyi 425 lasta, minkä jälkeen kuukausien ajan syntyi pääsääntöisesti yli 400 lasta päivässä. Syntyvyys kävi huipussaan 24.8.1945 eli yhdeksän kuukautta joulun jälkeen. Tuona päivänä syntyi peräti 495 lasta. Vuoden 1945 kokonaissyntyvyys nousi korkeaksi, 95 758 lapseen. Vaikka alkuvuonna syntyvyys oli matalaa, suurten ikäluokkien ajan alku on oikeutettua merkitä alkaneeksi vuonna 1945, sillä päivä- ja kuukausikohtaiset syntyvyydet kävivät huipussaan tuona vuonna. Seuraava vuosi onkin jo kokonaisuudessaan suurten ikäluokkien syntymän aikaa: vuonna 1946 syntyi 106 075 lasta. Seuraavana vuonna syntyvyys oli historiallisen suurta: lapsia syntyi 108 168. Vuonna 1948 syntyneitä ei ollut kuin muutama sata vähemmän, 107 759 ja vielä 8

vuonna 1949 päästiin yli sadantuhannen (103 515). Suurten ikäluokkien ajan alkamisajankohdasta voidaan siis olla kahta mieltä. Eri määritelmissä se on joko vuosi 1945 tai 1946. Ilmiön päättymisvuosi ei olekaan yhtä yksiselitteisesti ajoitettavissa kuin alkamisajankohta. Voidaan ajatella, että vuosi 1949 päättää ilmiön sillä perusteella, että seuraavana vuonna syntyi 98 065 lasta eli jäätiin alle sadantuhannen. Tosin tällä perusteella myös vuosi 1945 tulisi jättää laskuista. Vuonna 1951 syntyvyys oli peräti viisi prosenttia edellistä pienempää, joten vuosi 1950 sopii suurten ikäluokkien viimeiseksi vuodeksi. Vuonna 1952 oli syntyvyydessä taas havaittavissa pientä kasvua ja yleisestikin syntyvyys pysyi korkealla seuraavat vuodet. Seuraava mainittavasti poikkeava vuosi oli vasta vuosi 1958, jolloin syntyvyys oli seitsemän prosenttia edellisvuotta pienempää. Tämän takia jotkut pitävät suurten ikäluokkien aikakautena niinkin pitkää aikaväliä kuin vuosia 1945 1957. (Savioja ym. 2000: 60; Karisto 2005: 17 22). Suurten ikäluokkien elämänkulku Nykyistä suurempi imeväis- ja lapsikuolleisuus pienensi suuria ikäluokkia heti syntymän jälkeen. Esimerkiksi vuosina 1946 1950 syntyneet ikäluokat olivat vuoden 1950 loppuun mennessä pienentyneet jo neljällä prosentilla (21 148 lapsella). Lisäksi maastamuutto on pienentänyt suuria ikäluokkia, sillä suuren muuton vuosina 1960 1975 lähes 40 000 henkilöä muutti siirtolaisiksi Ruotsiin. Vuonna 2006 väestön suurin ikäluokka olivat vuonna 1948 syntyneet, joita oli vuoden lopussa tarkalleen 84 603 henkilöä. Syntyessään suurin ikäluokka, vuonna 1947 syntyneet, oli supistunut hieman pienemmäksi (84 175). Tulevina vuosina näiden ikäluokkien vanhetessa kuolleisuuden osuus poistumasta luonnollisesti kasvaa. (Myrskylä 2002: 2; Väestörakenne 2008). Suurten ikäluokkien suuruus näkyi aikoinaan monilla yhteiskunnan aloilla. Perheet olivat monilapsisia ja asuminen oli ahdasta. Myös neuvolaan oli tunkua ja koululuokat olivat suuria, mikä takia suuria ikäluokkia on kutsuttu jopa tungossukupolveksi. Verrattuna omiin vanhempiinsa suurten ikäluokkien lapset kouluttautuivat pidemmälle, mutta silti suurimman osan tyypillinen koulutus on kansakoulu. Töihin mentiin nuorena ja monet alhaisesti kouluttautuneina. Töihin pääsy oli kuitenkin vaivatonta, sillä kansantalouden kasvu merkitsi uusien työpaikkojen syntyä. Suuri osa uusista työpaikoista syntyi kaupunkeihin, jolloin 9

suurten ikäluokkien nuorison liikehdintä pois synnyinmaaseudulta aiheutti suuren muuton aallon. (Karisto 2005: 35 40). Suurista ikäluokista sukupolvena puhutaan monilla, hyvin yleistävilläkin nimillä. 1960-luvulla koettiin poliittisen radikalismin, kuusikymmenlukulaisuuden, nousu ja nähtiin suuret ikäluokat sen keulakuvana. Samalla syntyi vahva nuorisokulttuuri, johon kuuluivat rock, farkut ja jopa huumekokeilut. Tämän takia suurista ikäluokista puhutaan ensimmäisenä varsinaisena nuorisosukupolvena. Suurten ikäluokkien nuoruudessa myös alkoholin käyttö arkipäiväistyi alkoholipolitiikkaa liberalisoitaessa, minkä vuoksi suuria ikäluokkia on kutsuttu hieman virheellisesti jopa märäksi sukupolveksi. (Savioja ym. 2000: 61 66; Karisto 2005: 34, 47). Edellä mainituista sukupolvinimityksistä huolimatta tutkijat ovat kyseenalaistaneet suuret ikäluokat yhtenäisenä sukupolvena. Sukupolven muodostuminen edellyttää tietoisuutta toisista samaan sukupolveen kuuluvista, samaistumista ja yhteisiä elämänkokemuksia sekä muistoja (Karisto 2005: 25 26). Matti Virtasen (2001: 23) mukaan niin sanotun kokemuksellisen sukupolven muodostumisessa tärkeitä ovat juuri nuoruudessa koetut yhteiskunnalliset tapahtumat. Suurten ikäluokkien kohdalla nämä tapahtumat liittyvät pitkälti 1960- ja 1970-luvun poliittisiin oloihin. Suomessa sukupolvitietoisuus onkin suurten ikäluokkien keskuudessa yleisempää kuin heitä nuoremmilla ikäluokilla ja se saattaa suurten ikäluokkien vanhetessa jopa vahvistua (Purhonen 2002: 39). Sukupolvitietoisuus ilmenee muun muassa Hagmanin (2006a) tutkimuksesta, jossa vastaajista 83 % koki itsensä ainakin jollain tavalla osaksi suuria ikäluokkia. Loppujen lopuksi suurten ikäluokkien joukko on kuitenkin niin suuri, että koko joukko tuskin koskaan ryhmittyy ajamaan jotakin tiettyä asiaa. Mannheim (1997: 45) puhuukin sukupolviyksiköistä, sillä esimerkiksi juuri nuoruudessa koetut poliittiset tapahtumat yhdistivät monia suurten ikäluokkien edustajia, mutta myös erottivat. Toisistaan erosivat myös elämänkaaren tapahtumat. Näin syntyi sukupolven sisälle erilaisia fraktioita ja voitiin huomata, että suuret ikäluokat eivät ole täysin yhtenäinen sukupolvi. (Karisto 2005: 28). Eri asia on, minkälaisena ryhmänä suuret ikäluokat muiden ikäluokkien silmissä nähdään yleisen poliittisen kiinnostuksen nousun mukaan kuusikymmenlukulaisina, yhden poliittisen suuntauksen mukaan taistolaisina vai politiikkaan liittymättä elintason nousun myötä vain onnekkaana sukupolvena. (Karisto 2005: 29, 41). Viimeksi mainittu nimitys liittyy suurten yhteiskunnallisten asioiden lisäksi suurten ikäluokkien nuoruudessa tapahtuneisiin 10

pienempiin murroksiin. Vaikka rakennemuutos alkoi autioittaa maaseutua, sen myötä elintaso nousi ja kulutustottumukset alkoivat muuttua. Ensimmäiset kaupunkilähiöt rakentuivat, uudet kotitalouskoneet tulivat keittiöihin, ruokavalio monipuolistui ja televisio yleistyi. Suuret ikäluokat voidaan näiden pienten murrosten takia nähdä myös niin sanottuna edelläkävijäsukupolvena. (Karisto 2005: 36 38, 52). Suurten ikäluokkien edustajista monet ovat ehtineet tähän mennessä tehdä töitä 30 40 vuotta, monet julkisen sektorin työpaikoissa. He ovat tärkeä veronmaksajaryhmä, sillä työurat ovat pitkiä ja varallisuuttakin on ehtinyt kertyä. Pitkän työrupeaman jälkeen monilla ajatukset siintävät jo tulevassa eläkeiässä, mutta monet myös tuntevat itsensä ikäänsä nuoremmiksi. Toisaalta nuorempien ikäluokkien käsitys heistä on toisenlainen ja liittyy tämän suuren joukon ikääntymiseen: on alettu puhua tulevasta eläkepommista ja taloudellisesta uhasta. Tätä uhkaa pyritään lieventämään houkuttelemalla eläkeiän kynnyksellä olevia jatkamaan työssä pidempään. Ikääntyvien (55 64-vuotiaat) työllisyysaste onkin noussut. Esimerkiksi vuosina 2000 2004 työllisyysaste nousi 42,8 prosentista 50,7 prosenttiin. Alueittaiset erot ikääntyvien työllisyydessä ovat suuria, joskin nekin ovat tasoittuneet. Myös koulutusjärjestelmän uudistaminen nuorten keskimääräisen työelämään tulon aikaistamiseksi on yksi mahdollisuus vanhusväestön tulevien palvelutarpeiden tyydyttämiseksi. (Savioja ym. 2000: 67 72; Luoma ym. 2003: 80; Karisto 2005: 49 51; Myrskylä 2006: 3 4). 2.2 Väestö ikääntyy Suomen väestökehityksessä 1900-luvulla tapahtui muutoksia, jotka vaikuttivat olennaisesti väestörakenteen kehitykseen. Vielä esimerkiksi 1920-luvulla ikäpyramidi oli demografisen transition teorian mukaan esiteolliselle ajalle tyypillinen, alhaalta leveä ja ylhäältä kapea (ks. esim. Pitkänen 2007), sillä sekä syntyneisyys että kuolleisuus oli suurta. Väestö kuitenkin lisääntyi, sillä syntyneet sukupolvet olivat synnyttäjiään suurempia. Syntyvyys alkoi pienentyä Suomessa jo vuosisadan alkupuolella ja syntyneet ikäluokat muuttuivat edellisiä pienemmiksi. Syntyvyyden aleneminen ja väestön eliniänodotteen kasvu alkoivat vanhentaa väestöä. Vuoden 2000 ikäpyramidi onkin yläosastaan leveämpi kuin alempaa ja juuri suuret ikäluokat aiheuttavat 50 ikävuoden tienoille pullistuman. Suuresta koostaan huolimatta suuret ikäluokat eivät synnyttäneet suurta määrää lapsia ja 11

aiheuttaneet suurta niin sanottua kaikusukupolvea, vaan heidän hedelmällisyyslukunsa oli pienempi kuin edeltävien ikäpolvien. Lisäksi suurten ikäluokkien lapset syntyivät pitkän ajan kuluessa. (Karisto 2005: 34; Pitkänen 2007: 73 74). Nuorten ikäluokkien osuus on siis väestöstä yhä pienempi ja vanhusväestön osuus kasvaa. Suurten ikäluokkien vanhetessa 65 79-vuotiaiden määrän nopein kasvu ajoittuu 2010-luvulle ja 2020-luvulle tätä vanhempien, paljon hoivaa tarvitsevien, lukumäärän nopein kasvu. Myös eliniän piteneminen vaikuttaa vanhusten määrään myöhemmin tulevaisuudessa. (Luoma ym. 2003: 8). Ikääntyvien määrän kasvu on väestöennusteiden mukaan suurinta Uudellamaalla ja kasvukeskuksissa. Ikääntyvien osuus taas kasvaa suurimmaksi muuttotappioalueilla. Kainuussa yli 60-vuotiaiden ja työikäisen väestön suhteen ennustetaan olevan vuonna 2030 jopa 126 huollettavaa 100 työikäistä kohti. (Nivalainen & Volk 2002). Sitran raportin (Luoma ym. 2003) mukaan vanhusväestön määrän kasvu johtaa sosiaali- ja terveyspalvelujen kustannusten merkittävään kasvuun lähivuosikymmeninä, jos ennustettu väestökehitys toteutuu, tulevat vanhukset käyttävät palveluja saman verran kuin vanhukset nykyisin ja jos hoitopalvelujen tuottavuus ei parane. Menokehitykseen vaikuttavat myös tuleva talouskehitys, hoitopalvelujen hintojen nousu ja ikääntyvien terveydentilan ja toimintakyvyn paraneminen. Juuri ikääntyvien toimintakyvyn ja -ympäristön parantamisella (asunnon esteettömyys, teknologian hyödyntäminen jne.) ja siten itse- ja omaishoitoa tukemalla voidaan vähentää laitoshoidon asiakasmääriä ja kustannuksia. Sitran raportti esittää, että vanhuspolitiikassa tulisikin pyrkiä ikääntyvien kotona asumisen tukemiseen niin pitkään, kuin on järkevää ja laitoksiin tulisi sijoittaa vain huonokuntoisimmat vanhukset (Luoma ym. 2003: 82 83). 2.3 Vanhuskäsitys muutoksessa Kuten edellä todettiin, suomalaisten elinajanodote on noussut, esimerkiksi 1950- luvun noin 60 vuodesta siten, että vuonna 2005 naisten elinajanodote oli 82,3 vuotta ja miesten 75,5 vuotta (Koskinen & Martelin 2007: 172 173). Myös ikäkäsitykset ovat muuttuneet, sillä eliniän pitenemisen lisäksi käsityksiin vaikuttavat monet tekijät, kuten väestöllinen kehitys, poliittiset ja uskonnolliset olot, luokkajako, sukupuolijärjestelmä ja talouden kehitys (Koskinen ym. 1998: 15; Tuorila 2004: 37). Pitkään vielä 1900-luvulla vallalla oli modernin teollisen 12

yhteiskunnan vanhuskäsitys. Siinä vanhuuden katsottiin alkavan 65. ikävuodesta, joka määrättiin vanhuseläkkeen ikärajaksi Saksassa jo 1800-luvulla. Tässä vanhuskäsityksessä vanhuus nähtiin pääasiassa sosiaalisena ongelmana. Vanhoja ihmisiä pidettiin homogeenisena ryhmänä, itsekkäinä ja vaativina, mutta passiivisina palvelujen käyttäjinä sekä huoltorasituksena. Eliniän piteneminen on kuitenkin siirtänyt vanhuuden rajaa ja samalla vuosissa mitattavan iän merkitys vanhuuden määrittelyssä on vähentynyt. (Koskinen ym. 1998: 15, 19). Myös tieteellinen tieto vanhenemisesta on lisääntynyt ja vanhuuteen asennoituminen muuttunut. Teollisen vanhuskäsityksen on syrjäyttänyt uudenlainen jälkiteollisen yhteiskunnan vanhuskäsitys. Vanhuus nähdään ainutkertaisena, luonnollisena elämänvaiheena, joka ei välttämättä ala eläkkeelle siirtymisestä. Vanhat ihmiset nähdään heterogeenisenä ryhmänä, jopa voimavarana ja vaikuttajina. (Koskinen 1998: 19 20). Uusi vanhuskäsitys on pääpiirteissään siis hyvin positiivinen aiempaan verrattuna. Lisäksi ikäihmisten oma käsitys vanhuudesta on yleensä vallitsevaa yhteiskunnallista vanhuskäsitystä myönteisempi. Ikäihmiset tuntevat itsensä yleensä todellista ikäänsä nuoremmiksi, sillä vanhuus on pitkälti kokemuksellinen kysymys. (Koskinen ym. 1998: 11; Karisto & Konttinen 2004: 66 67). Milloin vanhuus alkaa? Nykypäivän suomalaisella eläkkeelle pääsyn jälkeen vireitä elinvuosia on yleisesti ottaen jäljellä runsaasti eikä tämän takia ole luontevaa puhua vanhuuteen siirtymisestä 60 65. ikävuoden kohdalla. Ikääntymisen mukanaan tuomat muutokset alkavatkin huomattavammin lisääntyä vasta 75. ikävuoden jälkeen, minkä takia vanhuuden voidaan ajatella alkavan vasta edellä mainitussa iässä. Myös keski-ikää on alettu käsittää uudella tavalla vanhuuden rajan siirtyessä kauemmas. Keski-iän katsotaan nykyään alkavan 30 vuoden tienoilla ja jatkuvan yli 60 ikävuoden. (Koskinen ym. 1998: 16). Vanhuuden rajoja on vaikeaa määrittää vuosissa, joten myös muunlaisia vanhenemista kuvaavia käsitteitä on otettu käyttöön. On alettu puhua kolmannesta ja neljännestä iästä. Työuran päättymisen jälkeen koittaa kolmas ikä, jolloin terveyttä vielä riittää haluttuun toimintaan. Kolmas ikä alkaa eläkkeelle siirtymisestä ja voi kestää hyvinkin parikymmentä vuotta. Tämän elämänvaiheen seniorikansalaiset ovat vielä pääosin hyväkuntoisia, hyvin toimeentulevia, erilaisissa toiminnoissa ja harrastuksissa aktiivisia, osallistuvia kansalaisia. 13

Neljänteen ikävaiheeseen eli varsinaiseen vanhuuteen siirtyminen tapahtuu yleensä jossakin 80-ikävuoden tienoilla, kun toimintakyky ja itsenäinen toimeen tuleminen alkavat heiketä. (Koskinen ym. 1998: 16; Heikkinen & Marin 2002: 115; Jyrkämä 2005: 354). Kolmannen ja neljännen iän rajana ei pidetä jotakin tiettyä ikävuotta, sillä vanhuuden tuntemukset ovat erilaisia (Tuorila 2004: 36). Toinen 70- vuotias voi olla vireä, urheileva seniori samalla, kun toinen sairastaa ja tarvitsee apua päivittäisissä toimissaan. Toisen 70-vuotiaan voidaan tällöin ajatella elävän kolmatta ikävaihettaan toisen jo siirryttyä neljänteen ikään. Ikääntyvien henkilöiden toimintakyvyssä on eroja, joten voidaan puhua myös henkilön toiminnallisesta iästä, sillä toimintakyvyn ajatellaan kuvaavan paremmin vanhenemisen aiheuttamia muutoksia kuin ikävuosien määrän. (Koskinen ym. 1998: 17; Özer- Kemppainen 2005: 7 8). Vanhuuden kahtiajakoa kolmanteen ja neljänteen ikään on kritisoitu muun muassa siksi, että neljäs ikä nähdään yleisesti elämänvaiheena, jolloin ihmisestä tulee taakka niin yhteiskunnalle kuin läheisilleenkin. (Heikkinen & Marin 2002: 115 116). Sosiaali- ja terveyspalveluja käyttävätkin eniten kaikkein vanhimmat ikäluokat siten, että sosiaali- ja terveyspalvelumenot alkavat nopeasti kohota 75. ikävuoden jälkeen. (Luoma ym. 2003: 34 35). Toisaalta kolmas ikä nähdään optimistisesti vapautumisena työelämän puristuksesta todelliseen vapauteen, jolloin henkilö voi alkaa toteuttaa itseään. Kolmannen iän saavuttaneet nähdään voimavarana useilla elämän alueilla kuten liike- ja kulttuurielämässä, vapaaehtoistyössä ja lastenlasten hoidossa. (Heikkinen & Marin 2002: 115; Jyrkämä 2005: 354 355). Vanhus vai seniori? Vanhuusiän piteneminen, vanhuskäsityksen muuttuminen ja ikäihmisten ryhmän heterogeenisyys voidaan huomata myös käytössä olevista ikääntynyttä ihmistä merkitsevistä käsitteistä (seniori, ikäihminen, ikääntyvä, ikääntynyt, iäkäs ihminen, vanhus jne.). Elinajanodotteen kasvaessa ja siten kolmannen ikävaiheen pidentyessä vanhuskäsitystä on haluttu nuorentaa ja käytössä ovat yleistyneet ikääntymiseen liittyvät nimitykset (ikäihminen jne.). Nimityksiä nuorentamalla halutaan korostaa, etteivät ikääntyvät henkilöt ole yksiselitteisesti huoltokohde. Myös vierasperäinen käsite seniori on alkanut yleistyä puhuttaessa ikäihmisistä. Se on kansainvälisesti käytössä oleva nimitys, joka neutralisoi vanhuskäsitystä. 14

(Tuorila 2004: 37). Myös vanhuudesta puhutaan, ehkä vielä kuitenkin lähinnä tieteellisissä teksteissä, kiertoilmaisun tapaan käyttäen termiä senioriteetti (ks. esim. Heinonen 1998). Vanhusbarometri -tutkimuksessa (Vaarama ym. 1999) 1990-luvun lopulla kysyttiin yli 60-vuotiailta, mitä nimitystä he haluavat itsestään käytettävän. Erilaiset ikääntymiseen liittyvät nimitykset (ikääntynyt, ikäihminen, iäkäs ihminen jne.) olivat suosituimpia ja seniori -nimityksen suosio oli kasvussa. Turun Sanomien artikkelin (2007) mukaan tänä päivänä eläkeläiset itse käyttävät mieluiten sanaa seniori niin itsestään kuin muista yli kuusikymmenvuotiaista. Tämä on tullut ilmi muun muassa vuonna 2002 alkaneessa Päijät-Hämeen maakunnallisessa terveyden seurantatutkimuksessa, jossa ikääntyviltä kysyttiin, mitä nimitystä he pitävät hyvänä puhuttaessa ikääntyvistä (ks. Ikihyvä 2007). Seniori -nimityksen jälkeen parhaimpina ilmaisuina nähtiin ikääntyvä, ikäihminen, ikääntynyt ja vasta tämän jälkeen vanha ja vanhus. Tutkimuksessa voitiin huomata nimitysten ryhmittyvän alkukirjainten mukaan mieluisiksi I-sanoiksi ja vähemmän mieluisiksi V-alkuisiksi sanoiksi. Ennen vallalla olleet nimitykset vanha ja vanhus eivät nykyajan eläkeläisten suussa enää kuulosta mielekkäiltä kuvaamaan itseä tai muita samanikäisiä. Tutkimusteksteissä käytetyn nimityksen kolmannessa iässä oleva nähtiin kuitenkin vähiten kuvastavan itseä tai muita eläkeikäisiä. (Turun Sanomat 2007). Täälläkö haluan asua eläkevuosinani? Erityisesti suurten ikäluokkien ydinjoukko, 1940-luvun loppuvuosina syntyneet, on nyt työelämän jälkeisen ajan eli kolmannen iän kynnyksellä. Ajankäytöllinen vapaus ja riippumattomuus paikasta antavat terveelle kolmasikäläiselle rajattomat mahdollisuudet. Eläkkeellä on aikaa hoitaa kotia ja puutarhaa, mutta myös aikaa kulttuurimenoille ja matkustelulle (Jyrkämä 2005: 355). Kun työ ei enää sido kotipaikkakunnalle, asuinpaikan vaihto voi tulla ajankohtaiseksi tai osaaikaisesti voi muuttaa jopa ulkomaille (Karisto 2000). Työelämästä irtautumisen jälkeen voi miettiä, tarjoaako nykyinen asuinpaikka hyvät puitteet asumiselle ja ikääntymiselle vai olisiko syytä toteuttaa työuran aikana mielessä pyörineet ajatukset muutosta toiselle paikkakunnalle. Kun työ ei enää paina vaakakupissa, eläkeiässä muuttoon ovat vaikuttamassa muun muassa kohdealueen viihtyisyystekijät, sukulaisten asuinpaikka sekä ideologiset ja nostalgiatekijät, kuten halu palata juurille (Mikkonen 2004: 9 10). Eläkkeellä on mahdollisuus viettää 15

enemmän aikaa myös vapaa-ajanasunnolla tai muuttaa sinne jopa asumaan pidemmiksi ajoiksi mökin varustetasosta riippuen. Tutkimusten mukaan tulevat eläkeläiset haluavat ja myös aikovat lisätä kakkosasumistaan. (Hunnakko & Palm 2002: 5; Aho & Ilola 2006: 122). 2.4 Maassamuutto Väestön liikkuvuus ilmiönä on liittynyt vahvasti yhteiskunnan teollistumiseen ja kaupungistumiseen, sillä maatalousvaltaisessa yhteiskunnassa maahan sidottu elinkeino piti ihmiset aloillaan (Korkiasaari & Söderling 2007: 248). Yhteiskunnan rakennemuutos ja siten maa- ja metsätalouselinkeinon supistuminen ja niiden tarjoamien työpaikkojen väheneminen alkoivat näkyä maaseudun tyhjenemisenä jo sotien jälkeen. Maaltapako huipentui 1960- ja 1970-luvuilla, jolloin suurten ikäluokkien nuoret hakeutuivat opiskelemaan ja työelämään kaupunkeihin. Maassamuutto oli suurta: vuosina 1960 1976 asuinkuntaa muuttavia henkilöitä oli vuosittain yli 200 000 ja huippuvuonna 1974 peräti yli 270 000 (Kuva 1). 300 000 280 000 260 000 240 000 220 000 200 000 180 000 160 000 140 000 120 000 100 000 1940 1945 1950 1955 1960 1965 1970 1975 1980 1985 1990 1995 2000 2005 Kuva 1. Kuntien välinen muutto 1940 2006 (Muuttoliike 2008). Tämän jälkeen vuosina 1977 1986 muuttovillitys laantui ja muuttajia oli alle 200 000. Noususuhdanne 1980-luvun lopulla vilkastutti muuttoa jälleen, kunnes tuli lama. Vuonna 1992 käytiin maassamuuton osalta pohjalukemissa: alle 180 000 henkilöä vaihtoi asuinkuntaa. (Nieminen 2006a: 28 29). Merkittävä muuttoliikkeen vaihteluiden selittäjä onkin yhteiskunnan taloudellinen kehitys (Korkiasaari & Söderling 2007: 239). Vuonna 1994 tuli voimaan kotikuntalaki, mikä vaikutti muun muassa siihen, että opiskelijoilla oli mahdollisuus ilmoittaa opiskelupaikkakuntansa kotikunnakseen. Tämä uudistus vilkastutti muuttoa tilastollisesti, mutta myös 16

muutoin tuona vuonna oltiin pyristelemässä irti lamasta ja maassamuutto vilkastui. (Nivalainen & Haapanen 2002: 16; Nieminen 2006a: 30 31). Vuoden 1994 jälkeen muuttoja on ollut vuosittain yli 200 000 ja määrä on kasvanut melko tasaisesti koko ajan pieniä poikkeuksia lukuun ottamatta. Vuonna 2001 muuttajia oli kuntien välillä jo yli 280 000 ja vuonna 2005 ennätykselliset 290 000. Vuonna 2006 pysyteltiin lähes samoissa lukemissa (287 000 muuttajaa). Suurten ikäluokkien tullessa vanhuuseläkeikään 2010-luvulla työvoiman määrä supistuu, mikä johtanee maassamuuton määrien vähenemiseen, sillä työikäiset ovat ahkerimpia muuttajia. (Nieminen 2006a: 30 32; Muuttoliike 2008). Muuton suunnat Maassamuuton suunta on jo 1940-luvulta lähtien noudatellut samoja linjoja. Yleisesti ottaen muutot ovat suuntautuneet haja-asutusalueilta taajamiin ja maaseudulta kaupunkeihin. Muuton suunnissa on huomattavissa piirteitä, jotka jo muuttoliiketutkija E. G. Ravenstein (1889) tunnisti 1880-luvulla: muuttojen pääsuunta on maatalousalueilta teollisuuden ja kaupan keskuksiin ja muuttoliike etenee vaiheittain. Ilmansuuntia tarkasteltaessa Pohjois- ja Itä-Suomesta on muutettu Lounais- ja Etelä-Suomeen, etenkin Uudellemaalle (Nieminen 2001, 2006a: 30). Aiemmin useimmat seutukuntakeskukset saivat muuttovoittoa, mutta 1990-luvun lopulta lähtien vain väkirikkaimmat seutukunnat työssäkäyntialueineen ovat olleet muuttovoittoalueita. Kun 1980-luvulla kasvavia seutukuntia oli yli 40, vuonna 2000 väestön määrä kasvoi enää 18 seutukunnassa (pääkaupunkiseutu, suurimmat maakuntakeskukset Tampere, Turku, Jyväskylä ja Oulu). Muuttovoittojen ja -tappioiden ennustetaan kuitenkin kokonaisuudessaan pienenevän kaikilla alueilla väestön vanhetessa ja siten muuttoalttiuden vähentyessä. (Mella 2001: 31 33). Maaseutu on ollut vahvasti muuton lähtöalueena jo vuosikymmenet, mutta tänä päivänä maaseutumaisiin kuntiin muuttaa määrällisesti yhä enemmän väkeä muuttoliikkeen yleisesti vilkastuessa. Maassamuutto on suurimmaksi osaksi kaupunkimaisten kuntien välistä niiden suuren väestönosuuden takia. (Nieminen 2006a: 34). 2000-luvulla asuinkuntaa vaihtaneista henkilöistä kuitenkin vuosittain noin 50 000 muutti kaupungista maalle ja maaseudulla kunnasta toiseen noin 30 000 henkilöä. (Kytö & Aatola 2006: 91). 17

Nuorena muutetaan ahkerimmin Muuttaneisuus näyttäisi olevan vahvasti sidoksissa ikään. Muuttaminen tapahtuu useimmiten elämänkaaren taitekohdissa, kuten nuoren itsenäistyessä ja muuttaessa opiskelupaikkakunnalleen. Etenkin maassamuuttotutkimuksissa elämänkulkunäkökulma on ollut suosittu selitettäessä yksilötasolla syitä muuttoon. (Korkiasaari & Söderling 2007: 245). Eniten muuttajia on ikäryhmässä 18 30-vuotiaat. Tähän ryhmään kuuluu itsenäistyviä nuoria ja opiskelemaan menijöitä, työelämään siirtyjiä sekä perheenperustajia. Myös alle 5-vuotiaiden muuttoalttius on korkea, sillä perheiden kasvaessa muutetaan isompiin asuntoihin. Ikäryhmistä 14 15-vuotiaat muuttavat vähiten, sillä perheet ovat jo asettuneet paikoilleen ja vanhempienkin muuttoalttius on alhainen. Keski-ikäiset muuttavat melko vähän ja eläkeikään siirtymisen tienoillakaan ei ole huomattavissa kuin pientä kasvua muuttoalttiudessa, mikä sekin nähdään usein satunnaisuutena. Muuttajista lähes puolet on työelämässä (47 % vuonna 2002). Toiseksi ahkerimmin muuttavat opiskelijat (16 %) ja tämän jälkeen lapset (14 %) vanhempiensa mukana. Eläkeläisten osuus oli vuonna 2002 vain 5 %. (Nieminen 2006a: 32). Asukasbarometri 2004 -tutkimuksen (Strandell 2005: 128) mukaan 50 59-vuotiaista muuttoaikeita on enää 12 prosentilla ja tällöin yleisin muuttosyy on pienempään asuntoon vaihtaminen lasten kotoa lähdön jälkeen. 60 64-vuotiailla sekä 65 74-vuotiailla muuttohalukkuus on pienimmillään. (Strandell 2005: 128 129). Onko eläkeläisten muutto sitten satunnaisuutta vai yleistyvä ilmiö, tästä saadaan mahdollisesti tietoa lähivuosina suurten ikäluokkien eläköityessä, jolloin potentiaalisia muuttajia on paljon. Tähän mennessä eläkeikäisten muuttoalttius on lisääntynyt lamavuosien jälkeen, mutta ilmiö näyttää kulkevan käsi kädessä muuttoliikkeen yleisen vilkastumisen kanssa. (Nieminen 2006a: 31 32). Ikääntyvien muutoissa voidaan nähdä kolme muuttovaihetta. Lasten kotoa poismuuton ja eläkkeelle jäännin jälkeen ikääntyvä voi muuttaa esimerkiksi vapaaajanasunnolleen. Terveys vielä mahdollistaa arkitoimet ja sukulaisia voidaan käydä tervehtimässä pitkienkin matkojen päästä. Tarve toiseen muuttoon ilmenee terveyden heiketessä ja esimerkiksi leskeytyessä, jolloin muutetaan lähemmäs sukulaisia, lähinnä lapsia. Tätä muuttotyyppiä voidaan kutsua niin sanotuiksi sukulaisuusmuutoksi, jolloin muutetaan yleensä maaseudulta taajamaan. Kolmas muuttovaihe liittyy vahvasti neljänteen ikävaiheeseen, jolloin ikääntyvä tarvitsee 18

laajempaa apua toimissaan. Tällöin muutetaan kotoa hoiva- tai vanhainkotiin. (Myklebost 1989: 193; Longino 1990: 47 48). Maassamuuton motiivit Muuttoihin ovat usein vaikuttamassa sekä yhteiskunnalliset taustatekijät että yksilölliset tekijät. Yleensä puhutaankin muuton motiiveista, jotka sisältävät molemmat ulottuvuudet, sillä muuton syyt, kuten yhteiskunnan taloudellinen tilanne, eivät riipu muuttajasta itsestään. (Korkiasaari & Söderling 2007: 244). Maassamuuton motiivien kartoittaminen ei ole helppo tehtävä, sillä muutto on useimmiten monen tekijän summa. Muutot ajoittuvat eri aikakausille ja siten eri taloudellisten suhdanteiden vaiheisiin, jolloin muuton syyt ovat erilaisia. Lisäksi muuttomotiiveja kartoittavat tutkimukset ovat usein tiedonkeruutavoiltaan niin erilaisia, että tutkimustulosten vertaileminen on vaikeaa. Näiden syiden takia muuton motiiveista ei ole olemassa tilastoituja tietoja, mutta muuta tutkimuskirjallisuutta sitäkin enemmän. (Korkiasaari & Söderling 2007: 254). Muuttoliikettä on tarkasteltu erilaisten muuttoteorioiden avulla, jotka useimmiten sisältävät Leen (1966) Ravensteinin ajatustyön pohjalta kehittämän työntö-veto-mallin. Mallin mukaan muuttopäätökseen vaikuttavia tekijöitä ovat lähtöalueen työntävät sekä tuloalueen vetävät tekijät. Tämän lisäksi muuttoon ovat vaikuttamassa yksilölliset syyt, kuten terveydentila, henkilökohtaiset suhteet ja ympäristön arvostaminen. Muuttoon voivat vaikuttaa myös niin sanotut väliin tulevat tekijät kuten välimatka tai muuton kustannukset. Maassamuuton motiiveja on selvitetty maanlaajuisesti vain kahdessa tutkimuksessa (Söderling 1983, 1988; Korkiasaari 1991). Tämän päivän tilannetta kuvaava koko maata käsittelevä tutkimus olisi asiaa tarkasteltaessa hyödyllinen, mutta nämäkin tutkimukset antavat yleiskuvan maassamuuton motiiveista kuntien välisissä muutoissa. Muissa tutkimuksissa muuton motiiveja tarkastellaan joko rajaamalla vastaajat alueellisesti tai jollakin muulla tavalla. Söderlingin (1983, 1988) ja Korkiasaaren (1991) tutkimuksissa työhön liittyvät tekijät olivat tärkein motiivi kuntien välisissä muutoissa. Asumisen, perhesyiden ja muiden motiivien osuus oli molemmissa tutkimuksissa samansuuntainen. Asumiseen liittyvät syyt näyttivät kyseessä olevien ajankohtien välillä hieman lisääntyneen ja työsyyt vähentyneen. Tapahtunut muutos heijastelee ajankohdan taloudellista tilannetta (Korkiasaari & Söderling 2007: 254). 19