Kaukolämmön hinnoittelun kehityspiirteitä Suomessa

Kaukolämmön hinnoittelun kehityspiirteitä Suomessa Raportti T23/1998

Suomen Kaukolämpö ry 1998 ISSN 1238-9331 Viite: Sky-kansio 6/8

Kaukolämmön hinnoittelun kehityspiirteitä Suomessa

1 (6) SUOMEN KAUKOLÄMPÖ RY RAPORTTI T23/1998 KAUKOLÄMMÖN HINNOITTELUN KEHITYSPIIRTEITÄ SUOMESSA Seuraavassa on yhteenveto kaukolämmön hinnoittelun kehityksestä maassamme. Esityksessä käydään läpi merkittävimmät selvitykset ja suositukset. Muutospaineita ovat aiheuttaneet kaukolämpöyritysten sisäiset tarpeet, ulkopuolinen keskustelu sekä lainsäädäntö ja valtiovallan toimenpiteet. Suosituksia ei käydä yksityiskohtaisesti läpi vaan keskitytään olennaisimpiin muutoksiin ja niiden taustalla vaikuttaneisiin syihin. Taloustoimikunta: Puheenjohtaja Pekka Sihvonen Kotkan Energia Oy Heikki Aarnio Jyväskylän Energia Oy Heimo Hiidenpalo Helsingin Energia Kari Härkönen Rovaniemen Energia Leena Parvio Tampereen kaupungin sähkölaitos Timo Rautapää Nurmeksen Lämpö Oy Sihteeri Heikki Koivisto Suomen Kaukolämpö ry

2 KAUKOLÄMMÖN HINNOITTELUN KEHITYSPIIRTEITÄ SUOMESSA Kaukolämmitys tuli maahamme melko myöhään. Ensimmäiset hankkeet toteutettiin vasta 1950-luvulla. Yhdysvalloissa ja Keski-Euroopassa kaukolämmityksellä oli siinä vaiheessa jo pitkät perinteet. Olikin luonnollista, että alkuvaiheessa kerättiin kokemuksia muista toimivista kaukolämpölaitoksista. 1. Vuoden 1953 kaukolämpötutkimus Helsingissä Tehdessään selvitystä kaukolämmön aloittamisen edellytyksistä Helsingissä Unto Kilpinen tutustui laajaan kirjallisuusmateriaaliin sekä teki tutustumiskäyntejä jo toiminnassa oleviin kaukolämpölaitoksiin. Ilmeni, että vanhoissa kaukolämpömaissa oli aikojen kuluessa käytetty mitä erilaisimpia tariffeja. Näitä oli mm. lattiapinta-alan mukaan määrätty vuosimaksu, erilaisia energiamaksutariffeja, jotka saattoivat olla alenevia huippukulutuksen tai vuosikulutuksen kasvaessa sekä perusmaksu - energiamaksutariffeja. Löytyipä myös tariffeja, joissa energiamaksu oli erilainen yö- ja päiväaikana. Kilpisen mukaan tariffin piti olla sellainen, että lämpölaitos sai omat kustannuksensa peitetyksi sekä lämmönkulutuksen että rakennus- ja polttoainekustannusten vaihdellessa. Toisaalta kaukolämpömaksut eivät saisi ylittää vaihtoehtoisten lämmitystapojen kustannuksia. Hinnoittelun oli otettava huomioon myös kustannusten jakaantuminen kiinteisin ja muuttuviin kustannuksiin. Suositeltava tariffi sisälsi seuraavat maksut: - liittymismaksu - perusmaksu - energiamaksu - mittarivuokra Energiamaksu olisi sidottava käytettyihin polttoaineisiin sekä muut maksut esim. tukkuhintaindeksiin. Energiamaksun nimi oli tässä vaiheessa ja vielä pitkään eteenkinpäin kulutusmaksu. 2. Kaukolämmityksen alkuvaihe Kilpisen hahmottelema kaukolämpötariffi tuli sellaisenaan käyttöön Helsingin vesikaukolämmön myynnissä. Mittarivuokra jäi tosin pois jo vuonna 1961 uusituissa tariffeissa. Samassa yhteydessä muutettiin perusmaksu vesivirtapohjaiseksi, kun se aluksi oli ollut sopimustehoon sidottu. Lämpölaitosyhdistys perustettiin vuonna 1964. Samana vuonna toimintansa aloittanut tariffikomitea sai tehtäväkseen mm. kaukolämpötariffien kehittämisen. Ensimmäiseksi valmistui suositus energiamaksun laskentakaavalle.

3 Energiamaksu sidottiin polttoaineen hintaan lämpölaitoksen varastossa. Pyrkimyksistä huolimatta ei löydetty sopivaa polttoaineindeksiä tai viitehintaa. Energiamaksun kerroin oli laitoskohtainen ja sen suuruudeksi suositeltiin arvoja 1,3...1,6. Perusmaksun suositusta valmisteltaessa huomattiin, että oli tarpeen selvittää kilpailevien lämmitysmuotojen kustannukset. Kun nämä olivat selvillä, oli helppo määritellä perusmaksun yläraja, jolla kaukolämpö oli hinnaltaan kilpailukykyinen kiinteistön oman lämmityksen kanssa. Perusmaksu suositeltiin sidottavaksi kotimarkkinatavaroiden tukkuhintaindeksiin. Liittymismaksuille laadittiin oma suositus. Siinä todettiin, että ylärajana voidaan pitää rakennuskustannuksissa saatavaa säästöä, joka aiheutuu kaukolämpöön liittymisestä. Inflaation eteneminen oli 1950- ja 1960-luvuilla ajoittain melko nopeaa. Tästä syystä indeksisidonnaisuudet olivat hyvinkin tarpeellisia. Hidastaakseen kustannustason kehitystä valtiovalta puolestaan turvautui ajoittain hintasäännöstelyyn. Keväällä 1968 devalvaation jälkeen säädettiin valtalaki. Sen vaikutuksesta kaukolämpömaksut tulivat säännöstelyn piiriin. Samalla poistuivat indeksiehdot. Energiamaksuja saatiin korottaa vasta vuoden 1971 puolivälistä alkaen ja perusmaksuja vuoden 1972 alusta. Indeksiehtojen poistuminen korvattiin sitomalla perusmaksut esimerkiksi kaukolämpölaitteiden hankintojen hintatasoon. Kaukolämmityksen alkuvaiheessa kaukolämpötariffisuosituksissa tuli esille omakustannuspohja mutta myös samalla kilpailukyvyn vaaliminen. Viimeksi mainittu oli tärkeä, sillä elettiinhän toiminnan vahvan laajenemisen aikaa. Vuoden 1971 alussa nousi hiilen ja öljyn hintasuhde uudelle tasolle. Helsingissä oli v. 1966 tariffiuudistuksessa kaukolämpötariffin energiamaksu sidottu h-arvoon eli hiilimurskaan. Koska tariffin kilpailukyky näytti nyt vaarantuvan, sidottiin v. 1971 tariffiuudistuksessa energiamaksu pelkästään raskaaseen öljyyn. Tällä haluttiin turvata tariffin jokahetkinen kilpailukyky ja varmistaa uusien alueiden rakennuskannan nopea liittyminen kaukolämmitykseen. 3. Vuoden 1974 energiakriisin aiheuttamat selvitykset Vuoden 1974 alussa öljyn hinta nousi moninkertaiseksi ja vei muidenkin polttoaineiden hinnat nousuun. Kauppa- ja teollisuusministeriö asetti toimikunnan selvittämään sähkön ja kaukolämmön hinnoittelua uudessa energiatilanteessa. Myös Lämpölaitosyhdistys oli edustettuna toimikunnassa. Saman vuoden marraskuussa ilmestyneessä mietinnössä hinnoittelulle asetettiin yleisiä ja energialajikohtaisia vaatimuksia. Energiakriisi oli vilkastuttanut kaukolämmön hinnoittelusta käytävää keskustelua ja yksipuolistanut siihen kohdistettuja vaatimuksia. Nyt mietinnön vaatimusluettelo toi hinnoittelusta

4 käytävän keskustelun analyyttisemmäksi. Kaukolämmön hinnoittelujärjestelmän oli mm. oltava - yksinkertaista ja ymmärrettävää - kustannusvastaavaa - kilpailukykyistä - järkevään energiankäyttöön ohjaavaa Mietinnön pohjalta Kaupunkiliitto teki yhdessä LLY:n kanssa kaukolämmön tariffisuosituksen v. 1975. Siinä ei suositeltu kiertovesimaksun käyttöä, vaikka KTM:n mietinnössä tätä oli käsitelty. Muutoin suositus pitäytyi mietinnön mukaisena. Vuonna 1976 ilmestyi LLY:n tariffikomitean oma suositus. Siinä käytiin läpi tariffeille asetettavia vaatimuksia ja perusteltiin mm. miksi erillinen kiertovesimaksu ei ole suositeltava. Hintataso oli korjattu vastaamaan vuoden 1976 alun hintatasoa. Perusmaksu oli sidottu tilausvesivirtaan ja energiamaksu raskaan polttoöljyn hintaan lämpölaitoksen kotipaikkakunnalla. Energiamaksun suuruus määräytyi laskutuskauden ensimmäisen päivän öljynhinnan perusteella. Vapaata hinnanmuodostusta rajoitti edelleen eriasteinen hintasulku-, hinnanvahvistus- tai ilmoitusmenettely. Hinnankorotukset edellyttivät siten melkoista työmäärää sekä lämpölaitosten että viranomaisten taholla. Hintavalvonta-asetuksen edellyttämä kannattavuuslaskelma poikkesi yleensä lämpölaitosten normaalista laskentarutiinista. 4. Vuoden 1985 tariffisuositus Polttoaineiden hinnat nousivat 1980-luvun alussa nopeasti yli kaksinkertaiselle tasolle. Kaukolämpötariffit olivat lähes kaikissa lämpölaitoksissa kilpailutariffeja. Niiden energiamaksut oli sidottu suoraan tai käytännössä raskaaseen polttoöljyyn, minkä tarkoituksena oli turvata kaukolämmityksen kilpailukyky öljylämmitykseen nähden. Julkinen keskustelu tarttui tähän yksityiskohtaan. Myös hallituksen energiapoliittisessa ohjelmassa vuodelta 1983 todettiin mm. Kaukolämmön hinnoittelussa toiminnan alkuvuosina on tariffien muodon ja hintatason määräydyttävä markkina-arvon mukaan. Pitkällä tähtäimellä tulee kuitenkin pyrkiä tariffimuotoon, joka ottaa huomioon taloudelliset kaukolämmön tuotanto- ja jakelukustannukset. Vuoden 1985 tariffisuositus lähti omakustannuspohjalta. Tariffeille asetettavat vaatimukset olivat samat kuin vuoden 1974 mietinnössä. Ehkä oleellisin muutos oli se, että energiamaksun taso asetetaan lyhyen ajan rajakustannusten yläpuolelle. Näin asiakas saa säästämästään energiasta samansuuruisen hyödyn kuin lämpölaitoksen kustannusten aleneminen on. Omakustannustaso edellyttää energian yhteistuotannon kustannusten jakoa tuotteille. Energiamaksun muutokset perustuvat käytettyjen polttoaineiden kustannusten muu

5 toksiin. Perusmaksulla säädellään erikokoisilla asiakkailla kokonaistulot siten, että markkinahintaa ei ylitetä ja omat kustannukset tulevat peitetyksi. Tilaustehoa tai -vesivirtaa voidaan muuttaa, jos energiansäästötoimenpiteet pienentävät mitoitustilanteen tehontarvetta. Hintavalvonnan painopistettä siirrettiin vahvistusmenettelystä ilmoitusmenettelyyn. Ilmoitusmenettelykin loppui huhtikuun lopussa 1986. Kaukolämpö tuli energiahyödykkeenä liikevaihtoverotuksen piiriin 1.8.1986 alkaen. Ne lämpölaitokset, joilla oli viisivuotinen sopimuskausi kesken, joutuivat soveltamaan veroa hinnoittelussaan lainsäädännön osalta epäselvässä tilanteessa. Tehty liikevaihtoveron vaikutuksen mukainen korotus riitaannutettiin erään lämpölaitoksen asiakkaan toimesta. Korkeimman oikeuden päätöksen mukaan lämpölaitos joutui palauttamaan sopimuskauden loppuajalta perityt korotukset korkoineen. Tilanteen selventämiseksi tehtiin uusiin kaukolämpötariffeihin varaumalauseke valtiovallan verojen ja maksujen viemisestä hintoihin. 5. Vuoden 1995 hinnoittelusuositus Hinnoittelun kehittämiseksi aloitettiin laaja selvitystyö 1980-luvulla edellisen suosituksen valmistuttua. Pääosa tehtiin TERMO-tutkimusohjelman puitteissa. Selvitystyö käsitti mm. - kuormitusmittauksia erityyppisillä asiakkailla - selvitettiin erilaisia sopimustehon määrittelytapoja - simuloitiin vaihtoehtoisia tariffirakenteita erityyppisillä asiakkailla - kyselytutkimuksella selvitettiin lukuisten eri tariffivaatimusten tärkeysjärjestystä - tutkittiin yleisen hinnoitteluteorian soveltamista kaukolämmön hinnoitteluun - selvitettiin yhteisten kustannusten jakoa eri tuotteille. Myöskin lainsäädännössä tapahtui useita muutoksia. Laki kilpailurajoituksista laadittiin 1988 ja se uusittiin 1992. Entisen sääntelyn tilalle tuli siten taloudellisen kilpailun ensisijaisuus. Kaukolämpö jo liitettyjen asiakkaiden osalta katsottiin olevan määräävässä markkina-asemassa. Määräävän markkina-aseman väärinkäyttö on kielletty. Tämä edellyttää, että - hintataso on kohtuullinen - hinnoittelu on riittävän kustannusvastaava - samantyyppisiä asiakkaita kohdellaan tasapuolisesti - energian kokonaistoimituksissa ei sidota eri tuotteita keinotekoisesti toisiinsa - kilpailun piirissä olevat lisäpalvelut hinnoitellaan kustannusvastaavasti.

6 Kaukolämmön tuotannossa polttoaineisiin kohdistettiin polttoainevero vuoden 1990 alusta lähtien. Veroa on sen jälkeen korotettu useassa portaassa, jolloin sen osuus polttoaineiden hinnassa on noussut merkittäväksi. Uusi sähkömarkkinalaki edellytti, että kilpaillut ja määräävässä markkinaasemassa olevat tuotteet eriytetään toisistaan. Tällöin ainakin hallinnolle ja energian yhteistuotannolle on määriteltävä siirtohinnat tai kustannusten jakoperusteet. Pääosa vuoden 1985 suosituksen sisällöstä todettiin edelleen ajankohtaiseksi ja käyttökelpoiseksi. Kuitenkin energiamaksun polttoaineriipuvuutta oli syytä tarkentaa. Polttoaineiden hinnanmuutoksista aiheutuva energiamaksun muutos oli syytä tehdä vaikutuksensa mukaisesti. Perusmaksun nimi pitäisi korvata paremmin merkitystään kuvaavalla nimellä teho- tai vesivirtamaksu. Kun kehitetään uusia palveluita kilpailun piiriin, niin ristisubventiota ei saa esiintyä määräävän markkina-alueen tuotteiden ja kilpailun piirissä olevien tuotteiden välillä. Hinnoittelun tavoitteista todettiin, että entistä enemmän pitäisi painottaa yrityksen tervettä taserakennetta ja tulevien investointien rahoitusta.