3 lokakuu 2013
Sisällä 3 Kiinalainen juttu Kari Mäkinen 4 Kirkon kasvatus on syventävää kansalaiskasvatusta Marja-Leena Ruostesaari 8 Enemmän kuin rakennemuutos Timo Tavast 9 Pastoraalinen johtaja kristallisoi kirkon työn Haastateltavana piispa Kaarlo Kalliala Janne Villa 14 Sekamelskan seurakunnasta hengelliseen harmoniaan Haastateltavana Aino Vesti Janne Villa 18 Hääkulkue vai hautajaissaatto Aino Vesti 19 Sokeripaloja Koonnut Lasse Hautala 20 Hurskaista toiveista tuli totta Tytti Issakainen 26 Korjaa Jaakko Heinimäki 28 Ympäristökasvatus ankkuroituu seurakunnan perustyöhön Hannele Siltala 32 Usko tai älä Erkki Kiiski 33 Oliivipuun pähkinöitä Hannes Tiira 34 Kirkkokahvit Café Uskelassa Marja-Leena Ruostesaari Arkkipiispan paikallinen matkaisäntä Bao Jiayuan vanhassa kotikirkossaan Chongqingissa taustanaan pastori-isänsä maalaama taulu. Kansikuva Lokakuiset haavan lehdet kätkevät kaivausten jäljet Suomen vanhimman kirkon ja sitä ympäröineen hautausmaan raunioilla Kaarinan kaupungin Ravattulan kylän Ristimäellä. Tieto 1100-luvulta peräisin olevan kyläkirkon löytymisestä julkaistiin alkusyksystä. Kuva: Erkki Kiiski Takakannen kuva "Niin kuin muuttolintusen tie..." Hanhia syksyn iltahämärässä Tyrvään kirkon yllä. Kuva: Pirjo Silveri K u v a t : M i k a K. T. P a j u n e n 2
Kiinalainen juttu aikutti siltä, että Kiinan valtion uskontoviraston johtaja, varaministeri Jiang Jianyong yllättyi suomalaisen kirkonmiehen kysymyksestä. Hän siemaisi teetä ja antoi alemman virkamiehen vastata ensin. Kysymys koski sosiologista teoriaa, jonka mukaan uskonto häviää vähitellen. Globaali kehitys ei vahvista teoriaa. Uskonnon merkitys päinvastoin näyttää lisääntyvän. Ja Kiinassa uskonnot voimistuvat. Mitä tästä pitäisi ajatella? Kysymyksen olisi voinut muotoilla myös näin: Kumpi on väärässä, teoria vai todellisuus? Kiinan protestanttinen kirkko kasvaa niin kuin näytti kasvavan Kiinassa kaikki muukin. Tilastoista vahvistamaton tieto kertoi, että maailman kaikista nostokurjista 70% on Kiinassa. Tieto vaikutti uskottavalta, kun katselin maisemaa junan ikkunasta matkalla Nanjingista Shanghaihin. Kaikkialla rakennettiin, eivätkä talot olleet pieniä. Jotain kertoi myös tilasto, jonka mukaan tällä hetkellä kaksi maailman suurinta yritystä on Kiinassa. Molemmat ovat pankkeja. Kiinalla menee lujaa, junakin pyyhälsi 296 km/t. Tästä vauhdista suomalaisetkin yritykset yrittävät päästä osalliseksi. En voinut välttyä ajatukselta, että vauhti on liian kova. Mitä kovempi on talouden vauhti, sitä suurempi vaara on vauhtisokeudelle, jossa kohtuus ja moraali jäävät laiturille. Kiinan protestanttisen kirkon ihmiset olivat muutoksessa mukana, mutta toistivat usein, että kolikolla on kaksi puolta. Toinen puoli, se jota itärannikon pilvenpiirtäjien katveessa ei erottanut, on Länsi-Kiinan köyhyys ja kasvavat sosiaaliset erot. Samalla kolikon puolella ovat niin ympäristökysymykset kuin muutoksen tuoma yksinäisyys, kun ihmiset vaeltavat suuriin kaupunkeihin ja traditiot ja ihmissuhteet jäävät taakse. Näissä muutoksissa oli jotain kovin tuttua vaikka mittasuhteet olivat toiset kuin meillä, ja Kiinan kirkon traumaattinen lähihistoria toinen ja suhde valtioon toinen. Toisin on sekin, että nuoret ja koulutetut liittyvät kirkkoon ja jumalanpalvelukset täyttyvät ja kristinuskon perusteiden opetukselle on kysyntää enemmän kuin mihin kirkko kykenee vastaamaan. Mutta yhdessä asiassa kiinalaiset katsoivat tänne päin ja halusivat oppia. He halusivat oppia, miten kirkko voi kohdata ihmisen hädän ja yhteiskunnan muutoksen. Heitä kiinnosti diakonia, sekä sen käytännön järjestäminen että sen taustalla oleva teologia. He halusivat syventää käsitystään siitä, mitä on rakkautena vaikuttava usko. Kiinaan saakka piti mennä, jotta tämän oman kirkkomme vahvuuden kirkkaasti erotti. Mitä suomalaisen kirkonmiehen kysymykseen tuli, varaministeri Jiang Jianyong kuunteli, kun alempi virkamies selitti protestanttisen kirkon kasvua kirkon auttamisen perinteellä. Kirkko huolehtii heikoista ja sairaista ja se vetää puoleensa. Varaministeri itse puolestaan tukeutui ideologiseen perusvastaukseen, mutta pehmensi sitä. Hänen mukaansa uskonto kyllä tulee häviämään. Se on kuin luonnonlaki. Mutta nyt uskontoa tarvitaan, yhteiskunta tarvitsee sitä. Se on tosiasia. Joskus uskonto kyllä häviää, mutta ennen sitä häviävät valtio ja luokka. Keskustelu päättyi, kuuma vesi teenlehtien päällä sai jäähtyä. Oli lounaan aika. Varaministeri Jiang Jianyongin nostaessa kevätsipulia ja lootuksenjuurta lautaselleni ajattelin apostoli Paavalia. Paavalikaan ei sanonut, että uskonto tulee pysymään loppuun asti. Sen sijaan hän sanoi, että se mikä ei häviä koskaan, on rakkaus. Arkkipiispa Kari Mäkinen 3
Nuoriso syrjäytyy mitä tekee kirkko? Kirkon kasvatus on syventävää kansalaiskasvatusta Maassamme on 55000 syrjäytynyttä 15 29-vuotiasta nuorta. Vuosittain 4000 nuorta jää koulun jälkeen ilman koulutus- tai työpaikkaa. Ongelma ei ole ainoastaan Suomen, vaan koko Euroopan laajuinen. Suomessa nuorten syrjäytyminen on niin huolestuttavaa, että siihen on puuttunut tasavallan presidenttikin nimeämällä työryhmän pohtimaan nuorisokysymystä. Poliittiset toimijatkin ovat antaneet tukensa nuorten syrjäytymisen ehkäisemiselle. Hallitusohjelmassa syrjäytymisen vähentä - minen on yksi painopistealueista. Yritysmaailmakin ottaa osaa yhteiskuntavastuuseen mm. lisäämällä työharjoittelu- ja kesätyöpaikkoja. Mitä tekee kirkko? Kirkko tekee perinteisesti laajaa yhteistyötä nuorison kanssa yli 330 miljoonalla eurolla vuodessa. Millaista sitä kysyimme kolmelta nuorisotyön asiantuntijalta. Kasvatus on yksi kirkon perustehtävistä. Kasvatustyön tavoitteena on nuorisotyön eri ikäryhmille suunnattujen toimintamenetelmien avulla tukea jokaisen lapsen ja nuoren kristillistä kasvua omana itsenään, lähimmäisenä ja yhteisön jäsenenä. Kirkon nuorisotyössä on aina panostettu ennaltaehkäisevään työhön, sanoo kirkon erityisnuorisotyön asiantuntija Mikko Mäkelä Kirkkohallituksesta. Kirkon nuorisotyön lähtökohtana on jokaisen lapsen ja nuoren oikeus kehittyä, kokea oppimisen iloa ja saada tukea kasvuunsa. Kirkolla on pitkä kokemus ja osaamista syrjäytymisen ehkäisyssä, sanoo Mikko Mäkelä. Kirkko tiedostaa varsin hyvin syrjäytymisen ongelman. Seurakuntiin on perustettu erityisnuorisotyön virkoja, ja esimerkiksi pappien kasvatuksen pastoraalikursseilla on syrjäytymisen ehkäisemiseen paneuduttu vakavasti. Kirkko pyrkii olemaan ajan hermolla. Seurakunnissa on henkilökohtaisen kohtaamisen lisäksi kehitetty ja otettu käyttöön mobiili- ja verkkopohjaisia toimintamuotoja tavoitettavuuden lisäämiseksi. Mm. nettisaapas, tekstaritupu ja nettitupu ovat nuorille tuttuja yhteyskanavia. Kirkon nuorisotyön haasteina Mikko Mäkelä näkee sen, että nuorisotyö ei tavoita kaikkia tasapuolisesti. Tilastojen mukaan lapsen ja nuoren elämänkaaressa vaikeammin tavoitettavia ovat 12 14 -vuotiaat lapset ja yli 18-vuotiaat. Seurakuntien rakennemuutokset ja resurssien väheneminen uhkaavat nuorisotyön laadullisia ja määrällisiä toimintoja. Nuorisotyössä on vahva vapaaehtoistoiminnan joukko mukana toteuttamassa toimintaa. Kirkosta eroamistilastojen kasvamisesta huolimatta rippikoulu ja isostoiminta ovat säilyttäneet suosionsa. Tutkimukset kertovat kirkon kasvatustyön ja diakoniatyön olevan toimintoja, joita kansalaiset eniten arvostavat. 4
K u v a : M a r t t i S a n t a k a r i Erilaiset retket ovat suosittuja, sanoo nuorisonohjaaja Markka Järveläinen ja pakkaa rinkkaansa seuraavaa reissua varten. Keskustelua ja syventävää kansalaiskasvatusta Perusnuorisotyö Salon seurakunnassa on kokoavaa yh teistyötä, nuorten huomioimista ja kuuntelemista. Se on leirinuotioita ja riparia, raamattupiiriä, musiikkia, draamaa ja liikuntaa. Parhaimmillaan se on syvällistä keskustelua, elämän arvojen pohtimista ja ennen kaikkea toisista välittämistä ja kasvamista aikuisuuteen. Näin sanoo Markka (Maritta) Järveläinen, Salon seurakunnan johtava nuorisotyönohjaaja. Kirkon nuorisotyö kohdistuu lapsiin sekä 15 18-vuotiaisiin nuoriin. Salon keskustan tilaisuuksiin kokoontuu nuoria eri puolilta laajaa seurakuntaa. Eri alueilla on lisäksi aktiivista, lapsia ja nuoria yhteen kokoavaa toimintaa, mm. ohjelmallisia nuorten iltoja. Isoskoulutus on erittäin suosittu ja suurin Salon seurakunnan nuorisotyömuodoista. Yhteinen rippikoulu, erityisesti erikoisriparit, kuten laskettelu ja vaellus, keräävät nuoria joka puolelta seurakuntaa. Leirit ovat edelleen todella suosittuja kaikista pleikkareista ja muista tietoliikenteen houkutuksista huolimatta, sanoo Markka ja pakkaa rinkkaa illalla alkavalle äiti ja lapsi -viikonloppuleirille. Toiminnan ydin on nuorten kohtaaminen. On tärkeää, että nuori tulee huomioiduksi. Linjoiltaan nuorisotyö ei ole vuosien mittaan muuttunut, mutta sisältö on seurannut ajan muuttumista nuorten kohtaaminen on tullut syvemmäksi; nuorissa näkyy huoli kavereista, ja he haluavat puhua ja pohtia asioita luotettavan aikuisen kanssa, sanoo Markka. Olen pyrkinyt työssäni kahdenkeskisiin keskusteluihin ja sillä tavalla saavuttamaan nuoren luottamuksen. Onnistumisen hetkiä koen silloin, kun huomaan, että jokaisella nuorella on täällä töissä joku ihminen, jonka luokse voi tulla juttelemaan ja kysymään mieltä askarruttavista asioista. Iloitsen myös kontakteista, jotka ovat säilyneet lapsikerhosta aikuisuuteen. Kohtaako kirkko syrjäytymässä olevat tai syrjäytyneet? Ei välttämättä, sanoo Markka. Meillä ei valitettavasti ole päivittäisen työmäärän puitteissa mahdollisuuksia hengailla kaupungilla aistimassa nuorten tuntoja vaikka kyllä pitäisi ja haluaisimme. Emme ole tehneet etsivää työtä riittävästi. Kuitenkin uskomme, että tämä nykyinen toimintamme on pieneltä osaltaan estämässä nuoren vetäytymistä ja syrjäytymistä. Olen tehnyt tätä työtä 26 vuotta, ja minulla on vahva tunne, että Salon seurakunnassa nuorisotyötä arvostetaan ja siihen panostetaan. Sitä paitsi tykkään työstäni valtavasti. Salossa ei ole varsinaista erityisnuorisotyöntekijää, mutta Markka kiittelee Salon kaupunkia, joka on kautta vuosien tehnyt hyvää erityisnuorisotyötä, ja yhteydet sinne ovat kunnossa. Myös koulujen kuraattoreiden kanssa tehdään hedelmällistä yhteistyötä. Markka vertaa kirkon nuorisotyötä talon rakentamiseen: ensin tehdään hyvä perustus, jolle talo rakennetaan. Kun perusta on kunnossa, ja kasvatus hengellistä ja herättävää, ei myöhemminkään tarvita perusteluja kristilliselle kasvatukselle. Se on Markan mielestä elämäntavan esittelemistä, eväitä arjen ongelmien ratkaisuun. Kirkon kasvatus on myös syventävää kansalaiskasvatusta. Ei meidän toiminnassamme mukana olevista nuorista tarvitse tulla seurakunnan työntekijöitä, vaan toivon, että heistä tulee hyviä yhteiskunnan kristillisiä jäseniä, jotka osaavat ratkaista ongelmiaan Raamatun pohjalta. 5
Porissa pudokkaille annetaan tukea Porin seurakuntayhtymässä paikallisseurakunnat hoitavat perusnuorisotyön, mutta lähes jokainen nuorisotyöntekijä tekee myös erityisnuorisotyötä omassa virassaan. Nuorisotyön painopistettä muutettiin pari vuotta sitten niin, että toinen erityisnuorisotyönohjaaja, Niina Kaijanniemi, aloitti yhteistyön paikallisen ammattikoulun, Winnovan, kanssa. Yhteistyö on sujunut hyvin. Koulun terveydenhoitajien, kuraattorien ja opettajien ohjaamina oppilaat tulevat Niinan juttusille. Kirkon työntekijänä voin olla sillä haastavalla rajapinnalla, jolloin opiskelijan opinnot eivät oikein suju tai ovat keskeytyneet, kertoo Niina. Meidän työajattomuutemme mahdollistaa joustavan työskentelyn oppilaan elämäntilanteen mukaan. Tunnen tekeväni tärkeää työtä, sillä ammattikoulujen keskeyttämisprosentti on todella korkea. Tuen ja innostan pudokkaita löytämään uuden opiskelu- tai oppisopimuspaikan. Mikko Mäkelä toteaakin tähän, että syrjäytymisen ehkäisemiseen tähtäävässä ja ns. korjaavassa työssä, kuten pienryhmätoiminnat, erityistä tukea tarvitsevat lapset, nuoret ja perheet, seurakuntien nuorisotyössä toimitaan monialaisessa ja moniammatillisessa verkostossa. Ammattioppilaitoksissa opiskelee 130.000 nuorta ja työ siellä, missä nuoret jo valmiiksi ovat, toivottavasti voimistuu entisestään. Erityisnuorisotyölle läsnäolon nuorisotyönä on luonteenomaista etsiä ja liikkua siellä, missä nuoret viettävät aikaansa, sekä kohdata heitä ja reagoida asioihin, jotka ovat heille ajankohtaisia ja tärkeitä. Erityisnuorisotyössä yhdistyvät kasvatus ja diakonia. Nuoren rinnalla kuljettaessa erityisnuorisotyö muotoutuu pitkäjänteiseksi kasvatustyöksi ja nuoren suoriutumisen tukemiseksi. Kristillisyys esiintyy ennen kaikkea läsnäolon lupauksena, rinnalla kulkemisena ja rukouksena. Niina Kaijanniemi näkee työssään suurimmaksi haasteeksi nuorten moniongelmaisuuden. Nuoren elämässä saattaa olla sekaisin kaikki: sosiaaliset suhteet, talous, mielenterveys, päihteet ja seksuaalisuus. Kun sitä pakettia lähdetään purkamaan, täytyy varata riittävästi aikaa, eikä näin ollen pystytä suuria massoja tukemaan. Mutta jos saamme pelastettua yhdenkin nuoren syrjäytymiseltä, hän on pois siitä 55000 syrjäytyneen nuoren joukosta, sano Niina. Työmme on ensiarvoisen tärkeää senkin vuoksi, että teemme moniammatillista työtä: jaamme vastuut, jotta nuori saa parhaan mahdollisen avun siltä toimijalta, joka on hänen ongelmansa paras asiantuntija. Kaikki nuoret eivät voi huonosti Murheellisista syrjäytymisluvuista huolimatta suurin osa nuorista, eli 70 %, voi paremmin kuin koskaan. Sen sijaan 30% voi huonommin. Monisukupolvinen syrjäytyminen, mielenterveysongelmat, kiusaaminen ja ulkopuolisuus ovat haasteita joita kohdataan. Kun 17.000 lasta ja nuorta vuosittain on sijoitettuna kodin ulkopuolelle ja kaiken kaikkiaan 80.000 on lastensuojelun asiakkaina, niin tilanne on erittäin vakava. Haasteista huolimatta onnistumisiakin on. Koko maailmaa ei voi pelastaa, mutta yhden ihmisen maailmaan voi vaikuttaa. Kirkon erityisnuorisotyöntekijä on kuin arjen takiainen. Kun muiden viranomaisten kanssa pitää olla tekemisissä, niin erkkarin kanssa ei ole pakkoa kuten koulun, poliisin tai lastensuojeluviranomaisten. Kohtaamalla jokainen nuori ihmeenä, olemalla läsnä hänen arjessaan teemme diakonista työtä, toteaa Mikko Mäkelä. Kaikki haastateltavat ovat yhtä mieltä siitä, että heidän työyhteisössään nuorisotyöllä on suuri painoarvo. Tämän päivän nuorissa on huomisen kirkon tulevaisuus. Nuorisotyöntekijät ovat koulutettuja ja ammattitaitoisia hoitamaan työalansa toimintoja, joilla tuetaan nuorten kristillistä identiteettiä ja kirkkoon kuulumista, kuunnellaan ja välitetään nuorten ajatuksia ja toiveita sekä annetaan ikään sopivia vaikuttamismahdollisuuksia. Yhtä lailla haastateltavien mielestä kasvatusvastuu kuuluu meille kaikille. Me aikuiset vaikutamme esimerkillämme enemmän kuin jatkuvalla opetuksella tai määräämisellä. Päävastuu on vanhemmilla, mutta nuori kohtaa kasvunsa aikana paljon muistakin aikuisia. Kirkko pyrkii siihen, että seurakunnat turvaavat nuorisotyöllään kasvatuksen mahdollisuudet. Marja-Leena Ruostesaari Kirjoittaja tekee väitöskirjaa aiheesta 'Yhteiskuntavastuu ja nuoriso' 6
Kirkon panostus nuorisotyöhön Lapsi- ja nuorisotyöhön yli 330 miljoonaa, joka on kolmasosa koko kirkon budjetista. Rippikouluihin osallistuu vuosittain 53.000 nuorta. Isostoiminnassa on 21.000 nuorta. Vertaisohjaajina rippikouluissa toimii 17.000 nuorta. Nuorisotyössä kohdataan erityisesti 15 18-vuotiaita nuoria. Seurakuntavaaleissa saavat äänestää 16-vuotiaat nuoret. Partiolippukunnista n. 90 % sisältyy paikallisseurakunnan nuorisotoimintaan. Halutaan tukea nuorisotakuuta. Seurakunnat palkkaavat kesätöihin noin 4.000 nuorta vuosittain. Kirkko vahvistaa nuorten osallisuutta syrjäyttämistä ja ulkopuolisuutta vastaan. Kirkko toimii nuorten lähtökohdista yhteistyössä muiden toimijoiden kanssa. Nuorisotakuu mitä se on? Elinkeinoelämän rakennemuutos on aiheuttanut sen, että koulutusta vailla olevat työpaikat vähenevät. Nuorten työllisyystilanne heikkenee edelleen, ja se johtaa usein muihin elämän ongelmiin. Tästä seuraa myös vuosittain 300 miljoonan euron lasku yhteiskunnalle. Hallituksen ohjelmassa on nuorisotakuu, jolla tavoitellaan nuorten työllistymisen edistämistä ja syrjäytymisen ehkäisyä. Tavoitteena on että jokaiselle alle 25-vuotiaalle nuorelle ja alle 30-vuotiaalle vastavalmistuneelle tarjotaan työ- ja työkokeilu-, opiskelu-, työpaja- tai kuntoutuspaikka kolmen kuukauden kuluessa työttömäksi joutumisesta. Nuorisotakuu on haasteellinen, ennalta ehkäisevä ohjelma, joka vähentää nuorten syrjäytymistä pitkällä aikavälillä. Se ei kuitenkaan huomioi niitä, jotka ovat jo päässeet tipahtamaan. Nuorisotakuu ei ole kaikin osin saavuttanut tavoitettaan, mutta käytäntö ja tutkimukset tulevat selvittämään pitkän aikavälin vaikutukset. 7 K u v a : M a r t t i S a n t a k a r i M a n i p u l o i n t i : E r k k i K i i s k i
Jos kirkolliskokous niin ajallaan päättää, tehtävämme on käydä työhön seurakuntarakenteiden uudelleen järjestämiseksi, ja tuo työmaa tulee olemaan mittava. Silti rohkenen väittää, että jotain isompaakin on meillä seurakunnissa ja kapitulissa edessämme kuin pelkkä rakennemuutos: meitä haastetaan ennen muuta ajattelun muutokseen. Mitä tarkoitan? Mihin tahdon kutsua niin seurakuntien työntekijöitä ja luottamushenkilöitä kuin myös meitä hiippakunnan väkeä? Erityisesti uudenlaiseen tuomiokapitulin ja seurakuntien väliseen suhteeseen. Pitkän historian tuloksena kapituli mielletään yhä usein etäiseksi, kirkolliseen päätöksentekoon erikoistuneeksi viranomaiseksi, jonka pelätään ja joskus samalla paradoksaalisesti toivotaan vievän rakennemuutoksen kaltaiset hankkeet läpi ylhäältä käsin ohjaten. Haastan kuitenkin itseäni, samoin kuin seurakuntiamme, näkemään asiat toisin. Teemme kyllä ne päätökset, jotka tuomiokapitulin kuuluu rakennemuutoksen keskellä tehdä, mutta samalla ajattelen kapitulin voivan asettua etäisyys- ja yläpuolisuusaseman sijasta kannattelevaan, mahdollistavaan ja osallistavaan rooliin seurakuntien dialogiseksi kumppaniksi. Enemmän kuin rakennemuutos Haluan nähdä seurakunnat muutosprosessin keskeisinä toimijoina, joiden ääntä on tärkeä kuulla, lähtöruudusta alkaen. Tämän syys- ja talvikauden hiippakunnalliset kohtaamiset ovat toivon mukaan tekemässä vuoropuhelun todeksi viestien samalla siitä, että tuomiokapitulilla on varsin toisenlainen etenemisstrategia kuin yhtymäkarttojen piirteleminen valmiiksi seurakuntien puolesta. Tuo piirustelu tehdään aikanaan eri alueiden seurakuntien kanssaan yhdessä. Jotta tälle kaikelle rakennemuutostyölle olisi parhaat mahdolliset edellytykset, toivon ja oletan hiippakunnan organisoivan konsultatiivista tukea eri alueille ja jalkauttavan myös omaa väke- ään seurakuntien matkakumppaneiksi, ei muutosta toteuttamaan vaan fasilitoimaan. Vähintään yhtä isoon ajattelun ja asenteiden muutokseen haastaa seurakuntien välisten suhteiden pelikenttä. Jo tässä vaiheessa, kun kirkon päätöksiin on vielä matkaa, on ensinnäkin aika luoda luottamuksen ilmapiiriä. Avautuminen keskusteluyhteyteen ja yhteistyösuuntien ennakkoluuloton kartoittaminen vaatii juuri luottamuksen kasvattamista seurakuntien välillä. Toiseksi, radikaali ajattelun muutoshaaste on siinä, että seurakunnan oman hyvän sijasta lähdetään tietoisesti etsimään yhteistä hyvää. Miten paljon meillä vielä onkaan sitä mentaliteettia, jossa merkityksellisenä pidetään vain oman seurakunnan etua ja tuumataan, että köyhemmän naapurin asiat eivät meille kuulu. Ja kuitenkin ne kuuluvat, sillä jo nyt ja varsinkin tulevaisuudessa meillä on yhteinen vastuu siitä, että kaikilla alueilla ja kaikenlaisten toimintaympäristöjen piirissä kirkon perustehtävän toteuttamiselle uskolle ja rakkaudelle on riittävät edellytykset. Kolmas askel ajattelun muutoksen tiellä jatkaa edellisestä eteenpäin. Kuumeisen rakenteiden miettimisen sijaan tarvitsemme keskusteluumme aimo annoksen toivorikasta perustehtävälähtöisyyttä: tulevat muutokset eivät ole helppoja, mutta ne ovat aidosti positiivinen mahdollisuus työstää yhdessä sitä, miksi seurakunta on olemassa, ja luoda tulevaisuuden kirkolle edellytykset olla Kristuksen asialla. Timo Tavast Hiippakuntadekaani 8
Pastoraalinen johtaja kristallisoi kirkon työn Piispa Kaarlo Kalliala Diakonialaitoksen jazzvastaanotolla Porissa heinäkuussa 2012. Pastoraalinen johtajuus on kirkollisen työn tarkoituksen kirkastamista. Se perustuu toiminnan syvälliseen jäsentämiseen, reflektointiin ja uudelleentulkintaan. Näkyihin, jotka ovat ihmisiä aidosti kiinnostavia ja innostavia, määrittelee piispa Kaarlo Kalliala. Piispaksi valitussa yksilössä saattaa olla alkujaankin jonkinlaista johtajan vikaa, mutta Kaarlo Kalliala ei osaa arvioida, millainen hän oli ensimmäisissä esimiehen tehtävissään. En mieltänyt olevani johtaja tai tiimin vetäjä, kun lähdin kolmikymppisenä merimiespapiksi Rotterdamiin. Tiesin toki, että olen paikan pomo, mutta minulla ei ollut mitään teoriaa, käsitystä tai struktuuria johtamisesta. Ne tulivat vasta myöhemmin, piispa muistelee. K u v a : M i k k o N i e m e l ä Muuan konsultti veti Savonassa merimiespapeille koulutuksen tavoitejohtamisesta ja tuloksen tekemisestä. Silloin aloin tarkastella tehtävääni johtamisotsikon alla. Ymmärsin, että kaikella tekemisellä ja aktiviteeteilla täytyy olla jokin selkeä tavoite. Kaikki kirkon viranhaltijat on kuitenkin palkattu saamaan jotakin aikaan. Näissä perin kiteytyneissä ja käänteentekevissä ajatuksissa Kalliala palasi synnyinmaahansa, Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymän diakoniajohtajaksi. 9
Alaiset on voitettava puolelleen Aloin ahdistella diakoniatyöntekijöitä. Kyselin jatkuvasti, mihin tällä kaikella oikein pyritään. Yleensä vastaus oli, että työntekijä kuvaili, mitä hän käytännössä tekee, Kaarlo Kalliala jatkaa johtajan oppivuosiensa alkutaipaleen selvittämistä. Keskimäärin vastaajien oli vaikea esittää, mitä tavoitetta kohti he menevät ja mitä yrittävät saada aikaan. Työntekijät hahmottivat työnsä kovin eritasoisesti. Helpoin tapa saada työntekijän päämäärä selville, oli miettiä, mitä muilta puuttuisi, jos häntä ei olisi. Kun kirkossa yleistyivät erilaiset suunnittelumallit, kuten taloussuunnittelu, Turun diakoniakeskuksen oli helppo hyödyntää niitä, sillä samanlaiset mallit olivat jo tuttuja. Diakoniajohtajana tajusin, että olennaista on muutoksen johtaminen ja aikaansaaminen. Siinä onnistuakseen on voitettava työntekijät puolelleen ja valjastettava heidän voimavaransa käyttöön, sillä he saavat muutoksen aikaan, jos saavat. Kuinka johtaja voittaa ihmiset puolelleen? Kuuntelemalla. Diakoniavuosien aikana minullekin kehittyi edes jonkinlainen kuuntelemisen kyky. Ainakin sen taju, etten hallitse ja hahmota tätä hommaa yksin. Koko diakonian työyhteisö tutkaili sydämessään, mihin kaikella työllä oikeastaan pyritään. Näky omasta tehtävästä tiivistyi ja kirkastui. Ymmärsimme, että tehtävämme on häpeän voittaminen. Me olemme taistelemassa häpeää vastaan ja tuomassa ihmisiä pois häpeästä. Homma ei mene niin, että ensin keskustellaan hetki ja sitten minä kerron, mitä olen asioista ajatellut. 10
11 K u v a : P a s i L e i n o
Primadonnan jumalainen työnäky Kirkollisessa kulttuurissa administraatio, hallinto, oli pitkään hallitseva näkökulma organisaation hahmottamiseen. Kaksikymmentä vuotta sitten kenestäkään ei sanottu, että hän on hyvä johtaja. Sanottiin, että hän on hyvä hallintomies, jos haluttiin kehua. Pikanttina kirkollisena erityispiirteenä on ollut se, että ihmiset ovat johtaneet työtään melko itsenäisesti, kukin oman hengellisen identiteettinsä pohjalta. Esimerkiksi diakonialla ja nuorisotyöllä on saattanut olla ihan oma visionsa siitä, mitä halutaan tehdä. Ihmiset, joilla on visioita, ovat kirkon vahvuus. Enimmäkseen heidän visionsa ovat seurakunnan tavoitteiden suuntaisia. Kääntöpuolena on kuitenkin primadonnakulttuuri: minulla on tällainen työnäky, jonka olen sopinut suoraan Jumalan kanssa, eikä siihen voi kukaan ulkopuolinen johtajakaan puuttua, piispa naurahtaa sarkastisesti. Pystymetsästä vieraaseen maailmaan Viime vuodet ovat tuoneet aivan toisenlaisen haasteen kuin primadonnien ohjastaminen toimimaan seurakunnan asettamien tavoitteiden mukaisesti. Kirkolliseen työhön on tullut yhä enemmän ihmisiä, joilla ei ole kummoistakaan näkyä, ja jotka eivät ole saaneet vielä apua visionsa hahmottamiseen. Ennen työntekijöillä oli jo tullessaan kirkollisen kulttuurin tuntemusta ja opintojen aikana oli sisäistetty jonkinlainen hengellinen identiteetti. He solahtivat sujuvasti valmiiseen ja olemassa olevaan maailmaan. Nykyään monen ammatti-identiteetti syvempi käsitys siitä, mikä tämä kirkon juttu oikein on kasvaa vasta vähitellen työtä tehdessä. Johtajan haaste on saada tämä identiteetin kirkastamisen prosessi onnistuneesti käyntiin ja seurata, että se menee eteenpäin. Kunnon työnohjaajan täytyy osata erottaa se, mikä työssä ja työnäyssä on olennaista ja epäolennaista. Johtajan on oltava arviointikykyinen. Kun jotakin asiaa pohditaan yhdessä, on pystyttävä ehdottomaan rakentavia synteesejä sen pohjalta, mitä ihmiset ovat itsestään kertoneet. Johtaja voi sitten oman tulkinta- horisonttinsa ja kokemuksensa kautta avata ohjattavalleen uusia näköaloja, piispa ajattelee. Mitä me pohjimmiltaan teemme Kaarlo Kalliala tekee eron tavallisen pappina toimimisen ja työyhteisön pastoraalisen johtajuuden välille. Pastoraalinen johtajuus on teologisen ja hengellisen tulkintahorisontin avaamista sen kertomista yhä uudelleen, mitä varten me olemme tätä työtä tekemässä ja mihin me olemme pyrkimässä; keitä me olemme ja mitä ihmiset tarvitsevat, Kalliala kiteyttää. Kirkossa johtamiseen liittyy myös hengellinen kielenkäyttö ja toiminta. Olen todella tyytyväinen siihen, että uudet työntekijät on keksitty siunata työhönsä. Minut on vihitty piispaksi ja aikanaan siunattu merimieskirkon työhön. Se on tapa osoittaa, mitä me olemme pohjimmiltaan tekemässä. Pastoraalinen johtaja luo ja ylläpitää tilaa spiritualiteetin hoitamiselle ja pohtimiselle. Hengellisiä kysymyksiä voi käsitellä koko työyhteisönkin kanssa, ei vain kahdenkeskisissä tapaamisissa. Yhtenä työyhteisöpäivänä mietimme spiritualiteettia erilaisista näkökulmista. Keksimme idean, että jokainen ehdottaa veisattavaksi jonkin virren värssyn ja voi halutessaan kertoa, miksi valitsi sen. Virret avasivat hyvin keskustelua siihen suuntaan, että saatoimme käyttää luontevasti uskonnollista kieltä ja mainita Jumalankin, joka kuitenkin on mukana siinä, miksi teemme tätä työtä. Irvikuva kirkollisen luottamuselimen kokouksesta on se, että ensin rukoillaan hartaasti ja palavasti ja seuraavaksi ollaan toisille ilkeitä ja inhottavia." 12
Piispa on hengellinen johtaja, joka paimenena kaitsee hiippakuntaansa. Paimenen varusteisiin kuuluu sauva. Piispan mielestä on tärkeää, ettei kenenkään tarvitse mennä hengellisistä kysymyksistä keskusteltaessa tai hartautta harjoitettaessa vastentahtoisesti liian henkilökohtaiselle tasolle. Toisia ei saa painostaa tai ahdistaa hengellisistä asioista puhumiseen eikä oman uskontulkinnan taakse. Papin työhön kuuluu paljon rukousta ja hartauksia. Pastoraalisen johtajan roolissa on muistettava, että rukoustraditioita on monenlaisia. Yhteinen ääneen rukoilu voi olla myös ahdistavaa, jos siihen otetaan mukaan ihmisiä, joille kyseinen perinne on vieras ja rukoilu yksityistä toimintaa. Esimerkiksi yhteiset, ihmisten henkilökohtaisia asioita käsittelevät rukoukset tuntuvat toisista kiusallisilta. Pastoraalisen johtajan ei pidä pakottaa muita valmiisiin hengellisiin kaavoihin ja esittää, että oikeaa hengellisyyttä on juuri sellainen hengellisyys, joka hänelle itselleen on läheistä, Kaarlo Kalliala muistuttaa. Neutraalin tuntuisilla seremonioilla ja tutuilla hartauskaavoilla voidaan välttää toisten hengellisille intiimialueille tunkeutuminen. Irvikuva kirkollisen luottamuselimen kokouksesta on se, että ensin rukoillaan hartaasti ja palavasti ja seuraavaksi ollaan toisille ilkeitä ja inhottavia. Pastoraalisen johtajan täytyy kuulostella ja reflektoida, mikä on millekin porukalle luontevaa hengellisyyttä. Kristinusko avaa toisen perspektiivin K u v a : M a r t t i P u h a k k a Ei hengelliselle epämukavuusalueelle Luterilaisessa perinteessä ei ole samanlaista hengellisen ohjauksen traditiota kuin esimerkiksi ortodokseilla, joilla on ohjaajavanhuksensa. Kaarlo Kalliala suhtautuu suopeasti hengelliseen ohjaukseen, mutta pastoraalisen johtajan työnkuvaan sen toimen sisällyttäminen ei ole ihan yksinkertaista. Hengellisen ohjauksen horisontti ei ole mitenkään hullumpi. Pastoraalisen johtajan voi olla hyvä pitää se mielessä: ihmistä on katsottava hengellisenä oliona. Pastoraalisen johtajan tehtävä on toisaalta näyttää työyhteisölle suuntaa, pistää rajoja ja sanoa kyllä tai ei. En oikein usko, että näitä kahta erilaista roolia voi yhdistää toisiinsa kokonaisuudessaan. Syvimmältä olemukseltaan pastoraalinen johtajuus on asioiden tulkitsemista, reflektoimista ja selittämistä kristinuskon avaamasta perspektiivistä. Kristinusko näyttää maailman toisesta näkökulmasta. Meidän tehtävämme on jäsentää ja järjestää palikat toisenlaiseen järjestykseen. Mikä näyttää toivottomalta, ei olekaan toivotonta, ja mikä näyttää tässä maailmassa alhaiselta, ei ehkä olekaan sitä, vaan se voi olla hyvinkin merkittävää. Janne Villa Kirjoittaja on vapaa toimittaja. 13
Sekamelskan seurakunnasta hengelliseen harmoniaan K u v a : J u s s i V i e r i m a a Hyvä pastoraalinen johtajuus lähtee oman hengellisen elämän hoitamisesta. Tästä asiasta puhutaan liian vähän kirkon johtamiskirjallisuudessa, sanoo Aino Vesti. Väitöskirjatutkija ja pappi teki ylemmän pastoraalitutkinnon tutkielmansa aiheesta Spiritualiteetti ja pastoraalinen johtaminen seurakuntaliitoksessa. Seurakuntaliitokset ovat kuuma peruna. Aino Vesti tutki, kuinka ne sujuivat viidessä paikassa. Hänellä on omaakin kokemusta aiheesta Maskun kirkkoherrana, kun Lemu-Askaisten 2000 hengen seurakunta liittyi 6000 jäsenen Maskuun. Meillä kaikki sujui hyvin, mikä johtui paljolti liittyvän seurakunnan rakentavasta asenteesta. Luottamushenkilöiden ja työntekijöiden kotiseututuntemus ja asiantuntemus otettiin käyttöön. Muutosvastarinta vähenee, kun kaikki ovat muutoksessa mukana ja holhoavaa asennetta vältetään. Kaikista muutoksista pyrittiin myös jakamaan tietoa. Itselleni ensimmäinen asia oli se, että rukoilin kaikkien tilanteiden puolesta johdatusta ja viisautta. Pyrin saattamaan seurakuntalaisia yhteen ja järjestämään tilaisuuksia, joissa he saivat kertoa alueensa toimintakulttuurista, ettemme murskaisi käytäntöjä, joihin on oltu tyytyväisiä, Vesti sanoo. Hänen tutkimissaan seurakuntaliitoksissa luottamushenkilöitä kuultiin yleensä kattavasti, mutta työntekijöiden ja seurakuntalaisten mielipiteitä ei monessa tapauksessa kysytty riittävästi. Muutosten aikana ja pari kolme vuotta niiden jälkeen kannattaisi olla seurantaryhmä, jonne voisi viedä kaikki valitukset. Muuten riippuu pitkälti kirkkoherrasta, käsitelläänkö valituksia. Vaikuttamisen mahdollisuus luo yhteyttä: me rakennamme seurakuntaa yhdessä. 14
Pastoraalisen johtajan tehtävässä kaikki tiivistyy vuorovaikutukseen kasvokkain, muistuttaa Aino Vesti. Muutosjohtaja helvetistä Kaikkialla muutokset eivät suju yhtä onnellisesti. Huonoimmassa seurakuntaliitoksessa, jonka Aino Vesti tutkielmassaan hahmottelee, kaikki menee pieleen. Suureen sekamelskan seurakuntaan liittyi pienempiä seurakuntia. Kirkkoherra luotti sotilaalliseen tapaan hoitaa asioita ja päätti viedä liitoksen läpi autoritäärisesti, kylväen näin epäluottamusta pääseurakunnan ja kappelien välille, Vesti toteaa. Tiedotus jäi pöytäkirjojen ja median kyselyjen varaan. Luottamuselinten päätösvalta tuntui näennäiseltä, koska kirkkoherra ja talouspäällikkö valmistelivat asiat ja epämiellyttävän päätöksen kohdalla vetosivat asioiden taustoista usein tietämättömien luottamushenkilöiden päätökseen. Pienessä seurakunnassa oli toimittu talkoohengessä, mutta pääseurakunnan luottamushenkilöt päättivät, että talkoot lopetetaan. Liitoksen tapahduttua kirkkoherra lähetti heti ensimmäisenä päivänä kaivinkoneen kaivamaan pois kappelien postilaatikkoja ja seurakuntien nimikylttejä, mikä tuntui kappelien jäsenistä identiteetin ryöstöltä. Ylimielinen identiteetin murtaja Sekamelskan seurakuntalaisten oli vaikea tottua kappelien riippuvuuteen pääseurakunnasta. Kirkkoherra yritti pimittää kappelineuvostoilta tiedon sen vallasta ja oikeuksista. Hän pyrki ohjaamaan kappeleille minimaalisen määrän rahaa, koska hänestä kappelien toiminnaksi riittivät jumalanpalvelukset. Itsemääräämisoikeuden menettäminen ja vallan keskittyminen pääseurakuntaan murensi kappelien identiteettiä. Pääseurakunta päätti kaikesta. Työntekijäkokoukset olivat pitkiä ja niiden riitaisessa ilmapiirissä työntekijät eivät uskaltaneet tuoda omia ehdotuksiaan kirkkoherralle, ja jos joku uskalsikin, ei sillä ollut mitään vaikutuksia. Asiallisetkin kysymykset sivuutettiin ylimielisesti, ristiriitoja ei käsitelty eikä surutyötä tutuista tavoista ja ihmisistä luopumisesta otettu vakavasti, Aino Vesti selvittää. Kirkkoherra saattoi jopa nolata liittyvien seurakuntien työntekijöitä. Hän sai vastakkaisista mielipiteistä suorastaan raivokohtauksia ja lähetteli jälkikäteen ikäviä sähköpostiviestejä. Osa työntekijöistä oli lähellä uupumista ja osa lähti muihin tehtäviin. Jumalanpalvelusten osallistujamäärät putosivat puoleen ja kirkostaeroamisluvut nousivat hiippakunnan korkeimmiksi. Liitos sujuu rukoillen kuin leikiten Aino Vesti antaa parhaalle mahdolliselle seurakuntaliitokselle nimen harmonian seurakunta. Siellä sekä seurakuntalaiset ja luottamushenkilöt että työntekijät rukoilivat aktiivisesti liitoksen ja sen valmistelijoiden puolesta. Kaikki pyrittiin pi tämään prosessissa ajan tasalla. Seurakuntalaisille lähetettiin kyselyjä heidän toiveistaan. Kirkkoherra tutustui alueiden tarpeisiin, ihmisiin ja resursseihin ja järjesti keskustelutilaisuuksia, joissa pohdittiin yhdessä tavoitteita ja toimintatapoja. Keskusteluissa sai tuoda vapaasti esiin mielipiteitä, pelkoja ja epäluuloja. Uusiin ihmisiin tutustumiseksi ja epäluulojen hälventämiseksi järjestettiin lauluiltoja ja saunailtoja, joissa voi tutustua rennoissa merkeissä. Lähtökohtana oli jokaisen kappelin itsenäinen toiminta ja tasaveroisuus suhteessa sekä muihin kappeleihin että emäseurakuntaan. Työnkuvat ja esimies-alaissuhteet käytiin alueittain läpi. Alueille ja työntekijöille jaettiin vastuuta. Tavoitteena oli antaa pienemmille liitoksen osapuolille kokemus, että he mahdollisuuksien menettämisen sijaan saavat arvostusta ja ymmärrystä osakseen. Kirkkoherra piti luottamuselinten kokouksissa hartauksia, joissa muistutti perustehtävästä, evankeliumin julis- 15
Spiritualiteetin harjoittaminen, Jumalan sanan kuuleminen ja rukous ovat olennainen osa seurakunnan johtamistehtävää." tamisesta ja yhdessä rukouksessa etsittiin Jumalan tahtoa ja pyydettiin Pääjohtajalta viisautta. Kirkkoherra myös esirukoili työntekijöiden puolesta ja kannusti näitä hengellisesti. Kirkkoherra ja johtoryhmä kuulostelivat sekä vastarintaa että ideoita pastoraalisella työotteella, mutta silti määrätietoisesti toimien. Hengellisestä tukemisesta kaikki muu Millainen on pastoraalinen työote? Aino Vestin mukaan termi pastoraalinen juontuu Johanneksen evankeliumiin, jossa Jeesus nimittää itseään hyväksi paimeneksi. Paimen huolehtii laumansa ravinnosta, turvallisuudesta ja suunnasta. Pastoraalinen johtajuus miellettiin lähes kaikissa haastatteluissa kirkkoherran ensisijaiseksi tehtäväksi. Osa haastatelluista ei tosin odottanut kirkkoherran ehtivän hoitaa tätä tehtävää liitoksen kiireiden keskellä. Seurakuntayhteisöä tukevat oma jumalanpalvelusyhteisö ja työyhteisö oma pappi, tutut työntekijät >> hyvä tiedonkulku yhteyttä tukevat tilaisuudet, esim. konserttisarja eri kirkoissa yhteinen lehti ja kotisivut vapaamuotoiset tilaisuudet >> luottamus, sielunhoito seurantaryhmä toiminnan jatkuvaksi kehittämiseksi Kirkon jäsenyyttä vahvistavat johtajan pastoraalinen asenne, taloudelliset resurssit, kodikkuus >> toimintaa kaikenikäisille, muuallakin kuin omissa tiloissa ja lisäksi netissä yhteiset hartaudet, uusien kutsuminen Rakennemuutoksessa pastoraalinen johtajuus ilmeni asenteiden tasolla läsnäolona, kiinnostuksena, lempeytenä, yhteyden rakentamisen pyrkimyksenä ja epäitsekkyytenä. Se ilmeni jumalanpalveluselämän ja seurakuntatoiminnan kehittämisenä, hartauksien pitämisenä, vierailuina seurakunnan eri alueilla ja puheiden hyvänä valmistamisena, Aino Vesti listaa. Ihannejohtaja kehittää itseään Etenkin suurissa seurakunnissa on vaarana, että pastoraalisen johtajan rooli kutistuu hallintotehtäviin, Vesti huomauttaa. On surullista, jos kirkkoherra jää vain hallintojohtajaksi. Toivon, että hän olisi yhteyden symboli ja hengellinen johtaja. Teologisesti ei ole tarkoitus, että hän on vain toiminnanjohtaja. Ihanteellinen johtaja on käytännön organisoija, julistaja, sielunhoitaja, esikuva, evankelioija ja rukoilija. Yksi ihminen ei varmaankaan pysty olemaan vahva kaikilla osaalueilla, Vesti myöntää. Kirkkoherra, jolle hengellisen johtajan rooli ei tunnu spontaanisti omalta, voi etsiä tehtävään tuekseen toisia työntekijöitä ja seurakuntalaisia. Johtajan ei tarvitse täyttää kaikkia odotuksia, jos muilla on tilaa toimia. Lähetyskäskyä on tarkoitus hoitaa yhteisöllisesti. 16
K u v a : J u s s i V i e r i m a a Minimivaatimus pastoraaliselle johtajalle on se, että hengellinen elämä on hänelle itselleen tärkeä. Sellaisessa ilmapiirissä työntekijöiden on helppo uskaltaa paikata niitä kohtia, joissa kirkkoherra on arempi tai töksähtelevämpi, tutkijapappi pohtii. Pidä visio kirkkaana Luottamuksen syntymiseksi seurakuntaliitoksissa tarvitaan tilanteita, joissa voi vapaasti, kasvokkain jutella hyväksyvässä ilmapiirissä. Pakko masentaa, pelko lukitsee ja estää kohtaamisen. Luopuminen omasta seurakunnasta ja sen tavoista on eräänlainen kriisi ja merkitsee surutyötä, joka on otettava vakavasti. Sen läpikäymiseen on annettava aikaa ja siihen on suhtauduttava kunnioittavasti. Sielunhoidollisen ilmapiirin luominen merkitsee myös saman kielen puhumista ja asettumista samalle tasolle seurakuntalaisten kanssa. Pastoraalisen johtajan odotettiin olevan julistaja, joka opettaa Raamatun sanaa oikein ja pitää vision kirkkaana. Julistus ei saisi olla vanhan toistoa, vaan elämänläheistä ja nykyaikaista. Julistaja saa olla rohkea moraalinkin asioista puhuttaessa, mutta samalla hänen tulee vakuuttaa ihmisiä Jumalan rakkaudesta. Johtajan tehtävä on järjestää olosuhteet siten, että esimerkiksi papilla on riittävästi aikaa valmistaa saarna ja kanttorilla paneutua kirkkomusiikkiin. Rakkaus on seurakunnan verenkierto Hyvä johtaja tunnistaa yhteen liitettyjen työyhteisöjen ja työntekijöiden hengelliset tarpeet ja vastaa niihin. Aktiivisille, luoville ja verkostoituneille seurakuntalaisille on annettava vapaat kädet järjestää toimintaa, jolla voidaan tavoittaa niitä, jotka ovat yhteisön ulkopuolella. Hengellinen johtajuus on siis sallittava myös seurakuntalaisille, Vesti näkee. Kaikkea vastuuta ei voi sälyttää pastoraaliselle johtajalle. Osa seurakunnan työntekijän ammattitaitoa on olla tietoinen omasta hengellisestä tilastaan. Rakkaus on seurakunnan verenkierto. Se lähtee ristin sovitustyöstä ja ehtoollisesta. Keskinäinen yhteys, luottamus ja kodikkuus olla yhdessä läsnä Jumalan kasvojen edessä syntyy rukouksen ja Pyhän Hengen kautta. Rukoilemmeko jumalanpalveluksen puolesta, tapaammeko mennä säännöllisesti kirkkoon, kutsummeko seurakuntalaisia jumalanpalvelukseen, onko jumalanpalvelukseemme helppo tulla ja kokeeko tulija, että häntä tarvitaan paikalla, Aino Vesti kysyy. Janne Villa 17
Hääkulkue vai hautajaissaatto Miten säilyttää Hengen elämä rajojen siirtelyssä? Meidän liitos oli kuin hautajaissaatto, teidän kuulosti enemmänkin hääkulkueelta. Seurakuntarakenteen muutos on johdettavaksi monitahoinen; tutkielmassani keskityin hengellisyyteen ja pastoraaliseen johtamiseen. Kirkko on asettanut rakennemuutokselle kaksi näihin liittyvää tavoitetta: kirkon jäsenyyden vahvistamisen ja seurakuntayhteisön tukemisen. Aineistonani oli 12 asiantuntevan seurakuntalaisen haastattelu. Ja se käsitteli viittä liitosta. Tulokset kirjoitin tarinan muotoon kuvitteellisista Sekamelskan ja Harmonian seurakunnista. Sekamelskan seurakunnassa väheksyttiin itsenäisyydestä luopumisen surutyötä eikä perehdytty alueiden käytäntöihin, mikä olisi auttanut muutosvastarinnan käsittelyssä ja päätösten valmistelussa. Toiminta yliorganisoitiin keskittämällä se pääseurakuntaan, jolloin alueiden työyhteisöt hajosivat ja seurakuntalaisten osallistumismahdollisuudet pienenivät. Katkaisemalla hyvät perinteet sammutettiin myös talkootyö. Harmonian seurakunnassa tehtiin kappeleista tasavertaisia ja itsenäisiä. Hyvät käytännöt säilytettiin ja työalat rakensivat oman alueen jumalanpalvelusyhteisöä. Aluetyön kautta vahvistui hengellisyys ja myös paikallisidentiteetti. Kertomuksista ilmeni, että oman papin läsnäolo ja kasvokkainen vuorovaikutus tuttujen työntekijöiden kanssa vahvistaa yhteisöä ja heijastuu tiedonkulkuun pitäen viestintäkanavat lyhyinä. Pienessä yhteisössä me-hengen syntyminen on helpompaa. Luottamuksen syntyminen näyttää vaativan vapaamuotoisia tilanteita kuten saunailtoja tai pienpiirejä, jotka voivat tutustumisen kautta johtaa keskinäiseen ymmärrykseen ja jopa sielunhoitoon. Mutta kun se on niin mukava puhua nenäkkäin tutun suntion tai kanslistin kans, ettei se oo sama asia soittaa Ja kyllä tuollaises asias (hautajaiset) pitää päästä ihan paikan päälle juttelemaan ja sillä lailla Sekamelskan seurakunnan huono ilmapiiri tuli näkyviin luottamuksen puutteena, keskustelukulttuu rin sulkeutuneisuutena ja töiden huonona organisointina ja aiheutti ristiriitoja. Muutosviestintä oli käskyttävää, ylimielistä ja perustelematonta eikä työntekijöille syntynyt tarvetta ymmärtää muutosta ja osallistua siihen. Harmonian avoimessa keskustelukulttuurissa tieto kulki paremmin. Leppoisat kahvihetket ja joutilas jutustelu auttoivat asiatiedonkin kulkuun. Viestintää ei ymmärretty kapea-alaisesti yksisuuntaisena tiedon jakamisena, vaan se sisälsi osallistumismahdollisuuksia, kasvokkaiskohtaamisia ja vuoropuhelua. Tuttu ympäristö, fyysinen läheisyys päätöksentekijöihin ja sosiaalinen kanssakäyminen eli puskaradio edistivät viestintää huomattavasti. Ajantasaistiedon vaihdanta on työyhteisön verenkierto. (Juholin, Elisa: Communicare! Viestintä strategiasta käytäntöön. Porvoo: WS Bookwell, 2006. s. 166). Aluetyön ollessa vahvaa säilyi tuttuus ja kodikas ilmapiiri, jonka pohjalle yhteisten tavoitteiden etsiminen rakentui. Ristiriitoja ei kaihdettu, vaan perustettiin seurantaryhmä toiminnan kehittämiseksi. Kirkon määritelmässä painotetaan usein sanaa ja sakramentteja, mutta tärkeä on myös sen alkuosa pyhien yhteisö. Yhteys lähtee yhteyden Luojasta ja yhdessä olemisesta. Yhteisö on kuin sykkivä sydän, jossa rakkaus on sen verenkierto ja kristinuskossa sen lähde on ristissä, Kristuksen sovitustyössä, messussa. Pyhien yhteisö ja sana ja sakramentit ruokkivat toinen toisiaan. Jumalan tahto ohjaa tunnustamaan syntejä ja sana synnyttää Hengen hedelmiä toistemme kunnioittamiseen, yhdessä rukoilemiseen ja muiden kutsumiseen uskon ja rakkauden yhteisöön. Aino Vesti Tutkielma on luettavissa kokonaisuudessaan osoitteessa http://aino.vesti.fi/ Ylempi pastoraali 18
Poimintoja hartauskirjoituksista Koonnut ja omavaltaisesti otsikoinut Lasse Hautala, Sastamalan kappalainen. Toimiiko muisti? Reissu kuumassa autossa palautti mieleeni, miten tuskallinen 2000 kilometrin ajo kuumassa autossa on. Kauankohan jaksan iloita viileästä autosta, kun vika on korjattu? Pirjo Tiira Satakunnan Kansassa 1.9. Toimihan, muisti! Pyydämme, ettemme unohtaisi kaiken tieteen ja tutkimuksen harjoittamisen keskellä olevamme perimmiltään Jumalan salaisuuden äärellä. Miika Rosendahl Salon seurakuntasanomissa 6.9. Tuiki tarpeellinen tomumajamme Tarvitsemme ruumista nähdäksemme, kuullaksemme, koskettaaksemme, maistaaksemme ja haistaaksemme asioita joista tämä maailma koostuu. Tarvitsemme ruumista myös tehdäksemme työtä maailmassa ja vaikuttaaksemme sen tapahtumien kulkuun. Ari Pääkkönen Loimaan srk:n kotisivuilla 15.9. Kristus, kirkon suloinen tuoksu Kun kirkossa annetaan tilaa Kristuksen kohtaamiselle hajuttomuus ja mauttomuus ovat poissaolevaa todellisuutta. Muuten voidaan laittaa lappu luukulle tai muodostaa kirkollinen perinneyhdistys, joka muistelee menneitä hyviä aikoja Jouni Lehikoinen Turun ja Kaarinan srk-yhtymän verkkokirkossa 6/2013 Vakaumuksen puolesta Tavoite tietenkin on, että kasteessa nimeltä kutsuttu jäsen kasvaisi omaan uskon vakaumukseensa. Siksi teemme seurakunnassa kasvatustyötä ja järjestämme toimintaa. Jouko Kotisalo Mynämäen kirkkoherran blogissa 28.8. Rukoilkaamme! Inhimillistä rakkautta voidaan tuntea vain, kun ihmiset pitävät yhteyttä ja toimivat toistensa kanssa. Sama vaikuttaa suhteessa Jumalaan ja siksi on syytä pitää yhteyttä ylöspäin Tapio Seppälä Luvian srk:n kotisivuilla Kiitos poikii kiitosta Psykologian alalla tehdyissä tutkimuksissa on havaittu, että korkeaa kiitollisuutta osoittavat ihmisen ovat avuliaita muita kohtaan ja se heijastuu heidän sosiaalisissa tapaamisissa myönteisenä toimintana ja käyttäytymisenä. Aino Savolainen Uudenkaupungin srk:n Viikon Sanassa 2.9. Kaiken takana on Paimen Taitaa Jumalan hyvien uutisten avoin julistus vaikutuksineen olla myös lehdistön ja sananvapauden vahva taustatekijä. Tosi sanoma ja vapaus säilyköön! Keijo Rainerma Kankaanpään Seudussa 19.9. Kuka vastaisi? Uskonko, uskallanko uskoa, uskallanko luottaa? Anna-Kaisa Hautala Tyrvään Sanomissa 10.9. Olemisen sietämätön epätodennäköisyys Ihmeellistä, siis se, että juuri sinä olet olemassa - tai naapurisi tai ekaluokan opettajasi, tai quajiro intiaanilapsi Venezuelassa, tai mummo Siperian Jakutiassa tai YK:n pääsihteer,i tai kuka tahansa maailmassa. Sinikka Hännikkälä Porin Kirkkosanomissa 6/2013 Odotettavissa iltaan asti Tästä tulee hauskaa. Kyllä kai eläkeläinen saa olla hiukan lapsellinen? Lasse Vahtola Ruskon srk:n Lassen blogissa 8.9. Varhain vastuuseen Eräällä lastenleirillä muutamat pikkutytöt ilmoittivat oman ryhmänsä isosten olevan varaisä/-äiti. Sami Tolvanen Euran srk:n Yhtä Perhettä -lehdessä 2/2013 Kirkko olemme me Myös tulevaisuudessa kaikista uusista rakenteista riippumatta seurakunta koostuu paikkakunnan kristityistä, jotka kokoontuvat yhteen rukoilemaan ja viettämään ehtoollista sekä pitävät huolta lähimmäisistään ja kantavat huolta luomakunnasta Heimo Rinne Kirkko ja Me -lehdessä 29.8. Kirkko olemme me kaikki! Jumalan suuren rakkauden koskettamina haluamme, että toisetkin saisivat tuntea hänen rakkauttaan. Kyse ei siis ole omasta eikä omien jälkeläisten menestyksestä. Kyse on hyvän jakamisesta, Jumalan valtakunnan leviämisestä. Kalle Elonheimo Salon Seudun Sanomissa 30.6. 19
Hurskaista toiveista Saksalaisen Hallen kaupungin sisällä on toinen, erikoinen kaupunki: Francken laitokset. Laitosten vaikutus tuntuu Suomessakin. Oppilaitoksen tulee näkyä kattoparvekkeelta, Francken laitosten perustaja haaveili. Koulurakennusten keskellä sijaitsee 250 metriä pitkä lehmuskuja. rancken laitosten orpokodin kattotasanteelta näkyy kaikkiin ilmansuuntiin. Etualalla levittäytyy vaikuttava kuudentoista hehtaarin alue tutkimus-, koulutus- Fja kulttuurirakennuksineen. Ympärillä 20