Hirvivahinkojen vähentäminen metsänhoidollisin menetelmin kuinka tutkimus ja käytäntö kohtaavat

Hirvivahinkojen vähentäminen metsänhoidollisin menetelmin kuinka tutkimus ja käytäntö kohtaavat Maa- ja metsätalousministeriö 82 (6-2006)

Julkaisun nimi: Hirvivahinkojen vähentäminen metsänhoidollisin menetelmin kuinka tutkimus ja käytäntö kohtaavat Julkaisija: Tekijät: Mikael Luoma ja Sauli Härkönen Kuvat: Mikael Luoma ISBN ISSN 1236-7222 Graafinen suunnittelu: Z Design Oy Taitto: Vammalan Kirjapaino Oy Kirjapaino: Vammalan Kirjapaino Oy, 2006

Sisällys Alkusanat 4 1 Johdanto 5 2 Hirven ravinto, elinympäristön käyttö ja metsävahingot 6 2.1 Hirven ravinnonkäyttö 6 2.2 Hirven ravinnonvalinta 6 2.3 Hirven elinympäristön käyttö ja vaelluskäyttäytyminen 7 2.4 Hirvivahinkojen riippuvuus ympäristö- ja taimikkotekijöistä 8 2.4.1 Yleistä 8 2.4.2 Taimikon sijainti 8 2.4.3 Maaperän viljavuus 8 2.4.4 Taimien pituus 9 2.4.5 Taimikon pinta-ala 9 2.5 Mäntytaimikoiden tiheyden ja puulajisuhteiden vaikutuksista hirvivahinkoihin 9 2.5.1 Yleistä 9 2.5.2 Taimikon mäntytiheys 9 2.5.3 Mäntytaimikon lehtipuiden vaikutus hirvivahinkoalttiuteen 10 2.5.4 Koivu-mänty pituussuhde 10 2.6 Varttuneet mäntytaimikot ja hakkuutähteet hirvivahinkojen ennaltaehkäisyssä 11 2.7 Hirven ravinnonkäytön ja hirvivahinkojen vaikutukset taimelle ja taimikolle 12 3 Hirvivahinkotyöryhmien ehdotukset metsätalouden hirvivahinkojen vähentämiseksi 14 3.1 Yleistä 14 3.2 Hirvivahinkokomitean mietintö 1960 14 3.3 Hirvivahinkotyöryhmän mietintö 1981 14 3.4 Metsätalouden hirvivahinkotyöryhmän muistio 1988 15 3.5 Hirvivahinkotyöryhmä 2000:n muistio 15 3.6 Riistavahinkotyöryhmän muistio 2005 16 3.7 Yhteenveto hirvivahinkotyöryhmien mietinnöistä 16 4 Metsänhoitosuositukset hirvivahinkojen näkökulmasta 17 4.1 Yleistä 17 4.2 Hyvän metsänhoidon suositukset, Metsätalouden kehittämiskeskus Tapio 17 4.2.1 Yleistä 17 4.2.2 Mänty 17 4.2.3 Rauduskoivu ja haapa 17 4.2.4 Hirvien talvilaitumet ja ravinnonkäytön ohjaus 18 4.3 Metsänhoito-ohjeet ja Metsätalouden ympäristöopas, Metsähallitus 18 4.4 Metsän uudistaminen -opas, UPM-Kymmene 18 4.5 Taimikon perkaus uudistusalan raivaus -opas, UPM-Kymmene 18 4.6 Metsänviljelyopas, Metsäteho 19 4.7 Metsätalouden ympäristönhoito-opas, Metsäteho 19 4.8 Yhteenveto ja pohdintaa metsänhoitosuosituksista 19 5 Loppupäätelmät 21 6 Jatkotutkimusehdotukset 22 Kirjallisuus 23 Tiivistelmä 28 3

Alkusanat Hirvien aiheuttamista metsätalousvahingoista on käyty vilkasta keskustelua erityisesti viimeisen vuosikymmenen aikana. Vahingoista ja niiden vähentämisestä juontuva ja enemmän tai vähemmän eri intressiryhmien ruokkima yhteiskunnallinen keskustelu on johtanut useimmiten siihen päätelmään, että vahinkokysymykset ratkaistaan hirvenmetsästyksen oikealla mitoituksella. Samassa yhteydessä korostetaan useimmiten myös hirvikannan arviointimenetelmien kehittämistä ja yhä tarkempien kanta-arvioiden tekemistä. On selvää, että hirvikannan säätelyllä voidaan vaikuttaa hirvien aiheuttamien metsävahinkojen määrään. Toisaalta pienikin hirvikanta voi aiheuttaa huomattavia metsävahinkoja esimerkiksi hirvien perinteisillä talvehtimisalueilla. Tässä suhteessa on tärkeää ottaa huomioon myös muita kuin hirvikantaan ja sen mitoittamiseen liittyviä tekijöitä. Hirvivahinkojen vähentämisessä huomattavasti vähemmälle huomiolle on jäänyt se, miten vahinkoihin voitaisiin vaikuttaa esimerkiksi metsänhoidollisin menetelmin. Mielenkiintoinen syvemmän tarkastelun mahdollisuus liittyy ainakin taimikonhoitoon eli kasvavatko vai vähentyvätkö hirvien aiheuttamat metsävahingot taimikonhoidon seurauksena. Asiakokonaisuuteen pureuduttiin vuoden 2004 aikana Helsingin yliopiston Soveltavan biologian laitoksen hallinnoimassa ja maa- ja metsätalousministeriön rahoittamassa Hirvivahinkojen vähentäminen metsänhoidollisin keinoin kuinka tutkimus ja käytäntö kohtaavat -hankkeessa. Hankkeen tavoitteena oli: 1) koostaa yhteenveto sekä hirvitutkimusten tuottamista tuloksista että hirvivahinkotyöryhmämietintöjen toimenpide-ehdotuksista metsävahinkojen vähentämiseksi, 2) tarkastella, miten hirvivahinkotutkimustulokset on otettu huomioon käytännön metsänhoitosuosituksissa, 3) kartoittaa pienimuotoisen maastotutkimuksen perusteella Itä-Suomessa hirvivahinkokorvauksia saaneiden mäntytaimikoiden tilaa ja vahinkoihin vaikuttaneita tekijöitä sekä 4) esittää jatkotutkimusehdotuksia tulevaisuuden tutkimustarpeista. Tutkija Mikael Luoma (Helsingin yliopisto, Soveltavan biologian laitos) vastasi vuoden 2004 aikana hankkeen toteuttamisesta ja hankkeen loppuraportin kirjoittamisesta. Hanketta koordinoi ohjausryhmä, jonka puheenjohtajana toimi ylitarkastaja Sauli Härkönen (maa- ja metsätalousministeriö) ja jäseninä vanhempi tutkija Risto Heikkilä (Metsäntutkimuslaitos), tutkija Vesa Ruusila (Riistaja kalatalouden tutkimuslaitos), apulaistoiminnanjohtaja Jari Pigg (Metsästäjäin keskusjärjestö) sekä riistapäälliköt Jukka Keränen (Kainuun riistanhoitopiiri), Juha Kuittinen (Pohjois-Karjalan riistanhoitopiiri) ja Jouni Tanskanen (Pohjois-Savon riistanhoitopiiri). Tämä julkaisu toimii hankkeen kohtien 1, 2 ja 4 osalta nykyhetkeen päivitettynä ja osin uudelleen muokattuna loppuraporttina. Kohdan 3 tulokset julkaistaan myöhemmin. Julkaisu on laadittu MMM Mikael Luoman (Joensuun yliopisto) ja vanhempi tutkija Sauli Härkösen (Metsäntutkimuslaitos) yhteistyönä. Joensuussa 9. lokakuuta 2006 Mikael Luoma ja Sauli Härkönen 4

1 Johdanto Valtaosa Suomen metsistä on talousmetsiä, joita käsitellään pienimuotoisina metsikkökuvioina ja uudistetaan pääasiassa avohakkuilla. Esimerkiksi vuonna 2004 uudistushakkuiden pinta-ala oli 186 000 hehtaaria (Metsätilastollinen vuosikirja 2005). Tästä pinta-alasta neljä viidesosaa avohakattiin ja loppuosa uudistettiin luontaisesti. Tällainen metsänhoito luo lähes optimaalisia ravintolaitumia nuoriin metsikkövaiheisiin sopeutuneille nisäkäslajeille. Tässä raportissa kuvataan tämän hetken tietämyksen perusteella sitä, millaiset taimikko-ominaisuudet altistavat nuoria lehtipuusekoitteisia mäntytaimikoita hirvivahingoille sekä miten hirvivahinkoriskiä voidaan pienentää metsänhoidollisilla menetelmillä. Lisäksi tarkastellaan hirvivahinkoja koskevia taimikkotutkimuksia ja hirvivahinkotyöryhmien ehdotuksia vahinkojen vähentämiseksi sekä tarkastellaan, miten hirvivahinkotutkimustuloksia on otettu huomioon voimassa olevissa metsänhoitosuosituksissa ja -ohjeissa hirvivahinkojen ehkäisemisen näkökulmasta. Lisäksi esitetään jatkotutkimusehdotuksia. Hirvi (Alces alces) käyttää nuoria taimikkoalueita ravinnonhankintaan ympäri vuoden. Talvella keskeisessä asemassa ovat nuoret lehtipuusekoitteiset mäntytaimikot, jotka tarjoavat hirven pääasiallista talviravintoa, kuten mäntyä (Pinus sylvestris) ja erilaisia lehtipuulajeja. Hirvi aiheuttaa metsänomistajan kannalta katsottuna taloudellisia vahinkoja taimikoissa syömällä taimien latvakasvaimia sekä taittamalla runkoja. Suurimmat metsätalousvahingot syntyvät yleensä hirvien talvilaidunalueilla, joilla hirvitiheydet ovat tavanomaista suurempia. Hirvikannan suuruutta suhteessa ravintovaroihin voidaan pitää merkittävimpänä yksittäisenä tekijänä, joka vaikuttaa taimikkovahinkojen runsauteen. Tätä nykyä hirvien määrä määräytyy pääasiassa metsästysverotuksen perusteella, joten kannansäätely on keskeinen keino vahinkojen vähentämisessä. Kannansäätelyn lisäksi hirvivahinkoja voidaan vähentää erilaisilla mekaanisilla ja kemiallisilla torjuntakeinoilla sekä houkuttelun, kuten vaihtoehtoisen ravinnontarjonnan avulla. Sitä vastoin vahinkojen torjunnassa metsänhoidolliset menetelmät usein unohdetaan tai tieto niiden merkityksestä on puutteellista. Esimerkiksi virheet metsänuudistamisessa tai ylipäänsä metsänhoidossa voivat altistaa taimikoita hirvivahingoille riippumatta tarkasteltavan alueen hirvikannan suuruudesta. Hirvi on jatkuvan keskustelun kohteena. Hirvi arvotetaan sekähyöty- että haittaeläimeksi. Kuva Mikael Luoma. 5

2 Hirven ravinto, elinympäristön käyttö ja metsävahingot 2.1 Hirven ravinnonkäyttö Hirvien aiheuttamat vahingot metsätaloudelle kytkeytyvät hirvien vuodenaikaiseen ravinnonkäyttöön. Kesäaikaisesta ravinnonkäytöstä kärsivät lehtipuutaimikot ja talvisesta pääasiassa lehtipuusekoitteiset mäntytaimikot. Hirvi syö kesällä ja syksyllä tuorepainona 15 40 kg kasvillisuutta vuorokaudessa, mistä koivun (Betula sp.) ja mustikan (Vaccinium myrtillus) osuus on kaksi kolmasosaa (Hjeljord ym. 1990, taulukko 1). Muita kesäkauden keskeisiä ravintokohteita ovat pajut (Salix sp.), haapa (Populus tremula), pihlaja (Sorbus aucuparia), vadelma (Rubus idaeus) ja maitohorsma (Epilobium angustifolium) (Cederlund ym. 1980, Hjeljord ym. 1990). Alkutalvesta, lumensyvyyden ollessa vielä alle 30 cm, hirvi syö pääasiassa lehtipuita sekä kenttäkerroksen kasvillisuutta. Tällöin etenkin haapa, pihlaja ja pajut ovat voimakkaan laidunnuksen kohteina. Kun lumipeite ylittää 30 cm, hirvi siirtyy käyttämään pääsääntöisesti mäntyä, jota se syö ylivoimaisesti eniten koko talvikauden (Andersson 1971, Cederlund ym. 1980). Talvella aikuinen hirvi tarvitsee vuorokaudessa kuivapainona 4,7 kg ja vasat noin 3 kg ravintoa (Nyström 1980, taulukko 1), josta pelkästään männyn osuus on 55 74 % (Andersson 1971, Cederlund ym. 1980). Ravinnonkulutuksen määrä vaihtelee yksilön iän ja koon sekä ravinnon saatavuuden mukaan. Sitä vastoin lumensyvyyden (34 105 cm) tai lämpötilan (-25 C +3 C ) vaihdellessa ravinnonkulutuksen ei ole havaittu muuttuvan (Andersen & Sæther 1992). Mäntyravintoa hirvelle tarjoavat sekä nuoret että varttuneet mäntytaimikot. Varttuneissa taimikoissa hirvien ravinnonkäyttö suuntautuu pääasiassa sivuoksien syöntiin (Heikkilä & Mikkonen 1992, Heikkilä & Härkönen 1998). Sen sijaan nuorista taimikoista käytetään oksien lisäksi myös latvakasvaimia. Taulukko 1. Aikuisen hirven vuorokautinen ravinnontarve tuore- ja kuivapainoina kesällä ja talvella (Persson ym. 2000). Tuorepaino (kg) Kuivapaino (kg) Kesä 15 40 8,3 Talvi 5 21 4,7 2.2 Hirven ravinnonvalinta Hirven ravinnonvalinta voi tapahtua usealla eri tasolla elinympäristön, taimikon, puulajin, saman puulajin yksilöiden sekä puuyksilön eri osien välillä. Ravinnonvalintaa ohjaavat ennen kaikkea määrälliset ja laadulliset tekijät. Laadullisista tekijöistä syödyn kasvinosan haitta-aineet, ravinteikkuus ja sulavuus, sekä määrällisistä tekijöistä ravintokasvien saatavuus ovat ratkaisevassa asemassa (Bryant & Kuropat 1980, Hjeljord ym. 1990, Price 1991, Palo ym. 1992). Määrällisten ja laadullisten tekijöiden lisäksi myös ravintokohteiden morfologiset ominaisuudet vaikuttavat ravintokasvien valintaan (Shipley ym. 1998). Hirvien aiheuttamat metsävahingot syntyvät useimmiten talvisaikaan, jolloin ravinto koostuu pääasiassa puuvartisista kasveista. Kuva Mikael Luoma. Hirven ravintokasvivalikoimassa suosituimpia puita ovat pihlaja, haapa ja pajut (Andersson 1971, Bergström & Danell 1987b). Hirvien mieltymys näihin puulajeihin on tunnettu pitkään (Koskimies 1953, Sainio 1956, Loisa & Pulliainen 1968). Sen sijaan kuusta (Picea abies) hirvi syö harvoin. Toisaalta hirven talviravinnosta ylivoimaisesti suurin osa on mäntyä. Männyn suosio talvella saattaa johtua sen helposta saatavuudesta sekä suuresta ravinnepitoisuudesta suhteessa tilavuuspainoon, mikä on muita talviravintokasveja suurempi (Cederlund ym. 1980). 6

Hirvi tekee valintaa myös saman puulajin yksilöiden välillä. Mäntyjen välisten maittavuuserojen on todettu johtuvan mm. taimien erilaisesta alkuperästä, kasvupaikan luontaisesta ravinteikkuudesta, lannoituksesta tai valo-varjostus -olosuhteista (Laine & Mannerkoski 1980, Löyttyniemi 1981, Haukioja ym. 1983, Niemelä ym. 1989, Danell ym. 1991b, Edenius 1993, Härkönen ym. 1997, Ball ym. 2000). Danellin ym. (1991a) mukaan hirven ravinnonvalinta tapahtuu ensisijaisesti puuyksilötasolla, eikä niinkään taimikkotasolla (ks. myös Vehviläinen & Koricheva 2006). Tämän käsityksen mukaan taimikon puulajikoostumuksella ei ole vaikutusta hirven ravinnonkäyttöön. Toisin sanoen hirvi kuluttaa ja suosii yksittäisen puulajin yksilöitä taimikon sisällä samalla tavalla riippumatta siitä, mikä taimikon puulajikoostumus on. Taimikon puulajikoostumusta ei siten voitaisi pitää valintatasona sille, missä hirvi ruokailee. Toisaalta talousmetsissä tehdyissä tutkimuksissa on havaittu, että taimikon puulajikoostumuksella voi olla vaikutusta hirven ravinnonkulutukseen ja hirvivahinkoihin (esim. Heikkilä & Härkönen 1996, Härkönen ym. 1998). Myös rauduskoivuun (B. pendula) ja hieskoivuun (B. pubescens) kohdistuvassa syönnissä on havaittu eroja, kun ko. koivuja esiintyy hirven saatavilla eri osuuksilla (Danell & Ericson 1986). 2.3 Hirven elinympäristön käyttö ja vaelluskäyttäytyminen Hirvellä on pääsääntöisesti vuodessa kaksi elinaluetta kesäja talvielinympäristö. Valtaosa hirvistä tekee näiden alueiden välillä säännöllisiä siirtymisiä keväällä ja loppusyksyllä. Hirvivahinkojen näkökulmasta katsottuna syysvaelluksen suuntautuminen tietyille talvilaitumille ohjaa myös vahinkojen todennäköisyyttä näille alueille. Ruotsissa on tutkittu hirvien liikkumista etenkin topografialtaan vaihtelevissa oloissa. Tutkimuksissa hirvien syysvaelluksen on todettu alkavan marraskuun puolen välin tienoilla, tosin sen ajoittumisessa on laajaa vuosittaista vaihtelua (Sandegren ym. 1985, Sweanor & Sandegren 1989). Todennäköisesti sääolosuhteet ovat merkittävin syysvaelluksen ajoittumiseen vaikuttava tekijä. Ruotsalaisessa tutkimuksessa hirvien havaittiin lähtevän vaellukselle, kun lumen määrä kesälaidunalueella oli noin 40 cm (Sandegren ym. 1985). Hirvet vaeltavat talvilaidunalueille osittain opitun käyttäytymisen, maisemarakenteen sekä ravinnon saatavuuden ohjailemina. Tyypillisesti hirvien talvilaitumet sijaitsevat alueilla, joilla mäntytaimikoiden, hakkuualueiden ja suomänniköiden osuus on suuri (Nikula ym. 2004). Etenkin mäntyravintoa tarjoavissa taimikoissa hirvet viihtyvät (Härkönen & Heikkilä 1999, Courtois ym. 2002). Lisäksi Ruotsissa on havaittu talvilaitumilla lumensyvyyden olevan alhaisempi kuin kesälaitumilla, mikä helpottaa ravinnonhankintaa (Sandegren ym. 1982, Sweanor & Sandegren 1985, Bergström & Hjeljord 1987, Ball ym. 2001). Samaan tapaan myös metsäkauriit (Capreolus capreolus) valitsevat elinympäristöksi vähälumisia alueita (Helle 1980, Mysterud ym. 1997). Toisaalta Suomessa hirvien on havaittu siirtyvän rannikkoalueilta sisämaan talvilaidunalueille, joilla lumensyvyydet ovat rannikkoalueita suurempia (Nikula ym. 2004). Vaellukset tapahtuvat pääsääntöisesti vuodesta toiseen vakiintuneita reittejä pitkin samoille talvilaidunalueille (Andersen 1991, Histøl & Hjeljord 1993). Myös vasat seuraavat emoaan talvilaidunalueille ja samalla oppivat vaelluskäyttäytymisen ja laidunalueet (Sweanor & Sandegren 1988, 1989). Ruotsissa talvi- ja kesälaitumien välimatka vaihtelee 8 60 km välillä, jonka siirtymiseen hirvet käyttävät 2 3 viikkoa marras-joulukuussa (Sandegren ym. 1982, Sweanor & Sandegren 1988). Suomessa Oulun lähistöllä sijainneella tutkimusalueella hirvien on todettu asettuneen pysyvästi talvilaidunalueille joulukuun loppuun mennessä (Heikkinen 2000). Hirven talvisen elinympäristön suuruuden on havaittu vaihtelevan 200 2800 ha välillä (vrt. kesälaidun 4000 7000 ha) (Cederlund ym. 1987, Sweanor & Sandegren 1989, Histøl & Hjeljord 1993, Heikkilä ym. 1996). Heikkisen (2000) mukaan hirvet viettävät koko talven pienehköllä noin 1200 hehtaarin alueella. Hirven sukupuolen tai iän ei ole havaittu vaikuttavan talvielinympäristön suuruuteen. Sen sijaan vahva lumipeite (yli 70 cm), joka vaikeuttaa hirvien liikkumista, pienentää myös käytetyn elinympäristön kokoa (Sweanor & Sandegren 1989). Hirvet viettävät talvilaidunalueella keskimäärin 90 150 vuorokautta (Sandegren ym. 1985, Heikkinen 2000). Kesälaidunalueille hirvet lähtevät huhti-toukokuussa (Sandegren ym. 1982, Sandegren ym. 1985, Histøl & Hjeljord 1993, Heikkinen 2000), kun kulkua vaikeuttava lumipeite on ohentunut. Kevätvaellus kestää 1 2 viikkoa, ja tällöin hirvikanta siirtyy yhtäaikaisesti kesälaidunalueille (Heikkinen 2000). Hirvet siirtyvät laajoilta kesälaidunalueilta samoille pinta-alaltaan pienemmille talvilaidunalueille, minkä seurauksena syntyy hirvitihentymäalueita, jopa usean kymmenen yksilön hirvilaumoja. Laumautumisesta on todettu olevan etua ainakin hirvien liikkumiseen kulku samoja lumipolkuja pitkin helpottaa liikkumista (Telfer & Kelsall 1984). Myös yksittäisen hirven pienempi saalistusalttius laumassa sekä sosiaalinen tarve puoltanevat laumakäyttäytymistä (Molvar & Bowyer 1994). On myös havaittu, että laumassa hirvet uskaltavat käyttää avoimempia alueita ruokailuun kuin yksinään (Molvar & Bowyer 1994). Toisaalta hirvitiheyden kasvaessa myös kilpailu ravinnosta kasvaa, mutta sen merkitys saattaa kuitenkin olla vasta toissijaista. Hirvien vaelluksilla ja laumautumisella on keskeinen merkitys hirvivahinkojen näkökulmasta. Kun hirvet kerääntyvät talvilaidunalueille, alueelle kohdistuva ravinnonkulutus kasvaa. Tällöin myös ravintovaroihin, kuten taimiin kohdistuva syönti voimis- 7

Vakavimmissa hirvivahingoissa mäntytaimikko muuttuu kasvatuskelvottomaksi. Tällaiset kohteet sijaitsevat useimmiten hirvien talvehtimisalueilla. Kuva Mikael Luoma. tuu, jonka seurauksena saattaa syntyä vakavia taimikkovahinkoja (Lavsund 1987). 2.4 Hirvivahinkojen riippuvuus ympäristöja taimikkotekijöistä 2.4.1 Yleistä Hirvien talvielinympäristössä nuoret lehtipuusekoitteiset mäntytaimikot muodostavat ravintolaikkuja, joissa hirvet ruokailevat. Taimikon valintaan voivat vaikuttaa ympäristö- (sijainti, maaperän viljavuus) ja taimikkotekijät (pinta-ala, puulajikoostumus, puuston tiheys, taimikon ikä ja pituus). Löyttyniemen ja Lääperin (1988) mukaan ympäristötekijät vaikuttavat taimikon vahinkoalttiuteen taimikkotekijöitä enemmän. Toisaalta ympäristötekijöiden vaikutuksia on vaikea poistaa tai muuttaa. Sen sijaan taimikkotekijöitä, kuten puulajikoostumusta ja -tiheyttä on mahdollista muuttaa metsänuudistamistoimenpiteiden jälkeenkin esimerkiksi taimikonhoidollisin menetelmin. 2.4.2 Taimikon sijainti Taimikon sijainti on keskeisimpiä hirvivahingoille altistavia ympäristötekijöitä. Etenkin hirvien talvilaidunalueilla sijaitsevat taimikot saattavat joutua merkittävien vahinkojen kohteeksi. Vahinkojen todennäköisyyttä ja merkitystä lisää entisestään hirvien tapa käyttää samoja talvilaidunalueita vuodesta toiseen, minkä seurauksena samat alueet ja taimikot joutuvat toistuvien hirvivahinkojen kohteeksi. On havaittu, että hirvivahingot ovat yleisimpiä taimikoissa, jotka sijaitsevat rinteillä tai korkeissa maastonkohdissa (Heikkilä 1990). Tämä saattaa johtua siitä, että hirvet viihtyvät etenkin taimikoissa, joista on hyvä näkyvyys ympäristöön (Repo & Löyttyniemi 1985). Ympäröivän metsän rakenteella on myös vaikutusta hirvivahinkojen esiintyvyyteen. Etenkin kuusimetsiköiden ympäröimissä mäntytaimikoissa hirvivahingot ovat olleet yleisiä (Repo & Löyttyniemi 1985, Heikkilä 1990). Vastaavasti asutuksen, peltojen ja teiden läheisyys on vähentänyt taimikon hirvivahinkoalttiutta (Repo & Löyttyniemi 1985, Heikkilä 1990). Hirvet ruokailevat mieluiten syrjäisillä ja rauhallisilla taimikkoalueilla. 2.4.3 Maaperän viljavuus Maaperän viljavuus vaikuttaa kasvien ravinteikkuuteen sekä haitta-ainepitoisuuksiin, joiden perusteella hirvi voi tehdä valintaa kasviyksilöiden välillä. Hirvien on todettu syövän tainta kohden enemmän rehevällä maaperällä kasvavista männyistä kuin karulla kasvupaikalla kasvavista männyistä. Tämä saattaa johtua karun maaperän männyn taimien vähäisemmästä ravin- 8

teikkuudesta ja/tai korkeasta haitta-ainepitoisuudesta suhteessa rehevän maaperän taimiin (Danell ym. 1991b). Hirvivahingot kohdistuvat pääasiassa kuivahkojen (VT) ja tuoreiden (MT) kankaiden mäntytaimikoihin (esim. Löyttyniemi 1982). Näistä tuoreiden kankaiden mäntytaimikoissa vahinkoja esiintyy runsaammin kuin kuivahkojen kangasmaiden taimikoissa (Heikkilä 1990, Heikkilä & Härkönen 1993). Toisaalta männyt toipuvat vahingoista paremmin rehevillä kuin karuilla mailla. 2.4.4 Taimien pituus Hirvet aiheuttavat metsävahinkoja syömällä latvakasvaimia ja kuorta sekä taittamalla runkoja. Vaurioitustapaan vaikuttaa esimerkiksi taimen pituus. Männyn latvakasvainvaurioista pääosa kohdistuu alle kahden metrin mittaisiin taimiin (Lyly & Saksa 1992, Bergqvist ym. 2001), mutta satunnaisesti hirvet vaurioittavat alle puolen metrin pituisiakin taimia (Heikkilä & Härkönen 1996). Sen sijaan runkotaitosten määrä kasvaa taimien pituuden lähestyessä kolmea metriä, mutta vähenevät neljän metrin pituuden jälkeen (taulukko 2). Lavsundin (1981) mukaan hirvet saattavat satunnaisesti taittaa runkoja vielä yli neljän metrin mittaisista taimista, mutta eivät enää yli viiden metrin pituisista. Taulukko 2. Hirven latvakasvainsyönnin ja päärankataitosten jakautuminen eripituisille männyn taimille (Bergqvist ym. 2001). Taimen pituus (m) Latvakasvainsyönti Päärankataitos (%) (%) < 1,0 37,6 7,3 1,1 2,0 27,6 12,7 2,1 3,0 17,0 29,1 3,1 4,0 11,1 29,1 > 4,1 6,7 21,8 Yhteensä 100 100 Hirvet saattavat vaurioittaa nuoria männyntaimia myös kuorimalla hampailla niiden runkoja. Merkittävimmät kuorivauriot syntyvät pääasiassa huhti-toukokuun aikana, mikä saattaa johtua männyn ravinteikkuuden muutoksista samaan aikaan (Faber 1996). Nygrénin (1990) mukaan kuorivaurioita syntyy lähinnä hirvien talvilaitumilla ravintopulan seurauksena. Valtaosa kuorivahingoista kohdistuu 2 3 metrin mittaisiin taimiin, mutta satunnaisesti vaurioita saattaa syntyä varttuneissakin mäntytaimikoissa ja harvennusikäisissä metsiköissä. 2.4.5 Taimikon pinta-ala Pinta-alaltaan pienissä taimikoissa voisi olettaa vahinkojen olevan vakavampia kuin suurissa taimikoissa, sillä taimikon pintaalan kasvaessa vahinkojen oletetaan jakautuvan laajemmalle alueelle (Löyttyniemi & Lääperi 1988). Kuitenkaan tutkimuksissa ei ole pinta-alan havaittu vaikuttavan hirvivahinkojen määrään (Löyttyniemi & Piisilä 1983, Andrén & Angelstam 1993). Myöskään taimikon reunoilta tai keskeltä syötyjen taimien lukumäärällä ei ole ollut yhteyttä taimikon pinta-alaan (Andrén & Angelstam 1993). Hirven talvilaidunalueen valinnassa maisematason yhteenlaskettu taimikkoala lienee ratkaisevampi kuin yksittäisen taimikon pinta-ala. Suuret taimikkoalat houkuttelevat hirviä alueelle talvehtimaan, jolloin myös vahinkoriski kasvaa. Perusteellista tutkimustietoa maisematason taimikkoalan vaikutuksista hirvivahinkoihin ei kuitenkaan ole käytettävissä. 2.5 Mäntytaimikoiden tiheyden ja puulajisuhteiden vaikutuksista hirvivahinkoihin 2.5.1 Yleistä Taimikoiden mänty- ja lehtipuutiheyden kasvaessa hirvelle tarjolla olevan ravinnon määrä kasvaa. Hirven talviravinnon kulutuksen on havaittu olevan yhteydessä tarjolla olevaan ravinnon määrään mitä enemmän taimikossa on ravintoa tarjolla, sitä enemmän sitä myös syödään (Vivås & Saether 1987, Lundberg & Danell 1990, Åström ym. 1990, Edenius 1991, Andersen & Sæther 1992, Heikkilä & Mikkonen 1992, Heikkilä & Härkönen 1993, Härkönen 1998). Mäntytaimikon tiheys vaikuttaa ravinnonkäytön lisäksi hirvivahinkojen suuruuteen. Tiheissä mäntytaimikoissa vahingot ovat usein suhteelliselta merkitykseltään vähäisempiä kuin aukkoisissa taimikoissa. Myös taimikon puulaji- ja pituussuhteet vaikuttavat vahinkoalttiuteen sekä vahinkojen suuruuteen. Metsänuudistamismenetelmillä sekä taimikonhoidon ajoituksella vaikutetaan taimikon mänty- ja lehtipuutiheyteen ja sen myötä hirvelle tarjolla olevan ravinnon määrään. Näiden välillisten tekijöiden kautta on metsänhoidollisilla menetelmillä mahdollista vaikuttaa myös taimikon vahinkoalttiuteen sekä syntyvien hirvivahinkojen suuruuteen. 2.5.2 Taimikon mäntytiheys Mäntytaimikon tiheyden kasvaessa hirven vaurioittamien taimien lukumäärä kasvaa. Toisaalta vaurioitettujen taimien suhteellinen osuus vähenee (Heikkilä & Mikkonen 1992, Heikkilä & Härkönen 1993, 1996, Ball & Dahlgren 2002). Esimerkiksi Lylyn ja Saksan (1992) mukaan vahingoitettujen taimien osuus laski 40 %:sta 20 %:iin, kun taimikon mäntytiheys kasvoi 2000: sta 11 000:teen taimeen hehtaarilla. Tiheät mäntytaimikot kärsivät hirvivahingoista vähemmän, koska niissä jää koskemattomia taimia suhteellisesti enemmän kuin harvoissa taimikoissa (Westman 1958, Thompson 1988, Andrén & Angelstam 1993, Heikkilä & Mikkonen 1992, Heikkilä 1993, Heikkilä & Härkönen 1993). 9

Hirvivahinkojen merkitys korostuu mäntytiheydeltään alhaisissa taimikoissa, joissa jo vähäinenkin vahinko voi tehdä taimikon kasvatuskelvottomaksi (Löyttyniemi & Lääperi 1988). Heikkilän (1990) mukaan mäntytaimikoissa, joiden tiheys on alle 1600 tainta/ha, hirvivahinkojen merkitys on suuri. Hirvet saattavat viihtyä paremmin harvoissa taimikoissa paremman näkyvyyden vuoksi (Heikkilä & Mikkonen 1992). Istuttamalla perustetuissa mäntytaimikoissa hirvivahinkojen merkitys korostuu niiden alhaisten mäntytiheyksien takia. Esimerkiksi hirvivahinkokorvauksia saaneiden istutustaimikoiden tiheys on pääsääntöisesti ollut alle 1500 tainta hehtaarilla, josta hirvet ovat vaurioittaneet osittain tai kokonaan 320 490 tainta hehtaarilla (Heikkilä 2000). Sen sijaan luontaisesti tai kylvämällä taimikkoon voidaan saada 6000 10000 taimen lähtötiheys hehtaarille, jolloin hirvivahinkojen merkitys saattaa jäädä minimaaliseksi (Heikkilä 1999). Hirvivahinkojen välttämiseksi mäntytaimikon tiheysvaatimus tulisi olla vähintään 4000 tainta hehtaarilla (Lyly & Saksa 1992). Myös Andrénin ja Angelstamin (1993) mukaan paras metsänhoidollinen keino vähentää hirvivahinkoja on pitää taimikon mäntytiheys mahdollisimman korkeana. Hirvivahinkojen näkökulmasta taimikon mäntytiheyden tulisi olla alkuvaiheessa mahdollisimman suuri ja mäntytiheyttä tulisi vähentää vasta taimikon valtapituuden ylitettyä hirvivahingoille alttiin pituuden. Varsinkin hirvien talvehtimisalueilla tulisi kiinnittää erityistä huomiota riittävän alkutiheyden saavuttamiseksi. 2.5.3 Mäntytaimikon lehtipuiden vaikutus hirvivahinkoalttiuteen Mäntytaimikon lehtipuiden osalta keskeinen kysymys on se, toimiiko lehtipuusto hirven vaihtoehtoisena ravintokohteena, jolloin männyn taimet säästyvät vaurioilta vai houkuttelevatko lehtipuut hirviä taimikkoon kasvattaen samalla alttiutta mäntyyn kohdistuville vahingoille. Varhaisimpien hirvivahinkotutkimusten mukaan lehtipuut houkuttelevat hirviä mäntytaimikoihin, jolloin myös vahingot männyntaimille kasvavat (Yli-Vakkuri 1956). Tätä käsitystä tukivat myös havainnot hirvien ravintotutkimuksista (Sainio 1956, Pulliainen ym. 1968, Andersson 1971). Toisaalta mäntytaimikon lehtipuiden runsaudella ei ole uskottu olevan yhteyttä hirvivahinkoihin (Löyttyniemi & Lääperi 1988). Useissa myöhemmissä tutkimuksissa on havaittu, että mäntytaimikon runsas lehtipuusto saattaa lisätä hirvivahinkoriskiä (Andrén & Angelstam 1993, Heikkilä 1993, Heikkilä & Härkönen 1993, Härkönen ym. 1998). Erityisesti koivujen tiheys selittää hirvien männyntaimille aiheuttamien vahinkojen määrää (esim. Heikkilä 1993, Heikkilä & Härkönen 1993, Härkönen ym. 1998). On ymmärrettävää, että lehtipuista juuri koivujen tiheydellä saattaa olla keskeinen vaikutus hirvivahinkoihin, sillä koivut muodostavat valtaosan hirvelle tarjolla olevasta lehtipuuravinnosta mäntytaimikoissa (Heikkilä & Härkönen 1993). Myös haavan ja pihlajan esiintyvyyden on todettu lisäävän hirvivahinkoriskiä mäntytaimikossa (Löyttyniemi & Piisilä 1983, Lääperi & Löyttyniemi 1988, Heikkilä 1990, Heikkilä & Härkönen 1996, Jalkanen 2001). Tosin eräissä tutkimuksissa haavan ja pihlajan runsaudella ei ole ollut vaikutusta tai vaikutus on ollut vähäinen mäntyyn kohdistuvaan syöntiin (Edenius 1991, Heikkilä & Härkönen 1993). Runsas lehtipuusto ei välttämättä anna toivottua suojavaikutusta männyn taimille, vaan etukasvuisena paremminkin saattaa altistaa niitä entistä voimakkaammalle syönnille. Mäntytaimikosta ei kuitenkaan kannata kokonaan poistaa lehtipuustoa, sillä vähäinenkin lehtipuusto voi pienentää mäntyyn kohdistuvaa syöntiä (Heikkilä 1991, Härkönen 1998, Härkönen ym. 1998). Heikkilän ja Härkösen (1993) havaintojen mukaan koivujen tiheyden ollessa alle 3000 taimea hehtaarilla hirvien mäntyyn kohdistama biomassakulutus ei kasvanut koivuun kohdistuneen biomassakulutuksen myötä. 2.5.4 Koivu-mänty pituussuhde Kun koivut ovat pituudeltaan mäntyjä korkeampia, männyntaimiin kohdistuva hirvivahinkoriski näyttäisi kasvavan (Heikkilä 1993, Heikkilä & Härkönen 1993). Koivujen suhteen etukasvuisissa taimikoissa mäntyvauriot ovat myös merkitykseltään vakavampia (Heikkilä 1990). Koivujen etukasvuisuus heikentää mäntyjen kasvua sekä estää taimien valon saannin. Esimerkiksi Edeniuksen (1993) kokeellisessa tutkimuksessa hirvet söivät mieluummin varjossa kuin valossa kasvaneita mäntyjä. Myös hirven kesäaikaisen elinympäristönkäytön ja ravinnonvalinnan on epäilty olevan riippuvuudessa valo-varjostus -olosuhteisiin. Myös kesällä hirvien on todettu syövän enemmän varjossa kuin valossa kasvaneita koivuja (Hjeljord ym. 1990). Kasvien hiilipohjaisten puolustusaineiden tuotto on riippuvainen valo- ja ravinneresurssien määrästä sekä hiili/ravinne-tasapainosta (Bryant ym. 1983). Varjostus vähentää hiilen saantia sekä hiilipohjaisten puolustusaineiden tuottoa. Etenkin hiilipohjaisten sekundääriyhdisteiden, kuten resiinien, on epäilty olevan merkityksellisiä hirvien valitessa mäntyravintoa (Danell ym. 1990). Myös lehtipuuston voimakkaasti varjostamien mäntyjen sulavuus on parempi kuin valossa kasvaneiden taimien (Heikkilä ym. 1994). On mahdollista, että koivujen varjostava vaikutus vähentää mäntyjen haitta-aineiden tuottoa sekä parantaa niiden sulavuutta, minkä seurauksena hirvet suosisivat varjostettuja taimia. Sekä metsänhoidolliset näkökohdat että kasvanut riski hirvivahingoille puoltavat mäntytaimikon lehtipuuston kasvattamista mäntyjä lyhyempänä. Oikein ajoitetulla perkauksella tai taimi- 10

konhoidolla voidaan välttää lehtipuuston ylitiheys ja etukasvuisuus, jolloin todennäköisesti kasvatettavan puulajin kasvu nopeutuu ja riski hirvivahingoille vähenee. 2.6 Varttuneet mäntytaimikot ja hakkuutähteet hirvivahinkojen ennaltaehkäisyssä Hirvivahingoille alttiin pituuden ylittäneet mäntytaimikot tarjoavat huomattavasti enemmän ravintoa hirville kuin nuoret taimikot (Kalén & Bergquist 2004). Varttuneissa mäntytaimikoissa tarjolla oleva ravinto koostuu mäntyjen sivuoksista, joita hirvet mielellään ja runsaasti käyttävät (Heikkilä & Mikkonen 1992). Optimaalisen ravinnonhankintateorian (ks. esim. Pyke ym. 1977, Åström ym. 1990) näkökulmasta hirvien olisi edullista suosia talvisessa ravinnonetsinnässä varttuneita mäntytaimikoita. Laskelmien mukaan paljon oksaravintoa tarjoava, hehtaarin suuruinen varttunut mäntytaimikko ruokkii 30 hirveä kuukauden ajan (Härkönen & Heikkilä 2000). Hirviä pystytään houkuttelemaan varttuneisiin taimikoihin lisäravinnon, suolakivien sekä ravintokohteiden suolauksen ja taimikoiden lannoituksen avulla (Lääperi 1990). Norjassa on kokeiltu onnistuneesti myös säilörehupaaleja hirvien ravinnonkäytön ohjauksessa (Gundersen ym. 2004). Kuitenkin pelkästään jo suolakivien tarjonnalla pystytään lisäämään taimikoiden houkuttelevuutta vaihtoehtoisina ravintopaikkoina. Esimerkiksi Heikkilän ja Härkösen (1998) tutkimuksessa hirvet käyttivät runsaasti oksaravintoa tarjoavista, suolakivillä varustetuista mäntytaimikoista kuivapainona 50 80 kg ja vastaavasti ilman suolakiviä olevista taimikoista noin 20 kg oksaravintoa. Suolakivien asettelussa tulee kiinnittää huomiota etenkin niiden sijoittamiseen oikein sijoitettuna suolakivien avulla saatetaan pystyä vähentämään myös nuorten mäntytaimikoiden vahinkoja (Härkönen & Heikkilä 2000). Toinen hirvien ravintoresurssi, jonka hyödyntämisestä ei synny metsätalousvahinkoja, on mänty- ja koivumetsiköiden hakkuutähteet (Lääperi 1990). Hakkuualueilta hirvet käyttävät suunnilleen yhtä paljon ravintoa kuin nuorista taimikoista (Härkönen 1998, Heikkilä & Härkönen 2000). Hirvien latvus- ja oksasyöntiä voidaan vielä huomattavasti tehostaa nostamalla latvuksia hieman koholle maanpinnasta. Heikkilän ja Härkösen (2000) arvion mukaan 10 hehtaarin hakkuualue tarjoaisi kahden kuukauden ajan ravintoa hirvitiheydeltään 10 yksilöä/1000 ha alueella. Hakkuiden ajoittamisella alku- ja keskitalveen voidaan lisätä hirvien ravintovaroja talvikaudelle, jolloin samalla saatetaan vähentää myös vahinkojen määrää lähitaimikoissa. Hirvivahinkoriskin ohittaneissa mäntytaimikoissa hirvien syönti kohdistuu sivuoksiin ja alikasvostaimiin. Kuva Mikael Luoma. 11

2.7 Hirven ravinnonkäytön ja hirvivahinkojen vaikutukset taimelle ja taimikolle Kasvit reagoivat kasvullisilla ja laadullisilla vasteilla kasvinsyöjien aiheuttamiin vaurioihin. Kasvullisia vasteita on pääpiirteiltään kahdenlaisia: erilaisten morfologisten erilaistumien kasvattaminen sekä kompensaatiokasvu. Laadulliset vasteet muuttavat kasvin maittavuutta useimmiten epämiellyttävämmäksi. Laadullisten ja kasvullisten vasteiden tavoitteena on pyrkiä välttämään kasvin joutumista uudelleensyömisen kohteeksi. Vahingoittumisen jälkeisen vasteen tyyppi ja voimakkuus vaihtelevat puulajeittain sekä esimerkiksi vahingon suuruudesta, puun iästä, vahinkoajankohdasta ja kasvupaikan olosuhteista. Havupuilla ei ole todettu varsinaista kompensaatiokasvua vahingon jälkeen (Edenius ym. 1993, McLaren 1996, Hester ym. 2004). Vaurioitettujen ja koskemattomien mäntyjen neulasten välillä on havaittu tiettyjen sekundaariyhdisteiden välillä eroja (Löyttyniemi & Hiltunen 1978, Löyttyniemi 1985, Danell ym. 1990, Härkönen ym. 1997). Myös morfologiset muutokset, kuten oksien ja neulasten lisääntynyt kasvu, ovat vaurioituneissa männyntaimissa yleisiä (Löyttyniemi 1985, Edenius ym. 1993). Sen sijaan koivut kompensoivat lievät vauriot lisäämällä parina seuraavana vuonna latvakasvaimen kasvua (Kangas 1949, Danell 1983, Bergström & Danell 1987a, Heikkilä ym. 1993, Hjältén ym. 1993). Tyypillisimmät hirven aiheuttamat vauriot männyntaimille syntyvät oksien syönnistä ja latvakasvaintaitoksista (taulukko 3). Oksasyönnistä ei ole havaittu aiheutuvan merkittävää vaikutusta männyn taimien kehitykselle silloin kun syönti ei ole voimakasta (Danell ym. 1994). Myös lievien kuorivaurioiden merkitys männyn kasvuun tai laatuun on vähäinen (Faber 1996). Sen sijaan taimen latvan katkeamisesta seuraa aina ranganvaihdos ja pahimmillaan puun laatua alentava runkovika. Latvakasvaimen syönnistä tai sitä vuotta vanhemman kasvaimen katkaisusta ei aiheudu juurikaan vaikutusta taimen pituustai läpimitan kasvuun. Sen sijaan runkotaitosten, jotka syntyvät kahden vuoden tai sitä vanhemman päärangan katkaisusta ja Suuresta kuorivahingosta jää kasvatettavaan runkoon laatuvika. Tällaiset rungot tulee poistaa ensiharvennuksessa. Kuva Mikael Luoma. joiden taitoskohdan läpimitta on yli 10 mm, on havaittu heikentävän taimen pituus- ja läpimitan kasvua koskemattomiin taimiin verrattuna 10 vuoden ajanjaksolla (Löyttyniemi 1983, Heikkilä & Löyttyniemi 1992). Hirven taivuttaessa männyn latvaa saattaa runkotaitos syntyä vahvastakin läpimitasta. Mitä suurempi on taitoskohdan läpimitta, sitä vakavampi vaurio taimelle syntyy. Pahimmillaan taimi kuolee runkotaitoksen seurauksena. Taimikkoinventoinneis- Taulukko 3. Hirvien talvilaidunalueilla todetut vioitustavat ja niiden keskimääräiset vuosittaiset esiintyvyydet sekä taitoskohtien läpimitat mäntytaimikoissa. Vioitustapa Taitoskohdan läpimitta (mm) Vioitusten määrä /ha Vioitusten osuus mäntytaimikon tiheydestä (%) Oksataitos 2 5 2, 8) 5000 13 000 4, 6, 11) 4, 10) 35 50 Latvakasvaintaitos 5 8 4) 500 800 1, 6, 12) 5, 12) 8 25 Runkotaitos 12 40 1, 4) 80 150 5, 7, 10, 11) 3, 5, 11, 12) 1 4 Kuorivauriot - 15 30 9, 12) 9, 12) 1 4 1) Lavsund 1981, 2) Niemelä & Danell 1988, 3) Bergström & Vikberg 1992, 4) Heikkilä & Mikkonen 1992, 5) Lyly & Saksa 1992, 6) Heikkilä 1993, 7) Heikkilä & Härkönen 1993, 8) Jia ym. 1995, 9) Faber 1996, 10) Heikkilä & Härkönen 1998, 11) Härkönen 1998, 12) Bergqvist ym. 2001. 12

taimia. Toistuva syönti jo aiemmin vahingoitettuihin mäntyihin saattaa johtua niiden kemiallisten tai morfologisten ominaisuuksien muutoksista, taimen alkuperäisistä ominaisuuksista tai otollisesta sijainnista syönnille (Löyttyniemi 1985, Danell ym. 1985, Danell ym. 1990, Härkönen ym. 1997). Esimerkiksi kertaalleen vaurioitettujen taimien rehevöitynyt kasvu saattaa houkutella hirviä syömään samasta taimesta uudelleen (esim. Bowyer & Bowyer 1997). Mikäli toistuvat vauriot ovat merkitykseltään vakavia, taimen kasvu tyrehtyy lähes täysin (Edenius ym. 1993). Kun hirvivahingot kohdistuvat toistuvasti samaan mäntytaimikkoon, alenee koskemattomien puiden määrä taimikossa. Vuosittaiset vahingot eivät kuitenkaan kohdistu pelkästään koskemattomiin taimiin, vaan herkemmin aiemmin vaurioituneisiin puihin. Tästä johtuen ehjien, kasvatuskelpoisten taimien määrä ei vähene samassa suhteessa vuosittain (Bergqvist ym. 2003). Paksun latvataitoksen ja voimakkaan oksasyönnin seurauksena taimi kuolee. Lievemmissä tapauksissa aiheutuu kasvu- ja laatutappiota. Kuva Mikael Luoma. sa on todettu, että hirven vaurioittamista taimista keskimäärin 2 3 % on kuollut vahingon seurauksena (Bergström & Vikberg 1992). Hirvivahinkojen on todettu toistuvan vuodesta toiseen samoilla alueilla ja samoilla puuyksilöillä (Löyttyniemi & Piisilä 1983, Lavsund 1987). Bergqvistin ym. (2003) mukaan 37 % hirven tekemistä vaurioista kohdistuu taimiin, joita on jo aiemmin vioitettu. Vaurioituneiden taimien riski joutua uudelleen syönnin kohteeksi on jopa 3,5 kertaa suurempi kuin mitä tilastollisesti olisi odotettavissa, jos taimikossa on vähän vaurioitettuja Kun tavoitellaan mahdollisimman suurta alkuvaiheen mäntytiheyttä, voidaan hirvivahinkojen merkitystä oleellisesti vähentää. Tavallisesti tiheässä mäntytaimikossa jää vielä hirvivahingon jälkeenkin riittävä määrä koskemattomia taimia kasvatettaviksi. Lisäksi hirven aiheuttamia runkovikoja voidaan vähentää karsimalla katkenneiden päärankojen tyngät (Heikkilä & Löyttyniemi 1992). Jos kasvatettavaksi joudutaan jättämään taimia, joita hirvet ovat vakavasti vaurioittaneet, alenee taimikon puuston arvo laatutappioiden seurauksena. Sen sijaan kuitupuuta kasvatettaessa hirven aiheuttamien runkovikojen merkitys vähenee (Heikkilä 2000). Hirven ravinnonkäytöstä saattaa olla myös hyötyä mäntytaimikon kehitykselle ja laadulle. Esimerkiksi Löyttyniemen ja Lääperin (1988) mukaan männyn oksasyönti saattaa vähentää rungon tyviosan oksaisuutta ja siten parantaa puun laatua. Vastaavasti kasvuolosuhteita hirvet saattavat parantaa etenkin luontaisesti uudistettavilla taimikkoaloilla lehtipuiden laidunnuksella, jolloin kilpailu lehtipuiden ja männyn taimien välillä vähentyy (Heikkilä & Härkönen 1996). Vuodesta toiseen samoilla paikoilla jatkuvalla laidunnuksella hirvet vaikuttavat jopa koko metsikön puulajirakenteeseen, olosuhteista riippuen joko haitallisella tai hyödyllisellä tavalla (esim. Risenhoover & Maass 1987, Kouki ym. 2004). 13

3 Hirvivahinkotyöryhmien ehdotukset metsätalouden hirvivahinkojen vähentämiseksi 3.1 Yleistä Hirvikannan suuruudesta sekä sen tuottamista haitoista ja hyödyistä on keskusteltu vuosikymmenien ajan. Hirvenmetsästäjät, metsästysseurat, metsänomistajat, maanviljelijät, autoilijat, viranomaiset, edunvalvontaorganisaatiot ja lakisääteinen metsästäjäorganisaatio kokevat hirvistä aiheutuvat vaikutukset eri tavoin. Tämä johtaa helposti erilaisiin tavoitteisiin ratkaisuja haettaessa. Valtioneuvosto tai maa- ja metsätalousministeriö on asettanut vuosina 1960, 1981, 1988 ja 2000 hirvivahinkotyöryhmän pohtimaan yhteistä näkökulmaa sekä tuottamaan uutta tietoa hirvivahinkokysymyksistä. Lisäksi maa- ja metsätalousministeriö asetti vuonna 2004 työryhmän pohtimaan riistaeläinten aiheuttamien vahinkojen korvaamista. Työryhmät ovat koostuneet valtaosin riista- ja metsätaloushallinnon edustajista sekä eri alojen tutkijoista. Pääasiassa työryhmät ovat pohtineet optimaalisen hirvikannan suuruutta, metsätalousvahinkojen määrää sekä niiden korvausperiaatteita. Tässä tarkastelussa keskitytään kuvaamaan pääasiassa työryhmien antamia ehdotuksia metsänhoidollisista menetelmistä hirvivahinkojen vähentämiseksi. 3.2 Hirvivahinkokomitean mietintö 1960 Valtioneuvosto asetti 11.10.1956 komitean selvittämään lisääntyneen hirvikannan metsille aiheuttamia vahinkoja sekä laatimaan toimenpide-ehdotuksia näiden vahinkojen ehkäisemiseksi. Komitea sai työnsä valmiiksi 18.12.1959. Komitean mietintö julkaistiin vuonna 1960 (Hirvivahinkokomitean mietintö 1960). Komitean keskeisenä tehtävänä oli selvittää hirvien taimikoille aiheuttamien vahinkojen laatu ja laajuus sekä niiden kohdistuminen maan eri osiin. Tältä osin komitea toimeenpani kyselytutkimuksen, jolla kartoitettiin yksityismaiden hirvivahingot. Tulosten mukaan varsinaisen hirvivahinkoalueen muodosti maan etelä-, lounais- ja länsiosa Vaasan seudulle saakka, kun taas maan pohjois- ja itäosissa vahingot olivat joko vähäisiä tai niitä ei esiintynyt lainkaan. Uudelleen metsitettäviksi ilmoitettuja taimikkoja oli 2515 hehtaaria. Lisäksi vahinkojen määrän arvioitiin olevan kasvusuunnassa. Komitea pohti mietinnössään metsänhoidollisten toimenpiteiden vaikutuksia hirvivahinkokysymykseen. Mietinnössä tuotiin esille ristiriitaiset käsitykset siitä, miten mäntytaimikon lehtipuuston on arveltu vaikuttavan hirvivahinkoihin. Toisten mielestä mäntytaimikoihin tulisi jättää hirvelle mieluisia lehtipuita, kuten haapaa, koivua ja pajuja, jolloin hirvet käyttäisivät ravinnokseen pääasiassa näitä ja jättäisivät metsänhoidollisesti arvokkaat männyntaimet rauhaan. Toisaalta toisten mielestä näin toimimalla suorastaan houkuteltaisiin hirvet mäntytaimikoihin ja sitä kautta männyntaimet altistuisivat vahingoille. Lisäksi mietinnössä tuotiin esille, että uudistamistavan on epäilty vaikuttavan vahinkoalttiuteen. Komitea ei kuitenkaan lähtenyt selvittämään näiden käsitysten oikeellisuutta. Sen sijaan komitea totesi, että kyseiset mielipiteet samoin kuin asiasta suoritetut tutkimukset osoittavat, että metsänhoidollisilla toimenpiteillä ei nykyisen tietämyksen valossa voida kokonaan välttää hirvivahinkojen syntymistä mäntytaimikoissa. Lisäksi komitea totesi, että hirvivahinkokysymys on perimmältään ravintokysymys, joten sen perusteella voitaneen päätellä, miten määrätyllä suppealla alueella asustava hirvikanta käyttäytyy ja suunnitella metsänhoidolliset toimenpiteet tämän mukaisesti. Loppupäätelmänään tältä osin komitea totesi, että metsänhoidollisilla toimilla tulisi ensisijaisesti pyrkiä määrätietoisesti parantamaan hirvien talvista ravinnonsaantia säilyttämällä ja lisäämällä ravintokasveja tähän sopivilla ja tarkoitukseen varatuilla alueilla. Toimenpide-ehdotuksinaan komitea esitti mietinnössä mm. seuraavaa: 1) Jotta hirvivahinkojen kehityssuunnasta oltaisiin jatkuvasti selvillä, tulisi vuosittain tai ainakin verrattain lyhyin väliajoin suorittaa koko maassa tai tietyissä osissa maata hirvivahinkotiedusteluja. Tiedustelun suorittaisi metsäntutkimuslaitos ja tiedottajina toimisivat metsänhoitolautakuntien kenttähenkilöt. 2) Jotta voitaisiin saada selvyys hirvivahinkojen todellisesta luonteesta ja niiden taloudellisesta merkityksestä, tulisi tämä seikka ottaa perusteellisen tutkimuksen alaiseksi. Parhaat edellytykset työn suorittamiseen olisi komitean mielestä metsäntutkimuslaitoksella. 3.3 Hirvivahinkotyöryhmän mietintö 1981 Maa- ja metsätalousministeriö asetti 10.10.1978 työryhmän, jonka tehtävänä oli selvittää, tulisiko hirvieläinten tuottamien vahinkojen korvaamiseksi annettavista avustuksista annetun maa- ja metsätalousministeriön asetuksen (78/1974, muutettu 515/1976) mukaisia avustusten myöntämisperusteita sekä vahinkojen arviointi-, avustushakemusten käsittely- ja avustusten maksatusmenettelyä joiltakin osin muuttaa sekä laatia ehdotus muutosten edellyttämiksi säännöksiksi. Työryhmä sai työnsä valmiiksi 11.6.1981 (Hirvivahinkotyöryhmän mietintö 1981). 14

Hirvivahinkotyöryhmän mietinnössä käsiteltiin toimeksiannon mukaisesti pääasiassa vahingonkorvausten myöntämisperusteita sekä arviointi- ja maksatusmenettelyjä. Työryhmä laati ehdotuksen asiaa koskevan maa- ja metsätalousministeriön päätöksen uudistamiseksi. Merkittävää oli, että työryhmä esitti hirvivahinkovaroin korvattaviksi myös kasvatuskelpoisen puuston kasvu- ja laatutappiot. Aikaisempien säännösten mukaan korvausta oli maksettu vain vahinkoalueen uudelleen metsittämisestä aiheutuviin kustannuksiin edellytyksellä, että metsittäminen oli ollut tarpeen alueen luontainen elpymiskyky huomioon ottaen. Mietinnössä ei käsitelty lainkaan hirvivahinkoja ehkäiseviä toimenpiteitä. Mietinnössä todettiin, että vuosien 1974 1980 välisenä aikana korvattiin metsävahinkoja enenevässä määrin. Kun vuonna 1974 metsävahinkoja korvattiin 293 110 markalla, niin vuonna 1980 niitä korvattiin jo 4 243 515 markalla. Vahinkojen määrän kasvuun vaikutti etenkin maan eteläosissa tapahtunut hirvieläinten määrän voimakas lisääntyminen. Lisäksi todettiin, että metsävahinkojen kasvuun on vaikuttanut koivun istutusalan lisääntyminen ja että korvatuista taimikoista yli puolet on ollut koivutaimikoita. 3.4 Metsätalouden hirvivahinkotyöryhmän muistio 1988 Maa- ja metsätalousministeriö asetti 3.3.1987 työryhmän, jonka tehtävänä oli selvittää, mihin toimenpiteisiin tulisi ryhtyä hirvien metsätaloudelle aiheuttamien vahinkojen vähentämiseksi ja maksettavien korvausten saattamiseksi vastaamaan entistä paremmin todellisia vahinkoja. Työryhmä sai työnsä valmiiksi 27.1.1988 (Metsätalouden hirvivahinkotyöryhmän muistio 1988). Työryhmä käsitteli laajasti hirvikannan hoidon ja metsänhoidollisten tekijöiden mahdollisuuksia vahinkojen vähentämisessä. Hirvivahingoille altistavia ympäristötekijöitä on ollut tiedossa. Sen sijaan taimikkotekijöiden vaikutuksista ei ole vielä tuolloin ollut selvää käsitystä. Työryhmän ehdotusten mukaan hirvien aiheuttamia metsätalousvahinkoja tulisi ensisijaisesti vähentää säätelemällä hirvien lukumäärää ja tiheyttä. Hirvikannan säätelyn ohella tulisi kiinnittää entistä enemmän huomiota myös muihin vahinkojen torjuntakeinoihin. Erityisesti hirvilaitumien hoidon sekä karkoteaineiden ja erilaisten aitojen käytön tuloksellisuus ja kustannukset tulisi selvittää. Työryhmä pitikin vahinkojen torjumista ennakolta taloudellisesti tarkoituksenmukaisempana kuin aiheutuneiden vahinkojen korvaamista. Lisäksi maanomistajien neuvontatyöhön ja koulutukseen tulisi panostaa aiempaa enemmän resursseja. Metsänhoidollisista menetelmistä työryhmä esitti, että hirvivahinkoalttiilla alueilla tulisi soveltaa sellaisia ohjeita, joissa aiempaa enemmän huomioitaisiin vahinkojen ennalta ehkäiseminen puulajivalinnassa, taimikon kasvatustiheydessä sekä perkausja harvennusajankohdan määrittelyssä. Työryhmän mukaan ohjeiden pohjaksi tarvittaisiin käytännön tutkimuksia eri tekijöiden todellisista vaikutuksista. Ohjeissa tulisi myös korostaa joutomaiden ja reuna-alueiden merkitystä hirville sopivan ravinnon tuottajina. Työryhmän näkemyksen mukaan tuottamalla ja lisäämällä tällaisilla alueilla vaihtoehtoista ja halutumpaa ravintoa pystytään hirvet todennäköisesti houkuttelemaan pois taimikoista. Tältä osin työryhmä kuitenkin esitti lisäyksenä, että tähän liittyvää tutkimusta tulisi lisätä ja suunnata sitä käytännön tarpeita vastaavaksi. Kaiken kaikkiaan työryhmä korosti hirviin liittyvän tutkimuksen lisäämistä. Tutkimuksellisiksi tarpeiksi työryhmä esitti hirvien talvehtimisalueiden ja vaellusreittien kartoittamista, hirvien metsätaloudelle aiheuttamien vahinkojen todellisen määrän selvittämistä sekä hirvilaitumien hoidon ja muiden torjuntakeinojen vaikutusten selvittämistä. 3.5 Hirvivahinkotyöryhmä 2000:n muistio Maa- ja metsätalousministeriö asetti 15.12.1999 työryhmän, jonka tehtävänä oli selvittää hirvieläinten metsille aiheuttamien vahinkojen määrää, niiden merkitystä metsätaloudelle ja metsänomistajille sekä tekemään selvityksensä perusteella ehdotuksen tarvittavista toimenpiteistä. Työryhmä sai työnsä valmiiksi 31.5.2000 (Hirvivahinkotyöryhmä 2000:n muistio). Työryhmän raportissa käsitellään hirvieläinkantojen suuruutta, hirvikannan tuottavuutta, hirvieläinten ravinnonkäyttöä, metsästystä, hallintoa sekä hirvieläinvahinkoja. Työryhmän käsityksen mukaan metsästys on avainasemassa vahinkojen ennalta ehkäisemisessä. Työryhmä ei käsitellyt lainkaan metsänhoidollisia mahdollisuuksia hirvivahinkojen vähentämisessä. Tosin muistiossa todetaan yleisluontoisesti, että metsänhoidossa tulisi ottaa huomioon myös muut kuin puuntuotannolliset arvot hirvieläinten talvilaidunalueilla. Työryhmän näkemysten mukaan hirvieläinten pyyntilupajärjestelmää tulee kehittää siten, että lupapäätöksillä voitaisiin vaikuttaa metsävahinkoja ehkäisevästi ja että pyyntilupaan otettavilla ehdoilla olisi pyrittävä kohdentamaan pyyntiä erityisesti vahinkoalueille. Lisäksi työryhmä totesi, että tutkimusta tulisi suunnata hirvieläinkantojen määrittelyyn ja seurantaan, laskentojen kehittämiseen, hirvieläinten ravinnon käyttöön ja taimikoiden elpymisaikaa koskevaan tutkimukseen, hirvieläinten aiheuttamien taloudellisten vahinkojen selvittelyyn sekä hirven saalisarvoa koskevan selvityksen tekemiseen. Painopistealueina tulisi olla hirven metsätaloudelle aiheuttamat vahingot ja hyödyt. Lisäksi hirvieläinvahinkojen ennalta estämiseen tarkoitettujen aineiden ja houkuttimien käyttöä sekä muita torjuntakei- 15

noja tulee edelleen tutkia sekä kehittää menetelmiä hirvieläinvahinkojen vähentämiseksi. 3.6 Riistavahinkotyöryhmän muistio 2005 Maa- ja metsätalousministeriö asetti 22.9.2004 työryhmän, jonka tehtävänä oli selvittää, miltä osin metsästyslain (615/1993) 87 :ää ja sen nojalla annettuja asetuksia on tarpeen tarkistaa, jotta säännökset saadaan perustuslain 80 :n edellyttämälle säädöstasolle. Työryhmän tuli tarkistaa myös metsästyslain 87 :ssä tarkoitettujen korvausten myöntämis- ja maksamisperusteet sekä korvausten takaisin perimisen perusteet siten, että ne ovat mahdollisimman yhtenäiset kaikkien pykälässä tarkoitettujen korvauslajien osalta. Työryhmä sai työnsä valmiiksi 30.6.2005 (Riistavahinkotyöryhmän muistio 2005). Toimeksiannon mukaisesti työryhmä kävi läpi voimassa olevan korvauslainsäädännön ja siihen liittyvät muutostarpeet myös hirvieläinten aiheuttamien metsävahinkojen osalta. Työryhmä ei ottanut kantaa esimerkiksi metsävahinkojen vähentämiseen. Työryhmä toteaa kuitenkin saatekirjeessään, että hirvieläinvahingoista ongelmallisimmat ovat hirvien talvilaidunalueilleen aiheuttamat vahingot. Näillä, yleensä suppeilla alueilla, hirvet talvehtivat vuodesta toiseen ja pahimmillaan estävät kokonaan metsän kasvatuksen. Työryhmä keskusteli alustavasti sellaisten talvilaidunkohteiden erityistilanteista, joilla kasvupaikkaolosuhteiden takia puulajin vaihto ei ole mahdollista ja joilla metsänhoitotoimenpiteillä taikka tavanomaisilla vahinkojen estämistoimenpiteilläkään ei voida välttyä toistuvien hirvivahinkojen aiheuttamista uudelleen metsittämisistä. Työryhmä totesi kuitenkin, että sillä ei ollut työryhmälle asetettuihin tehtäviin ja aikatauluun nähden edellytyksiä tehdä hirvieläinten talvilaidunalueiden osalta konkreettisia esityksiä. Työryhmä katsoi kuitenkin, että asia muodostaa kokonaisuuden, jota tulisi selvittää erillisenä asiana. Työryhmä esittikin tutkittavaksi, voitaisiinko tällaiset erityiset talvilaidunongelmat hoitaa esimerkiksi luonnonarvokaupan tyyppisten menettelyjen tapaan määräaikaisilla useita vuosia koskevilla toimenpiteillä. Tällöin maanomistajille aiheutuva pysyväisluonteinen haitta pahimmilla hirvien talvilaidunalueilla olisi mahdollista hoitaa ja samalla pitemmän ajan kuluessa säästää vahinkojen korvaukseen tarvittavia varoja. 3.7 Yhteenveto hirvivahinkotyöryhmien mietinnöistä Hirvivahinkotyöryhmien mietinnöissä on laajasti pohdittu optimaalista hirvikannan suuruutta, metsätalousvahinkoja ja niiden korvausperiaatteita sekä erilaisia menetelmiä vahinkojen vähentämiseksi. Mietinnöissä korostetaan hirvivahinkojen vähentämistä ensisijaisesti hirvikannan säätelyn avulla. Lisäksi niissä ehdotetaan, että hirvikannan säätelyn rinnalla tulee käyttää ja kehittää myös muita vahinkoja ennalta ehkäiseviä menetelmiä. Sen sijaan mietinnöissä on käsitelty yllättävän suppeasti taikka ei lainkaan metsänhoidollisten menetelmien käyttämistä ja niiden tarjoamia mahdollisuuksia hirvivahinkojen vähentämisessä. Vuosien 1960, 1981 ja 1988 hirvivahinkotyöryhmien aikana ei ole ollut vielä selvää käsitystä taimikko-ominaisuuksien vaikutuksista hirvivahinkoihin, koska kattavimmin asiaa on tutkittu lähinnä 1990-luvulla. Kuitenkaan vuoden 2000 hirvivahinkotyöryhmän muistiossa ei ole tarkasteltu metsänhoidon mahdollisuuksia vahinkojen vähentämisessä. Keskeisimmäksi metsänhoidolliseksi menetelmäksi vuoden 1988 mietinnössä ehdotetaan hirvien talvilaidunalueille soveltuvia metsänhoito-ohjeita, joissa otettaisiin tavallista enemmän huomioon vahinkoja ennalta ehkäisevät toimet. Näillä alueilla taimikot tulisi perustaa normaalia tiheämmiksi sekä perkaus ja harvennus tulisi tehdä hirven ravinnonkäytön ja vahinkojen näkökulmasta optimaalisena ajankohtana. Vuosien 1960 ja 1988 mietinnöissä ehdotetaan hirville tarkoitettujen vaihtoehtoisten ravintoalueiden perustamista ja ylläpitoa. Alueina voisivat toimia tarkoitukseen soveltuvat joutomaat sekä reuna-alueet. Todennäköisesti hirviä varten perustettuja laitumia ei kuitenkaan voida pitää laajamittaisena ja taloudellisesti kannattavana vaihtoehtona vahinkojen ennaltaehkäisyssä. Lisäksi työryhmät ovat esittäneet hirvikannan säätelyn sekä metsänhoidollisten toimien tueksi karkoteaineiden käytön suosimista sekä metsästäjien ja metsänomistajien neuvonta- ja koulutustyön lisäämistä. Tutkimustarpeiksi työryhmät ovat ehdottaneet mm. talvehtimisalueiden ja vaellusreittien kartoittamista, hirvien metsätaloudelle aiheuttamien vahinkojen todellisen määrän selvittämistä sekä hirvilaitumien hoidon ja eri torjuntakeinojen tehokkuuden selvittämistä. Työryhmien mukaan tutkimusta tulisi suunnata siten, että painopisteenä olisi hirven metsätaloudelle aiheuttamat vahingot ja hyödyt. Lisäksi vuoden 2000 työryhmämuistiossa ehdotetaan, että pyyntilupamaksuista kertyviä varoja tulisi ohjata aikaisempaa enemmän hirvivahinkotutkimuksen tarpeisiin. 16

4 Metsänhoitosuositukset hirvivahinkojen näkökulmasta 4.1 Yleistä Hirveen liittyvää perustutkimusta ja hirvien aiheuttamiin metsävahinkoihin liittyvää soveltavaa tutkimusta on tehty sekä kansallisesti että kansainvälisellä tasolla. Varsinkin kotimaisen tutkimuksen tavoitteena on ollut tuottaa käytännön metsätalouden toimintaan sovellettavaa tietoa. Yleisenä käsityksenä on kuitenkin ollut, että tietoa ei ole kovinkaan paljoa hyödynnetty käytännön toiminnassa. Seuraavissa kappaleissa analysoidaan tarkemmin, miten hirveä ja hirvien aiheuttamia metsävahinkoja on tarkasteltu voimassa olevissa erilaisten kotimaisten metsäalan organisaatioiden tuottamissa metsänhoito-ohjeissa ja -suosituksissa. Erityisesti tarkastellaan metsänhoitosuositusten antamia ohjeita hirvivahinkojen ehkäisemiseksi. Tarkastelun ulkopuolelle jätettiin Hirvi ja metsätalous -julkaisu (Löyttyniemi & Lääperi 1988), Hämeen-Uudenmaan metsäkeskuksen julkaisema ohjekirjanen hirvivahinkojen vähentämisestä (Lääperi 1995) ja Hirvien hakamaat -kirja (Heikkilä 1999). 4.2 Hyvän metsänhoidon suositukset, Metsätalouden kehittämiskeskus Tapio 4.2.1 Yleistä Hyvän metsänhoidon suositukset (2006) on tarkoitettu peruslinjaukseksi kaikkien talousmetsien hoitoon. Suositukset perustuvat tuoreimpaan tutkimustietoon, käytännön metsätaloudesta saatuihin kokemuksiin sekä eri alojen asiantuntijoiden käsitykseen metsien hyvästä hoidosta ja käytöstä. Suositusten tavoitteena on esitellä metsänkasvatuksen eri vaiheisiin liittyviä hoitomenetelmiä sekä kannustaa hyvään metsänhoitoon. Suositukset on suunnattu niin metsäammattilaisille kuin metsänomistajille. Suosituksissa todetaan yleisellä tasolla, että metsänhoidon toimenpiteet pyritään ajoittamaan ja toteuttamaan niin, että vahinkoja voidaan välttää mahdollisimman paljon. Suosituksissa otetaan kantaa jossain määrin myös toteutettaviin metsänhoitotoimenpiteisiin hirvivahinkojen näkökulmasta. Lisäksi hirvivahinkojen välttämisestä kerrotaan lyhyesti omassa kappaleessaan. 4.2.2 Mänty Suosituksissa kuvataan männyntaimikon varhaishoitoa mm. seuraavasti. Taimikon varhaishoito on yleensä tarpeen 1 2 metrin pituusvaiheessa. Jos vesoittuminen on lievää, hoitoa voidaan viivästyttää 2 3 metrin pituuteen. Tavoitteena on, että taimikkoon jää varhaishoidon jälkeen mäntyä ja lehtipuuta yhteensä 4000 5000 tainta hehtaarille. Varhaishoito voidaan tehdä myös reikäperkauksena, mutta kaikkien lehtipuiden täysperkaus on tarpeen, jos taimikon kasvu on jo ehtinyt taantua vesakon vuoksi tai jos alueella on hirvivahinkoriski. Lisäksi haapavesakko suositellaan poistettavaksi kokonaan mäntytaimikosta männynversoruosteen (Melampsora pinitorqua) torjumiseksi. Varsinaisen taimikonhoidon osalta todetaan, että Etelä- ja Väli- Suomessa taimikonhoito suositellaan tehtäväksi 5 7 metrin valtapituudessa. Perus- ja intensiivisessä kasvatusmallissa männyntaimikko harvennetaan tiheyteen 1800 2000 puuta hehtaarilla. Vastaavasti laatukasvatuksessa taimikko harvennetaan tiheyteen 2000 2500 puuta hehtaarilla. Pohjois-Suomessa männyntaimikko suositellaan harvennettavaksi 3 5 metrin valtapituudessa tiheyteen 1800 2500 puuta hehtaarilla. Taimikonhoidossa suositellaan jätettäväksi noin 200 siemensyntyistä rauduskoivua hehtaarille tuoreiden kankaiden mäntytaimikoihin. Koivut, jotka voivat vaurioittaa piiskauksellaan mäntyjen latvoja, pitää kuitenkin poistaa. Vastaavasti karummilla kasvupaikoilla suositellaan aukkopaikkoihin jätettäväksi muita lehtipuita kuin haapoja korkeintaan 10 prosenttia runkoluvusta. Hirvivahinkojen riskialueilla suositellaan, männyn peruskasvatusmallissakin, jätettäväksi männyn taimikkoon noin 3000 puuta hehtaarille. Lisäksi vaihtoehtona todetaan, että taimikkoon voidaan jättää 6000 10000 puuta hehtaarille, jos lähtöpuusto on riittävän tiheä ja jos taimikko hoidetaan kahdessa vaiheessa tavoitetiheyteen. Lehtipuuston seassa kasvaneiden ja ylitiheyden varjostamien männyn taimien todetaan maistuvan hirville paremmin kuin puhtaiden taimikoiden mäntyjen. Tästä syystä suositellaan, että riskialueilla kannattaa pitää pihlajan ja pajun määrä kohtuullisena ja perata tiheiköt. Peltojen metsityksen osalta todetaan, että männyn laatu paranee ja vahinkoriskit pienenevät, jos männyn viljelytiheyttä nostetaan pelloilla 2500 3000 taimeen hehtaarilla. Lisäksi mainitaan, että koivun viljely on kyseenalaista syrjäisillä pelloilla hirvivahinkoriskin vuoksi. 4.2.3 Rauduskoivu ja haapa Suosituksissa todetaan, että koivun kasvatus sekapuuna on hyödyllistä koivun sisäisen laadun takia, sillä sekä ruskotäplä- 17

kärpäsen (Phytobia betulae) että hirvien aiheuttamat vioitukset ovat kuusi-koivusekametsissä yleensä vähäisempiä kuin puhtaissa koivikoissa. Lisäksi todetaan, että rauduskoivun istutusta rajoittaa tällä hetkellä merkittävästi hirvivahinkojen riski. Tämän vuoksi suosituksissa ehdotetaan koivun kylvöä kohteille, joissa on merkittävä hirvivahingon riski. Tämä on perusteltua, sillä tiheä kylvötaimikko säästyy todennäköisesti paremmin vahingoilta kuin harva istutustaimikko. Lisäksi mainitaan, että hirvivahinkojen vuoksi koivua kannattaa istuttaa yleensä vain asutuksen ja teiden läheisyyteen. Haavan osalta todetaan, että haapa on hirvieläinten suosituimpia ravintokasveja. Tästä syystä haavan kasvatusalueet suositellaan valittavaksi asutuksen tai vilkkaasti liikennöityjen teiden läheisyydestä. 4.2.4 Hirvien talvilaitumet ja ravinnonkäytön ohjaus Suositusten riistaa hyödyttävissä toimenpiteissä mainitaan erikseen hirvien talvilaidunkysymykset ja ravinnonkäytön ohjaamisen mahdollisuudet. Suositusten mukaan talvilaitumilla tulisi olla mahdollisimman paljon talviravintoa, jotta hirvet eivät söisi puuntuotantoon kasvatettavia puulajeja. Männyntaimikoissa tulisikin suosia lehtipuusekoitusta siten, että lehtipuut eivät kasva etukasvuisiksi. Lisäksi mainitaan, että hirvelle kelpaavat parhaiten hoitamattomalla männyn viljelyalalla lehtipuuston alla kasvaneet männyntaimet. Siksi suositellaan taimikon varhaishoitoa noin metrisenä varsinkin etukasvuisen tai ylitiheän koivu- ja haapavesakon kurissapitämiseksi. Varsinainen taimikonhoito suositellaan tehtäväksi mahdollisimman myöhään, jolloin taimet ovat ehtineet kasvaa hirvivahingoille alttiin pituuden ohi. Suositusten mukaan hirven ravinnonvalintaa voidaan ohjata riistapelloilla ja suolakivillä. Lisäksi mainitaan, että hirvet syövät talvihakkuilla kaadettujen männyn ja koivun latvuksia. Suolakivien vientiä suositellaan latvatuhoriskin ohittaneisiin 4 6- metrisiin männiköihin, jolloin syönti ohjautuu sivuoksiin, eikä vahinkoja juuri synny. 4.3 Metsänhoito-ohjeet ja Metsätalouden ympäristöopas, Metsähallitus Metsänhoito-ohjeet (1997) liittyvät yhtenä osana Metsähallituksen ympäristö- ja laatujärjestelmään, jota käytetään Metsähallituksen talousmetsien hoidossa. Ohjeiden mukaan perkaus toteutetaan vain silloin, kun se on taimikon kehityksen kannalta välttämätöntä. Perkauksessa poistetaan vain haitallinen lehtipuusto kasvatettavien havupuutaimien ympäriltä. Mäntytaimikon harvennus toteutetaan taimikon ollessa 3 6 metrin pituudessa. Metsätalouden ympäristöopas (2004) on Metsähallituksen laatima opas ympäristönhoidon käsikirjaksi. Se sisältää suosituksia ja käytäntöjä talousmetsien hoitotoimiin, joilla pystytään turvaamaan entistä paremmin luonnon arvot ja ympäristönsuojelun korkea taso. Opas käsittelee mm. metsänhoitoa, metsien monimuotoisuutta ja uhanalaisten lajien suojelua, maiseman ja vesiluonnon hoitoa sekä metsien virkistyskäyttöä. Oppaan luonteesta johtuen siinä ei ole kovinkaan paljon hirveen liittyviä kannanottoja. Oppaassa on oma osionsa metsävahinkojen ehkäisystä metsänhoidollisin menetelmin. Hirven osalta todetaan ainoastaan, että vahinkojen ehkäisy perustuu lähinnä kannan säätelyyn. Vaikka oppaassa ei ole erikseen mainintoja metsänhoidollisten menetelmien käyttämisestä hirvivahinkojen vähentämisessä, on kuitenkin todennäköistä, että ohjeistuksen mukaisesti toimittaessa voidaan vaikuttaa myös hirvivahinkoihin. Tätä arviota tukee mm. taimikonhoidon osalta toteamus, jonka mukaan kaavamaista ja tarpeetonta perkausta ja siistimistä vältetään. Lisäksi todetaan, että karuimpia kasvupaikkoja lukuun ottamatta tavoitteena on saada havupuutaimikoihin 10 30 %:n lehtipuuosuus ja että lehtipuustoa ja koivuryhmiä jätetään erityisesti taimikon reunaosiin, kumpareille ja reheviin painanteisiin. Myös lehtipuulajiston moninaisuuden säästämistä korostetaan. Oppaan riistan elinympäristöjä koskevassa osassa todetaan, että lähtötiheydeltään riittävissä sekametsätaimikoissa hirvivahingot ovat pääasiassa laatu- ja kasvutappioita, eikä kalliiseen uusintaviljelyyn tarvitse ryhtyä. Lisäksi suositellaan, että tunnetuilla hirvien talvilaidunalueilla jätettäisiin taimikonhoidossa runsaammin lehtipuuta metsävahinkojen minimoimiseksi sekä käytettäväksi taimikon tiheystavoitteen ylärajaa, silloin kun siihen on luontaiset edellytykset. 4.4 Metsän uudistaminen -opas, UPM-Kymmene Metsän uudistaminen -opas (1996) on UPM-Kymmenen laatima opas yhtiön metsien sekä maanomistajan suostumuksella myös yksityismetsien uudistamiseen. Oppaassa käsitellään mm. uudistamisen suunnittelua, puulajivalintaa, maanmuokkausta, männyn ja koivun uudistamista sekä taimikon perkausta. Oppaassa otetaan kantaa hirvivahinkojen vähentämiseen metsän uudistamisessa vain rauduskoivun osalta toteamalla, että hirvivahinkoriskialueilla koivua ei viljellä. On kuitenkin arvioitavissa, että ohjeistuksen mukaisella metsän uudistamisella voidaan lieventää uudistusaloille kohdistuvaa hirvivahinkoriskiä. 4.5 Taimikon perkaus uudistusalan raivaus -opas, UPM-Kymmene UPM-Kymmenessä on taimikon perkauksen suoritustapa muuttunut vuonna 2001 julkaistun oppaan myötä (Taimikon perkaus - uudistusalan raivaus 2001). 18

Oppaassa neuvotaan tavoittelemaan alkutiheydeksi luontaisissa ja kylvömänniköissä yli 3000 taimen hehtaaritiheyttä. Istutustaimikoissa tiheysvaatimus on yli 1800 männyn tainta sekä yli 3000 koivun (luontaiset taimet mukaan lukien) tainta hehtaarilla. Männyn alkutiheyttä ylläpidetään kaikissa taimikoissa aina 6 8 metrin valtapituuteen saakka. Mäntytaimikon varhaisperkaus neuvotaan suorittamaan vain niissä taimikoissa, joissa lehtipuusto haittaa taimien kehitystä tai taimikko on ylitiheä. Varhaisperkauksessa poistetaan mäntyjä pidemmät koivut, jotka sijaitsevat alle 1 metrin etäisyydellä kasvatettavasta puusta. Muuten perkauksessa pyritään säästämään mahdollisimman paljon koivuja mäntypuun laadun parantamiseksi. Hirvivahinkojen välttämiseksi neuvotaan taimikoiden kasvattamista tiheinä ja perkaamista mahdollisimman myöhään. Etenkin etukasvuisten koivujen ja haapojen todetaan lisäävän hirvivahinkoalttiutta mäntytaimikossa, sillä alikasvosmännyt ovat hirvelle erittäin sopivaa ravintoa. Vastaavasti koivutaimikoiden osalta todetaan, että vahinkoriskiä lisäävät etukasvuiset koivut sekä haavat, pihlajat ja pajut. Oppaassa on riistanhoitoa koskeva oma osuutensa, jossa otetaan kantaa myös hirvivahinkoihin. Hirvelle suositellaan jätettäväksi uudistusalalle haapaa, pajua, pihlajaa ja koivua paikkoihin, joissa niistä on uudelle metsälle vähiten haittaa. Tällaisina paikkoina mainitaan kuvion laidat, ojanvarret, kosteikkojen reunat, rannat ja kalliot. Lisäksi todetaan, että hirvien talvehtimisalueilla etukasvuiset koivut tulee poistaa männyntaimikosta ja että yli 8000 runkoa hehtaarilla oleva lehtipuutiheys harvennetaan normaalia tarkemmin. Hirvivahinkoriskin osalta todetaan, että puhtaat koivutaimikot ovat hirvivahingoille altteimpia. Lisäksi todetaan, että ojitetut suot ovat hirvelle hyviä talvilaitumia. Myös vesistöjen ranta-alueita pidetään haluttuina hirvilaitumina. Jos taimikossa on kumpareita tai mäkiä, syönnin arvioidaan kohdistuvan niihin. Taimikonhoidon osalta korostetaan vielä erikseen, että taimikonhoidossa lehtipuustoa kannattaa jättää halutuille syöntipaikoille mm. suonreunoihin, kalliokumpareille ja rannoille. 4.6 Metsänviljelyopas, Metsäteho Metsänviljelyopas (2001) on laadittu Metsäteho Oy:n, Metsätalouden kehittämiskeskus Tapion, UPM-Kymmene Oyj:n, Stora Enso Oyj:n, Metsämannut Oy:n, Yksityismetsätalouden Työnantajat ry:n ja Metsähallituksen yhteistyönä. Opas on tarkoitettu metsänviljelytöiden työnjohdolle, työntekijöille sekä yrittäjille ja metsänomistajille täydentämään organisaatioiden omia ohjeita. Oppaassa käsitellään mm. uudistamismenetelmän ja puulajin valintaa, istutusta, männyn kylvöä, uudistamistuloksen varmistamista, ympäristönhoitoa ja vesiensuojelua. Oppaassa ei oteta lainkaan kantaa hirvivahinkoriskeihin taikka hirvivahinkojen vähentämiseen metsänviljelyn yhteydessä. On kuitenkin arvioitavissa, että ohjeistuksen mukaisella metsänviljelyllä voidaan lieventää uudistusaloille kohdistuvaa hirvivahinkoriskiä. 4.7 Metsätalouden ympäristönhoito-opas, Metsäteho Työmaan ympäristönhoidon ohjeita - Metsätalouden ympäristönhoito-opas (2003) sisältää talousmetsän ympäristönhoidon ohjeita metsäammattilaisen päätöksenteon ja käytännön toiminnan tueksi. Opas on tarkoitettu työmaatason toteuttavaan työhön. Oppaan tavoitteena on tukea talousmetsän monimuotoisuuden turvaamista osana puuntuotantoa ja puunkorjuuta. Opas on laadittu Metsäteho Oy:n, Metsätalouden kehittämiskeskus Tapion, UPM-Kymmene Oyj:n, Stora Enso Oyj:n, Metsäliitto Osuuskunnan, Yksityismetsätalouden Työnantajat ry:n ja Metsähallituksen yhteistyönä. Oppaan mukaan havupuutaimikoiden hoidossa pyritään sekametsärakenteeseen luontaisesti syntyneiden lehtipuiden avulla. Taimikonhoito tehdään vain niissä osissa taimikkoa, joissa vesakko tai kasvatettavan puuston ylitiheys haittaavat kasvatettavia taimia. Lisäksi taimikonhoidossa tulee säästää etenkin haapaa, raitaa (S. caprea), pihlajaa, leppiä (Alnus sp.) sekä jaloja lehtipuita. Kuitenkaan haapaa ei tule säästää varhaisperkauksessa männylle uudistettavalla alalla. Pienialaisia puuntuotannolle vähäarvoisia kohteita ei käsitellä lainkaan. Taimikonhoidossa pyritään jättämään havupuutaimikoihin lehtipuita alueille, joissa ne eivät haittaa kasvatettavia taimia sekä taimikon aukkopaikkoihin, kosteisiin painanteisiin, käsittelykuvioiden reunoille ja kalliokkojen yhteyteen. Oppaassa ei ole erikseen tarkempia ohjeita taimikonhoidon ajoittamisesta tai hirvivahinkoja ehkäisevistä toimista. 4.8 Yhteenveto ja pohdintaa metsänhoitosuosituksista Metsänhoitosuositusten ja erilaisten käytännön oppaiden mukaiset puuntuotantotavat eivät ole pääsääntöisesti ristiriidassa hirvivahingoille altistavien taimikkotekijöiden suhteen. Mäntytaimikoiden uudistamisessa tavoiteltavana alkutiheytenä pidetään yli 4000 taimen hehtaaritiheyttä kylvämällä ja luontaisesti uudistetuissa taimikoissa. Myös hirvivahinkojen minimoimiseksi tällainen taimitiheys on edullinen. Istutustaimikoiden 2000 männyntaimen tai jopa alhaisemmat tiheydet eivät ole hirvivahinkojen näkökulmasta suotuisia, etenkään jos alueelle ei saada luontaista männyntaimitäydennystä tiheyttä kasvattamaan. Istutustaimikoiden alhaisen alkutiheyden seurauksena taimikkoon saattaa tulla merkittäviä aukkoja jo vähäisistäkin hirvivahingoista. Toisaalta taloudellisesti ei ole järkevää perustaa istuttamalla yli 2000 taimen hehtaaritiheyk- 19

sisiä mäntytaimikoita, vaikkakin laadukkaan mäntypuun kasvattaminen vaatii taimikolta tiheyttä mäntyjen pituuskasvun lisäämiseksi ja oksaisuuden vähentämiseksi. Metsänhoitosuosituksissa ja oppaissa neuvotaan lisäämään taimikon tiheyttä luontaisen lehtipuuston avulla. Runsas mäntytaimikon lehtipuusto saattaa kuitenkin lisätä männyntaimiin kohdistuvaa hirvivahinkojen riskiä. Taimikonhoitotöiden tavoitteena on, että yhden perkauksen ja harvennuksen jälkeen taimikosta saadaan kaupallista käyttöpuuta. Tästä syystä oikean perkausajankohdan määrittäminen on keskeistä. Liian aikaisin tai myöhään tehty perkaus on puuston kehityksen sekä kasvaneen hirvivahinkoriskin näkökulmasta epäedullinen. Useimmissa suosituksissa mainitaan, että lehtipuuston tai kasvatettavan puulajin ylitiheys ei saa haitata kasvatettavien taimien kehitystä. Määritelmä on kuitenkin karkea ja tulkinnanvarainen. Toisaalta yksityiskohtaisia ohjeita on vaikea antaa, koska olosuhteet vaihtelevat taimikoiden välillä suuresti. Vaikka ohjeistus perkausajankohdan määrittämiseksi on metsänhoitosuosituksissa suhteellisen ylimalkainen, kuitenkin esimerkiksi koivujen yli 5000 taimen hehtaaritiheyttä ja etukasvuisuutta voitaneen pitää mäntyjen kehityksen kannalta haitallisena. Tällaiset taimikot ovat puuntuotannon sekä hirvivahinkoriskin näkökulmasta perkauksen tarpeessa. Metsänhoitosuositusten mukaan taimikonharvennus kannattaa toteuttaa mäntyjen ollessa 5 7 metrin valtapituudessa. Metsähallituksen ohjeiden mukaan taimikko voidaan harventaa jo 3 metrin pituudessa. Kun taimikko harvennetaan yli 5 metrin pituudessa, eivät hirvet enää aiheuta latva- tai runkotaitoksia kasvamaan jätettäville taimille. Sen sijaan kuorivauriot ovat vielä mahdollisia lähinnä talvisilla hirvitihentymäalueilla. Metsänhoitosuosituksissa korostetaan arvokkaiden luontokohteiden säilyttämistä sekä maiseman ja metsien monikäytön huomioonottamista. Myös lehti- ja sekametsien aikaansaamista suositellaan monimuotoisuuden, puuston elinvoimaisuuden sekä taloudellisen kannattavuuden vuoksi. Lisäksi metsänhoitosuosituksissa painotetaan riistan elinolojen ja elinympäristövaatimusten huomioonottamista. Hirvivahinkoja ehkäiseviä tai hirvivahingoille altistavia tekijöitä on metsänhoitosuosituksissa ja oppaissa käsitelty suhteellisen suppeasti. Tulevaisuudessa uudistettaviin metsänhoitosuosituksiin tulisikin sisällyttää aiempaa täsmällisempiä ohjeita hirvivahinkojen ehkäisemisestä hirvialueilla. Tässä suhteessa Metsätalouden kehittämiskeskus Tapio onkin jo ryhtynyt toimiin, sillä sen vuonna 2006 aloittamassa projektissa (Metsänhoito hirvialueilla) laaditaan metsänhoitosuositukset hirvialueille. Tarkoituksena on, että suosituksia noudattamalla voitaisiin ennalta ehkäistä hirvieläinten metsätaloudelle aiheuttamia ongelmia ja sovittaa yhteen kannattava puuntuotanto ja elinvoimainen hirvieläinkanta metsänhoidollisin toimin. Lisäksi projektin aikana on tarkoitus välittää suosituksiin koottu tieto metsän- ja riistanhoidon toimijoille. 20