1 Arto Nokkala dosentti, everstiluutnantti evp. Alustus STETE:n Asevelvollisuusseminaarissa Lohjalla 13.8.2014 YHTEISKUNNALLISIA NÄKÖKULMIA SUOMALAISEEN ASEVELVOLLISUUTEEN 1 On pieni ihme, että asevelvollisuuskeskustelu jaksaa Suomessa kiinnostaa. Asevelvollisuutta pidetään yhä kaikkien mielipidetutkimusten mukaan niin itsestään selvänä järjestelmänä Suomelle ja samalla puolustuksemme yhtenä peruspilarina. Ainoastaan tällaisella järjestelmällä voidaan uskottavasti ja riittävästi hoitaa Suomen puolustus siinäkin tilanteessa, että vieras valtio ihan oikeasti hyökkäisi maahan. Muualla Euroopassa yhä yleisempi malli on ammattiarmeija. Suomi pystyisi kyllä luomaan sen, mutta ei sellaista, että sillä kyettäisiin näin laajaa maata puolustamaan niissä tilanteissa, joissa sotilaita varsinaisesti tarvittaisiin. On äärimmäisen epätodennäköistä, että mikään näköpiirissä oleva poliittinen koalitio olisi valmis kiinnittämään niin paljon varoja puolustusvoimiin, että riittävä vapaaehtoinen palkattu henkilöstömäärä kyettäisiin rekrytoimaan ja kouluttamaan. Sen mitoituksessa olisi otettava huomioon myös riittävät reservit sodan ajan tarpeisiin. Jos ammattiarmeijaan tai edes vahvasti valikoivaan asevelvollisuuteen siirryttäisiin, olisi otettava riski. Silloin lähtökohtana täytyisi olla, että uhkat joihin vastataan, ovat lievempiä kuin se hyökkäys, jonka torjumiseksi puolustusvoimia viime kädessä tarvitaan ja jonka hyökkäyksen ennaltaehkäisemiseksi puolustuskykyä pitäisi osoittaa. Nykyinen sotalaitosjärjestelmän kehittämisstrategia on mahdollisimman monen miehen ja vapaaehtoisen naisen kouluttaminen varusmiespalveluksessa sekä asevelvollisuuden toimivuuden parantaminen ja sen jatkuvuuden turvaaminen. Keskityn seuraavassa niihin ennen muuta yhteiskunnallisiin muutostekijöihin, jotka voivat Suomen mallia haastaa joskus tulevaisuudessa. Asevelvollisuus ja samalla myös puolustusvoimien henkilöstön rekrytointitapa muuttuvat politiikan kautta. Muutos voisi Suomen oloissa käynnistyä erityisesti, jos puolustusvoimat itse tekisi aloitteen ja toteaisi, että jokin muu vaihtoehto on tavoittelemisen arvoinen ja sotilaallisesti riittävä. Puolustusvoimille asevelvollisuus ei sinänsä ole itseisarvo, vaan tällä hetkellä ainoa järkevä tapa pitää yllä ja kehittää Suomen puolustuskykyä henkilöstön osalta niin, että kyetään hankkimaan myös riittävä ja tarpeeksi nykyaikainen materiaali. Politiikan taustana on kuitenkin, kuten muissakin asioissa, yhteiskunta ja sen muutos, joka saa sysäyksiä myös Suomen ulkoisesta toimintaympäristöstä. Osaa niistä vastustetaan, osaa myötäillään ja sovelletaan suomalaisiin oloihin. Tuon esille muutamia sellaisia muutostekijöitä, joilla saattaa olla vaikutusta asevelvollisuuden politiikkaan, erityisesti sen muuttamiseen noin 15 25 vuoden aikavälillä. On kuitenkin syytä myöntää se, että yhteiskunnan pitkän ajan muutosten ja niiden vaikutusten ennakointi on äärimmäisen epävarma yritys. Yhteiskunnan muutostekijöitä Käsittelen ensiksi sellaisia haasteita, jotka voivat nousta suomalaisesta yhteiskunnasta. Nuo haasteet eivät ole tietenkään irti toimintaympäristöstä, mutta otan nuo tekijät toisena ryhmänä.
2 (1) Väestötekijöistä tärkein on miesten määrä ja ikärakenne, koska sitä on toistuvasti käytetty nykyjärjestelmän jatkuvuuden perusteena. Sodan ajan joukkojen määrä ollaan nyt laskemassa 230 000:een. Väestötekijät viittaavat siihen, ettei niiden muodostamisessa ja ylläpitämisessä pitäisi olla ongelmia lähitulevaisuudessa. Nyt tänä syksynä kutsunnassa ovat 1996 syntyneet miehet. Jos 1996 2010 syntyneistä miehistä edes puolet suorittaa varusmiespalveluksen ja heistä 80 prosenttia voidaan sijoittaa sotilastehtäviin, niin vielä 2030-luvun alussakin saadaan lähes 180 000:n vahvuiset joukot ja pääosin alle 35-vuotiaista. Tarvittaessa on vielä suurempi määrä sotilaskoulutettuja reservissä. Mahdollisia muutoshaasteita onkin haettava muualta kuin miesten määrästä. (2) Yksi haaste voivat olla sellaiset yhteiskunnan muutosprosessit, jotka eivät välttämättä suosi lakiin perustuvaa, verraten erottelematonta, mutta toisaalta vain yhtä sukupuolta koskevaa yhteistä velvoitetta. Suuri makrotason prosessi on yksilöllistymisen kiihtyminen, joka liittyy yleiseen arvopohjan muuttumiseen ja yksilönvapauksien ja -oikeuksien vahvistumiseen. Muutos haastaa laajemminkin kollektiivisia instituutioita ja niiden asettamia velvollisuuksia. Se korostaa yksilön omia valintoja ja suosii eriytymistä ja alakulttuureja sekä tuottaa yksilöllisiä elämäntapoja ja elämänhallintaa. Siten saatetaan kyseenalaistaa yksilön osallistumista sellaista yhteistä vastuuta ja ponnistuksia vaativaan toimintaan, jota sotilaskoulutus ja koko yhteiskuntaa ja valtiota palvelevaksi katsottu asevelvollisuus edustavat. Yksilöllistyminen voi siis vähentää tai pikemminkin suunnata uudella tavalla sosiaalista painetta ja koheesiota. Lisäksi se haastaa sotilaskoulutuksen sisältöjä, joiden innostaakseen tulee tarjota suurelle joukolle yksilöllisiä haasteita ja hyötyjä. Myös elämyksellisyys korostuu. On tosin vaikea sanoa, miten pitkälle tässä ollaan menossa. Monet tekijät asettavat yksilöllistymiselle myös rajoja. Yksilöllistymiseen liittyy kiinteästi yhteisöllisyyden muutos. Uusi yhteisyys, jota on sanottu yksilölliseksi yhteisöllisyydeksi 2 on monimuotoista, usein verkostollista, aikaisempaa sirpaloituneempaa. Puolustusvoimien ja sotilaiden tarvetta saatetaan suvaita, mutta samalla korostaa vapaaehtoisuutta ja kyseenalaistaa sitä, onko sotilaiksi rekrytoitava mahdollisimman monia koskevan asevelvollisuuden kautta. Voimakas maanpuolustustahto on yksi ilmaus yhteiskunnallis-poliittisesta koheesiosta, joka on niin sanotun vahvan valtion kuten Suomen tunnusmerkki. Se ei kuitenkaan yksinään riitä varmistamaan asevelvollisuusjärjestelmän jatkuvuutta. Yhteiskunnan muutosta on myös hahmotettu pelkistettyjen mallien avulla. Puhutaan esimerkiksi tieto-, riski-, verkosto-, turva-, valvonta- ja 24/7-yhteiskunnasta. Monissa niissä yksilöllistymistä ja sen seurauksia ollaan asettamassa uuteen kontrolliin, jota myös markkinavoimat hyödyntävät. Yksilöille syntyy vaikutelmia, että he ovat mukana paitsi sitten ne, jotka eivät ole ja syrjäytyvät. Lisäksi valta näyttää hajautuvan, mutta se myös kätkeytyy. Tämä saattaa vaikuttaa pitemmällä aikavälillä siihen suomalaiseen peruskuvioon, jossa yleinen asevelvollisuus tarvitaan, jotta sillä voitaisiin puolustaa isänmaata epäoikeutetulta suuren vieraan valtion hyökkäykseltä. Mahdollisimman monia osallistavan puolustuksen yksi edellytys on, että Suomessa myös koetaan olevan sellaista puolustettavaa, jonka vuoksi ollaan valmiita äärimmäisiinkin ponnistuksiin. Laajasta yleisestä asevelvollisuudesta on yleensä lähdetty luopumaan maatalous- ja teollisuusyhteiskuntien jälkeen. Suomessakin asevelvollisuuden kulta-aika oli vielä verraten vähän kaupungistuneessa yhteiskunnassa, jossa valtion ja kansalaisyhteiskunnan suhde oli läheinen ja valtio, kunnat ja korporaatiot olivat keskeiset hallintarakenteet. Nythän tämä kuvio on jo suurelta osin historiaa.
3 (3) Kolmas tekijä on, että eurooppalaiset yhteiskunnat Ukrainan kriisistä huolimatta ovat entistä selvemmin yhteiskuntia, joita sotilassosiologi Charles Moskos nimitti sodattomiksi yhteiskunniksi. Itse kutsuisin yhteiskuntia mieluummin sellaisiksi, joissa sodan ja rauhan ero hämärtyy. Sen tuottavat muun muassa keskinäisriippuvuuksien kasvu, varsinaisten suursotien puuttuminen, informaatioteknologian kehitys, mediaympäristön muuttuminen ja kaikki se, jossa väitetään esimerkiksi sodankäyntitapojen muuttuneen. Tämä on hyvin ilmentynyt Ukrainan kriisin yhteydessä, mutta näkyy turtumisessa vaikkapa Gazan tapahtumiin, samoin kuin siinä, ettei oman valtion asevoiman käyttö jossakin etäällä kriisinhallinnan nimissä paljoa hätkäytä ihmisiä. Osaammeko enää opettaa lapsille, mikä on rauhaa ja mikä on sotaa? Mikä on normaalia ihmisten keskinäistä viestintää tai joukkoviestintää ja mikä on informaatiosotaa, propagandaa tai eri valtioiden organisaatioiden salajuonia. Mihin voi luottaa ja mihin ei? Yleinen asevelvollisuus rakentuu kuitenkin sille, että tällaisista eroista vallitsee selvyys. Niiden hämärtyminen sen sijaan suosii paremmin erilaisia ammattilaisia, asiantuntijoita ja turvallisuusspesialisteja, jotka kertovat meille, mitä pitää ja kannattaa pelätä ja miten erilaisiin uhkiin voidaan vastata. (4) Neljäs alleviivattava muutostekijä on tasa- ja yhdenvertaisuuskysymys, ennen muuta kysymys sukupuolten tasa-arvosta. Asevelvollisuus koskee vain miehiä ja 45 palveluspäivän jälkeen myös vapaaehtoisesti varusmiespalvelukseen tulleita naisia. Ollaanko jossakin vaiheessa siinä tilanteessa, että asevelvollisuus rapautuu siksi, että tämä koetaan epäoikeudenmukaiseksi? Tällä hetkellä ei olla. Pelkästään miehiä koskevaa asevelvollisuutta ei ole laajalti nähty tasa-arvo-ongelmana, mutta oireita on. Norjassa otetaan käyttöön niin sanottu sukupuolineutraali asevelvollisuusmalli. Ammattisotilaiksi puolestaan rekrytoidaan yleisesti Euroopassa sekä miehiä että naisia. Kummallakin ryhmällä on samanlainen asema, tosin mitään sukupuolikiintiöitä ei ole tavoiteltu ja sotilasammatti pyrkii yhä olemaan vahvasti miesten ammatti. Naisten asevelvollisuutta jouduttaisiin toteuttamaan varsin valikoivasti ja vapaaehtoisuutta painottaen. Sodan ajan joukkojenkaan henkilöstötarve ei puolla yleisen asevelvollisuuden ulottamista naisiin, jos palveluskelpoisia miehiä on jatkossakin riittävästi. Muutos ei välttämättä olisi sen enempää poliittisesti kuin taloudellisestikaan toteuttamiskelpoinen. (5) Turvallisuuskäsityksillä on yhteytensä myös asevelvollisuuteen. Turvallisuudesta on tullut yhä enemmän kattava puhetapa ja sosiaalisen järjestyksen käsittämisen piirre. Se on eräänlainen jokaisen yhteisen ongelman ulottuvuus. Mediaympäristön muutos korostaa sen tällaista jatkuvuutta. Yhteiskunnassa reagoidaan helposti haavoittuvuuteen ja vaaditaan sen mukaisia toimia. Samalla tullaan entistä enemmän ja dramaattisen reaaliaikaisesti tietoisiksi etäälläkin olevista uhkista, riskeistä ja sosiaalisen elämän epävarmuuksista. Niiden sietokynnys, väestön kriisinkestokyky, näyttää laskeneen, vaikka toisaalta helposti turrutaankin median välittämiin uhkiin, jos ne eivät välittömästi koske kunkin omaa tai läheisten elämää. Asevelvollisuus liittyy vakavien, läheltä koskettavien sotilaallisten uhkien torjuntaan, joista kuitenkin on vaikea avoimesti keskustella verrattuna ajankohtaisiin ja usein arjen turvallisuusuhkiin. Asevelvollisuuden muuntuminen turvallisuuskäsitysten muutoksen myötä olisi todennäköisempää, jos toimintaympäristö muuttuisi huomattavasti nykyisestä. On mahdollista, että joskus turvallisuuden laajeneminen ja muiden kuin sotilaallisten uhkien korostuminen voivat herättää keskustelua laajemmasta turvallisuuspalveluvelvollisuudesta. Toisaalta yhteiskunnan turvallisuuden ei-sotilaalliset osa-alueet ovat useimmiten ammattilaisten käsissä ja vaativat erityistä ammattitaitoa. Arkipäivän turvallisuuden moniin haasteisiin vastaaminen sen sijaan opitaan tai pitäisi oppia jo kotona ja koulussa.
4 Toimintaympäristön muutostekijöitä Suomen asevelvollisuuteen välittyy haasteita myös rajojen ulkopuolelta, toimintaympäristöstä. Nyt voi sanoa, että yleinen asevelvollisuus saanee vahvan jatkoajan. Ukrainan tapahtumat ja se kuva, joka niistä on päällimmäiseksi rakennettu sekä ilmeinen idän ja lännen jakolinjan uusi terävöityminen, lähes kylmä sota, tuo joka tapauksessa todennäköisesti uutta myötämielisyyttä Suomen yleisen asevelvollisuuden jatkamiselle ja sen toimivuuden edelleen kehittämiselle. Suomen puolustuskykyä ollaan nyt valmiimpia kehittämään kuin ennen Ukrainan konfliktia, vaikka Suomeen ei sen vuoksi kohdistukaan mitään erityistä sotilaallista uhkaa. Tästä huolimatta toimintaympäristöstä voi välittyä myös Suomen mallia haastavia tekijöitä pitemmällä aikavälillä. Yksi päällimmäinen niistä on varmaankin se, että Natoon liittymisen kannatus saattaa lisääntyä siksi, että jäsenyyden kuvitellaan tuovan lisää puolustuskykyä. Jokin tällä vuosikymmenellä valtaan pääsevä poliittinen koalitio saattaa ryhtyä jäsenyyttä ajamaan, jos yleinen mielipide alkaa kääntyä sille suosiolliseksi. Lisäksi yhteinen ja alueiden puolustus on myös Natossa tekemässä jonkinasteista paluuta. Paljon riippuu kuitenkin Ukrainan konfliktin ratkaisusta. Arvioin Nato-jäsenyyteen sisältyvän kuitenkin myös riskejä, joista on keskusteltu riittämättömästi. Natossahan on yleisesti siirrytty ammattiarmeijoihin tai hyvin valikoivaan asevelvollisuuteen. Kotimainen riski on siinä, että Suomen sotilaallista turvallisuutta saatetaan pitää Naton jäsenenä niin ratkaistuna, että asevelvollisuutta ryhdytään ohentamaan. Toki paljon riippuu siitä, pitävätkö puolustusvoimat sellaista sotilaallisin perustein mahdollisena. Vaikka alueiden puolustus voi korostua Euroopassa uudestaan, niin asevoimien ammattimaistumiskehitys tuskin kääntyy eikä voikaan kääntyä. Jos pakollisesta varusmiespalveluksesta on luovuttu, on yleensä myös nopeasti vieraannuttu asevelvollisuudesta. Asevoimien ja yhteiskunnan suhteen väitetään jopa parantuneen monissa ammattiarmeijamaissa, joissa ei kylmän sodan päätyttyä nähty enää tarvetta suurille sotilasjoukoille ja asevelvollisuus oli osoittanut rapautumisen oireita jo aikaisemmin. Eurooppalaiset kokemukset viittaavat siihen, että kansalaisten enemmistö on nopeasti hyväksynyt uuden järjestelmän, jos asevoimien tehtäviin ja tarpeellisuuteen yhdistettävissä olevat uhkakuvat ovat selvästi muuttuneet. Kansainväliset esimerkit eivät välttämättä kuitenkaan johda muutokseen. Natoon liittyneet Itä- Euroopan maat kyllä luopuivat yleensä nopeassa tahdissa asevelvollisuudesta, jota rasitti sosialismin ajan kansanarmeijoiden perintö. Suomessa sen sijaan ei mikään ole erityisesti horjuttanut kansalaisarmeijaamme, ei sota, ei 1960-luvun murros. Kulttuurissa on paljon vastarintaa ulkopuolelta tulevia normeja kohtaan. Toisaalta voi pohtia sitä, missä suhteessa Suomi voisi itse toimia niin sanottuna normiyrittäjänä ja vaikuttaa toisiin maihin omalla esimerkillään asevelvollisuuden takaamasta puolustuskyvystä. Asevelvollisuudella yhä tulevaisuutta Suomessa Asevelvollisuuden asemaa Suomessa ei ole helppo kyseenalaistaa samalla tavalla kuin on usein käynyt muualla, koska sitä tukevat sotilaalliset tekijät kuten laaja alue ja niiden uhkien luonne, joihin puolustusvoimilla ennen muuta varaudutaan. Lisäksi politiikkaan on juurtunut puolustusmäärärahatason pitäminen kutakuinkin vakiona, siis verraten matalana. Tällaisen taloudellisen rationaalisuuden merkitys on suuri silloin, kun vastustetaan muualta tulevia muutospaineita ja koetetaan oppia toisten kokemuksista. Asiaan vaikuttaa tällä hetkellä myös se,
5 että valtio on velkaantunut mutta puolustuskyvystä ei ole varaa tinkiä. Melko pian on uusittava torjuntahävittäjät, jonka hankkeen odotettavissa oleva hintalappu on lehtitietojen mukaan 6 ja 10 miljardin välissä. Suomen mallissa on yhä vahvaa jatkuvuutta. Se on eräänlaista sosiaalista kitkaa ja vastustuskykyä, mutta myös sitä, että sotilaallinen järkiperäisyys on yhteiskunnassa arvostettu. Tarvittaisiin kuitenkin lisää tutkimusta yhteiskunnallisista edellytyksistä, jotka voivat vaikuttaa asevelvollisuuden politiikkaan osana suomalaista puolustuspolitiikkaa. 1 Alustus perustuu osittain artikkeliin Nokkala, Arto (2013) Yhteiskunnallisia aineksia suomalaisen asevelvollisuuden tulevaisuuteen. Teoksessa Juha Mäkinen (toim.) Asevelvollisuuden tulevaisuus. Artikkelikokoelmat n:o 9. Johtamisen ja sotilaspedagogiikan laitos. Helsinki: Maanpuolustuskorkeakoulu. 2 Ks. esim. Saastamoinen, M. (2011) Intensiivistyvä yksilöllistyminen ja sosiaalisuuden muuttuvat muodot. Teoksessa S. Kangaspunta (toim.) Yksilöllinen yhteisöllisyys. Tampere: Tampere University Press, 61-91.