Piispainkokouksen lausunto 1/2006 kirkkohallitukselle 1 (5) Ehdotuksen keskeinen sisältö Selvityksen tavoitteena on ollut etsiä toiminta ja hallintomallia, jossa lähetysjärjestöt ja Kirkon Ulkomaanapu säilyvät itsenäisinä organisaatioina, mutta sitoutuvat noudattamaan kirkon yhteistä lähetysstrategiaa ja toimimaan seurakuntien ja hiippakuntien kanssa kirkossa yhteisesti hyväksyttyjen toimintaperiaatteiden mukaisesti. Selvitysmies Jaakko Ripatti esittää, että uudistettu yhteistyöelin, kirkon lähetystyön ja kansainvälisen diakonian toimikunta (KLDT), sijaitsisi kirkon ulkoasian neuvoston yhteydessä. Lähetystyön ja kansainvälisen diakonian aseman vahvistaminen edellyttää kirkkolain 20 luvun 7 :n täydentämistä ja muutosta kirkon ulkoasian neuvoston ohjesääntöön. Nämä toimenpiteet lujittavat lähetystyön ja kansainvälisen diakonian asemaa kirkon keskushallinnossa ja luovat osaltaan pohjan pitkäjännitteisesti laajentaa ja syventää kirkon missionääristä ulottuvuutta hiippakunnissa ja seurakunnissa. Kirkon ulkoasian neuvosto valitsisi neljäksi kalenterivuodeksi kerrallaan kirkon lähetystyön ja kansainvälisen diakonian toimikunnan, johon kuuluisi piispa puheenjohtajana ja seitsemäntoista muuta jäsentä. Kahdeksan jäsenistä valittaisiin kirkon lähetysjärjestöjen ja Kirkon Ulkomaanavun säätiön ehdotuksen perusteella. Kukin hiippakuntavaltuusto tekisi esityksen kolmesta jäsenehdokkaasta. Toimikunnan tehtävänä olisi hyväksyä kirkon lähetystyön ja kansainvälisen diakonian yleinen linja ja lähetysstrategia sekä yhteisessä toiminnassa noudatettavat periaatteet. Se järjestäisi kirkon lähetystehtävään liittyvää yhteistä kasvatusta, koulutusta ja tiedotusta sekä tukisi varainhankintaa ja hiippakuntien ja seurakuntien kokonaisvaltaista missionaarisuutta. Toimikunta johtaisi myös lähetystyön ja kansainvälisen diakonian keskuksen (KLDK) toimintaa. Sitoutuminen kirkon yhteiseen lähetystehtävään ja kumppanuuteen vahvistettaisiin perussopimuksella, jonka lähetysjärjestöt ja Kirkon Ulkomaanavun säätiö allekirjoittaisivat kirkon kanssa. Perussopimus korvaisi kirkolliskokouksen 1979 antaman ohjeen, jolla määrätään järjestön hyväksymisestä viralliseksi lähetysjärjestöksi. Selvityksessä pyydetään piispainkokousta erityisesti pohtimaan hiippakunnan kansainvälisen työn sihteerin tehtävänkuvaa sekä toimien/virkojen asemaa ja rahoitusta. Ehdotuksen yleistä arviointia Perinteinen lähetystyö on muuttunut viime vuosikymmeninä kirkkojen väliseksi yhteistyöksi. Paikalliset kirkot ja seurakunnat ovat yhä suuremmassa määrin itse alkaneet hoitaa kansainvälisiä tehtäviään yhteistyöprojekteina. Lisäksi lähetystyön suunta on vaihtunut. Enää ei olla liikkeellä vain kristillisiltä alueilta ei kristillisille alueille. Lähetystä on kaikkialla ja tätä työtä on tarpeen tehdä myös kotimaassa. Viime vuosina maahamme on muuttanut runsaasti ulkomaalaisia, jotka eivät ole taustaltaan kristittyjä. Piispainkokouksen lausunto 1/2006 kirkkohallitukselle 1
Lisäksi yhä kasvava joukko suomalaisia on vieraantunut kirkosta eikä tunne sitä omakseen. Perinteinen kirkon ja lähetysjärjestöjen välinen yhteistyömalli ei enää parhaalla mahdollisella tavalla vastaa näihin haasteisiin. Siksi missionaarista identiteettiä on syytä vahvistaa sekä kokonaiskirkon, hiippakuntien että seurakuntien tasolla. Lähetysjärjestöjen asema suhteessa kirkkoon ja kirkon kansainväliseen diakoniaan on uuden järjestelyn tarpeessa. Toisaalta kaivataan kulttuuria, joka mahdollistaa turhien päällekkäisten toimintojen karsimisen ja tehokkuuden. Lähetystyötä rahoittavan on oikeus vaatia, että annettu taloudellinen panostus käytetään tehokkaasti. Toisaalta kokonaiskirkon tasolla, hiippakunnissa ja seurakunnissa tehtävä työ kaipaa myös uudelleen ajattelua ja organisointia. Ehdotus sisältää ajatuksen, jonka mukaan tulevaisuudessa sekä kokonaiskirkon ja hiippakuntien että seurakuntien tasolla lähetystyön ja kansainvälisen diakonian tehtävät muodostuvat nykyistä läheisimmiksi ja tiiviimmiksi. Pyrkimys tähän on nähtävä sekä työn suorittamisen kannalta tarkoituksenmukaisena että mielekkäänä resurssien säästämisenä ja päällekkäisten organisaatioiden purkamisena. Paikallistasolla kansainvälisen diakonian ja lähetystyön sekä maahanmuuttajatyön suunnittelu, koordinointi ja toteutusvastuu voidaan yleensä uskoa samalle viranhaltijalle tai tiimille. Seurakunnat ovat Suomessa kokonsa, toimintakulttuurinsa ja toimintaympäristönsä suhteen kovin erilaisia. Tästä syystä kokonaiskirkon tasolla on luotettava paikalliseen harkintaa etsiä itse mahdollisimman toimivia ratkaisuja. Hiippakunnan tasolla kansainvälisen diakonian ja lähetystyön sekä maahanmuuttajatyön hoitamista varten tarvitaan oma hiippakuntasihteerinsä. Kokonaiskirkko Piispainkokous katsoo, että ehdotuksen sisältämä uusi toimielin KLDT on tarkoituksenmukainen. Sen perustaminen tähtää siihen, että lähetystehtävä nykyistä selkeämmin ymmärretään koko kirkon tehtäväksi, jossa vastuuta varsinaisesti kantavat seurakunnat, hiippakunnat ja kokonaiskirkko. Vastaisuudessa lähetystyö ja kansainvälinen diakonia on entistä selkeämmin hyvä mieltää koko kirkon työksi, joka käytännön syistä järjestetään mahdollisimman toimivaksi ratkaisuksi. Kaavailtu malli ottaa huomioon järjestöjen roolin ja asiantuntemuksen lähetystyön ja kansainvälisen diakonian työn käytännön toteuttamisessa. Ehdotuksen mukainen uusi rakenne syntyisi luontevasti kirkossamme olemassa olevan tilanteen pohjalle. Uuden toimielimen perustaminen ei luonnollisestikaan saa merkitä lähetysjärjestöjen ja KUA:n merkityksen vähenemistä tai byrokratian kasvua. Lähetystyö tulevaisuudessakin kaipaa aktiivisia toimijoita kirkon kaikilla tasoilla sekä kotimaassa että ulkomailla. Uudistuksen toivoisi aktivoivan innostusta lähetystyötä kohtaan, ei kangistavan sitä. Lähetystyön mieltäminen koko kirkon tehtäväksi ei saa merkitä vapaaehtoistyön hiipumista entisestään. Vapaaehtoisen kannatuksen kanavoimisessa KUA:lla ja lähetysjärjestöillä on tulevaisuudessakin merkittävä roolinsa. KLDT merkitsee erityisesti yhteistyöelintä kokonaiskirkon, KUA:n ja lähetysjärjestöjen välillä. Tässä on sen voima ja mahdollinen heikkous. Kaikkien osapuolten sitoutuminen yhteisiin päätöksiin silloinkin, kun asiassa ei olla yksimielisiä, ei muodostu helpoksi tieksi. Osana tätä sitoutumisprosessia on ehdotuksessa mainittu kirkon ja kunkin lähetysjärjestön välillä solmittava perussopimus, jossa kuvataan kirkon ja järjestöjen tehtävää lähetystyössä ja kansainvälisessä diakoniassa sekä luodaan edellytykset yhteistyön kehittä Piispainkokouksen lausunto 1/2006 kirkkohallitukselle 2
miselle edelleen. Käytännössä kirkkohallitus solmii lähetysjärjestön ja Kirkon ulkomaanavun säätiön kanssa sopimuksen. Perussopimus voi toimia parhaimmillaan välineenä toteuttaa yhteistä kirkon missiota ja sopia yhteistyön raameista eri osapuolten kesken. Mahdollisten uusien lähetysjärjestöjen kohdalla kirkkohallitus määrittelee ennakkoehdot sopimusneuvotteluille. Arvioinnin kohteena olevaa järjestöä tarkastellaan kirkon tunnustuksen pohjalta. Samalla pohditaan kirkon yhteydessä tapahtuvaa asianomaisen järjestön toimintaa, järjestön tarpeellisuutta kirkon lähetystehtävän toteuttamisessa sekä sitoutumista kirkon järjestysmuotoon. Uudesta ehdokkaasta on tarpeen pyytää piispainkokouksen ja kirkon ulkoasian neuvoston lausunnot, kuten mietinnössä on ehdotettu. Näin varmistaudutaan siitä, että uusi järjestö on tarpeen kirkon lähetystehtävän toteuttamisessa eikä kenttä sirpaloidu tarpeettomasti entisestään. Kirkolliskokous on hyväksynyt nykyiset viralliset lähetysjärjestöt, joten niiden kanssa ei ole esteitä pyrkiä solmimaan kaavailtu sopimus. Mietinnössä esitetään myös perussopimuksen perusteluteksti sekä perussopimuksen tekstimalli. Ne vaikuttavat mielekkäiltä pohjilta, joiden perusteella sopimukset kirkon (käytännössä kirkkohallituksen) ja lähetysjärjestöjen välillä voidaan allekirjoittaa. Piispainkokous kannattaa tällaista sopimista. Silti sopimusluonnoksen yksityiskohdissa saattaa vielä olla näkökohtia, jotka on pohdittava erityisesti juridiselta kannalta. Ehdotettu uusi toimielin KLDT muodostuu kovin suureksi ja tämä asettaa sen toimivuudelle haasteen. Suuri koko on kuitenkin perusteltua, sillä jäseniksi on mielekästä kutsua edustus jokaisesta hiippakunnasta ja kirkon virallisen lähetysjärjestön statuksen omaavasta järjestöstä. KLDT:n kokoonpanossa voisi kuitenkin ottaa huomioon eri lähetysjärjestöjen ja KUA:n erilaisen koon. Selvityksen mukaan SLS saa lahjoitetuista varoista 43,8 % ja KUA 21,8 %. Yhdessä nämä kaksi vastaavat siis saaduista varoista noin 2/3. Piispainkokouksen mielestä näiden järjestöjen painoarvoa perustettavassa uudessa toimielimessä voisi kasvattaa siten, että SLS voisi nimetä siihen kolme edustajaansa ja KUA kaksi. Toimielimeen pieni kasvu tuskin olennaisesti muuttaisi ryhmädynamiikkaa, mutta ottaisi huomioon järjestöjen tosiasiallisen hyvin erilaisen koon. Vaihtoehtoisesti voitaisiin ajatella, että toimielimessä ainoastaan SLS:lla ja KUA:lla on pysyvä edustus hiippakuntien ja muiden lähetysjärjestöjen mandaattien vaihtuessa määräajoin. Rotaation toteutumisen kautta toimielimen koko pienenisi. Ehdotettu KLDT:n muodostamisen tapa ei ole aivan johdonmukainen. Valinnan tulisi tapahtua samalla tavalla hiippakuntien ja järjestöjen kohdalla. Parasta lienee, että sekä hiippakunnat että järjestöt nimeävät kolme ehdokasta tähän yhteistyöelimeen ja näistä KUN suorittaa valinnan. Näin voidaan varmistua tasa arvolain toteutumisesta. Mahdollisesti perustettavan KLDT:n tulevaisuuden suuriin haasteisiin kuuluu lähetysjärjestöjen päällekkäisten toimintojen purkaminen tai ainakin karsiminen. Lähetykseen tai KUA:n toimintaan annettujen varojen tarkoituksenmukainen ja tehokas kohdentaminen edellyttää järjestöiltä yhteistyötä esimerkiksi varsinaisen työn tukitoimintojen, hallinnon ja koulutuksen alalla. Mahdollisesti perustettava KLDT tarjoaa tämän tyyppisille neuvotteluille luontevan foorumin, mutta ei vielä takaa konkreettisiin ja kaikkia osapuolia hyödyttäviin ratkaisuihin pääsemistä. Tässä tarvitaan erityisesti kaikkien osapuolten halua pyrkiä yhteistyöllä kirkon mission kannalta mahdollisimman hyvään lopputulokseen. Pahimmillaan KLDT:n perustaminen merkitsee ainoastaan byrokratian kasvua ilman konkreettisia tuloksia. Parhaimmillaan se merkitsee lupaavaa alkua prosessille, joka tähtää tehokkaaseen organisaatioon ja resurssien tarkoituksenmukaiseen käyttämiseen. Piispainkokouksen lausunto 1/2006 kirkkohallitukselle 3
Useat lähetysjärjestöt ovat syntyneet herätysliikkeiden pohjalta. Niiden olemassaolo perustuu kokonaiskirkon ja järjestöjen mielekkääseen työnjakoon. Kansankirkon on tarkoituksenmukaista kanavoida osa toiminnastaan järjestöille, yhdistyksille tai säätiöille. Lähetystyö muodostaa osan kirkon toiminnasta, joka on mielekästä jatkossakin järjestää pääosin lähetysjärjestöjen kautta. Silti voidaan kysyä, onko kirkon kannalta tehokkain ja mielekkäin tapa organisoida lähetystoiminta pääsääntöisesti usean eri lähetysjärjestön kautta. Tulevaisuuden haasteena on eri järjestöjen välisen yhteistyön lisääminen ja jopa yhdistyminen. Kokonaiskirkon kannalta ei ole toivottavaa, että lähetysjärjestöjen määrä nykyisestään kasvaa, ellei tälle kehitykselle ole erityisiä työn organisoinnista ja työnjaosta johtuvia perusteita. KLDT:n toimenkuvaan kuuluisi kirkon lähetystyön ja kansainvälisen diakonian yleisen linjan luominen. Mietinnössä ei yksilöidä, miten konkreettisiin kysymyksiin toimikunnan työskentelyssä on tarkoitus mennä. Mietinnössä puhutaan yhteisessä toiminnassa noudatettavista periaatteesta. Kahdeksan eri järjestön ja kirkon toimintatapojen yhteen sovittamisessa ja mielekkään yhteistyömuodon rakentamisessa, jossa tarpeettomat päällekkäisyydet pyritään purkamaan ja toiminta rakentamaan tarkoituksenmukaisesti sekä kotimaassa että ulkomailla, riittää toki haasteita. Käytännössä alkuvaiheessa työskentely on aloitettava periaatteista, mutta myöhemmin on välttämätöntä myös yhdessä edetä konkretian tasolle. Ehdotuksen toteuttaminen merkitsisi Kirkkohallituksen ulkoasiain osaston uudelleen organisoimista siten, että sen yhteydessä toimisi lähetystyön ja kansainvälisen diakonian keskus (KLDK). Käytännössä muutos koskisi erityisesti nykyistä Kirkon lähetystyön keskusta. Uudistuksen toteuttamisen yhteydessä kannattaa myös miettiä Diakonian ja yhteiskuntatyön yksikön roolia. Ainakin maahanmuuttajatyön sihteerin työ nivoutuu niin läheisesti osaksi KLDK:n työtä, että tämä virka kannattaa siirtää toiminnallisesta osastosta uuteen mahdollisesti perustettavaan osastoon. Muitakin siirtoja voidaan harkita. Samalla työntekijöiden toimenkuvat on mietittävä uudestaan. Mikäli ne olennaisesti muuttuvat, on perusteltua lakkauttaa entiset virat, perustaa uudet ja julistaa ne haettaviksi, kuten ehdotuksessa on kaavailtu. Voidakseen hoitaa tehtäväänsä perustettava KLDK tarvitsee ainakin johtajan, kansainvälisen diakonian, maahanmuuttajatyön, uskontotilanteen, koulutuksen koordinaattorin, kouluttajan, missiologian teologin, tiedotuksen (lehti) ja toimistosihteerin virat. Hiippakunnat Mietinnön ehdotukset ulottuvat myös hiippakunnan tasolle. Piispainkokousta pyydetään selvittämään erityisesti hiippakunnan kansainvälisen työn sihteerin tehtäväkuvaa sekä toimien/virkojen asemaa ja rahoitusta. Kokonaiskirkon tasolla yhden hiippakuntasihteerin viran/toimen lisääminen kuhunkin hiippakuntaan maksaa 550 000 euroa. Mikäli viran rahoitus järjestettäisiin kokonaisuudessaan kirkon keskusrahaston varoista, merkitsisi tämä vuosittain noin 0,125 euron kustannusta jokaista seurakuntalaista kohden. Tätä summaa ei voida pitää kohtuuttoman suurena. Piispainkokouksella tai kokonaiskirkolla ei luonnollisestikaan ole mahdollisuuksia tehdä hiippakuntia sitovia päätöksiä hiippakuntasihteereiden viroista ja toimenkuvista. Päätöksen viran perustamisesta ja lakkauttamisesta tekee hiippakuntavaltuusto (KL 17 b 1 1 momentti 4 kohta). Hiippakunnilla on useita selkeitä ja toisistaan poikkeavia työnsä kehittämistarpeita ja ne tarvitsisivat kipeästi varoja useankin viran perustamista varten. Samoin hiippakuntien käyttövarat ovat kohtuuttoman niukat. Piispainkokouksen lausunto 1/2006 kirkkohallitukselle 4
Asian tekee hankalaksi myös hiippakuntien erilaisuus. Nykyisin monien hiippakuntien yhteydessä toimii lähetystyöstä vastaavia työntekijöitä, joiden palkan maksaa Suomen lähetysseura hiippakuntien osallistuessa vaihtelevalla tavalla työstä aiheutuviin kustannuksiin. Ainoastaan Espoon hiippakunnassa työskentelee sivutoiminen hiippakunnan lähetyssihteeri, jolla ei ole työsuhdetta Suomen lähetysseuraan. Paras ratkaisu olisi se, että kirkon keskusrahaston varoista kustannettaisiin jokaiseen hiippakuntaan hiippakuntasihteeri, jonka toimenkuvaan kokonaan tai osittain voisi liittyä hiippakunnan kansainväliset asiat. Tämän hiippakuntasihteerin tehtäviin kuuluisi hoitaa omalta osaltaan työalansa hiippakunnallista koulutusta ja neuvottelupäiviä. Hän koordinoisi työalansa hiippakunnallista toimintaa ja pitäisi säännöllisesti yhteyttä seurakuntien kansainvälisen työn vastuuhenkilöihin. Kansainvälisistä asioista vastaava hiippakuntasihteeri voisi valmistella työalaansa koskevia hallinnollisia päätöksiä ja toimia työalansa asiantuntijana hiippakunnassa. Kansainvälisen työn hiippakuntasihteerin tulisi toimia nykyiseen tapaan lähetystoimiston työntekijöiden esimiehenä. Tämä järjestelmä ei luonnollisestikaan ole aivan ongelmaton, mikäli hiippakunnat maksavat hiippakuntasihteerin palkan ja muun henkilökunnan henkilöstöhallinto hoidetaan esimerkiksi nykyiseen tapaan Suomen lähetysseuran toimesta. Hiippakunnat osaavat ratkaista asian tavalla, joka käytännössä toimii. Yksi mahdollisuus on toteuttaa asia ostopalveluna: työntekijät ovat hiippakunnan palkkaamia Suomen lähetysseuran tai lähetysjärjestöjen ja KUA:n ostaessa tämän tarvitsemansa palvelun hiippakunnilta. Seurakunnat Ehdotuksen mielekäs toteuttaminen edellyttää, että myös seurakunnissa toteutettava kirkon kansainvälinen työ tehostuu. Nykyisellään joissain seurakunnissa kansainvälinen työ jakaantuu diakonian (maahanmuuttajat, kansainvälinen diakonia) ja lähetyssihteereiden välille. Jatkossa seurakunnat tulisi haastaa näkemään kirkon kansainvälinen työ yhtenä kokonaisuutena, johon kuuluu sekä kotimainen työ (maahanmuuttajat, kansainvälisten asioiden hoito) että varsinainen työ kohdemaassa (sekä diakonia että lähetystyö). Seurakuntien koon ja toimintaympäristöjen erilaisuus muodostaa myös haasteen paikallistasolla tapahtuvalle kirkon kansainvälisen työn organisoinnille. Seurakuntien tulisi miettiä, millaisella rakenteella ne parhaiten hoitavat paikallisesti lähetystyön, kansainvälisen diakonian ja maahanmuuttajatyön haasteet omassa toimintaympäristössään. Helsingissä 14 päivänä helmikuuta 2006 Arkkipiispa Jukka Paarma Piispainkokouksen sihteeri Kalervo Salo Piispainkokouksen lausunto 1/2006 kirkkohallitukselle 5