SIITÄ AHDISTUKSESTA VALOISAMPAAN SUUNTAAN

Transkriptio

1 SIITÄ AHDISTUKSESTA VALOISAMPAAN SUUNTAAN Defusing Pellaksen huumehoitoyksikön työntekijöiden kokemana Päivi Rämä Päättötyö Kevät 2000 Diakonia-ammattikorkeakoulu Helsingin Alppikadun yksikkö

2 PÄÄTTÖTYÖN TIIVISTELMÄ DIAKONIA-AMMATTIKORKEAKOULU HELSINGIN ALPPIKADUN YKSIKKÖ Päivi Rämä SIITÄ AHDISTUKSESTA VALOISAMPAAN SUUNTAAN Defusing Pellaksen huumehoitoyksikön työntekijöiden kokemana Helsinki sivua, 4 liitettä Päättötyön tarkoituksena oli selvittää Pellaksen huumehoitoyksikössä työskentelevien kokemuksia defusingin tarpeesta ja riittävyydestä. Defusing on kriittisten tapahtumien välitön purkukeskustelu. Kriittisinä tapahtumina työssä käsiteltiin pääosin väkivallanuhka-ja väkivaltatilanteita, joita työntekijät yksikössään kohtaavat. Tutkimustehtävinä oli selvittää millaista tarvetta työntekijät kokevat kriittisten tilanteiden välittömään purkukeskusteluun ja kuinka riittäviksi he ovat kokeneet toteutuneet purkutilanteet omalla kohdallaan. Työssä kartoitettiin työntekijöiden työssään kohtaamia kriittisiä tilanteita, selviytymistä niistä sekä tapahtuman jälkeisiä, mahdollisia stressireaktioita.työssä hahmotettiin purkutilanteiden mahdollisia puutteita ja mietittiin niiden kehittämisideoita. Kvalitatiivisen tutkimuksen aineisto kerättiin teemahaastattelun avulla. Aineiston analysointi tapahtui teemoittelemalla. Tutkimusjoukko muodostui 11 Pellaksen huumehoitoyksikön työntekijästä. Käsitykset kriittisistä tilanteista vaihtelivat työntekijöiden keskuudessa. Selviytymistä niistä auttoi tapahtuneesta puhuminen,työtovereiden tuki, fyysinen etäisyys työyhteisöön, ajan kuluminen, työnohjaus, ihmissuhteet ja harrastukset. Itsessä ja työtovereissa oli havaittu fyysisiä ja psyykkisiä kriisitapahtuman jälkivaikutuksia. Työntekijät kokivat tarvetta välittömään purkukeskusteluun. Kynnys purun järjestämiseen oli matala, joskin oma tarve purkuun oli toisinaan vaikeaa sanoa ääneen. Pääosin järjestetyt defusing-tilanteet oli koettu riittäviksi. Purkutilanteiden kehittämiseen on tärkeää kiinnittää lisähuomiota ja keskustella purkutilanteiden tarpeista sekä rakenteesta työyhteisössä. Huolellisesti ja suunnitelmallisesti toteutetut purut ovat parhaimmillaan merkittävä tuki työssä jaksamiselle. Työskentelykulttuuriin omaksuttuna osana ne edesauttavat työntekijän sekä persoonallista että ammatillista kasvua. AVAINSANAT: kriisitapahtuma, kriittinen tilanne, defusing, debriefing, jälkihuolto, auttajat SÄILYTYSPAIKKA: Diakonia-ammattikorkeakoulu, Alppikadun yksikön kirjasto

3 ABSTRACT Diaconia Polytechnic Unit of Alppikatu The Social Welfare and Health Care Polytechnic Degree Author: Päivi Rämä Title: FROM THAT ANXIETY TO THE LIGHTER WAY Workers experiences of defusing in Pellas Drug-care Unit SIITÄ AHDISTUKSESTA VALOISAMPAAN SUUNTAAN Defusing Pellaksen huumehoitoyksikön työntekijöiden kokemana February 2000 Number of pages: 55 Number of appendixes: 4 The purpose of this study is to portray the defusing, experienced by workers of Pellas Drug-care Unit (Pellaksen huumehoitoyksikkö, P D.-e U.). The main goal was to clarify the workers needs to have a defusing after a crisis event. Another goal was to find out, if the defusings were sufficient in meeting the workers needs. Also described were the crisis faced on the job. Coping with crisis events and possible stress reactions were also main themes in this study. The method used in this qualitative study was the theme interview. There were eleven interviewees who all worked in P D.-e U.. They are professionals in social work and healthcare. The workers conceptions of crisis events differed widely. Discussion, support of colleagues, close relationships and physical distance to the workplace all helped to cope with crisis events. The interviewees were aware of stress reactions both in themselves and in colleagues. It appeared that there were need of defusing. It was seen that verbal expression of events was not easy for everyone. For the most part, the organized defusings were experienced helpful, fulfilling their purpose. For all that, the need for further development of defusings also was made apparent. Functional defusing may be significant support for the workers in challenging, emotionally burdening jobs. Keywords: Critical insidence, crisis event, defusing, debriefing,follow-up-care, helpers Filed and stored at the Diaconia Institute library, Alppikatu, Helsinki

4 "Paraskaan instituutio ei osaa kuunnella, tuntea myötätuntoa, ottaa syliin ja rakastaa. Sen voivat tehdä vain ihmiset." (Martti Lindqvist 1989, 36)

5 SISÄLLYS I TIIVISTELMÄ ABSTRACT 1 JOHDANTO 1 2 TUTKIMUKSEN TEOREETTISTA TAUSTAA Kriisit ja kriittiset tapahtumat Kriisien vaikutus ihmisen psyykeen Kriiseistä selviytyminen Debriefing Debriefing-kokouksen säännöt Debriefing-prosessin vaiheet Debriefingiin liittyvät tutkimukset Defusing Debriefingin ja defusingin vertailua 20 3 VÄKIVALTA HOITOTYÖSSÄ 21 4 TUTKIMUKSEN TARKOITUS JA TUTKIMUSTEHTÄVÄT 25 5 HELSINGIN DIAKONISSALAITOKSEN DEBRIEFING-KOULUTUS 26 6 PELLAKSEN HUUMEHOITOYKSIKKÖ Huumehoitoyksikön taustaa Huumehoitoyksikön hoitotyö 28 7 TUTKIMUKSEN TOTEUTUS Tutkimuksen metodologia Tutkimusjoukko ja aineiston keruu 30

6 II 7.3 Aineiston analyysi Tutkimuksen luotettavuus 34 8 TUTKIMUSTULOKSET Kriittiset tilanteet Selviytyminen tilanteista Stressireaktiot Defusing Defusingin tarve Defusingin riittävyys Tulosten yhteenveto 45 9 POHDINTA Tutkimustulosten pohdinta Tutkimuksen eettisiä näkökohtia Sosiaalieettistä pohdintaa JOHTOPÄÄTÖKSIÄ 51 LÄHTEET 53 LIITTEET

7 1 JOHDANTO Psyykkisesti kuormittavien työtilanteiden vaikutuksista sosiaali-, terveys- ja diakonia-alan työntekijöihin on keskusteltu yhä laajemmin. Keskustelu on vilkastunut yhä useamman alan työntekijän kertoessa työuupumuksestaan. On herätty kysymään ja tutkimaan miten ammattityöntekijät kokevat työssä kohtaamiaan kriittisiä tilanteita. Miten heitä tulisi hoitaa, jotta he jaksaisivat työssään? Psykologi Jeffrey Mitchellin kehittämä debriefing, kriittisten tilanteiden jälkipuinti on myös Suomessa tullut yhä tutummaksi ja useissa työyhteisöissä osaksi työskentelykulttuuria. Mitchell on kehittänyt myös nopeammin tapahtuvan purkumenetelmän, defusingin, joka on toistaiseksi ollut vähemmän esillä. Tämä työ keskittyy defusingiin. Työssä on tutkittu Pellaksen huumehoitoyksikön työntekijöiden kokemuksia defusingin tarpeesta ja sen riittävyydestä. Alkusykäyksen päättötyölle antoi Helsingin Diakonissalaitoksen (HDL) käynnistämä debriefing-koulutus, johon osallistui syksyllä 1998 HDL:n eri toimipisteiden työntekijöitä. Yksi näistä toimipisteistä oli Pellaksen huumehoitoyksikkö, jossa kriisitapahtumina kohdataan yleisimmin väkivalta- ja sen uhkatilanteita. Päihdetyöstä kiinnostuneena kysyin yksikön esimiehiltä, voisinko suunnata työni heidän yksikköönsä. Vastaus oli myönteinen ja näin työn konkreettinen toteutus saattoi alkaa. Auttajien jaksaminen oli mietityttänyt pitkin opiskelua. Lukuisat keskustelut opiskelutovereiden kanssa siitä, miten jaksaisimme tärkeässä ja haastavassa ihmistyössä saivat kiinnostumaan nimenomaan auttajan näkökulmasta. Tuntui myös siltä, että myytti auttajien uupumattomuudesta elää edelleen. Myyttiin koen törmänneeni muun muassa pitkillä käytännön harjoittelujaksoilla. Tämän työn kautta halusin kyseenalaistaa käsityksen väsymättömästä auttajasta. Työllä olen halunnut myös tuoda esiin sen, että voimavaroja on. Niiden löytämistä ja käyttöön ottamista vain tarvitaan. Jotta työntekijä jaksaa aikamme moniongelmaisuuden keskellä, hän tarvitsee voimavaroja, jollainen myös defusing voi olla.

8 2 Defusingin jälkihoidollisesta merkityksestä on oleellista saada lisää tietoa. Defusing saattaa tehdä tarpeettomaksi varsinaisen jälkipuinnin, debriefingin. Koska debriefing on kalliimpi ja enemmän aikaa vievä, on työelämää ajatellen tärkeää tuottaa lisää tietoa välittömän purun merkityksestä. Työn tarkoituksena on tuottaa tietoa Pellaksen työntekijöiden defusingnäkemyksistä. Toivon työni herättävän keskustelua myös muiden päihdetyötä tekevien keskuudessa. Alamme koulutukseen toivoisin lisää keskustelua huomisen työelämässä jaksamisesta ja auttajan ihmisyyden säilymisestä. Edellytys vaativimmassakin työssä on, ettei auttaja ohita itseään eikä ihmisyyttään.

9 3 2 TUTKIMUKSEN TEOREETTISTA TAUSTAA Tässä luvussa käsitellään tutkimuksen kannalta oleellisia osa-alueita teoriataustan pohjalta. Luvussa on määritelty tutkimuksen eri vaiheissa käytettäviä käsitteitä. Kriisien syntymistä ja vaikutusta psyykeen on käyty läpi erityisesti auttamistyötä tekevien näkökulmasta. Termejä debriefing ja defusing on tässä työssä käytetty sellaisinaan, sillä niiden suomennokset eivät ole korvanneet kyseisiä termejä, eivätkä vakiintuneet kielenkäyttöömme. 2.1 Kriisit ja kriittiset tapahtumat Psykoanalyytikko Johan Cullbergin (1991, 12) mukaan sana kriisi tulee kreikankielen sanasta krisis ja merkitsee varsinaisesti ratkaisevaa käännettä, äkillistä muutosta, kohtalokasta häiriötä. Cullbergin mukaan kriisin käsitettä käytetään esimerkiksi kuvaamaan psykologista reaktiomallia vastauksena akuutteihin sisäisiin ja ulkoisiin vaikeuksiin ja ongelmiin. Kuvattaessa päättötyön tutkimusjoukon kohtaamia, psyykkisesti kuormittavia tilanteita, käytetään työssä Mitchellin (1997, 6) määrittelemiä käsitteitä kriittinen tapahtuma, Critical Incidence, sekä kriisitapahtuma, Crisis event. Kriittiseksi tapahtumaksi voidaan kutsua mitä tahansa tapahtumaa, jolla on kyllin voimakkaasti stressiä aiheuttava vaikutus siten, että se ylittää henkilön tai ryhmän normaalin selviytymiskyvyn. Kriittiset tapahtumat ovat tyypillisesti yhtäkkisiä ja voimakkaampia tapahtumia kuin mikä kuuluu normaaliin inhimilliseen kokemuspiiriin. Koska ne ovat niin yhtäkkisiä ja epätavallisia, niillä voi olla voimakas emotionaalinen vaikutus myös hyvin koulutettuihin ja kokeneisiin henkilöihin, jotka joutuvat vaikkapa työnsä vuoksi kohtaamaan kriittisiä tapahtumia. Kriisitapahtuma määritellään sellaiseksi tapahtumaksi, joka vie joksikin aikaa psykologisen tasapainon ja saa aikaan emotionaalisen järkytystilan (Mitchell 1997, 6). Cullberg (1991, 17) täsmentää neljän näkökohdan avulla psykologisen kriisitilanteen käsitettä. Ensiksikin on tärkeää tietää, mikä on kriisin puhkeamiseen johtanut tilanne. Kyse voi olla äkillisistä ja odottamattomista

10 4 ulkoisista koettelemuksista, esimerkiksi jonkun läheisen kuolemasta, taloudellisesta luhistumisesta tai äkillisestä työstä erottamisesta. Nämä ovat sellaisia tapahtumia, jotka uhkaavat ihmisen fyysistä olemassaoloa, sosiaalista identiteettiä ja turvallisuutta tai hänen perustavaa laatua olevia mahdollisuuksiaan tyydytyksen saamiseen elämässä. Näitä selvien ulkoisten syiden laukaisemia reaktioita Cullberg nimittää traumaattisiksi kriiseiksi. Traumalla hän tarkoittaa vammaa, vauriota, haavaa. Tässä työssä tarkastelukulma on rajattu traumaattisiin kriiseihin, sillä ne kuvaavat tutkimuksessa esiintyneitä kriisitapahtumia äkillisyydessään ja odottamattomuudessaan. Psykologi Salli Saaren (1996, 40) mukaan joutuminen väkivallan uhriksi tai osalliseksi sellaisesta tapahtumasta on myös yksi tyypillinen traumaattinen kriisi. Cullbergin (1991, 17) mukaan kriisin puhkeamiseen voivat johtaa myös sellaiset ulkoiset tapahtumat, joiden voidaan sanoa kuuluvan normaaliin elämään, mutta jotka tietyissä yksityistapauksissa kuitenkin muodostuvat ylivoimaisiksi kuten esimerkiksi lapsen synnyttäminen. Tällaisia kriisejä sanotaan joskus kehityskriiseiksi tai elämänkriiseiksi. Toiseksi on päästävä selville siitä, mikä sisäinen, yksityinen merkitys tapahtuneella on asianomaiselle. Vasta silloin meidän on mahdollista ymmärtää, miksi joku ihminen reagoi voimakkaasti tietynlaiseen tapahtumaan, joka koskettaisi jotakuta toista vain vähän tai eri tavalla. Meillä on toisin sanoen oltava tietyssä määrin tietoa kulloinkin kysymyksessä olevan yksilön elämänkerrasta ja kehityshistoriasta (Cullberg 1991, 18). Kolmantena näkökohtana Cullberg (1991, 18) tuo esiin tärkeyden tietää, missä elämänvaiheessa kriisiin joutunut ihminen parhaillaan on. Ne erityiset ongelmanasettelut, jotka ihminen joutuu kohtaamaan, antavat Cullbergin mukaan myös ulkoisille tapahtumille erilaisen sisällön riippuen siitä, missä ikävaiheessa ihminen on. Neljäs hyvin tärkeä tekijä muodostuu sosiaalisista edellytyksistä ja niiden kanssa yhteydessä olevasta perhetilanteesta. Hyvin toimiva perheryhmä voi antaa tukea äkillisiin vaikeuksiin joutuvalle jäsenelleen,

11 5 kun taas huonosti toimivan perheen toiminta häiriytyy vielä enemmän jonkun sen jäsenen joutuessa kriisiin (Cullberg 1991, 19). 2.2 Kriisien vaikutus ihmisen psyykeen Kriisitapahtumat järkyttävät aiheuttaen uhreilleen psyykkisiä jälkivaikutuksia. Munnukka-Dahlqvistin (1994, 17) mukaan ensisijaisia uhreja ovat ne, joita kriisi on koskettanut suoraan. He kärsivät yleensä myös voimakkaimmista psyykkisistä oireista. Toissijaisia uhreja ovat läheiset, perhe, ystävät, työtoverit ja naapurit. Kriisi ei ole satuttanut heitä suoranaisesti, mutta se on järkyttänyt. Lähellä tai läheisille tapahtuneet kriisit synnyttävät voimakkaan samastumisen ja ajatuksen siitä, että tapahtuma olisi voinut sattua itselle. Välitön reaktio kriisitapahtuman jälkeen on psyykkinen shokki. Shokissa ihmisen mieli suojaa itseään sellaiselta tiedolta, jota se ei pysty vastaanottamaan tai kestämään. Olo tuntuu epätodelliselta ja usein unenomaiselta. Myös ajan taju heittää. Aika saattaa tuntua tavattoman pitkältä tai sitten se tuntuu kuluvan hyvin nopeasti (Saari 1996, 41). Saaren (1996, 41) mukaan shokissa oleva ihminen ei kovin herkästi reagoi ulkoisiin tapahtumiin tai siihen, mitä hänelle sanotaan. Tästä ei pidä tehdä sitä johtopäätöstä, etteikö se, mitä hänelle sanotaan, menisi perille. Shokissa kaikki aistit avautuvat ottamaan vastaan ja rekisteröimään myöhemmin tarvittavaa tietoa tapahtumasta, ihmisten suhtautumisesta ja siitä, mitä auttajat heille sanoivat. Nämä muistikuvat leimaavat tapahtumaa hyvin pitkään jälkeenpäin. Niin positiivisiksi kuin negatiivisiksikin koetut kokemukset säilyvät muistissa pitkään antaen sävyn tapahtumalle. Tyypillistä shokkireaktiolle on myös tunteiden puuttuminen. Tunteet tulevat myöhemmin. Shokissa olevalle ihmiselle tyypillistä on myös vaikeus päätöksenteokoon (Saari 1996, 41).

12 6 Shokin jälkeen tulevassa reaktiovaiheessa tullaan tietoisiksi tapahtuneesta ja sen merkityksestä itselle. Voimakas tunteiden myllerrys on ominaista reaktiovaiheessa. Erilaisten tunteiden purkaukset (syyllisyys, ahdistus, masennus, itku) sekä somaattiset oireet ovat tunnusomaisia tälle vaiheelle, Saari (1996, 42) toteaa. Reaktiovaiheen kesto on kolmesta neljään vuorokautta, korkeintaan viikon. Tyypillisiä jälkivaikutuksia ovat mieleen tunkeutuvat ajatukset ja muistot tapahtuneesta, ahdistus ja depressio, surullisuus ja suru, keskittymis- ja univaikeudet, ruumiilliset reaktiot,ärtyneisyys, syyllisyys, vihaisuus, häpeä., itsesyytökset sekä vaikeudet ihmissuhteissa (Cullberg 1991, ). Psykologi Salli Saaren (1997) mukaan ne tekijät, jotka vaikuttavat mainittujen reaktioiden voimakkuuteen, ovat harjoitus ja kokemus, traumaattisen tapahtuman piirteet (esimerkiksi dramaattinen menetys, voimakkaat aistihavainnot), henkilökohtaiset ominaisuudet ja elämän aikaisemmat kriisitilanteet sekä ympäristön huolenpito. Henkilökohtaisina ominaisuuksina tässä tarkoitetaan muun muassa stressin sietokykyä, aikaisempia psyykkisiä ongelmia sekä elämäntilannetta tapahtuma-ajankohtana. Käsittely- eli työstämisvaiheessa tunnereaktiot eivät ole enää niin hallitsevia. Tapahtuma ei ole enää koko päivää mielessä. Pienikin vihje saattaa kuitenkin tuottaa voimakkaan tunnereaktion. Käsittelyvaihe poikkeaa aiemmista vaiheista siinä, että ihminen muuttuu sulkeutuneemmaksi, eikä halua enää puhuakaan kokemuksistaan. Vaihe kestää viikkoja, kuukausia, joskus vuosiakin. Ihminen alkaa sopeutua tapahtuneeseen, suree ja työstää kokemuksiaan suuntautuen tulevaisuuteen, uuteen elämään (Saari 1996, 42). Stressireaktiot ja tavat reagoida kriittiseen tilanteeseen ovat pitkälti samoja auttajalla kuin kenellä tahansa muulla ihmisellä. Murtomaan ym. (1998, 45) mukaan ammattihenkilöiden koulutus, ammattikulttuuri, kokeneisuus ja osaaminen suojaavat yleensä työntekijöitä työstä syntyvältä stressiltä. Alalle hakeutuneet ovat myös mieltäneet ammattiin liittyvät vaarat ja stressitekijät etukäteen. Ammattilaiset kehittävät itselleen psyykkisen puolustusmekanismin,

13 7 joka on välttämätön ammatissa jaksamiseksi. Tässä suhteessa yksilöt ovat kuitenkin hyvinkin erilaisia, Murtomaa ym. (1998, 45) muistuttavat. Auttamistyötä tekevä ammattilainen voi toisinaan olla eri syistä hyvinkin etäällä ideaalisesta työkyvystä. Suonsivu (1996, 20) on STAKES:in MIELI MAASTAprojektiin liittyvässä tutkimuksessaan tarkastellut hoitotyöntekijän kokemuksia masentuneisuudesta. Pirkanmaan sairaanhoitopiirin alueella vuonna 1995 tehtyyn tutkimukseen osallistui 23 alue- ja psykiatristen sairaaloiden hoitotyöntekijää. Tutkimuksen mukaan avaintekijä hoitotyöntekijän jaksamisessa on niin yksityiselämän kuin työelämän merkitykselliseksi kokemisessa. Masentuneisuuden oireita tutkimukseen osallistuneet kuvailivat monimuotoisesti. Tavallisimpina näistä mainittiin passiivisuutta, haluttomuutta, unettomuutta, erilaisia somaattisia kipuja ja kohdentumatonta kiukkua. Asioista innostumisen koettiin laantuvan ja epämääräisten ahdistuneisuuden tilojen yllättävän. Masentuneen kokemuksista työssä mainittiin riittämättömyyden tunnetta, työnilon puuttumista sekä oman työn kokemista merkityksettömäksi. Esimieheltä ja työtovereilta saadun palautteen puutteen koettiin pahentavan viimeksi mainittua kokemusta (Suonsivu 1996, 20). Keskeinen kysymys oli, mitkä tekijät hoitotyöntekijän kokemuksena luovat perustaa jaksamiselle. Voimavarat oli jaoteltu sisäisiin ja ulkoisiin. Sisäisiä voimavaroja luonnehdittiin muun muassa sanoilla turvallisuudentunne, terve itsetunto, omanarvon tunne, unelmat, ilo huumori, keskittymiskyky, elämän- ja työn hallinta, ammatillisuus, myönteisyys, uuden oppiminen, selviäminen, elämäntarkoitus, selviämistarve, haavoittuvuus, intuitio ja sisältäpäinohjautuvuus. Tärkein jaksamisen tuki oli toinen ihminen. Sosiaalinen tuki määriteltiin perheen jäseneksi, ystäväksi, sukulaiseksi tai työtoveriksi. Harvat olivat käyneet ammattiauttajan luona, sen sijaan työterveyshuollossa olivat muutamat käyneet keskustelemassa masentuneisuudestaan. Ahdistuneisuutta purettiin myös luovilla tavoilla, kuten piirtämällä, maalaamalla, kirjoittamalla tai musiikin kuuntelulla (Suonsivu 1996, 21).

14 8 Tärkeinä ulkoisina voimavaroina tunnistettiin vakituinen työ ja taloudellinen turvallisuus. Työpaikka antaa jatkuvuuden ja turvallisuuden tunteen sekä merkitsee yhteisöön kuulumista. Mitä enemmän tutkimukseen osallistuneet kokivat hallitsevansa työtään, määrittelevänsä itse tavoitteitaan ja päättävän työtehtävistään, sitä paremmin he arvioivat voivansa (Suonsivu 1996, 21). Tutkimustuloksia tarkasteltaessa ilmenee Suonsivun (1996, 21) mukaan myös se, että työn nopeat muutokset, henkilöstön ikääntyminen, työn kuormittavuuden lisääntyminen ja epävarmuus tulevaisuutta kohtaan lisäävät työntekijöiden masentuneisuutta. Johdon rooli on uudesta tilanteesta informoimisessa, ja hoitohenkilöstön tukemisessa. Suonsivu (1996, 21) muistuttaa olemassa olevan runsaasti tekijöitä, joihin jokainen henkilöstön edustaja voi vaikuttaa. Tällaisina hän mainitsee erilaisuuden sietämisen, avoimuuden, työtoverin kuuntelemisen, huomioonottamisen, tukemisen ja arvostamisen, juoruilun ja kateuden välttämisen sekä palautteen antamisen. 2.3 Kriiseistä selviytyminen Kriisistä selviytymisen prosessi tulee luonnollisesti suhteuttaa kriisin luonteeseen. Kriisin kohdanneelle on tärkeää tietää, että hänellä on mahdollisuus saada tukea läheisten ihmisten lisäksi myös ammattiauttajilta. Tämä mahdollisuus tulee olla myös auttajilla itsellään. Seuraavassa keskitytään kahteen yleisiksi tulleisiin kriisitapahtumien jälkihoitomenetelmiin, joiden merkitys selviytymiselle on useiden auttajienkin mukaan suuri. Molemmat menetelmät kuuluvat osana Jeffrey Mitchellin luomaan CISM-ohjelmaan. CISM tarkoittaa kriittisten tilanteiden stressin hallintaa. Lyhenne tulee sanoista Critical Incident Stress Management (Mitchell 1997, 3) 2.4 Debriefing Debriefing eli niin kutsuttu psykologinen jälkipuinti tarkoittaa ryhmäkokoontumista, jossa yksityiskohtaisesti käsitellään pelastuneiden, omaisten tai auttajien kriittisissä tilanteissa tai onnettomuuksissa kokemia elämyksiä tai reaktioita. Amerikkalainen psykologi Jeffrey T. Mitchell on

15 9 kehittänyt menetelmän lähinnä auttajia varten ja sitä voidaan käyttää myös yksittäisten henkilöiden kanssa. Psykologista jälkipuintia käytetään ihmisiä järkyttäneiden tapahtumien jälkeen. Tällaisia ovat muun muassa onnettomuudet ja suuronnettomuudet, työtoverin kuolema tai vaikea loukkaantuminen, viime hetkellä vältetyt onnettomuudet, jotka olisivat voineet johtaa vakaviin seurauksiin sekä muut suurta tai äärimmäistä rasitusta aiheuttavat tapahtumat. Siinä, missä kaksi ensimmäistä luokkaa ovat melko selkeästi tunnistettavia, jälkimmäiset voivat toisinaan olla epäselviä. Jos useat tapahtumaan osallisina olleet henkilöt kärsivät jälkikäteen, täytyy harkita, tulisiko ryhmä koota jälkipuintiin. Vain tapahtumaan osallisina olleet henkilöt osallistuvat tapaamiseen (Dyregrov 1994, 265). Järjestelmällisen jälkipuinnin ei tulisi olla onnettomuuden tapahtumapäivänä, koska shokki ja epätoden tunne estävät ihmistä välittömästi ymmärtämästä tapahtunutta. Psykologinen debriefing on parasta järjestää 1-3 vuorokauden kuluttua tapahtumasta. Tilaisuus voidaan järjestää myöhemminkin, mutta sen teho lievenee ajan kuluessa (Dyregrov 1994, ). Psykologisen debriefingin tarkoituksena on estää turhien jälkivaikutusten, kuten traumaperäisten stressihäiriöiden syntymisen. Muita päämääriä on ryhmien yhteenkuuluvuuden tunteen vahvistaminen, reaktioiden normalisoiminen ja vaikutelmista ja reaktioista puhumisen tekeminen mahdolliseksi. (Dyregrov 1994, 264) Dyregrovin (1994, 266) mukaan on tärkeää, ettei psykologista jälkipuintia tuoda esiin kuin siinä olisi kysymys psyykkisesti ongelmaisten ihmisten hoitamisesta. On tärkeää, että eri tahoilla on menetelmästä ja henkisestä tuesta riittävästi tietoa jo ennakkoon. Tietoa tulisi olla myös siitä, miten työskentely käynnistetään onnettomuuksien jälkeen. Näin debriefing-työskentely olisi rutiinia ja siihen osallistuminen olisi selviö (Dyregrov 1994, 254). Mahdollisissa kirjeissä, ilmoituksissa ja kutsuissa ei tule käyttää psykologista tai psykiatrista sanastoa, vaan painottaa, että tällaiset onnettomuudet aiheuttavat tavallisille ihmisille normaaleja jälkireaktioita. Työpaikkojen johdon suhtautuminen

16 10 tällaiseen seurantaan on erityisen tärkeää ajateltaessa henkilökunnan osallistumismotivaatiota Debriefing-kokouksen säännöt Anderssonin (1994, 256) mukaan kokouksissa on osoittautunut tarkoituksenmukaiseksi käyttää joitakin liikennesääntöjä. Nämä käydään läpi siten, että ne korostavat vetäjän roolia johtajana. Dyregrov (1994, 269) perustelee sääntöjen noudattamisen tärkeyttä sillä, että prosessin onnistuisi. Debriefing ei ole tekninen tai strateginen arvostelukokous, vaan kokous jossa tuntemukset, aistimukset, ajatukset ja muistot käydään läpi. Syyllisyys ja vastuu eivät ole tärkeitä. Tämä on syytä selvittää, ettei siihen kulu aikaa myöhemmin. Tapaamiseen valmistautumisessa on monia tärkeitä asioita, jotka tulee huomioida. Jälkipuinnin vetäjien tulee tuntea toisensa sekä luottaa toisiinsa. Parasta olisi, että he olisivat osallistuneet debriefing-harjoituksiin yhdessä. Heidän tulee keskustella roolien jakamisesta ja strategiasta ennen tapaamisen alkua. Heidän on syytä myös sopia mahdollisesta merkkikielestä, jota he voivat tapaamisen aikana käyttää. Vetäjien tulee ottaa mukaansa muistiinpanoja, jotka auttavat muistamaan itse tapahtumaan liittyviä asioita ja sääntöjen käymistä läpi (Dyregrov 1994, 267). Dyregrov (1994, 267) muistuttaa myös, että kunkin ryhmän kanssa työskennellessä tulee huomioida juuri tälle ryhmälle ominaiset piirteet, esimerkiksi sisäiset ristiriidat. Jälkipuinnin vetäjille pitäisi kertoa näistä seikoista etukäteen, jotta ne voitaisiin ottaa huomioon suunniteltaessa osallistujien jakamista ryhmiin ja kokoontumisen organisoimista. Etukäteen tulee pitää huolta siitä, että työpaikan johdolle kerrotaan tarkasti, minkälainen huone olisi toivottava jälkipuintia varten. Johdolle on kerrottava myös, että kokoontuminen pidetään ilman taukoja, että se kestää kahdesta neljään tuntia ja että huone tarkastetaan ennen tapaamista (Dyregrov 1994, 266).

17 11 Myös osallistujille kerrotaan, että istunnossa ei pidetä taukoja. Jos jonkun on poistuttava, hänen tulee tehdä se hiljaa ja palata takaisin mahdollisimman nopeasti. Istunnon lopussakin käsitellään tärkeitä asioita, joten on tärkeää, että kaikki ovat läsnä loppuun asti (Dyregrov 1994, 270). Luottamuksellisuutta painotetaan alussa sääntöjen yhteydessä sekä päätösvaiheessa. Kukaan ei saa kertoa huoneen ulkopuolella mitään siitä, mitä muut ovat kokemuksistaan sanoneet. Omista tunteistaan ja kokemuksistaan jokainen voi luonnollisesti puhua, mutta muiden puolesta puhumista tulee välttää. Muiden reaktioista ja tunteista voi kuitenkin kysyä suoraan. Istunnossa ei ole arvojärjestystä, vaan kaikkien näkemykset ovat yhtä arvokkaita. Kukaan osallistujista ei saa käyttää suhteettoman paljon aikaa, vaan se jaetaan tasapuolisesti ryhmäläisten kesken. Osanottajien ei ole pakko sanoa nimensä lisäksi mitään, mutta heitä rohkaistaan puhumaan. Sen, mitä istunnossa puhutaan, ei tule vaikuttaa asianosaisen työpaikan asioihin mitenkään. Muistiinpanoja ei saa tehdä eikä myöskään nauhoittaa istuntoa. Tiedotusvälineiden läsnäoloa ei sallita, Dyregrov (1994, 270) selvittää Debriefing-prosessin vaiheet Debriefing-prosessiin sisältyy kuusi eri vaihetta, jotka ovat aloitusvaihe, faktavaihe, ajatusvaihe, reaktio- eli tunnevaihe, normalisointivaihe ja päätösvaihe. Aloitusvaihe on tärkein. Vetäjä kertoo, mitä istunnossa tapahtuu ja perustelee, miksi niin tapahtuu sekä selvittää menettelytavat. Samalla vetäjällä on mahdollisuus saavuttaa osallistujien luottamus itselleen ja hän voi motivoida ryhmän jäsenet osallistumaan aktiivisesti istuntoon. On tärkeää, että osallistujat kokevat vetäjän turvalliseksi ja luotettavaksi. Vetäjän tulee olla aktiivinen, innostava ja kaikki osallistujat huomioiva. Lisäksi hänen tulee hallita ryhmän dynamiikka. Aluksi osallistujilla saattaa olla vahvojakin estoja.

18 12 Vetäjä esittelee itsensä ja pätevyytensä. Osallistujien on turvallista tietää, että hänellä on kokemusta ja tietoa. Samoin esitellään varavetäjät ja selvitetään perusteellisesti kokouksen tarpeellisuus. Vetäjän on hyvä kertoa, että vastaavat kokoukset ovat osoittautuneet aiemmin tarpeellisiksi ja niihin osallistuneet ovat kertoneet saaneensa niistä apua. On myös tärkeää tuoda esille, että kokous voi ehkäistä sairastelua. Kokousta ei ole kutsuttu koolle hoitamaan osanottajien psyykkisiä ongelmia, vaan he ovat joutuneet sellaiseen tilanteeseen, joka aiheuttaa tuskallisia jälkireaktioita. Debriefing-kokousten jälkeen tapahtuman aiheuttamista jälkitiloista palautuminen on tavallisesti nopeampaa ja riski juuttua jälkitiloihin pienenee. On syytä tähdentää, että kokemusten mukaan kokouksiin osallistuneet käyttävät palautumiseen vähemmän aikaa kuin yksin selviytyjät. Asian käsittelyn jälkeen pystyy nukkumaan paremmin, ruokahalu palautuu nopeammin, koti- ja työyhteisössä oleminen normalisoituu nopeammin. (Andersson 1994, 256 ) Anderssonin (1994, 256) mukaan ryhmän vastustusta voidaan torjua esimerkiksi muistuttamalla, että muut ryhmän jäsenistä saattavat tarvita kokousta ja jokaisesta yksittäisestä ihmisestä voi olla apua muille olemalla mukana ja jakamalla omat muistikuvat muiden kanssa. Kokoukseen osallistuvista saattaa tuntua myös siltä, että asiat pahenevat kun ne otetaan uudelleen esille. Vetäjän on hyvä kuitenkin muistuttaa, että jos pahoja aistimuksia ja elämyksiä ei saada tietoisiksi puhumalla niistä, saattaa palautumisesta tulla pitkä ja tuskallinen. Eri ihmisten reaktiot ja kokemukset ovat erilaisia. Kenenkään ei pidä tuomita toisten tuntemuksia vaan niitä pitää kunnioittaa. Vetäjän tulee painottaa myös vaitiolovelvollisuutta. Kenenkään ei tule kertoa kokouksen ulkopuolella muista kuin omista tuntemuksistaan. Faktavaiheessa vetäjä pyytää jokaista kertomaan lyhyesti kuka hän on, kuinka hän sai tiedon tapahtuneesta ja millainen rooli hänellä oli tapahtumassa. Tapahtuma luodaan uudelleen kokoushuoneeseen. Jos joku kertoo liian pitkään, vetäjä pyytää ystävällisesti mutta päättäväisesti lyhentämään kertomusta tai palaamaan asiaan myöhemmässä vaiheessa. Jos joku murtuu eikä pysty puhumaan, tämä todetaan jatkaen kierrosta. Sen jälkeen katsotaan,

19 13 pystyisikö asianosainen nyt puhumaan. Jokainen puheenvuoro on hyvä kuitata kiitoksella, nyökkäyksellä tai katseella (Andersson 1994, 257). Siirtyminen faktavaiheesta ajatusvaiheeseen on liukuvaa. Esimerkiksi Mikä oli ensimmäinen ajatuksesi tapahtumapaikalla -tyyppisellä kysymyksellä saadaan hyödyllistä tietoa päätösten, toiminnan ja reaktioiden ymmärtämiseksi. Käsitys ajasta voi olla tärkeä, samoin ennakkotiedot, onko vastaavia tilanteita sattunut aiemmin, onko niihin varauduttu ja harjoiteltu niiden varalta. Tämän vaiheen lopussa kysytään, mitkä ajatukset ovat jääneet mieleen. Vaihe on tärkeä, koska on oleellista saada esille kaikkien aistien tuottamat muistikuvat (näkö, kuulo, maku, kosketus, haju). Näitä on syytä kysyä tarkkaan elleivät ne ole tulleet itsestään esille. Kysymykset omista ajatuksista ja fokusointi aistielämyksiin antavat usein tunnevastauksia, jotka johtavat seuraavaan vaiheeseen (Andersson 1994, 257). Reaktio- eli tunnevaiheessa osallistujat kertovat, millaisia tunteita heillä on ollut. Ryhmässä, jossa ei vielä ole puhuttu avoimesti tunteista, voi olla paikallaan kysyä: Mikä oli pahinta, mitä sinulle tapahtui? Jos joku murtuu ja alkaa itkeä, avuksi otetaan muiden osallistujien tuki sen sijaan, että ryhmän vetäjät tulisivat tueksi. Esimerkiksi voidaan viestittää vierustoverille, että tämä laittaisi käden toisen olkapäälle. Voidaan myös kysyä, miltä muista tuntuu, mitä he haluaisivat tehdä kun olo on tuskainen. Jos joku poistuu tilasta, varavetäjä menee hänen mukaansa (Andersson 1994, 258). Reaktioiden ja tunteiden purku seuraa luonnollista aikataulua. Ensin tunteet tulevat esiin onnettomuuspaikalla, sitten tilanteen lauettua, kotiin palatessa, ensimmäisenä yönä, seuraavana päivänä, juuri nyt. Tässä vaiheessa käydään yhdessä läpi kysymyksiä, kuten: Ymmärtävätkö työtoverisi, mitä olet käynyt läpi?, Ymmärtääkö kotiväki?, Onko tapahtuma tehnyt omaiset levottomiksi? Tässä vaiheessa käydään läpi sekä kognitiiviset, emotionaaliset että fyysiset reaktiot. Vetäjältä ei tässä vaiheessa odoteta vahvaa johtajuutta, ellei ryhmäprosessi muutu repiväksi tai pysähdy. Jos aiemmat traumaattiset elämykset tulevat uudelleen esiin, rajoitetaan niiden selvittelyyn käytettävä aika. Voidaan myös sopia niiden käsittelystä toisella kerralla. Jos joku ryhmästä

20 14 tuntuu kärsivän paljon tai ei ole pystynyt lainkaan purkamaan mieltään, kokouksen jälkeen voidaan kysyä tarvetta kahdenkeskiseen työskentelyyn muistaen kuitenkin, ettei ketään pidä pakottaa puhumaan (Andersson 1994, 258). Normalisointivaiheessa vetäjällä on jälleen aktiivinen rooli. Hän käy ensin läpi esiin nousseet reaktiot ja kertoo niiden samankaltaisuudesta. Edelleen keskustellaan muista vastaavista reaktioista, joita on ilmennyt eri onnettomuustapauksissa ja niitä suhteutetaan myös tutkimusten antamiin tietoihin. Tämän jälkeen puhutaan niistä reaktioista, jotka ovat odotettavissa lähipäivinä ja - viikkoina. Ne eivät ole reaktioita, joita pitäisi tuntea ollakseen normaali, vaan ne ovat yleensä olleet tavallisia. Normalisointivaiheessa keskustellaan myös arjen järjestelyistä, töihin palaamisesta, ystävien kohtaamisesta, perhesuhteiden normalisoitumisesta sekä siitä, mitä lapsille kerrotaan ja kuinka itse kukin voi olla muiden tukena (Andersson 1994, 258). Päätösvaiheen aikana kokouksesta tehdään yhteenveto. Siinä huomioidaan kaikki, mitä itse kukin on huomannut ja oppinut. Myös mahdollisesta seurantakokouksesta sovitaan. Kokemusten mukaan seurantakokousta ei tavallisesti tarvita, mikäli istunnon ilmapiiri on ollut avoin ja tuntuu siltä, että kaikki asiat on puhuttu perusteellisesti. Muutoin uusi kokous on paikallaan kolmen tai neljän viikon kuluttua. Ennen kokoontumisen päätöstä vetäjät antavat yhteystietonsa, jotta jokainen voisi tarvitessaan ottaa yhteyttä. Yhteyttä on syytä ottaa, mikäli reaktiot eivät tunnu laantuvan kuukauden jälkeen tai niiden voimakkuus yltyy. Jos asianomaisen läheiset huomaavat hänessä luonteenmuutoksia tai jos hänen perhe- tai työelämänsä ei suju, tulee myös tällöin ottaa yhteyttä vetäjiin. Lopuksi muistutetaan vaitiolosta, jätetään mahdollisuus kysymyksiin ja jäädään hetkeksi odottamaan, mikäli joku haluaisi keskustella henkilökohtaisesti, Andersson (1994, ) toteaa Debriefingiin liittyvät tutkimukset Psykologisesta jälkipuinnista tehtyjä tutkimuksia on edelleen melko vähän, defusingista sitäkin pienempi määrä. Jälkipuintiin liittyvissä tutkimuksissa on

21 15 yleensä mitattu vastaajien oireiden määrää eri mittarein tai verrattu jälkipuintiin osallistuneiden ja osallistumattomien näillä mittareilla eri ajankohtina ilmaisemien oireiden määrää (Eränen, Paavola, Kajanne 1999, 768). Sen sijaan jälkipuinnin tuloksellisuutta ja tehokkuutta on tutkittu erittäin vähän (Koponen ja Taiminen 1999, 261). Yksi debriefingin tavoitteista on kokemuksen osatekijöiden integrointi verbaalisella tasolla loogisen kertomuksen muotoon. Eränen ym.(1999, 763) ovat tutkineet psykologisen jälkipuinnin ja traumaattisten muistojen jäsentymistä kertomuksiksi. Tutkimuksen hypoteesina oli, että se miten tehokkaasti ja onnistuneesti yksilö on psyykkisellä tasolla kyennyt prosessoimaan kokemaansa traumaattiseen tapahtumaan liittyviä muistoja ja kokemuksia heijastuu hänen tuosta tapahtumasta tuottamistaan kirjallisessa muodossa olevista kertomuksista. Tutkimuksessa on verrattu Estonia-katastrofin jälkipuintiin osallistuneiden kokemuksia sellaisten henkilöiden kokemuksiin, jotka eivät osallistuneet jälkipuintiin. Tutkimuksessa on verrattu toisiinsa koehenkilöiden kirjoittamien kertomusten loogisuutta ja kokemuksen jäsentyneisyyttä. Viime vuosina traumaattisia kokemuksia tutkittaessa on pyritty selvittämään traumaattisten muistikuvien laatua ja sitä, eroavatko ne tavanomaisista muistikuvista, Eränen ym. (1999, 763) kirjoittavat. Heidän mukaansa useimmat tutkijat ovat nykyisin sitä mieltä, että traumaattiset kokemukset ja tapahtumat tallentuvat yksilöiden muistiin laadullisesti eri tavalla kuin arkipäiväiset ja yksilön kannalta merkittävät tapahtumat, jotka eivät herätä ahdistusta. Traumaattiset kokemukset puolestaan tallentuvat muistiin pirstaleisina mielikuvina ja aistimuksina, jotka eivät muodosta johdonmukaista ja sosiaalisesti kommunikoitavissa olevaa kertomusta, vaan jäävät implisiittisen (=kätketty, johonkin sisältyvä) muistijärjestelmän tasolle. Implisiittinen muistijärjestelmä koostuu usein tiedostamattomalla tasolla olevista emotionaalisista reagointitavoista sekä ehdollistuneista reaktioista ja taidoista (Eränen, ym., 1999, 763).

22 16 Tutkimusaineisto kerättiin puoli vuotta Estonia-katastrofin jälkeen. Kyselylomake koostui pääosin kvantitatiivisista mittareista ja kysymyksistä. Lisäksi tutkittavia pyydettiin kirjoittamaan lyhyt kertomus omista kokemuksistaan Estoniaonnettomuuden yhteydessä. Kyselylomake lähetettiin Suomen Merimiesunionin jäsenille, jotka työskentelivät onnettomuuden tapahtuessa Itämeren laivoilla. Lomakkeita lähetettiin 1500 kappaletta. Osa lähetettiin Estonian pelastusoperaatioon osallistuneille (laivojen työntekijöille), osa vertailuryhmäksi valitun laivan työntekijöille. Lomakkeita palautettiin 636 kappaletta. joista tutkijat erottivat ne lomakkeet, joihin oli kirjoitettu kertomus. Yhteensä kertomuksia oli aineistossa 231 kappaletta, jotka niin ikään jaettiin kahteen ryhmään sillä perusteella, oliko vastaaja osallistunut jälkipuintiin vai ei. Jälkipuintiin osallistuneiden sekä siihen osallistumattomien kertomuksia oli kumpiakin 43 kappaletta (Eränen, ym.1999, 765). Kertomusten sisältöalueet jaettiin tutkimuksen analyysivaiheessa eri kategorioihin. Joidenkin tunnetilakuvausten sekä toiminnan kuvausten suhteen löytyi merkittäviäkin eroja jälkipuintiin osallistuneiden ja siihen osallistumattomien välillä. Suurin prosentuaalinen ero löytyi kategoriaryhmästä organisoidut ja semanttiset (=merkitystä koskeva) ajatusrakenteet, joiden osuus jälkipuintiin osallistuneiden ryhmässä oli 33,1% ja siihen osallistumattomien ryhmässä 23,7%. Eräsen ym. (1999, 767) mukaan tämän voi katsoa heijastavan sitä, että jälkipuintiin osallistuneet ovat kyenneet työstämään tapahtumiin liittyviä muistisisältöjä eksplisiittisemmällä, selväsanaisesti ilmaistulla, tasolla siten, että ne ovat integroituneet abstraktimpiin ja loogisempiin ajatusrakenteisiin. Tarkasteltaessa ajatusrakenteita ja tunnetilakuvauksia huomio kiinnittyy siihen, että niillä, jotka eivät osallistuneet jälkipuintiin oli kertomuksissaan suuremmat prosenttiosuudet erityisesti epätoivoisia ajatuksia ja myös hämmennystä ilmaisevia organisoimattomia ajatuksia. Negatiivisissa tunnetilakuvauksissa tilanne oli päinvastainen: jälkipuintiin osallistuneilla niiden osuus oli 13,8% ja osallistumattomilla 9,3%. Yhtenä selityksenä tälle tulokselle Eränen ym. (1999, 768) pitävät sitä, että epätoivoisissa ja hämmennystä ilmaisevissa ajatuksissa muistot ovat vielä kiinnittyneet osaksi konkreettista toimintatilannetta.

23 17 Negatiivisten tunnetilakuvausten osalta tuntemukset on jo pystytty objektivoimaan ja abstrahoimaan osaksi yleisempää tunnetiloja jäsentävää viitekehystä. Tässä on siis otettava huomioon, että kyky käsitteellistää tunnetila juuri negatiiviseksi edustaa korkeammalla tasolla olevaa eksplikointia ja jäsentymistä kuin kuvaukset epätoivoisuudesta ja hämmennyksestä, Eränen ym. (1999, 768) huomauttavat. Erityisen mielenkiintoisena havaintona Eränen ym. (1999, 768) pitävät sitä, että jälkipuintiin osallistuneilla oman toiminnan kuvausta oli 12,7% ja debriefingiin osallistumattomilla 17,2%. Selitystä tähän voidaan tutkijoiden mukaan hakea siitä ajatuksesta, että jälkipuintiin osallistumattomilla henkilöillä toiminnan heijastaminen omien subjektiivisten reaktioiden kautta korostuu. Näin ollen tapahtumien käsitteellistäminen laajemman kollektiivisen viitekehyksen kautta, jäsentyneessä muodossa, puuttuu. Niistä tutkittavista, jotka osallistuivat jälkipuintiin, tuotti kertomuksen 29,9% kun taas siihen osallistumattomista sen tuotti 15,7%. Eränen ym. (1999, 768) huomauttavat, että tuloksia arvioidessa on muistettava psykologisesta jälkipuinnista olevan edelleen valmiita tutkimuksia suhteellisen vähän. Psykologisen jälkipuinnin tuloksellisuudesta ei ole yksiselitteistä tieteellistä näyttöä. Tässä tutkimuksessa jälkipuintiin osallistuneiden ja siihen osallistumattomien väliltä kuitenkin löytyi eroja. Tulosten perusteella vaikuttaa siltä, että psykologisen jälkipuinnin vaikutukset saattavat olla merkittävämmät kokemusten prosessoinnin, elämänarvojen arvioinnin ja skeemojen mukauttamisen tasolla kuin suoraan psyykkisiä oireita mitattaessa, Eränen ym. (1999, 769) kiteyttävät. Koponen ja Taiminen puolestaan (1999, 258) käsittelevät katsauksessaan juuri niitä ongelmia, joita esiintyy psykologisen jälkipuinnin tuloksellisuuden tutkimisessa. Lisäksi he esittelevät aihetta käsitteleviä vertailevia tutkimuksia. Näiden tutkimusten perusteella he toteavat, että psykologinen jälkipuinti on todennäköisesti tehotonta traumaperäisten oireiden ehkäisyssä. Joillekin osallistujille se saattaa olla jopa vahingollista, Koponen ja Taiminen väittävät

24 18 (1999, 258). Psykologisen debriefingin käyttöön julkisessa terveydenhuollossa tulisi heidän mielestään suhtautua aiempaa kriittisemmin. Hytten ja Hasle (1999, 260) ovat kartoittaneet kyselylomakkeilla hotellipalon sammutustöihin osallistuneiden vapaaehtoisten miesten psyykkistä vointia noin kaksi viikkoa onnettomuuden jälkeen. Kyse oli Australiassa tapahtuneista tuhoisista pensaspaloista. Tutkittavia oli 58, joista 39 osallistui jälkipuintiistuntoon ja loput 19 kertoivat puhuneensa onnettomuudesta työtovereiden ja ystävien kanssa. Ryhmien välillä ei todettu merkittävää eroa traumaattisten oireiden voimakkuudessa. Tutkimustulosten tulkintaa vaikeuttaa kuitenkin se, että jälkipuinti-istuntoihin osallistumattomatkin ovat saattaneet soveltaa menetelmää kahdenkeskisissä keskusteluissaan. Kenardy ym. (1999, 260) ovat puolestaan seuranneet kahden vuoden ajan Australiassa 195:tä maanjäristyksen jälkeisiin pelastustöihin osallistunutta työntekijää. Heistä jälkipuinti-istuntoihin osallistui 62. Psykologisella jälkipuinnilla ei todettu olevan mitään vaikutusta toipumiseen kun huomioitiin trauma-altistuksen voimakkuus ja altistukseen liittyvä stressi. Koposen ja Taimisen (1999, 261) mukaan useat tutkijat pohtivat vakavasti sitä mahdollisuutta, että psykologinen jälkipuinti saattaa olla traumaattisen kokemuksen vahingollista pitkittämistä. Näin ollen tutkijat suosittavat debriefingin rutiininomaisen käytön lopettamista. Vertailtaessa sekä jälkipuintiin osallistuneita että siihen osallistumattomia ryhmiä, tulee Koposen ja Taimisen mukaan kuitenkin huomata, että jo lähtötilanteessa interventio- ja vertailuryhmän välillä oli eroja. Tämä vaikeuttaa tutkimuksen tulosten tulkintaa. 2.5 Defusing Samoin kuin debriefing, myös defusing on Jeffrey Mitchellin kehittämä menetelmä. Defusing, eli välitön ja lyhyt kriisitapahtuman purkaminen on CISD:n, lyhennetty versio. CISD on lyhennys sanoista Critical Incidence Stress Debriefing eli kriittisen tapahtuman stressin jälkipuinti (Mitchell 1997, 8). Sana defusing tarkoittaa jonkin asian vaarattomaksi tekemistä.

25 19 Defusingilla on neljä päätarkoitusta. Ensinnäkin defusingin tarkoituksena on lieventää nopeasti post-traumaattisia reaktioita. Toisekseen kokemukset kriisitapahtumasta normalisoidaan siten, että asianosaiset pääsevät takaisin rutiineihinsa. Sosiaalista verkostoa vahvistetaan uudelleen, jotta ihmiset eivät eristyisi, vaan havaitsisivat, että heidän kokemuksensa ovat olleet samankaltaisia. Tämän huomattuaan he ovat valmiimpia tukemaan toisiaan. Neljäs defusingin tarkoitus on arvioida debriefingin tarve. Defusing joko poistaa debriefingin tarpeen tai vahvistaa sen (Mitchell 1997, 123). Lisäksi toteutuu aiemminkin mainittu käytännön neuvojen antaminen stressin hallitsemiseksi, samanlaisen informaation saaminen tapauksesta mukana olleille, lisäavun linkkien luominen ja mukana olleiden arvon ja merkityksen vahvistaminen. Kognitiivisten prosessien palauttaminen sekä tulevaisuuden uskon ja toivon herättäminen ovat myös defusingin elementtejä (Mitchell 1997, 123). Defusing on kehitetty lähinnä auttamistyössä olevaa henkilöstöä varten ja se suunnataan kriisitapahtumien ytimessä oleville henkilöille. Defusing järjestetään tarpeen mukaan, kullekin henkilöstöryhmälle erikseen. Eri henkilöstöryhmät voidaan laittaa myös yhteen suureen purkuistuntoon, jos se on aivan välttämätöntä. Sitä ei kuitenkaan suositella muun muassa siitä syystä, että purun vetäminen on vetäjän näkökulmasta aikaa vievää. Suuri defusing-ryhmä on vaikea kohde vetäjille muun muassa siksi, että purkuistunto vie paljon aikaa. Sopiva ryhmäkoko defusingissa on kuudesta kahdeksaan henkilöä (Mitchell 1997, 121). Purkaminen tapahtuu heti tai pian kriittisen tapahtuman jälkeen. Viimeistään purkuistunto tulisi käynnistää kahdeksan tunnin kuluessa tapauksesta, mutta ihanteena pidetään kolmea tuntia. Istunnon kesto vaihtelee 20 minuutista 45 minuuttiin, mutta korkeintaan sen tulisi kestää yhden (1) tunnin. Yli tunnin kestävä istunto on osoitus debriefing-kokouksen tarpeesta (Mitchell 1997, ).

26 20 Defusing sisältää kolme osaa, jotka ovat johdanto, tapahtuman läpikäynti ja tiedotus. Johdannon keston tulisi olla viidestä seitsemään minuuttia. Kuten debriefingissä, vetäjät esittäytyvät. Purkuistunnon periaatteet ja menettelytavat käydään läpi. Läpikäyntivaiheessa (exploration) yhdistyvät debriefingin faktojen, ajatusten ja reaktioiden vaiheet. Luonteeltaan läpikäyntivaihe on keskustelevaa ja ihmisiä rohkaistaan puhumaan. Tämä vaihe kestää minuuttia. Viidestä viiteentoista minuuttia kestävä informointivaihe on yhdistelmä debriefingin tiedonjako- ja yhteenvetovaiheista. Ryhmän kokemukset ja reaktiot normalisoidaan purun tässä vaiheessa ja ryhmän jäsenille opetetaan käytännöllisiä stressinhallintakeinoja. Informointivaiheessa selvitetään myös jatkotoimenpiteet, kuten se, onko ryhmällä tarvetta debriefingiin (Mitchell 1997, 123). Defusing-istunnossa tulisi olla vähintään kaksi vetäjää, mutta kiireellisyysperiaate menee tämän ohjeen edelle siten, että istunto voidaan joutua vetämään yhdelläkin henkilöllä. Vetäjien kokeman psyykkisen kuormituksen kannalta on tärkeää, että vetäjiä olisi useampi kuin yksi. Tällöin taakan ja kokemusten jakaminen mahdollistuu. Purun vetäjän tulee olla mielenterveysalan ammattilainen, pappi tai koulutettu tukihenkilö. Kriisihoitoon orientoitumaton vetäjä voi aiheuttaa lisää vahinkoa jo kriisitapahtumasta haavoittuneelle ja herkistyneelle purkuun osallistujalle (Mitchell 1997, 123). 2.6 Debriefingin ja Defusingin vertailua Vaikka defusing ja debriefing sisältävät paljon samoja elementtejä, on niissä myös selviä eroavaisuuksia. Defusing on shokkivaiheen purkumenetelmä, joka toteutetaan muutaman tunnin sisällä kriisitapahtumasta. Debriefing puolestaan ajoittuu reaktiovaiheeseen. Siinä missä defusingissa puretaan päällimmäiset kokemukset, käsitellään debriefingissä trauman aiheuttamia reaktioita aktiivisesti ja prosessinomaisesti (Mitchell 1997, 122). Koska defusing toteutetaan niin pian kriisitapahtuman jälkeen, siinä ei tunkeuduta niin syvälle emootioihin kuin debriefingissä. Mitchell (1997, 122) huomauttaa kuitenkin, että ainakin joidenkin todisteiden mukaan välitön

27 21 tapahtumaan puuttuminen on hyödyllisempää kuin odottaminen, että 24 tuntia kuluu ja debriefing voidaan käynnistää. Mitchell ei kuitenkaan mainitse näistä todisteista sen tarkemmin. Vaikka defusingilla on myöskin tietty struktuuri, on se kuitenkin paljon organisoimattomampi tilanne kuin muodollinen debriefing. Defusing on lisäksi debriefingiä mutkattomampi. Defusing on helpompi organisoida ja onnistua hoitamaan. Defusingin etu on sen järjestämisen edullisuudessa: ihmiset irrotetaan työstään lyhyemmiksi ajan jaksoiksi kuin debriefingiä varten. Defusing ei kuitenkaan ole sovellettavissa kaikkiin tilanteisiin (Mitchell 1997, 122). Eräänä merkittävänä erona Mitchell (1997, 122) mainitsee myös sen, että defusingia sovelletaan yleensä laajemmille osallistujaryhmille. Se voi saattaa yhteen ihmisiä eri ammattiryhmistä. Toisaalta defusing on suunnattu pienille ryhmille, jotka ainakin tavallisimmin työskentelevät yhdessä. 3 VÄKIVALTA HOITOTYÖSSÄ Päättötyön aineistonkeruuvaiheessa nousi useaan otteeseen esille väkivallan uhka- ja väkivaltatilanteet. Ylipäätään sosiaali- ja terveysalalla esiintyvä väkivalta ja sen uhka on viime vuosina tutkitusti lisääntynyt. Tämän luvun tarkoituksena on käsitellä pääpiirteittäin väkivallan esiintymistä hoitotyössä. Ilmiö kokonaisuudessaan on hyvin laaja - tässä luvussa sitä käsitellään rajatusti. Päihderiippuvuuden vaikutus on olennaisena näkökulmana tässä luvussa tarkasteltuun ilmiöön. Tämän työn toimintaympäristö on huumehoitoyksikkö. Jotta voisimme ymmärtää työntekijöiden kohtaamia väkivallanuhkatilanteita, on huomioitava myös se, millaisten asiakkaiden kanssa työtä tehdään. Luvussa painottuu myös työntekijän jaksamisen näkökulma, koska se on tutkimuksen painopiste. Haapaniemi ja Kinnunen (1997, 14) ovat tutkineet työtilanteiden muuttunutta väkivaltaa luvuilla. Työtehtävissä kohdattu väkivalta on heidän tutkimuksessaan määritelty ulkopuolisten henkilöiden työntekijään

28 22 kohdistamaksi väkivallaksi ja uhkauksiksi. Haapaniemen ja Kinnusen mukaan väkivaltakokemukset työtehtävissä ovat yleistyneet sekä määrällisesti että suhteessa työssä olevan väestön määrään. Selvä nousu työssä esiintyvien väkivaltatapahtumien määrissä koskee muun muassa sairaanhoidon ja sosiaalialan ammateissa työskenteleviä naisia (Haapaniemi & Kinnunen 1997, 14). Vuonna 1993 työssä sattuneiden väkivaltatapausten osuus kaikista väkivaltatapauksista kohosi naisten kohdalla 32 %:iin, kun se vuonna 1988 oli 22%. Miesten kohdalla prosentuaalinen osuus pysyi näinä vuosina samana, 23%:na. Ammattiryhmittäisen jaottelun perusteella eniten väkivaltaa tai sen uhkaa kokivat sosiaalialan naistyöntekijät ja neljänneksi eniten sairaanhoidon tehtävissä työskentelevät. Vuoden 1988 tutkimuksissa riskialtein ryhmä sairaanhoidon alalla oli psykiatrisissa sairaaloissa ja yksiköissä työskentelevät (42%). Näitä suuntaa-antaviksi luonnehtimiaan tuloksia Haapaniemi ja Kinnunen perustelevat muun muassa sillä, että näiden alojen työtehtäviin liittyy asiakkaiden neuvontaa, ohjausta ja rajoittamistakin. Täten niissä ilmenee myös muita työtehtäviä enemmän työntekijöiden ja asiakkaiden välisiä konflikteja, jotka toisinaan kehkeytyvät väkivaltaisiksi (Haapaniemi & Kinnunen 1997, 17-21). Haapaniemen ja Kinnusen (1997, 20) mukaan suurin osa työssä sattuneista väkivaltatapahtumista on fyysisesti lieviä, mutta niillä on psyykkisiä ja sosiaalisia seurauksia, jotka ovat yhteydessä työntekijöiden hyvinvointiin sekä jaksamiseen. Tutkittaessa Suomen hammaslääkäreiden, kehitysvamma- ja mielenterveyshoitajien työuupumusta on havaittu, että väkivallan esiintyminen potilastilanteissa oli yhteydessä henkiseen väsymykseen, kovettuneisuuteen ja stressiin-miehillä myös huonoon työssä viihtymiseen. Samoin fyysisesti turvattomaksi koettu työympäristö oli yhteydessä sekä miehillä että naisilla kaikkiin edellä mainittuihin työuupumusoireisiin. Väkivallan paheksunta ja julkinen puhunta siitä on lisääntynyt. Tämän seurauksena työssä esiintyvää väkivaltaa ja sillä uhkaamista on saatettu alkaa pitää aiempaa useammin asiana, joka ei kuulu hyväksyttäväksi ja