SEGREGAATION ENNALTAEHKÄISYN TYÖKALUPAKKI

SEGREGAATION ENNALTAEHKÄISYN TYÖKALUPAKKI

työkalupakki 1(57)

työkalupakki 2(57) TIIVISTELMÄ Segregaatio viittaa käsitteenä asuinalueiden haitalliseen eriytymiskehitykseen. Eriytyminen tarkoittaa asuinalueiden välille syntyviä eroja esimerkiksi tuloerojen, hyvinvoinnin, elämäntapojen ja sosiaalisten erojen muodossa. Asuinalueiden kohtuullinen erilaistuminen kuuluu luonnollisena osana kaupunkikehitykseen, mutta eriytymiskehityksen seurauksena tietyille asuinalueille voi keskittyä esimerkiksi työttömyyttä, köyhyyttä sekä muuta huono-osaisuutta vaikuttaen näiden alueiden ja niillä elävien ihmisten toimintakykyyn. Myös asuinalueita, joilla elää pelkästään hyväosaisia väestöryhmiä, voidaan pitää muusta kaupunkitilasta eriytyneinä. Eriytyminen heikentää asuinalueiden tasapainoista kehitystä ja aiheuttaa yhteiskunnallista eriarvoistumista, sillä esimerkiksi sosioekonomisesti heikoilla asuinalueilla mahdollisuuksien tasa-arvo toteutuu usein puutteellisesti. Yhteiskunnallisella tasolla asuinalueiden eriytyminen kasvattaa väestöryhmien välistä sosiaalista etäisyyttä ja heikentää yhteenkuuluvuuden tunnetta. Kansainvälisesti verrattuna asuinalueiden eriytyminen on suomalaisissa kaupungeissa vähäistä. Eriytyminen on kuitenkin vahvistunut eurooppalaisen kehityksen vanavedessä ja Suomessa sen tärkeimpiä taustatekijöitä ovat tuloerojen kasvu ja maahanmuutto. Tuloerot kasvoivat Suomessa verraten nopeasti 1990-luvulla ja kehitys hidastui vasta 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Tämä tuotti yhdessä laman jälkeisen nousukauden kanssa suurimpiin suomalaisiin kaupunkeihin pysyviä köyhyystaskuja, jotka ovat edelleen tänä päivänä jäljessä yleisestä yhteiskunnallisesta kehityksestä. Vaikka tuloerot ovat Suomessa Euroopan keskiarvoon verrattuna edelleen varsin maltilliset, yhteiskunnallisen eriarvoisuuden kasvu hapertaa suomalaisuuden perusarvoja ja heikentää yhteiskunnallista luottamusta. Tuloerojen lisäksi maahanmuutto ja suomalaisen yhteiskunnan monikulttuuristuminen ovat vahvistaneet eriytymiskehitystä erityisesti suurissa kaupungeissa. Maahanmuuttajien määrän osalta Helsinki poikkeaa 15 % osuudella merkittävästi muista suomalaisista kaupungeista, mutta maahanmuuttajat edustavat kasvavaa väestöryhmää myös monissa keskisuurissa kaupungeissa. Suurimmissa kaupungeissa maahanmuuttajien keskittymistä sosioekonomisesti heikoille asuinalueille ei voi pitää enää pelkkänä paikallisena haasteena, vaan kyse on pikemminkin yhteiskunnallisesta kysymyksestä. Tästä huolimatta maahanmuuttajien keskittyminen ei ole Suomessa turvallisuuteen liittyvä ongelma, kuten esimerkiksi ruotsalaisissa ongelmalähiöissä, sillä maahanmuuttajien määrä on maassamme vielä matala esimerkiksi muihin Pohjoismaihin verrattuna. Maahanmuuttajien keskittyminen on ennen kaikkea ulkomaalaistaustaisiin väestöryhmiin ja heidän jälkeläisiinsä liittyvä sosioekonominen riski. Siten maahanmuuton haasteet eivät liity pelkästään alueelliseen keskittymiseen vaan myös kotouttamisen onnistumiseen ja suomalaisen yhteiskunnan monikulttuuristumiseen. Tässä työssä kaupungit voivat olla edelläkävijöitä. Eriytymisen ennaltaehkäisy on tärkeää, koska sillä tuetaan mahdollisuuksien tasa-arvoa asuinalueilla ja ehkäistään yhteiskunnallista eriarvoistumista. Vaikka kaupunkipolitiikalla on vaikea vaikuttaa valtakunnallisen tason politiikkaan, alueellisella ja paikallisella tasolla kaupungit voivat kuitenkin vaikuttaa paljon siihen, miten asuinalueet voivat ja kuinka kaupunki kehittyy. Esimerkiksi sosiaaliseen sekoittamiseen tähtäävä asuntopolitiikka, täydennysrakentaminen sekä erilaiset aluekehittämisen hankkeet ovat vahvoja työkaluja, joilla voidaan ennaltaehkäistä eriytymiskehitystä. Tämän lisäksi kaupunki voi lievittää eriytymiskehityksen oireita ja tehdä korjaavaa työtä asuinalueilla kehittämällä hyviä sosiaali-, työllisyys- ja koulutuspalveluita ja toteuttamalla niitä tukea vaativilla asuinalueilla. Myös asukkaiden vaikuttamismahdollisuuksien, demokratian ja osallisuuden tukeminen ovat tärkeä osa sosiaaliset näkökulmat omaavaa kaupunkipolitiikkaa. YK:n asuinyhdyskuntaohjelman tuottamana yhteiskunnallisen kehityksen tavoitteena sosiaalinen kestävyys tarjoaa parhaan viitekehyksen eriytymiskehitystä ennaltaehkäisevälle monipuoliselle kaupunkipolitiikalle. Vaikka asuinalueiden eriytymiskehitys on monitasoinen ja haastava yhteiskunnallinen ongelma, suomalainen yhteiskunta sekä sen instituutiot tarjoavat hyvät edellytykset torjua asuinalueiden haitallista eriytymiskehitystä. Kaupunginhallinnossa eriytymiskehityksen torjuntaa voidaan pitää monen eri hallinnonalan välisenä ja perinteiset rajat ylittävänä yhteistyönä.

työkalupakki 3(57) Sisällys 1 Johdanto 4 2 Segregaatio ilmiönä 5 2.1 Mielikuvia meiltä ja maailmalta 5 2.2 Mistä eriytyminen johtuu? 7 2.3 Eriytymisen dynamiikka paikallisella tasolla 10 2.4 Tavoitteena sosiaalinen kestävyys 12 3 Keinoja ja menetelmiä segregaation ennaltaehkäisyyn 17 3.1 Strategisen tason menetelmiä 17 3.2 Alueeseen kohdistuvia menetelmiä 20 3.2.1 Sosiaalinen sekoittaminen ja täydennysrakentaminen 20 3.2.2 Aluekehittäminen ja palvelut 23 3.2.3 Lähiöohjelmat 26 3.2.4 Myönteinen erityiskohtelu 30 3.3 Yksilöön kohdistuvat menetelmiä 33 3.3.1 Yhteisösosiaalityö 33 3.3.2 Osallisuus 36 3.3.3 Työllisyyden edistäminen 43 3.3.4 Kotouttamispolitiikka 46 3.3.5 Päihde ja rikollisuusongelmat 50 3.4 Saavutettavuuteen kohdistuvia menetelmiä 54 3.4.1 Liikennepolitiikka 54 4 Linkkejä 56

työkalupakki 4(57) 1 Johdanto 2010-luvun suuret muutostrendit, kuten kaupungistuminen, teknologinen kehitys ja työelämän murros, vaikuttavat vahvasti keskisuurten kaupunkien kehitykseen lähitulevaisuudessa. Tampereen kaupungin strategisena tavoitteena on olla vuonna 2030 urbaani ja kestävästi kasvava kaupunki, joka on samanaikaisesti sekä inhimillinen että yhdessä tekevä. Strategian yhdeksi osatavoitteeksi on määritelty alueiden välisten hyvinvointierojen kaventaminen. Jotta tämä tavoite voitaisiin saavuttaa, kaupunki on aloittanut seuraamaan asuinalueiden välisiä hyvinvointieroja alueprofiilien ja kaupungin tietopalveluiden tuottaman hyvinvointi-indeksin avulla kiinnittäen huomiota erityisesti lapsiin ja nuoriin. Osana tätä toimintastrategiaa kaupunki on halunnut selvittää myös alueellisen eriytymiskehityksen torjuntaan liittyviä keinoja ja menetelmiä. Selvitystyön tuloksena on toteutettu henkilöstölle suunnattu sähköinen oppimistyökalu työkalupakki, jonka tarkoituksena on vahvistaa henkilöstön osaamista alueelliseen eriytymiseen liittyvissä kysymyksissä. Tämä pdf-dokumentti on laadittu sähköisen työkalun pohjalta ja julkaistu Tampereen kaupungin internet-sivuilla. Se on tarkoitettu sidosryhmille, tutkijoille, järjestöille sekä aiheesta kiinnostuneille aktiivisille kaupunkilaisille. Dokumentti kuvaa alueellista eriytymistä yhteiskunnallisena ilmiönä suomalaisessa kontekstissa. Se taustoittaa eriytymisestä käytyä keskustelua, kuvaa ilmiön dynamiikkaa ja pohtii lopulta eriytymisen torjuntaa laajemmasta sosiaalisen kestävyyden näkökulmasta tarkasteltuna. Tämän lisäksi dokumenttiin on koottu keinoja ja menetelmiä, joiden avulla alueellista eriytymistä voidaan torjua. Suomesta ja muualta maailmasta kerätyt esimerkit muodostavat monipuolisen poikkileikkauksen aiheeseen ja niiden pääasiallisena tarkoituksena on osoittaa se, miten monenlaisin eri tavoin segregaatiota voidaan ennaltaehkäistä ja torjua kaupunkien toiminnassa. Eriytymiskehityksen ennaltaehkäisy ei ole pelkästään kaupunginhallinnon työntekijöiden ja virkamiesten tehtävä, vaan työsarkaa paremman kaupungin rakentamisessa on niin järjestöillä ja tutkijoilla, kuin myös elinkeinoelämän yrityksillä ja kaupungin asukkailla. Käsillä olevan dokumentin tavoitteena on, että se auttaa käsitteellistämään alueelliseen eriytymiseen liittyviä ilmiöitä ja reflektoimaan paremmin sitä, millä tavoin eriytymisen ennaltaehkäisy voi koskettaa omaa kotikaupunkia ja asuinaluetta. Siten dokumentin toivotaan kehittävän myös kaupunginhallinnon ja asukkaiden välistä keskustelua ja yhteistyötä. Vastuu kaupungin yhteisestä kehittämisestä kuuluu sen asukkaille, hallinnon työntekijöille sekä erityisesti politiikoille. Kaupunkiorganisaation rakenteessa tehtävä on osoitettu Elinvoiman ja kilpailukyvyn palvelualueen palveluryhmään Kiinteistöt, tilat ja asuntopolitiikka. Alueellisen eriytymisen seurannasta vastaa -yksikkö. Tampereen kaupunki -yksikkö 2018 Koonnut Toni Ahvenainen Yhteyshenkilö Jenni Mäki

työkalupakki 5(57) 2 Segregaatio ilmiönä 2.1 Mielikuvia meiltä ja maailmalta Mielikuvien tasolla segregaatio, eli asuinalueiden haitallinen eriytymiskehitys, kytkeytyy helposti globaalien suurkaupunkien ongelmiin. Rikollisuuden ja levottomuuksien leimaamat slummit tai etnisten ryhmien asuttamat ghetot näyttäytyvät mielessämme tyyppiesimerkkeinä segregaatiosta. Vaikka asuinalueiden eriytymisestä on puhuttu ennenkin Suomessa, tämänhetkinen segregaatiota koskeva keskustelu on rantautunut maahamme sen laajemmasta urbaanin monimuotoisuuden kasvuun liittyvästä eurooppalaisesta kontekstista. Tästä johtuen siihen liittyvät mielikuvat johtavat myös helposti harhaan, sillä suomalaisissa kaupungeissa ei ole ainakaan toistaiseksi muusta yhteiskunnasta eristäytyneitä etnisiä alueita tai hallitsemattomia huono-osaisuuden kasautumia kuten esimerkiksi Yhdysvalloissa tai muualla maailmassa. Maantieteen näkökulmasta katsottuna esimerkkejä segregaatiosta voi kuitenkin löytää verraten läheltä Suomea. Tukholman niin kutsutut ongelmalähiöt Husby ja Rinkeby nousivat ensimmäistä kertaa lehtien otsikkoihin vuonna 2013 kun ruotsalaisesta yhteiskunnasta syrjäytettyjen maahanmuuttajaryhmien protestit levisivät levottomina mellakoina Tukholmassa. Julkisuudessa mellakat yhdistettiin lähiöissä asuvien maahanmuuttajien suhteellisen suureen määrään. Ongelman ydin kytkeytyy kuitenkin enemmän asuinalueiden eriytymiseen ja eriarvoistumiseen sekä siihen, että ruotsalainen yhteiskunta ei ole kyennyt tarjoamaan maahanmuuttajataustaisille nuorille tarpeeksi sosiaalisen nousun kanavia (Schierup, Ålund & Kings 2014). Segregaatiolla on viitattu sekä eriytyneisiin asuinalueisiin että yhteiskunnallisiin ongelmiin, ja käsite on omaksuttu viime aikoina myös Suomessa osaksi poliittista puhetta (vrt. Saikkonen et al. 2018, 117). Poliittisissa merkityskamppailuissa käsite on haluttu kytkeä usein keskusteluun, joka koskee maahanmuuton hallintaa ja asuinalueiden turvallisuutta. Sen avulla on pyritty myös kärjistämään maahanmuuttokeskustelua ja nostamaan esiin kotouttamisen epäonnistumiseen liittyviä uhkakuvia. Yleisön silmissä segregaatio onkin saattanut näyttää välillä ongelmalta, joka tulee suomalaiseen yhteiskuntaan ikään kuin ulkoapäin, vaikkei tämä edustakaan kestävää näkökulmaa eriytymistä ja eriarvoistumista koskevassa keskustelussa. Edellä mainituista syistä johtuen segregaatiosta tulee helposti latautunut käsite, johon vedoten voidaan vaatia kiireellisiä poliittisia muutoksia esimerkiksi Ruotsista poimittuihin uhkakuviin viittaamalla. Käsitteen käytölle onkin ollut ominaista, että sen avulla on pyritty tuomaan yhteiskunnalliseen keskusteluun muualta maailmasta omaksuttuja ilmiöitä, näkökulmia sekä muita käsitteeseen takertuneita mielikuvia silloinkin kun ne eivät ole alkuperänsä puolesta täysin sopineet suomalaiseen yhteiskuntaan. Sen vuoksi segregaatiosta puhuttaessa on syytä tarkentaa, mitä käsitteellä tarkoitetaan ja mitä sillä halutaan todellisuudessa selittää. Sen sijaan, että seuraisimme vain sitä, mitä muualla maailmassa tapahtuu, käsite tulee siirtää suomalaisen yhteiskunnan kontekstiin kysymällä, mitä segregaatio merkitsee Suomessa ja millä tavalla oman yhteiskuntamme poliittiset ja rakenteelliset tekijät tuottavat asuinalueiden ja niillä elävien väestöryhmien alueellista eriytymistä. Kun puhutaan segregaatiosta Suomessa, keskustelun ytimessä on yhteiskunnallisen eriarvoisuuden kasvu. Vaikka Suomi on sosiaalipoliittiselta perustaltaan tasa-arvoinen pohjoismainen hyvinvointivaltio,

työkalupakki 6(57) tutkimukset osoittavat tuloerojen kasvaneen myös Suomessa 2000-luvulla (Sullström, Riihelä & Tuomala 2010, 2007). Yhdessä talouden ja työelämän rakennemuutosten kanssa tuloerojen kasvu kiihdyttää väestöryhmien ja asuinalueiden sosioekonomista ja etnistä eriytymistä suomalaisissa kaupungeissa. Eriytyminen ei siten ole Suomessa ensisijaisesti yhteiskunnalliseen turvallisuuteen liittyvä kysymys. Asuinalueiden ja väestöryhmien eriytymisen uhkana on eriarvoisuuden ja sosiaalisen etäisyyden kasvu, luokkayhteiskunnan vahvistuminen sekä luottamuksen ja yhteenkuuluvuuden tunteen heikkeneminen suomalaisessa yhteiskunnassa. Segregaatioon liittyvät näkökulmat kiinnittyvät Suomessa eriarvoistumisen torjuntaan sekä asuinalueiden sosiaalisen eheyden varmistamiseen (vrt. Valtioneuvosto 2018, 36 39). Myös maahanmuuton kasvu lisää paineita asuinalueiden sosiaalisen eheyden tukemiseen, mutta Tukholman tai Malmön kaltaisia kärjistyneitä ongelmia ei Suomessa ole, sillä maahanmuuttajien määrä on maassamme edelleen vähäinen verrattuna esimerkiksi Ruotsiin tai muihin pohjoismaihin. Suomalaisessa yhteiskunnassa segregaatio on pikemminkin väestöryhmien hiljaista muuttoliikettä ja eriarvoisuuden kasvua kuin lentäviä polttopulloja tai levottomia mellakoita kaupunkien kaduilla. Suomalaisen yhteiskunnan kontekstissa segregaatio on hyödyllistä ymmärtää neutraalisti. Sosiaalitieteellisessä tutkimuksessa käsitteellä on perinteisesti viitattu asuinalueiden sosiaalisesti haitalliseen eriytymiskehitykseen. Yksinkertaisimmillaan eriytyminen tarkoittaa prosessia, jossa demografisesti, sosioekonomisesti tai etnisesti toisistaan erilaiset ihmisryhmät päätyvät asumaan kaupunkitilassa erillään toisistaan (esim. Vilkama 2011, 24 25). Reunakaupungin köyhät kerrostalovyöhykkeet, rikkaiden puutarhamaiset omakotitaloalueet tai etnisten ryhmien asuttamat lähiökorttelit ovat tyypillisiä esimerkkejä asuinalueiden sosiaalisesti haitallisesta eriytymisestä. Vaikka asuinalueiden eriytymistä tapahtuu myös Suomessa, ei meillä tavata muualta maailmasta tuttuja eriytymiskehityksen ääripäitä, joita edustavat esimerkiksi aidatut eliittialueet tai muusta kaupunkirakenteesta eriytyneet slummit (Rasinkangas 2013, 68). Asuinalueiden eriytyminen on haitallista, koska se kasvattaa asuinalueiden välillä vallitsevia sosioekonomisia eroja. Maahanmuuttajien kohdalla viitataan puolestaan usein sekä etnisiin että sosioekonomisiin eroihin, sillä maahanmuuttajat ovat tyypillisesti kantaväestöä heikommassa sosioekonomisessa asemassa. Eriytymisen seurauksena esimerkiksi työttömyys, köyhyys tai muu huonoosaisuus keskittyvät kaupunkitilassa tietyille asuinalueille, mikä haittaa alueiden tasapainoista kehitystä ja tuottaa pahimmillaan yhteiskunnallisia ongelmia. Viime kädessä kyse on eriarvoistumisesta ja mahdollisuuksien tasa-arvon kaventumisesta, sillä yksilöiden näkökulmasta hyvinvointi ja hyvän elämän lähtökohdat toteutuvat puutteellisesti muusta kaupungista eriytyneillä asuinalueilla. Eriytyneellä asuinalueella kasvaminen vaikuttaa lapsien ja nuorten elämänmahdollisuuksiin, mistä muistuttaa esimerkiksi se, että Suomessakin on alettu puhumaan ylisukupolvisesta köyhyydestä. Kaikki eriytyminen ei ole kuitenkaan haitallista, vaan kaupunkirakenteen luontaiseen kehitykseen kuuluu myös se, että asuinalueet erilaistuvat kohtuullisten rajojen puitteissa ja kehittävät omaleimaisuutta (vrt. Allardt 1992, 58). Erilaistuminen, eriytyminen ja segregaatio ovatkin käsitteinä pitkälti päällekkäisiä, vaikka niiden välillä on vivahde-eroja. Sosiaalisesti tasapainoisessa kaupungissa väestön jakautumisen eri yhteiskuntaluokkiin tai etnisiin kerrostumiin ei tulisi heijastua kaupunkitilan rakenteeseen (vrt. esim. Lankinen 1994, 10). Tiivistetysti: Segregaation käsitteeseen liittyy vahvoja mielikuvia, jotka saattavat hämmentää siitä käytyä keskustelua. Tästä huolimatta suomalaisen yhteiskunnan kontekstissa segregaatio on hyödyllistä ymmärtää neutraalisti asuinalueiden sosiaalisesti

työkalupakki 7(57) haitallisena eriytymiskehityksenä. Segregaatio ei ole Suomessa turvallisuuteen liittyvä kysymys, vaan se kytkeytyy ensisijaisesti tuloeroihin sekä yhteiskunnallisen eriarvoisuuden kasvuun. Sosioekonomisten tekijöiden lisäksi segregaatio näkyy suurimmissa kaupungeissamme maahanmuuttajien keskittymisenä heikoille asuinalueille. Suomessa ei kuitenkaan ole muusta yhteiskunnasta eriytyneitä etnisiä asuinalueita, sillä esimerkiksi Ruotsiin verrattuna maahanmuuttajien määrä on Suomessa edelleen verraten vähäinen. Muualla maailmassa esiintyvää segregaatiota ei voi lukea ennusteena siitä, miten suomalainen yhteiskunta kehittyy tulevaisuudessa. Päinvastoin, käsite tulee siirtää suomalaiseen kontekstiin kysymällä sitä, millä tavalla oman yhteiskuntamme poliittiset ja rakenteelliset tekijät tuottavat asuinalueiden eriytymistä, ja miten suomalainen yhteiskunta vastaa segregaation haasteeseen. 2.2 Mistä eriytyminen johtuu? 2010-luvun suomalainen segregaatiokeskustelu kytkeytyy laajempaan eurooppalaisen viitekehykseen, johon liittyy niin kaupungistuminen ja teknologian kiihdyttämä työelämän rakennemuutos kuin myös etnisen monimuotoisuuden ja eriarvoisuuden kasvu eurooppalaisissa kaupungeissa. Segregaatio voimistuu eurooppalaisissa kaupungeissa, sillä yhteiskunnallinen kehitys ei perustu Euroopassa enää itsestään selvän talouskasvun varaan. Globalisaation aiheuttamat taloudelliset kriisit, mantereen ikääntyvä väestö sekä kasvava maahanmuutto ovat haastaneet eurooppalaisen yhteiskuntamallin kestävyyden, eivätkä eurooppalaiset taloudet kykene enää nykyisessä muodossaan tarjoamaan työtä kaikille. Tämä heikentää talouskasvun, työllisyyden ja sosiaalisen kehityksen välillä vallinnutta yhteiskunnallista sidettä ja aiheuttaa eriarvoisuuden kasvua eurooppalaisissa yhteiskunnissa. (EU 2011; OECD 2015 & 2011; Van Kempen & Murie 2009, 381; kts. myös Tammaru et al. 2015; Wilkinson & Pickett 2010; Saari 2005) Yhteiskunnalliseen muutospaineeseen vastaaminen keskittyy monissa maissa suuriin kaupunkeihin, sillä kaupungit toimivat talouskasvun moottoreina ja tarjoavat taloudellisten verkostojen ansiosta uusia elinkeinomahdollisuuksia. Alueelliset muuttoliikkeet kohdistuvat kaupunkeihin, mutta samanaikaisesti tähän kaupungistumisen prosessiin liittyy myös uudenlaista yhteiskunnallista eriytymistä, joka kytkeytyy erityisesti etnisen monimuotoisuuden kasvuun, mutta myös kaupunkien heikoille asuinalueille kasautuvaan työttömyyteen ja huono-osaisuuteen. Kehityksen on todettu muokkaavan kaupunkien sosiaalista rakennetta kärjistetysti siten, että uuden verkostotalouden korkeasti palkatut osaajat eriytyvät sosioekonomisessa mielessä matalapalkkaisista palvelualan työntekijöistä. Sama kehitys työntää puolestaan maahanmuuttajia ja vähiten koulutettuja kokonaan työmarkkinoiden ulkopuolelle lisäten samalla pitkäaikaistyöttömien ja syrjäytyneiden määrää. Tässä uudessa luokkarakenteessa matalapalkkaisten on yhä vaikeampaa löytää kohtuuhintaista asumista, minkä vuoksi työttömyys ja huono-osaisuus kasautuvat kaupungeissa tietyille asuinalueille. Eriytymiskehitys on vahvinta globaaleihin verkostoihin kytkeytyneissä suurkaupungeissa (Tammaru et al. 2015; Smets & Salman 2008, 1309; Sassen 1991; Mollenkopf & Castells 1991), mutta työmarkkinoita ravistelevien rakennemuutosten myötä sosioekonomista ja etnistä eriytymistä tapahtuu myös monissa keskisuurissa kaupungeissa (van Kempen 2007; Musterd & Ostendorf 1998). Eriytymiskehitys ei ole suomalaisissa kaupungeissa yhtä voimakasta kuin muualla Euroopassa, mutta eurooppalaisen kehityksen vanavedessä sen tärkeimpänä syynä voidaan pitää talouden ja työelämän rakennemuutoksiin liittyvää tuloerojen kasvua ja sosiaalisen eriarvoisuuden voimistumista. Kansainvälisesti verrattuna tuloerot kasvoivat Suomessa voimakkaasti 1990-luvun puolivälistä 2000- luvun puoliväliin saakka pääasiassa verojärjestelmään tehtyjen muutosten vuoksi (Saikkonen et al. 2018,

työkalupakki 8(57) 42; Sullström, Riihelä & Tuomala 2010). Vaikka tuloerojen kasvu on tämän jälkeen tasaantunut, sosioekonominen ja etninen eriytyminen ovat vahvistuneet jonkin verran suurimmissa kaupungeissamme ja kaupunkiseuduilla (esim. Saikkonen et al. 2018, 77 78 ; Lankinen 2001 & 2006; Vilkama 2011; Kortteinen & Vaattovaara 2007; kts. myös Ala-Mantila 2018). Erityisesti 1990-luvun lama sekä sitä seurannut nousukausi edustivat pääkaupunkiseudulla historiallista käännekohtaa, joka tuotti Helsingin lähiöihin pysyviä köyhyystaskuja (Kortteinen & Vaattovaara 2007). Vaikka kyse on pienistä pistemäisistä alueista kaupunkirakenteessa, nämä lähiöt ovat edelleen jäljessä Helsingin yleisestä kehityksestä. Samaan aikaan koko kaupunkiseudun mittakaavassa parhaiten ansaitsevat eriytyvät hitaasti keski- ja pienituloisista. Tampereella ja Turussa kehitys on samansuuntaista, joskin näillä kaupunkiseuduilla eriytymiskehityksen kohteena ovat pienituloiset, jotka keskittyvät kaupunkiseutujen keskuskuntiin, kun taas keski- ja suurituloisten muuttoliikkeet suuntautuvat alueiden lähikuntiin. (Kauppinen & Saikkonen 2018; Saikkonen et al. 2018, 55). Asuinalueiden eriytymiskehitystä seurataan nyt aikaisempaa tarkemmin myös muissa suomalaisissa kaupungeissa (esim. Ala-Mantila 2018; Vaasan kaupunki 2015; Jyväskylän kaupunki 2018). Hyvinvointivaltio sekä sosiaalista sekoittamista suosiva suomalainen asuntopolitiikka tasaavat jonkin verran kaupunkien sisäistä eriytymiskehitystä, mutta ne eivät kuitenkaan kykene puskuroimaan eriarvoistumisen mekanismeja täysivaltaisesti. Vaikka tuloerot ovat Suomessa Euroopan keskiarvoon verrattuna edelleen varsin maltilliset (vrt. Saikkonen et al. 2018, 42), eriarvoisuuden kasvu hapertaa yhtälailla suomalaisuuden perusarvoja ja heikentää yhteiskunnallista yhteenkuuluvuutta. Maahanmuutto ja suomalaisen yhteiskunnan monikulttuuristuminen edustavat tuloerojen lisäksi toista 2000-luvun suurta yhteiskunnallista murrosta, joka muovaa uudelleen suomalaisuuden maisemaa ja piirtää väistämättä uusia jakolinjoja väestöön. Vaikka Suomi ei ole koskaan ollut yksikulttuurinen maa, uusien etnisten, kielellisten ja kulttuuristen vähemmistöjen ansiosta maamme on tänä päivänä monimuotoisempi kuin koskaan ennen. 2000-luvulla maahanmuuttajien määrä on yli kaksinkertaistunut Suomessa ja vuoden 2017 lopussa heitä oli 4,5 % koko väestöstä (Tilastokeskus 2018). Maahanmuuttajien määrän osalta Helsinki poikkeaa 15 % osuudella merkittävästi muista suomalaisista kaupungeista, mutta maahanmuuttajat edustavat kasvavaa väestöryhmää myös monissa muissa kaupungeissa. Helsinkiä lukuun ottamatta maahanmuuttajien määrä on monissa kaupungeissamme kuitenkin vielä verraten matala muihin Pohjoismaihin verrattuna.

työkalupakki 9(57) Maahanmuuttajien muuttoliikkeet ylläpitävät Suomessa etenkin suurien ja keskisuurien kaupunkien väestönkasvua vaikuttaen samalla myös niiden työ- ja asuntomarkkinoihin sekä kaupungin sisäisiin muuttoliikkeisiin (Vilkama 2011, 13 14 & 96). Maahanmuutto on Suomelle tärkeä mahdollisuus, sillä se korjaa ikääntymisen aiheuttamaa demografista vajetta työikäisessä väestössä. Julkisessa keskustelussa pelkona on ollut kuitenkin se, että maahanmuuttajat keskittyvät liikaa yksittäisille asuinalueille ja eristäytyvät muusta yhteiskunnasta. Toisaalta myös kantaväestön haluttomuus asua maahanmuuttajien asuttamilla asuinalueilla sekä suomalaisessa kulttuurissa vaikuttavat ennakkoluulot ja etniset hierarkiat ovat osa ongelmaa. Tutkimusten mukaan etninen eriytyminen on vahvistunut 2000-luvulla jonkin verran suurimmissa kaupungeissamme (Saikkonen et al. 2018, 77; Vilkama, Vaattovaara & Dhalmann 2013; Vilkama 2011, 174 175), ja vaikka suomalaisissa kaupungeissa ei vielä ole hallitsemattomia maahanmuuttajakeskittymiä, ei huoli ole kuitenkaan täysin aiheeton mikäli maahanmuuttajien määrä kasvaa tulevina vuosina tasaisesti. Kaupunkipolitiikan näkökulmasta katsottuna suurin maahanmuuttoon kytkeytyvä haaste ei ole kuitenkaan etninen keskittyminen. Kyse on laajemmin siitä, että suurimpien suomalaisten kaupunkien väestörakenne tulee tulevaisuudessa olemaan entistä monikulttuurisempi. Millä tavoin kaupungeissa ulotetaan tasa-arvo, yhdenvertaisuus ja hyvinvointi sekä yhteiskunnallinen osallisuus ja suomalaisuus maahanmuuton myötä syntyville uusille suomalaisille väestöryhmille? Erityisesti toisen polven maahanmuuttajien kiinnittyminen suomalaiseen yhteiskuntaan on avainkysymys, joka ratkaistaan kaupungeissa, sillä juuri kaupungit vastaavat pitkälti maahanmuutto- ja kotouttamispolitiikan käytännön toteuttamisesta. Maahanmuuttajien asumiseen, koulutukseen, terveydenhoitoon ja hyvinvointiin liittyvien haasteiden ratkaiseminen ovat osa sosiaalisesti kestävää kaupunkipolitiikkaa samalla tavalla kuin sitä on myös etnisten keskittymien ennaltaehkäiseminen. On tärkeää ymmärtää, että kyse on osittain saman ongelman kahdesta eri puolesta: maahanmuuttajien keskittyminen halvoille vuokraasuntovaltaisille asuinalueille johtuu pitkälti siitä, että he ovat paitsi sosioekonomisilla, myös monilla muilla mittareilla mitattuna heikommassa asemassa verrattuna suomalaiseen kantaväestöön (esim. Castaneda et al. 2012). Siten maahanmuuttajien eriarvoisuus ja eriytyminen muusta yhteiskunnasta nakertaa koko suomalaisen yhteiskunnan arvoperustaa - etenkin kun otetaan huomioon se, että heidän Suomessa syntyneet jälkeläisensä edustavat uutta ja aikaisempaa monimuotoisempaa 2000-luvun suomalaisuutta. Kaupunkipolitiikan yhtenä vahvana tavoitteena tulisikin olla, että maahanmuuttajat löytävät paikkansa suomalaisessa yhteiskunnassa, saavat osallistua siihen ja voivat hyödyntää omaa osaamistaan (vrt. Sisäministeriö 2013). Tiivistetysti: Kaupungistumiseen liittyy 2010-luvulla uudenlaista yhteiskunnallista eriytymistä, kun luokkayhteiskunnan rakenteet vahvistuvat teknologisen kehityksen ja työelämän rakennemuutosten myötä. Verkostotalouden korkeasti palkatut erityisosaajat eriytyvät sosioekonomisesti matalapalkkaisista palvelualan työntekijöistä ja tavallisesta työstä. Sama kehitys työntää maahanmuuttajia ja vähiten koulutettuja kokonaan työmarkkinoiden ulkopuolelle. Sosioekonominen huonoosaisuus keskittyy kaupunkien heikoille asuinalueille kiihdyttäen eriytymiskehitystä. Vaikka tuloerot ovat Suomessa muuhun Eurooppaan verrattuna maltilliset, eriytymiskehitys näkyy myös suomalaisissa kaupungeissa. Eriarvoisuuden kasvu hapertaa tasa-arvolle ja yhdenvertaisuudelle rakentuvan suomalaisen yhteiskunnan perusarvoja ja heikentää yhteiskunnallista yhteenkuuluvuutta. Maahanmuutto ja suomalaisen yhteiskunnan monikulttuuristuminen edustavat historiallista murrosta, joka muovaa uudelleen suomalaisuuden maisemaa ja piirtää uusia jakolinjoja väestöön. Maahanmuuttajien eriytymisen taustalla vaikuttavat suomalaisen yhteiskunnan etnis-kulttuuriset valtarakenteet, joiden vuoksi maahanmuuttajat ovat usein heikommassa sosioekonomisessa asemassa kantaväestöön verrattuna.

työkalupakki 10(57) Huoli maahanmuuttajien liiallisesti keskittymistä ei ole täysin aiheeton, mikäli maahanmuuttajien määrä kasvaa tulevan vuosikymmenen aikana tasaisesti. Eriytymiskehityksen torjunnan kannalta oleellista on se, että tasa-arvo ja yhdenvertaisuus sekä yhteiskunnallinen osallisuus, hyvinvointi ja suomalaisuus kyetään ulottamaan maahanmuuton myötä syntyville uusille suomalaisille väestöryhmille ja sukupolville. 2.3 Eriytymisen dynamiikka paikallisella tasolla Kasvavat tuloerot ja maahanmuutto edustavat yhteiskunnallisen kehityksen kahta keskeistä muutostekijää, jotka voimistavat segregaatiota suomalaisissa kaupungeissa. Paikallisella tasolla asuinalueiden eriytymistä ei voi kuitenkaan ymmärtää ottamatta huomioon sitä, millä tavoin yksittäisen kaupungin taloudellinen ja sosiaalinen dynamiikka vaikuttavat eriytymiskehitykseen. Erityisesti kaupunkirakenteella ja kaupungin sisäisillä muuttoliikkeillä on keskeinen merkitys eriytymisprosessin kannalta, sillä alueelliset erot asuntokannan rakenteissa, asuntojen saatavuudessa sekä asuinympäristöjen viihtyvyydessä ja niiden tarjoamissa palveluissa ohjaavat ihmisryhmien tekemiä muuttopäätöksiä. Karkeasti yksinkertaistettuna väestöryhmien väliset tuloerot sekä olemassa oleva kaupunkirakenne (asuntokanta, asuntojen saatavuus ja hintataso) kanavoivat kaupungin sisäisiä muuttoliikkeitä pääsääntöisesti siten, että halutut omistusasuntopainotteiset alueet vetävät puoleensa hyvätuloisia kotitalouksia kun taas pienituloiset taloudet päätyvät todennäköisemmin heikommin pärjääville vuokra-asuntovaltaisille asuinalueille. (Rasinkangas 2013, 41 44; Vilkama 2011, 30; ks. myös Kytö & Kytö 2016.) Kaupunkirakenne perustuu olemassa olevaan fyysiseen asuntokantaan, mutta sen lisäksi kaupunki on myös ihmisten ja ihmisryhmien tuottama elävä sosiaalinen kokonaisuus. Asuinalueista ja asukkaista sekä niihin liittyvistä eroista ja rajalinjoista muodostuu kerran synnyttyään tärkeitä sosiaalisia tosiasioita, jotka voivat tukea asuinalueen yhteenkuuluvuutta ja paikallisia yhteisöllisyyden muotoja, mutta yhtälailla luoda myös kivettyneitä rakenteita yhteiskuntaluokille, eriarvoisuudelle ja etniselle eriytymiselle. (vrt. Massey & Denton 1993; 1988.) Yhteiskunnan hierarkkinen kerrostuneisuus, tuloerojen jyrkkyys sekä asuntojen hinnat ja niiden saatavuus rajoittavat erityisesti pienituloisten kotitalouksien asumismahdollisuuksia. Eriytymistä ja eriarvoistumista tapahtuu pääasiassa silloin, kun sosiaalinen liikkuvuus on yhteiskunnassa vähäistä tai kaupungin sisäiset muuttoliikkeet kanavoituvat yksipuolisesti esimerkiksi sen vuoksi, että pienituloisten ihmisryhmien asumisvaihtoehdot ovat kaupunkirakenteesta johtuen muita rajatumpia (Musterd 2005, 339). Sosiaaliselle rakenteelle on luonteenomaista paitsi asuinalueiden hierarkkisuus, myös sen vahva pysyvyys, jolloin yksittäisen asuinalueen status saattaa säilyä muuttumattomana vuosikymmenestä toiseen. Sen vuoksi esimerkiksi monissa aluekehittämisen hankkeissa pidetään tärkeänä tavoitteena sitä, että hankkeen toimilla vaikutettaisiin fyysisen ympäristön lisäksi myös kaupungin sosiaaliseen rakenteeseen. Olemassa oleva kaupunkirakenne voi pitää sisällään rakenteellisia riskejä, jotka saattavat johtaa yksittäisen asuinalueen eriytymiseen. Jos esimerkiksi matalan hintatason vuokra-asunnot ovat keskittyneet vahvasti tietylle asuinalueelle, saattaa sen sosioekonominen asukasrakenne vinoutua siksi, että pienituloisia kotitalouksia hakeutuu alueelle tavallista enemmän. Pidemmällä aikavälillä eriytyminen vahvistuu, mikäli alueelle keskittyy pienituloisten kotitalouksien lisäksi myös toimeentuloongelmiin liittyvää huono-osaisuutta ja elämänhallintaongelmia. Pahimmillaan yksittäistä asuinaluetta voi kohdata niin kutsuttu eriytymisen kierre, jossa asuinalue taantuu itseään ruokkivan kehityksen vuoksi

työkalupakki 11(57) eriytyen vahvasti muusta kaupunkirakenteesta. Kun eriytymisen kierre on kerran alkanut, tiedetään, että sitä on sen jälkeen erittäin vaikea pysäyttää julkisin toimin. Eriytymiskierteelle ja sen käynnistymiselle ei ole mitään yksittäistä syytä, mutta taantuneita asuinalueita yhdistää usein epätasainen asukasrakenne sekä rappeutuneen fyysisen ympäristön ja sosiaalisen pahoinvoinnin toisiaan ruokkiva negatiivinen kehitys (Skifter Andersen 2002). Oleellista on myös se, että alue on usein ollut sosiaalisesti leimautunut ja sen vinoutunutta asukasrakennetta ylläpitävästä muuttoliikkeestä on tullut segregaatioperustaista, eli aluetta on alettu välttelemään sen huonon maineen vuoksi (vrt. Välimäki 2017). Suomessakin tietyt pääkaupunkiseudulla sijaitsevat asuinalueet ovat leimautuneet kantaväestön silmissä niin kutsuiksi maahanmuuttajalähiöiksi ja niistä muutetaan pois ainakin osittain siksi, että maahanmuuttajien määrä alueella on kasvanut. Poismuutossa ei ole kuitenkaan kyse yksinomaan niin kutsutusta kantaväestön paosta, vaan asuinalueet leimautuvat negatiivisesti myös siksi, että niihin kietoutuu matalan sosioekonomisen statuksen vuoksi myös kantaväestön aiheuttamia sosiaalisia ongelmia. (Vilkama, Vaattovaara & Dhalmann 2013, 494 495.) Vaikka etniset keskittymät ovat suomalaisissa kaupungeissa vielä verraten pieniä ja pistemäisiä eikä niihin liity laajamittaista levottomuutta, on selvää, että kyseessä on ennemminkin yhteiskunnallinen kysymys kuin pelkästään paikalliseksi ongelmaksi tulkittava haaste. Eriytymisen dynamiikkaa on verraten helppo ymmärtää yksinkertaistettujen esimerkkien varassa, mutta samanaikaisesti on myös tärkeä tiedostaa, että eriytymiskehitys tapahtuu aina ihmisryhmien kollektiivisen toiminnan tuloksena. Yksittäiset ihmisryhmät eivät eriydy omille asuinalueilleen muusta kaupunkikehityksestä tai muiden ryhmien muuttoliikkeestä irrallisena tekijänä, vaan ilmiönä segregaatio kietoutuu kokonaisvaltaisella tavalla kaupunkikehityksen taloudelliseen ja sosiaaliseen dynamiikkaan. Sen vuoksi segregaation käsitteellä ei ole tuloksekasta tarttua yksittäisiin asuinalueisiin tai ihmisryhmiin,

työkalupakki 12(57) vaan se tulisi nähdä laajasti kaupungistumisen kontekstiin sovitettuna sosiaalipoliittisena käsitteenä, johon tiivistyy monia kaupunkitilassa eriarvoisuutta aiheuttavia kehityskulkuja. Suomalaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa segregaation käsite onkin parhaimmillaan silloin, kun sillä pyritään selittämään sosiaalista eriarvoisuutta aiheuttavia rakenteellisia vajoamia tai railoja kaupunkitilassa, jotka syntyvät esimerkiksi puutteellisen asuntopolitiikan, valikoivan muuttoliikkeen tai epäreilun tulonjakopolitiikan seurauksena. Tiivistetysti: Väestöryhmien väliset tuloerot sekä olemassa oleva kaupunkirakenne kanavoivat kaupungin sisäisiä muuttoliikkeitä pääsääntöisesti siten, että halutut asuinalueet vetävät puoleensa hyvätuloisia kotitalouksia kun taas pienituloiset talouden päätyvät todennäköisemmin heikommille vuokra-asuntovaltaisille asuinalueille. Eriytymistä tapahtuu silloin, kun kaupungin sisäiset muuttoliikkeet kanavoituvat yksipuolisesti esimerkiksi sen vuoksi, että pienituloisten ryhmien asumisvaihtoehdot ovat kaupunkirakenteesta johtuen rajatumpia kuin muilla ryhmillä. Kaupunkirakenne ja sen asuntokanta voi pitää sisällään rakenteellisia riskejä, jotka vahvistavat eriytymiskehitystä. Esimerkiksi matalan tai korkean hintatason asuntojen liiallinen keskittyminen voi johtaa asuinalueen yksipuoliseen väestörakenteeseen. Pahimmillaan asuinaluetta voi kohdata eriytymisen kierre, jossa alue taantuu ja eriytyy voimakkaasti muusta kaupunkirakenteesta. Kun eriytymiskierre on kerran alkanut, sitä on erittäin vaikea pysäyttää. Haastavien asuinalueiden kohdalla eriytymiskehityksen ennaltaehkäisy on ensiarvoisen tärkeää, jotta eriytymisen kierteeltä voidaan välttyä. Eriytyminen tapahtuu aina kollektiivisen toiminnan tuloksena ja ilmiö kietoutuu kokonaisvaltaisella tavalla kaupunkikehityksen taloudelliseen ja sosiaaliseen dynamiikkaan. Sen vuoksi segregaation käsitteellä ei ole tuloksekasta osoittaa tiettyjä asuinalueita tai niillä asuvia ihmisryhmiä, vaan sen avulla tulisi pyrkiä käsitteellistämään niitä rakenteellisia tekijöitä, jotka tuottavat eriytymistä kaupunkirakenteessa. 2.4 Tavoitteena sosiaalinen kestävyys Segregaatiosta, eriytymisestä ja eriarvoistumisesta käytyyn keskusteluun liittyy vahva eettinen ulottuvuus, joka pakottaa kysymään, mitä politiikalla voidaan tehdä haitallisen eriytymiskehityksen ehkäisemiseksi kaupungeissa. Vaikka kaupungit huolehtivat kaupunkipolitiikan käytännön toteuttamisesta esimerkiksi suunnittelun ja palvelutarjonnan kautta, kaupunkipolitiikan tasolla on vaikea vaikuttaa eriytymisen taustalla vaikuttaviin suuriin yhteiskunnallisiin tekijöihin, kuten valtakunnalliseen tulonjako-, työllisyys-, sosiaali- sekä maahanmuuttopolitiikkaan. Alueellisella ja paikallisella tasolla kaupungit voivat kuitenkin vaikuttaa paljon siihen, millä tavoin asuinalueet ja koko kaupunki kokonaisuutena kehittyvät. Sosiaalisen sekoittamisen periaatteita noudattava asuntopolitiikka sekä erilaiset aluekehittämisen hankkeet edustavat vahvoja työkaluja eriytymisen torjunnassa, sillä ne vaikuttavat asuinalueiden asuntokantaan ja rakenteisiin. Tämän lisäksi kaupunki voi myös lievittää eriytymistä ja sen aiheuttamia oireita esimerkiksi toteuttamillaan sosiaali-, työllisyys- ja koulutuspalveluilla. Myös vaikuttamismahdollisuuksien ja osallisuuden tukeminen ovat tärkeä osa kaupunkipolitiikkaa. Segregaatiota koskeva keskustelu ajautuu kuitenkin helposti yksiulotteiselle uralle, jossa ongelmaksi muodostuvat kaupungin sosioekonomisesta rakenteesta eriytyneet asuinalueet sekä niillä asuvat ihmisryhmät, jotka saattavat olla kaupungin palvelutarjonnan näkökulmasta katsottuna haastavia asiakkaita. Tämä tyyppisen urautumisen yhteydessä segregaation ennaltaehkäisy ymmärretään monesti toimintana, jossa tavoitteena on ratkoa haastavien asuinalueiden sosiaalisia ongelmia ja nostaa niitä

työkalupakki 13(57) takaisin normaaliksi koetulle perustasolle. Lähestymistapa voi kuitenkin olla segregaation ennaltaehkäisytyön kannalta haitallinen sen vuoksi, että eriytymisestä käyty keskustelu kytkeytyy liiaksi paikallisiin ongelmiin eikä lopulta tavoita niitä kaupungissa tai laajemmin yhteiskunnassa vallitsevia rakenteellisia syitä, joiden seurauksena asuinalueet eriytyvät toisistaan. Ongelmakeskeisten lähestymistapojen vastapainoksi tarvitaan rakenteellisiin muutoksiin tähtääviä positiivisia aloitteita sekä pitkäikäisiä kumppanuuksia, joissa asuinalueita voidaan kehittää niiden omista vahvuuksista käsin ja rakentaa yhteisöllisyyden siteitä luottamukseen perustuen. Segregaatioon liittyvien haasteiden rinnalla tulisikin samanaikaisesti puhua kaupunkien sosiaalisesti kestävästä kehityksestä, jolla voidaan turvata hyvän elämän mahdollisuudet sekä nykyisille että tuleville sukupolville (vrt. ympäristöministeriö 2017). Sosiaalisen kestävyyden kautta katsottuna asuinalueiden eriytymiskehityksessä ei ole kyse vain haastavista ongelma-alueista, tietynlaisista väestöryhmistä tai vääränlaisista keskittymistä kurjistuneissa elementtilähiöissä, vaan laajemmin koko suomalaista yhteiskuntaa koskevasta eriytymisestä, johon liittyvät globalisaation eriarvoistavat vaikutukset sekä yhteiskunnallisen yhteenkuuluvuuden rapautuminen. Väestön jakautuminen, eriarvoistuminen ja sosiaalisen etäisyyden kasvu niin asuinalueilla kuin muuallakin arjessa ovat vahvoja sosiaali-, työllisyysja asuntopoliittisia kysymyksiä ja seurausta tekemistämme poliittisista valinnoista. Sen vuoksi niihin voidaan myös vaikuttaa tekemällä sellaista yhteiskuntapolitiikkaa, joka purkaa eriarvoisuuden taustalla vallitsevia syitä ja rakenteita. (vrt. Tunström, Anderson & Perjo 2016, 30 31; kts. myös Luhtakallio & Mustranta 2017) Segregaation ennaltaehkäisyssä ei ole kyse vain kurjistuneiden asuinalueiden kunnostamisesta tai köyhyyden hallinnasta kaupunkitilassa, vaan punaisena lankana tulisi olla eriarvoisuutta tuottavien rakenteiden tunnistaminen ja purkaminen kaupungin sosiaalisessa, poliittisessa ja kulttuurisessa toiminnassa. Parasta kaupunkipolitiikkaa on sosiaalisesti kestävän kaupunkikehityksen edistäminen, jota luonnehtii niin asukkaiden osallisuus, yhdenvertaisuus ja monimuotoisuus, kuin myös kohtuuhintaisuus, oikeudenmukaisuus, terveys ja turvallisuus (UN-Habitat 2016). Vaikka sosiaalisen kestävyyden tavoitteet saattavat kuulostaa haastavilta saavuttaa kaikkia tyydyttävällä tavalla, on syytä muistaa, että Suomessa on silti vielä erittäin hyvät edellytykset kehittää yhteiskuntaa ja torjua segregaatiota. Tämän päivän globaalissa todellisuudessa suomalaisen yhteiskunnan ja sen historian kenties tärkeintä perintö edustaa toimiva hyvinvointiyhteiskunta, jota luonnehtii verraten laajasti toteutuva yhdenvertaisuus ja tasa-arvo sekä korkea luottamus yhteiskuntaan ja viranomaisiin. Tasa-arvoinen peruskoulu, toimiva terveydenhoito, vapaat vaalit ja itsestään selvänä pidetty turvallisuus ovat vain yksittäisiä esimerkkejä tavoista, joilla hyvinvointiyhteiskunta näkyy arjessamme. Suomi on eurooppalaisessa kontekstissa poikkeuksellinen yhteiskunta, koska toisin kuin monissa muissa maissa luokkarakenteet eivät ole kivettyneet sosiaalista liikkuvuutta patoaviksi muureiksi eivätkä sosiaaliset erot riko jaettua yhteiskuntaelämää. Tämä ei tarkoita, etteikö Suomessa olisi myös epäkohtia, mutta lähtökohdat niiden korjaamiseksi ovat paremmat kuin monessa muussa yhteiskunnassa. Yksi vastine eriarvoistumisen ja eriytymisen ongelmiin löytyy sellaisesta yhteisöllisyydestä ja yhteiskuntapolitiikasta, johon sisältyy sosiaalisten rajojen yli ulottuvaa luottamusta ja solidaarisuutta, oli kyse sitten luokkaan, etnisyyteen tai kieleen liittyvistä eroista. Hyvin ja oikeudenmukaisesti muodostuneena yhteisöllisyys voi olla suomalaisen yhteiskunnan vahva resurssi, joka tukee yhteiskunnan positiivista kehitystä ja ehkäisee yhteiskunnallisia ongelmia kuten huono-osaisuutta ja syrjäytymistä. Tämän lisäksi tarvitaan myös avointa ja rohkeaa yhteiskuntapoliittista keskustelua, jossa uskallettaisiin sopia yhteiskunnallisen kehityksen suurista linjauksista. Haluammeko esimerkiksi turvata

työkalupakki 14(57) hyvinvointiyhteiskunnan kestävän kehityksen mukaisesti myös tuleville sukupolville vai haluammeko valita jonkin muun yhteiskunnallisen kehityksen suunnan? Ovatko tuloerot jo riittävän korkealla tasolla vai pystymmekö hyväksymään niiden kasvun vielä tulevaisuudessakin? Hyväksymmekö asuinalueiden ja elämänpiirien eriytymisen kaupungeissamme vai haluammeko panostaa yhteisöllisyyden korjaamiseen? Entä maahanmuuton myötä syntyneet uudet suomalaiset sukupolvet: haluammeko ottaa vastuun siitä, että etnisestä erilaisuudestaan huolimatta myös he kuuluvat täysivaltaisesti suomalaisen yhteiskunnan ja suomalaisuuden piiriin? Tekemällä poliittisia arvovalintoja otamme ensimmäiset askeleet kohti sosiaalisesti kestävää kaupunkipolitiikkaa. Segregaation ennaltaehkäisyä ei tule toteuttaa vain hankkeiden kautta tai hajauttaa sitä yksittäisten sektorien silpputyöksi muun toiminnan oheen, vaan on todennäköisesti viisaampaa luoda kaupunkiin pysyvät rakenteet sosiaalisen kestävyyden kehittämistä varten. Tällöin segregaation ennaltaehkäisy edustaa yhtä osatehtävää laajemmassa strategisessa kokonaisuudessa eikä ennaltaehkäisytyö jää yksittäisten asuinalueiden kehittämisen tasolle. Sen sijaan segregaation torjunnan tulee olla osa laajempaa kokonaisuutta, jossa pyritään parantamaan asumisen lisäksi myös asukkaiden hyvinvointia, terveyttä ja turvallisuutta. Samanaikaisesti on tarkoituksenmukaista miettiä myös sitä, minkälaisia konkreettisia tavoitteita nostetaan ennaltaehkäisyn kärjiksi ja millä tavoin nämä tavoitteet tukevat kaupungin sosiaalisen kestävyyden strategiaa. Lopulta tavoitteiden toteutumista ja vaikuttavuutta tulee seurata pitkäjänteisesti kaupungin toiminnassa ja kehittää ennaltaehkäisytyötä edelleen tiedon lisääntyessä. Tiivistetysti: Segregaatio ei ole yksinomaan kaupunkisuunnittelun kentälle kuuluva tekninen asia, vaan kyse on lähtökohtaisesti sosiaalisesta ja yhteiskunnallisesta ongelmasta. Eriytymiskehitystä voidaan ennaltaehkäistä ratkaisemalla eriarvoisuuteen, köyhyyteen ja syrjäytymiseen liittyviä ongelmia sekä kaupunkitilassa että laajemmin yhteiskunnassa. YK:n asuinyhdyskuntaohjelmassa esitetty sosiaalisen kestävyyden käsite tarjoaa hyvän viitekehyksen eriytymiskehitystä ennaltaehkäisevälle kaupunkipolitiikalle. Sosiaalisesti kestävällä politiikalla pyritään turvaamaan sosiaalinen kehitys seuraaville sukupolville ja sitä edustaa asukkaiden yhdenvertaisuus, osallisuus ja monimuotoisuus, asumisen kohtuuhintaisuus sekä kaupungin oikeudenmukaisuus, terveys ja turvallisuus. Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta tarjoaa hyvät mahdollisuudet torjua asuinalueiden eriytymiskehitystä. Segregaatiota voidaan ennaltaehkäistä tekemällä sellaista politiikkaa, johon sisältyy sosiaalisen rajojen yli ulottuvaa luottamusta ja solidaarisuutta, oli kyse sitten luokkaan, etnisyyteen tai kieleen liittyvistä eroista.

työkalupakki 15(57) Lähteet ALA-MANTILA, SANNA (2018) Alueellinen eriytyminen Vantaalla 1995 2015. Vantaan kaupunki: tietopalveluyksikkö. ALLARDT, ERIK (1992) Helsinki sosiaalisena yhteisönä. Teoksessa: KARISTO, ANTTI & HOLSTILA, EERO (toim.): Helsinki. Avoin kaupunki. Helsinki: Helsingin kaupungin tietokeskus. CASTANEDA, ANU E & RASK, SHADIA & KOPONEN, PÄIVIKKI & MÖLSÄ, MULKI & KOSKINEN, SEPPO (toim.) (2012) Maahanmuuttajien terveys ja hyvinvointi. Tutkimus venäläis-, somalialais- ja kurditaustaisista Suomessa. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, raportti 61/2012. EUROOPAN KOMISSIO (2011) Cities of tomorrow. Challenges, vision, ways. Bryssel: Euroopan komissio, aluepolitiikka. KAUPPINEN, TIMO & SAIKKONEN, PAULA (2018) Sosiaalinen kestävyys: asuminen, segregaatio ja tuloerot (THL Raportti 2/2018). Esitys Tampereen virastotalolla 20.6.2018. JYVÄSKYLÄN KAUPUNKI (2018) Asuinalueiden sosiaalinen kestävyys ja asuntopolitiikka 2018. Jyväskylän kaupunki: kaupunkisuunnittelu ja maankäyttö. http://www2.jkl.fi/kaavakartat/kymppir2018/jkl_sosiaalinen_kestavyys_22052018.pdf [Luettu: 15.8.2018]. VAN KEMPEN, RONALD (2007) Divided cities in the 21st century: challenging the importance of globalization. Journal of Housing and the Built Environment, 22 (1). VAN KEMPEN, RONALD & MURIE, ALAN (2009) The new divided city: changing patterns in European cities. Utrecht: the Royal Dutch Geographical Society KNAG. KORTTEINEN, MATTI & VAATTOVAARA, MARI (2007) Miten Helsingin käykään? Yhteiskuntapolitiikka 72:2, 127 145. KYTÖ, HANNU & KYTÖ, SAMULI (2016) Asuntotuotannon ja muuttovirtojen väliset kytkennät pääkaupunkiseudulla vuosina 2001 2012. Helsinki: Kaupunkitutkimus ja metropolipolitiikka, Kuluttajatutkimuskeskus, Valtiotieteellinen tiedekunta. LANKINEN, MARKKU (1994) Taantuvatko lähiöt? Pääkaupunkiseudun kerrostalolähiöt sosiaalisen segregaation valossa. Helsinki: Ympäristöministeriö, yhdyskuntasuunnittelu- ja rakennustutkimuksen neuvottelukunta, julkaisu 3. LANKINEN, MARKKU (2001) Alueellisen eriytymisen suunta Helsingissä ja pääkaupunkiseudulla 1990-luvulla. Helsinki: Helsingin kaupungin tietokeskus, tutkimuksia 6. LANKINEN, MARKKU (2006) Eliitin eriytyminen pääkaupunkiseudulla tilastonäkökulma. Yhteiskuntapolitiikka 71:4, 387 401. LUHTAKALLIO, EEVA & MUSTRANTA, MARIA (2017) Demokratia suomalaisessa lähiössä. Helsinki: Into Kustannus Oy. MASSEY, DOUGLAS & DENTON, NANCY (1988) The dimensions of residental segregation. Social Forces 67:2, 281 315. MASSEY, DOUGLAS & DENTON, NANCY (1993) American apartheid: segregation and the making of the underclass. Cambridge: Harvard University Press. MOLLENKOPF, JOHN & CASTELLS, MANUEL (1991) Dual City: restructuring New York. New York: Russel Sage Foundation. MUSTERD, SAKO. (2005) Social and ethnic segregation in Europe: Levels, causes and effects. Journal of Urban Affairs 27(3), 331-348. MUSTERD, S. & OSTENDORF, W. (1998) Urban Segregation and the Welfare State: Inequality and Exclusion in Western Cities. London: Routledge. OECD (2011) Divided We Stand: Why Inequality Keeps Rising. Paris: OECD Publishing. OECD (2015) In It Together: Why Less Inequality Benefits All. Paris: OECD Publishing. https://doi.org/10.1787/9789264235120-en.

työkalupakki 16(57) RASINKANGAS, JARKKO (2013) Sosiaalinen eriytyminen Turun kaupunkiseudulla. Tutkimus asumisen alueellisista muutoksista ja asumispreferensseistä. Tutkimuksia A 43. Turku: Siirtolaisuusinstituutti. SAARI, JUHO (2005) Hyvinvointivaltio. Suomen mallia analysoimassa. Sosiaalipoliittisen yhdistyksen tutkimuksia. Helsinki: Yliopistopaino. SAIKKONEN, PAULA & HANNIKAINEN, KATRI & KAUPPINEN, TIMO & RASINKANGAS, JARKKO & VAALAVUO, MARIA (2018) Sosiaalinen kestävyys: asuminen, segregaatio ja tuloerot kolmella kaupunkiseudulla. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. SASSEN, SASKIA (1991) The Global City: New York, London, Tokyo. New Jersey: The Princeton University Press. SCHIERUP, C.-U. & ÅLUND, A. & KINGS, L. (2014) Reading the Stockholm riots a moment for social justice? Race & Class, 55(3), 1 21. https://doi.org/10.1177/0306396813509191 SISÄMINISTERIÖ (2013) Maahanmuuton tulevaisuus 2020. Helsinki: Sisäasiainministeriön julkaisu 5/2013. SKIFTER ANDERSSEN, HANS (2002) Can Deprived Housing Areas Be Revitalized? Efforts Against Segregation and Neighborhood Decay in Denmark and Europe. Urban Studies 39(4): 767-90. SMETS, PEER & TON SALMAN (2008) Countering Urban Segregation: Theoretical and Policy Innovations from around the Globe. Urban Studies 45(7): 1307 1332. SULLSTRÖM, RISTO & RIIHELÄ, MARJA & TUOMALA, MATTI (2007) Economic Poverty in Finland 1971 2004. VATT Institute for Economic Research: Discussion Papers 418. SULLSTRÖM, RISTO & RIIHELÄ, MARJA & TUOMALA, MATTI (2010) Trends in top income shares in Finland 1966 2007. VATT Institute for Economic Research: Research Reports 157. TAMMARU, TIIT & MUSTERD, SAKO & VAN HAM, MAARTEN & MARCIN CZAK, SZYMON (2015) A multi-factor approach to understanding socio-economic segregation in European capital cities. Teoksessa TIIT TAMMARU & MAARTEN VAN HAM & SZYMON MARCIN CZAK & SAKO MUSTERD (toim.): Socio-Economic Segregation in European Capital Cities: East Meets West. London: Taylor & Francis. TILASTOKESKUS (2018) PX-Web-tietokanta, väestörakenne. http://pxnet2.stat.fi/pxweb/pxweb/fi/statfin/statfin vrm vaerak/?tablelist=true [Luettu: 6.6.2018]. TUNSTRÖM, MOA & ANDERSON, TIMOTHY & PERJO, LIISA (2016) Segregated cities and planning for social sustainability - a Nordic perspective. Stockholm: Nordregio Working Paper 2016:3. VAASAN KAUPUNKI (2015) Maankäytön toteuttamisohjelma 2015 2020. Vaasan kaupunki: kiinteistötoimi. https://www.vaasa.fi/sites/default/files/maankayton_toteuttamisohjelma_2015-2020.pdf [Luettu: 30.5.2018]. VALTIONEUVOSTO (2018) Eriarvoisuutta käsittelevän työryhmän loppuraportti. Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 1/2018. Helsinki: Valtioneuvoston kanslia. VILKAMA, KATJA (2011) Yhteinen kaupunki, eriytyvät kaupunginosat? Kantaväestön ja maahanmuuttajataustaisten asukkaiden alueellinen eriytyminen ja muuttoliike pääkaupunkiseudulla. Helsingin kaupunki: Tietokeskus. VILKAMA, KATJA & VAATTOVAARA, MARI & DHALMANN, HANNA (2013) Kantaväestön pakoa? Miksi maahanmuuttajakeskittymistä muutetaan pois? Yhteiskuntapolitiikka 78:5, 485 497. VÄLIMAKI, SUVI (2017) Eurooppalaiset aluekehittämishankkeet tutkimuskirjallisuudessa - katsaus käytäntöihin. Helsinki: Helsingin kaupunginkanslia, kaupunkitutkimus ja -tilastot, työpapereita 7. WILKINSON, R. & PICKETT, K. (2010). The Spirit Level: Why Equality is Better for Everyone. London: Penguin. UN-HABITAT (2016) Habitat III. New Urban Agenda. New York: Yhdistyneet kansakunnat. http://habitat3.org/wpcontent/uploads/nua-english.pdf [Luettu: 6.7.2018].