Lahjakkaan. lapsen. draama

Transkriptio

1

2

3 Lahjakkaan lapsen draama ja todellisen Itsen etsintä

4 Alice Miller Lahjakkaan lapsen draama ja todellisen Itsen etsintä Täysin uudistettu ja laajennettu laitos Suomentanut Mirja Rutanen Werner Söderström Osakeyhtiö Porvoo Helsinki Juva

5 Saksankielinen alkuteos Das Drama des begabten Kindes und die Suche nach wahren Selbst Suomentanut Mirja Rutanen Suhrkamp Verlag Frankfurt am Main 1994 ISBN WSOY:ngraafiset laitokset Juva 1996

6 Sisällys Johdanto 9 1. Lahjakkaan lapsen draama ja kuinka meistä tuli psykoterapeutteja Mitä vain, kunhan ei totuutta Rikas lapsiraukka Tunteiden kadotettu maailma Todellista itseä etsimässä Psykoterapeutin tilanne Kultaiset aivot Depresssio ja grandiositeetti - kaksi kieltämisen muotoa Lapsen tarpeiden kohtalot Terve kehitys Häiriytyminen Rakkauden illuusio Suurellisuus itsepetoksena Depressio grandiositeetin kääntöpuolena Depressio itsen kieltämisenå' Masennusvaiheet terapian aikana

7 Masennus viestintuojana Oman itsen sivuuttaminen Patoutuneiden tunteiden taakka Vå"lienselvittely vanhempien kanssa Sisäinen vankila Depression sosiaalinen puoli 127 Narkissoksen taru Halveksunnan noidankehä Lapsen nöyryyttäminen, heikkouden halveksiminen ja mitä siitä sitten seuraa Esimerkkejä arkielämästä Halveksunta terapian peilissä Toistamispakko itseilmaisun estymisen seurauksena Koetun halveksunnan ilmeneminen perversiossa ja pakkoneuroosissa Hermann Hessen lapsenmaailman "turmellus" konkreettisen ''pahan" ilmentymå"nå Äiti yhteiskunnan asenteiden vå1ittåjå"nå ensimmå"isinå elinvuosina Halveksijan yksinäisyys Halveksunnasta vapautuminen Jälkisanat Huomautus Epilogi: manipulaatioita vastaan Kiitokset 205

8 Suomentajan huomautus Alice Miller kirjoitti tämän kirjan edellisen laitoksen viisitoista vuotta sitten. Se julkaistiin suomeksi vuonna 1986, jolloin sen nimenä oli Lahjakkaan lapsen tragedia. Tämän kirjan nyt suomennettu uusi laitos, Lahjakkaan lapsen draama, on tekijän täydellisesti uudistama ja laajentama. Psykoan yytikon koulutuksen saanut Alice Miller luopui vuonna 1988 pykoanalyysista, jonka piirissä hän aina olikin ollut toisinajattelija. Niinpä hän ei kirjansa uudessa laitoksessa käytäkään lainkaan psykoanalyyttista terminologiaa, ja kirjan teksti on entistä havainnollisempaa. M. R. 7

9

10 Johdanto Vuosien ajan olen halunnut pitää kolme ensimmäistä kirjaani entisellään, koska en ole halunnut peitellä omaa tarinaani terapeuttina ja kirjailijana. Nyt tämän pyrkimyksen oli kuitenkin väistyttävä toisten, tärkeämpinä pitämieni näkökohtien tidtä. On nimittäin tuskin todennäköistä, että lukija tarttuisi kirjaani lahjakkaan lapsen draamasta nimenomaan seuratakseen minun henkistä kehitystäni - siihen tarkoitukseen hänen käytettävissään ovat myös minun muut kirjani. Lahjakkaan lapsen draamaa lukiessaan useimmat lukijat nimittäin kohtaavat nimenomaan oman historiansa, enkä halua, että minun jo hylkäämäni psykoanalyyttinen kieli veisi heiltä tämän mahdollisuuden. Lahjakkaan lapsen tragedian ilmestymisen jälkeen ihmiset nimittäin yhä uudelleen kirjoittivat minulle, että he saavat kiittää emotionaalisesta heräämisestään juuri tätä kirjaa. He olivat ilmeisesti kuin sattumalta löytäneet siitä avaimen pitkään lukittuina olleisiin oviin, joiden takana olivat heidän oman dämäntarinansa jäljet. ltkemättä jääneet kyyndeet saattoivat vihdoinkin päästä esiin. Nämä vahvat reaktiot ja se, että ne olivat varsin samankaltaisia, vaikka olivat peräisin hy- 9

11 vin erilaisista kulttuuripiireistä, osoittivat minulle selvästi, että kirjani kosketti yleistä inhmillistä tragediaa, jota ei voida johtaa yksinomaan meidän länsimaisesta kulttuuristamme. Tämä tragedia syntyy lapsen kokemista loukkauksista ja siitä, että hänen on lapsuudessa välttämättä torjuttava ne, jotta hän ylipäätään selviäisi noista vaurioista hengissä. Tämä tragedia kohtaa lasta, joka yrittää ennen muuta sopeutua kaikkeen ja selviytyä ilman omia tunteita ja tarpeita. Seurauksena on, että hän myöhemmin aikuisena joutuu elämään ilman välttämätöntä kompassia. Hän ei tiedä, kuka hän on, mitä hän tuntee, mitä hän tarvitsee - hän on täysin sulautunut niihin odotuksiin, joita hänelle on hänen elämänsä alusta alkaen asetettu ja jotka hän rakkauden saamisen illuusion takia on täyttänyt. Täyttänyt sen vuoksi, että lapsi ei voi selviytyä ilman tätä illuusiota. Valitettavasti tämä tilanne ei ole muuttunut nykyisten lasten elämässä. Siihen ainakin viittaa voimakas ja nyt jälleen jopa entisestään voimistunut mielenkiinto lahjakkaan lapsen tragediasta kirjoittamaani kirjaa kohtaan. Nykyään aikuisella on kuitenkin tämän hädän käsittelemiseen jo uusia mahdollisuuksia, joita hänellä muutama vuosi sitten ei vielä ollut. Nykyään hän voi, mikäli niin haluaa, päästä käsiksi omaan elämäntarinaansa, jonka hän on torjunut. Se on uutta. Lahjakkaan lapsen tragedian ensimmäisissä painoksissa esittämäni toive, että tunteiden ja muistojen varhaisesta torjunnasta vapautuminen tulisi joskus mahdolliseksi psykoanalyysin keinoin, osoittautui kerta kaikkiaan harhakuvitelmaksi, 10

12 koska siihen - kuten myöhemmin oivalsin - sisältyy sisäinen ristiriita. Kirjassani Murra vaikenemisen muuri olen perusteellisesti selvittänyt, minkä vuoksi olen sitä mieltä, että Sigmund Freud loi psykoanalyysin välttääkseen oman persoonallisen historiansa paljastumista ja tehdäkseen lapsen kokemat loukkaukset yleensä näkymättömiksi. Tähän psykoanalyysi pyrkii vielä nykyäänkin. Freudin teoriat ovat kuitenkin täydellisesti menettäneet perustansa siitä alkaen kun olemme varmasti tienneet, että me voimme päästä lähelle lapsuuttamme ja omaksua tiedon, jonka olimme karkottaneet. Oman historiamme tuntemisen myötä katoaa alttius psykoanalyyttisille spekulaatioille, jotka peittävät todellisuuden. Me emme nimittäin enää tarvitse niitä suojamuuriksi pelkoa ja ahdistusta vastaan. Ihmisten, jotka omaksuvat oman elämäntarinansa tosiasiat, ei tarvitse enää paeta niitä. Menneisyyttä ei käy muuttaminen, mutta menneisyyden kohtaaminen johtaa paranemiseen. Me voimme todella parantua varhaisten vammojen seurauksista, kun oivallamme ja emotionaalisesti ymmärrämme siihen asti torjumamme totuuden, kun pystymme (aikuisina) nousemaan kapinaan lapsina kokemiamme pahoinpitelyjä ja laiminlyöntejä vastaan ja oivallamme todelliset tarpeemme ja niiden oikeutuksen. Paljastava terapia selviytyy ilman ideologioita ja mystifikaatioita, koska sitä velvoittaa vain totuus. Jokaisessa yksittäisessä tapauksessa olisi oikeastaan mahdollista empiirisesti osoittaa, että lapsuudessa koettujen loukkausten torjuminen 11

13 on psyykkisten häiriöiden ja myös ylipäätään kaiken rikollisuuden alkusyynä. Vuosien kuluessa olen monta kertaa osoittanut tämän tunnettujen esimerkkien avulla. Vaikea lapsuus, oli se miten julma hyvänsä, ei automaattisesti tee kenestäkään rikollista. Esimerkiksi Hitlerin ja Stalinin ja muiden diktaattorien tarinoita tarkastelemalla olen voinut osoittaa, että pelkästään heidän kokemansa pahoinpitelyt eivät ajaneet heitä rikoksiin. Heistä tuli joukkomurhaajia nimenomaan siksi, että he täydellisesti kielsivät varhaiset kärsimyksensä ja pakenivat niitä tuhoavaan suuruudenhulluuteen. Lapsuudessa tapahtuneen kieltämisen ja torjumisen hintana ovat nimittäin aikuisen sairausoireet. Uusien terapiamenetelmien ansiosta me tiedämme nyt, että niistä voidaan vapautua, kunhan onnistutaan vapautumaan torjunnasta. Näiden uusien menetelmien kuvaamien tapausten ansiosta tiedämme myös, kuinka torjunta voidaan purkaa ilman lääkkeiden tai hypnoosin kaltaisia väkivaltaisia menetelmiä, nimittäin vapauttamaila trauman aikana salpautuneet tunteet. Tässä prosessissa ruumiiseen varastoituneet torjuttujen kokemusten "tiedostamattomat muistot", jotka usein ajavat ihmisen tiedostamattomaan ja tuhoavaan toimintaan, voidaan muuttaa tietoisiksi kokemuksiksi, jotka siitä alkaen ovat käytettävissä muistoina, joiden vaikutuksesta voidaan vapautua. Siten sokea toimintaan purkaminen loppuu. Sigmund Freud olisi ehkä päässyt lähelle tätä tietämystä, jos hän olisi pysynyt uskollisena oivallukselleen lasten seksuaalisesta väärinkäytöstä ja sen seurauksista aikuisen elämässä myöhem- 12

14 min. Sen sijaan hän kuitenkin kokonaan luopui tästä tiedosta ja peitti sen teorialla, joka estää meitä oivahamasta totuutta psyykkisten sairauksien synnystä ja torjunnan purkamisen tuomasta paranemisen mahdollisuudesta. Tuon teorian luodessaan hän viivästytti ihmistieteen ja terapian edistymistä sadalla vuodella. Hän korotti oman totuuden kieltämisensä opinkappaleeksi ja teki samalla todellisen tiedon lapsen integriteetin loukkauksista ja niiden seurauksista tabuksi. Niistä ei enää sopinut psykoanalyysin piirissä puhua, sen sijaan oli oltava sitä midtä, että psyykkiset sairaudet syntyvät "viettiristiriitojen" seurauksena. Tästä tabusta ovat John Bowlbyä lukuunottamatta kaikki, jopa kaikkein kuuluisimmatkin analyytikot kuten Spitz, Balint, Winnicott, Kohut ja muut pitäneet kiinni. Niinpä he eivät voineetkaan saattaa oivalluksiaan varhaisista traumoista käyttökdpoisiksi psykoanalyysin puitteissa. Ja koska he eivät uskaltaneet poistua näistä puitteista, he uhrasivat totuuden psykoanalyysiin kuulumisen hyväksi. Sandor Ferenczi, joka piti kiinni potilaidensa kanssa saamiensa kokemusten oikeudesta, etäännytettiin liikkeen piiristä ja julistettiin psykoottiseksi. C. G. Jung tosin uskalsi erota tuosta joukosta, mutta hänkin pakeni omaa historiaansa symbolien ja spekulaatioiden maailmaan. Tämä askd olisi ollut toisille ihmisille täysin merkityksetön, jos se olisi koskettanut vain Jungin yksityisdämää. Jung kuitenkin naamioi omat ahdistuksensa ja pelkonsa teorioilla, joita hänen oppilaansa vidä nykyäänkin pitävät suuressa arvossa ja joiden avulle he yrittävät auttaa sairaita ja häi- 13

15 riytyneitä ihmisiä. Jungin ideoin varustettuina he kertovat esimerkiksi väkivaltaisille tai huumeista nippuvaisille nuorille, että väkivalta on osa heidän varjoaan, ihmisluonnon yksi normaali puoli, ja että heidän pitäisi vain oppia "tulemaan paremmin toimeen tämän varjon kanssa". Näin apua etsivien hämmennys vain suuresti lisääntyy sen vuoksi, että väkivallan todellisia syitä ei koskaan tohdita sdvittää, koska ne kyseenalaistaisivat omat vanhemmat, jotka aikoinaan tukahduttivat lapsen jokaisen vastalauseen raakaa väkivaltaa käyttämällä tai muilla keinoilla. Väkivalta ei nimittäin ole mitään muuta kuin väheksytyn lapsen kielletyn mutta oikeutetun raivon tukahduttamisen tulos. Kun jungilaiset terapeutit pelkäävät vanhempiaan enemmän kuin mitään muuta itse sitä tajuamatta (koska heillä on symboliset sditykset pdkojensa perusteeksi), he käyttävät midellään Jungin teorioita terapiassaan ja tuntevat silloin itsensä sekä Jungin auktoriteetin että myös oman ammattikuntansa suojaamiksi. Vastaavia yrityksiä oman hädän "purkamiseen" oppilaiden ja potilaiden kustannuksella on todettavissa myös muiden perinteisestä psykoanalyysista irtautuneiden koulukuntien perustajilla (esimerkiksi Wilhelm Reichilla). Minä olen osoittanut sen kirjoissani Älå' huomaa, Karkotettu tieto ja Murra vaikenemisen muuri. Tällaiset totuuden kaunistdut eivät olisi sadan viime vuoden aikana enää olleet mahdollisia, jos Freud ei olisi kidtänyt totuutta. Tämän sekaannuksen hinnan maksavat tuhannet potilaat, jotka eivät tiedä, että psykoanalyysi pohjimmiltaan on yksi tapa torjua tuskallinen totuus teorioiden avulla. 14

16 Mitä kauemmin tätä puolustuskeinoa käytetään, sitä vaikeampaa on nähdä tämän sekaannuksen läpi. Ne lukuisat kirjeet, joita olen neljäntoista viime vuoden aikana saanut, vahvistavat kokemukseni, että psykoanalyysi sementoi lapsuudessa koetut vauriot sen sijaan että vapauttaisi ihmisen niistä. Viime vuosina terapeutit ovat kuitenkin jo kehittäneet uusia menetelmiä, joissa he eivät kavahda lasten pahoinpitelyjen ja laiminlyöntien totuutta eivätkä yritä kaunistella niitä eivätkä karttaa niiden paljastamista. Kirjan muodossa näistä menetelmistä on toistaiseksi kuvattu kahta: entisen primaariterapeutin Jean J ensonin ja J. Konrad Stenbacherin menetelmiä. (JeanJenson, Reclaiming Your Li/e. A Step-by-Step Guide to Using Regression Therapy to Overcome the Effects of Childhood Abuse, New York 1995 ja J. K. Stettbacher, Wenn Leiden einen Sinn haben soll, Hamburg 1990.) Ne molemmat osoittavat, vaikkakin hyvin eri teitä, kuinka voidaan löytää pääsy aikoinaan salpautuneisiin tunteisiin ja kokemuksiin, ja myös, millä tavalla niitä voidaan ymmärtää, jäsentää ja avata. Molemmat selittävät, miksi terapiassa on ehdottoman välttämätöntä sanallisesti ilmaista kerran tukahdutetut luonnolliset tarpeet niin että sen perustalta voidaan etsiä niiden tyydyttämistä. Yksi pääeroista minun tuntemiini terapiamenetelmiin verrattuna niissä on se, että ne ilmaisevat jokaisessa yksityistapauksessa koeteltavissa olevaa laajaa psyykkisten prosessien ymmärtämistä. Olisi virheellistä odottaa, että näissä uusissa menetelmissä olisi kysymyksessä yksi muunnos 15

17 janovilaisesta menetelmästä, jossa pelkkää tuntemista ja alkuperäisen tuskan uudelleen kokemista pidetään terapiana. Molemmat menetelmät poikkeavat Janovin menetelmästä ja eroavat perusteellisesti perinteisistä terapiamuodoista. Thmiset, jotka osallistuvat näihin uusiin terapioihin, eivät ainoastaan auta itseään, vaan tekevät myös uranuurtajan työtä toisten ihmisten hyväksi. Heidän kertomustensa välityksellä toisetkin saavat tietää lapsiin kohdistuvista, usein tiedostamattomista psyykkisistä ja fyysisistä tihutöistä. Sen tiedon meidän "kollektiivinen piilotajuntamme" on vuosituhansien ajan salannut. Nämä nyt tietoisuuteen heräävät ihmiset käsittävät, että heidän ei enää tarvitse paeta sellaista, mikä on tapahtunut kauan sitten, koska he nyt tuntevat sen. Sen vuoksi heidän ei enää tarvitse kidtää sitä, että käsittämätön on sittenkin todella tapahtunut. Monet terapeutit, jotka ovat kyllä tajunneet psykoanalyysin heikkouden mutteivät ole tunteneet mitään muitakaan käyttökdpoisia välineitä, alkavat nykyään yhä enemmän kohdistaa huomiotaan haavoitettuun lapseen. He oivaltavat, että tämä lapsi voi puhua vain ruumiin, tunteiden ja kokemusten kielellä. Heiltä puuttuu usein kuitenkin vielä omakohtainen kokemus, joten he eivät voi täysin ymmärtää, että ja miksi perinteisten koulukuntien tekniikat eivät ole koskaan voineet tehokkaasti kohdata noita primaareja tosiasioita. Terapeutin paraskaan tahto ei auta, ellei hän tiedä, millä tavalla hän voi järjestelmällisesti vapautua omasta torjunnastaan. Näin ollen hän en- 16

18 nemmin tai myöhemmin salpaa tämän prosessin potilaillaan. Ja kuitenkin juuri terapeuteilta pyydetään apua prosessissa, joka on heille itselleen vieras, tuntuu heistä uhkaavalta tai eroaa kaikesta siitä, mitä he ovat siihen mennessä oppineet. Tämä absurdi tilanne tekee ymmärrettäväksi, minkä vuoksi sekä Stettbacher että myös J enson toivovat, että heidän menetelmäänsä voitaisiin käyttää ilman terepeuttien "apua" tai että terapeutit voisivat itse omalla kohdallaan kokeilla sitä ja oppia sen. Minäkään en haluaisi luopua tästä toivosta. Tähän mennessä suorittamani tutkimukset eivät kuitenkaan ole vahvistaneet sitä. Stettbacherin tapauksessa odotukset eivät ole täyttyneet siinä määrin kuin aluksi oletettiin, vaikka hänen kuvauksensa on ollut kirjan muodossa saatavilla jo neljä ja epävirallisesti kuusi vuotta. Aluksi tosin monet ihmiset kirjoittivat onnistuneensa hänen menetelmällään hyvin ja jopa kokeneensa oireiden osaksi kadonneen, mutta ajan myötä jopa nuo samat kirjeenkirjoittajat ovat kokeneet pettymyksen. He kertovat, että ahdistus on ollut liian voimakasta yksin kannettavaksi ja kysyvät jälleen "oikealla tavalla koulutettua terapeuttia", jollaista en nyt sen enempää kuin ennenkään voi heille löytää. Jean Jensonin tapauksessa kysymykseen, soveltuuko hänen menetelmänsä omatoimisesti käytettäväksi, ei voida vielä lainkaan vastata, koska hänen kirjansa ilmestyi vasta vuoden 1995 alussa Yhdysvalloissa ja myöhemmin oletettavasti myös muissa maissa. Minä olen kirjoittanut kirjaan esipuheen, koska kirja selkeydessään, havainnollisuudessaan, koeteltavuudessaan ja vil- 17

19 pittömyydessään on minusta erittäin vakuuttava. Erityisen valaisevina ja hyödyllisinä pidin J ensonin eläytyviä, monin esimerkein havainnollistettuja kuvauksia lapsen ja aikuisen tietoisuuden eroista. Jenson osoittaa ja tekee monien harjoitusten välityksellä myös havainnollisesti koettavaksi, että niin kauan kuin tämä lapsen tietoisuus pysyy meissä torjuttuna, me oikeastaan tiedostamattamme elämme tuossa pelätyssä menneisyydessä ja teemme sen perusteella virheellisiä ratkaisuja. Jenson sanoo, että vasta kun löydämme lapsuutemme tunnemaailman, senaikaiset pelkomme, lapsuutemme tavan kokea, tuntea ja ajatella, voimme vapautua torjumiemme traumojen vaikutuksesta. Vasta kun muistamme tulevat tietoisiksi ja kun siten voimme kokea nuo aiemmat tunteemme ja tarpeemme, pystymme täysin elämään ja toimimaan aikuisen tietoisuudessamme. Jensonilla ei ole mitään harhakuvitelmia siitä, että hänen menetelmäänsä voitaisiin käyttää ilman asiantuntevan saattajan apua, koska hyvin varhaisten muistojen esiinnouseminen usein aiheuttaa niin suurta ahdistusta, että ihminen ei voi yksin kestää sitä. J ensonin mielestä tällaisena saattajana voisi ehkä toimia ystävä, joka niin ikään on päättänyt itse kokeilla tätä prosessia ja jolla jo on jonkin verran tietoa siitä. Tällainen ystävä olisi hänestä parempi vaihtoehto kuin joku niistä edelleen lukuisista terapeuteista, joiden koulutuksessa ei koskaan ole otettu huomioon parantumista menneisyyden paljastamisen avulla tai jossa se mahdollisuus on jopa kokonaan kiistetty. Olen tässä samaa mieltä J ensonin kanssa, ja 18

20 todella toivon, että J ensonin menetelmä tai vielä uudet, nyt tietääkseni vasta kehitysasteella olevat mutta lähivuosina varmasti julkisuuteen tulevat menetelmät antaisivat mahdollisuuden oman historian avaamiseen. Ja että ne antaisivat sen todella monille ihmisille, joille oman menneisyyden tunteminen on tarpeen, eivät vain joillekin etuoikeutetuille. Ehkä ennen muuta se mahdollisuus olisi tarpeen terapeuteille. Sillä niin kauan kuin he eivät tiedä, että ja kuinka he itse voivat vaaratta vapautua torjunnastaan, heidän apunsa pysyy illusorisena. Itse sitä huomaamatta he tarjoavat potilailleen samaa ideologiaa, joka on vahvistanut heidän omaa sokeuttaan. En epäile, etteivätkö kaikki yritykset välttää totuutta ideologioiden avulla jonakin päivänä menetä merkitystään. Luonnonlakia ei nimittäin voida pitkän päälle sivuuttaa. Ja tässä on kysymys laista, jonka mukaan ihminen kykenee työstämään kokemaansa silloin, kun hänen integriteettiään ei loukata. Voidaan osoittaa, että jopa vaikeasti haavoitettujen ihmisten onnistuu jossakin määrin saada takaisin tämä kyky. Esihistorian tutkijoiden mukaan ihminen eli viiden miljoonan vuoden pituisen ajanjakson rauhassa. Sitä ei ole epäileminen, sillä ellei niin olisi ollut, ihminen ei olisi selviytynyt elossa näin kauan. Hänen sotaisat toimensa ovat tietojen mukaan alkaneet vasta neoliittisen vallankumouksen myötä noin vuotta sitten keräilystä ja metsästyksestä viljelyyn siirtymisen ja tulen keksimisen myötä. Meitä ei ole geneettisesti ohjelmoitu pahoinpitelyn kohteiksi lapsuudessa, sillä tätä ilmiötä ei 19

21 luonnossa esiinny. (Eläimet tosin tappavat jälkeläisensä, joka ei ole elinkdpoinen tai jota ne eivät pysty tai halua kasvattaa, mutta ne eivät kiduta pentujaan vuosien ajan näiden "parhaaksi", kuten ihmiset tekevät. Tämän kidutuksen välityksellä ihmiset avaavat jo tien uusille kidutuksille seuraavissa sukupolvissa. Tämä ilmiö on eläinmaailmassa tuntematon.) Meidät on miljoonien vuosien ajan evoluution kuluessa ohjdmoitu antamaan vastasyntyneille lapsillemme rakastavaa hoitoa ja hoivaa, ja luonto on varustanut ihmislapsen vain tämän myönteisen kohtelun vastaanottamiseen. Pahoinpitdyjä me emme luonnon mukaan pysty työstämään emmekä selvittämään. Me emme myöskään voi hävittää niitä ruumiistamme, koska kaikki, mitä elämässämme on tapahtunut, pysyy informaationa soluihimme kirjattuna. Ainoa, mikä auttaa meitä välttämään kuolemaa, on luontainen kykymme itsemme turruttamiseen, joka alkaa toimia silloin, kun pahoinpitdyt tulevat sietämättömiksi. Näin organismimme suojdee itseään torjunnan ja kieltämisen avulla todelliselta kuolemalta. Me joko olemme unohtaneet lyönnit ja halveksunnan osoitukset tai väitämme niiden tehneen meille hyvää ja teemme sitten samaa omille lapsillemme. Mutta lapsen ainoasta suojakeinosta (torjunnasta) tulee aikuisen kohtalo ja perintöosa, koska se johtaa siihen, että ihmiset pelkästä tietämättömyydestä tuhoavat omat lapsensa ja kanssaihmisensä ja pitävät sitä normaalina dämänmuotona. Juuri meidän soluihimme varastoidun lapsuudenhistorian vaarallinen sivuutta- 20

22 minen tekee meidät sokeiksi ja ajaa meidät tuhoaviin tekoihin, vaikka emme sitä tahdokaan. Vain se, että tulemme emotionaalisesti tietoisiksi tästä historiasta, voi tehdä lopun tästä viettymyksestä. Mitkään anteeksiannan ja moraalin vaatimukset eivät vaikuta meidän soluihimme. Huumeiden, alkoholin ja lääkkeiden avulla niitä voidaan tosin jonkin aikaa manipuloida ja huijata, mutta lopulta ruumis hyväksyy vain totuuden. Ja juuri tämän meidän oman historiamme totuuden voi varhain lapsuudessa torjumiemme tunteiden kokeminen vähitellen avata tietoisuudellemme. Silloin oireiden kieli käy tarpeettomaksi. Oman sokeudesta - tai ainakin epäsdvyydestä- heräämiseni tarinaa ja tietäni uusiin oivalluksiin olen kuvannut perusteellisesti vuodesta 1985 alkaen julkaisemissani kirjoissa Lapsuuden kuvia, 1985, Kå'tketty avain, 1988, Karkotettu tieto, 1988 ja Murra vaikenemisen muuri, Vuonna 1988 irtauduin virallisesti psykoanalyysista erotessani sekä sveitsiläisestä että kansainvälisestä psykoanalyyttisesta yhdistyksestä. Ensimmäiset kolme kirjaani, Lahjakkaan lapsen tragedia, Alussa oli kasvatus ja Älä' huomaa, jotka ilmestyivät vuosien 1979 ja välillä, olivat merkkinä tämän kehityksen alkamisesta. Vasta niitä kirjoittaessani aloin järjestdmällisesti tutkia lapsuutta, omani mukaan luettuna. Näiden kirjojen parissa tekemääni työtä saan kiittää siitä, että pystyin suhtautumaan niin avoimesti uusiin terapiamenetdmiin. Ei ollut yksinkertaista murtautua ulos itsepetoksen labyrintista. Tämän vapautumisprosessin läpikäymiseen 21

23 tarvitsin viisitoista vuotta: vuodesta 1973, jolloin spontaani maalaaminen antoi minun epämääräisesti aavistaa totuuden, vuoteen 1988, jolloin vihdoin saatoin selvästi ilmaista sen. Kahdeksankymmentäluvun alussa sain usein kirjeitä psykiatristen klinikoiden sairaanhoitajattarilta, jotka kertoivat minulle, että he olivat menestyksellisesti lukeneet kirjojani potilailleen mutta että heidän oli salattava se lääkäreiltä, koska he eivät halunneet antautua irtisanomisen vaaraan. Lasten pahoinpitely oli silloin vielä psykiatriassa ehdoton tabu, vaikka jokaisella potilaalla oli oma julma historiansa. Kuitenkaan kukaan ei halunnut tietää siitä mitään, kaikkein vähiten lääkärit. Viime vuosina on julkaistu paljon kirjoja lasten pahoinpitelystä ja kehitelty monia menetelmiä, joiden avulla aikuiset voisivat saada varhaisten traumojen seuraukset hallintaansa. Psykiatrisen järjestelmän oli lopultakin tunnustettava, että lasten pahoinpitelyjä ja niiden seurauksia yleensä oli olemassa, mutta vanhat silmälaput ja täydellisen, rehellisen tiedon torjunta säilyivät edelleen, sillä edelleen Ieikiteitiin tilastoilla ja kieltäydyttiin näkemästä, että kaikki potilaat, eivät vain jotkut, kärsivät koskemattomuutensa varhaisimpien loukkausten seurauksista. Yhdysvalloissa esimerkiksi rajattiin erityinen potilasluokka niistä, jotka olivat kokeneet Vietnamin veteraanien kohtalon tai selvinneet juutalaisten joukkomurhasta. Nyt "kompleksisesta trauman jälkeisestä stressisyndroomasta" kärsivät ihmiset luokiteltiin ja diagnostisoitiin ikään kuin yleensä voisi olla olemassa vielä muunkinlaisia psykiatri- 22

24 sia potilaita, sellaisia, jotka eivät olleet lapsuudessa haavoittuneet. Joka tapauksessa psykiatrien suureksi hämmästykseksi kävi kuitenkin ilmi, että potilaita, jotka saattoivat kertoa lapsuudessa kokemastaan pahoinpitelystä, oli hyvin suuri prosentti. Siitä huolimatta nämä tilastoluvut jäivät hyvin epätäydellisiksi ja kyseenalaisiksi, koska uhrit ja tekijät pitävät lasten jokapäiväisen kidutuksen yksityiskohdat torjuttuina. Myös psykiatrisilla klinikoilla perustettiin ryhmiä "tällaisille" potilaille, joita hoidettiin toisten trauman jälkeisistä häiriöistä kärsivien potilaiden mallin mukaan siinä uskossa, että trauman seurauksista vapautumiseen riittäisi se, että näitä ihmisiä vahvistettaisiin ryhmän välityksellä ja että heidän annettaisiin kertoa traumoistaan. Siitä puhumattakaan, että vain hyvin pieni osa ihmisistä muistaa lapsuuden traumansa ja voi niistä kertoa, tällaiset terapiamenetelmät ovat illusorisia paitsi ehkä aikaisemmin tasapainoisilla ihmisillä, jotka kokevat aikuisiässä jonkin erillisen trauman. Ne nimittäin jättävät huomiotta tunteiden ja ajattelun kehityksen vaurioitumisen ja herättävät sen virheellisen vaikutelman, että traumatisoituneet potilaat muodostaisivat oman erityisen potilaslajinsa. Yhdysvalloissa vaikuttaa kyllä liike, joka pyrkii vapautumaan psykiatriasta ja sen rajoituksista, mutta uskonnollisten käsitystensä ja tietojensa puutteellisuuden vuoksi siitä ei ole sen enempää apua. Esimerkiksi Recovery-liikkeen ideologia perustuu etupäässä transaktioanalyysin ja neurolingvistisen ohjelmoinnin tarjoamiin tekniikoihin. (Jälkimmäinen on jopa peittelemätön 23

25 yritys saada ihmiset manipuloivien harjoitusten avulla oppimaan pois kerran oppimistaan malleista ja reaktioista ilman että lainkaan otetaan huomioon niiden välittämiä emotionaalisia viestejä.) Toisaalta Recovery-liikettä hallitsevat uskonnolliset ideat, esimerkiksi anteeksiannon, korkeampien voimien ja henkisyyden käsitteet, jotka näyttävät olevan välttämättömiä sen vuoksi, että käytetyistä tekniikoista ei pitkän päälle ole eikä voi olla hyötyä. Se, auttaako korkeampi voima yksityistapauksessa, riippuu loppujen lopuksi asianomaisen yksilön uskosta. Sikäli tässä ei ole kysymys mistään uudesta vaan vanhasta ja tutusta uusissa vaatteissa. Missään tapauksessa tämä liike ei auta ihmistä persoonalliseen vapauteen ja autonomiaan vaan saa aikaan ryhmästä riippuvuutta ja kuuliaisuutta, mikä selvästi ilmenee valtavan Recovery-kirjallisuuden yhdenmukaisuudessa. Tarkoitan sitä, että uskonnolliset käsitykset ovat tarpeen aina silloin, kun todelliset itseavun keinot puuttuvat joko siksi, että niitä ei tunneta tai että niitä pelätään juuri niiden tehokkuuden, radikaalisuuden ja vallank mouksellisen voiman takia. Lukijat esittävät minulle yhä uudelleen näitä "terapioita" koskevia kysymyksiä ja epäilyksiä. Sikäli kuin minulla saamieni lukuisten kirjalähetysten perusteella on niistä tietoa, nämä "uudet" menetelmät näyttävät liikkuvan ensisijaisesti älyllisten selitysten alueella. Ne tarjoavat itsemanipulaatiotekniikoita ja pysyvät useimmiten niiden moralististen käsitysten puitteissa, joista useimmat näistä "terapioista" lähtevät. Se on selvästi nähtävissä esimerkiksi anonyymien alkoho- 24

26 listien, AA:n, (tai muiden vastaavien ryhmien) "12 askeleessa". Pako omasta konkreettisesta historiasta on kaikissa näissä menetelmissä niiden päinvastaisista vakuutteluista huolimatta selvästi havaittavissa. Oma historia myös mystifioidaan ja kätketään saman "hengellisen" sanaston avulla. Recovery-liikkeen harjoittajat tuskin millään tavalla voivat vapauttaa ihmisiä torjunnan vaikeista seurauksista, kun he niin yksityisissä kuin ryhmäkeskusteluissakin estävät lapsen tunteiden esiinpääsyn. He valitsevat mieluummin abstraktin sanaston ja puhuvat ja kirjoittavat esimerkiksi "toimintahäiriöisestä perheestä", jotteivät päästäisi esiin konkreettisia syytöksiä vanhempia vastaan - todennäköisesti siksi, että he yhä edelleen pelkäävät vanhempia niin suuresti itse tietämättä, että pelkäävät ja miksi pelkäävät. Kun he eivät vielä koskaan ole kokeneet heihin lapsena kohdistunutta uhkaa puolustuskyvyttömän lapsen tuntein, he ehkä pohjimmiltaan epäilevät, että tällaista uhkaa ei ole ollut olemassakaan. Tämä on lähellä heidän perinteistä käsitystään, että vanhempien syyttäminen on vakava synti. Tehokkaan terapian täytyy ja se voi päästä irti tällaisesta käsityksestä. Lapsen, uhrin, on väistämättä syytettävä vanhempiaan, jotta hän voisi täysin tuntea lapsuuden loukkausten mittavuuden. Ja aikuisten harjoittamien väärinkäytösten tuomitseminen on niin ikään välttämätöntä, jottei niistä lapsena kärsinyt ihminen itse sokeasti toistaisi niitä omassa aikuisen roolissaan. Ottakaamme yksi esimerkki perinteisen moraalin tuhoisasta vaikutuksesta: Hyvin menesty- 25

27 nyt nuori muusikko ja laulaja vakuuttaa haastattelijalle, että hän on antanut isälleen anteeksi tämän brutaalin kasvatuksen, koska hän mielestään on isänsä "ankaruudesta" huolimatta tai sen takia pystynyt tulemaan niin tunnetuksi. Haastattelija ihailee näin kiitettävää suhtautumistapaa, ja myös muusikon monet ihailijat ovat ihastuneita siitä, ja muusikon levyt käyvät erinomaisesti kaupaksi. Mutta sen enempää tämä menestys kuin uskonnollinen suhtautumistapakaan eivät auta muusikkoa hallitsemaan lapsuuden pelkojaan, jotka ilmeisesti yhä edelleen suuresti ahdistavat häntä. Ellei niin olisi, hänen ei tarvitsisi kaikissa julkisissa esiintymisissään tuoda esiin lapsuuden traumojaan. Kaikki hänen eleensä, kaikki hänen kauniin ja täydelliseksi harjoitetun ruumiinsa liikkeet näyttävät esittävän kohtauksia, joissa kauhistuneen, kiusatun lapsen on siedettävä aikuisen harjoittamaa seksuaalista väkivaltaa. Hän yrittää musiikin ja ruumiin kielen avulla tuoda yhä uudelleen esiin ilmeisen torjuttuja traumaattisia kohtauksia, vapautua ahdistuksestaan. Turhaan. Niin kauan kuin hän kieltäytyy suoraan kohtaamasta mennyttä todellisuutta ja tuntemaan senaikaista tuskaansa, niin kauan kuin hän kieltää todellisuuden, hänen on yhä uudelleen toistettava yrityksensä tuskansa tiedostamattomaan purkamiseen. Tai sitten hän jonakin päivänä löytää lapsen, jolle hän tekee saman, mikä hänelle itselleen tehtiin, ehkä hiukan vähemmän brutaalilla tavalla, ja pitää suhtautumistaan rakkautena. Hän jopa uskoo sen olevan rakkautta. Niin kauan kuin hän ei halua syyllistää isäänsä, niin kauan kuin hän uskoo, ettei hä- 26

28 nen isänsä ole tehnyt mitään pahaa, hän tuskin voi välttyä vaaralta, että itse yhä uudelleen toistaa isänsä rikosta, koska sen muistot ovat varastoituneet hänen ruumiiseensa. Erotukseksi Freudin, Jungin, Adlerin ja muiden perinteisistä koulukunnista, jotka välittävät pikemminkin älyllisiä oivalluksia, nykyään on tullut muotiin "tunteilla työskenteleminen". Sikäli kuin minulla on siitä tietoa, tämä "tunteiden kanssa työskentely" on omistettu vain abreagoimiselle, toisin sanoen hetkelliselle purkautumiselle, eikä todellisuuden kokemiselle ja oivaltamiselle. Voimakkaiden tunteiden tunteminen tuottaa epäilemättä huojennusta, mutta niin kauan kuin siihen ei liity näiden tunteiden rajuuden oikeutetuksi ja ymmärrettäväksi tekevän todellisen tilanteen tajuamista, niin kauan kuin vältetään lapsuuden todellista tilannetta, kuten on laita monissa anteeksiantaa saarnaavissa ohjelmissa, niin kauan vanhoja, itsetuhoisia malleja on mahdoton purkaa. Sama pitää paikkansa niin sanottuun "ruumiilla työskentelyyn" (ruumiilliseen terapiaan). Traumaattisten tilanteiden ruumiillisten muistojen keinotekoinen esiin manaaminen erityisen hengitystekniikan tai käsillä koskettamisen avulla ei voi pysyvästi poistaa näiden traumojen vaikutusta, vaikka niiden avulla joskus voidaankin saada tilapäistä helpotusta. Traumojen eläminen uudelleen yksinomaan ruumiillisella tasolla on hyödytöntä ja monta kertaa jopa vaarallista, koska niitä ei silloin voida kokea uudelleen oman aiemman ja ainudaatuisen elämänhistorian yhteydessä. Vain siinä yhteydessä ruumiillisia aisti- 27

29 muksia voidaan nimittäin ymmärtää ja niistä vapautua. Oireet palaavat takaisin, ellei työskennellä kaikilla kolmella tasolla, ruumiillisten aistimusten, tunteiden ja ajattelun tasoilla. Ruumiin on nimittäin jatkuvasti kerrottava soluihinsa varastoitunutta historiaa niin kauan, että se vihdoin kuullaan ja ymmärretään. Terapia johtaa kestävään paranemiseen vain silloin, kun menneisyyden konkreettinen todellisuus pysyy koko elämän ajan avoimena ja avoimesti lå'hestyttå'viinii. Vain silloin, kun me saatamme ottaa avoimesti vastaan esiin nousevat tunteet tänään, huomenna, ylihuomenna, ja kun me tiedämme, kuinka voimme työskennellä niiden selvittämiseksi, vain silloin voimme saavuttaa ja säilyttää terveytemme, selkeytemme ja riippumattomuutemme. Vain siten pysymme todellisuuden maaperällä emmekä ole riippuvaisia sen enempää aineista kuin ryhmistä tai guruistakaan. Seuraavan äärimmäisen esimerkin avulla haluan osoittaa, minkälaisia vaarallisia ja tuhoisia seurauksia menneisyyden manipuloimisesta koituu. New York Times -lehti julkaisi 11. päivänä heinäkuuta 1993 artikkelin uusnatsien toiminnasta Yhdysvalloissa. Nämä olivat viiden viime vuoden aikana onnistuneet vastuuttomien opettajien avulla kylvämään koululaisten mieleen epäilyksiä juutalaisten joukkomurhan todellisuudesta. Seurauksena oli, että nykyään jo 22 prosenttia haastatelluista koululaisista on sitä mieltä, että aikalaistodistajat todennäköisesti ovat kertoneet valheita. Ja tämä Amerikassa, jota ei sentään paina syyllisyyden taakka kuten Sak- 28

30 saa. Vuosien tosiasiat ovat kuitenkin niin kauhistuttavia, että on ymmärrettävää, jos tämän päivän lapset haluavat ja voivat uskoa, että se kaikki ei ole ollut totta. Tarvitaan hyvin vähän, jotta opettaja voisi vahvistaa tätä epäilystä. Historian poispyyhkiminen tai vääristäminen vaikuttaa tulevaisuudessa kuitenkin tuhoisasti, koska ihmiset joutuvat jälleen ennen pitkää miljoonien kuolleiden välityksellä oppimaan saman läksyn, jonka he olisivat voineet jo oppia välittömästä menneisyydestä. Historiallisesti todistettujen tosiasioiden kieltäminen ei kuitenkaan ole barbaaristen tekojen toistumisen varsinainen syy. Niiden todellinen syy on aina lapsuuden kärsimyksen torjumisessa ja kieltämisessä. Myöskään Freud ei voinut uskoa, että monet vanhemmat kiduttavat ja väärinkäyttävät lapsiaan seksuaalisesti, vaikka hän jo kerran oli sen oivaltanutkin. Todellisuuden kieltäminen, vähätteleminen, kaunisteleminen ja vääristäminen sen vuoksi, että se oli niin kauhistuttava, ei voi kuitenkaan tuoda mukanaan sen enempää parantumista kuin poliittisten ongelmien ratkaisuakaan. Niiden avulla voidaan vain entisestään tihentää pimeyttä, lisätä tietämättömyyttä ja vielä entisestään vahvistaa (niin yksilön kuin yhteiskunnan) sairauksien oireita. Meitä ei voida syyttää siitä, että me olemme idealisoineet omia vanhempiamme ja omaa historiaamme, toisin sanoen yrittäneet muuttaa menneisyyttämme, koska meille on ollut tarjolla vain se tie. Nykyään meidän pitäisi kuitenkin tietää, että meille on avoinna toinenkin tie ja että me voimme auttaa itseämme ja lapsiamme, kun 29

31 päätämme kulkea totuuden tietä, mitä näytettävää sillä meille sitten onkin. Sitä paitsi mehän paljastamme silloin vain sen, minkä ruumiimme on aina tiennyt ja mistä se on kauan kärsinyt. Nyt voimme oppia ymmärtämään sen kieltä ja siten auttaa itseämme elämään todellisen menneisyytemme kanssa ja vapautumaan lapsuutemme vankilasta. Saarnatessaan siitä, kuinka tärkeätä on antaa anteeksi itselleen ja toisille, monet kirjoittajat todennäköisesti toivovat voivansa sillä tavalla vapautua lapsuutensa kärsimyksistä. Ruumis ei kuitenkaan anna pettää itseään, ja sen vuoksi anteeksiannon "ihme" vaikuttaa vain lyhyen aikaa. Älylliset yleistykset eivät voi avata meille salaisuuksia, joiden kanssa olemme eläneet vuosikymmeniä niistä tietämättä. Ne eivät pysty siihen, koska lapsi, jonka oli torjuttava tuskansa ja avuton raivonsa, ei vielä pystynyt lainkaan ajattelemaan, vaan ainoastaan tuntemaan. Ja nämä torjutut tunteet salpaavat meidän kehityksemme, ellemme uskalla kokea niitä. Niiden viesti pysyy meiltä kätkettynä niin kauan kuin olemme valmiit vain "purkamaan" tunteemme päästäksemme niistä irti sen sijaan, että kokisimme ja jäsentäisimme ne koko oman historiamme yhteyteen ja olisimme koko elämämme ajan valmiita ottamaan vastaan uudet, esiin nousevat tunteet. Saamissani kirjeissä on kertomuksia ruumiillisista reaktioista, joita lukijoillani on esiintynyt, kun he ovat lukeneet Lahjakkaan lapsen tragediaa. Nämä kertomukset ilahduttavat minua, koska ne osoittavat, että kirjan lukeminen ei ilmeisestikään salli lukijan paeta spekulaatioihin vaan 30

32 sen sijaan tarjoaa hänelle mahdollisuuden päästä sisään omaan kokemusvarastoansa ja itse tutkia, mitä hänen siihenastisessa elämässään todellisuudessa on tapahtunut. Yksi mies esimerkiksi kirjoitti, että hän kirjaani lukiessaan tietyssä kohdassa sai mahakouristuksia ja heitti kirjan raivoissaan pois käsistään. Hän ei enää halunnut nähdä sitä. Vasta kun hän odottamattoman itkukouristuksen välityksellä tuli tietoiseksi siitä, mitä yhteyttä oli hänen mahakouristuksillaan ja sillä kirjan kohdalla, jota lukiessa kouristukset alkoivat, ja kun hän pystyi hyväksymään siihen kuuluvat tunteet, akuutit kivut katosivat, ja hän saattoi jatkaa lukemista. Jotkut hyvin menestyneet kirjoittajat kertovat ihmisistä, jotka ovat sairastaneet hengenvaarallisia tauteja ja joita he ovat voineet auttaa, kun ovat puhuneet heidän kanssaan heidän "emotionaalisista ongelmistaan". He sanovat, että siinä on kysymys "rakkauden lääkkeestä". On totta, että tällaiset keskustelut näyttävätkin joissakin tapauksissa tuovan ohimenevää helpotusta. Voin kuvitella, että potilaat voivat saada hiukan toivoa, kun he ensimmäisen kerran kuulevat, että heidän sairaudellaan on jotakin yhteyttä heidän sieluunsa, ajatuksiinsa ja tunteisiinsa. Ei kuitenkaan riitä, että ihmiselle sanotaan hänen tunne-elämänsä olevan yhteydessä hänen syöpäsairauteensa. Jos ihmisiä ei rohkaista ja ohjata paljastamaan omaa erityistä' historiaansa, jos he eivät opi kokemaan tunteiden koko asteikkoa ja luopumaan illuusioistaan ja itsepetoksestaan, paranemisprosessi tuskin voi käynnistyä. Toivo todennäköisesti joko nopeasti katoaa tai sitten 31

33 ihminen alkaa käyttää sitä harhaanjohtavana suojakilpenä ollakseen havaitsematta sairauden edistymistä. Hyvin usein sairasta potilasta kehotetaan olemaan rohkea, syventymään mietiskelyyn ja "ajattelemaan positiivisesti". Ennen muuta hänelle saarnataan anteeksiantaa ja unohtamista - vaatimuksia, jotka aikuinen jo lapsena on yrittänyt täyttää, kun hän on vanhempiaan suojatakseen salannut kokemansa väärinkäytökset itseltään. Juuri se on tehnyt hänet aikuisena sairaaksi, sillä ellei meidän sallita tuntea ja ilmaista sitä, mikä meitä kiduttaa, elämämme tulee epämielekkääksi. Useimmat syöpäpotilaat elävät ja kuolevat mielessään lapsuudestaan muodostamansa ihannoitu kuva, jonka avulla he suojelevat itseään menneisyytensä totuudelta. He ovat ylpeitä rohkeudestaan ja "epäitsekkyydestään", siitä että he huolehtivat vain toisista eivätkä tarvitse mitään itselleen. Vain heidän sairautensa, heidän ruumiinsa yksin, pyrkii vielä ilmaisemaan toivoa, toivoa siitä, että voisi vihdoinkin kertoa lapsuutensa tarinan, että se vihdoinkin kuultaisiin ja ymmärrettäisiin. Kukaan ei kuitenkaan halua kuulla tätä tarinaa, koska se saattaisi muistuttaa lääkäreitä, sairaanhoitajia ja muita auttajia heidän omasta, syvälle haudatusta menneisyydestään. Potilas itse ei ole tietoinen siitä, kuinka nälkiintynyt hän on, kuinka suuresti hän kaipaa ei ainoastaan rakkautta ja hellyyttä vaan myös totuutta; hän ei oivalla itse olevansa ainoa ihminen, joka voi tehdä jotakin tälle vaaralliselle itsensä kieltämiselle vapautuakseen siitä. Ihminen voi joskus vapautua jopa syöpäsai- 32

34 raudesta, jos hän on valmis elämään menneisyytensä kanssa ja jos hänellä on keinot siinä alkuun pääsemiseksi. Mikäli lääkäreillä olisi enemmän tietoa tästä, he pystyisivät auttamaan monia ihmisiä jälleen takaisin elämään. Olen tuntenut miehen, joka koko lapsuutensa ja nuoruutensa ajan oli joutunut kokemaan äärimmäistä sielullista julmuutta, vielä tekopyhyyteen yhdistettynä. Aikuisena hän oli vuosikymmenien ajan yrittänyt pitkällisten perinteisten terapiamenetelmien avulla taistella varhaisten nöyryytysten jättämää piilevää, voimatonta raivoa vastaan. Hän oli liian ahdistunut ja peloissaan pystyäkseen päästämään näitä tunteita esiin. Hän ei tohtinut edes kokeilla tällaista mahdollisuutta, sillä hänet oli lapsuudenkodissa niin vahvasti ohjelmoitu uskonnollisten ja moralististen ideoiden avulla. Niinpä hän koko ikänsä etsi uskonnollisia tai esoteerisia terapeutteja, jotka sitten auttoivat häntä pitämään torjuntansa koskemattomana. Hän pelkäsi jo ajat sitten kuolleita vanhempiaan niin paljon, että hänen ainoa keinonsa tiedostamattoman, jatkuvasti kätkettynä pysyneen raivonsa ilmaisemiseen oli vaarallisen sairauden kehittäminen. Hän pystyi jopa älyllisesti ymmärtämään ja sanoin ilmaisemaan, että hän keuhkosyöpänsä kautta torjui tunteensa samassa määrin kuin hänen vanhempansa "oletettavasti" olivat torjuneet hänet, "koska hän oli aiheuttanut näille alituista huolta". Kaikkeen tähän liittyviä tunteitaan hän ei kuitenkaan pystynyt elämyksellisesti kokemaan. Niinpä hän ei voinutkaan auttaa itseään, vaikka hän tietoisella tasolla teki kaikkensa 33

35 taistellakseen syöpää vastaan. Hän jopa noudatti ankaraa raakaravintodieettiä, joka todella johtikin keuhkosyövän paranemiseen. Häntä itsetuhoon ajavan tiedostamattoman epätoivon paino oli kuitenkin ikävä kyllä suurempi kuin hänen tietoinen paranemisen toiveensa. Terveydentilansa selvän paranemisen jälkeen hän nopeasti luopui ruokavaliostaan, joka oli niin suurenmoisesti auttanut häntä, ja hänelle kehittyi toisenlainen syöpä, joka lopulta johti kuolemaan. Tämän esimerkin ei ole tarkoitus vahvistaa väitettä, jonka mukaan raakaravinto on tehoton syöpää vastaan taisteltaessa. Sen tarkoituksena on vain osoittaa, että me voimme onnistuneesti taistella sairautta vastaan vain silloin, jos me todella määrätietoisesti pyrimme elämämme pelastamiseen - todellisen, ainutkertaisen, tämänpuoleisen elämän, ei myöhemmän, kuvitellun - koska todella tahdomme elää sen niin tietoisella kuin myös tiedostamattomalla tasolla. Lapsena tukahdutetun oikeutetun raivon tunteminen vihdoinkin aikuisiässä voi tosiasiassa olla vahva ja menestyksellinen keino sairautta vastaan taistelemisessa. Aikoinaan torjuttujen tunteiden tietoinen kokeminen ja ymmärtäminen ei ole tuhoisaa, se ei voi tappaa ketään, se voi vain vapauttaa. Vain tiedostamaton, toisiin ihmisiin siirretty ja kohdistettu raivo on tuhoisaa. Itse asiassa useimmat sairaudet eivät ole muuta kuin aikoinaan halveksituo lapsen hyväksyttyä kieltä, yhteiskunnan vakavasti ottama ja sairaskassojen jättiläiskoneiston hyväksymä tapa, jolla aikoinaan kiusattu, petetty lapsi vielä voi saada äänensä kuuluviin. Hän voi tehdä sen kui- 34

36 tenkin vain sillä ehdolla, että sairauden syistä vaietaan. Oireiden kielen ymmärtäminen näyttää nimittäin yhä edelleen olevan kiellettyä. Tutkijat työskentelevät intohimoisesti immuunijärjestelmän tutkimisen parissa siinä toivossa, että kerta kaikkiaan lopultakin saisivat sen otteeseensa, voisivat lopullisesti lakata kuuntelemasta hätähuutoa ja siten auttaa potilasta lopullisesti kätkemään itseltään oman totuutensa. Aikuisen sairaudet voivat olla kehotuksia hyvin varhaisen hädän huomioon ottamiseen. Kun potilas on halukas ottamaan tämän hädän huomioon, hän ei enää tarvitse immuunijärjestelmän epäsuoraa kieltä ja voi, myös ilman lääkkeitä, tulla terveeksi. Terveydenhoitolaitoksen auktoriteetit tuskin kuitenkaan tukevat häntä tällä tiellä, koska he tähän mennessä eivät ole edes tunteneet sitä. Huumeista riippuvainen ihminen suostuu yhteiskunnalliseen syrjäytymiseen tai jopa rikolliseksi leimautumiseen välttääkseen totuutta, joka on varastoitunut hänen soluihinsa. Sen sijaan hän yrittää lahjoa solujaan koko ajan yhä enemmillä ja enemmillä aineilla. Koska koko yhteiskunta, useimmat lääkärit mukaanluettuina, kieltävät tämän jatkuvan kärsimyksen todellisen alkuperän, sen syiden välttämätön tutkiminen laiminlyödään ja tilanteeseen etsitään yksinkertaisia "ratkaisuja", kuten huumeiden vapaata sallimista kriminalisoinnin rajoittamiseksi. Tai huumeista riippuvaisia ohjataan aids-tartuntojen vaaran vähentämiseksi elinikäiseen riippuvuuteen metadonista, koska tuo lääke otetaan suun kautta eikä kuten heroiini ruiskeena mahdollisesti saastuneilla neuloilla. 35

37 Kaikissa näissä pyrkimyksissä potilaan varsinainen hätä jätetään huomiotta ja kierretään se tosiasia, että jokainen riippuvuus on keino välttää oman kärsimyshistorian tiedostamista ja että jokainen riippuvuus on parannettavissa niillä ihmisillä, jotka todella haluavat uskaltautua oman historiansa kohtaamiseen. T erveydenhoitojärjestelmän kaikki manipulatiiviset keinot eivät yhdessäkään voi pitkän päälle auttaa. Niin kauan kuin ihminen antautuu kaikkein suurimpaan kurjuuteen mieluummin kuin kohtaa oman menneisyytensä, kukaan ei voi häntä auttaa. Mutta niin kauan kuin hänellä ei ole tietoa siitä, että hänellä on toisiakin mahdollisuuksia, me emme tiedä, mihin hän vielä voisi kyetä, ellei yhteiskunta tukisi hänen sokeuttaan. Pelkkä tahto riippuvuudesta luopumiseen ei voi todella vapauttaa ihmistä, vaikka anonyymit alkoholistit niin uskovatkin. Vapautumiseen tarvitaan tahtoa täysin ja kokonaan paneutua oman hädän syihin. Lapsina meillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin turruttaa itsemme- ainoa muu mahdollisuus olisi ollut kuolema. Aikuisina me voimme valita: voimme joko omaksua totuuden tai paeta sitä. Käytettävissämme on sitä paitsi lukuisia sellaisia pakenemiskeinoja, jotka ilman muuta hyväksytään kaikissa yhteiskunnissa ja joita jopa suuresti arvostetaan. Välttääksemme tuntemasta ja huomaamasta, mitä hämmentyneet ja hämmentävät vanhempamme ovat meille tehneet, minkälaista tuhoa he ovat aiheuttaneet kasvavassa ja vielä äärimmäisen herkässä organismissa, me voimme aikuisina valita lukuisista mahdollisuuksista: me voimme esimerkiksi täyttää tuhan- 36

38 sia kirjan sivuja ja niiden avulla hämmentää miljoonia ihmisiä; me voimme meditoidessamme hylätä oman "pienen itsemme" (toisin sanoen omat tunteemme ja historiamme) ja yhtyä "suureen itseen"; me voimme pestata lukemattomia tutkijaryhmiä etstmaan "skitsofrenia-geeniä" vain voidaksemme sen avulla lopulta vapauttaa vanhemmat "syyllisiksi tuomitsemisesta"; me voimme matkustaa maailman ympäri ja auktoriteettimme avulla estää uskovaisia syntyvyyden säännöstelystä, jotta maailmaan tulisi entistä enemmän ei-toivottuja ja myöhemmin puolustuskyvyttömiä tai pahoinpideltyjä lapsia; me voimme kiihottaa kokonaisia kansoja toisiaan vastaan, organisoida sotia ja juhlia voittoja. Meidän mahdollisuuksiemme paletti on loputtoman suuri varsinkin, kun meidän käytettävissämme yhä on pieniä lapsia. Syy on hyvin yksinkertainen: toisten hämmentäminen on hdpompaa, paljon hdpompaa kuin tuntea avuttoman lapsen hirvittävä hämmennys - oma hämmennyksemme lapsuudessa. Äkillisen vimman valtaan joutunut äiti, joka kuin raivotar heittdee esineitä umpimähkään ympanmsa, pakottaa puolustuskyvyttömän, kauhistuneen lapsen painamaan pakokauhunsa unohduksen pimeyteen. Aikuisina meillä kuitenkin on unohtamisen lisäksi muitakin mahdollisuuksia taistella tätä muistoa vastaan. Jottei meidän koskaan tarvitsisi kokea sitä ja siihen liittyviä tunteita, me voimme yksinkertaisesti omaksua sodan logiikan ja haltioitua irrationaalisten voimien edessä. Mutta me voimme myös, jopa logiikan avulla, kiistää 37

39 tuskallisen syy-yhteyden omien ongelmiemme ja vanhempiemme meille tuhoisan käyttäytymisen välillä luopumalla koko kausaliteetin käsitteestä yleensä ja julistamalla sen vanhentuneeksi ja mekaaniseksi. Tätä uutta ajattdutapaamme me voimme sitten propagoida uutena, postmodernina tieteellisenä paradigmana, joka sekin jälleen perustuu 12 askdeen filosofiaan. Miksikäs ei? Menneisyyden pakeneminenhan on iät ja ajat ollut suosittua, ja menneisyyden salaamista, oli se kuinka silmiinpistävää hyvänsä, miljoonat ihmiset sietävät, elleivät suorastaan hyväksy sitä kiitollisina, koska jokainen haluaisi miduiten välttää omaa historiaansa niin pitkälle kuin se on mahdollista. Joillekin se ei kuitenkaan enää ole mahdollista, ja heidän on sen vuoksi pakko etsiä sitä ja paljastaa se. Tämän pakenemisen seurausten yksityiskohdat ovat toistaiseksi käytännöllisesti katsoen tutkimattomia, niiden tutkiminenhan on vasta alkanut. Mutta laboratorioita, jotka tosin eivät saa määrärahoja miltään valtiolta, on onneksi meissä jokaisessa itsessämme. Yksilön rohkeus ja uskallus asettua tietoisesti alttiiksi omalle historialleen ja sen proosallisille tosiasioille, joiden armoilla hän siihen asti on sokeasti ollut, antavat hänelle lopulta hänen tarvitsemansa tiedon. Silloin hän ei enää anna näennäistiedon johtaa itseään harhaan. Sen jälkeen kun viisitoista vuotta sitten kirjoitin Lahjakkaan lapsen tragedian, minulle on sdvinnyt paljon sellaista, jota en silloin vidä joko ollut oivaltanut tai johon vidä silloin suhtauduin aivan liian epäröivästi. Kokoan tässä yhteen joi- 38

40 takin näistä asioista ja laajennan niitä kohta kohdalta. Minun on kuitenkin kehotettava lukijoita, jotka haluavat tietää enemmän näistä aiheista, kääntymään Lahjakkaan lapsen tragedian jälkeen kirjoittamieni kirjojen puoleen. 1. Aiemmin pyrin kovasti ymmärtämään ja tekemään ymmärrettäviksi lapsiaan loukkaavien vanhempien vaikuttimia. Niin syntyi helposti käsitys, että pyrkimys vanhempien ymmärtämiseen ilmeisesti muodostaa osan terapiaa. Asia on kuitenkin aivan päinvastoin. Me emme voi tuntea omaa vaurioitumistamme, jos yritämme ymmärtää sitä ihmistä, joka meitä loukkaa ja haavoittaa. Niin me menetämme kosketuksen omiin tunteisiimme, vaikka tämä kosketus olisi ratkaisevan tärkeä, jotta haavat yleensä tulisivat näkyviin ja voisivat parantua. Oman eikä suinkaan vanhempien hädän tunteminen on ehdottoman välttämätöntä ja terapian vaikutuksen kannalta ratkaisevaa. liman tätä selvää tietoa, joka tämän kirjan ensimmäisestä laitoksesta puuttui, me emme voi auttaa itseämme. Emmekä muuten myöskään vanhempia. Vanhemmat voivat kuitenkin auttaa itseään, jos he ovat valmiit tuntemaan oman historiansa ja vapautumaan omasta hädästään. 2. Omasta kokemuksestani olen oppinut, että anteeksiannan vaatimus, jota viisitoista vuotta sitten pidin oikeana, saa terapian juuttumaan paikalleen, on siis vahingollista. Se nimittäin salpaa vielä myöhemminkin esiinpääsyn sellaisilta tunteilta ja havainnoilta, jotka aikaisemmassa vaiheessa eivät vielä olleet mahdollisia mutta jot- 39

41 ka yksilön voimien ja sietokyvyn vahvistuessa lopulta tulisivat mahdollisiksi ja voitaisiin paremmin kestää. Ei ole harvinasta, että jotkin muistot voivat nousta esiin vasta vuosia itseterapian alkamisen jälkeen, kun yksilö on tarpeeksi vahva kestääkseen ne. Loppuun viedyn "anteeksiantotyön" ei pidä antaa estää tätä uusien muistojen siunauksellista esiintuloa (vrt. A.M., Mu"a vaikenemisen muuri.) 3. Pelkkä tunteista puhuminen on hyödytöntä eikä johda meitä eteenpäin. Niinpä ihmiset kuluttavat vuosikymmeniä klassisissa analyyseissa ja terapioissa ilman, että yhtään mikään heissä muuttuu. Vielä traagisempaa on, että he eivät itse huomaa sitä. Tunteet on aidosti koettava sisäisessä vuoropuhelussa ja ilmaistava selvästi sanoin, jotta ne avaisivat meille pääsyn omaan totuuteemme. Ihmisille, jotka vakavasti pyrkivät vapautumaan lapsuutensa traumatisoitumisen seurauksista, perinteiset terapiamuodot ovat käyttökelvottomia, harhaanjohtavia ja viime kädessä tehottomia elleivät suorastaan vaarallisia, koska ne vahvistavat älyllistä puolustautumista tunteita vastaan ja estävät torjutun paljastumista ( vrt. A.M., Karkotettu tieto). Sen ne tekevät silloinkin, kun terapeutti tai analyytikko rohkaisee potilasta "puhumaan traumasta" (esimerkiksi seksuaalisesta hyväksikäytöstä). Terapioissa, jotka haluavat kääntyä vain älyn puoleen, potilas ei voi koetella terapeutin olettamuksia ja otaksumia. Ne saattavat olla vääriä tai oikeita, mutta silloinkin kun ne ovat oikeita, niiden sanoma jää tehottomaksi, se ei voi 40

42 vapauttaa potilasta oireistaan. Ainoastaan tunteet ja ruumiilliset aistimukset, jotka tulevat meille tietoisiksi ääneen lausutun sisäisen dialogin aikana, voivat nimittäin antaa meille täyden varmuuden siitä, mitä meille aikaisemmin on tehty. Vain tämän kokemuksen antamien vastausten avulla voimme saada takaisin torjumamme muistot ja jäsentää niin saavuttamamme tiedon kokonaisuuteen.jos on mahdollista hankkia luotettavaa tietoa sellaisilta perheenjäseniltä, jotka eivät ole olleet mukana traumojen aiheuttamisessa, omat vähitellen tietoisiksi tulleet muistot saavat lisävahvistusta. Monissa virheellisesti johdetuissa ja hämmentävissä terapioissa voidaan päätyä virheellisiin tai edelleenkin epävarmoihin olettamuksiin tai päätelmiin, jotka eivät ole mitään muistoja. "Väärän muiston" käsite on näin ollen harhaanjohtava ja sisältää jo itsessään ristiriidan. 4. Kuitenkin myös uudet menetelmät, jotka tosin väittävät "työskentelevänsä tunteiden kanssa", mutta liittävä"t tähä"n työskentelyyn uskonnollisia ja moraalisia kehotuksia, estä"vä"t todellisuuden esiin pääsemisen ja voivat siten tuottaa vain ohimenevää helpotusta. Jos totuutta ei pystytä paljastamaan eikä omaksumaan, riippuvuus ryhmistä ja "korkeammista voimista" jää pysyväksi. Depression paluu (alun iloisen helpotuksen jälkeen) voidaan kuitenkin välttää, kun aletaan levittää samaa ideologiaa uusille uskovaisille. Nämäkin kuitenkin tarvitsevat samaan tarkoitukseen jälleen uusia uskovaisia. Tähän todennäköisesti perustuu 12 askeleen ryhmien kannatta- 41

43 jien maaran nopea lisääntyminen levitettyjen ideoiden heikkoudesta huolimatta. (vrt. A.M., Mu"a vaikenemisen muuri). 5. On suuri erehdys uskoa, että" traumoista voidaan vapautua symbolisella tasolla. Jos se olisi mahdollista, kirjailijat, taidemaalarit ja muut taiteilijat voisivat työstää traumojaan luovuutensa avulla. Niin ei kuitenkaan ole. Luovuus tosin auttaa heitä kestämään kärsimystä, mutta ei vapautumaan siitä. Myös diktaattorit lakkaisivat jonakin päivänä nöyryyttämästä ja kiduttamasta ihmisiä, mikäli tämä symbolinen kosto lapsena koetusta halveksunnasta riittäisi. Heidän kostonnälkänsä on kuitenkin kyltymätön niin kauan kuin he eivät tiedä - koska kieltävät tämän tietonsa - kuka todellisuudessa ansaitsee heidän viliansa ja keitä se koskee, toisin sanoen niin kauan kuin he tyydyttävät viliansa vain symbolisesti sen sijaan, että kokisivat sen lapsuutensa yhteydessä ja siten vapautuisivat siitä (vrt. A.M., Avain, saksaksi 1988). 6. Lasten pahoinpitely ei ole ihmiskunnan väistämätön kohtalo (kuten vielä uskoin Lahjakkaan lapsen tragediaa kirjoittaessani), mikäli pahoinpitelyjen seuraukset korjataan paljastavan terapian avulla. Ihmiset, jotka ovat vapautuneet torjunnastaan, eivät pahoinpitele lapsiaan. 7. Lasten pahoinpitelyn myötä yhteiskunta tuottaa pahuuden uudelleen joka sukupolvessa. Kuitenkin olisi mahdollista määrätietoisesti ehkäistä lasten pahoinpitely ennakolta. Jo joitakin vuosia 42

44 sitten esiin tuotu tieto bondingista voisi muuttaa maailmamme. Tavattoman paljon turhaa kå'rsimystå' voitaisiin estå'ä, jos laajemmalla tasolla esimerkiksi ymmå'rrettäisiin, mitä' tå'må "bonding" eli å'idin ja vastasyntyneen keskeinen katsekontakti ja ruumiillinen kosketus, merkitsee. Se ei ainoastaan anna lapselle varmuutta ja turvallisuutta elämässä myöhemmin, vaan tekee myös äidin varmemmaksi rakkaudessaan lapseen, niin että hän voi suojata lasta omalta ja ehkä myös lapsen isän menneisyydeltä. Nainen, josta on kaikkein varhaisimman katsekontaktin ja ruumiillisen kosketuksen välityksellä tullut äiti vastasyntyneelleen, väärinkäyttää lastaan vähemmän tämän kasvaessa. 8. Minulta kysytään usein, kuinka voi olla ihmisiä, joita on lapsena pahoinpidelty ja jotka eivät siitä huolimatta itse pahoinpitele omia lapsiaan. Riittääkö siinä hyvä tahto? Olen käsitellyt näitä kysymyksiä kirjoissani Karkotettu tieto ja Murra vaikenemisen muuri. Yritin niissä selittää, mikä merkitys "auttavien todistajien" ja "tietävien todistajien" läsnäololla lapsuudessa on. En kuitenkaan tiedä yhtään lapsena pahoinpideltyä ihmistä, joka ei aikuisena olisi käyttäytynyt tuhoavasti tai ainakin itsetuhoisasti niin kauan kuin hän on kieltänyt kokemansa pahoinpitelyt. 9. Nykyään muutamissa maissa on jo ryhmiä tai organisaatioita, jotka tukevat vanhempia näiden väitteessä, että jo aikuisiksi kasvaneiden lasten vanhempiinsa kohdistamat pahoinpitely- tai väärinkäyttösyytökset voivat perustua myös virheel- 43

45 lisiin muistoihin. Voin hyvin kuvitella, että tätä innokasta toimintaa ja vanhempien, lehdistön ja asianajajien intensiivisiä pyrkimyksiä eivät motivoi vain taloudelliset intressit ja tarve julistaa vanhemmat syyttömiksi, vaan myös paljon syvempi syy: oman torjutun historian pelko. Pahoinpitdyistä selvinneiden ja pitkäaikaisen kieltämisen tai dissosiaation jälkeen oman totuutensa paljastaneidcn ihmisten kertomukset koetaan usein uhkaaviksi, koska niissä syytetään ja vedetään syylliset tilille ja koska ne muistuttavat toisia ihmisiä näiden omasta menneisyydestä. Ne asettavat kysymyksenalaiseksi torjunnan vallan, jonka alaisina useimmat ihmiset elävät ja jonka armoille he niin täysin jättäytyvät. Vanhempien, asianajajien, tuomareiden on pakostakin, tietoisesti tai tiedostamatta, kysyttävä: "Jos tämä kaikki olisi totta, jos Martalle ja Susannalle todella olisi tapahtunut kaikki nämä kauheat asiat ja jos he eivät vuosikymmeniin olisi tietäneet niistä mitään, niin kuinka voin olla varma, etten minä itse pidä itseltäni salassa vastaavaa historiaa? Vain jos uskon, että nämä 'muistot' ovat keksittyjä, vain jos uskon 'virheellisten muistojen' ilmiöön, voin elää edelleen samoin kuin tähän asti." 10. Lopulta haluan selvittää, että käsite "sisäinen lapsi", jonka niin usein katsotaan olevan lähtöisin minusta, ei ole minun vaan transaktioanalyysin käyttämä termi. Minä pidän tuota käsitettä ongdmallisena ja käytän sitä ainoastaan metaforana aivan tietyssä yhteydessä. "Minussa olevasta lapsesta" puhuin ennen muuta siinä vaiheessa, kun yritin joitakin maalauksiani esittelevässä kir- 44

46 jassa Lapsuuden kuvia kuvata maalaamisen vaikutusta dämässäni. Lainaan tähän asiaa koskevan kohdan.... eilen olisi joutunut kosketuksiin minussa olevan lapsen kanssa... Vasta hyvin myöhäisessä elämäni vaiheessa hän halusi uskoa minulle salaisuutensa. Lapsi saapui varsin empien, puhui minulle hyvin epäselvästi, tarttui minua kädestä ja johdatti minut huoneisiin, joita olin karttanut koko ikäni ja jotka pelottivat minua. Kuitenkin minun oli astuttava niihin, en voinut kääntää niille enää selkääni, sillä ne olivat minun huoneitani, samoja, jotka olin yrittänyt vuosikymmeniä unohtaa ja joihin olin jättänyt lapsen yksin. Siellä lapsen oli elettävä, yksin tietojensa kanssa ja odotettava, kunnes kerran joku saapuisi, kuuntelisi häntä ja uskoisi häntä. Siinä minä seisoin avoimen oven edessä, huonosti varustautuneena, kaikkine aikuisen pelkoineni, joita tunsin menneiden aikojen pimeyttä ja uhkaavuutta kohtaan, enkä kyennyt päättämään, sulkisinko oven ja jättäisinkö lapsen sinne jälleen yksin - kuolemaani saakka. Silloin tein ratkaisuni, joka tuli muuttamaan elämäni perinpohjaisesti: antauduin vuosikymmeniä eristyksissä eläneen lapsen johdatettavaksi ja aloin luottaa hänen lähes autistiseen olemukseensa. (lapsuuden kuvia, s. 21, suomentanut Eija Kämäräinen). Me kaikki olemme lapsuutemme vankeja riippumatta siitä: tiedämmekö, aavistammeko vai kielliimmekö sen tai emmekö tiedii siitä" vielä" mitää"n. Tieto siitä, että meillä on mahdollisuus vapautua vanhojen loukkausten seurauksista, menee perille sitten kun useammat ihmiset ovat kokeilleet sitä tietä ja huomanneet, että sitä on mahdollista kulkea. Tietenkin vastarinta tätä tietä kohtaan on hyvin voimakas, koska me kaikki pelkäämme torjumaamme historiaa ja oman lapsen avuttomuutemme näkemistä. Kos- 45

47 ka me pelkäämme, meillä täytyy myös olla hyvät syyt pelkoomme. Ellei niin olisi, meidän ei tarvitsisi pitää tätä historiaa torjuttuna. Pelko kuitenkin vähenee, kun koemme oman tarinamme ja uskallamme katsella pelon syitä suoraan silmiin. Jonakin päivänä ihmisille uusien terapiamenetelmien ansiosta selviää, että he tarvitsivat esimerkiksi nationalismia laillistaakseen oman vihansa, jolla oli täysin todelliset ja kauhistuttavat syynsä muttei mitään tekemistä heidän kansansa, lippujensa, laulujensa ja sotiensa kanssa. Sen sijaan sillä on hyvin paljon yhteyttä siihen ihmisten halveksuntaan, jonka piirissä he ovat kasvaneet. Kun he oivaltavat sen, heidän ei enää tarvitse vainota toisten maiden ihmisiä eikä hävittää kansoja oman aikoinaan surmatun itsetietoisuutensa pelastamiseksi. Silloin he tajuavat, mitä he todella tarvitsevat ja mitä he oikeutetusti kaipaavat, koska ovat syntymästä asti olleet ilman sitä. He eivät enää lohduta itseään tuonpuoleisen uskonnoilla eivätkä suostu luopumaan oikeutetuista tarpeistaan. He haluavat tämänpuoleisessa elämässään hankkia itselleen sen, mitä he lapsuudessaan ovat niin traagisesti turhaan kaivanneet: totuudellisuuden, selvyyden ja oman itsensä ja toisten kunnioittamisen. 46

48 1 Lahjakkaan lapsen draama ja kuinka meistä tuli psykoterapeutteja

49

50 Mitä vain, kunhan ei totuutta Kokemus opettaa meille, että meillä kamppailussa psyykkisten sairauksien kanssa on ajan mittaan käytettävissämme vain yksi ainoa keino: meidän on emotionaalisesti löydettävä oman ainutkertaisen ja ainutlaatuisen lapsuutemme totuus. Mutta voimmeko me koskaan täysin vapautua illuusioistamme? Jokainen elämä on täynnä illuusioita todennäköisesti sen vuoksi, että totuus tuntuu meistä sietämättömältä. Ja kuitenkin totuus on meille niin välttämätön, että me maksamme sen menettämisen vaikeilla sairauksilla. Sen vuoksi me yritämme pitkän prosessin avulla paljastaa oman persoonallisen totuutemme, joka - ennen kuin se suo meille uuden vapauden - aina tuottaa tuskaa, ellemme sitten tyydy pelkkään älylliseen tietoon. Siinä tapauksessa me kuitenkin juutumme jälleen illuusioiden alueelle. Me emme voi vähimmässäkään määrin muuttaa menneisyyttämme, emme tehdä tapahtumattomiksi vahinkoja, jotka meille on lapsuudessa aiheutettu. Mutta me voimme muuttaa itsemme, "korjata" itsemme, saada takaisin kadottamamme eheyden. Se on mahdollista, kun päätämme lähemmin tutkia ruumiiseemme varastoitunutta 49

51 tietoa menneistä tapahtumista ja saattaa sen lähemmäksi tietoisuuttamme. Tämä tie on tosin epämukava, mutta vain se antaa meille mahdollisuuden lopultakin vapautua lapsuuden näkymättömästä ja silti niin julmasta vankilasta ja muuttua menneisyyden tiedostamattomasta uhrista vastuulliseksi ihmiseksi, joka tuntee oman historiansa ja elää sen kanssa. Useimmat ihmiset tekevät juuri päinvastoin. He eivät halua tietää mitään menneisyydestään eivätkä sen vuoksi myöskään tiedä, että se pohjimmiltaan alituiseen määrää heitä, koska he elävät jatkuvasti ratkaisemattomassa, torjutussa lapsuuden tilanteessaan. He eivät oivalla edelleen välttävänsä ja kiertävänsä vaaroja, jotka kerran olivat todellisia mutteivät ole olleet sitä enää pitkään aikaan. Heitä ajavat tiedostamattomat muistot ja torjutut tunteet ja tarpeet, jotka niin kauan kuin ne pysyvät tiedostamattomina ja selvittämättäminä määräävät vääristyneellä tavalla lähes kaiken, mitä he tekevät ja jättävät tekemättä. Aikoinaan koettujen raakojen pahoinpitelyjen torjuminen tiedostamattomaan esimerkiksi ajaa monia ihmisiä tuhoamaan oman ja toisten elämän, polttamaan vierasmaalaisten taloja, tekemään kostoiskuja. He vieläpä nimittävät sitä kaikkea "isänmaallisuudeksi" kätkeäkseen totuuden itseltään ja ollakseen tuntematta kidutetun lapsen epätoivoa. Jotkut jatkavat aikuisina aktiivisesti samaa kiduttamista, jonka kohteena ovat kerran itse olleet. He esimerkiksi liittyvät ruoskimiskerhoihin tai erilaisiin kidutuskultteihin tai harrastavat sadomasokistista toimintaa ja 50

52 pitävät sitä vapautumisena. Naiset antavat lävistää nänninpäänsä ripustaakseen niihin renkaita, antavat sitten ottaa niistä valokuvia lehtiin ja kertovat ylpeinä, että lävistäminen ei tehnyt lainkaan kipeää ja että se oli heistä jopa hauskaa. Tällaisten lausumien vilpittömyyttä ei ole syytä epäillä, sillä noiden naisten on täytynyt jo hyvin varhain oppia olemaan tuntematta kipua. Ja mitä kaikkea he nyt olisivatkaan valmiit tekemään ollakseen tiedostamatta tuskaa, jota tunsi pieni tyttö, kun isä käytti häntä seksuaalisesti hyväkseen ja kun hänen oli kuvitdtava, että se oli hänestä hauskaa? Lapsena seksuaalisesti hyväksikäytetty nainen, joka on torjunut lapsuutensa toddlisuuden ja oppinut olemaan tuntematta kipua, pakenee jo tapahtunutta koko ajan - miesten, alkoholin, huumeiden tai yhä uusien suoritusten avulla. Hän tarvitsee alituisia "potkuja" jottei "ikävystyminen " pääsisi valtaan, jottei hetkeksikään jäisi rauhaan, jossa hän saattaisi tuntea lapsuutensa toddlisuuden polttavan yksinäisyyden. Sitä tunnetta hän pelkää enemmän kuin kuolemaa - ellei hänellä sitten ole ollut onnea oppia, että lapsen tunteiden uudelleen däminen ja tiedostaminen ei tapa vaan vapauttaa. Harvinaista sen sijaan ei ole, että kuolemaksi koituu juuri puolustautuminen niitä tunteita vastaan, joiden tietoinen kokeminen voisi paljastaa totuuden. Lapsuuden kärsimyksen torjuminen ei määrää vain yksilön dämää vaan myös yhteiskunnan tabuja. Sen monet sujuvasti kirjoitetut dämäkerrat hyvin sdvästi osoittavat. Kun luemme esimerkiksi kuuluisien taiteilijtliden dämäkertoja, 51

53 huomaamme, että heidän elämänsä niissä alkaa osapuilleen puberteetista. Sitä ennen taiteilijalla on ollut "onnellinen" tai "iloinen" tai "huoleton" tai joskus "puutteiden" tai "virikkeiden" täyttämä lapsuus. Se minkälainen lapsuus kunkin yksilön kokemana on ollut, näyttää sen sijaan olevan täysin vailla mielenkiintoa ikään kuin koko elämän juuret eivät olisi kätketty lapsuuteen. Havainnollistan asiaa seuraavan esimerkin avulla: Henry Moore kirjoittaa muistelmissaan, että hänen piti pikku poikana usein hieroa äitinsä selkää reumatismiöljyllä. Kun luin tämän kohdan, Mooren muotokieli avautui minulle äkkiä aivan persoonallisella tavalla. Noissa makaavissa naisissa, joilla oli pieni pää, näin nyt äidin pienen pojan silmin, pojan, joka perspektiivisesti pienentää äidin pään ja kokee tämän paljaan selän jättiläismäisenä. Tämä saattaa monille taidearvostelijoille olla täysin yhdentekevää. Minulle se kuitenkin on merkkinä siitä, kuinka vahvasti lapsen kokemukset jatkuvasti elävät lapsen tiedostamattomassa ja mitä ilmaisumahdollisuuksia ne voivat löytää silloin, kun aikuinen on vapaa päästämään ne esiin. Mooren lapsuudenmuistohan on harmiton ja saattoi säilyä hänen tietoisuudessaan. Traumaattiset lapsuuden kokemukset sen sijaan pysyvät aina pimeydessä. Mutta tähän pimeyteen kätkettyinä pysyvät myös koko myöhemmän elämän ymmärtämisen avaimet. 52

54 Rikas lapsiraukka Aiemmin jouduin usein kysymään itsdtäni, onko meidän koskaan mahdollista täysin tajuta sen yksinäisyyden ja turvattomuuden määrää, jonka lapsina jouduimme kokemaan. Nyt olen jo oppinut tietämään, että se on mahdollista. En tässä ajattde niitä lapsia, jotka ovat kasvaneet ilmeisen laiminlyötyinä ja jotka ovat tulleet aikuisiksi tämän totuuden jo tietäen. Jäljelle jää kuitenkin varsin suuri määrä ihmisiä, jotka tulevat terapiaan midessään kuva siitä, että he ovat kasvaneet onnellisessa ja turvatussa lapsuudessa. He ovat niitä potilaita, joilla on ollut monia mahdollisuuksia tai jopa kykyjä, joita he ovat myöhemmin kehittäneet. Usein he ovat myös saaneet kiitosta lahjakkuudestaan ja saavutuksistaan. Mdkein kaikki he ovat hallinneet rakkonsa toiminnan jo ensimmäisen elinvuotensa aikana, ja monet heistä ovat jo puolentoista - viiden vuoden iässä varsin taitavasti olleet apuna pienten sisarustensa hoidossa. Vallitsevan käsityksen mukaan näillä ihmisillä - vanhempiensa ylpeyden aiheelia - on täytynyt olla vahva ja vankka itsetunto. Asia on kuitenkin juuri päinvastoin. He kyllä tekevät kaiken, mihin ryhtyvät, hyvin tai erinomaisesti, hei- 53

55 tä ihaillaan ja kadehditaan, he saavuttavat menestystä missä tahansa heille tärkeässä toiminnassa, mutta kaikesta siitä ei ole heille mitään hyötyä. Kaiken takana heitä vaanii depressio, tyhjyyden tunne, itsestä vieraantuminen, dämän tarkoituksettomuus heti, kun suurenmoisuuden huume ehtyy, heti kun he eivät enää ole "huipulla", kun heillä ei enää ole suuren tähden varmuutta tai heti kun heille tulee tunne, että he ovat epäonnistuneet jonkin oman ihannekuvansa täyttämisessä. Silloin pdot tai ankarat syyllisyyden ja häpeän tunteet alkavat kiduttaa heitä. Mitkä syyt ovat näiden lahjakkaiden ihmisten näin syvän häiriintymisen takana? Jo ensimmäisessä keskustdussa he kertovat kuulijalleen, että heidän vanhempansa olivat ymmärtäväisiä - tai ainakin toinen heistä oli - ja että jos heidän ympäristönsä ei joskus ymmärtänyt heitä, niin se johtui heistä itsestään, toisin sanoen siitä, että he eivät pystyneet ilmaisemaan itseään oikein. He kertovat ensimmäisistä muistoistaan ilman minkäänlaista eläytymistä lapseen, joka he kerran olivat. Tämä kiinnittää sitäkin enemmän huomiota, kun näillä potilailla ei ainoastaan ole erityisen korostunut introspektion taito, vaan he pystyvät myös suhteellisen helposti eläytymään toisiin ihmisiin. Heidän suhtautumistaan oman lapsuutensa tunnemaailmaan leimaa kuitenkin kunnioituksen puute, hallitsemisen tarve, manipulointi ja suorittamisen paine. Usein heidän asenteessaan ilmenee halveksuntaa ja ironiaa, joka saattaa huipentua pilkkaan tai kyynisyyteen asti. Yleensä he eivät näytä lainkaan emotionaalisesti ymmärtävän 54

56 omaa lapsenkohtaloaan eivätkä suhtautuvan siihen vakavasti. He näyttävät myös olevan täysin tietämättömiä lapsuutensa muista todellisista tarpeista kuin suorituspakosta. He ovat onnistuneet sisäistämään alkuperäisen draaman niin täydellisesti, että ovat voineet pelastaa hyvän lapsuuden illuusion. Voidakseni kuvata tällaisen lapsuuden psyykkistä ilmapiiriä esitän ensin joitakin perusedellytyksiä, joista lähden. 1. Lapsella on erityinen tarve tulla alusta asti kunnioitetuksi ja vakavasti otetuksi juuri sellaisena kuin hän kulloinkin on. 2. "Sellaisena kuin hän kulloinkin on " tarkoittaa lapsen tunteita, tuntemuksia ja niiden ilmaisemista jo imeväisiästä alkaen. 3. Lapsen tunteiden kunnioittamisen ja sallimisen ilmapiirissä lapsi voi erovaiheessa luopua symbioosista äidin kanssa ja kehittyä askel askeleelta kohti autonomiaa. 4. Jotta nämä terveen kehityksen edellytykset olisivat mahdollisia, lasten vanhempien olisi itsekin pitänyt kasvaa vastaavassa, suotuisassa ilmapiirissä. Silloin vanhemmat välittäisivät lapselleen turvallisuuden ja varmuuden tunteen, minkä piirissä lapsen luottamus voi kasvaa. 5. Vanhemmat, jotka eivät lapsina ole kokeneet tätä ilmapiiriä, ovat tarvitsevia, he toisin sanoen etsivät koko elämänsä ajan sitä, mitä heidän 55

57 omat vanhempansa eivät ole voineet heille oikeaan aikaan antaa: olentoa, joka sopeutuu heihin täysin, ymmärtää heitä ja ottaa heidät vakavasti. 6. Tämä etsintä ei tietenkään voi koskaan johtaa täysin onnelliseen lopputulokseen, koska se liittyy peruuttamattomasti menneeseen tilanteeseen, ensimmäiseen aikaan syntymän jälkeen. 7. Mutta ihminen, jolla on tyydyttämätön ja torjunnan tuloksena tiedostamaton tarve, pyrkii pakonomaisesti tyydyttämään tuon tarpeen korvaavia keinoja käyttäen niin kauan kuin hän ei tunne omaa elämäntarinaansa, jonka on torjunut. 8. Parhaiten tämän tarpeen tyydyttämiseen sopivat omat lapset. Vastasyntynyt on hyvässä ja pahassa vanhempiensa armoilla. Ja koska hänen olemassaolonsa on riippuvainen vanhempien hoivasta, hän myös tekee kaikkensa, ettei menettäisi sitä. Lapsi asettaa ensimmäisestä päivästä alkaen peliin kaikki mahdollisuutensa kuin pieni kasvi, joka kurkottaa aurinkoon selvitäkseen hengissä. Kaksikymmentä vuotta jatkuneen terapeuttisen toimintani aikana olen yhä uudelleen kohdannut lapsuudenkohtalon, joka näyttää minusta luonteenomaiselta auttajan ammatissa toimiville ihmisille. 1. Näillä ihmisillä on ollut tunne-elå må'ltåä'n syvåsti epå'varma å'iti, jonka emotionaalinen tasa- 56

58 paino on ollut riippuvainen lapsen tietynlaisesta käyttäytymisestä tai tietystä olemisen tavasta. Tämä epävarmuus on lapsen ja muun ympäristön silmissä voinut hyvinkin pysyä äidin kovan, autoritaarisen, jopa totalitaarisen julkisivun taakse kätkettynä. 2. Lisäksi lapsella on ollut hiimmåstyttävå kyky vaistota tämä äidin tai molempien vanhempien tarve intuitiivisesti, toisin sanoen tiedostamattomasti, ja vastata siihen, toisin sanoen omaksua vanhempien hänelle tiedostamattomasti osoittama tehtävä. 3. Näin lapsi on varmistanut vanhempiensa "rakkauden". Lapsi on vaistonnut, että häntä on käytetty hyväksi, ja se on antanut hänen elämälleen olemassaolon oikeutuksen. Tällaiset lapset kehittävät ja täydellistävät sopeutumiskykyään, ja heistä ei ainoastaan tule äitinsä äitejä (uskottuja, lohduttajia, neuvonantajia, tukijoita), vaan he ottavat myös vastuun sisaruksistaan ja muodostavat lopulta aivan erityisen herkå"n vastaanottimen toisten ihmisten tarpeiden tiedostamattomille merkeille. Ei ole ihme, että he myöhemmin usein valitsevat psykoterapeutin ammatin. Kukapa sellainen, jolla ei ole tällaista esihistoriaa, tuntisi kiinnostusta pyrkiä kaiket päivät selvittämään, mitä toisten ihmisten tiedostamattomassa tapahtuu? Tämä herkkä ja pitkälle erikoistunut vastaanotin auttoi lasta aikanaan selviämään hengissä ja ajaa hänet myöhemmin aikuisena usein hankkimaan auttajan ammatin. Siinä piilevät kuitenkin myös hå"iriytymisen juuret. Se ajaa 57

59 auttajaa yhä uudelleen pyrkimään lapsuudessa tyydyttymättömiksi jääneiden tarpeiden tyydyttämiseen toisten ihmisten, vanhempien sijaisten, esimerkiksi potilaiden välityksellä. 58

60 Tunteiden kadotettu maailma Imeväisen varhainen sopeuttaminen johtaa siihen, että lapsen on torjuttava rakkauden, kunnioituksen, vastakaiun, ymmärtämisen, osallistumisen ja peilautumisen tarpeensa. Niin ikään lapsen on torjuttava tunnereaktionsa ankariin pettymyksiin ja kieltoihin. Siitä seuraa, että hän ei uskalla lapsuudessaan eikä myöhemmin aikuisenakaan kokea omia, kielletyiksi huomaamiaan tunteita (esimerkiksi mustasukkaisuutta, kateutta, vihaa, turvattomuuden tunnetta, voimattomuutta, pelkoa). Se on sitäkin traagisempaa, kun tässä on kysymys ihmisistä, jotka sinänsä kykenevät eriytyneisiin tunteisiin. Sen huomaa, kun he kuvaavat sellaisia lapsuuden kokemuksiaan, joihin ei ole liittynyt tuskaa eikä pelkoa. Useimmiten kysymys on silloin luonnondämyksistä. Niitä he ovat voineet emotionaalisesti kokea ilman että olisivat loukanneet vanhempiaan, tehneet nämä epävarmoiksi, kaventaneet näiden valtaa tai vaarantaneet näiden tasapainon. Hyvin huomiota herättävää kuitenkin on, että nämä ylipäätään hyvin huomiokykyiset ja herkät lapset, jotka muistavat esimerkiksi tarkasti, kuinka he nelivuotiaina ihailivat auringon kilossa kiiltävää nurmikkoa, eivät toisaalta vidä kahdeksanvuotiaina 59

61 "olleet huomanneet mitään" katsoessaan raskaana olevaa äitiään eivätkä osoittaneet raskautta kohtaan minkäänlaista utdiaisuutta, eivät sisaruksen syntyessä "olleet ylipäänsä lainkaan" mustasukkaisia tai että he kaksivuotiaina, kun heidät oli miehitysaikana jätetty yksin kotiin, alistuivat sotilaiden taloon tunkeutumiseen ja kotitarkastukseen itkemättä, rauhallisina ja "hyvin urheina". He kehittivät tunteiden etäännyttämisestä todellisen taiteen, sillä lapsi voi kokea tunteita vain silloin, kun läsnä on ihminen, joka hyväksyy ne, ymmärtää niitä ja on mukana niissä. Jos tämä puuttuu, jos lapsi joutuu vaaraan menettää äidin tai tämän sijaisen rakkauden, hän ei uskalla kokea kaikkein luonnollisimpia tunnereaktioitaan "yksikseen", salassa, vaan hänen on torjuttava ne. Silti ne pysyvät informaationa hänen ruumiiseensa varastoituneina. Koko loppudämänsä ajan tällainen ihminen voi kokea nämä tunteet muistutukseksi menneisyydestä ymmärtämättä kuitenkaan niiden alkuperäistä yhteyttä. Niiden merkityksen sdvittäminen on mahdollista vasta sitten, kun alkuperäisen tilanteen yhdistäminen nykyisyydessä koettuihin voimakkaisiin tunteisiin onnistuu. Uudet paljastavat terapiamenetelmät lähtevät tästä lainmukaisuudesta ja antavat meille mhdollisuuden hyötyä siitä. Ottakaamme esimerkiksi hylätyksi tulemisen tunne. En tarkoita nyt sitä, mitä aikuinen kokee, kun tuntee itsensä yksinäiseksi ja ehkä syö pillereitä, turvautuu huumeisiin, menee dokuviin, tapaa tuttavia tai soittaa tarpeettomia puhduja rakentaakseen jollakin tavalla sillan tuon tyhjyy- 60

62 den yli. Ei, minä tarkoitan niitä alkuperäisiä tunteita, joita tunsi pieni lapsi, jolla ei ollut kaikkia noita aikuisen kiertämiskeinoja ja jonka ilmaukset, sanalliset tai esiverbaaliset, eivät tavoittaneet vanhempia. Se ei johtunut siitä, että hänellä olisi ollut erityisen pahat vanhemmat, vaan siitä, että vanhemmat itse olivat tarvitsevia, riippuvaisia lapsen antamasta, heille välttämättömästä vastakaiusta, koska he itse olivat pohjimmiltaan lapsia ja etsivät ihmistä, jota voisivat tarvitsevuudessaan käyttää. Ja niin paradoksaaliselta kuin se voi tuntuakin: lapsi on käyttökelpoinen. Lapsi ei pääse karkuun kuten oma äiti aikoinaan. Lapsen voi kasvattaa sellaiseksi kuin vanhemmat haluavat. Lapselta voi saada osakseen kunnioitusta, lapsen voi mukauttaa omiin tunteisiinsa, lapsen rakkaudessa ja ihailussa voi peilailla itseään, lapsen rinnalla voi tuntea itsensä voimakkaaksi, lapsen voi jättää vieraan ihmisen hoiviin, jos hän tuntuu vaativan liikaa, lapsen seurassa voi tuntea itsensä lopultakin huomion keskipisteeksi, sillä lapsen silmät seuraavat äitiä askel askeleelta. Jos naisen on täytynyt suhteessa omaan äitiinsä tukahduttaa ja torjua kaikki nämä tarpeet, niin vaikka hän olisi kuinka valistunut hyvänsä, suhteessa omaan lapseen nämä tarpeet nousevat esiin tiedostamattoman syvyyksistä ja vaativat tyydyttämistä. Lapsi vaistoaa tämän hyvin selvästi ja luopuu hyvin varhain oman hätänsä ilmaisemisesta. Mutta jos nuo lapsuuden turvattomuuden tunteet myöhemmin nousevat esiin aikuisen terapiassa, ne ilmenevät niin rajuna tuskana ja epätoivona, että käy täysin selväksi, että nuo ihmiset 61

63 eivät olisi lapsena sdviytyneet tuskastaan. Siihen olisi tarvittu däytyvä, tukea antava ympäristö, joka heiltä on puuttunut. Sen vuoksi heidän oli torjuttava kaikki nuo tunteet. Mutta jos sanottaisiin, että niitä ei koskaan ole ollutkaan, niin silloin kiistettäisiin kaikki terapioista saadut empiiriset kokemukset. Esimerkiksi varhaislapsuuden turvattomuuden tunteita vastaan voidaan puolustautua useita eri keinoja käyttäen. Ne voidaan ensinnäkin yksinkertaisesti kiistää. Tämän kieltämiseksi nimitetyn puolustuskeinon ohella yleisintä on jatkuva, uuvuttava pyrkimys torjuttujen ja joskus kieroutuneiden tarpeiden tyydyttämiseen symbolien (huumaavien aineiden, ryhmien, kaikenlaisten kulttien, perversioiden) avulla. Usein esiintyy myös älyllistämistä, sillä se tarjoaa hyvin luotettavan suojan mutta voi koitua kohtalokkaaksi, jos ruumis ottaa täyden määräysvallan esimerkiksi vaikean sairauden välityksellä ( vrt. esimerkiksi siihen, mlta olen todennut Nietzschen sairastumisesta kirjoissani Avain ja Murra vaikenemisen muun). Kaikkiin näihin puolustuskeinoihin liittyy alkuperäisen tilanteen ja siihen kuuluvien tunteiden torjuminen. Vanhempien tarpeisiin mukautuminen johtaa usein (muttei aina) siihen, että lapselle muodostuu "ikään kuin " -persoonallisuus tai niin sanottu valeitse. Silloin lapsi ilmaisee vain sen, mitä häneltä toivotaan, ja sulautuu täysin näihin toisten (vanhempien) toiveisiin. Todellinen itse ei voi kehittyä eikä erilaistua, koska lapsi ei voi däytyvästi kokea sitä. On ymmärrettävää, että 62

64 tällaiset potilaat aikuisina valittavat tyhjyyden, tarkoituksettomuuden, kodittomuuden tunteita, sillä tuo tyhjyys on todellista. Heissä on todella tapahtunut tyhjentyminen, köyhtyminen, mahdollisuuksien osittainen tuhoutuminen. Lapsen koskemattomuutta on loukattu, ja sillä tavalla hänestä on tuhottu välittömyys ja eloisuus. Nämä ihmiset ovat usein nähneet lapsuudessaan unia, joissa he ovat kokeneet itsensä osittain kuolleiksi. Seuraavassa kaksi esimerkkiä tällaisista unista. Pienet sisarukseni seisovat sillalla ja heittävät jokeen laatikon. Minä tiedän, että makaan sen sisällä kuolleena, mutta silti kuulen sydämeni lyövän, ja herään aina juuri sillä hetkellä. Tässä yhä uudelleen toistuvassa unessa tihentyvät tiedostamattomat aggressiot (kateus ja mustasukkaisuus) pieniä sisaruksia kohtaan. Unen näkijä oli aina ollut näitä kohtaan huolehtiva "äiti" ja "tappanut" reaktionmuodostuksen avulla omat tunteensa, toiveensa ja vaatimuksensa. Seuraavana 27 -vuotiaan Kurtin uni: Näen vihreän niityn ja sillä valkoisen arkun. Pelkään, että äitini on siellä. Avaan kannen, ja onneksi siellä ei olekaan äitini vaan minä. Jos Kurtilla olisi lapsena ollut mahdollisuus ilmaista pettymyksensä äitiin, toisin sanoen jos hän olisi voinut kokea myös vihan ja raivon tunteensa, hän olisi pysynyt elävästi tuntevana ihmisenä. Se olisi kuitenkin johtanut äidin rakkauden menettämiseen, mikä lapselle merkitsee samaa 63

65 kuin kuolema. Niinpä hän äitinsä rakkauden säilyttääkseen "tappaa" raivonsa ja sen mukana osan omasta sielustaan. Jos lapsi ei uskalla kokea ja ilmaista omia aitoja tunteitaan, tuloksena on pysyvä' sidos, joka ei salli minkäänlaista irtautumista. Näin vanhemmat ovat lapsen valeitsessä saaneet tavoittelemansa vahvistuksen, korvikkeen puuttuvalle itsevarmuudelleen, ja lapsi, joka ei ole voinut lainkaan rakentaa omaa itsevarmuuden tunnetta, on ensin tietoisesti ja sitten tiedostamattomasti riippuvainen vanhemmistaan. Hän ei voi luottaa omiin tunteisiinsa, hänellä ei ole niistä mitään kokemusta, hän ei tunne todellisia tarpeitaan, hän on mitä suurimmassa määrin itse itselleen vieras. Tässä tilanteessa hän ei voi erota vanhemmistaan ja on vielä aikuisenakin jatkuvasti riippuvainen "vanhempia" edustavien ihmisten kuten kumppanien, ryhmien ja ennen muuta omien lastensa antamasta vahvistuksesta. Vanhempien perintönä hänellä ovat tiedostamattomat, torjutut muistot, jotka pakottavat hänet syvästi kätkemään itseltään oman aidon itsensä. Näin lapsuudenkodissa koettua yksinäisyyttä seuraa myöhemmin eristyminen omaan itseen. 64

66 Todellista itseä etsimässä Kuinka psykoterapia voi tässä auttaa? Se ei voi antaa meille takaisin kadotettua lapsuuttamme, se ei voi muuttaa tapahtunutta todellisuutta eikä peruuttaa sitä. illuusioiden avulla ei haavoja voida parantaa. Ambivalenssia edeltäneen harmonian paratiisia, jota niin monet kaipaavat, ei voida koskaan saavuttaa. Mutta oman totuuden kokeminen ja ambivalenssin jå"lkeinen tieto tästä totuudesta tekee aikuisen tasolla mahdolliseksi paluun omaan tunnemaailmaan. Tämä paluu ei johda meitä paratiisiin mutta antaa meille suremisen kyvyn, joka tekee elävät tunteet jälleen mahdollisiksi. Terapia on tullut yhteen tärkeään käännekohtaan silloin, kun ihminen emotionaalisesti oivaltaa, että kaikki se "rakkaus", jonka hän niin suurin ponnistuksin ja itsestään luopumalla on saavuttanut, ei olekaan lainkaan koskenut sitä itseä, joka hän on todellisuudessa ollut, ja että hänen kauneutensa ja suoritustensa ihailu onkin koskenut kauneutta ja suorituksia eikä sitä lasta, joka hän oli. Saavutustensa takaa terapiassa herää pieni lapsi ja kysyy itsdtään: "Kuinka olisi käynyt, jos minä olisinkin seisonut edessänne ilkeänä, rumana, uhmakkaana, mustasukkaisena, 65

67 hämmentyneenä? Miten silloin olisi ollut teidän rakkautenne laita? Ja kaikkea tuota minä myös olin. Tarkoittaako tämä sitä, että te ette oikeastaan rakastaneetkaan minua vaan sitä, mitä minä olin olevinani? Sitä kunnollista, luotettavaa, eläytyvää, ymmärtäväistä, miellyttävää lasta, joka pohjimmiltaan ei mikään lapsi ollutkaan? Miten minun lapsuuteni on käynyt? Onko se huijattu minulta? Minä en voi koskaan enää päästä takaisin. En voi koskaan saada sitä palaamaan. Alusta asti minä olin pieni aikuinen. Onko minun kykyjäni muitta mutkitta käytetty väärin?" Näihin kysymyksiin liittyy hyvin paljon surua ja vanhaa, aikoinaan torjuttua tuskaa, mutta niiden seurauksena syntyy aina uusi sisäinen kyky (kuin äidin perintö, jota tämä ei koskaan ole antanut), nimittäin surusta syntynyt myötätunto omaa kohtaloa kohtaan. Eräs potilas näki tällaisessa vaiheessa unta, että hän oli kolmekymmentä vuotta aikaisemmin surmannut lapsen ja että kukaan ei ollut auttanut häntä pelastamaan sitä. (Kolmekymmentä vuotta sitten hänen ympäristönsä oli huomannut, että hänestä oli yhtäkkiä tullut täysin sulkeutunut, kohtelias ja kiltti lapsi, jolla ei näyttänyt enää olevan minkäänlaisia tunteita.) Nykyään olemme kuitenkin jo selvillä siitä, että todellinen itse voi vuosikymmenien hiljaisuuden jälkeen herätä jälleen eloon, mikäli ihminen saavuttaa uudelleen kyvyn aitojen tunteiden kokemiseen. Tämän kehityksen alkaessa ihminen ei enää väheksy omia tunteitaan, ei enää naura niille eikä pilkkaa niitä, vaikka voikin vielä pitkään tiedos- 66

68 tamattaan sivuuttaa ne tai yksinkertaisesti olla piittaamatta niistä. Tämä käy aivan yhtä huomaamattomasti kuin vanhemmat aikoinaan sivuuttivat lapsen, jolla ei vielä ollut kieltä tarpeidensa ilmaisemiseen. Isompanakaan lapsena hän ei uskaltanut sanoa, eikä edes ajatella, että "Minä saan olla surullinen tai onnellinen silloin, kun jokin tekee minut surulliseksi tai onnelliseksi, mutta kukaan ei voi vaatia minua olemaan iloinen, eikä minun tarvitse tukahduttaa huoliani tai pelkoani tai muita tunteitani toisten tarpeiden mukaisesti. Minä saan olla paha, eikä kukaan siitä kuole eikä saa päänsärkyä. Kun te loukkaatte minua, minä saan raivostua menettämättä teitä, vanhempiani". Niin pian kuin aikuinen pystyy ottamaan nykyiset tunteensa vakavasti huomioon, hän alkaa oivaltaa, millä tavalla hän aikaisemmin on suhtautunut tunteisiinsa ja tarpeisiinsa. Hän myös tajuaa, että se on ollut hänen ainoa selviytymismahdollisuutensa. Hän tuntee huojennusta havaitessaan itsessään asioita, jotka hän on siihen asti tottunut tukahduttamaan. Hän huomaa yhä selvemmin, kuinka hän itseään suojatakseen vieläkin usein ivaa omia tunteitaan, ironisoi niitä, yrittää sivuuttaa ne, vähättelee niitä eikä ehkä lainkaan huomaa niitä tai huomaa vasta muutaman päivän kuluttua, kun ne ovat jo laantuneet. Vähitellen hän itse tajuaa, kuinka hänellä on ollut tapana etsiä jotakin rajua viihdykettä silloin, kun hän on liikuttunut, järkyttynyt tai surullinen. (Kun erään kuusivuotiaan lapsen äiti kuoli, hänen tätinsä sanoi: "Sinun täytyy olla urhea eikä itkeä. Mene nyt huoneeseesi ja leiki nätisti.") 67

69 Monissa tilanteissa hän edelleenkin kokee itsensä toisista ihmisistä' käsin, kysyen itseltään alituiseen, minkä vaikutuksen hän tekee, minkälainen hänen nyt pitå'isi olla, minkå'laisia tunteita hå'nellå' pitå'isi olla. Mutta kaiken kaikkiaan potilas tässä vaiheessa tuntee itsensä jo paljon entistä vapaammaksi. Terapian luonnollinen prosessi jatkuu nyt kerran alettuaan. Kärsivä ihminen alkaa ilmaista itseään, lakkaa mukautumasta, muttei lapsuudenkokemustensa takia voi uskoa, että se olisi mahdollista ilman hengenvaaraan joutumista. Vanhan kokemuksensa perusteella hän odottaa ja pelkää hylkäämistä, torjumista ja rangaistusta, jos hän tohtii puolustautua ja pitää kiinni oikeuksistaan. Samalla hän kuitenkin saa yhä uudelleen kokea vapauttavan tunteen siitä, että on kestänyt riskin ja pystynyt pitämään puolensa. Tämä voi alkaa varsin huomaamattomasti. Hän yllättyy tunteista, joita hän olisi mieluiten ollut huomaamatta, mutta nyt on jo liian myöhäistä, hän on jo vapautunut niin paljon, että pystyy aistimaan omat mielenliikkeensä. Entiseen ei enää ole paluuta. Aikoinaan pelokas ja vaikenemiseen tuomittu lapsi voi nyt kokea oman itsensä aidosti, mitä hän ei koskaan ennen ole pitänyt mahdollisena. Miespotilas, joka siihen asti ei ollut koskaan vaatinut mitään vaan väsymättömästi täyttänyt.toisten vaatimukset, joutuukin äkkiä raivon valtaan, kun terapeutti sanoo "taas" pitävänsä lomaa. Tai hän ärtyy nähdessään uusia ihmisiä vastaanotolla. Miksi? Mustasukkaisuutta se ei ainakaan ole - eihän se tunne edes ole hänelle tut- 68

70 tu! Ja silti... "Mitä ne täältä hakevat? Käykö täällä yleensä muitakin kuin minä?" Siihen mennessä hän ei ole lainkaan tajunnut sitä. Toiset saattavat olla mustasukkaisia, hän ei missään tapauksessa. Ja nyt aidot tunteet osoittautuvatkin voimakkaammiksi kuin hyvän kasvatuksen säännöt. Onneksi. Raivon todellisia syitä ei kuitenkaan ole hdppo heti paljastaa, kun ne aluksi kohdistuvat ihmisiin, jotka haluavat auttaa, esimerkiksi terapeuttiin ja omiin lapsiin - ihmisiin, joita pdätään vähemmän kuin muita ja jotka tosin ovat raivon laukaisijoita mutteivät sen aiheuttajia. Jos ihmisen itsekunnioitus on aina rakentunut yksinomaan tiettyjen ominaisuuksien perustalle, häntä aluksi loukkaa suuresti oivallus, että hän on muutakin kuin hyvä, ymmärtäväinen, suurpiirteinen, hallittu ja ennen muuta tarpeista riippumaton. Jos haluamme todella auttaa itseämme, meidän on kuitenkin luovuttava tästä itsepetoksesta. Me emme koskaan ole niin syyllisiä kuin miksi itsemme tunnemme emmekä myöskään niin syyttömiä kuin midellämme uskoisimme. Sitä me emme kuitenkaan tiedä niin kauan kuin olemme tunteettornia ja hämmentyneitä, niin kauan kuin emme tarkasti tunne omaa historiaamme. Oman todellisuuden kohtaaminen kuitenkin auttaa meitä näkemään selvemmin ja luopumaan illuusioista, jotka ovat vääristäneet näkemyksemme menneisyydestä. Kun me oivallamme todellisen syyllisyytemme nykyisyydessä, meidän täytyy pyytää sitä anteeksi vahingoittamiltamme. Se auttaa meitä vapautumaan lapsuuden tiedostamattomista ja perusteettomista syyllisyydentunteista. Sillä me emme olleet 69

71 syyllisiä kokemiirnme julmuuksiin, vaikka tunsimmekin olevamme niistä vastuussa. Tätä itsepintaista, tuhoavaa ja epärealistista syyllisyyden tunnetta me voimme työstää vain, jos emme puolustaudu sitä vastaan uudella, todellisella syyllisyydellä nykyhetkessä. Monet ihmiset siirtävät aikoinaan kokemansa julmuuden edelleen toisiin ihmisiin ja säilyttävät siten ihannoidun kuvan vanhemmistaan. Siten he jopa vidä vanhuudessaankin pysyvät pienten, riippuvaisten lasten kaltaisina. He eivät tiedä, että he voisivat tulla aidommiksi ja rehellisemmiksi suhteessa itseensä ja toisiin, jos he pystyisivät hyväksymään vanhat lapsuudesta juontuvat tunteensa. Mitä paremmin me voimme hyväksyä ja kokea aikaisemmat tunteemme, sitä voimakkaammiksi ja eheämmiksi me itsemme tunnemme. Silloin voimme myös asettua alttiiksi hyvin varhaisen lapsuutemme tunteille ja kokea silloisen avuttomuutemme, mikä lopulta jälleen tekee meidät vahvemmiksi. On aivan eri asia, jos ihmisella aikuisena on ambivalentteja tunteita jotakin toista ihmistä kohtaan kuin jos hän pitkän esihistorian jälkeen äkkiä kokee olevansa kuin kaksivuotias lapsi, jota kotiapulainen syöttää keittiössä ja joka ajattelee epätoivoisena: "Miksi äiti on joka ilta poissa? Miksi hänellä ei koskaan ole hauskaa minun kanssani? Mikä minussa on vikana, kun hän lähtee mieluummin toisten ihmisten luokse? Mitä voisin tehdä, että hän jäisi kotiin? Olla itkemättä! Siinä se on: olla itkemättä!" Tuohon aikaan lapsi ei pystynyt pukemaan 70

72 ajatuksiaan tuolla tavalla sanoiksi, mutta nyt tuo lapsi oli sekä aikuinen mies että kaksivuotias lapsi, ja hän saattoi itkeä katkerasti. Itku ei kuitenkaan ollut katarttista, vapauttavaa, vaan siinä kiteytyi hänen äitiään kohtaan tuntemansa kaipaus, jonka hän siihen asti oli aina kieltänyt. Seuraavina viikkoina tämä potilas tunsi kiduttavaa raivoa äitiään kohtaan. Tämä oli ollut menestynyt lastenlääkäri eikä ollut pystynyt luomaan minkäänlaista jatkuvuutta suhteessaan lapseen. "Minä vihaan noita ikuisesti sairaita petoja, jotka aina ovat riistänet minulta sinut, oman äidin. Minä vihaan sinua, koska olit mieluummin heidän kanssaan kuin minun luonani." Tässä avuttomuuden tunteet sekoittuivat pitkään padottuna olleeseen raivoon siitä, että äiti ei ollut käytettävissä. Noiden voimakkaiden tunteiden kokemisen, selvittämisen ja oikeuttamisen ansiosta potilasta pitkään vaivanneet oireet, joiden merkitys nyt oli helposti ymmärrettävissä, vähitellen katosivat. Hänen suhteistaan naisiin katosi korostunut hallitsemispyrkimys, ja pakonomainen tarve valloittamiseen ja hylkäämiseen laantui vähitellen. Kaikki voimattomuuden, raivon ja turvattomuuden tunteet koetaan terapiassa niin rajuina, että se olisi aikaisemmin ollut kerta kaikkiaan mahdotonta. Ne avaavat vähitellen siihen asti lukittuna olleen oven torjuttuihin muistoihin. Ihminen voi muistaa vain sen, minkä on tietoisesti kokenut. Mutta koskemattomuudessaan loukatun lapsen tunnemaailma on jo seuraus valinnasta, jossa olennainen on karsittu pois. Vasta terapiassa potilas ensimmäisen kerran kokee tietoisesti nämä varhaiset tunteet, joihin liittyy pienen, 71

73 ymmällään olevan lapsen tuska. Joka kerta tuntuu ihmeeltä nähdä, kuinka paljon ihmisen omaa kaikesta huolimatta tulee esiin kaiken vääristämisen, kieltämisen ja itsestä vieraantumisen takaa silloin, kun löydetään yhteys noihin varhaisiin tunteisiin. Olisi kuitenkin harhaanjohtavaa olettaa, että lapsi olisi tietoisesti kätkenyt kehittyneen todellisen itsensä valeitsen taakse, sillä lapsihan ei tiedä, mitä hän kätkee. Yksi potilaani ilmaisi asian näin: "Minä asuin lasitalossa, jonne äiti saattoi koska tahansa nähdä. Lasitaloon ei voi piilottaa mitään, mikä ei paljastu. Sen voi kätkeä vain lattian alle. Ja silloin sitä ei näe itsekään." Aikuinenkin voi kokea omat tunteensa vain silloin, jos hänellä on ollut rakastavat vanhemmat tai vanhempien sijaiset. Lapsuudessa väärin kohdellulta lapselta ne ovat puuttuneet, eikä hän sen vuoksi voi päästää tunteita yllättämään itseään, sillä hän sallii itselleen vain sellaiset tunteet, jotka sisäinen sensuuri, vanhempien perillinen, sallii ja hyväksyy. Depressio, sisäinen tyhjyys, on hinta, joka tästä hallinnasta on maksettava. T o dellinen itse ei voi kommunikoida, koska se on jäänyt tiedostamattomaan ja siten kehittymättömään tilaan, sisäiseen vankilaan. Seurustelu vanginvartijoiden kanssa ei edistä elävää kehitystä. Vasta vapautumisen jälkeen todellinen itse alkaa ilmaista itseään, kasvaa ja kehittää luovuuttaan. Ja siellä missä aikaisemmin oli vain pelottavaa tyhjyyttä tai pelottavia suuruuskuvitelmia, siellä puhkeaa esiin elinvoiman odottamaton rikkaus. Se ei merkitse kotiinpaluuta, sillä kotia ei ole koskaan ollut. Se merkitsee kodin löytämistä ensimmäisen kerran. 72

74 Psykoterapeutin tilanne Usein kuulee väitettävän, että psykoterapeutti kärsii tunne-elämän häiriöstä. Edellä olen pyrkinyt selvittämään, missä määrin tuota väitettä voitaisiin tukea kokemuksen oikeaksi osoittamilla tosiasioilla. Psykoterapeutin herkkyys, eläytymiskyky, hänen ylenmäärin kehittyneet "tuntosarvensa" viittaavat siihen, että tarvitsevat vanhemmat ovat käyttäneet - elleivät suorastaan väärinkäyttäneet - häntä lapsena. Tietysti on teoriassa mahdollista, että lapsella on kasvuaikanaan ollut vanhemmat, joille lapsen väärinkäyttäminen ei ole ollut tarpeen, jotka toisin sanoen ovat nähneet lapsen sellaisena kuin tämä on, ymmärtäneet ja kunnioittaneet häntä ja sietäneet hänen tunteitaan. Silloin lapselle olisi kehittynyt terve omanarvontunto. Voidaan tuskin kuitenkaan otaksua, 1. että hän siinä tapauksessa myöhemmin valitsisi psykoterapeutin ammatin; 2. että hänelle kehittyisi yhtä herkkä kyky eläytyä toisiin ihmisiin kuin "käytetyille" lapsille; 3. että hän koskaan voisi - oman kokemuksensa perusteella - ymmärtää, mitä oman itsen "pettäminen" merkitsee. 73

75 Tarkoitan tällä sitä, että juuri meidän psykoterapeuttien oma kohtalo on tehnyt psykoterapeutin ammatin harjoittamisen meille mahdolliseksi, kuitenkin vain sillä edellytyksellä, että me omassa terapiassamme saamme mahdollisuuden dää oman menneisyytemme totuuden kanssa ja luopua karkeimmista harhakuvitdmistamme. Meidän on toisin sanoen kestettävä tieto siitä, että meidän oli oman itsemme toteuttamisen kustannuksella pakko tyydyttää vanhempiemme tiedostamattomat tarpeet, jottemme olisi menettäneet sitä vähäistä, mikä meillä oli. Meidän on niin ikään pystyttävä kapmoimaan ja tuntemaan surua siiitä, että vanhempamme eivät olleet kå'y tettå'visså'mme ensisijaisten tarpeittemme tyydyttå'miseen. Ellemme ole koskaan däneet läpi omaa epätoivoamme ja siitä kumpuavaa avutonta raivoa emmekä siten koskaan voineet työstää sitä, saatamme tahtomattamme siirtää oman lapsuutemme tiedostamattomana pysyneen tilanteen potilaisiimme. Eikä kukaan ihmettelisi, vaikka omat syvälle torjutut tiedostamattomat tarpeet ajaisivat terapeutin käyttämään itseään heikompaa olentoa hyväkseen, kuten vanhemmat aikoinaan. Kaikkein hdpointa on tässä mielessä käyttää omia lapsia, alaisia ja potilaita, jotka voivat olla terapeutista riippuvaisia kuin lapset. Potilas, joka herkästi vaistoaa terapeutin piilotajunnan, reagoi nopeasti tilanteeseen. Hän alkaa pian tuntea itsensä "autonomiseksi" ja alkaa käyttäytyä vastaavasti, koska vaistoaa, että terapeutille on tärkeätä saada nopeasti itsenäistyviä potilaita, jotka käyttäytyvät varmasti. Ja siihen potilas tuntee pystyvänsä, hän pystyy kaikkeen, 74

76 mitä häneltä odotetaan. Tämä "autonomia" päätyy kuitenkin depressioon, koska se ei ole aitoa. Aito itsenäisyys edellyttää riippuvuuden kokemista. Vasta lapsenomaisen riippuvuuden syvästi ambivalenttien tunteiden tuolla puolen koittaa aito vapautus. Potilas tyydyttää terapeutin vahvistuksen ja vastakaiun saamisen ja ymmärretyksi ja vakavasti otetuksi tulemisen toiveet tuodessaan terapeutille "aineistoa", joka sopii tämän oppimiin menetelmiin, tämän työkaluihin. Näin hän täyttää tämän odotukset. Terapeutti harjoittaa tässä tilanteessa samanlaista tiedostamatonta manipulointia, jonka kohteena hän itse lapsena oli. Tietoisen manipuloinnin hän on ehkä jo kauan sitten oppinut tunnistamaan ja vapauttanut itsensä siitä. Hän on myös oppinut tuomaan käsityksensä esiin ja viemään ne läpi. Sen sijaan tiedostamatonta manipulointia sen kohteeksi aikanaan joutunut lapsi ei koskaan pysty tunnistamaan. Se on ilmaa, jota lapsi hengittää, hän ei tiedä mistään muusta, ja se tuntuu hänestä ainoalta normaalilta. Mitä tapahtuu, ellemme me vielä aikuisina, terapeutteina, tunnista tämän ilmapiirin vaarallisuutta? Silloin me harkitsematta asetamme toiset ihmiset alttiiksi samalle ilmalle ja väitämme tekevämme sen heidän parhaakseen. Näin aiheutetun vahingon laajuus riippuu siitä, mikä asema meillä yhteiskunnassa on, mitä ammattia harjoitamme ja kuinka paljon auktoriteettia meillä katsotaan olevan. Kirjailijoina me esimerkiksi voimme ehkä epämääräisesti aavistaa lapsen kärs i myksen syvyyden ja siten tarkasti kuvata, kuinka avutonta olentoa manipuloidaan tekopyhin ve- 75

77 rukkein. Mutta jos tuollaisten manipulaatioiden vaikutus meihin itseemme ei koskaan ole tullut meille tietoiseksi, jos me jopa kiellämme, että meidän romaaneissamme esittämämme totuudet olisivat missään yhteydessä meihin itseemme, emme auta paljastuksillamme ketään ymmärtämään omaa menneisyyttään. Tosin emme me myöskään vahingoita ketään. Mutta jos me olemme päättäneet ryhtyä terapeuteiksi, me emme enää voi olla tässä määrin tietämättömiä. Meidän on tajuttava meihin lapsuudessa kohdistuneen manipulaation aiheuttamien vahinkojen suuruus niin ettemme tiedostamattamme siirtäisi niitä potilaisiimme. Jotta voisimme auttaa toisia ihmisiä käymään läpi terapiansa, meidän on terapeutteina oltava täysin tietoisia omasta historiastamme ja oivallettava, millä tavalla se on meidät leimannut. Ikävä kyllä me terapeutit emme suinkaan aina täytä näitä edellytyksiä - siitä ovat osoituksena lukuisat äärimmäisen manipuloivat "terapiaohjelmat", jotka nykyään ovat muodissa. Spiegellehti kertoi marraskuun 22. päivänä 1993, että Saksassa on nykyään yli 500 terapiamuotoa, jotka kaikki lupaavat vapauttaa potilaat oireista nimenomaan erilaisten manipuloivien temppujen ja lääkkeiden avulla. Psykologit, psykiatrit, terapeutit ja erilaiset neuvojat näyttävät olevan ihastuneita menetelmiin, jotka ulottuvat käyttäytymisen yksinkertaisesta ehdollistamisesta neurolingvistisiin ihmeisiin. Tekee mieli kysyä, kuinka se on mahdollista. Miksi ammatti-ihmiset käyttävät näitä tekniikoita niin innokkaasti, vaikka heidän täytyy tietää, että niiden vaikutus parhaassa- 76

78 kin tapauksessa voi olla vain lyhytaikainen? Eivätkö he tiedä, että mikäli niillä yleensä on jotakin vaikutusta, niin se perustuu suggestioon? Eivätkö he tiedä, että kerran petetyn lapsen voimakkaalla transferenssilla "parantajaan" ei ole mitään tekemistä todellisen paranemisen kanssa? Tai: eivätkö he pohjimmiltaan edes tiedä, että paraneminen - todellinen paraneminen - todella on mahdollista? Myös näiden ammatti-ihmisten vanhemmat ovat yksinkertaisesti ajatelleet samoin kuin jo heidän vanhempansa. He eivät halunneet lapsia, jotka olisivat ilmaisseet omia tarpeitaan ja tunteitaan. He halusivat vain kunnon pojan ja kiltin tytön, ja he saivat, mitä halusivat. Mutta jos näistä kunnon pojista ja kilteistä tytöistä myöhemmin tulee terapeutteja ja neuvojia, niin silloin on ratkaisevan tärkeätä, että he eivät tee potilailleen samaa, mitä heidän vanhempansa aikoinaan tekivät heille, ja usko sillä tavalla auttavansa potilaita. Heidän on sdvitettävä, millä hinnalla he itse ovat "onnellisuutensa" lunastaneet: omien tarpeidensa, oman persoonallisuutensa ja oman historiansa kieltämisen ja torjunnan hinnalla. Kun he pystyvät oivaltamaan, että heitä aikoinaan on petetty, ja tajuamaan, millä tavoin se on tehty (tietoisesti tai tiedostamattomasti, seuraukset ovat samat), he eivät enää yritä tehdä toisia "onnellisiksi" manipuloivien temppujen avulla. Mitä sdvemmin oivallan, kuinka vanhemmat manipuloivat lapsiaan ja terapeutit potilaitaan, sitä välttämättömämmältä torjunnan murtaminen minusta tuntuu. Meidän on, ei ainoastaan vanhempina vaan myös terapeutteina, opittava 77

79 emotionaalisesti tuntemaan oma menneisyytemme. Meidän on opittava kokemaan ja selvittämään omat lapsen tunteemme niin, ettei meidän enää tarvitsisi teorioidemme pohjalta tiedostamattamme manipuloida potilaitamme vaan että voisimme antaa heidän tulla sellaisiksi kuin he ovat. Vasta oman totuuden tuskallinen kokeminen ja hyväksyminen vapauttaa meidät toiveesta, että sittenkin vielä löytäisimme ymmärtävät ja eläytyvät vanhemmat - ehkä potilaista - ja että voisimme viisaiden tulkintajemme avulla saattaa heidät käytettäviksemme. Tätä kiusausta ei pidä aliarvioida, sillä tuskin omat vanhempamme ovat juuri koskaan kuunnelleet meitä yhtä tarkkaavaisesti kuin potilaamme tavallisesti tekevät, eivätkä vanhempamme ole koskaan paljastaneet meille sisintään yhtä vilpittömästi ja ymmärrettävästi kuin potilaat saattavat tehdä. Koko elämän ajan jatkuva surutyö voi kuitenkin estää meitä lankeamasta tähän illuusioon. Meidän on hyväksyttävä se, ettei meillä ole ollut sellaisia vanhempia kuin olisimme lapsuudessamme välttämättä tarvinneet - he eivät ole olleet eläytyviä ja avoimia, ymmärtäviä ja ymmärrettäviä, käyttökelpoisia ja käytettäviä, selkeitä, ristiriidattomia, menneisyyden ahdistavasta taakasta vapaita. Ä iti voi olla lapsiaan kohtaan empaattinen ja eläytyvä vain silloin, kun hän on vapautunut omasta lapsuudestaan, ja hänen tå"y tyy reagoida epäempaattisesti niin kauan kuin hän oman kohtalonsa kieltäessään kantaa näkymättömiä kahleita. Sama pätee tietysti isään. Sen sijaan lapset voivat olla älykkäitä, valppaita, erittäin herkkiä ja kokonaan vanhempien- 78

80 sa hyvinvoinnista huolehtiessaan aina näiden käytettävissä ja ennen muuta läpinäkyviä, selkeitä, ennalta-arvattavia, helposti manipuloitavia. He ovat sitä niin kauan kuin heidän todellinen itsensä (heidän tunnemaailmansa) pysyy painettuna kellariin siinä läpinäkyvässsä talossa, jossa heidän on asuttava... joskus muurosikään tai jopa siihen asti, kun heistä itsestään on tullut vanhempia. Robert, joka nyt oli 31-vuotias, ei lapsena voinut olla surullinen eikä itkeä vaistoamatta, että hän silloin teki rakkaan äitinsä onnettomaksi ja syvästi epävarmaksi. "lloisuus" oli nimittäin ominaisuus, joka oli auttanut keskitysleirillä ollutta äitiä selviytymään lapsena hengissä. Sen vuoksi omien lasten kyyneleet uhkasivat järkyttää äidin tasapainoa. Vaikka äiti ei ollut koskaan kertonut kokemuksistaan, herkkätuotoinen poika vaistosi äitinsä torjuman syvän kauhun. Vasta kun poika oli aikuinen ja saattoi kysyä asiasta äidiltään, tämä kertoi olleensa yksi kahdeksastakymmenestä låpsesta, jotka joutuivat katselemaan, kuinka heidän vanhempansa vietiin kaasukammioon. Yksikään lapsista ei ollut itkenyt! Poika oli koko lapsuutensa ajan yrittänyt olla iloinen ja saattoi kokea todellisen itsensä, tunteensa ja aavistuksensa vain pakonomaisissa perversioissa, jotka terapiaan asti olivat tuntuneet hänestä vierailta, hävettäviltä ja käsittämättömiltä. Lapsi on täysin suojaton tällaista manipulointia vastaan. Traagista on, että myös vanhemmat ovat avuttomina tällaisten prosessien armoilla niin kauan kuin he kieltäytyvät todella kohtaa- 79

81 masta omaa historiaansa. Vanhempien lapsuuden tragedia jatkuu tiedostamattomasti suhteessa omiin lapsiin niin kauan kuin heidän oma torjuntansa pysyy murtumattomana. Toinen esimerkki on ehkä vidäkin havainnollisempi: Isä, joka lapsena oli usein pdästynyt ajoittain skitsofreenisen äitinsä ahdistuskohtauksia, joita kukaan ei koskaan ollut hänelle selittänyt, kertoi suuresti rakastamalleen pienelle tyttärelleen midellään kauhukertomuksia. Lapsen pelko huvitti häntä, ja lopuksi hän aina rauhoitti tyttöä sanomalla: "Sehän on vain keksitty juttu, eikä sinun tarvitse pelätä, kun minä olen tässä." Näin isä saattoi manipuloida tytön pdkoja ja tuntea itsensä samalla vahvaksi. Tietoisesti hän halusi antaa lapselleen jotakin hyvää, sellaista, mikä händtä itsdtään oli puuttunut: hän halusi rauhoittaa ja suojella tätä, selittää asioita. Kuitenkin hän samalla välitti tyttärelleen oman lapsuutensa pelkoja, onnettomuuden odotusta ja (oman lapsuutensa) vastausta vaille jääneen kysymyksen: Miksi ihminen, jota minä rakastan, tuottaa minulle näin paljon tuskaa? Jokaisella ihmisellä on sisimmässään händtä itseltään enemmän tai vähemmän kätketty kammio, johon hänen lapsuusdraamansa rekvisiitta on varastoituna. Ainoat ihmiset, jotka varmasti pääsevät sisään tähän kammioon, ovat omat lapset. Omien lasten myötä tuohon kammioon tulee dämää, draama saa jatkoa. Lapsi ei aikoinaan kuitenkaan voinut vapaasti käyttää tuota rekvisiittaa omissa näytelmissään. Hänen roolinsa muuttui osaksi hänen omaa dämäänsä eikä hän voinut myöskään säi- 80

82 lyttää mitään muistoa tuosta "näytelmästä" elämässään myöhemmin. Se saattaisi olla mahdollista vain terapiassa, jossa hänen roolinsa saatettaisiin asettaa kysymyksen alaiseksi. Tuo rekvisiitta herätti hänessä usein pelkoa, hän ei pystynyt yhdistämään sitä tietoisiin muistoihinsa äidistä tai isästä. Siitä syntyi oireita. Terapiassa aikuinen voi kuitenkin vapautua niistä, kun tietoisuuteen nousevat oireiden taakse kätkeytyneet tunteet: kauhun, epätoivon ja kapinan, epäluottamuksen ja avuttoman raivon tunteet. Potilaille ei ole olemassa mitään vakuutuksia terapeuttien harjoittaman tiedostamattoman manipuloinnin varalta. Yksikään terapeutti ei myöskään ole karaistunut kaikkea tiedostamatonta manipulointia vastaan. Potilaalla on kuitenkin mahdollisuus osoittaa se terapeutille, jos hän sen huomaa, tai hän voi jättää terapeutin, jos tämä pysyy sokeana ja jäykistyy omaan erehtymättömyyteensä. Myöskään minun antamani suositukset eivät vapauta ketään asettamasta sekä näitä menetelmiä että niitä harjoittavia terapeutteja yhä uudelleen kysymyksen alaisiksi. Mitä paremmin me tunnemme itsemme oman historiamme kokonaisuudessa, sitä paremmin pystymme havaitsemaan manipulaation missä tahansa sitä sitten ilmeneekin. Juuri meidän lapsuutemme usein estää meidät huomaamasta sitä. Jos meitä kalvaa vanha, osin torjuttu kaipaus hyviin, rehellisiin, viisaisiin, tietoisiin ja rohkeisiin vanhempiin, se voi houkutella meidät sivuuttamaan terapeuttien epärehellisyyden tai tietämättömyyden. Me saatamme sietää manipulaatioita liian kauan, jos epärehelliset terapeutit 81

83 osaavat tekeytyä erityisen reiluiksi ja vilpittömiksi. Koska heidän välittämänsä illuusio vastaa niin suuressa määrin meidän tarpeitamme ja hätäämme, kestää kauemmin ennen kuin näemme sen läpi. Mutta mikäli me todella uskallamme tuntea omat tunteemme, me joudumme ennemmin tai myöhemmin luopumaan tästäkin iilluusiosta terveellisen totuuden hyväksi. 82

84 Kultaiset aivot Alphonse Daudet'n teoksesta Kirjeitä myllyltå'ni olen löytänyt kertomuksen, joka saattaa tuntua hiukan omituiselta mutta jossa on paljon yhtäläisyyksiä minun edellä esittämääni. Kerron tässä lyhyesti tuon kertomuksen sisällön tämän hyväksikäytetystä lapsesta kirjoittamani luvun päätteeksi. Oli kerran poika, jolla oli kultaiset aivot. Vanhemmat huomasivat sen sattumalta vasta, kun poika loukkasi päänsä ja kun siitä valui veren sijasta kultaa. He alkoivat nyt huolellisesti varjella poikaansa ja kielsivät häntä seurustelemasta toisten lasten kanssa, ettei häntä vain varastettaisi. Kun poika oli kasvanut isoksi ja halusi lähteä maailmalle, äiti sanoi: "Me olemme tehneet niin paljon sinun hyväksesi, että haluamme myös osuutemme sinun rikkaudestasi." Silloin poika otti aivoistaan ison kultakimpaleen ja antoi sen äidille. Sen jälkeen hän eli rikkautensa turvin leveästi yhdessä ystävänsä kanssa. Yhtenä päivänä tämä kuitenkin varasti häneltä ja häipyi sen tien. Silloin poika päätti siitä lähtien varjella salaisuuttaan ja tehdä työtä, koska hänen varansa hupenivat silmin nähden. Eräänä päivänä hän rakastui kauniiseen tyttöön, joka myös rakasti 83

85 häntä mutta yhtä paljon myös häneltä ylen määrin saamiaan kauniita vaatteita. Poika meni naimisiin tytön kanssa ja oli onnellinen, mutta hänen vaimonsa kuoli kahden vuoden kuluttua, ja poika kulutti koko jäljellä olevan omaisuutensa vaimonsa hautajaisiin, koska halusi niistä todella komeat. Kun hän sitten kerran maleksi kadulla heikkona, köyhänä ja onnettomana, hän näki näyteikkunassa pienet kauniit saappaat, jotka olisivat täsmälleen sopineet hänen vaimolleen. Hänen tyhjentyneet aivonsa eivät ehkä enää toimineet, sillä hän unohti vaimonsa jo kuolleen ja astui myymälään ostaakseen nuo saappaat. Sillä hetkellä hän kuitenkin luhistui maahan, ja kauppias näki hänen makaavan kuolleena lattialla. Daudet, joka itse myöhemmin kuoli selkäydinsairauteen, päättää kertomuksensa: "Tämä kertomus vaikuttaa keksityltä, mutta se on totta alusta loppuun. On ihmisiä, joiden on maksettava pienistäkin asioista elämässään koko olemuksellaan ja selkäytimellään. Se tuottaa heille yhä uudelleen toistuvaa tuskaa. Ja sitten, kun he väsyvät kärsimiseen..." Eikö äidinrakkaus ole tällainen elämän "pieni" mutta myös kaikkein välttämättömin asia, joka monien ihmisten on paradoksaalisesti maksettava luopumalla omasta elinvoimastaan? 84

86 2 Depressio ja grandiositeetti - kaksi kieltämisen muotoa

87

88 Lapsen tarpeiden kohtalot Jokaisen lapsen oikeutettuihin tarpeisiin kuuluu huomion, ymmärtämyksen ja kunnioituksen saaminen äidiltä. Hän kaipaa myös sitä, että äiti ottaa hänet vakavasti. Lapsi on ensimmäisinä elinviikkomaan ja kuukausinaan täysin sen varassa, että äiti on hänen saataviliaan ja käytettävissään ja toimii hänen peilinään. Winnicott kuvaa tätä hyvin kauniisti: äiti katsoo vauvaa käsivarrellaan, vauva katsoo äidin kasvoja ja löytää niiltä itsensä... mikäli äiti todella katsoo tuota pientä, ainutkertaista, avutonta alentaa eikä omia odotuksiaan, pelkojaan tai suunnitelmiaan, joita hän lapsen varalle tekee tai projisioi tähän. Jälkimmäisessä tapauksessa lapsi ei löydä äidin kasvoilta itseään vaan äidin hädän. Lapsi itse jää ilman peiliä ja etsii sitä turhaan koko myöhemmän elämänsä ajan. Terve kehitys Jotta äiti voisi antaa lapselleen sen, mitä tämä koko elämänsä ajaksi välttämättä tarvitsee, on ehdottoman välttämätöntä, että äitiä ei eroteta vastasyntyneestä lapsestaan. Se hormonieritys, joka 87

89 herättää äidinvaiston ja "ruokkii" sitä, alkaa nimittäin välittömästi synnytyksen jälkeen ja jatkuu seuraavina päivinä ja viikkoina äidin ja lapsen suhteen tullessa yhä läheisemmäksi. Mikäli lapsi erotetaan äidistä välittömästi syntymänsä jälkeen, kuten vielä vähän aikaa sitten melkein kaikissa synnytyssairaaloissa säännöllisesti tehtiin ja kuten yhä edelleen saatetaan missä päin maailmaa tahansa mukavuudenhalusta tai tietämättömyydestä tehdä, äiti ja lapsi menettävät tuon suuren mahdollisuuden. Äidin ja lapsen välinen katse- ja ihokosketus (bonding) heti lapsen syntymän jälkeen antaa molemmille tunteen yhteenkuuluvuudesta, siitä että he ovat yhtä. Tämän tunteen pitäisi ihannetapauksessa luonnostaan alkaa jo hedelmöitymisvaiheessa ja jatkua lapsen kasvaessa. Se antaa lapselle suojaa ja turvallisuutta, mikä on välttämätöntä, jotta lapsi voi luottaa äitiin. Äiti puolestaan saa tästä yhteenkuuluvuuden tunteesta vaistomaista varmuutta, joka auttaa häntä ymmärtämään lapsen signaaleja ja vastaamaan niihin. Tätä ensimmäistä keskinäistä läheisyyttä ei voida enää jälkikäteen luoda, ja hyvin moni asia tulee sen puuttuessa alusta alkaen mahdottomaksi. Tämän ensimmäisen yhteyden ratkaisevan merkityksen tieteellinen toteaminen on tapahtunut vasta aivan hiljattain. (Aiheesta on nyt jo kirjoitettu monia valaisevia kirjoja - niitä ovat laatineet esimerkiksi Janus, Leboyer, Odent, Stern. Kaikkein eniten apua lasta odottaville vanhemmille on mielestäni Desmond Morrisin kirjasta Babywatching, Lontoo 199 1, suomeksi Mzkå. 88

90 vauvaa naurattaa?, Porvoo 1993, suomentanut Leena Nivala.) On toivottavaa, että tieto "bondingin" tärkeydestä ei mene vain synnytyksiin erikoistuneille klinikoille vaan myös suurempiin yleissairaaloihin, niin että se ennen pitkää koituu kaikkien ihmisten hyödyksi. Nainen, joka kokee lapsensa kanssa tämän synnytyksen jälkeisen läheisen yhteyden, kohtelee vähemmän todennäköisesti lastaan väärin, ja hänen pitäisi paremmin pystyä suojaamaan lasta myös isän harjoittamalta väärinkäytöltä. Kuitenkin myös nainen, joka ei oman torjutun historiansa takia ole kokenut tätä ensimmäistä yhteyttä lapsensa kanssa, voi myöhemmin auttaa lasta selviämään tästä puutteesta, jos hän terapiansa ja torjuntansa murtumisen ansiosta tajuaa tämän puutteen merkityksen. Hän pystyy myös tasoittamaan vaikean syntymän seurauksia, jos hän ei vähättele niitä ja jos hän on tietoinen siitä, että elämänsä alussa vakavasti traumatisoitunut lapsi tarvitsee erityisen paljon hellyyttä ja huomiota hallitakseen jo tapahtuneen hänessä herättämän pelon. Jos lapsella on onni kasvaa häntä peilaavan äidin hoivissa, jos äiti on hänen käytettävissään, toisin sanoen antaa käyttää itseään lapsen kehityksen hyväksi, lapselle kehittyy vähitellen terve itsetunto. Parhaassa tapauksessa äiti tarjoaa lapselle myös ystävällisen tunneympäristön ja ymmärtää lapsen tarpeet. Mutta myös äidit, jotka eivät ole erityisen lämminsydämisiä, voivat tehdä lapsen itsetunnon terveen kehityksen mahdolliseksi, elleivät he nimenomaan estä sitä. Lapsi voi nimittäin saada toisilta ihmisiltä sen, mikä äidiltä 89

91 puuttuu. Monet tutkimukset osoittavat, että lapsella on uskomaton kyky käyttää hyväkseen jokaista pienintäkin "tunneravintoa", jokaista ympäristön antamaa virikettä. Terveellä itsetunnolla tarkoitan ehdotonta varmuutta, että koetut tunteet ja toiveet kuuluvat omaan itseen. Tässä varmuudessa ei ole mitään miettimistä; se on olemassa kuten sydämen lyönnit, joihin ihminen ei kiinnitä huomiota niin kauan kuin ne ovat kunnossa. Tästä välittömästä, itsestäänselvästä yhteydestä omiin tunteisiin ja toiveisiin ihminen ammentaa vahvuutensa ja itsekunnioituksensa. Hän uskaltaa kokea omat tunteensa, voi olla surullinen, epätoivoinen tai avun tarpeessa pelkäämättä, että hän silloin tekee jonkun epävarmaksi. Hän voi pelästyä, jos häntä uhataan, uskaltaa suuttua, jos hän ei voi tyydyttää toiveitaan. Hän ei tiedä ainoastaan mitä ei halua, vaan myös mitä haluaa, ja hän uskaltaa ilmaista sen riippumatta siitä, rakastetaanko vai vihataanko häntä sen takia. Hå"iriytyminen Mitä tapahtuu, ellei äiti kykene auttamaan lastaan? Mitä tapahtuu, jos hän ei ainoastaan ole kykenemätön ymmärtämään ja tyydyttämään lapsensa tarpeita, vaan on itse tarvitseva, niin kuin hyvin usein on laita? Silloin hän tiedostamattaan pyrkii tyydyttämään lapsen avulla omia tarpeitaan. Se ei kuitenkaan sulje pois tunnesidettä. Silti tällaisesta äidin lasta hyväksikäyttävästä suhteesta puuttuu elintärkeitä tekijöitä, ku- 90

92 ten luotettavuus, jatkuvuus ja pysyvyys. Siitä puuttuu ennen muuta tila, jossa lapsi voisi kokea tunteensa ja aistimuksensa. Lapsi kehittyy silloin äidin tarpeiden mukaiseksi, mikä tosin sillä hetkellä pelastaa hänen henkensä (äidin tai isän "rakkauden") mutta lopulta estää häntä koko elämänsä ajan olemasta oma itsensä. Tällaisessa tapauksessa lapsi ei voi jäsentää itseensä ikäkauteensa kuuluvia luonnollisia tarpeita vaan lohkoo ne pois itsestään tai torjuu ne. Myöhemmin aikuisena tämä lapsi sitten itse sitä tietämättään elää jatkuvasti menneisyydessään. Useimmilla ihmisillä, jotka ovat hakeneet minulta apua depression takia, on ollut erittäin epävarma ja usein itsekin depressioista kärsinyt äiti. Nämä ihmiset ovat usein olleet ainoita lapsia tai esikoisia, ja äiti on pitänyt heitä omana omaisuutenaan. Äiti on voinut saada lapseltaan sen, mitä ei aikoinaan ole saanut omalta äidiltään: lapsi on ollut käytettävissä, toiminut äidin kaikuna, alistunut hallittavaksi, ollut täysin äitiin keskittynyt, ei koskaan hylännyt tätä, suonut aina äidille huomiota ja ihaillut tätä. Jos lapsi esittää äidille liikaa vaatimuksia (kuten äidin oma äiti aikoinaan), äiti ei enää ole yhtä avuton, ei anna enää tyrannisoida itseään. Hän voi kasvattaa lapsen sellaiseksi, että tämä ei huuda eikä häiritse. Äiti voi vihdoinkin saada osakseen arvonantoa ja kunnioitusta ja laskuttaa lapseltaan sen hoivan ja huolenpidon, jonka hänen omat vanhempansa ovat jääneet hänelle velkaa. Seuraavassa valaiseva esimerkki tästä tilanteesta. Vasta terapiassa kolmekymmentäviisivuotias Barbara koki tietoisesti aina siihen asti torjuman- 91

93 sa pdot, jotka juontuivat kauhistuttavasta lapsuuden kokemuksesta. Kun hän kerran kymmenvuotiaana oli tullut koulusta kotiin - silloin oli juuri ollut äidin syntymäpäivä - hän oli löytänyt äitinsä makaamasta silmät suljettuina olohuoneen lattialla. Lapsi luuli, että äiti oli kuollut, ja alkoi epätoivoisena kirkua. Silloin äiti avasi silmänsä ja sanoi lähes lumoutuneena: "Sinä olet antanut minulle kaikkein ihanimman syntymäpäivälahjan, sillä nyt tiedän, että joku rakastaa minua." Äidin lapsuudenkohtalon herättämä myötätunto esti tytärtä vuosikymmenien ajan tuntemasta, että äidin käyttäytyminen häntä kohtaan oli ollut hirvittävän julmaa. Vasta terapiassaan hän saattoi reagoida siihen asianmukaisesti raivon ja kapinan tuntein. Barbaralla, joka itse oli ndjän lapsen äiti, oli tosin vain hyvin niukasti muistoja omasta äidistään, mutta hän muisti tunteneensa alituista sääliä äitiään kohtaan. Aluksi hän kuvasi äitinsä tunteelliseksi, lämminsydämiseksi naiseksi, joka jo varhain "usein kertoi hänelle huolensa", joka piti hyvää huolta lapsistaan ja uhrautui perheen hyväksi. Ä idiltä oli usein myös kysytty neuvoa sen lahkon piirissä, johon perhe kuului. Barbara kertoi, että äiti oli ollut erityisen ylpeä hänestä, tyttärestään. Nyt äiti oli jo vanha ja heikko, ja Barbara oli hyvin huolissaan tämän terveydestä, näki usein unta, että äidille oli tapahtunut jotakin, ja heräsi suuren ahdistuksen vallassa. T erapiassa esiin nousevien tunteiden myötä äidin kuva muuttui. Varsinkin silloin, kun esiin nousivat muistot siisteyskasvatuksesta, Barbara muisti äitinsä vallanhaluisena, vaativana, määräi- 92

94 levänä, manipuloivana, ilkeänä, kylmänä, tyhmänä, pikkumaisena, pakonomaisesti käyttäytyvänä, helposti loukkaantuvana, pingottuneena, epäaitona ja liian vaativaisena. Niin kauan pidätetyn raivon kokeminen ja oivaltaminen nostivat tyttären mideen lapsuudesta muistoja, jotka todella viittasivat tuollaisiin piirteisiin. Nyt Barbara pystyi paljastamaan lapsuutensa tosiasioita ja kykeni koettdemaan oman raivonsa oikeutusta. Hän oivalsi äidin olleen hänelle kylmä ja ilkeä silloin kun tämä oli tuntenut itsensä epävarmaksi tyttärensä suhteen. Äiti oli ollut ahdistuneen ylihuolehtivainen tyttärestään, koska hän ylihuolehtivaisuutensa avulla pystyi torjumaan tytärtään kohtaan tuntemansa kateuden. Koska häntä itseään oli lapsena suuresti nöyryytetty, hänellä oli voimakas tarve saada arvostusta tyttärdtään. Vähitellen erilaiset kuvat äidistä yhdistyivät Barbaran midessä kuvaksi ihmisestä, joka oman heikkoutensa, epävarmuutensa ja haavoittuvuutensa takia oli alistanut lapsensa käytettäväkseen. Pohjimmiltaan tuo äiti, joka ulospäin oli näyttänyt niin hyvin toimivalta, oli suhteessa omaan lapseensa itse pysynyt lapsena. Tytär puolestaan oli omaksunut ymmärtäväisen, huolehtivan roolin, kunnes lopulta omien lastensa avulla oivalsi itsessään siihen asti tiedostamattomat tarpeet, joita hän yritti lastensa avulla tyydyttää. 93

95 Rakkauden illuusio Yritän seuraavassa tuoda esiin joitakin ajatuksia, jotka oma työni on vuosien kuluessa herättänyt. Toimintaani on sisältynyt myös lukuisia lyhyitä kohtaamisia sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat puhuneet kanssani vain tunnin tai pari. Juuri näissä lyhyissä kohtaamisissa yksilöllisten kohtaloiden tragiikka on tullut erityisen selvästi esiin. Se, mitä yleensä nimitetään depressioksi ja jonka ihminen itse kokee tyhjyydeksi, elämän tarkoituksettomuudeksi ja yksinäisyydeksi, on kokemukseni mukaan yhä uudelleen osoittautunut oman itsen menettämisen, itsestä vieraantumisen tragiikaksi, joka aina saa alkunsa lapsuudessa. Tästä häiriöstä esiintyy monia erilaisia muotoja ja vivahteita. Selkeyden vuoksi yritän tässä kuvata kahta äärimmäistä muotoa, suurellisuutta (grandiositeettia) ja depressiota, ja tarkastelen niitä toistensa kääntöpuolina. Grandiositeettina ilmenevän häiriön takana vaanii aina depressio, ja depressiivisen mielialan taustalle kätkeytyy usein puolustautuminen oman traagisen historian oivaltamista vastaan. Grandiositeetti on varsinaisesti puolustuskeino todellisuuden kieltämisestä juontuvan oman itsen menettämisen tuottamaa syvää tuskaa vastaan. 94

96 Suurellisuus itsepetoksena "Suurellista" ihmistä ihaillaan kaikkialla, ja hän tarvitsee tätä ihailua, ei voi lainkaan elää ilman sitä. Hänen on tehtävä loistavasti kaikki, mihin ryhtyy, ja hän myös pystyy siihen (muuhun hän ei ryhdykään). Myös hän itse ihailee itseään ominaisuuksiensa takia: kauneutensa, viisautensa, lahjakkuutensa, menestyksensä ja saavutustensa takia. Mutta entä, jos jokin menee vikaan! Silloin ankaran depression katastrofi vaanii ovella. Yleensä pidetään luonnollisena, että sairaat tai vanhat ihmiset, jotka ovat menettäneet paljon, tai esimerkiksi vaihdevuosissa olevat naiset saattavat masentua. Näin ajateltaessa kuitenkin unohdetaan, että on myös persoonallisuuksia, jotka pystyvät kokemaan kauneuden, terveyden, nuoruuden tai rakkaan ihmisen menettämisen ja suremaan sitä tulematta depressiivisiksi. Ja päin vastoin: on erittäin lahjakkaita ihmisiä, jotka kärsivät vaikeista depressioista. Miksi? Siksi että ihminen on vapaa depressioista vain silloin, kun omanarvontunto perustuu omien tunteiden aitouteen eikä joidenkin tiettyjen ominaisuuksien omistamiseen. "Suurellisten " ihmisten omanarvontunnon romahtaminen osoittaa hyvin selvästi, että se on tosiasiassa riippunut ilmassa ("ilmapallossa", kuten erään potilaan unessa), ja hyvällä tuulella tosin kohonnut hyvin korkealle mutta äkkiä saanut reiän ja maannut sitten pelkkänä riekaleena maassa. Tuollainen ihminen ei ole voinut kehittää mitään omaa, mikä myöhemmin olisi ollut hänelle tukena. Ylpeyteen, jota isä tai äiti tunte- 95

97 vat lapsensa saavutuksista, kätkeytyy nimittäin vaarallisen lähelle häpeä siinä tapauksessa, että lapsi ei täytäkään häneen asetettuja odotuksia. Chestnut Lodgen psykiatrisessa klinikassa vuonna 1954 suoritetussa kenttätutkimuksessa tutkittiin kahdentoista maanis-depressiivistä psykoosia sairastavan potilaan kotiympäristöä. Tämän tutkimuksen tulokset vahvistavat mitä suurimmassa määrin minun aivan toisia teitä saamiani oivalluksia depression syntyhistoriasta. "Kaikki potilaat olivat lähtöisin sosiaalisesti eristyneistä ja ympäristössään vähän arvostetuista perheistä. Sen vuoksi nämä perheet yrittivät nostaa arvostustaan naapurien silmissä sovinnaisiin sääntöihin mukautumaila ja erityisten suoritusten välityksellä. Tässä pyrkyryydessä myöhemmin sairastuneelle lapselle oli suunniteltu oma erityinen roolinsa. Hänen oli taattava perheen kunnia, ja häntä rakastettiin vain sikäli kuin hän pystyi erityisten kykyjen, lahjojen, kauneuden yms. avulla (kursivointi A. M.) täyttämään perheen ihannevaatimukset. Jos hän siinä epäonnistui, häntä rangaistiin sivuuttamalla hänet kokonaan ja sulkemalla hänet perheyhteydestä ja antamalla hänen tuntea, että hän oli tuottanut syvää häpeää läheisilleen". (Lainattu M. Eicke-Spenglerin vuonna 1977 ilmestyneestä artikkelista.) Perheen sosiaalisen eristyneisyyden olen todennut myös omilla potilaillani, mutta se ei ollut perheen tarvitsevuuden syy vaan sen seuraus. Grandioosi ihminen ei pysty ilman terapiaa luopumaan traagisesta harhakuvitelmasta, että ihailu merkitsee rakkautta. Ei ole harvinaista, että ihminen omistaa koko elämänsä tämän rakkauden korvikkeen hankkimiseen. Jos ihminen ei aikuisena pysty ymmärtämään eikä tietoisesti kokemaan lapsena tyydyttymättä jääneitä kunnioituk- 96

98 sen saamisen, ymmärtämyksen ja vakavasti otetuksi tulemisen tarpeitaan, hän jatkaa kamppailua rakkauden symbolista. Eräs naispotilas sanoi kerran, että hänestä tuntuu siltä kuin hän olisi siihen asti aina kävellyt puujaloilla. Ja eikö ihminen, joka aina kulkee puujaloilla, joudukin jatkuvasti kadehtimaan niitä, jotka käyttävät omia jalkojaan, vaikka he näyttäisivätkin pienemmiitä ja enemmän "keskivertoihmisiltä" kuin hän itse? Ja eikö hänen tarvitsekin kantaa sisällään padottua raivoa niitä kohtaan, jotka ovat tehneet hänet sellaiseksi, että hän ei uskalla kävellä ilman puujalkoja? Pohjimmiltaan hän kadehtii tervettä ihmistä siitä, että tämän ei alituiseen tarvitse ponnistella ihailun ansaitsemiseksi, että tämän ei tarvitse pyrkiä tekemään tiettyä vaikutusta vaan että tämä voi rauhassa antaa itsensä olla sellainen kuin on. Suureilinen ihminen ei koskaan ole todella vapaa, koska hän on koko ajan riippuvainen toisten ihailusta ja koska tämä ihailu on sidottu ominaisuuksiin, toimintoihin ja suorituksiin, jotka saattavat äkkiä pettää. Depressio grandiositeetin kåä'ntöpuolena Minun tuntemillani potilailla depressio on ollut moninaisin tavoin kytkeytynyt 8randiositeettiin. 1. Depressio alkoi usein silloin, kun grandiositeetti romahti vaikean sairauden, invaliditeetin tai ikääntymisen myötä. Esimerkiksi erään naimattoman ja vanhenevan naisen menestyksen ulkoinen lähde ehtyi vähitellen. Vanhenemisen 97

99 epätoivo näytti pinnalta katsoen olevan yhteydessä seksuaalisten kontaktien loppumiseen, mutta syvällä heräsivät varhaiset hylätyksi tulemisen pelot, joita vastaan tämä nainen ei enää voinut taistella uusien valloitusten avulla. Kaikki hänen korvikepeilinsä olivat särkyneet, hän seisoi siinä jälleen avuttomana ja hämmentyneenä kuin aikoinaan pienenä tyttönä äidin kasvojen edessä. Hän ei nähnyt niiden peilissä itseään vaan äitinsä hädän ja hämmennyksen. Samalla tavalla voivat miehetkin kokea oman vanhenemisensa, vaikka uusi rakastuminen voikin hetkeksi palauttaa heille nuoruuden illuusion ja saada samalla aikaan maanisia vaiheita alkavassa vanhenemisdepressiossa. 2. Tässä grandiositeetin vaiheiltaisessa vuorottelussa depression kanssa ja päinvastoin tulee ilmi niiden sukulaisuus. Siinä on kysymys saman mitalin kahdesta eri puolesta. Tuota mitalia voidaan nimittää valeitseksi, joka on tullut kokonaan riippuvaiseksi suorituksista. Näin esimerkiksi näyttelijä saattaa onnistuneen esityksen jälkeen peilata itseään ihastuneen yleisön silmissä ja kokea jumalaisen suuruuden ja kaikk.ivaltiuden tunteita. Silti hän voi seuraavana aamuna tuntea olonsa tyhjäksi ja tarkoituksettomaksi, tuntea jopa häpeää ja suuttumusta, jos edellisen illan onnellisuus ei ole niinkään johtunut näyttelemisen ja ilmaisemisen tuottamasta luovasta ilosta vaan enemmänkin siitä, että hänen vanhat vastakaiun saamisen, peilauksen, nähdyksi ja ymmärretyksi tulemisen tarpeensa ovat saaneet korviketyydytyksen yleisön ihailusta. Mikäli 98

100 näyttelijän luovuus on suhteellisen vapaa näistä tarpeista, hän ei ole seuraavana aamuna masentunut, vaan tuntee itsensä elivoimaiseksi ja on jo taas kiinnostunut muista asioista. Mutta mikäli edellisen illan menestys on palvellut lapsuuden turhautumisen kieltämistä, se tuottaa, kuten mikä tahansa korvike, vain hetkellisen tyydytyksen. Todellista täyttymystä se ei enää voi suoda, sillä sen aika on peruuttamattomasti ohi. Entistä lasta ei enää ole, ei myöskään lapsuuden aikaisia vanhempia. Nykyiset vanhemmat - mikäli he vielä elävät - ovat tulleet vanhoiksi ja riippuvaisiksi, eivät enää määrälle lastaan, iloitsevat ehkä tämän menestyksestä ja tämän harvoista vierailuista. Nykyisyydessä tuo entinen lapsi saa menestystä ja tunnustusta, mutta ne eivät voi olla enempää kuin ovat, ne eivät voi täyttää vanhaa aukkoa. Vanhat haavat eivät voi parantua niin kauan kuin ne kielletään illuusiossa, toisin sanoen menestyksen huumassa. Depressio vie ihmisen haavojen lähelle, mutta vasta suru menetetystä, ratkaisevana aikana menetetystå', johtaa haavojen todelliseen arpeutumiseen. Seuraavia Igor Stravinskin sanoja voidaan pitää esimerkkinä onnistuneesta surutyöstä: "Minun onnettomuuteni oli varmasti siinä, että isäni oli minulle sisäisesti etäinen ja ettei äitikään rakastanut minua. Kun vanhin veljeni odottamatta kuoli, äiti ei siirtänyt häneen kohdistamiaan tunteita minuun, ja myös isä pysyi minua kohtaan yhtä varautuneena kuin ennenkin. Silloin minä päätin vielä jonakin päivänä näyttää heille. No, se päivä sitten tuli ja meni. Kukaan muu kuin minä ei muista tuota päivää, jonka ainoa todistaja minä yhä olen." Jyrkkänä vastakohtana ovat Samuel Beckettin sanat: "Voidaan kai sanoa, että minulla oli onnellinen lap- 99

101 suus... vaikkei minulla ollutkaan kummempaa taipumusta onnellisuuteen. Vanhempani tekivät kaiken sen, mikä voi tehdä lapsen onnelliseksi. Silti olen usein tuntenut itseni varsin yksinäiseksi." (Molemmat lainaukset ovat H. Miiller Braunschweigin artikkelista vuodelta 1974.) Tämä on esimerkki lapsuuden draaman täydellisestä torjumisesta. Beckett on pitänyt vanhempien ihannointia yllä kieltämisen avulla, mutta silti lapsuuden loputon eristyneisyys on saanut ilmauksensa hänen näytelmissään. 3. Joskus ihminen onnistuu jatkuvien erinomaisten suoritusten avulla ylläpitämään illuusiota vanhempien hellyydestä ja käytettävissä olemisesta (kieltäen vanhempiensa hänen varhaislapsuudessaan tekemät virheet ja omat tunnereaktionsa). Tällainen ihminen pystyy useimmiten estämään uhkaavan depression aina vain loistavaropien suoritusten avulla ja hämäämään sillä tavalla sekä ympäristöään että itseään. Monasti hän kuitenkin samalla valitsee aviopuolison, joka tuo liittoon vahvoja depressiivisiä piirteitä tai ainakin ottaa siinä tiedostamattomasti osalleen grandiositeetin depressiiviset osatekijät ja ilmaisee niitä. Näin siis suureilinen puoliso saa siirretyksi depression ulkopuolelleen. Hän on huolissaan "puolisoraukastaan", suojelee tätä kuin lasta, tuntee itsensä voimakkaaksi ja tarpeelliseksi ja saa siten uuden tukipylvään oman persoonallisuutensa rakennelmaan, jolla ei ole mitään vankkaa perustaa ja joka pysyy pystyssä vain menestyksen, suoritusten, "vahvuuden " ja ennen muuta oman lapsuuden tunnemaailman kieltämisen avulla. Vaikka depressio ulkoisessa ilmenemismuodossaan vaikuttaa grandiositeetin vastakohdalta ja 100

102 näyttää koko tunnelmaltaan paremmin kuvastavan oman itsen menettämisen tragediaa, näillä kahdella ilmiöllä on kuitenkin monia yhtäläisyyksiä. Niitä ovat: 1. valeitse, joka on johtanut todellisen itsen menettämiseen: 2. itsekunnioituksen hauraus, koska se ei perustu omien tunteiden ja tahdon varmaan kokemiseen vaan valeitsen toteuttamisen mahdollisuuteen; 3. pyrkimys täydellisyyteen eli perfektionismi; 4. halveksittujen tunteiden kieltäminen; 5. toisten ihmisten hyväksikäyttäminen; 6. voimakas rakkauden menettämisen pelko ja siitä juontuva korostunut sopeutuvuus; 7. aggressioiden poislohkominen; 8. loukkaantumisalttius; 9. alttius häpeän ja syyllisyyden tunteille; 10. levottomuus. Depressio itsen kieltå'misenå' Depressiota voidaan siis pitää välittömänä merkkinä omien tunnereaktioiden ja aistimusten kieltämisen seurauksena tapahtuneesta itsen menettämisestä. Tämä kieltäminen saa alkunsa lapsuudessa siitä elintärkeästä sopeutumisesta, johon rakkauden menettämisen pelko on lapsen pakottanut. Niinpä depressio viittaakin hyvin varhaiseen haavoittumiseen. Jo aivan aluksi, imeväisiässä, tietyt tunnealueet, jotka olisivat johtaneet vakaaseen itsetuntoon, ovat karsiutuneet 101

103 pois. On lapsia, jotka eivät ole koskaan voineet vapaasti kokea edes kaikkein varhaisimpia tuntemuksiaan, kuten tyydyttämättömyyttä, kiukkua, vihaa, kipua, omaan ruumiseen liittyvää midihyvää eivätkä edes nälän tunnetta. Äitien kuulee joskus ylpeinä kertovan, että heidän imeväisensä on oppinut tukahduttamaan nälkänsä ja odottamaan kiltisti ruoka-aikaa, kun hänen huomionsa on hellästi suunnattu toisaalle. Jotkut aikuiset ovat kirjeissään kertoneet minulle tuollaisista imeväisajan kokemuksista ja sanoneet, että he eivät koskaan varmasti tienneet, oliko heillä todella nälkä vai "kuvittelivatko he vain ", ja että he joskus pelkäsivät pyörtyvänsä nälästä. Beatrice oli yksi niistä, jotka kertoivat tällaisista kokemuksista. Kävi ilmi, että lasten tyytymättömyys tai ärtyisyys oli saanut hänen äitinsä epäilemään omaa onnistumistaan äitinä. Lasten ruumiilliset kivut olivat herättäneet hänessä pelkoa, ja lapsen omasta ruumiistaan osoittama ilo saanut äidin tuntemaan kateutta tai häpeää "muiden edessä". Äidin pdot olivat täysin ehdollistaneet tyttären tunne-dämän. Beatrice oppi hyvin varhain tietämään, millä tavalla hän ei saanut tuntea, ellei halunnut vaarantaa äidin rakkautta. Kun olemme heittäneet pois avaimen oman elämämme ymmärtämiseen, depression - kuten myös kärsimyksen, sairauden ja toipumisen - syyt pysyvät meille salaisuutena, vaikka me sattuisimmekin olemaan psykiatreja ja/tai pitäisimme itseämme suurina tieteellisinä auktoriteetteina. Jos vuosikymmenien kliinisen "kokemuksen" omaavat psykiatrit eivät koskaan ole 102

104 uskaltaneet tietoisesti kokea omaa todellisuuttaan ja ovat käyttäneet aikansa (ja potilaidensa ajan) "toimintakyvyttömistä perheistä" puhumiseen, heidän on kutsuttava apuun "korkeampien voimien" tai "Jumalan " kaltaisia käsitteitä paranemisen ihmeen selittämiseksi. He toimivat kuin ihminen, joka on lähtenyt kartta mukanaan vaellusretkelle ja seurannut uskollisesti jokaista tietä oivaltamatta, että oli jo ensi askeleella valinnut väärän suunnan. Koska hän on jo alun alkaen kadottanut oikean tien, hän ei pääse odottamaansa tavoitteeseen vaikka noudattaisi karttaa kuinka "tieteellisen" tarkasti hyvänsä. Hän ei silti pääse sinne, minne kuvitteli menevänsä. Yritän valaista tätä esimerkin avulla: Psykiatri, jonka kirjan yksi lukijani minulle lähetti, väittää lujasti, että pahoinpitelyt, laiminlyöminen tai hyväksikäyttö lapsuudessa eivät mitenkään riitä selittämään myöhempiä psykiatrisia sairauksia. Hänen mielestään aivan toisista, irrationaalisista syistä johtuu, että yksi yksilö säästyy väärinkäytösten katastrofaalisista seurauksista tai toipuu niistä nopeammin kuin toinen. Hänen mielestään silloin on kysymys "armosta". Tuo psykiatri kertoo potilaasta, joka oli elänyt ensimmäisen elinvuotensa yksinäisen äitinsä kanssa äärimmäisessä köyhyydessä ja jonka viranomaiset sitten olivat erottaneet äidistä. Poikaa siirreltiin hoitopaikasta toiseen, ja jokaisessa häntä pahoinpideltiin vakavasti. Mutta kun hänestä tuli psykiatrinen potilas, hänen tilansa parani paljon nopeammin kuin hänen potilastoveriensa, joiden historiaan sisältyi paljon vähem- 103

105 män vakavia pahoinpitelyjä. Kuinka tuo mies, joka lapsuudessaan ja nuoruudessaan oli kokenut niin paljon julmuutta, saattoi niin nopeasti vapautua oireistaan? Johtuik se Jumalan armosta? Tällaiset selitykset miellyttävät monia ihmisiä, jotka välttävät ratkaisevia kysymyksiä. Meidän on kuitenkin kysyttävä, miksei Jumala ollut halukas auttamaan tuon psykiatrin toisia potilaita eikä aikoinaan myöskään tätä miestä, jota oli lapsuudessa armottomasti lyöty? Jumalan armoko todella auttoi tätä miestä aikuisena vai voisiko selitys olla paljon yksinkertaisempi? Kun tällä miehellä oli ollut äiti, joka köyhyydestä huolimatta oli kyennyt antamaan lapselleen todellista rakkautta, suojaa ja turvaa tämän ensimmäisenä ratkaisevana elinvuotena, niin lapsi oli paremmin varustautunut työstämään myöhempiä pahoinpitelyjä kuin sellainen, jonka koskemattomuutta oli loukattu ensimmäisestä elinvuodesta alkaen, jolla ei ollut mitään oikeutta omaan elämään ja jonka oli alusta alkaen ollut opittava, että hänen olemassaolonsa ainoa tarkoitus oli "tehdä äiti onnelliseksi". Sellainen oli potilaani Beatricen kohtalo. Myöhemmin lapsuudessa häntä ei ollut kohdeltu julmasti, mutta imeväisenä hänen oli täytynyt oppia olemaan itkemättä ja tuntematta nälkää, eikä hänellä ollut saanut olla mitään muitakaan tarpeita. Vain siten hän oli voinut "tehdä äidin onnelliseksi". Aluksi hän oli kärsinyt sairaalloisesta laihtumisesta ja sitten koko aikuisikänsä vaikeasta depressiosta. Psykiatrit kieltävät tällaisen vaurioitumisen olemassaolon puhuessaan armosta. ja muusta 104

106 vastaavasta. Tunnistaakseen noiden varhaisten, kätkettyjen traumojen seuraukset heidän pitäisi ensin työskennellä ankarasti itsensä kanssa. Sitten kun he ovat valmiit näkemään tosiasiat, oman elämänsä tosiasiat, he todennäköisesti eivät enää ole kiinnostuneita uhoamaan tieteen nimissä armosta ja muista "salaisuuksista". Kritiikitön pitäytyminen perinteisissä käsityksissä rakkaudesta ja moraalista sopii hyvin oman historian todellisuuden peittämiseen tai torjumiseen. liman näiden tosiasioiden vapaata oivaltamista rakkauden juuret kuitenkin pysyvät katkaistuina. Ei ole ihme, että kehotukset rakastavaan, suurpiirteiseen ja anteeksiantavaan suhtautumiseen pysyvät tehottomina. Me emme voi todella rakastaa, jos meitä on kielletty näkemästä omaa totuuttamme, totuutta vanhemmistamme ja kasvattajistamme, mutta myös itsestämme. Silloin me voimme vain olla rakastavinamme. Tällainen teeskentely on kuitenkin rakkauden vastakohta. Se hämmentää ja pettää ja ennen muuta se herättää toisessa ihmisessä voimatonta raivoa, jota ei voida kokea tietoisesti ja joka sen vuoksi vaikuttaa tuhoavasti. Näin erityisesti silloin, kun tuo toinen ihminen on riippuvainen uskosta tuohon luuloteltuun rakkauteen. Monet ihmiset voisivat tulla paljon entistä rehellisemmiksi ja siten vähemmän tuhoaviksi, jos uskonnolliset johtajat tunnustaisivat nämä yksinkertaiset psyykkiset lait. Heidän ei pitäisi sivuuttaa niitä vaan katsella vain hiukan paremmin ihmisiä ympärillään ja nähdä, kuinka paljon vahinkoa teeskentely ja tekopyhyys aiheuttavat perheissä, julkisessa elämässä, koko yhteiskunnassa. 105

107 Veran minulle kirjoittama kirje, josta seuraavassa hänen toiveensa mukaisesti lainaan katkelman, on selkeä esimerkki teeskentelyn aiheuttamasta hämmennyksestä. Sitä seuraava Majan tarina taas osoittaa, kuinka välitön rakkaus omaan lapseen on tullut hänelle mahdolliseksi sen jälkeen, kun hänen on onnistunut vapautua oman menneisyytensä torjunnasta. Vera kirjoitti 52-vuotiaana: "Olin vuosikymmeniä riippuvainen alkoholista ja pääsin siitä vapaaksi AA-ryhmässä. Olin niin kiitollinen tästä vapautumisesta, että osallistuin yhdentoista vuoden ajan jokaiseen kokoukseen ja yritin sivuuttaa kaikki kriittiset ajatukseni. En halunnut huomata edes multippeliskleroosiksi nimitetyn hiipivän taudin alkamista sen enempää kuin depressiivisen mielialani lisääntymistäkään. Näin oli siihen asti, kunnes sain teidän kirjoistanne tietää Stettbacherin menetelmästä ja aloin itse työskennellä noiden neljän askeleen kanssa. Aluksi se sujui hyvin vaivalloisesti, mutta sitten onnistuin tavoit tamaan torjumiani muistoja, joita minun oli hyvin vaikea kestää. Minussa alkanut prosessi herätti kuitenkin uteliaisuuteni, ja minä jatkoin eteenpäin. Jo ensimmäisenä vuonna terveydentilani parani silminnähtävästi, ja nyt, kolmen vuo den kuluttua, tiedän, millä tavalla nuo ahdistavat oireet syntyivät, kuinka niiden ehkä oli pakko syntyä, jotta voisin vihdoinkin ottaa vakavasti omat havaintoni ja signaalini. Niinpä minua aina esimerkiksi AA:n ryhmäistunnoissa ärsytti, kun puhuttiin siitä, että kaikkien ryhmän jäsenten odotettiin tuntevan toisiaan kohtaan rakkautta "ilman ehtoja". Selitin itselleni ärtymykseni johtuvan siitä, että minulla ei ollut mitään kokemusta todellisesta rakkaudesta, koska en ollut lapsena koskaan saanut sitä enkä ollut oppinut lainkaan luottamaan siihen, että rakkautta ylipäätään on olemassa. Mutta meille kuitenkin opetettiin, että sitä oli, ja mi- 106

108 nä halusin uskoa siihen, koska minulla oli niin kova rakkauden nälkä. Ja minä myös pystyin uskomaan siihen, koska teeskentdy oli ollut jokapäiväistä leipää, jolla äiti oli minua ruokkinut ja koska en tiennyt mistään muusta. Mutta nyt asia on minulle sdvä: vain lapsi tarvitsee ehdottomasti rakkautta ilman mitään ehtoja. Ja vain lapselle voimme sitä antaa ja meidän täytyy antaa sitä. Se tarkoittaa, että meidän on rakastettava lasta, joka meille on uskottu, ja hyväksyttävä hänet mitä hyvänsä hän tekeekin, riippumatta siitä, sattuuko hän huutamaan vai hymyilemään tyytyväisenä. Mutta jos rakastaisimme aikuista ilman ehtoja, mitä tahansa hän tekeekin, se johtaisi siihen, että yrittäisimme rakastaa myös joukkomurhaajaa tai pahamaineista valehtelijaa, jos hän vain liittyisi ryhmäämme. Voimmeko me tehdä niin? Ja pitäisikö meidän? Miksi? Ketä se hyödyttäisi? Jos me väitämme rakastavamme aikuista ilman mitään ehtoja, me vain osoitamme oman sokeutemme ja epärehellisyytemme, emme mitään muuta. Tämä on yksi niistä selkeistä oivalluksista, joista saan kiittää itseni kanssa tekemääni työtä. Tällaisia "kerettiläisiä" ajatuksia mielessäni heräsi, kun kävin sisäistä vuoropuhelua vanhempieni kanssa. Silloin kun istuin ryhmässä, he eivät koskaan tulleet mieleeni. Niissä istunnoissa halusin vain tulla rakastetuksi, ja se edellytti, etten ilmaisisi minkäänlaisia epäilyksiä. Itse asiassa me saimme siellä todella hyvin "ehdollista" rakkautta." Vera on oikeassa. Aikuisina me emme tarvitse ehdotonta rakkautta, emme edes terapeutiltamme. Se on lapsen tarve, jota ei myöhemmin enää voida tyydyttää. Ihminen, joka ei koskaan ole surrut tätä lapsena kokemaansa menetystä, pdaa illuusioilla. Me tarvitsemme terapeutiltamme rehellisyyttä, kunnioitusta, luottamusta, empatiaa, ymmärtämistä ja hänen kykyään selvittää omat tunteensa niin ettei hän kuormita niillä meitä. Ja sen kaiken me voimmekin saada. Mutta jos joku lupaa rakastaa meitä "ilman ehtoja", meidän on varottava häntä. Vera kiittää käyttämäänsä me- 107

109 netdmää siitä, että hän oivalsi jotakin, jota hän ei ollut vidä siihen mennessä löytänyt vaikka oli etsinyt vuosikymmeniä. Hän saa kuitenkin kiittää myös sitä, että hän niin määrätietoisesti pyrki löytämään totuuden eikä enää antanut pettää itseään. Oman ruumiin antamat kokemukset auttoivat häntä sillä tiellä. Kolmekymmentäkahdeksanvuotias Maja tulee luokseni muutamia viikkoja kolmannen lapsensa syntymän jälkeen ja kertoo, kuinka vapaaksi ja luontevaksi hän vauvansa kanssa itsensä nyt tuntee. Muutos oli silmiinpistävän suuri verrattuna kahteen aikaisempaan kertaan, jolloin hän oli koko ajan tuntenut, että händtä vaadittiin liikaa, että hän oli kuin vankina ja että lapsi käytti häntä hyväkseen, "riisti" häntä. Silloin hän oli kapinoinut lapsen oikeutettuja vaatimuksia vastaan ja tuntenut itsensä niin tehdessään ilkeäksi ja itsestään erilliseksi kuin depressiossa. Hän arveli kapinaosa ehkä oikeastaan kohdistuneen hänen oman äitinsä esittämiä vaatimuksia vastaan ja iimenneen aiemmin vain suhteessa hänen omiin lapsiinsa. Mutta nyt mistään sellaisesta ei ollut puhettakaan. Rakkaus, jota tunteakseen hän aikaisemmin oli niin ponnistellut, täytti hänet nyt kuin itsestään, ja hän nautti itsensä ja lapsensa ykseydestä. Sitten hän alkoi puhua äidistään seuraavin sanoin: "Minä olin helmi äitini kruunussa. Hän sanoi aina: Majaan voi luottaa, hän kyllä hoitaa asiat. Ja niin minä hoidinkin: hoidin pikkulapset isoiksi niin että äiti saattoi luoda omaa uraansa. Ja hän tuli koko ajan kuuluisammaksi, mutta onnellisena en häntä koskaan nähnyt. Kuinka usein kaipasin- 108

110 kaan häntä niinä monina iltoina, joina pienet sisarukseni itkivät. Minä lohdutin heitä mutta itse en itkenyt koskaan. Kukapa olisi tarvinnut itkettynyttä lasta? Äitini "rakkauden" saatoin saada vain, kun olin reipas, ymmärtäväinen, hillitty, kun en koskaan asettanut hänen käyttäytymistään kyseenalaiseksi, en koskaan näyttänyt, kuinka häntä kaipasin, sillä se kaikki olisi loukannut hänen vapauttaan, jota hän niin tarvitsi. Se olisi kääntynyt minua vastaan. Kenenkään mideen ei olisi silloin tullut, että tuo reipas, rauhallinen, mukava Maja oli niin kovin yksinäinen ja kärsi niin paljon. Mitä muuta mahdollisuutta minulla oli kuin olla ylpeä äidistäni ja auttaa häntä? Sitä suurempia piti helmien äitini kruunussa olla, mitä syvempi tyhjyys oli hänen sydämessään. Äitini tarvitsi helmiä, koska hänen koko toimintansa pohjimmiltaan pyrki jonkin, ehkä jonkin kaipauksen tukahduttamiseen hänessä itsessään, en tiedä... Ehkä hän olisi itse oivaltanut sen, jos hänellä olisi ollut onni tulla äidiksi muutenkin kuin biologisesti. Näkihän hän midestään niin paljon vaivaa ja oli niin velvollisuudentuntoinen. Mutta spontaanin rakkauden iloa hänelle ei koskaan suotu. Ja kuinka tämä kaikki toistuikaan poikani Peterin kanssa! Kuinka monia tympeitä tunteja poikani viettikään apulaisten kanssa, niin että minä saatoin suorittaa diplomini, joka johti minut vielä etäämmäksi omasta itsestäni ja hänestä? Kuinka monta kertaa minä lähdinkään hänen luotaan huomaamatta, mitä minä hänelle tein, koska en ollut koskaan uskaltanut kokea omaa hylätyksi tulemistani? Vasta nyt alan aavistaa, mitä on äitiys ilman kruunua, ilman helmiä, ilman pyhimyksen sädekehää." Saksalainen naistenlehti, joka seitsemänkymmentäluvulla pyrki avoimesti käsittelemään tabuina pidettyjä totuuksia, julkaisi kirjeeen, jossa eräs lukija kertoo rehellisesti oman äitiytensä traagisen tarinan. Kertomus päättyy seuraavasti: 109

111 "Entä imetys sitten! Vauva asetettiin rinnalle väärään asentoon, ja pian nännini oli purtu rikki. Voi Luoja, kuinka epämiellyttävää se oli. Vidä kaksi tuntia, ja sitten se taas tulee, vidä tunti... nyt... Kun vauva sitten alkoi imeä, minä ulvoin ja kiroilin. Se oli niin kauheata, etten itse enää voinut syödä ja että sain 40 asteen kuumeen. Silloin saatoin lopettaa imettämisen, ja aloin heti voida paremmin. Äidintunteista ei aikoihin näkynyt merkkiäkään. Jos lapsi olisi kuollut, se olisi ollut minulle yhdentekevää. Ja kaikki olivat odottaneet, että minä olisin nyt hyvin onnellinen. Ystävättäreni, jolle soitin aivan epätoivoisena, arveli että kiintyisin lapseen vähitellen ajan mittaan, kun koko ajan puuhailisin lapsen kanssa ja hän olisi koko ajan luonani. Se ei pitänyt paikkaansa. Kiintymystii aloin tuntea vasta kun saatoin taas mennä työhön ja kun lapsi kotiin tullessani oli odottamassa minua jonkinlaisena vaihteluna ja leikkikaluna. Rehdlisesti sanoen pieni koira olisi kuitenkin ajanut saman asian. Nyt kun lapsi vähitellen tulee isommaksi, ja minä huomaan, ettii voin kasvattaa hiinta; että ha n on minusta riippuvainen ja luottaa minuun niin ta'ydellisesti, välillemme on alkanut kehittyä hellä suhde, ja minä olen iloinen, että hän on olemassa. Olen kirjoittanut tämän teille sen vuoksi, että minusta on hyvä kun joku lopultakin sanoo, ettei mitään äidinrakkautta - äidinvaistosta puhumattakaan - ole olemassa." (Emma-lehti, heinäkuu Kursivointi A. M.) Ongelman ydin tässä on se, että tuon kirjeen kirjoittaja ei kyennyt todella aidosti kokemaan sen enempää omaa kuin lapsensakaan tragiikkaa, koska koko tarinan alkuna oli ollut hänen oma lapsuutensa, johon hänellä ei ollut mitään emotionaalista yhteyttä. Niinpä hänen pessimistinen väitteensä onkin harhaanjohtava eikä pidä paikkaansa. Todellisuudessa "äidinrakkaus ja äidinvaisto" ovat olemassa. Voimme nähdä sen eläimissä, joita ihmiset eivät ole pahoinpidelleet. Myös naisilla on sisällään synnynnäinen, vaistarnainen "ohjelma", jonka ansiosta he voivat ra- 110

112 kastaa, suojella, tukea ja ravita lapsiaan ja kokea siitä iloa. Usein meiltä kuitenkin riistetään tämä kyky hyvin varhain, nimittäin silloin, kun vanhempamme käyttävät meitä omien toiveidensa tyydyttämiseen. Voimme kuitenkin onneksi saada tuon kyvyn takaisin niin pian kuin olemme halukkaita myöntämään totuuden. Tästä on osoituksena vaikkapa seuraava J ohannan tarina. Johanna aloitti paljastavan terapian 27 -vuotiaana, hiukan ennen raskaaksi tuloaan. Hän oli siten hyvin valmistautunut synnytykseen, oli onnellinen läheisestä kosketuksesta terveeseen vastasyntyneeseen ja iloinen siitä, että pystyi niin hyvin imettämään. Sitten yhtäkkiä, ilman mitään ilmeistä syytä, hänen rintansa tulivat koviksi ja kivuliaiksi, ja hän makasi korkeassa kuumeessa lastenhoitajan ruokkiessa vauvaa pullosta. Kuumeessa Johanna näki painajaisia, joissa hän yhä uudelleen koki hyvin yksityiskohtaisesti kohtauksia tilanteista, joissa hänen molemmat vanhempansa ja näiden naapuri olivat seksuaalisesti väärinkäyttäneet häntä siinä vaiheessa, kun hän oli ollut kolmen kuukauden ikäinen. Ajankohta oli määriteltävissä sen perusteella, että perhe oli sen jälkeen muuttanut. Koska Johanna nyt oli saanut entistä läheisemmän kosketuksen omiin tunteisiinsa, hän pystyi kokemaan tuon petoksen aiheuttaman raivon ja täysin tuntemaan niin varhain kokemansa seksuaalisen väkivallan herättämän kauhun. Kaikkein suurinta raivoa hän tunsi oivaltaessaan, että hänen kykynsä oman vaistonsa seuraamiseen oli niin vakavasti vaurioitunut. Sen hän koki vanhempiensa suurimmaksi rikokseksi. Hän sanoi myöhem- 111

113 min: "He riistivät minun äidillisyyteni silloin, kun olin kolmen kuukauden ikäinen. Sen takia en aluksi voinut imettää lastani, vaikka niin kovin halusin sitä." Kesti kauan ennen kuin Johanna pystyi kohtaamaan vanhempansa sisäisessä vuoropuhelussa, ilmaisemaan ruumiiseensa patoutuneen vihan ja raivon, vaatimaan oikeuksiaan ja läpityöskentelemään kokemaansa väkivaltaa. Mutta jo ennen kuin tämä prosessi saattoi käynnistyä, hänen pelkkä valmiutensa käsittämättömän totuuden myöntämiseen johti kuumeen laskemiseen ja rintojen paranemiseen. Hän kykeni jälleen imettämään vauvaa, joka oppi hyvin nopeasti luopumaan pullosta, vaikka lastenhoitaja oli pitänyt sitä "täysin mahdottomana". Johanna nautti nyt äitiydestään ja siitä onl'l.esta, että kykeni rakastamaan, suojelemaan, ravitsemaan, tyynnyttämään ja hoitamaan viatonta olentoa ja vaistoamaan sen tarpeet. Tätä onnea synkensivät kuitenkin ajoittain epäilyksen vaiheet, kun hän pelkäsi, että hän sittenkin teki kaiken väärin, että onni saisi vielä onnettoman lopun tai ettei ollut oikein siinä määrin "antautua" ilon valtaan. Koska hän oli aikaisemmin opiskellut psykologiaa, hän kyseli nyt itseltään, käyttäytyikö hän ehkä pakonomaisesti, hemmotteliko hän ehkä itsekkäistä syistä lapsen pilalle jne. Tuskallista itsekritiikkiä vahvistivat vielä neuvoillaan ystävät, jotka olivat sitä mieltä, että lapselle oli alusta alkaen asetettava rajat niin että hän oppisi olemaan yksin, koska muuten hänestä kasvaisi tyranni. Vaikka Johanna ilman muuta torjui tällaiset käsitykset, hän ei kyennyt vapau- 112

114 tumaan näin syntyneestä epävarmuudestaan suhteessaan lapseen. Terapia auttoi häntä yhä uudelleen suuntautumaan oikealla tavalla, ja yhä uudelleen hän oivalsi, kuinka tärkeätä hänelle oli saada rakastaa ja ilmaista rakkautensa pelkäämättä, että tuota rakkautta käytettäisiin väärin, että se petettäisiin ja riistettäisiin häneltä. Rakastamisen varmuus sai hänet tuntemaan itsensä jälleen kokonaiseksi kuten ennen loukkauksia, jotka hän oli joutunut niin varhain kokemaan. Sisäisessä kohtaamisessaan vanhempiensa kanssa hänen oli usein sanottava heille: Minä rakastan Michaelia ja haluan rakastaa häntä. Minun sieluni tarvitsee tätä rakkautta niin kuin keuhkoni ilmaa. Mutta minua uhkaa niin usein vaara, että yrittäisin tukahduttaa tämän tarpeen, vaikka se yritys vie kaiken voimani ja älyni, ja miksi tukahduttaisin sen? Vain "vapauttaakseni" itseni tästä rakkaudesta, jota epäilen "vääräksi". Minkä vuoksi? Kuinka te olette tehneet sen minulle? Te olette niin varhain osoittaneet minulle, että pieni lapsi ei ansaitse kunnioitusta, että hän ei ole mikään persoona, että hän on korkeintaan leikkikalu, jolla voi leikkiä mutta jota voi myös mielivaltaisesti uhkailla, käyttää hyväksi ja pahoinpidellä joutumatta siitä minkäänlaiseen vastuuseen. Tämä teidän antamanne viesti tekee minut niin usein epävarmaksi, aiheuttaa minulle stressiä ja saa minut tuntemaan, että minulta vaaditaan liikaa, mutta usein minä en silti uskalla tuntea raivoani teitä kohtaan vaan kohdistan sen lapseeni. On niin helppo ajatella, että Michael estää minua elämästä ja olemasta vapaa, kun hän tarvitsee minua koko ajan. Mutta ei se hänestä johdu. Minun tarvitsee vain katsoa hänen silmiinsä, nähdä niissä hänen viattomuutensa ja rehellisyytensä, niin tiedän jälleen kerran käyttäväni häntä syntipukkina teidän sijastanne. Rakastettu lapsi oppii alusta asti, mitä rakkaus on. Laiminlyöty, väheksytty ja väärinkäytetty lapsi ei ole koskaan saanut 113

115 oppia sitä. Mutta minä haluan oppia tietämään sen, ja minä opin sen hitaasti, hiukan joka päivä Michaelin kanssa teidän antamistanne viesteistä huolimatta. Tiedän vielä jonakin päivänä olevani vanna siitä, että kykenen rakastamaan." Johannan kamppailu omien todellisten tunteidensa kohtaamisesta ei pelastanut ainoastaan hänen lapsensa tulevaisuutta vaan myös hänen omansa. Erään toisen naisen, Annan, tarina taas ilmaisee, mitä varhain seksuaalisesti hyväksikäytetylle lapselle voi ilman tätä kamppailua (terapiaa) tapahtua. Anna kirjoitti minulle viisikymmentävuotiaana, muutamaa päivää ennen kuolemaansa: Aikuiset lapseni kävivät tänään luonani, ja minä tajusin ensimmäistä kertaa elämässäni, että he ovat aina rakastaneet minua ja etten koskaan tähän päivään asti ole tuntenut tuota rakkautta. Olen usein jättänyt lapseni - mennäkseni miesten luokse. Oikeastaan olen ollut pakomatkalla, olen paennut rakkautta lapsiini ja paennut sitä, mitä todella olen tuntenut miesten kanssa kokemaani seksuaalista nautintoa kohtaan - noiden miesten, jotka tuottivat minulle niin paljon tuskaa eivätkä koskaan antaneet sitä, mitä todella tarvitsin: rakkautta, ymmärtämistä, hyväksyntää. Olin vasta imeväinen, kun isäni ehdollisti minut etsimään nautintoa tuskan ja raivon yhteydestä ja pelkäämään todellisen rakkauden kaipausta ja torjumaan sen, välttämään ihmisiä, jotka kykenivät rakastamaan. Eikö se ollut perversiota? En pystynyt koskaan vapautumaan siitä, en koko elämäni aikana. Ja nyt kun ymmärrän sen, on liian myöhäistä." Oli liian myöhäistä, koska Anna tosin pystyi kokemaan raivoa ja kapinaa mutta vain partnereitaan kohtaan. Isäänsä hän "rakasti" ja kunnioitti yhtä paljon nyt kuin ennenkin, kuten hän minulle kirjoitti. 114

116 Masennusvaiheet terapian aikana Grandioosi ihminen etsiytyy terapiaan vain silloin, kun masennusvaiheet tulevat hänen avukseen. Niin kauan kuin suureilinen puolustus onnistuu, tässä häiriötyypissä ei ilmene mitään selvää sairastamisen painetta. Grandioosin ihmisen omaiset (aviopuoliso ja lapset) sen sijaan joutuvat usein hankkimaan psykoterapeuttista apua omiin depressioihinsa ja psykosomaattisiin vaivoihinsa. Terapeuttisessa työssä me kohtaamme grandiositeettia vain sen sekamuodossa yhdessä depression kanssa. Depressiota sen sijaan tapaamme lähes jokaisella potilaallamme joko manifestina sairaudenkuvana tai yksittäisinä depressiivisina vaiheina. Näillä vaiheilla voi olla erilaisia funktioita. Yhteistä niille on, että ne hellittävät, jos torjutut tunteet ja tilanteet voidaan kokea ja selvittää. Masennus viestintuojana Voi käydä niin, että potilas tulee vastaanotolle depressiota valittaen ja lähtee huoneesta myöhemmin kyynelissä mutta suuresti haojentuneena ja ilman depressiota. Hän on ehkä juuri pys- 115

117 tynyt kokemaan pitkään patoamansa vihan tai vihdoinkin ilmaisemaan äitiään kohtaan tuntemansa epäluottamuksen. Tai hän on ensimmäisen kerran pystynyt tuntemaan surua niin monista elämättömän elämän vuosista tai jälleen kerran tuntemaan raivoa terapeutin edessä olevasta lomasta ja erosta. Ei ole väliä, minkälaisia nuo tunteet ovat olleet, tärkeätä on se, että potilas on vihdoin kyennyt kokemaan ne ja että ne siten ovat tehneet mahdolliseksi torjuttujen muistojen tavoittamisen. Depressio on tuonut viestin niiden läheisyydestä mutta myös niiden kieltämisestä. Jokin nykyhetken syy on mahdollistanut näiden tunteiden läpimurron, ja sen jälkeen masennustila on väistynyt. Masennus voi olla merkkinä siitä, että itsen kielletyt osat (tunteet, fantasiat, toiveet, pelot) ovat vahvistuneet löytämättä purkautumista grandiositeetissa. Oman itsen sivuuttaminen Ei ole harvinaista, että jos syvästi haavoittuneet ihmiset pääsevät joskus hyvin lähelle sisintään ja tuntevat itsensä kerrankin tyytyväisiksi ja ymmärretyiksi, he kiiruhtavat saman tien järjestämään jotkin kutsut tai jotakin muuta heille sillä hetkellä täysin yhdentekevää ajanvietettä, jonka parissa he jälleen voivat tuntea itsensä yksinäisiksi ja sivuutetuiksi. Muutaman päivän kuluttua he sitten valittavat vieraantuneensa itsestään, olevansa täysin tyhjiä ja tuntevansa epämääräisesti menettäneensä kosketuksen omaan sisimpäänsä. Tällä tavalla he tiedostamattaan 116

118 luovat tilanteita, jotka toistavat lapsuuden kokemuksia ja osoittavat, mitä heille lapsuudessa on tapahtunut: kun he lapsina leikkiessään tunsivat olevansa oma itsensä', löysivät tien itseensä, heitä samassa kehotettiinkin johonkin suoritukseen, tekemään jotakin "järkevämpää" ja siten sivuutettiin heidän kehittymässä oleva oma maailmansa. Todennäköisesti nämä ihmiset reagoivat tällaiseen tilanteeseen jo lapsina masentumalla, sillä he eivät uskaltaneet reagoida normaalisti, eivät esimerkiksi uskaltaneet suuttua. Jos aikuinen malttaa nykyhetkessä syventyä näihin tilanteisiin ja läpityöskennellä niitä, hän voi niiden herättämien voimakkaiden tunteiden välityksellä vihdoinkin nousta kapinaan. Silloin hänen torjumansa tarve (olla oma itsensä) tulee sdväksi. Seurauksena on automaattisesti masennuksen väistyminen, koska sen suojaava tehtävä ei enää ole tarpeen. Myöskin korviketoimintoihin turvautuminen menettää tehtävänsä sillä hetkellä, kun ihminen uskaltaa tajuta, mitä hän todella tarvitsee. Tässä tapauksessa ehkä aikaa itselleen eikä todellisuuden väistämistä kutsujen tai muun ajanvietteen avulla. Patoutuneiden tunteiden taakka Masennusvaiheet saattavat kestää viikkoja ennen kuin voimakkaat tunteet lapsuudesta murtautuvat esiin. Masennus on ikään kuin pidätellyt näitä tunteita. Sitten kun ihminen kokee ne, hän tuntee itsensä jälleen eläväksi aina siihen asti, kunnes uusi depressiivinen vaihe ennakoi jälleen 117

119 jotakin uutta. Potilas saattaa kuvailla näitä tiloja tähän tapaan: "Minä en enää tavoita itseäni. Kuinka on mahdollista, että olen jälleen kadottanut itseni? Minulla ei ole mitään kosketusta sisimpääni. Kaikki on täysin toivotonta... Tästä ei koskaan tule sen kummempaa. Missään ei ole mitään mieltä. Kaipaan omaa elävää itseäni." Sitten saattaa seurata raivonpurkaus ja ankara syyttely. Jos nämä syytökset ovat oikeutettuja ja suuntautuvat oikeisiin kohteisiin, niitä seuraa voimakas helpotuksen tunne. Jos ne sen sijaan ovat epäoikeutettuja ja kohdistuvat syyttömiin ihmisiin, depressio jatkuu, kunnes tunteiden selvittäminen tulee mahdolliseksi. Välienselvittely vanhempien kanssa Masennusta ilmenee myös silloin, kun ihminen on jo alkanut vastustaa siihen asti piilotajuntaansa torjumiaan vanhempien vaatimuksia, esimerkiksi suoritusvaatimuksia, muttei kuitenkaan ole vielä todella vapautunut niistä. Silloin hän joutuu jälleen itselleen asettamiensa liiallisten vaatimusten mielettömään noidankehään, ja alkava masennus vasta saa hänet huomaamaan sen. Hän saattaa selittää tilannetta esimerkiksi tähän tapaan: "Toissapäivänä olin onnellinen, työ sujui kuin rasvattu, pystyin lukemaan kokeeseen enemmän kuin olin aikonut koko viikon aikana. Silloin ajattelin, että minun olisi nyt käytettävä hyväkseni tätä mielialaa ja että voisin illalla käydä lävitse vielä yhden luvun. Puursin sitten vielä koko illan mutta jo haluttomasti, ja seuraavana 118

120 päivänä työ ei sujunut enää lainkaan. Tunsin itseni täydelliseksi idiootiksi, mikään ei enää tarttunut päähäni. En myöskään halunnut tavata ketään, tuntui samalta kuin aikaisempien depressioiden aikana. Sitten kelasin tilannetta taaksepäin, kunnes löysin kohdan, missä tämä oli alkanut. Olin pilannut iloni sälyttämällä itselleni yhä lisää tehtäviä. Miksi olin tehnyt niin? Silloin tuli mieleeni, kuinka äiti oli sanonut: 'Kylläpä sinä olet tehnyt tuon hyvin. Sinähän voisit vielä saman tien...' Raivostuin ja annoin kirjojen olla. Äkkiä tiesin voivani luottaa siihen, että kyllä huomaisin, koska minulla taas olisi lukuhaluja. Ja tietenkin huomasinkin sen. Masennus kuitenkin katosi jo sitä ennen, silloin kun huomasin jälleen kerran sivuuttaneeni itseni." 119

121 Sisäinen vankila Todennäköisesti jokainen ihminen on joskus ollut masentunut. Masennus saattaa tietenkin ilmetä myös psykosomaattisina vaivoina tai naamioitua niiden valepukuun. Kun asiaan kiinnittää huomiota, ei ole vaikea havaita, että masennus alkaa ja salpaa luonnollisen elinvoiman mdkein säännöllisesti aina silloin, kun jokin oma yllyke tai jokin kiusalliseksi koettu voimakas tunne on tukahdutettu. Jos aikuinen ihminen ei esimerkiksi pysty suremaan läheisen ihmisen menettämistä vaan yrittää unohtaa murheensa uppoutumalla johonkin toimintaan tai jos hän ystävyyden menettämisen pdosta tukahduttaa ihannoimansa ystävän käyttäytymisen herättämän suuttumuksen, hän todennäköisesti joutuu masennuksen valtaan (ellei sitten pysty puolustautumaan grandiositeetin avulla). Tällainen nykyhetken tilanne nimittäin muistuttaa häntä aiemmasta riippuvuudesta, jonka hän on torjunut. Jos hän tajuaa tämän syy-yhteyden, hän voi hyötyä depressiostaan; hän voi sen ansiosta ja ndjän askdeen terapiaa soveltamalla saada sdville totuuksia itsestään. Lapsella ei vidä ole tätä mahdollisuutta. Hän ei vielä pysty näkemään itsensä kidtämisen me- 120

122 kanismia, ja lisäksi hän päinvastoin kuin aikuinen kokee rajut tunteensa todella uhkaaviksi, jos häneltä puuttuu turvallinen, eläytyvä ympäristö. Tosin aikuinenkin voi pelätä tunteitaan kuin lapsi niin kauan kuin hän ei ole tietoinen tuon pelon syistä. Näitä äärimmäisen voimakkaita tunteita esiintyy varhaislapsuuden jälkeen jälleen vain murrosiässä. Puberteetin tuskat, omien yllykkeiden käsittämättömyys ja jäsentymättömyys, säilyvät kuitenkin muistissa usein paremmin kuin ensimmäiset traumat, jotka usein kätkeytyvät lapsuuden idyllisen kuvan verhoon tai lähes täydelliseen varhaislapsuuden amnesiaan. Tämä saattaa olla syynä siihen, että aikuiset muistelevat murrosikäänsä kaihoisasti harvemmin kuin lapsuuttaan. Siinä kaipauksen, odotuksen ja pettymyksen pelon sekoituksessa, joka usein liittyy monien lapsuuden juhlien muistoihin, kuvastuu ilmeisesti oman lapsuuden kiihkeiden tunteiden tavoittelu. Mutta juuri sen vuoksi, että lapsen tunteet ovat niin voimakkaita, niiden tukahduttaminen ei voi jäädä ilman vakavia seurauksia. Mitä vahvempi vanki, sitä paksumpia pitää olla vankilan muurien, jotka vaikeuttavat myöhempää emotionaalista kasvua tai kerrassaan estävät sen. Jos olemme useita kertoja voineet kokea, että varhaislapsuuden intensiivisten ja omalaatuisen käsittämättömyyden leimaamien tunteiden esiin murtautuminen voi saada pitkänkin masennuksen hellittämään, meidän suhtautumisemme eitoivottuihin tunteisiin, ennen muuta tuskaan, vähitellen muuttuu. Huomaamme, ettei meidän enää tarvitse pakonomaisesti noudattaa aiempaa 121

123 kaavaa (pettymys - tuskan tukahduttaminen depressio), koska meillä nyt on pettymysten ja tappioiden käsittdemiseen toinenkin mahdollisuus, nimittäin tuskan kokeminen. Vain tätä tietä meille avautuu emotionaalinen pääsy aiempiin kokemuksiimme, toisin sanoen itsemme ja kohtalomme siihen asti kätkettyihin osiin. Eräs potilas ilmaisi tämän terapiansa loppuvaiheessa seuraavasti: Uusia oivalluksia eivät minulle välittäneet kauniit ja miellyttävät tunteet, vaan ne, joita vastaan olin eniten puolustautunut: tunteet, jotka saivat minut kokemaan itseni mitättömäksi, pieneksi, pahaksi, voimattomaksi, omahyväiseksi, pitkävihaiseksi tai täysin hämmentyneeksi. Mutta juuri näiden niin kauan välttämieni tunteiden kokemisen jälkeen tunsin varmasti ymmärtäneeni sisältäpäin elämästäni jotakin, mitä en olisi voinut oppia mistään kirjasta." Tämä potilas kuvasi itse asiassa emotionaalisen oivaltamisen prosessia. Tämä prosessi voi häiriintyä, salpautua, kokonaan estyä tai kutistua pdkäksi älylliseksi tietämiseksi, jos potilaalle tarjoaa tulkintajaan sellainen terapeutti, joka itse ei koskaan ole paljastanut oman lapsuutensa toddlista tarinaa. Potilas on nimittäin hyvin hanakka luopumaan omasta keksimisen ja ilmaisemisen ilostaan mukautuakseen terapeuttinsa näkemyksiin, koska hän pelkää muuten menettävänsä tämän huolenpidon, ymmärtämyksen ja empatian, jota hän on koko ikänsä kaivannut. V anhemmistaan saamansa kokemuksen perusteella hän ei voi uskoa, ettei aina niin kävisi. Mutta kun hän antaa myöten tälle pdolle ja mukautuu, terapia luisuu valeitsen alueelle ja todellinen itse pysyy 122

124 piilossa ja kehittymättömänä. Tämän takia on ehdottoman tärkeätä, että terapeutilla itsellään ei ole tarvetta esittää potilaalle yhteyksiä, jotka tämä juuri on omien tunteidensa avulla löytämässä. Muuten hän toimii kuin ystävä, joka tuo vangille hyvän aterian juuri sillä hetkellä, kun tällä olisi mahdollisuus poistua sellistä ja viettää ensimmäinen yö ehkä ilman suojaa ja nälkäisenä mutta vapaudessa. Koska tämä askel tuntemattomaan ilman muuta vaatii suurta rohkeutta, voi käydä niin, että vanki antaa tilaisuutensa mennä ohi ja jää vankilaan lohduttamaan itseään aterialla ja "turvallisuudella". Mutta jos terapeutti kunnioittaa potilaan itsenäisen oivaltamisen tarvetta, silloin tämä voi kokea vanhan, siihen asti unohduksissa olleen tilanteen tietoisesti, tajuta sen ensimmäistä kertaa kaikessa traagisuudessaan ja lopulta pystyä suremaan sitä. Surutyön ominaisuuksiin kuuluu, että tuollaiset kokemukset yhtäältä edistävät itsen löytämistä ja toisaalta edellyttävät sitä. Depression vastapuolena häiriön siså'llii on grandiositeetti. Sen vuoksi potilas saattaa ajoittain vapautua depressiostaan, jos terapeutti tai terapiaryhmä päästää hänet osalliseksi omasta grandiositeetistaan, toisin sanoen antaa potilaalle mahdollisuuden kokea myös itsensä ryhmän osana suureksi ja voimakkaaksi. Silloin häiriö tosin saa joksikin ajaksi toisen etumerkin mutta on silti edelleen olemassa. Vapautuminen häiriön kummastakin muodosta tuskin on mahdollista ilman lapsuudentilanteen syvää suremista. Kyky surra, toisin sanoen luopua oman "onnellisen" lapsuuden illuusiosta ja tajuta kärsitty- 123

125 jen emotionaalisten loukkausten koko laajuus, palauttaa masentuneelle elinvoiman ja luovuuden ja voi vapauttaa grandiositeetista kärsivän hänen Sisyfoksen urakkansa ponnisteluista ja riippuvuudesta. Ihminen järkyttyy suuresti, jos hänelle pitkän prosessin kuluessa selviää, että häntä ei koskaan rakastettu sinä lapsena, joka hän oli, vaan että häntä käytettiin hyväksi hänen suoritustensa, menestystensä ja ominaisuuksiensa takia ja että hän uhrasi lapsuutensa vanhempiensa oletetun "rakkauden " takia. Tämän kaiken emotionaalinen oivaltaminen ja kokeminen on hänelle järkytys, mutta jonakin päivänä hän alkaa toivoa, että tuo ponnistelu toisten toiveiden täyttämiseksi vihdoinkin päättyisi. Hän huomaa itsessään tarpeen elää omana itsenään niin, ettei hänen enää tarvitse palvella "rakkautta", joka on kuitenkin jättänyt hänet tyhjin käsin, koska se on kohdistunut valeitseen, josta hän on nyt alkanut luopua. Depressiosta vapautuminen ei tuota pysyvää iloa eikä kokonaan vapauta kärsimyksestä, mutta se antaa elinvoimaa, vapauden kokea esiin nousevat tunteet spontaanisti. Elämän monimuotoisuuteen kuuluu, että nämä tunteet eivät aina voi olla iloisia, "kauniita" ja "hyviä" vaan että niissä ilmenee inhimillisten tunteiden koko asteikko, myös kateus, mustasukkaisuus, viha, raivo, epätoivo, kaipaus ja suru. Tätä avoimuutta ja vapautta kaikkien tunteiden kokemiseen, mitä ne sitten meille ilmaisevatkin, ei kuitenkaan voida saavuttaa, jos niiden juuret on lapsuudessa katkaistu. Sen vuoksi pääsy omaan todelliseen itseen on meille mahdollista vasta sitten, kun mei- 124

126 dän ei enää tarvitse pelätä varhaislapsuutemme rajua tunnemaailmaa. Kun olemme tietoisesti kokeneet sen, se ei enää ole meille vieras eikä uhkaava. Se on meille tuttu ja läheinen, eikä sitä tarvitse enää pitää illuusion muurien taakse kätkettynä. Me tiedämme, kuka ja mikä on aikoinaan saattanut meidät tolaltamme, ja juuri tämä tieto tekee meidät vapaiksi. Lopulta vapaiksi myös vanhoista kärsimyksistä. Moniin masennuspotilaiden hoito-ohjeisiin liittyy selvästi manipuloiva sävy. Monien psykiatrien mielestä potilaalle pitäisi osoittaa, että hänen toivottomuutensa ei ole rationaalista. Tai heidän mielestään potilas olisi tehtävä tietoiseksi omasta yliherkkyydestään. Tällainen menettely tukee minun käsitykseni mukaan potilaan valeitseä ja emotionaalista mukautumista, toisin sanoen myös depressiota. Jos emme halua sitä, meidän on suhtauduttava vakavasti potilaan kaikkiin tunteisiin. Juuri hänen yliherkkyytensä, häpeäntunteensa, itsesyytöksensä (kyllähän masentunut potilas itse useimmiten tietää reagoivansa liian herkästi ja valittaakin sitä!) muodostavat vanhojen tunteiden ja todellisten, kätkettyjen syytösten punaisen langan, vaikka hän itse ei vielä pystykään ymmärtämään, mihin ne todellisuudessa liittyvät. Toivottomuuden tunne saattaa nimittäin liittyä hyvin tarkasti todelliseen lapsuuden tilanteeseen. Mitä epärealistisempia nämä tunteet ovat, mitä vähemmän ne sopivat nykyhetken tilanteeseen, sitä selvemmin ne osoittavat, että ne ovat reaktioita tuntemattomiin tilanteisiin, joita ei vielä ole paljastettu. Mutta jos potilas ei voi ko- 125

127 kea niitä koskevaa tunnetta vaan se tavallaan "puhutaan puhki" terapiassa, niin silloin nuo menneisyyden tilanteet myös jäävät paljastamatta, ja depressio perii voiton. Ndjäkymmentävuotias Pia, jota oli lapsuudessa kohddtu hyvin kaltoin, pystyi pitkän itsemurha-ajatusten sävyttämän masennuskauden jälkeen lopulta kokemaan ja tuntemaan oikeutetuksi pitkään tukahduttamansa rajun raivon isäänsä kohtaan. Sitä ei kuitenkaan aluksi seurannut sdvä huojennuksen tunne, vaan surun ja kyynelten täyttämä vaihe. Sen lopussa Pia sanoi: "Maailma ei ole muuttunut, ympärilläni on niin paljon pahuutta ja raakuutta, ja näen sen nyt vidä entistä sdvemmin. Mutta siitä huolimatta dämä tuntuu minusta nyt ensimmäistä kertaa todella elämisen arvoiselta. Ehkä sen vuoksi, että nyt dän ensimmäisen kerran omaa elämääni. Se on jännittävää seikkailua. Ymmärrän nyt kuitenkin paremmin itsemurha-ajatuksia, varsinkin niitä, joita minulla oli nuoruusiässä. Minusta tuntui tarkoituksettomalta jatkaa... oikeastaan siksi, että olin tavallaan dänyt vierasta dämää, jota en lainkaan halunnut ja josta luopumiseen olin niin valmis." 126

128 Depression sosiaalinen puoli Voidaan kysyä, johtaako sopeutuminen sitten välttämättä depressioon? Eivätkö emotionaalisesti sopeutuneet ihmiset voisi elää aivan tyytyväisinä ja eikö siitä ole olemassa esimerkkejä? Sellaisia tapauksia ehkä oli joskus entisaikaan. Kulttuureissa, joissa elettiin vielä toisilta kulttuureilta suojatun oman arvojärjestelmän piirissä, sopeutunut ihminen ei tosin ollut itsenäinen, eikä hänellä myöskään ollut tukenaan omaa, yksilöllistä tunnetta omasta identiteetistä, mutta hän sai tukea ryhmästä. Tietysti silloinkin oli poikkeuksia, joille se ei riittänyt ja jotka olivat kyllin vahvoja murtautuakseen ulos ryhmän rajoituksista. Nykyään tuon kaltainen yhden ryhmän koteloituminen irralleen toisista, erilaisen arvojärjestelmän omaavista ryhmistä tuskin kuitenkaan enää on mahdollista. Yksilöllä täytyy olla sisäistä voimaa ja itseluottamusta, ellei hän halua joutua erilaisten intressien ja ideologioiden palloteltavaksi. Nykyään on tosin lukuisia ryhmiä, jotka sanovat olevansa terapeuttisia ja jotka pitävät tällaista jäsentensä "vahvistamista" terapeuttisena tehtävänään. Ihmiset saattavat tuntea voimakasta vetoa tällaiseen ryhmään, koska se antaa heille turvallisuuden tunnetta ja tukee illuusiota siitä, 127

129 että lapsen aikoinaan torjumat rakkauden, ymmärtämyksen ja turvallisuuden tarpeet voitaisiin sittenkin vielä tyydyttää ja nimenomaan tuon ryhmän avulla. Tämäkään "huume" ei kuitenkaan voi pitkän päälle parantaa depressiota, mikäli sen avulla tukahdutetaan lapsuuden tunteet. Tukeutuminen omaan itseen, omien todellisten tarpeiden ja tunteiden oivaltaminen ja mahdollisuus niiden ilmaisemiseen on välttämätöntä, jos ihminen haluaa elää ilman depressiota ja sairautta. Sopeutuneessakin lapsessa uinuu voimia, jotka vastustavat tätä sopeutumista. Murrosiässä monet nuoret valitsevat uusia arvoja, jotka ovat vanhempien arvoille vastakkaisia. He toisin sanoen muodostavat uusia ihanteita ja pyrkivät toteuttamaan niitä. Ellei tämä uusien arvojen etsintä kuitenkaan perustu omien aitojen tarpeiden ja tunteiden kokemiseen, nuori mukautuu uusiin ihanteisiin samalla tavalla kuin aikaisemmin vanhempien arvoihin. Hän kieltää jälleen todellisen itsensä tullakseen ikätoveriensa ryhmän tai kumppaninsa hyväksymäksi ja rakastamaksi. Tämä kaikki ei kuitenkaan auta depressiota vastaan. Tällainen ihminen ei nimittäin aikuisenakaan ole oma itsensä, hän ei tunne eikä rakasta itseään; hän tekee kaikkensa, jotta joku rakastaisi häntä sillä tavalla kuin hänelle olisi lapsena ollut välttämättä tarpeen. Ja hän toivoo saavuttavansa tämän rakkauden lopulta sopeutumalla. Seuraavat esimerkit antavat havainnollisen kuvan tästä kehityksestä vuotias Paula haluaa irrottautua patriarkaalisesta perheestään, jossa äiti on ollut isälle 128

130 kuuliainen. Hän menee naimisiin alistuvan miehen kanssa ja näyttää tekevän kaiken eri tavalla kuin äitinsä. Aviomies antaa hänen maata miesystäviensä kanssa heidän kodissaan. Paula itse kidtää mustasukkaisuuden ja hellyyden tunteensa ja haluaa seurustella monien miesten kanssa sitoutumatta näihin emotionaalisesti. Sillä tavalla hän uskoo voivansa tuntea itsensä yhtä itsenäiseksi kuin miehet. Paulan "edistyksellisyyden " tarve menee kuitenkin niin pitkälle, että hän antaa ystäviensä näiden niin halutessa pahoinpiddlä ja nöyryyttää häntä ja että hän tukahduttaa kaikki loukkaantumisen ja vihan tunteensa, koska hän uskoo siten toimiessaan olevansa ennakkoluuloton ja moderni. Hän on siirtänyt lapsena oppimansa tottdevaisuuden näihin miessuhteisiin ja omaksunut samalla tiedostamattaan äitinsä kuuliaisuuden. Kun hän sitten alkaa kärsiä vaikeasta masennuksesta, hän aloittaa ndjän askdeen paljastavan terapian. Sen avulla hän vähitellen pystyy oivaltamaan, millä tavalla tuo äidin kuuliaisuus on häneen vaikuttanut. Nämä suorat sisäiset kohtaamiset äidin kanssa auttavat häntä niin, ettei hänen kohta enää tarvitse tiedostamattaan ja pakonomaisesti toistaa omissa miessuhteissaan äitinsä asennoitumista ja että hän lopulta voi rakastaa niitä ihmisiä, jotka ovat hänen rakkautensa arvoisia. 2. Ndjäkymmentävuotias Amar oli afrikkalaisen perheen poika ja kasvanut äitinsä hoivissa, sillä isä oli kuollut hänen ollessaan vidä varsin pieni. Äiti piti kiinni tietyistä muodoista eikä sallinut pojan millään tavalla tuntea omia lapsen 129

131 tarpeitaan saati sitten ilmaista niitä. Toisaalta äiti säännöllisesti hieroi pojan penistä tämän murrosikään asti väittäen lääkärin neuvoneen häntä tekemään niin. Aikuisena poika irrottautui äidistään ja tämän maailmasta ja meni naimisiin eurooppalaisen naisen kanssa. Tämä kuului lisäksi täysin eri yhteiskuntaluokkaan kuin Amarin vanhemmat. Ei ollut mikään sattuma, vaan pojan ruumiiseen varastoituneen mutta hänelle itselleen tiedostamattomaksi jääneen lapsuudenhistorian perua, että hän valitsi vaimokseen naisen, joka mitä suurimmassa määrin kidutti ja nöyryytti häntä ja teki hänet täysin epävarmaksi. Hän ei pystynyt millään tavalla pitämään puoliaan vaimoaan vastaan eikä myöskään jättämään tätä. Tämä tuskallinen avioliitto oli kuten edellisessä esimerkissämmekin yritys munautua ulos vanhempien sosiaalisesta järjestelmästä toisen järjestelmän avulla. Aikuisena miehenä Amar tosin pystyi vapautumaan nuoruutensa äidistä mutta pysyi emotionaalisesti sidottuna tiedostamattomana pysyneeseen äidin kuvaan, jonka vaimo hänelle korvasi niin kauan kuin hän ei kyennyt kokemaan lapsuutensa tunteita. Terapiassa Amarin oli tavattoman tuskallista oivaltaa, kuinka suuresti hän oli lapsena ihaillut äitiään ja samalla avuttomuudessaan tuntenut tämän väärinkäyttävän häntä, kuinka hän oli rakastanut ja vihannut äitiään ja ollut täysin tämän armoilla. Näiden tunteiden kokeminen terapiassa auttoi Amaria oivaltamaan, ettei hänen enää tarvinnut pelätä vaimoaan. Nyt hän ensimmäisen kerran uskalsi nähdä tämän sellaisena kuin tämä todella oli. Lapsi joutuu sopeutumaan säilyttääkseen 130

132 rakkauden ja huolenpidon illuusion, mutta aikuinen ei enää tarvitse tätä illuusiota hengissä säilyäkseen. Hän voi luopua sokeudesta päättääkseen silmät avoinna omasta toiminnastaan. Sekä suureilinen että depressiivinen ihminen kieltävät täydellisesti lapsuutensa todellisuuden eläessään niin kuin voisivat vielä saada vanhempansa käyttöönsä ja vastaamaan heidän tarpeisiinsa. Suureilinen turvautuu onnistumisen illuusioon, depressiivinen elää koko ajan siinä pelossa, että menettäisi rakkauden omasta syystään. Kumpikaan ei kuitenkaan pysty myöntämään sitä totuutta, että he eivät lapsuudessaan saaneet rakkautta osakseen ja että mikään ponnistelu maailmassa ei koskaan voisi muuttaa sitä tosiasiaa. 131

133 N arkissoksen taru Narkissoksen taru kuvaa itsen menettämisen, niin sanotun narsistisen häiriön, tragiikkaa. Omaa kuvaansa veden kalvosta katsdeva Narkissos on rakastunut kauniisiin kasvoihinsa, joista hänen äitinsä varmasti on ollut ylpeä. Nymfi Ekho (Kaiku) vastaa nuorukaisen huutoihin, sillä hänkin on rakastunut tämän kauneuteen. Ekhon huudot harhauttavat Narkissoksen. Myös hänen oma peilikuvansa pettää hänet, koska se kuvastaa vain hänen täydellisen, suurenmoisen puolensa muttei toisia puolia. Esimerkiksi hänen selkäpuolensa ja hänen varjonsa pysyvät händtä piilossa. Ne eivät kuulu hänen rakastamaansa peilikuvaan ja hän sivuuttaa ne. Tätä omaan kuvaan lumoutumista voidaan verrata grandiositeettiin ja sitä seuraavaa kalvavaa oman todellisen itsen kaipausta depressioon. Narkissos ei halunnut olla mitään muuta kuin kaunis nuorukainen. Hän kielsi kokonaan toddlisen itsensä, halusi sulautua kauniiseen kuvaan. Se johtaa omasta itsestä luopumiseen tai kuolemaan - ja Ovidiuksen kuvauksessa se johti kukaksi muuttumiseen. Tämä kuolema on johdonmukainen seuraus kiinnittymisestä valeitseen. Sillä on totta, etteivät vain "kauniit", "hyvät", 132

134 miellyttävät tunteet tee meitä eläviksi, syvennä olemassaoloamme ja suo meille ratkaisevia oivalluksia. Sen tekevät usein juuri sellaiset epämiellyttävät, sopeutumattomuutta ilmaisevat tunteet kuin voimattomuus, häpeä, kateus, mustasukkaisuus, neuvottomuus, raivo, suru - tunteet, joita mieluiten karttaisimme. Terapian tarjoamassa tilassa nämä tunteet voidaan kuitenkin kokea, ymmärtää ja jäsentää. Siinä mielessä tämä tila on sisäisen maailman peili, ja tämä maailma on jotakin paljon rikkaampaa kuin "kauniit kasvot". Narkissos on rakastunut ihannekuvaansa, mutta sen enempää suureilinen kuin masentunutkaan "Narkissos" ei voi todella rakastaa itseään. Omaan valeitseen lumoutuminen tekee hänet kykenemättömäksi rakastamaan toisia ihmisiä, mutta - vaikka toiselta ehkä näyttääkin - myös sitä ainoata ihmistä, joka on täysin hänen varassaan - omaa itseään. 133

135

136 3 Halveksunnan noidankehä

137

138 Lapsen nöyryyttäminen, heikkouden halveksiminen ja mitä siitä sitten seuraa Esimerkkejä arkielämästä Erään loman aikana mieltäni askarrutti "halveksunnan " teema, ja luin muistiinpanoja, joita olin aikaisemmin tästä aiheesta tehnyt. llmeisesti sen vuoksi, että olin niin herkistynyt tuolle aiheelle, minuun teki hyvin voimakkaan vaikutuksen eräs aivan arkipäiväinen kohtaus, johon ei liittynyt mitään ihmeellistä ja jonka kaltaisia sattuu varmaan usein. Aloitan aiheen tutkimisen tästä tapahtumasta, koska voin sen välityksellä kenenkään yksityisyyttä loukkaamatta havainnollistaa oivalluksia, joita olen työssäni saanut. Kerran kun olin kävelyllä, edelläni kulki nuori aviopari. Mies ja vaimo olivat kumpikin kookkaita, ja heidän vieressään juoksenteli pieni, mariseva, noin kaksivuotias poika. (Yleensä tarkastelemme tällaisia kohtauksia aikuisen näkökulmasta, mutta minä pyrin nyt kuvaamaan sitä lapsen kokemuksesta käsin.) Isä ja äiti olivat kumpikin ostaneet kioskista jäätelötikun ja imeskelivät sitä nautiskellen. Poikakin halusi samanlaisen. Äiti sanoi hellällä äänellä: "Tule tänne, saat haukata kerran minun tikustani. Kokonainen on si- 137

139 nulle liian kylmä." Poika ei halunnut haukata, vaan kurkotti kätensä kohti tikkua, jonka äiti heti veti pois hänen ulottuviltaan. Poika purskahti epätoivoisena itkuun, ja nyt sama tilanne toistui isän kanssa: "Katso hiirulainen", isä sanoi hellästi, "saat haukata minun tikustani." "Ei, ei ", poika huusi, lähti juoksemaan kuin karkuun mutta palasi kuitenkin takaisin ja katsoi kateellisena ja surullisena ylös aikuisiin, jotka nauttivat jäätelöään tyytyväisinä ja hyvässä yhteisymmärryksessä. Yhä uudelleen isä tai äiti tarjosi pojalle suupalaa, yhä uudelleen lapsi ojensi kätensä jäätelöä kohti, ja joka kerta aikuisen käsi veti aarteen pois. Mitä enemmän poika itki, sitä huvittavampaa se vanhemmista oli. He nauroivat ja toivoivat saavansa naurullaan myös pojan paremmalle tuulelle: "No mutta, eihän tämä nyt ole niin kauhean tärkeätä, mitä sinä tuolla lailla riehut." Kerran poika jättäytyi jälkeen, istahti maahan selkä vanhempiinsa päin ja alkoi heitellä pieniä kiviä selkänsä taakse äitiä kohti. Sitten hän äkkiä nousi seisomaan ja katsoi levottomana, vieläkö vanhemmat olivat lähellä. Kun isä oli perusteellisesti nuollut oman tikkunsa, hän ojensi sen pojalle ja käveli eteenpäin. Poika yritti toiveikkaasti nuolaista tikkua, katsoi sitä, paiskasi sen menemään, aikoi nostaa sen taas ylös, muttei tehnytkään sitä, ja silloin syvä, yksinäinen pettymyksen nyyhkäys vavisutti hänen pientä ruumistaan. Sitten hän alkoi urheasti tepastella eteenpäin vanhempiensa perässä. Minusta oli aivan selvää, että lapsi ei turhautunut "oraalisessa viettitoiveessaan", sillä hänhän olisi voinut haukata vanhempiensa jäätelöis- 138

140 tä monta kertaa, mutta silti hän pettyi ja tunsi itsensä yhä uudelleen loukatuksi. Vanhemmat eivät ymmärtäneet, että hän halusi toisten tavoin pitää jäätelötikkua omassa kädessään. Sitä paitsi hänelle vielä naurettiin, hänen tarvettaan pilkattiin. Häntä vastassa oli kaksi jättiläistä, jotka johdonmukaisuudestaan ylpeinä vielä tukivat toisiaan, kun taas hän oli aivan yksin tuskassaan, ei ilmeisesti osannut vielä sanoa muuta kuin "ei", eikä saanut eleilläänkään (jotka olivat hyvin ilmaisevia) vanhempiaan ymmärtämään. Hänellä ei ollut puolestapuhujaa. Kuinka epäoikeudenmukainen onkaan tällainen tilanne, jossa lapsi seisoo kahden häntä paljon vahvemman aikuisen, kuin läpipääsemättömän muurin edessä. Me puhumme "johdonmukaisesta kasvatuksesta" kun kiellämme lasta etsimästä toiselta vanhemmalta tukea toista vastaan. Voidaan kysyä, miksi nuo vanhemmat käyttäytyivät noin piittaamattomasti. Miksi kumpikaan ei tullut ajatelleeksi, että hän itse voisi joko syödä jäätelönsä nopeammin tai jopa heittää siitä puolet pois ja antaa lapselle syötäväksi lopun jäätelön tikkuineen? Miksi he molemmat vain nauroivat, söivät niin hitaasti eivätkä näyttäneet lainkaan piittaavan lapsen aivan ilmeisestä epätoivosta? Eivät he olleet pahoja eivätkä kylmiä vanhempia, isä puhui pojalle hyvin hellästi. Siitä huolimatta heiltä näytti ainakin sillä hetkellä täysin puuttuvan myötäelämisen kyky. Tämän arvoituksen voimme selvittää vain, kun eläydymme vanhempiin, näemme myös vanhemmat epävarmoina lapsina, joilla nyt vihdoinkin on käytettävissään heikompi olento, jonka 139

141 rinnalla he voivat tuntea itsensä vahvemmiksi. Kukapa ei olisi lapsena kokenut, että esimerkiksi hänen pelkoaan on vähätelty ja pilkattu, kun hänelle on sanottu: "Eihän sinun nyt sentään tuota tarvitse pelätä!" Lapsi tuntee itsensä nolatuksi ja halveksituksi, kun ei ole itse osannut arvioida vaaraa oikein, ja hän siirtää nämä tunteet ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa itseään pienempään lapseen. Tällaisia kokemuksia lapsi saa hyvin monenlaisina muunnelmina. Kaikille niille on yhteistä, että heikon ja avuttoman lapsen pelko antaa aikuiselle voiman tunteen ja myös mahdollisuuden manipuloida toisen pelkoa, mitä hän ei oman pelkonsa kanssa voi tehdä. On varmaa, että tuo pieni poika parinkymmenen ikäisenä - tai jo aikaisemmin pienempien sisarustensa kanssa - näyttelee tuon jäätelökohtauksen uudelleen, mutta silloin hän on ilman muuta jäätelön omistaja ja toinen on avuton, kateellinen, heikko pieni olento, jota hänen ei nyt lopultakaan enää tarvitse sietää itsessään vaan jonka hän voi lohkoa pois itsestään ja siirtää ulkopuolelleen. Pienempien ja heikompien halveksiminen on siten paras suoja oman heikkouden esiin murtautumista vastaan, se on ihmisen itsestään pois lohkoman heikkouden ilmaus. Vahvan ihmisen, joka on tietoinen heikkoudestaan, koska on kokenut sen, ei tarvitse osoittaa voimaansa toisia halveksimalla. Aikuinen kokee heikkouden, mustasukkaisuuden ja hylätyksi tulemisen tunteet usein vasta omissa lapsissaan, koska hänellä ei omassa lap- 140

142 suudessaan ollut mitään mahdollisuutta kokea niitä tietoisesti. Olen aikaisemmin kuvannut miespotilasta, jonka oli pakonomaisesti valloitettava, vieteltävä ja hylättävä naisia ennen kuin hän saattoi eläytyvästi kokea, kuinka hänen äitinsä oli yhä uudelleen lapsuudessa hylännyt hänet. Terapian tuossa vaiheessa hän muisti, kuinka usein hänelle oli naurettu, ja nyt hän ensimmäisen kerran pystyi kokemaan silloiset nöyryytyksen ja häpeän tunteensa. Kaikki se oli siihen asti pysynyt häneltä salassa. Aikuinen voi "irrottautua" läpielämättömistä kärsimyksistään, kun hän siirtää ne omaan lapseensa, hiukan samaan tapaan kuin edellä kuvatussa jäätelöesimerkissä: "Me olemme katsos isoja, me saamme, sinulle se on 'liian kylmää', vasta kun olet tarpeeksi iso, saat nauttia kaikessa rauhassa niin kuin me." Lasta ei nöyryytä hänen viettitoiveensa tyydyttämisen estäminen vaan hänen persoonansa halveksiminen. Lapsen kärsimys yltyy, kun vanhemmat "aikuisuuttaan" demonstroidessaan tiedostamattaan kostavat lapselle aikoinaan itse kärsimänsä loukkaukset. Lapsen tiedonhaluisissa silmissä he kohtaavat oman nöyryyttävän menneisyytensä ja joutuvat puolustautumaan sitä vastaan nyt saavuttamansa vallan avulla. Parhaalla tahdollakaan me emme voi vapautua malleista, jotka vanhempamme ovat meille niin varhain opettaneet. Mutta me vapaudumme niistä heti, kun me olemme sallineet itsemme tuntea ja täysin tajuta, kuinka me olemme näiden mallien paineessa kärsineet. Vasta silloin me pystymme täysin oivaltamaan, kuinka tuhoisia nämä mallit, joita nykyäänkin usein tarjotaan, ovat meille olleet. 141

143 Monissa yhteiskunnissa pieniä tyttöjä lisäksi syrjitään sen vuoksi, että he ovat tyttöjä. Mutta koska naisilla on valta vastasyntyneeseen ja imeväiseen, entiset tytöt siirtävät aiemmin kokemansa halveksunnan äiteinä lapselleen tämän kaikkein herkimmässä iässä. Sitten aikuinen mies ihannoi omaa äitiään, koska jokainen ihminen haluaa kaikin voimin uskoa, että hän on ollut todella rakastettu. Muita naisia mies halveksii, koska voi kostaa näille äidin sijasta. Ja nämä aikuiset, nöyryytetyt naiset puolestaan eivät juuri voi keventää omaa taakkaansa muuten kuin sälyttämällä sen omalle lapselleen. Se voi tapahtua salaa ja rankaisematta; lapsihan ei voi missään kertoa siitä paitsi ehkä myöhemmin ilmaista sen perversiossa tai pakkoneuroosissa, joiden kieli on kuitenkin riittävän peitettyä säästämään äidin paljastumiselta. Halveksunta on heikon ase ja suoja omasta historiasta muistuttavia tunteita vastaan. Ja kaiken halveksunnan, kaiken syrjinnän alkuna on enemmän tai vähemmän tietoinen, hallitsematon, kätketty ja yhteiskunnan (tappamista tai vaikeaa ruumiillista pahoinpitelyä lukuunottamatta) sallima aikuisen lapseen kohdistama vallankäyttö. Se, mitä aikuinen tekee lapsensa sielulle, pysyy täysin aikuisen omana asiana, hän kohtelee lapsen sielua niin kuin se olisi hänen omaisuuttaan. Vastaavassa lapsen asemassa ovat totalitaarisen valtion kansalaiset. Aikuinen ei kuitenkaan koskaan ole yhtä suuressa määrin valtion armoilla kuin imeväinen vanhempiensa, jotka eivät piittaa hänen oikeuksistaan. Niin kauan kuin me olemme kykenemättömiä herkistymään pienen 142

144 lapsen kärsimyksille, kukaan ei kiinnitä huomiota tähän vallankäyttöön, ei suhtaudu siihen vakavasti. Niin kauan sitä vähätellään, sillä kysymyksessähän ovat "vain lapset". Näistä lapsista tulee kuitenkin kahdessakymmenessä vuodessa aikuisia, jotka maksavat kaiken takaisin omille lapsilleen. He saattavat tietoisesti taistella "maailman" julmuuksia vastaan ja silti samalla tiedostamattaan harjoittaa niitä omassa ympäristössään, koska he kantavat itsessään tietoa julmuudesta, johon he eivät enää saa kosketusta, koska se pysyy onnellisen lapsuuden ihannoinnin taakse kätkeytyneenä ja ajaa heitä tuhoaviin tekoihin. On äärettömän tärkeätä, että tämä sukupolvesta toiseen jatkuva tuhoavuuden "perintöketju" saadaan katkaistuksi saattamalla ihmiset emotionaalisesti tietoisiksi siitä. Ihminen, joka antaa lapselle korvapuustin tai lyö tai tietoisesti loukkaa lasta, tietää aiheuttavansa tälle kipua. Hän tietää sen silloinkin, vaikkei tietäisikään, miksi hän tekee niin. Mutta kuinka usein meidän vanhempamme ja me itse olemmekaan olleet täysin tietämättömiä siitä, kuinka syvästi ja kuinka pysyvästi me olemme lastemme idulla olevaa itseä haavoittaneet! On hyvin onnellista, jos lapsemme huomaavat sen ja voivat sanoa sen meille, jos he antavat meille mahdollisuuden nähdä laiminlyöntimme ja virheemme ja pyytää anteeksi. Silloin lastemme on mahdollista katkaista sukupolvesta toiseen jatkunut vallan, syrjinnän ja halveksunnan ketju. Heidän ei enää itse tarvitse puolustautua heikkoutta vastaan vallankäytöllä, jos heidän varhainen heikkoutenssa ja raivonsa on tullut heille tietoiseksi kokemukseksi. 143

145 Useimmissa tapauksissa oma lapsuuden kärsimys pysyy ihmiselle kuitenkin emotionaalisesti kätkettynä ja muodostaa juuri sen takia uusien, usein hyvin taitavasti peitettyjen nöyryytysten salaisen lähteen seuraavalle sukupolvelle. Meillä on lapsiaan väärinkäyttävinä vanhempina käytettävissä useita eri puolustuskeinoja, kuten (esimerkiksi oman aiemman kärsimyksen) kieltäminen, rationalisoiminen ("Minun velvollisuuteni on kasvattaa lastani"), siirtäminen ("Ei isä minua loukannut, vaan poikani), ihannoiminen ("Isän lyönnit tekivät minulle hyvää") ja niin edelleen. Ennen muuta voimme kuitenkin muuttaa passiivisen kärsimyksemme aktiiviseksi toiminnaksi. Seuraavat esimerkit osoittavat, kuinka silmiinpistävän yhdenmukaisesti ihmiset puolustautuvat lapsuudenhistoriaansa vastaan, vaikka heidän persoonallisuutensa rakenteessa ja koulutustasassaan olisikin huomattavia eroja. Kreikkalaisen maanviljelijän kolmissakymmenissä oleva poika, joka omistaa pienen ravintolan Länsi-Euroopassa, kertoo ylpeänä, ettei hän koskaan juo alkoholia ja että hän saa kiittää tästä pidättyvyydestään isäänsä. Kun hän oli kerran viisitoistavuotiaana tullut humalassa kotiin, isä oli hakannut hänet niin rajusti, ettei hän ollut viikkoon pystynyt liikkumaan. Sen jälkeen alkoholi on ollut hänelle niin vastenmielistä, ettei hän ole enää koskaan pystynyt maistamaan sitä tippaakaan, vaikka hän ammatissaan on koko ajan tekemisissä sen kanssa. Kun kuulin, että hän oli pian menossa naimisiin, kysyin häneltä, aikoiko hänkin antaa lapsilleen ruumiillista kuritusta. "Tietenkin ", hän vastasi, "vain selkäsaunan 144

146 avulla lapsen voi kasvattaa oikein; se on paras keino herättää lapsissa kunnioitusta. Minä esimerkiksi en koskaan polta vanhan isäni läsnäollessa vaikka hän itse tupakoi - sillä tavalla osoitan hänelle kunnioitusta." Tuo mies ei vaikuttanut tyhmäitä eikä epämiellyttävältä, mutta paljonkaan koulusivistystä hänellä ei ollut. Voitaisiinkin helposti kuvitella, että koulutus ja valistus vaikuttaisivat psyykkistä häiriytymistä vastaan. Mutta kuinka tätä kuvitelmaa tukee seuraava esimerkki, jossa on kysymys hyvin koulutetusta, sivistyneestä ihmisestä? Lahjakas tsekkikirjailija luki seitsemänkymmentäluvulla otteita teoksistaan eräässä Länsi Saksan kaupungissa. Sen jälkeen seurasi keskustelu, jossa kuulijat esittivät hänen elämäänsä koskevia kysymyksiä, joihin hän avomielisesti vastasi. Vaikka hän oli aikanaan ollut mukana Prahan keväässä, hän kertoi nyt olevansa varsin 'lapaa ja voivansa myös usein matkustaa länteen. Sitten hän kuvaili oman maansa kehitystä viimeksi kuluneina vuosina. Kun kysyttiin hänen lapsuudestaan, hän kertoi silrriät säteillen hyvin lahjakkaasta ja monipuolisesta isästään, joka oli tukenut häntä henkisesti ja ollut hänelle todellinen ystävä. Vain isälleen hän oli voinut näyttää ensimmäiset kertomuksensa. Isä oli hyvin ylpeä hänestä, ja myös silloin, kun isä antoi hänelle selkään - tavallisesti rangaistukseksi äidin kertomista rikkomuksista - isä oli ylpeä siitä, ettei hänen poikansa itkenyt. Poika oppi nielemään kyyneleensä, koska isä löi lisää, jos poika itki. Kirjailija kertoi itse olleensa hyvin ylpeä siitä, että saattoi urheutta osoittamalla antaa ihailemal- 145

147 leen isälle niin suuren lahjan. Tämä mies puhui noista säännöllisistä selkäsaunoista niin kuin ne olisivat olleet maailman luonnollisin asia (mitä e hänelle tietysti olivatkin) ja sanoi sitten: "Ne eivät vahingoittaneet minua, ne valmistivat minua elämään, tekivät minut kovaksi, opettivat minut puremaan hampaat yhteen. Ja sen ansiosta olen pystynyt kehittymään niin hyvin ammatissani." Voisimme lisätä, että sen vuoksi hän siis pystyi myös niin hyvin sopeutumaan kommunistiseen järjestelmään. Tästä tsekkikirjailijasta poiketen elokuvaohjaaja Ingmar Bergman kertoi eräässä televisioohjelmassa täysin tietoisesti ja paljon suurempaa (tosin vain älyllistä) ymmärrystä osoittaen omasta lapsuudestaan, joka hänen sanomansa mukaan oli nöyryytysten tarina. Nöyryyttäminen oli ollut hänen kasvattamisessaan kaikkein tärkein menetelmä. Niinpä hänen oli esimerkiksi housunsa kasteltuaan pidettävä koko päivän punaista vaatetta, jotta kaikki olisivat nähneet, miten hänelle oli käynyt, ja saaneet hänet häpeämään. Hän oli nuorempi protestanttisen papin kahdesta pojasta. Televisiohaastattelussa hän kertoi näytelmästä, joka hänen lapsuudessaan hyvin usein toistui: isä hakkaa hänen vanhempaa veljeään selkään, ja sitten äiti pyyhkii veljen veristä selkää vanutupolla. Hän itse istuu vieressä katselemassa. Bergman kertoi tästä kohtauksesta kiihtymättä, täysin viileästi. Katsoja saattoi kuvitella, kuinka hän lapsena oli istunut rauhallisena katselemassa. Hän ei suinkaan ollut juossut pois, ei pannut silmiä kiinni, ei itkenyt. Tuntui siltä, että 146

148 tuo kohtaus oli todella tapahtunut mutta että se samalla oli peitemuisto sille, mitä hän itse oli joutunut kokemaan, sillä eihän ollut todennäköistä, että isä olisi piessyt vain veljeä. Monet ihmiset ovat pitkään vakuuttuneita siitä, että vain heidän sisaruksensa joutuivat kokemaan nöyryytyksiä. Vasta paljastavassa terapiassa he pystyvät raivoa ja avuttomuutta mutta myös vihaa ja kiihtymystä tuntien muistamaan ja kokemaan, kuinka nöyryytetyiksi ja hylätyiksi he itse olivat itsensä tunteneet, kun heidän rakastamansa isä oli lyönyt heitä. Bergmanilla oli kuitenkin siirtämisen ja kieltämisen ohella vielä muukin keino suhtautua omaan kärsimykseensä: hän saattoi tehdä elokuvia ja puolustautua omia tunteitaan vastaan delegoimalla ne katsojalle. Voimme katsojina elokuvissa istuessamme aistia tunteet, joita Ingmar Bergman ankaran isänsä lapsena ei itse ole koskaan voinut avoimesti kokea ja jotka hän kuitenkin on säilyttänyt sisällään. Me istumme valkokankaan edessä kuin tuo pieni poika aikanaan, kohtaamme "veljeemme" kohdistuvan julmuuden emmekä oikein voi tai halua kokea tuon raakuuden koko määrää aidoin tuntein. Me puolustaudumme sitä vastaan. Kun Bergman sitten pahoitellen kertoo, ettei hän vuoteen 1945 mennessä ollut kyennyt näkemään kansallissosialismin todellisuutta, vaikka hän oli Hitlerin aikaan usein käynyt Saksassa, tuo sokeus tuntuu olleen seurausta hänen omasta lapsuudestaan. Julmuushan oli tuttua ilmaa, jota hä n oli lapsesta alkaen joutunut hengittämään. Kuinka hän olisi voinut pitää sitä mitenkään erikoisena? 147

149 Miksi olen kertonut tässä kolme esimerkkiä miehistä, joita on lapsena piesty? Eikö niissä ole kysymys ääritilanteista? Ryhdynkö nyt puhumaan piekseinisen seurauksista? En suinkaan. Voimme rauhassa olettaa noiden esimerkkien olevan karkeita poikkeuksia. Valitsin nuo esimerkit osittain sen vuoksi, että niitä ei ole uskottu minulle salaisuuksina vaan jo aiemmin julkisesti kerrottu, mutta ennen kaikkea osoittaakseni, että julmatkin pahoinpitelyt pysyvät lapsen voimakkaan ihannoimispyrkimyksen takia kätkettyinä. Ei ole mitään oikeusastetta, ei syyttäjää, ei tuomaria, vaan kaikki pysyy menneisyyden hämärän peitossa, ja silloin kun tosiasiat tulevat päivänvaloon, ne esiintyvät hyvyyden valepuvussa. Jos näin käy jopa kaikkein räikeimpien ruumiillisten pahoinpitelyjen kohdalla, niin kuinka voisi sitten paljastua henkinen kidutus, joka ilman muuta on vähemmän näkyvää ja paljon kiistanalaisempaa? Kukapa suhtautuisi vakavasti sellaisiin hienosyisiin nöyryytyksiin, joista kertomus jäätelötikusta oli esimerkkinä? Niitä tulee kuitenkin ilmi poikkeuksetta kaikissa aikuisten terapioissa niin pian kuin potilaat ovat oppineet päästämään tunteensa esiin. Vanhempien lapsiin kohdistama riisto johtaa pitkään sarjaan seksuaalisia ja epäseksuaalisia väärinkäytöksiä ja nöyryytyksiä, jotka lapsi myöhemmin aikuisena - usein itse jo isänä tai äitinä - pystyy terapiassa vain tuskalla ja vaivalla paljastamaan. Isä, joka on kasvanut puritaanisessa ympäristössä, saattaa olla avioliiton seksuaalisuhteissa hyvin estynyt ja uskaltaa esimerkiksi pientä tytärtään kylvettäessään ensimmäisen kerran tarkasti 148

150 katsella naisen sukupuolielimiä, kosketella niitä ja tuntea siitä kiihotusta. Äiti, jota pikkutyttönä on väärinkäytetty seksuaalisesti, joka on pelästynyt jäykistynyttä siitintä ja tuntenut itsensä nöyryytetyksi, on oppinut pelkäämään miehen sukupuolielintä. Vasta pientä poikaansa hoitaessaan hän saattaa voittaa tämän pelkonsa. Hän voi esimerkiksi "kuivata" poikaa kylvyn jälkeen sillä tavalla, että tämä saa erektion, joka ei tunnu äidistä mitenkään pelottavalta eikä uhkaavalta. Äiti saattaa myös hieroa poikansa siitintä murrosikään asti siitä mitenkään ahdistumatta, koska uskoo sillä tavalla estävänsä esinahan ahtauden. Jokaisen lapsen äitiään kohtaan tunteman rakkauden suojissa äiti voi jatkaa aitoja, arkoja, varhain keskeytyneitä seksuaalisia tutkimuksiaan. Mutta mitä lapselle merkitsee se, että seksuaalisesti estyneet vanhemmat käyttävät häntä hyväkseen? Jokainen lapsi kaipaa helliä kosketuksia ja on onnellinen niitä saadessaan. Samalla hän kuitenkin tuntee itsensä epävarmaksi, kun hänessä herää tunteita, joita ei hänen kehitystasaliaan vielä spontaanisti ilmenisi. Hänen epävarmuutensa ja hämmennyksensä vielä voimistuvat siitä, että vanhemmat rankaisevat häntä hänen omasta autoeroottisesta toiminnastaan kielloin tai halveksivin katsein. Lapsi voidaan raiskata muutenkin kuin seksuaalisesti, esimerkiksi indoktrinaation avulla. Se on sekä "antiautoritaarisen" että "hyvän kasvatuksen" perustana. Kummassakin kasvatusmallissa lasten kulloisenkin kehitysvaiheen todelliset tarpeet jäävät huomiotta. Jos lapsi käsitetään vanhempien omaisuudeksi, joka palvelee 149

151 tiettyjä tavoitteita, jos vanhemmat alistavat hänet omille tarpeilleen, hänen luonnollinen, elävä kehityksensä keskeytyy. Meidän kasvatuksemme itsestäänselvyyksiin kuuluu, että usein ensin katkaistaan elävät juuret ja sitten jälkikäteen yritetään keinotekoisesti korvata niiden luonnollinen toiminta. Niinpä esimerkiksi usein tyrehdytetään lapsen uteliaisuus ("ei tuollaisia saa kysyä"), ja myöhemmin, kun luonnollinen viettymys oppimiseen jo puuttuu, hänelle tarjotaan yksityistunteja avuksi kouluvaikeuksissa. Vastaavanlaisen esimerkin löydämme huumeista ja lääkkeistä riippuvaisten ihmisten käyttäytymisessä. Thmiset, jotka lapsina joutuivat tukahduttamaan voimakkaat tunteensa, yrittävät usein huumeiden tai alkoholin avulla saada edes hetkeksi takaisin varhain kadottamansa kyvyn voimakkaiden tunteiden kokemiseen (vrt. A. M., Alussa oli kasvatus, s ). Ennen kuin voimme välttää lapsen tiedostamatonta hyväksikäyttämistä ja syrjimistä, meidän on ensin tultava niistä elämyksellisesti tietoisiksi. Vasta kun emotionaalisesti oivallamme, mitä kaikkia hienosyisiä keinoja lapsen nöyryyttämiseen käytetään, voimme oppia osoittamaan lasta kohtaan kunnioitusta, jota hän elämänsä ensimmäisestä päivästä alkaen tarvitsee voidakseen kehittyä henkisesti. Voimme herkistää tätä havaintokykyämme erilaisin keinoin, esimerkiksi tarkkailemalla vieraita lapsia erilaisissa tilanteissa ja yrittämällä eläytyä lapseen ja ennen muuta tuntemalla aitoa myötätuntoa omaa kohtaloamme kohtaan. 150

152 Halveksunta terapian peilissä Onko ihmisen mahdollista kertoa tarina, jota ei tunne? Niin mahdottomalta kuin se tuntuukin, sitä tapahtuu alinomaa, usein sokeana, hyödyttömänä purkautumisena. Tarinan ymmärtäminen ja sen työstäminen edellyttävät asianmukaisia työvälineitä. Oman tarinamme me voimme sdvittää osa osalta, kun koemme omat tunteemme ja tarpeemme, kun voimme hyväksyä ne ja kunnioittaa niitä ja pitää niitä oikeutettuina. Sama pitää paikkansa myös terapeuttiin. Seminaareissa ja toimiessani terapiatapausten ohjaajana olen usein joutunut vastaamaan kysymykseen, kuinka terapeutin pitäisi suhtautua omiin "epäsuotuisiin " tunteisiinsa, esimerkiksi suuttumukseen, jota potilas terapeutissa joskus herättää. Herkkätuntoinen terapeutti tietenkin itse huomaa tämän suuttumuksensa. Kysymys onkin siitä, pitäisikö hänen tukahduttaa se, jottei vaikuttaisi potilaasta hylkäävältä? Toisaalta potilas joka tapauksessa vaistoaa terapeutin tukahdutetunkin suuttumuksen ja hämmentyy. Pitäisikö terapeutin sitten suoraan ilmaista suuttumuksensa? Silloin potilas taas saattaa ahdistua. Kysymys terapeutin suhtautumisesta omaan suuttumukseensa ja muihin ei-toivottuihin tun- 151

153 teisiinsa ei enää lainkaan herää, kun lähdetään siitä olettamuksesta, että kaikki tunteet, joita potilas auttajassaan herättää, liittyvät potilaan tiedostamattomaan yritykseen kertoa terapeutille oma tarinansa ja samalla kätkeä se händtä, toisin sanoen suojella itseään. Potilaalla ei ole muuta mahdollisuutta kuin kertoa tarinansa juuri sillä tiedostamattomalla tavalla kuin hän tekee. Sikäli kaikki terapeutissa heräävät tunteet kuuluvat tuohon kätkettyyn tarinaan, eikä terapeutin pidä torjua niitä. Hänen on voitava myöntää omat tunteensa ja hänen on selvitettävä ne itselleen. Silloin hän voi saada selville, missä määrin potilaan hänessä herättämät tunteet tuovat mideen hänen oman torjutun historiansa. Sen jälkeen hänen on työstettävä tätä puolta itsessään. Sama koskee neuvojaa, joka työskentelee aineista riippuvaisten ja lapsuudessa koettujen seksuaalisten ja fyysisten pahoinpitdyjen uhrien kanssa. Tavallisesti neuvojat tiedostavat tässä tilanteessa heräävän oman ahdistuksensa huonosti ja sulkevat sen hermeettisesti itseltään abstraktien teorioiden, ideologioiden, vähättelyn tai autoritaarisen käyttäytymisen avulla. T oistamispakko itseilmaisun estymisen seurauksena Kun potilas vähitellen kykenee hyväksymään omat tunteensa, hänessä vapautuu pitkään torjuttuna olleita vanhoja tarpeita ja toiveita, joita hän ei kuitenkaan enää voi tyydyttää rankaisematta siitä itseään tai jotka eivät enää ole lain- 152

154 kaan tyydytettävissä, koska ne liittyvät menneisyyden tilanteisiin. Jälkimmäisestä on havainnollisena esimerkkinä pakottava oman lapsen saamisen toive, joka ilmaisee muun muassa käytettävissä olevan äidin kaipausta. Terapiassa nousee kuitenkin säännöllisesti esiin myös tarpeita, jotka voidaan ja jotka täytyy tyydyttää nykyhetkessä. Niihin kuuluu esimerkiksi jokaisen ihmisen keskeinen tarve vapaaseen itseilmaisuun, toisin sanoen tarve esiintyä ulospäin sellaisena kuin on, ilmaista todellista itseään puheen, eleiden, käyttäytymisen, taiteellisen luomisen välityksellä, kaikeniaisin aidoin ilmauksin, jotka saavat alkunsa imeväisen ensimmäisessä parkaisussa. Ihmiset, joiden on lapsina täytynyt kätkeä aito itsensä toisilta ja itseltään, tuntevat voimakasta viettymystä aikaisempien esteiden kaatamiseen, vaikka oman itsen ilmaisemiseen aluksi liittyykin voimakasta pelkoa. Ensimmäinen askel ei aina johda vapautumiseen vaan lapsuuden pelkojen toistumiseen. Silloin oman itsen ilmaisemiseen usein liittyy lapsuudesta peräisin olevia kiduttavan häpeän ja tuskallisen paljastumisen tunteita. Kun aikuinen voi kokea ja ymmärtää ja selvittää ne aikaisemman tilanteen yhteydessä, hän oivaltaa, kuinka perusteltuja ne aikoinaan olivat. Jos tämä sisäinen työ kuitenkin jää tekemättä, potilas etsii unissakävelijän varmuudella ihmisiä, joilla on - vaikkakin eri syistä - yhtä vähän mahdollisuuksia ymmärtää häntä kuin hänen vanhemmillaan aikoinaan. Ja juuri näiltä ihmisiltä hän yrittää väen väkisin saada ymmärtämystä, juuri heidän hän toivoo sittenkin tekevän mahdottoman vielä 153

155 mahdolliseksi. Terapiassa ollessaan 42-vuotias Linda yhdessä vaiheessa rakastui itseään vanhempaan, älykkääseen ja herkkätuntoiseen mieheen, joka kuitenkin pakonomaisesti torjui erotiikkaa lukuunottamatta kaiken, mitä ei voinut älyllisesti ymmärtää. Juuri tälle ihmiselle Linda kirjoitti pitkiä kirjeitä ja yritti selittää, mihin asti oli terapiassaan siihen mennessä päässyt. Hän onnistui ummistamaan silmänsä kaikilta miehen vieraantuneisuuden merkeiltä ja ponnisteli vain yhä kiihkeämmin, kunnes hänen oli pakko tajuta, että hän oli jälleen löytänyt isänkorvikkeen eikä voinut luopua toiveestaan, että tämä sittenkin vielä ymmärtäisi häntä. Tämä oivallus herätti Lindassa kiduttavia, rajuja häpeäntunteita, jotka jatkuivat pitkään. Hän sanoi kerran: "Tunnen itseni niin naurettavaksi - kuin olisin puhunut seinälle ja kuin tyhmä lapsi odottanut, että se vastaisi minulle." Minä kysyin: "Nauraisitko sinä, jos näkisit lapsen, jonka on uskottava huolensa seinälle, koska saatavilla ei ole ketään muuta? " Tätä minun kysymystäni seuraava epätoivoinen itku avasi potilaalle pääsyn hänen aikaisemman todellisuutensa sille alueelle, jossa oli vallinnut loputon yksinäisyys. Näin hän samalla vapautui kiduttavista, tuhoavista häpeäntunteista. Vasta paljon myöhemmin Linda pystyi käsittämään "seinäkokemuksen " sen elämänhistoriallisessa yhteydessä. Tämä nainen, joka muuten osasi ilmaista ajatuksensa hyvin selkeästi, ryhtyi yhtäkkiä puhumaan niin oudon sekavasti ja hätäisesti, että minulla ei ollut enää mitään mahdollisuutta todella ymmärtää häntä. ilmeisesti sa- 154

156 moin oli aikoinaan käynyt hänen vanhemmilleen. Ajoittain Linda joutui vihan ja raivon valtaan ja syytti minua piittaamattomuudesta ja ymmärtämättömyydestä. Hän tuskin enää tunsi minua, vaikka olin samanlainen kuin ennenkin. Hän kohtasi nyt suhteessa minuun äitinsä vierauden - äiti oli vienyt hänet hänen ensimmäisenä elinvuotenaan lastenseimeen eikä ollut pystynyt antamaan omalle lapselleen minkäänlaista läheisyyttä. Tämän tosiasian Linda oli tiennyt jo kauan, mutta tuo tieto oli pysynyt puhtaasti älyllisenä. Hänen äitiään kohtaan tuntemansa sääli myös osaltaan esti häntä havaitsemasta ja tuntemasta omaa hätäänsä. "Äitiraukan " kuva oli salvannut hänen omat tunteensa. Vasta syytökset, jotka hän kohdisti ensin minuun ja sitten omaan äitiinsä, saivat hänet tuntemaan sen rajattoman epätoivon, jonka täyttymätön läheisyyden kaipaus oli häneen jättänyt. Torjutut muistot etäisestä, kosketusta kaihtavasta äidistä olivat jättäneet tyttären mieleen tunteen seinästä, joka tuskallisesti erotti hänet toisista ihmisistä. Kiihkeiden syytösten myötä Linda lopulta vapautui myös toistamispakosta, joka oli saanut hänet aina etsimään kosketusta ymmärtämättömään kumppaniin ja tuntemaan itsensä tästä toivottoman riippuvaiseksi. Koetun halveksunnan ilmeneminen perversiossa ja pakkoneuroosissa Kun lähdemme siitä, että ihmisen koko emotionaalinen kehitys (ja hänen sille perustuva tasa- 155

157 painoisuutensa) riippuu siitä, millä tavalla hänen vanhempansa jo hänen elämänsä ensimmäisinä päivinä ja viikkoina ovat kokeneet hänen tarpeidensa ja tunteidensa ilmaukset ja millä tavalla vastanneet niihin, meidän on oletettava, että jo silloin luodaan ensimmäinen perusta myöhemmälle tragedialle. Ellei äiti ole voinut täyttää peilin tehtävää, ei pystynyt iloitsemaan lapsensa olemuksesta vaan edellyttänyt tältä aivan tietynlaista olemista, niin silloin on jo tapahtunut ensimmäinen valinta "hyvän " ja "pahan", "oikean" ja "väärän " välillä, ja lapsi on sisäistänyt tämän valinnan. Vanhempien arvostusten myöhempi sisäistäminen on sitten tapahtunut tätä taustaa vasten. Tässä tilanteessa imeväinen kokee, että hänessä on jotakin, jota äiti ei voi "käyttää". Lapselta odotetaan usein esimerkiksi, että hän pystyisi mahdollisimman aikaisin hallitsemaan omat ruumiintoimintansa, päältä katsoen sen vuoksi, ettei herättäisi pahennusta ympäristössä, mutta todellisuudessa vain siksi, ettei järkyttäisi vanhempien torjuntaa. Näidenkin oli lapsena täytynyt pelätä "pahennuksen herättämistä", mutta he olivat pitäneet tuon kokemuksen torjuttuna. Marie Hesse, kirjailija Hermann Hessen äiti, kuvaa päiväkirjoissaan, kuinka hänen tahtonsa oli murrettu hänen ollessaan nelivuotias. Kun hänen poikansa Hermann sitten tuli neljän vuoden ikään, Marie kärsi erityisen voimakkaasti pojan uhmasta ja taisteli sitä vastaan vaihtelevalla menestyksellä. Viisitoistavuotiaana Hermann Hesse lähetettiin Stettiniin heikkomielisten ja epileptikkojen hoitolaan, jotta "hänen uhmansa saataisiin 156

158 vihdoinkin murretuksi". Tuosta laitoksesta lähettämässään vihaisessa ja järkyttävässä kirjeessä Hesse kirjoitti vanhemmilleen muun muassa: "Jos olisin pietisti enkä ihminen, voisin ehkä toivoa teiltä ymmärtämystä." Laitoksesta pois pääsemisen edellytyksenä oli kuitenkin "paraneminen", ja niin poika sitten "parani". Myöhemmässä, vanhemmille omistetussa runossa Hermann syytti itseään siitä, että oli omalla "luonteellaan" tehnyt vanhempiensa elämän niin vaikeaksi. Lapsuuden tosiasioiden kieltäminen ja vanhempien ihannointi oli siis jälleen täydessä vauhdissa. Ahdistava syyllisyydentunne omien vanhempien odotusten pettämisestä vaivaa monia ihmisiä koko elämän ajan. Se vaivaa heitä, vaikka he järkevästi ajatellen kuinka ymmärtäisivät, ettei lapsen tehtävänä voi olla vanhempien tarpeiden tyydyttäminen. Mitkään todistelut eivät pysty näihin syyllisyydentunteisiin, koska ne ovat lähtöisin hyvin varhaiselta ajalta, mistä niiden voima ja itsepintaisuus juontuvat. Ihminen voi päästä niistä vähitellen irti vain paljastavassa terapiassa. Kaikkein syvin haava - se ettei lapsi tule rakastetuksi sellaisena kuin hän on - ei voi parantua ilman surutyötä. Sitä vastaan voidaan vain yrittää suojautua enemmän tai vähemmän onnistuneesti esimerkiksi grandiositeetin tai depression avulla tai haava voidaan repiä yhä uudelleen auki kuten toistamispakossa tapahtuu. Tämän jälkimmäisen mahdollisuuden kohtaamme pakkoneuroosissa ja perversiossa. Vanhempien halveksiva suhtautuminen lapsen käyttäytymiseen pysyy kirjattuna lapsen tiedostamattomun muistoihin, varastoituneena tämän ruumiiseen. Lap- 157

159 sen kaikkein luonnollisimpien yllykkeiden tyydyttäminen, kuten autoeroottinen toiminta, oman ruumiin tutkiminen ja löytäminen, virtsaaminen, ulostaminen, uteliaisuus tai pettymysten ja kieltojen herättämä suuttumus herättävät äidissä usein kauhua ja oudoksuntaa, vastustusta ja inhoa, suuttumusta ja närkästystä, pelkoa ja paniikkia. Myöhemmin kaikkiin noihin lapsen kokemuksiin sitten liittyvät aina äidin kauhistuneet silmät, jotka aikuinen usein näkee myös toisissa ihmisissä. Ne ajavat entistä lasta pakkotoimintoihin ja perversioihin, joissa aiemmat traumaattiset tilanteet voivat toistua mutta joissa niiden alkuperä pysyy asianomaisdta itseltään salassa. Potilas joutuu kärsimään tuskaa, kun hän kertoo terapeutille siihen asti salaamistaan seksuaalisista tai autoeroottisista tyydytyskeinoistaan. Tietenkin hän voi kertoa niistä myös etäisen tunteettomasti, antaa niistä vain tietoa kuin puhuisi vieraasta ihmisestä. Sellainen tiedon antaminen ei kuitenkaan auta häntä murtamaan yksinäisyyttään eikä johda häntä hänen lapsuutensa todellisuuteen. Vasta kun hän on valmis hyväksymään ja kokemaan myös häpeän ja pdon tunteet, hän voi kokea, mitä hänelle on lapsena tapahtunut. Hän oivaltaa tunteneensa itsensä aivan viattomien tekojensa takia alhaiseksi, likaiseksi tai täysin tuhon omaksi. Ja hän itse on yllättynyt siitä, kuinka kauan tämä torjuttu syyllisyydentunne on kestänyt, kuinka kauan sillä on ollut sijansa hänen näköjään suvaitsevaisten ja edistyksellisten seksuaalisten näkemystensä rinnalla. Vasta kun hän on pystynyt kokemaan nämä varhaiset tunteensa, hän oivaltaa, että hänen 158

160 sopeutumisensa omien tunteiden poislohkomisen hinnalla ei olekaan ollut heikkouden ilmaus vaan todella hänen ainoa eloonjäämisen mahdollisuutensa, ainoa keino välttyä tuhoutumisen pelolta. Voiko oma äiti sitten olla noin uhkaava? Kyllä, jos hän itse on aina ollut ylpeä siitä, että on ollut oman äitinsä reipas rakas tyttö, ulostanut potalle kuuden kuukauden ikäisenä, ollut kuiva vuoden iästä, toiminut kolmivuotiaasta vielä pienemmän sisaruksen pikku "äitinä" ja niin edelleen. Itse äidiksi tultuaan hän näkee nyt omassa imeväisessään itsestään aikoinaan poislohkomansa ja kokematta jääneen puolen, jonka murtautumista tietoisuuteensa hän pelkää. Samalla hän näkee lapsessaan myös estottoman sisarusvauvansa, jota hän niin varhain äidin tavoin hoivasi ja jota hän nyt vasta omassa lapsessaan kadehtii ja ehkä vihaa. Ja hän kasvattaa nyt lastaan normaaliin tapaan katseillaan. Lapsi kasvaa eikä voi lakata elämästä omaa totuuttaan, ilmaisemasta sitä sittenkin jollakin tavalla, ehkä täysin salassa. Thminen on saattanut täysin sopeutua ympäristönsä vaatimuksiin ja kehittää valeitsen, mutta on silti antanut - tosin tuskallisesti - osan todellista itseään kuitenkin elää perversiossaan tai pakkoneuroosissaan. Se "elää" kuitenkin samoissa oloissa tai samoin edellytyksin kuin lapsi aikoinaan kauhistuneen äidin silmien alla. Äidin kuva on tosin nyt torjuttu, mutta perversio ja pakkotoiminnot tuovat yhä uudelleen näyttämölle saman draaman: vain äidin kauhistuttamisen ehdolla vietin tyydyttäminen on mahdollista. Toisin sanoen orgasmiin 159

161 pääseminen onnistuu vain itsehalveksunnan ilmapiirissä, esimerkiksi jonkin fetissin välityksdlä, ja kritiikki voi ilmetä vain näköjään järjettömissä, ahdistavissa pakkomielteissä. Mikään ei voi johtaa meitä tiedostamattoman ja etäiseksi jääneen lapsi-äitisuhteen tragiikkaan paremmin kuin se, että eläydymme toistamispakon tuhoavaan voimaan ja kuulemme sen välittämän mykän, tiedostamattoman viestin vanhan draaman uusissa näyttämöllepanoissa. Perversiosta kärsivä 32-vuotias Michael kantoi sisällään tiedostamatonta muistoa äidin hylkäämisestä ja pelkäsi jatkuvasti, että toiset ihmiset hylkäisivät hänet. Itse hän ei tietänyt syytä tähän pdkoonsa. Hän teki tekoja, joita hänen ympäristönsä ivasi ja halveksi, ja hän pdkäsi rangaistusta. Jos ympäristö äkkiä olisi päättänyt hyväksyä hänen omaksumansa perversion (sellaista sattuu joskus joissakin piireissä), hänen olisi ehkä pitänyt muuttaa pakkotoimintojaan, mutta ei hän silti olisi tullut vapaaksi. Hän ei nimittäin suinkaan halunnut saada lupaa jonkin tietyn fetissin käyttämiseen, vaan hän halusi päinvastoin provosoida kanssaihmistensä kylmiin silmiin kauhistuneen katseen. Ja sen katseen hän näki myös terapeutillaan. Hänen oli provosoitava terapeuttiaan kaikin mahdollisin keinoin tuntemaan inhoa, vastenmielisyyttä ja oudoksuntaa, koska hän ei pystynyt sanoin kertomaan, mitä hänen elämänsä alussa oli tapahtunut. Nämä provokaation välityksellä ilmaistut tunteet eivät kuitenkaan lainkaan hyödyttäneet häntä niin kauan kuin hänen lapsuudesta juontuvat tunteensa olivat salpautuneet ja kun yhtey- 160

162 det pysyivät häneltä kätkettyinä. Mutta kun hän sitten vähitellen pystyi kokemaan torjutut tunteensa, kun traagiset muistot murtautuivat esiin, hän pystyi luopumaan sokeasta, itsetuhoisasta pakkotoiminnastaan, joka väistyi aidon, syvän ja suojauoman surun tidtä. Kaikki vääristymät muuttuivat äkkiä tarpeettomiksi, kun hän saattoi kokea omat traumansa. Tämä osoittaa tavattoman sdvästi, minkälaiselle harhatielle me terapeutit ajaudumme, jos yritämme sdvittää viettiristiriitoja potilaalle, joka on varhaisimmasta lapsuudestaan alkaen kasvatettu olemaan tuntematta. Kuinka viettitoiveet ja viettiristiriidat voitaisiin kokea ilman tunteita? Mitä ne merkitsevät ilman vihan, orpouden, mustasukkaisuuden, yksinäisyyden, rakastuneisuuden tunteita? Kymmenen viime vuoden aikana olen saanut paljon kirjeitä mieslukijoilta, jotka ovat kirjoittaneet minulle, että he nuorina ovat ilmeisesti joutuneet aikuisten miesten seksuaalisesti väärinkäyttämiksi, viettdemiksi ja emotionaalisesti riistämiksi mutta että he silti eivät koskaan ole tajunneet noita tosiasioita siksi mitä ne ovat olleet. Heidän torjumansa lapsuuden muistot olivat tehneet heidät sokeiksi näille tosiasioille. Vasta kun he lukivat kirjani Älå' huomaa heidän epäilyksensä ja epäluulonsa heräsivät. Silloin he ensimmäistä kertaa dämässään uskalsivat asettaa tekijöiden käyttäytymisen ja luonteen kyseenalaiseksi. Koskaan aiemmin heidän mideensä ei ollut tullut, että heitä oli petetty, että heidän rakkauden ja hellyyden kaipaustaan oli käytetty väärin hyväksi. He eivät olleet pystyneet tuntemaan heille tehtyä vääryyttä, koska heidän oli 161

163 lapsena täytynyt oppia olemaan tuntematta sellaisia tunteita. Ainoa tie, joka heille oli avoinna, oli viettelijän, aikuisen ystävän, pelastajan, opettajan, mestarin ihannoiminen ja riippuvuus jostakin tietystä seksuaalisen käyttäytymisen muodosta tai huumeesta tai molemmista. Myös taistelu tietyn riippuvuuden, seksuaalisen tai muun, sosiaalisen hyväksymisen puolesta on yksi niitä keinoja, joita usein käytetään oman historian kohtaamisen väistämiseksi. On paljon ihmisiä, joiden suojan, hoivan ja hellyyden tarpeet ja rakkauden kaipaus ovat hyvin varhain seksualisoituneet. He elävät erilaisten seksuaalisten kiinnittymien, fiksaatioiden, vallassa tajuamatta koskaan todellista historiaansa. He liittyvät sellaisiin ryhmiin ja hyväksyvät kritiikittömästi sellaisia teorioita, jotka vahvistavat heidän fiksaatiotaan. He ovat vakuuttuneita siitä, että jakavat toisten samanhenkisten kanssa tieteellisesti perustellun tiedon. Samalla he tiedostamattaan kaunistelevat sen avulla omaa historiaansa. Niin kauan kuin he niin tekevät, he vahingoittavat toisia samalla tavalla kuin heitä kerran on vahingoitettu eivätkä joudu kokemaan siitä minkäänlaisia tunnonvaivoja. Käsitykseni mukaan kaikenlainen ideologia vaarantaa näiden ihmisten ja heidän uhriensa tulevaisuuden (terapian). Ideologioiden tyrkyttämisen sijaan näille ihmisille pitäisi antaa tietoa siitä, että on mahdollista saattaa oma historia päivänvaloon, läpityöskennellä sitä ja vapautua fiksaatioista, jotka voivat olla vahingollisia toisille ja itselle. On hyvin vaikuttavaa huomata, kuinka usein nå'ennäisen vietinomainen seksuaalinen 162

164 ajeeraus lakkaa, kun potilas alkaa kokea omia tunteitaan ja havaita todelliset viettitoiveensa. Seuraavan virkkeen olen lainannut Stern-lehdessä kesäkuun 6. päivänä 1978 julkaistusta, yhtä Hampurin St. Paulin bordellia kuvaavasta jutusta: "Täällä vaistoaa tuon miesten yhtä houkuttelevan kuin järjettömänkin haaveen olla naisten hellittävänä kuin pikkuvauva ja samalla hallita heitä kuin passa." Tämä "miesten haave" ei ole järjetön, vaan se on lähtöisin imevätsen kaikkein aidoimmasta j'a oikeutetuimmasta tarpeesta. Maailma näyttäisi varmasti toiselta, jos useimmilla vauvoilla olisi mahdollisuus käyttää kuin passa äitiään hyväkseen ja saada tältä hellyyttä ilman että hänen tarvitsisi jo varhain huolehtia äidin tarpeista. Tuon jutun kirjoittaja kysyi kanta-asiakkailta, mikä heille tuossa bordellissa tuotti suurinta nautintoa, ja kiteytti saamansa vastaukset seuraavasti: "Se että" tytöt ovat kokonaan kå"ytettå"vissä: aina alttiita, he eivät kaipaa rakkauden vakuutteluja kuten tyttöystävä. Ja se, että j'å"lj'elle ei j'äå" mitåä"n velvollzsuuksia, ei sielundraamoj'a eikä tunnonvaivoj'a, kun halu on haihtunut: 'Sinä vain maksat ja olet vapaa.' Jopa (ja juuri) se nöyryytys, mitä tuollainen kohtaaminen myös (ja nimenomaan) asiakkaalle aiheuttaa, voi liså"tä kiihotusta - mutta siitä ei mielellään puhuta." (Kursivointi A.M.) Nöyryytys, itsehalveksunta ja itsestä vieraantuneisuus muistuttavat lapsen varhaislapsuuden tilanteessa kokemaa halveksuntaa ja luovat toistamispakossa samat traagiset nautinnon ehdot kuin aikoinaan. Tässä mielessä toistamispak- 163

165 koon sisältyy myös mahdollisuus. Ihminen voi vapautua siitä, kun hän muistaa sen alkuperän ja kun hän voi työstää siihen liittyviä tunteitaan paljastavassa terapiassa. Ellei tätä mahdollisuutta käytetä, ellei toistamispakon viestistä piitata, se saattaa säilyä koko elämän ajan erilaisina muunnelmina ilman että ihminen koskaan ymmärtää sitä. Sellaista, mikä on tiedostamatonta, ei voida hävittää julistusten tai kieltojen avulla. Ihminen voi vain herkistyä sitä kohtaan tunnistaakseen sen, kokeakseen sen tietoisesti ja saadakseen sen siten hallintaansa. Äiti ei voi kunnioittaa lastaan niin kauan kuin hän ei oivalla, kuinka hän häpäisee lasta esimerkiksi lausuessaan jonkin ironisen huomautuksen, jonka on määrä vain peittää hänen oma epävarmuutensa. Hän ei kuitenkaan voi kokea, kuinka nöyryytetyksi, halveksituksi ja väheksytyksi hänen lapsensa itsensä hänen rinnallaan tuntee, jos hän itse ei ole koskaan tietoisesti tuntenut näitä tunteita, vaan on yrittänyt puolustautua niitä vastaan ironian avulla. Vastaavaa voidaan havaita useimpien psykiatrien, kliinisten psykologien ja terapeuttien kohdalla. He eivät tosin käytä vanhempien tavoin sellaisia sanoja kuin tuhma, likainen, ilkeä, itsekäs, turmeltunut, mutta he puhuvat keskenään "narsistisista", "ekshibitionistisista", "destruktiivisista", "regressiivisistä" tai rajatilassa olevista potilaista eivätkä huomaa, että samalla antavat noille sanoille kielteisen ja vähättelevän sävyn. On mahdollista, että heidän abstraktilla sanastollaan, objektivoivalla asenteellaan, jopa heidän teorianmuodostuksellaan ja intohimoisella diagnostisoi- 164

166 misellaan on jotakin yhteyttä halveksiviin katseisiin, joita äiti oli luonut heihin, kun he olivat olleet hyvin sopeutuneita kolmivuotiaita tyttöjä tai poikia. Ei ole harvinaista, että terapeutti lankeaa potilaan joskus ilmaiseman halveksunnan takia suojaamaan omaa ylemmyyttään teorioiden avulla. Potilaan todellinen itse ei kuitenkaan koskaan tule terapeutin luokse tämän teoreettiseen vallitukseen. Se pysyy häneltä yhtä salassa kuin äidin kauhistuneilta katseilta. Mutta jos me terapeutit olemme herkistyneet havaitsemaan jokaisen halveksunnan ilmauksen takana osan halveksitun lapsen tarinaa, meidän on helppo luopua puolustusasenteestamme. Silloin emme enää koe joutuneemme hyökkäyksen kohteeksi eikä meidän enää tarvitse sisäisesti suojautua teorioiden taakse. Teorian tunteminen on tärkeätä, mutta oikea teoria ei toimi terapeutin puolustuskeinona. Se ei ole ankarien, hallitsevien vanhempien seuraaja. Hermann Hessen lapsenmaailman )}turmellus)} konkreettisen )}pahan)} ilmentymå"nä Ilman selviä havainnollisia esimerkkejä on hyvin vaikea kuvata, millä tavalla halveksunnan kohteeksi joutunut lapsi on reagoinut tuohon halveksuntaan, varsinkin sellaiseen, joka on kohdistunut hänen aistillisuuteensa ja elämäniloonsa. Tietysti voisimme erilaisten teoreettisten mallien avulla kuvata affekteja vastaan käytettyjä puolustuskeinoja, mutta silloin emme voisi välittää sitä 165

167 tunneilmastoa, joka vasta tuo tuon hädän lähelle, toisin sanoen tekee lukijalle myötätunnon kokemisen mahdolliseksi. Puhtaasti teoreettisissa kuvauksissa me pysyttelemme emotionaalisesti ulkopuolisina, käsittelemme, ryhmittelemme, järjestelemme, nimittelemme, luokittelemme, diagnostisoimme toisia ihmisiä ja keskustelemme heistä ammattikielellä, jota he eivät ymmärrä. Koska en halua käyttää tätä kieltä, käytän esimerkkejä. Vain todellinen elämä osoittaa, millä tavalla ihminen on kokenut lapsuutensa konkreettisen pahan "pahana sinänsä". Vain yksittäiset elämäntarinat saavat meidät huomaamaan, kuinka vähän lapsi kykenee näkemään vanhempiensa pakonomaisen toiminnan läpi ja kuinka tämä sokeus ilman terapian apua voi joskus kestää koko elämän ajan, vaikka ihminen yrittäisikin yhä uudelleen munautua ulos tuosta sisäisestä vankilasta, joka salpaa hänen katseensa. Päätin kuvata tätä mutkikasta asiaintilaa käyttämällä esimerkkinä Hermann Hesseä. Siinä on se etu, että tuo esimerkki on jo julkisuudessa tunnettu ja että Hesse itse on tehnyt sen vielä tunnetummaksi. Demian-romaaninsa alussa Hesse kuvaa erään lapsuudenkodin hyvyyttä ja puhtautta. (Ei ole vaikea tunnistaa tässä romaanissa Hessen omaa lapsuudenkotia, minkä kirjailija itsekin epäsuorasti vahvistaa.) Siinä kodissa ei lapsen hätävaiheille ole sijaa eikä korvia. Niinpä lapsi jääkin synteineen yksin ja tuntee itsensä turmeltuneeksi, pahaksi ja ulkopuoliseksi, vaikka kukaan ei moiti häntä ja vaikka kaikki ovat hänelle 166

168 ystävällisiä (koska eivät tiedä sitä "kauheata"). Tämä tilanne on tuttu meille monille. Myöskään tuon niin "puhtaan" kodin kuvaaminen ihannoivasti ei ole meille vierasta. Se kuvastaa sekä lapsen näkemystä että myös meidän tuntemamme kasvatustavan kätkettyä julmuutta. Demian-romaanissaan Hesse kirjoittaa: "Niin kuin melkein kaikki vanhemmat, eivät omanikaan auttaneet minua heräävässä elämänvietissäni, mistä ei puhuttu sanaakaan. He auttoivat minua loputtoman huolekkaasti ainoastaan toivattornissa yrityksissäni kieltää" todellisuus ja pysytellä lapsenmaailmassa, joka muuttui aina vain epätodellisemmaksi ja valheellisemmaksi. En tiedä, voivatko vanhemmat siinä suhteessa tehdä paljonkaan, enkä syytä omiani mistään. Kypsymiseni ja tieni löytäminen oli oma asiani, ja minä suoriuduin siitä huonosti, niin kuin useimmat hyvinkasvatetut lapset." (Kursivointi A. M., suomennos Toini Havun). Lapsen silmissä vanhemmat näyttävät olevan vapaita viettitoiveista, sillä heillä on keinot ja mahdollisuudet salata seksuaaliset toimintansa, kun lapsi taas on koko ajan tarkkailun alaisena. Kertomuksessaan Kinderseele (Lapsensielu, suomennettu nimellä Pelko) Hesse kirjoittaa: "Täysikasvuiset toimivat kuin maailma olisi täydellinen ja he itse puolijumalia, me pojat vain pelkkää hylkytavaraa. n... n Aina tuli jo muutaman päivän, usein jo muutaman tunninkin kuluttua onnettomuus, sattui jotakin kurjaa, surullista ja hävettävää. Yhä uudelleen putosit kesken uhmakkaimman ja jaloimman kilvoittelun välttämättömästi takaisin syntiin ja kurjuuteen, tavallisuuteen ja arkipäivään! Miksi oli niin?... Kävikö toisille toisella tavalla?" (Suomentanut Eeva-Liisa Manner.) 167

169 Demianin ensimmatseen osaan on midestäni hdppo eläytyä, myös ihmisten, jotka ovat kasvaneet toisenlaisissa piireissä. Lukemisen jatkaminen on minulle kuitenkin vaikeata Hessen hyvin omalaatuisten arvostusten takia. Ne hän oli ilmeisesti saanut vanhemmiltaan ja isovanhemmiltaan, jotka olivat lähetyssaarnaajia. Monissa hänen kertomuksissaan voidaan havaita nämä tiedostamattomat, omituiset arvostukset, mutta Demianissa ne on kaikkein helpoin huomata. Vaikka romaanin Sinclair on jo saanut itse kokea julmuutta (kun isompi poika on kiristänyt häntä), tämä kokemus jää tehottomaksi, se ei avaa hänelle ovea maailman parempaan ymmärtämiseen. "Paha" on hänelle yhtä kuin "turmdtunut" (lähetyssaarnaajien kielenkäytön mukaisesti). Pahuutta eivät hänelle edusta viha ja julmuus vaan kummalliset pikkuasiat kuten kapakassa juopottelu. Tämän erityisen käsityksensä pahuudesta "turmeltuneisuutena" pieni Hesse on saanut lapsuudenkodistaan. Sen vuoksi kaikki, mikä tapahtuu sen jälkeen, kun mukaan tulee Abraxasjumala, jonka on määrä "yhdistää jumalallinen ja saatanallinen", tuntuu meistä oudon vieraalta, eikä enää kosketa meitä. Tuntuu siltä kuin pahuus ja hyvyys yritettäisiin siinä keinotekoisesti sulauttaa yhteen. On kuin pahuus olisi pojalle jotakin vierasta, uhkaavaa ja ennen muuta tuntematonta, mistä hän ei kuitenkaan pääse irti, koska "turmeltuneisuus", johon jo ahdistus ja syyllisyydentunnot liittyvät, on emotionaalisesti vahvasti varattu. Hänen olisi "kuoletettava" se itsessään: 168

170 "Jälleen yritin kaikin voimin rakentaa entisen, jo raunioituneen elämänvaiheeni sirpaleista uutta 'valoisaa maailmaa', jälleen toivoin koko sielustani ja mielestäni påäsevå'ni eroon pimeåstå'ja pahasta, täydellisesti valon lapseksi, jumalten eteen polvilleni." (Kursivointi A.M.) Ziirichin Helmhausissa vuonna 1977 järjestetyssä Hesse-näyttelyssä näin kuvan, joka seuranaan pikku Hermann oli varttunut. Tuo kuva oli nimittäin riippunut seinällä hänen vuoteensa yläpuolella. Siinä näkyy oikealla taivaaseen johtava "hyvä tie", joka on täynnä okaita, ikävyyksiä ja kärsimystä. Vasemmalla näkyy miellyttävä nautintojen tie, joka johtaa väistämättömästi helvettiin. Siellä kapakat näyttelevät tärkeätä osaa. ilmeisesti naiset halusivat tuollaisen uhkakuvan avulla pitää miehensä ja poikansa etäällä noista paikoista. Myös Demianissa kapakoilla on tärkeä osa. Se on sitäkin groteskimpaa, kun Hessellä ei suinkaan ollut tarvetta juopotella kapakoissa, vaikka hän kylläkin halusi muttautua ulos vanhempiensa ahtaasta arvojärjestelmästä. Jokainen lapsi muodostaa käsityksensä pahasta ensin aivan konkreettisesti lapsuudenkotinsa kieltojen, tabujen ja pelkojen perusteella. Hänen on kuljettava pitkä tie ennen kuin hän on vapautunut tästä käsityksestä, ennen kuin hän on löytänyt oman "pahan" itsessään eikä enää koe sitä vietteihin liittyväksi "turmeltuneisuudeksi" ja "huonoudeksi" vaan ymmärrettäväksi piileväksi reaktioksi loukkauksiin, jotka hänen lapsena oli torjuttava. Aikuisena hänellä on mahdollisuus paljastaa syyt ja vapautua tuosta 169

171 piilevästä. Hänellä on myös mahdollisuus pyytää anteeksi sitä, mitä hän tuosta piilevästä käsin on tiedostamattaan toisille ihmisille tehnyt. Pohjimmiltaan hän ei olekaan velkaa heille vaan itselleen. Me voimme nimittäin päästä irti tiedostamattomista syyllisyydentunteistamme vain, jos emme kuormita itseämme enää lisää syyllisyydellä. Seuraava katkelma Demianista osoittaa, kuinka suuresti Hesse pelkäsi itseään etsiessään menettävänsä vanhempiensa "rakkauden": "Mutta milloin emme ole rakastaneet ja kunnioittaneet tottumuksen voimasta, vaan omasta aloitteestamme ja halustamme, silloin tuntuu kakeralta ja kauhealta, kun äkkiä luulemme huomaavamme, että sisimpämme valtavirta tahtoo ryöstää meidät pois siitä, mitä olemme rakastaneet. Silloin pistää jokainen ajatus, joka työntää pois ystävän ja opettajan, myrkyllisenå' okaana omaan sydämeemme, silloin osuu jokainen hyökkäys iskuna omiin kasvoihimme. Silloin saavat ne, jotka itse mielestään ovat edustaneet hyväksyttävää moraalia, "uskottoman " ja "kiittämättömän" haukkumanimen ja poltinmerkin, silloin sydän kauhuissaan pakenee takaisin lapsuuden hyveiden lempeihin laaksoihin voimatta uskoa, että tämäkin rikos oli pakko tehdä, tämäkin side pakko katkaista. " (Suomentanut Toini Havu, kursivointi A.M.) Ja kertomuksessa Pelko Hesse kirjoittaa: "Jos minun pitäisi kaikki nämä tunteet ja tuskalliset 170

172 ristiriidat johtaa yhteen ainokaiseen perustunteeseen ja nimittää niitä yhdellä ainoalla nimellä, niin en tietäisi mitään muuta sanaa kuin tämän: Pelko. Pelkoa se oli, pelkoa ja epävarmuutta koin kaikkina noina häiriytyneen lapsenonnen hetkinä: rangaistuksen pelkoa, tunnonsairauden pelkoa, niiden sielunliikkeiden pelkoa, jotka käsitin kielletyiksi ja rikollisiksi. (Suomennos Eeva Liisa Manner, kursivointi A.M.) Tässä kertomuksessa Hesse kuvaa hyvin herkästi ja eläytyvästi yksitoistavuotiaan pojan tunteita tämän varastettua rakkaan isänsä huoneesta muutamia kuivattuja viikunaita pitääkseen siten jotakin isälleen kuuluvaa aivan lähellään. Syyllisyydentunteet, pelko ja epätoivo kiduttavat poikaa hänen yksinäisyydessään ja päätyvät syvään nöyryytykseen ja häpeään, kun "paha teko" paljastuu. Kuvauksen voima saa meidät olettamaan, että tässä on kysymyksessä todellinen tapahtuma Hessen omasta lapsuudesta. Olettamuksen vahvistaa hänen äitinsä päiväkirjamerkintä marraskuun 11. päivältä 1889: "Hermannin viikunavarkaus paljastettu!" (Kursivointi A.M.) Äidin päiväkirjamerkinnöistä ja sekä hänen että Hermannin isän sukulaisten kanssa käymästä laajasta kirjeenvaihdosta, joka julkaistiin vuonna 1966, paljastuu pienen pojan kärsimystie. Niin monien kaltaistensa tavoin Hermann oli vanhemmilleen ongelma sisäisen rikkautensa takia, ei siitä huolimatta. Usein lapsen lahjakkuus (hänen tunnevoimansa, syvällinen eläytymiskykynsä, uteliaisuutensa, älykkyytensä ja valppautensa, 171

173 johon kuuluu luonnollinen kriittisyys) aiheuttaa vanhemmille ristiriitoja, joita nämä yrittävät pitkään torjua kielloin ja säännöin, joita he pitävät voimassa lapsen kehityksen kustannuksella. Seuraksena on se näköjään paradoksaalinen tilanne, että myös vanhemmat, jotka ovat ylpeitä lahjakkaasta lapsestaan ja jopa ihailevat tätä, omassa hädässään torjuvat, tukahduttavat ja jopa tuhoavat lapsessaan juuri kaikkein parhaan, sen mikä on aidointa. Seuraavat Hermannin äidin päiväkirjamerkinnät osoittavat, kuinka tämä tuhoamistyö voi yhdistyä näköjään rakastavaan huolenpitoon: 1. (1881): "Hermann aloittaa pikkulastenkoulun. Hänen kiivas luonteensa aiheuttaa meille paljon huolta" (1966, s. 10). Poika on kolmivuotias. 2. (1884): Pikku Hermann, jonka kasvatus on aiheuttanut meille niin paljon tuskaa ja vaivaa, käyttäytyy nyt sdvästi paremmin. Hän oli tammikuun 21. päivästä kesäkuun 5. päivään kokonaan poikakodissa ja vietti vain sunnuntait meidän kanssamme. Hän käyttäytyi siellä urheasti, mutta palasi kotiin kalpeana, laihana ja alakuloisena. ]å'lkivaikutus oli ehdottomasti hyvä ja terveellinen. Hå'ntå' on nyt paljon helpompi käsitellä'". (1966, s , kursivointi A. M.) Poika on seitsenvuotias. Jo aikaisemmin, marraskuun 14. päivänä 1883 isä Johannes Hesse kirjoittaa: "Hermann vaikuttaa poikakodissa melkein esikuvallisen hyveelli- 172

174 seltä, mutta välillä hå"ntii on melkein mahdoton hallita. Niin nöyryyttävää kuin se meille olisikin, mietin kuitenkin vakavasti, pitäisikö hänet lähettää johonkin laitokseen tai vieraaseen kotiin. Me olemme hänelle liian hermostuneita, liian heikkoja, ja koko talossa on liian vähän kuria ja säännöllisyyttä. Lahjoja hänellä näyttää olevan kaikkeen: hän tarkastdee kuuta ja tähtiä, improvisoi pitkään harmonin ääressä, tekee lyijykynällä ja musteella aivan suurenmoisia piirroksia, laulaa silloin kun haluaa aivan kunnollisesti, ja riimejä hänellä riittää." (Kts. Hermann Hesse, Kindheit und Jugend, 1966, s. 13. Kursivointi A. M.). Teoksessaan Hermann Lauscher Hesse luo vahvasti ihannoidun kuvan lapsuudestaan ja vanhemmistaan ja irtisanoutuu siitä omaperäisestä, kapinallisesta, "vaikeasta" ja vanhemmilleen hankalasta lapsesta, joka hän aikanaan oli. Hän ei voinut antaa itsessään sijaa tälle itsensä tärkeälle osalle ja karkotti sen. Hänen suuri, aito todellisen itsen kaipauksensa jäi täyttymättä. "Milloin lapsuus vidä nyt joskus koskettaa sydäntäni, se on kultakehyksinen värikäs maalaus, jota hallitsevat lehtevät kastanjat ja lepät, kuvaamattoman ihana aamupäivän auringonvalo ja vuorten kiehtova tausta. Kaikkia elämäni hetkiä, jolloin minulle on suotu lyhyt lepo ja unohdus, kaikkia yksinäisiä vaelluksia, joita olen tehnyt kauniiden vuorten yli, kaikkia silmänräpäyksiä, jolloin odottamaton pieni onni tai pyytetön rakkaus häivytti midestäni eilisen ja huomisen, en osaa ylistää paremmin kuin vertaamalla niitä tähän dämäni viheriöivään varhaiskuvaan." (Suomentanut Kai Kaila.) Hermann Hessen teokset ja monet hänen kirjeistään, ennen muuta tuo viisitoistavuotiaan Stetti- 173

175 nistä kirjoittama uhmakas kirje, osoittavat, ettei häneltä puuttunut sen enempää rohkeutta ja kykyä kuin eläytymiskykyäkään. Isän (vuonna 1966 julkaistu) vastaus tähän kirjeeseen, äidin muistiinpanot ja edellä lainatut otteet Demianista ja Pelko-kertomuksesta osoittavat meille, kuinka vahvana hänen torjumansa lapsuudenkohtalon musertava paino jatkuvasti vaikutti häneen. Lukijoissa herättämästään suuresta vastakaiusta, menestyksestä ja Nobelin palkinnosta huolimatta Hesse kärsi kypsyytensä vuosina tuskallisesta tilasta, jonka aiheuttaa eläminen erossa omasta todellisesta itsestä. Lääkärit nimittävät sitä tilaa lyhyesti depressioksi. Äiti yhteiskunnan asenteiden välittä]ä"nä" ensimmäisinä" elinvuosina Jos sanoisimme jollekin ihmiselle, että hänen perversiotaan ei lainkaan pidettäisi ongelmana jossakin toisessa yhteiskunnassa ja että meidän yhteiskuntamme on sairas, rajoittava ja painostava, sanomisemme ei paljonkaan auttaisi häntä. Hän vain tuntisi, että hänet sivuutetaan ja ymmärretään väärin ainutkertaisena, oman historiansa omaavana yksilönä. Hän kokisi meidän tuon "tulkinnan " avulla vähättelevän hänen todellista tragediaansa. Tulkintojen sijasta meidän olisi syvennyttävä hänen persoonalliseen historiaansa, joka ilmenee hänen toistamispakossaan. Sosiaaliset pakotteet ovat kyllä vaikuttaneet tähän historiaan mutta ne eivät ole kiinnittyneet psyykeen minään ahstraktina tietona, vaan ne 174

176 ovat juurtuneet lapsen mieleen hänen vanhempiensa kanssa saamiensa varhaisimpien emotionaalisten kokemusten välityksellä. Sen vuoksi niistä vapautuminen ei voi onnistua sanojen vaan ainoastaan kokemusten välityksellä. Aikuisen korjaavat kokemukset eivät myöskään tässä riitä, vaan ihmisen on kyettävä nykyhetkessä elämyksellisesti tuntemaan se pelko, suuttumus ja suru, jota hänen kiihkeästi rakastamiensa vanhempien osoittama halveksunta oli hänessä hyvin varhain herättänyt. Pelkät sanat, vaikka ne sisältäisivätkin miten taitavaa tulkintaa hyvänsä, eivät riitä, sillä ne jättävät älyllisten spekulaatioiden ja ruumiin tietämyksen välisen kuilun ennalleen tai vielä syventävät sitä. Näin ollen sairasta ihmistä tuskin voidaan parantaa sairaudestaan sanomalla, että hänen sairautensa on reaktio sairaaseen yhteiskuntaan. Potilas itse omaksuu mielellään tällaiset selitykset ja haluaa uskoa niihin, koska ne säästävät hänet totuudelta ja sen mukanaan tuomaita tuskalta. Thmistä ei kuitenkaan tee sairaaksi se, minkä hän selvästi näkee ja mikä herättää hänessä suuttumusta, vihaa, surua tai voimattomuuden tunteita. Sairaaksi hänet tekee se, mitä hän ei pysty selvästi näkemään - yhteiskunnan pakotteet, jotka hän on vanhempiena katseiden välityksellä omaksunut ja joista hän ei pääse irti kirjoja lukemalla eikä koulutuksen avulla. Sairauden takana ovat tiedostamattomat muistot vanhempien harjoittamista pakotteista ja perversioista, jotka ilmenivät heidän väärinkäytöksissään. Voimme ilmaista tämän myös toisella tavalla: monet terapiasta apua etsivät ihmiset ovat hyvin älykkäitä, 175

177 he lukevat lehdistä ja kirjoista tietoja midettömästä kilpavarustdusta, luonnonvarojen riistosta, diplomatian valheellisuudesta, vallanpitäjien häikäilemättömyydestä ja näiden harjoittamasta manipuloinnista, heikkojen sopeuttamisesta, yksilön voimattomuudesta, ja he luovat siitä kaikesta oman käsityksensä. Sen kaiken he näkevät, mutta heiltä jää näkemättä se, mitä he eivät voi nähdä, eli omien vanhempiensa järjetön, ristiriitainen käyttäytyminen silloin, kun he itse olivat vielä aivan pieniä lapsia. Sitä heidän on mahdoton muistaa, koska heidän oli aikoinaan pakko torjua tuskansa ja suuttumuksensa. Mutta heti kun nämä tunteet nousevat esiin ja kun ne voidaan saattaa yhteyteen aiempien tilanteiden kanssa, tapahtuu käänne. Lapsuudenaikainen vuorovaikutus ja sen myötä vanhempien harjoittamat pakotteet tulevat vähitellen paremmin oivallettaviksi ja koettaviksi. Vapauden tukahduttaminen ja sopeutumiseen pakottaminen eivät ala vasta toimistossa, tehtaassa tai puolueessa, vaan jo ensimmäisinä elinviikkoina. Myöhemmin tämä pakottaminen torjutaan ja pysyy sen vuoksi luonteensa mukaisesti kaiken argumentoinnin ulottumattomissa, sillä sopeutumisen ja kuuliaisuuden luonteessa mikään ei muutu, kun vain pakottaja muuttuu. Poliittinen sitoutuminen voi juontua kaltoin kohdellun, kahlitun, riistetyn, kuritetun lapsen tiedostamattomasta viliasta. Ihminen voi osaksi siirtää tämän viliansa esimerkiksi taistduun poliittista vastustajaa vastaan. Näin hän saa vilialleen kohteen joutumatta luopumaan varhaislapsuutensa lähimpien ihmisten ihannoimisesta. Ja 176

178 hän voi siirtää vanhan kuuliaisuutensa poliittisiin johtajahahmoihin tai ryhmiin. Jos ihminen voi vapautua illuusioista ja kokea siitä surua, seurauksena ei tavallisesti kuitenkaan ole sosiaalisista tai poliittisista sitoumuksista luopuminen vaan vain vapautuminen toistamispakosta, niin että ihminen voi toimia tietoisesti ja määrätietoisesti ja itseään vahingoittamatta. Sisäinen pakko yhä uusien illuusioiden rakentamiseen ja yhä uusien asioiden kidtämiseen oman totuuden kokemisen välttämiseksi katoaa sitten, kun olemme kerran dämyksellisesti kokeneet tuon totuuden. Silloin me oivallamme, että olemme koko dämämme ajan pelänneet jotakin ja suojautuneet joltakin sellaiselta, mitä ei enää lainkaan voi tapahtua, koska se on jo tapahtunut nimenomaan meidän elämämme alussa, jolloin olimme puolustuskyvyttömiä. Terapeuttinen vaikutus ohimenevän paranemisen muodossa voidaan tosin saavuttaa silloin, jos potilaan ankara "omatunto" voidaan "korvata" terapeutin tai ryhmän suvaitsevammalla omallatunnolla. Terapian tavoitehan ei kuitenkaan ole pyrkiä korjaamaan potilaan kohtaloa vaan mahdollistaa hänelle oman kohtalon ja siihen liittyvän surun kohtaaminen. Potilaan on voitava löytää itsestään varhain torjumansa tunteet, jotta hän voisi tietoisesti kokea vanhempiensa harjoittaman tiedostamattoman manipulaation ja väheksynnän ja siten vapautua siitä. Niin kauan kuin hänen on selvittävä terapeutin tai ryhmän suvaitsevuuden varassa, hänen vanhempiensa halveksivat katseet pysyvät hänessä muuttumattomina vastoin hänen parempaa tie- 177

179 toaan ja tahtoaan, koska ne pysyvät kätkettyinä hänen tiedostamattomaansa ja silti hänen ruumiinsa soluihin varastoituneina. Ne kyllä ilmenevät hänen suhteissaan toisiin ihmisiin ja omaan itseen ja kiduttavat häntä mutta pysyvät kaiken läpityöskentdyn saavuttamattomissa. Tiedostamattomat sisällöt pysyvät ajattomina ja muuttumattomina - vasta niiden tiedostamisessa piilee muutoksen alku. Halveksijan yksinå'isyys Potilaan ilmais a halveksunnalla saattaa olla hänen dämäntarinassaan erilaisia edeltäjiä, joiden yhteisenä tehtävänä on suojautuminen epämiellyttäviä tunteita vastaan. Tämä tehtävä voi kuitenkin tulla tarpeettomaksi, jos potilas voi kokea nämä tunteet, lapsen epätoivon ja häpeän vastakaikua vaille jääneestä rakkaudesta ja ennen muuta raivon siitä, että vanhemmat eivät ole hänen lapsuudessaan olleet hänen käytettävissään. Niin kauan kuin ihminen halveksii toisia ja yliarvostaa omia saavutuksiaan ("tuo ei kyllä pysty samaan kuin minä"), hän ei joudu kokemaan surua siitä, ettei häntä ole rakastettu muuta kuin suoritustensa takia. Grandiositeetin avulla ihminen voi edelleen ylläpitää illuusiota siitä, että häntä on rakastettu. Surun välttäminen grandiositeetin avulla johtaa kuitenkin siihen, että ihminen itse syvimmiltään pysyy halveksittuna. Hänenhän on halveksittava kaikkea, mikä hänessä itsessään ei ole suurenmoista, hyvää ja kunnollista. Siten hän dää jatkuvasti lapsuuten- 178

180 sa yksinäisyydessä: hän halveksii voimattomuutta, heikkoutta, epävarmuutta, lyhyesti sanoen avutonta lasta itsessään ja toisessa. Pieni, avuton, voimattomana toisten armoilla oleva mutta myös hankala tai vaikea lapsi pysyy halveksittuna. Seuraava 45-vuotiaan Hansin näkemä unisarja voi olla tästä havintoesimerkkinä. Hans, joka oli hakeutunut uuden terapeutin hoitoon kiduttavien pakkotoimintojensa vuoksi, näki yhä uudelleen unta näkötornista, joka sijaitsi suolla hänelle rakkaan kaupungin reunalla. T omissa hän saattoi nauttia koko kaupungin yli ulottuvasta näkymästä mutta tunsi silti itsensä surulliseksi ja hylätyksi. T omissa oli hissi, ja unen näkijällä oli usein vaikeuksia pääsylipun hankkimisessa tai muita esteitä torniin pääsemisessä. Todellisuudessa kaupungissa ei ollut tuollaista tornia, mutta Hansin unen maisemaan se ilman muuta kuului ja oli tullut hänelle tutuksi. Uni toistui usein, ja siihen liittyi aina hylättynä olemisen tunne. Terapian aikana uni lopulta ratkaisevasti muuttui. Ensin Hans hämmästyi nähdessään kerran unta, että hänellä tosin oli jo pääsylippu mutta että torni olikin purettu, eikä hän siis enää voinut katsella näköalaa. Sen sijaan hän huomasi sillan, joka yhdisti tuon suoalueen kaupunkiin. Niinpä hän saattoi nyt kävellä kaupunkiin siltaa pitkin, ja vaikka hän ei "nähnyt kaikkea", hän silti saattoi matkan varrella katsella "yhtä ja toista aivan läheltä". Koska Hans kärsi hissikammosta, hän oli tavallaan helpottunut, sillä hissimatka tornissa oli aina ollut hänestä hyvin pelottava. Hän arveli unen tarkoittavan, ettei hänen enää tarvinnut katsoa kaikkea ylhäältä, ei 179

181 ylenkatsoa kaikkea eikä olla itse muita ylempänä ja toisia viisaampi jne. Nyt hän saattaisi kulkea aivan muiden ihmisten tapaan jalan. Sitä yllättyneempi Hans oli, kun hän kerran unessa jälleen istui tuossa hississä ja nousi kuin hiihtohissin nostamana ylös minkäänlaista pelkoa tuntematta. Hän nautti vauhdista, nousi ylhäällä pois hissistä ja ihmeellistä kyllä näki ympärillään vilkasta elämää. Hän seisoi ylätasangolla, josta kyllä näki alas laaksoihin, mutta myös siellä ylhäällä oli kaupunki. Sen kaduilla oli kaikenlaisia tavaroita kaupittelevia myyntikojuja, koulutalo, jossa lapset harjoittelivat balettia, johon hänkin saattoi osallistua (se oli ollut hänen toiveensa lapsena), keskustelevia ihmisryhmiä, joihin hän liittyi juttelemaan. Hän tunsi kuuluvansa tähän yhteisöön juuri sellaisena kuin oli. Vaikka uni ilmaisikin pikemminkin hänen toiveitaan kuin todellisia tapahtumia, se kuitenkin toi esiin hänen todelliset tarpeensa: tarpeen rakastaa ja tulla rakastetuksi omana itsenään - ilman mitään suorituksia. Tämä uni teki Hansiin suuren vaikutuksen, ja hän sanoi onnellisena: "Aiemmat tomiuneni ilmaisivat aina vain minun eristyneisyyttäni ja yksinäisyyttäni. Kotona olin vanhimpana lapsena aina sisaruksiani edellä, eivätkä vanhempani olleet älyllisesti minun tasollani, ja minä olin yksin henkisine haasteineni. Toisaalta minun oli tuotava esiin tietämykseni, jotta minut vihdoinkin olisi otettu vakavasti, mutta samalla minun oli myös salattava se, jotta vanhemmat eivät olisi päässeet sanomaan: 'Opinnot ovat menneet sinulle päähän. Pidätkö sinä itseäsi muita parempana siksi, että sinulla on ollut mahdollisuus opiskella? liman äidin uhrautumista ja isäsi 180

182 raskasta ruwniillista työtä et olisi koskaan päässyt noin pitkälle.' Sain tuollaisesta syyllisyydentuntoja, ja halusin kätkeä erilaisuuteni, kiinnostukseni ja lahjakkuuteni. Halusin olla samanlainen kuin muut. Mutta silloin olisin taas ollut uskoton itselleni. " Niin Hans sitten etsi torniaan, taisteli esteiden (hankalan tien, pääsylipun, pelon jne.) kanssa, ja kun hän vihdoin oli ylhäällä, toisin sanoen muita viisaampi, hän tunsi itsensä yksinäiseksi ja hylätyksi. On hyvin yleistä, että vanhemmat suhtautuvat lapseen näin ristiriitaisesti: yhtäältä kadehtivat tätä ja kilpailevat tämän kanssa ja toisaalta kannustavat tätä suuriin saavutuksiin ja ovat ylpeitä tämän menestyksestä. Niinpä Hansin oli etsittävä omaa torniaan ja myös taisteltava esteitä vastaan. Lopulta hän alkoi kapinoida suorituspainetta ja sen aiheuttamaa stressiä vastaan, ja torni katosi heti seuraavassa unessa. Hän pystyi nyt luopumaan suureilisesta kuvitelmastaan, että hän katseli kaikkea ylhäältä, ja kykeni vähitellen lähestymään arkipäivän todellisuutta "rakkaassa kaupungissaan" (omassa itsessään). Vasta nyt Hans selvästi oivalsi, kuinka hänen oli muita halveksiessaan täytynyt eristäytyä toisista ihmisistä ja kuinka hän samalla oli ollut eristynyt ja irrallaan myös omasta todellisesta itsestään, avuttomasta, epävarmasta puolestaan. Niin pian kuin ihminen pystyy suremaan peruuttamatonta, hänen halveksiva asenteensa säännöllisesti katoaa. Sehän on omalla tavallaan palvellut menneen todellisuuden kieltämistä, sillä loppujen lopuksi on vähemmän tuskallista aja- 181

183 tella olevansa itse syypää siihen, ettei tule ymmärretyksi. Silloin ihminen voi vielä yrittää selittää asioita läheisilleen säilyttääkseen ymmärretyksi tulemisen illuusion ("jos vain osaan ilmaista itseni oikein "). Järkyttäviä esimerkkejä tästä ovat esimerkiksi Vincent van Goghin tai sveitsiläisen taiteilijan Max Gublerin työt. Molemmat yrittivät kaikin mahdollisin keinoin saada äitinsä ymmärtämään. Jos ihminen kuitenkin luopuu tästä pyrkimyksestä, hän joutuu kokemaan, että ymmärtämys sinänsä ei ollut mahdollista, koska vanhemmat oman lapsuudenhistoriansa torjumisen takia olivat sokeita lastensa tarpeille. Menneisyydestään tietoisetkaan vanhemmat eivät aina voi ymmärtää lastaan. He kuitenkin kunnioittavat lapsensa tunteita, vaikkeivät voikaan niitä ymmärtää. Siinä tapauksessa lapsen ei tarvitse paeta tuskallista totuutta halveksuntaan, kuten muuten ikävä kyllä usein tapahtuu. Nationalismi, vierasmaalaisten vihaaminen, fasismi eivät pohjimmiltaan ole muuta kuin tämän paon ideologisia muunnelmia. Niissä pakeneminen kerran koetun halveksunnan tuskallisista, torjutuista muistoista vaarallisen tuhoavaan ihmisten halveksuntaan on korotettu ohjelmaksi. Lasta kohtaan aikoinaan salassa harjoitettu julmuus tulee kyllä esiin väkivaltaisissa nuorisoryhmissä, mutta sekä asianomaiset itse että myös koko yhteiskunta kieltävät jatkuvasti sen tosiasian, että väkivalta juontuu lapuuden kokemuksista. 182

184 Halveksunnasta vapautuminen Seksuaaliset perversiot, pakkoneuroosi ja idealisointi eivät ole ainoita ilmiöitä, joissa varhaisten halveksituksi tulemisen kokemusten tragedia jatkuu. Se ilmenee lukemattomissa muissakin muodoissa monin hienosyisin vivahtein. Lapsen raivo siitä, että hänen vanhempansa ovat kieltäneet hänen todellisen itsensä, ilmenee myöhemmin yleensä samassa muodossa, jossa hän lapsena koki itsensä vanhempiensa hylkäämäksi. Oman lapsuudenkodin ilmapiirin tiedostamaton siirtäminen seuraavalle sukupolvelle voi saada monia muotoja. On esimerkiksi ihmisiä, jotka eivät koskaan lausu kovaäänistä tai ilkeätä sanaa, jotka aina vaikuttavat hyviltä ja jaloilta ja jotka kuitenkin saavat toisen tuntemaan itsensä ainakin heihin verrattuna naurettavaksi tai tyhmäksi tai liian äänekkääksi. He itse eivät huomaa sitä eivätkä ehkä halua erityisesti vaikuttaa ylemmyydentuntoisilta, mutta se jollakin tavalla säteilee heistä. Heidän käyttäytymisensä ilmaisee sitä ilmapiiriä, joka säteili heidän vanhemmistaan ja joka ei koskaan tullut heille tietoiseksi. Sellaisten vanhempien lasten on erityisen vaikea lausua minkäänlaista moitetta, kunnes he oppivat sen terapiassa. On myös ihmisiä, jotka voivat olla erittäin ystävällisiä, ehkä hivenen alentuvalla tavalla, mutta joiden läsnäollessa toiset tuntevat olevansa pelkkää ilmaa. He välittävät toiselle tunteen, että vain he ovat olemassa, että vain heillä on mielenkiintoista tai aiheellista sanottavaa. Muut eivät pysty ilmaisemaan itseään heidän läsnäollessaan 183

185 vaan voivat vain sanattomina ihailla heitä tai omaan mitättömyyteensä pettyneinä ja surullisina kääntyä pois. Niin on ilmeisesti käynyt grandioosien vanhempien lapsille, joilla ei ole ollut mitään mahdollisuutta kilpailla vanhempiensa kanssa. Aikuisina he sitten itse sitä lainkaan tiedostamatta välittävät samanlaisen ilmapiirin edelleen ympäristölleen. Toisenlaisen vaikutuksen tekee ihminen, joka lapsena on ollut älyllisesti paljon vanhempiensa yläpuolella ja jota vanhemmat sen vuoksi ovat kylläkin ihailleet mutta myös jättäneet yksin ongelmineen, koska eivät ole olleet lapsensa tarpeiden tasalla. Aikuisena tällainen ihminen saattaa tosin vaikuttaa voimakkaalta, mutta samalla hän vaatii, että kaikki heikkous on aina voitettava älyllisin keinoin. Hänen läsnäollessaan toiset ihmiset tuntevat, ettei hän ota heitä ja heidän hätäänsä lainkaan huomioon. Hänen on aina täytynyt olla vahva omien vanhempiensa edessä, ja nyt hän suhtautuu toisiin samoin kuin vanhemmat aikoinaan suhtautuivat häneen hänen ongelmiaan näkemättä. Tästä selittyy myös se, että jotkut opettajat, jotka hyvin pystyisivät ilmaisemaan ajatuksensa selkeästi, kuitenkin pukevat ne niin mutkikkaaseen, outoon muotoon, että oppilas saa niistä selvää vain tuskalla ja vaivalla eikä pysty todella omaksumaan niitä. Oppilas saattaa tuolloin kokea juuri samoja tunteita, jotka hänen opettajansa joutui lapsena tukahduttamaan. Jos näistä oppilaista itsestään myöhemmin tulee opettajia, he saavat tilaisuuden siirtää nuo mutkikkaat ajatukset omille oppilailleen kallisarvoisena asiana 184

186 (koska ne ovat tulleet heille itselleen niin kalliiksi). Terapian onnistumista auttaa, jos potilas voi tietoisesti kokea, minkälainen hänen vanhempiensa antama tuhoisa malli on ollut. Mutta kuten olen jo todennut, me tarvitsemme enemmän kuin vain älyllistä oivallusta voidaksemme täysin vapautua tästä mallista. Ennen kuin voimme vapautua menneisyyden sekasorrosta, meidän täytyy emotionaalisesti kohdata vanhempamme sisäisessä dialogissa, jota käymme siten kuin neljän askeleen menetelmässä on esitetty. Jos potilas on lapsuudenhistoriansa emotionaalisen läpityöskentelyn avulla saanut takaisin elävyytensä, terapian varsinainen tavoite on saavutettu. Sen jälkeen hän kykenee käyttämään itseavun instrumentteja aina silloin, kun nykyhetken tapahtumat muistuttavat hänelle menneisyydestä. Ajan myötä hän oppii käyttämään näitä välineitä yhä tehokkaammin ja tarvitsee siihen vähemmän aikaa. Hänen elämänsä "kartta" on silloin koko ajan hänen käytettävissään. Yksilön päätettäväksi täytyy jäädä, haluaako hän tehdä säännöllistä työtä vai ei, haluaako hän elää yksin vai kumppanin kanssa, haluaako hän liittyä johonkin poliittiseen puolueeseen ja jos haluaa niin mihin. Ne kaikki ovat hänen ratkaisujaan. Niissä hänen elämäntarinansa, kokemuksensa ja elämyksensä näyttelevät omaa osaansa. Terapeuttien tehtävänä ei ole "sosiaalistaa" potilasta, eikä kasvattaa häntä (ei myöskään poliittisesti, sillä kasvatus on aina holhoamista) eikä hankkia hänelle ystävyyssuhteita - ne kaikki ovat hänen omia asioitaan. 185

187 Kun joku on tietoisesti kokenut, kuinka häntä on lapsena manipuloitu ja vahingoitettu, ja kun hän on oivaltanut, minkälaisia pätemisen tarpeita se on häneen jättänyt, hän näkee nopeammin kuin siihen asti manipulaatioiden läpi ja tuntee itse vähemmän tarvetta toisten manipuloimiseen. Kun hän on neljän askeleen terapiassa kokenut lapsuutensa avuttomuuden ja toisten armoilla olemisen, hän voi halutessaan vaikka liittyä johonkin ryhmään joutumatta avuttomana sen armoille tai rupeamatta sille kuuliaiseksi. Hänellä on vähemmän vaaraa sortua ihmisten ja järjestelmien ihannoimiseen, kun hän on selvästi oivaltanut, kuinka hän itse on aikoinaan pitänyt äidin tai isän sanaa korkeimpana viisautena. Voi sattua, että hän jotakin todellisuudessa huonoa esitelmää kuunnellessaan tai huonoa kirjaa lukiessaan aluksi jälleen kokee samanlaista lapsellista ihailua ja lumoutumista kuin aikoinaan vanhempiensa edessä mutta samalla kuitenkin jo näkee niiden takana vaanivan tyhjyyden tai inhimillisen tragiikan ja kavahtaa niitä. Hänelle ei nimittäin voida enää syöttää mitään kiehtovien, käsittämättömien sanojen avulla, koska hän on tullut kokemusten myötä aikuiseksi. Lopulta ihminen, joka on tietoisesti kärsinyt koko oman kohtalonsa sen kaikessa traagisuudessa, alkaa myös paljon entistä nopeammin ja selvemmin vaistota toisen ihmisen kärsimyksen, vaikka tämän ehkä vielä itse pitäisikin peittää se. Hän ei voi pilkata toisten tunteita, olivat ne minkälaisia hyvänsä, koska hän pystyy suhtautumaan vakavasti omiin tunteisiinsa. Hän ei enää kierrätä noidankehää eteenpäin. 186

188 Tällä kehityksellä ei ole vain persoonallisia ja perheeseen liittyviä seuraksia vaan myös poliittisia. Ihmisten, jotka neljän askeleen menetelmän avulla ovat paljastaneet menneisyytensä, jotka terapiassa ovat oppineet selvittämään tunteitaan ja tutkimaan niiden todellisia syitä, ei enää tarvitse pakonomaisesti siirtää vihaansa viattorniin suojellakseen niitä, jotka todella ovat tuon vihan ansainneet. He kykenevät vihaamaan vihattavaa ja rakastamaan rakastettavaa. Koska he uskaltavat olla tietoisia siitä, kuka heidän viliansa on ansainnut, he pystyvät suuntautumaan oikein todellisuudessa lankeamatta kaltoin kohdellun sokeuteen kuin lapsi, jonka on suojeltava vanhempiaan ja joka sen vuoksi tarvitsee syntipukin. Demokratian tulevaisuus riippuu tästä yksilön askeleesta. Rakkauteen ja järkeen vetoaminen on turhaa niin kauan kuin meidän vanhempiemme edessä tuntemamme pelko estää meitä selvittämästä varhaisia tunteitamme. Nämä pelot voivat kätkeytyä kaikenlaisiin poliittisiin ja uskonnollisiin ideologioihin mutta myös moraalisiin, hyvää tarkoittaviin arvoihin. Vihaa vastaan ei voida taistella argumentein, vaan on ymmärrettävä sen alkuperä ja käytettävä keinoja, jotka tekevät vihan!aukeamisen mahdolliseksi. Oikeutetun vihan kokeminen on vapauttavaa, ei ainoastaan siksi, että se voi "rentouttaa" lapsuudesta asti jännittyneen ruumiin, vaan ennen kaikkea siksi, että tämä kokemus avaa silmämme todellisuudelle, vapauttaa meidät illuusioista, antaa meille takaisin torjumamme muistot ja usein saa oireemme katoamaan. Sen vuoksi tämä kokemus on myös vahvistava ja kehitystä edistä- 187

189 vä. Kun viha lopulta koetaan ja ymmärretään oikeutetuksi, se laukeaa. Se ilmaantuu jälleen vasta sitten, ja aivan oikeutetusti, kun ilmenee uusia syitä vihaan. Sen sijaan epäoikeutetulla, viatlomiin sii"etyllä vihalla ei ole loppua, se ei voi koskaan laantua. Se on hämmentävää, koska se naamioi todellisuuden ja tekee sen havaitsemisen mahdottomaksi. Se on tuhoavaa, koska se juontuu tuhoavasta ja torjutusta menneisyydestä, jonka julmuuden ruumis on muistissaan kaikessa laajuudessaan säilyttänyt. Se myrkyttää sidun, tuhoaa psyykkisen muistin. Se ei tuhoa vain oivaltamisen ja myötädämisen kykyä vaan pohjimmiltaan myös järjen. ltsepetokselle pystytetty rakennus sortuu ennemmin tai myöhemmin ja tuhoaa armottomasti inhimillisen dämän, ellei rakentajan omaa elämää niin sitten hänen lastensa elämän, kun nämä vaistoavat vanhempiensa valheen mutta eivät tohdi tiedostaa sitä ja juuri sen vuoksi sortuvat. He maksavat täyden hinnan vanhempiensa itsepetoksesta. Ihmisen, joka voi käsitellä omaa vihaansa ja muita tunteitaan rehellisesti, ilman itsepetosta, ei tarvitse kaunistella niitä ideologioilla, eikä hän siten ole vaaraksi muille. Nykyään niin laajalle levinneiden nationalististen hämäräliikkeiden lukuisat muodot osoittavat meille, että kysymyksessä on aina yhä uudelleen sama midettömyys, jonka motiivit lähtevät kokonaan näiden liikkeiden johtajien torjutuista tunteista ja muistoista, ja että niillä ei ole mitään tekemistä rationaalisen ajattelun kanssa. Elämän vihaaminen ja tuhon rakastaminen tekevät nationalistit joka puolella 188

190 maailmaa toistensa kaltaisiksi. On kuin heillä olisi kansainvälinen univormu. Mistä se on peräisin? Samasta lähteestä: samasta historiasta, lapsuudessa kärsitystä tuskasta, jota nuo ihmiset joko eivät lainkaan muista tai jonka olemassaolon yhteiskunta aivan viime aikoihin asti on täydellisesti kieltänyt. Nykyään me emme kuitenkaan voi enää jatkaa tätä kieltämistä, koska sen riskit kasvavat koko ajan räjähdyksenomaisesti. Thmiset, jotka ovat valmiita kaivamaan historiansa ylös unohduksen pimeydestä, rohkaisevat myös toisia ihmisiä tämän askeleen ottamiseen ja voivat valppaan tietoisuutensa avulla tuoda nykyisen "politiikan" pimeyteen enemmän valoa ja selkeyttä kuin mitä tähän asti on ollut mahdollista. 189

191 Jälkisanat Rakas lukija! Päätin valita tämän kirjeen puhuttdumuodoksi sinuttelun, koska haluan puhutella sinua välittömästi ilman sovinnaista teitittdyä. Haluan puhutella sinussa sitä ihmistä, joka on kadottanut itsensä tai joka on luopumassa aidosta itsestään mutta on itse huomannut sen ja kärsii siitä. Vanhojen pelkojesi ajamana ja ammattisi, saavutustesi ja menestyksesi auttamana ja lukuisten roolien, naamioiden ja vääristdyjen "tukemana" olet ehkä joutunut etääntymään kauaksi siitä ihmisestä, joka todella olet ja joka sinulla on oikeus olla. Ovet tuon ihmisen luokse eivät kuitenkaan ole vidä lopullisesti sulkeutuneet. Niin kauan kuin olet fyysisesti dossa, sinun on mahdollista avata nuo ovet täysin auki ja löytää itsesi. Tämän haluan välttämättä sinulle sanoa, koska itse olin niin kauan siitä tietämättä ja koska sen tiedon saaminen on antanut minulle niin paljon. Kaksikymmentäyksivuotias opiskelija, nuori nainen, kirjoitti minulle hiljattain: "Makasin klinikalla toisen itsemurhayritykseni jälkeen täysin apaattisena ja tunteettomana ja mietin, kuinka seuraavan 190

192 kerran itsemurhaa yrittäessäni toimisin paremmin niin että minua ei voitaisi pelastaa elämään, jota en pitänyt elämisen arvoisena. Siinä vaiheessa luonani kävi ystävätär, joka toi minulle luettavaksi Lahjakkaan lapsen tragedian. Lehteilin sitä mitään kiinnostusta tuntematta, mutta äkkiä aloinkin lukea sitä pystymättä kuitenkaan vielä tuntemaan mitään - ehkä sen vuoksi että minut oli topattu täyteen pillereitä. Siitä huolimatta en voinut lopettaa, luin kirjan läpi kahteen kertaan, en voinut laskea sitä käsistäni enkä vieläkään tiennyt miksi. Vasta kolmannella lukemisella aloin itkeä ja itkin päiväkausia - raivosta, surusta, suuttumuksesta... Enää en halunnut ottaa mitään tabletteja, mikä johti kamppailuun hoitajien kanssa, mutta minä halusin nyt vihdoinkin elää elämääni ja tuntea. Ajattelin, että nyt kaikki olisi yksinkertaista, tarvitsin apua ja löytäisin sitä, sillä siihen asti olin kieltäytynyt tapaamasta terapeutteja. Päätökseni ei kuitenkaan auttanut minua. Olen sen jälkeen käynyt useiden terapeuttien puheilla, he eivät ymmärrä minua, he ovat ystävällisiä ja yrittävät parhaansa, mutta näyttävät pelkäävän sitä, mitä minä kerron heille lapsuudestani. Tunnetteko te X:ssä jonkun terapeutin, joka ei pelkää lapsuuden totuutta?" Tällaisia ja vastaavanlaisia kysdyjä olen saanut usein jo vuosien ajan. Pitkään olin kuitenkin aivan avuton enkä voinut mitään sille tosiasialle, että vaikka ihmiset kirjani avulla löysivät heistä mielekkäältä tuntevan tien, sen seuraamisen eddlyttämiä asianmukaisia menetelmiä ei ollut saatavilla. Nyt tuollaisia menetdmiä on olemassa, ja haluan että kirjani lukijat saavat niistä tiedon. Eräs nuori nainen kertoi minulle kirjeessään masentavista kokemuksistaan klinikalla, jonne hän oli mennyt vapautuakseen itsesilpomispakostaan. Sitä ennen hän oli ollut erään ruumiilliseen terapiaan erikoistuneen terapeutin hoidossa, ja tämä oli auttanut häntä palauttamaan mieleensä tärkeitä, hyvin valaisevia muistoja. Oli 191

193 käynyt ilmi, että hän oli lapsena ollut erääseen lahkoon kuuluvien vanhempiensa ja myös lahkon muiden jäsenten rituaalisten pahoinpitelyjen uhri. Hänen oman ruumiinsa kieli, jota terapeutin kosketukset vahvistivat, alkoi nyt tuoda esiin häntä pitkään kiduttanutta tietoa siitä tuskin käsitettävissä olevasta kidutuksesta, jonka kohteena hän lapsena oli ollut. Tuo terapeutti, joka lisäksi oli saanut psykoanalyytikon koulutuksen, ei kuitenkaan voinut uskoa, että oli kysymys todellisuudesta eikä fantasioista. Hänen potilaansa hakeutui sitten eräälle klinikalle toivoen saavansa siellä terapiaryhmässä enemmän tukea. Sielläkin sekä toiset potilaat että lääkärit olivat kuitenkin epäuskoisia, suhtautuivat häneen jopa vihamielisesti, ilmeisesti siksi, että hänen tarinansa oli niin uskomaton ja samalla niin ahdistava. Vasta kun hän tottui käyttämään metsää mykkänä mutta ystävällisenä ja luotettavana "todistajana" ja käymään siellä läpi omaa terapiaansa, hän saattoi ilmaista oman hirvittävän raivonsa. Nyt hänellä ei enää ollut mitään epäilystä siitä, että hänen viliansa oli oikeutettua ja että tapahtumat, jotka hän ensin oli muistanut vain etäisesti, ilman niihin liittyviä tunteita, olivat todellisuudessa tapahtuneet. Muutaman vuoden kuluttua hän kirjoitti minulle muun muassa seuraavat rivit: "Kuinka saatoin yleensä odottaa, että joku uskoisi minua? Nyt tiedän, että se, mitä minulle ja sisaruksilleni tehtiin, oli enemmän kuin uskomatonta. Sana julmuus ei riitä kuvaamaan sitä aivopesun, sadismin, häpeämättömän perversiuden ja väkivallan yhdistelmää. Nuo pyövelit tunsivat olevansa turvassa, koska eivät lainkaan epäilleet, että me lapset 192

194 unohtaisimme kaiken. Tästä syystä kirjoitan teille tämän kirjeen ja pyydän teitä lainaamaan sitä seuraavassa kirjassanne. Minun esimerkkini pitäisi auttaa jokaista tietämään, että muistot voidaan saada takaisin riippumatta siitä, kuinka hyvin torjunta on toiminut. Me pääsemme käsiksi muistoihin, kun koemme hirvttävät voimattomuuden tunteet ja voimme elättelemiemme harhakuvitelmien sijasta myöntää koko totuuden ja tekijöiden hirviömäisyyden... Tekijöiden täytyy saada tietää, että silloinkin vaikka amptatti-ihmiset ja oikeusviranomaiset kieltäytyisivät uskomasta, jotkut kuitenkin ennen pitkää huomaavat, että on rikos olla uskomatta lapsia. Jokaisen, joka loukkaa lasta, pitäisi tietää, että häntä uhkaa rangaistus, nyt taikka myöhemmin. Lasten muistia ei voida ikuisesti tukahduttaa ja sivuuttaa. Se voi nousta sanattoman ruumiin pimeydestä, torjuttujen tunteiden sekasorrosta tietoisuuden valoon ja löytää sanat, joilla kertoa ja syyttää." Kun olen puhunut "lahjakkaasta" lapsesta, en ole tarkoittanut hyviä arvosanoja, erityisiä kykyjä enkä ihmelapsia. Olen ajatellut ja ajattelen edelleen kaikkia niitä ihmisiä, jotka - samoin kuin minä itsekin - ovat selvinneet hengissä vaikeasta lapsuudesta siksi, että ovat kyenneet sopeutumaan julmuuksiin, koska eivät ole lainkaan tunteneet niitä. Drnan tätä lahjakkuutta, ilman tätä "luonnonlahjaa" me emme olisi selviytyneet. Toiset eivät ole pystyneet siihen ja ovat kuolleet. Hengissä selviäminen ei kuitenkaan riitä, se ei ole samaa kuin elämä. Löytääksemme tien ulos draamasta, meidän on selvästi tajuttava, että meillä on syntyessämme oikeus olla tuntevia ja tietoisia ihmisiä ja sellaisina kehittyä. Hengissä selviäminen vain täydestä tietoisuudesta luopumisen kustannuksella ei ole ollut meidän elämämme luonnollinen tavoite - se on ollut väistämättömyys, joka on ollut seurauksena traagi- 193

195 sesta kohtalostamme. Ihmiset, jotka lapsuudessamme olivat meistä vastuussa, tekivät tietoisuutemme kehittymisen mahdottomaksi, halusivat estää sen, koska se uhkasi heidän omaa suojautumistaan. Tulevaisuudestamme me kuitenkin olemme yksin vastuussa. Nykyään kukaan ei voi estää meitä kunnioittamasta perustarpeitammme, paljastamasta omaa totuuttamme ja dämästä sen kanssa, mikäli niin haluamme. Kukaan ei enää voi estää meitä pitämästä itsemme puolta - ei kukaan muu kuin me itse. Kun vapaudumme sokeudestamme, pystymme vähitellen havaitsemaan nykyiset mahdollisuutemme ja käyttämään niitä. Petetyllä lapsella ei ole muuta vaihtoehtoa kuin olla uhri. Mutta aikuisina me emme enää ole uhreja (vaikka saatammekin itsemme sellaisiksi tuntea), koska meillä on vaihtoehtoja. Me voimme luopua valheista, toisten valheista ja myös omista valheistamme, jotka ovat toimineet yhdessä illuusioittemme, sokeutemme ja itsepetoksemme kanssa. Kaltoin kohddtu ja laiminlyöty lapsi joutuu kestämään pahoinpitdyt ja laiminlyönnit voimatta puolustautua tai auttaa itseään, koska kukaan hänen lähimmässä ympäristössään ei ole valmis auttamaan häntä. Pahoinpidellyt aikuiset sen sijaan voivat vedota ihmisten koskemattomuutta suojaaviin lakeihin heti, kun torjutut tuskat eivät enää lamauta heitä eivätkä estä heitä puolustamasta itseään. Oman totuutemme, tietomme ja tietoisuutemme suojassa meidän ei enää itse ole pakko tulla pahan tekijöiksi. Meidän ei myöskään ole 194

196 pakko enää alinomaa tuntea itseämme uhriksi tai pelkäksi eläväksi ruumiiksi eikä tiedostamattamme jatkuvasti kärsiä siitä. Me alamme vähitellen yhä selvemmin oivaltaa, mitä elävänä oleminen, elämän rakastaminen ja sen suojeleminen tarkoittaa missä tahansa luonto sitä meiltä sitten pyytääkin ja tekee meidät kykeneviksi siihen. Huhtikuussa

197 Huomautus Koska tarkoitukseni oli säilyttää Lahjakkaan lapsen tragedzrm alkuperäisen laitoksen assosiatiivinen tyyli ja esittää asiat kaikille lukijoille ymmärrettävästi, olen yrittänyt olla kuormittamatta tätä kirjaa viittauksilla ja huomautuksilla. Tästä uudesta laitoksesta olen jättänyt pois aiempia kohtia, jotka nykyään tuntuvat minusta epätarkoilta, tarpeettomilta tai harhaanjohtavilta. Olen yrittänyt käsitellä aihettani sillä tavalla, että se tulisi lukijalle mahdollisimman sdväksi ja auttaisi häntä paremmin suuntautumaan dämässään. Tästä aihepiiristä ammatillisista syistä kiinnostuneet lukijat voivat kuitenkin tarpeen tullen tarttua myös niihin kirjoihin, jotka olen kirjoittanut Lahjakkaan lapsen tragedian ensimmäisen laitoksen ilmestymisen jälkeen: 1. Terapiassa tapahtuvaa manipulointia olen käsitellyt perusteellisesti kirjassani Älä huomaa (suomentanut Mirja Rutanen, Juva 1987). Siinä kerron terapiatekniikoista, joita pidän erityisen manipulatiivisina. 2. Lapsuudessa koettu manipulointi ja pahoinpitely ovat pääaiheita kirjassani Alussa oli kasvatus 196

198 (suomentanut Mirja Rutanen, Juva 1985). Siinä perustelen yleisesti tunnettujen esimerkkien avulla käsitystäni joukkomurhan, rikoskierteen ja huumeriippuvuuden juurista. 3. Käsitykselleni psykoanalyysin harhaanjohtavasta roolista omistin luvun kirjassani Mu"a vaikenemisen muuri (suomentanut Leena Vallisaari, Juva 1991). Tämän lahjakkaan lapsen draamaa käsittelevän kirjan uuden laitoksen tärkein tavoite on tehdä lukijat tietoisiksi siitä, että todellisen terapeuttisen avun saaminen tai antaminen on mahdotonta niin kauan kuin emotionaalista kohtaamista oman historian kanssa vältetään. Koska näyttää siltä, että pyrkimys paeta oman historian totuutta teoreettisten, uskonnollisten, valetieteellisten ja (aina) manipuloivien teorioiden avulla on edelleenkin hyvin voimakas ja jopa vielä lisääntymässä, olen halunnut tuoda tämän ongelman esiin mahdollisimman selvästi. Toivon että eräiden valeterapioiden kuvaukseni ja lukijoiden kokemukset omasta historiastaan tekevät heidät valppaiksi niin että he itse tunnistavat nämä harhaanjohtavat menetelmät, mikäli joutuvat tulevaisuudessa niiden kanssa tekemisiin. 197

199 Epilogi: manipulaatioita vastaan Voidaanko väittää, että niin sanotut paljastavat terapiamenetelmät ovat vapaita manipuloivista piirteistä? Ne ovat, sikäli kuin ne antavat meille välineet, joiden avulla voimme tiedostaa torjumamme menneisyyden. Mutta koska tämä totuus on tuskin käsitettävä ja koska kaikki meissä kieltäytyy tunnistamasta sitä, me olemme hämmentyneitä ja etsimme terapeuttien apua. Me toivomme heidän auttavan meitä pääsemään sisäisestä sekasorrostamme ja löytämään selvyyden ja oikean suunnan, mutta samalla toivomme, ettei se, minkä me aavistamme ja tunnemme, olisikaan ollut aivan niin pahaa ja että meidän illuusiomme olisivat yhä käyttökelpoisia. Jos me joudumme perinteisen terapeutin käsiin, me saamme tälle toiveellemme vahvistuksen jonkin teorian välityksellä, oli se sitten freudilainen, jungilainen, lacanilainen tai jokin muu. Mutta miten on uudempien, paljastavien terapioiden laita? Primaariterapiat eivät anna meille tätä valheellista lohtua. Ne antavat meidän kokea oman menneisyytemme ja auttavat meitä paljastamaan todellisuuden, joka meidän aikoinaan oli torjuttava. Ne auttavat meitä tunteiden avulla tiedos- 198

200 tamaan ruumiiseemme varastoituneen tiedon. Siinä midessä primaariterapioiden teoriat eivät ole manipuloivia. Ne eivät kuitenkaan ole suojattuja terapeuttien harjoittamaa manipulointia vastaan. Aivan päinvastoin, se on selvästi sanottava. Väärinkäytön vaara on primaariterapioissa aivan yhtä suuri kuin muissakin terapiamuodoissa, ja sen kautta aiheutetut vahingot saattavat koskea vidä syvempiä persoonallisuuden alueita ja vielä lisätä varhaisemmilta ajoilta peräisin olevaa hämmennystä. Kuinka tämä on mahdollista ja miksi sitä tapahtuu yhä uudelleen? Siksi että primaariterapeutti, joka ei ole läpityöskennellyt omaa historiaansa, saattaa vidä muita helpommin joutua kiusaukseen ja käyttää väärin potilaan avuttomuutta omaa suuruuttaan korostaakseen ja tyydyttääkseen omaa tarvitsevuuttaan. Koska hän tietää potilaidensa kokemista erityisistä" väärinkäytöksistä, hän voi tarkoituksellisesti manipuloida potilaitaan, yrittää saada heidät luopumaan omista havainnoistaan ja tulkita heidän esittämänsä kritiikin jyrkästi "paranoidiseksi transferenssiksi". Hän saattaa antaa potilaidensa pitkään ihailla ja ihannoida häntä osoittamatta näille, että nämä luottavat häneen sokeasti kuin kaksivuotias lapsi, joka ei koskaan voi epäillä vanhempiaan. Se potilaan pitäisi voida tiedostaa ja tuntea kaikkein varhaisimmassa yhteydessä. Sen sijaan että tekisivät näiden tunteiden kokemisen potilaalle mahdolliseksi, ehkä transferenssiin viittaamalla, monet terapeutit käyttävät hyväkseen tätä potilaan "rakkautta", ravitsevat itseään juuri sillä, mutta turvautuvat hdposti transferenssitulkintaan niin 199

201 pian kuin potilas asettaa heidän oman käyttäytymisensä kyseenalaiseksi. Heti kun potilaan arvostelukyvyn viriäminen vaarantaa heidän valtaasemansa, he siirtävät jokaisen heihin kohdistetun oikeutetunkin arvostelun helposti "aiempaan osoitteeseen", vanhempiin. Tätä mallia terapeutit voivat käyttää moneen tarkoitukseen. Niinpä vastuuton miesterapeutti saattaa esimerkiksi käyttää naispotilasta seksuaalisesti hyväkseen ja myöhemmin, kun hänet asetetaan vastuuseen siitä, väittää, että mitään sen kaltaistakaan ei ole tapahtunut, että potilas on keksinyt kaiken ja syyttää terapeuttiaan todellisen syyllisen, oman isoisänsä sijasta säästääkseen tämän "murhaavalta" vihaltaan. Koska isoisä on todella aikoinaan väärinkäyttänyt potilasta tämän ollessa puolustuskyvytön pieni lapsi, potilas ei voi tätä terapeuttinsa tulkintaa suoraa päätä kiistääkään. Niinpä hän sitten tukahduttaakin terapeuttia kohtaan tuntemansa oikeutetun raivon. Kun hän tekee niin, hänen tunteensa, ajattelunsa ja koko energiansa lamautuvat tuloksena terapeutin käyttäytymisestä, jota voidaan pitää perusteellisena aivo- ja tunnepesuna. V aiheen ja hämmennyksen aiheuttamat vahingot ovat yleensä vielä vakavampia kuin seksuaalisen toiminnan seuraukset sinänsä, varsinkin kun kysymyksessä ei enää ole lapsi vaan aikuinen nainen. Kun terapeutti kokonaan kieltäytyy ottamasta vastuuta omista teoistaan ja niin itsestäänselvästi kieltää tosiasiat, hän osoittaa halveksivansa potilasta ja aiheuttaa tälle vakavaa vahinkoa, ellei tämä sittenkin vielä saa rohkeutta nähdä, mikä hänen hyväksikäyttäjänsä todella on. Terapeutin 200

202 harjoittama väärinkäyttö eroaa kaikesta muusta, esimerkiksi kumppanin, esimiehen tai poliitikkojen harjoittamasta väärinkäytöstä siinä, että sen tunnistaminen on hyvin vaikeata. T erapeutin harjoittama manipulointi, valehteleminen ja petollisuus voidaan nimittäin aina jollakin tavalla tulkita potilaan auttamiseksi ja tästä huolehtimiseksi aivan kuten vanhempien toiminta lapsuudessa. Potilaan tietoisuus on salpautunut eikä hän pysty tunnistamaan totuutta. Aikuisen hyväksikäyttäminen on tuskin koskaan helpompaa kuin silloin, kun hän juuri on paljastanut lapsuutensa tunteet mutta elää vielä niiden kaaoksen keskellä ja pienen lapsen tavoin toivoo vihdoinkin löytäneensä vilpittömän suojelijan, johon hän voi todella luottaa ja joka näkee hänen hätänsä eikä sen vuoksi koskaan käytä sitä väärin. Niin vilpitön voi kuitenkin olla vain terapeutti, jonka ei itse tarvitse esittää mitään eikä peittää toiselta mitään. Niin ei suinkaan aina ole. Kaikissa kirjoissani olen pohtinut kysymystä, millä tavalla yksilö voi suojautua tietoista ja tiedostamatonta manipulointia vastaan politiikassa ja terapiassa. Siinä suhteessa olen pitänyt hyvin lupaavana J. K. Stettbacherin menetelmää, joka on suuresti auttanut minua henkilökohtaisesti torjunnan purkamisessa. Olen kuitenkin joutunut toteamaan, että sillä ei ole ollut samanlaista vaikutusta toisiin ihmisiin. Siihen on useita syitä. Tuon menetelmän käyttämisen teki minulle ilmeisesti tavallista helpommaksi ennen muuta oma esihistoriani, se että olin kahdenkymmenen viime vuoden ajan etsinyt niin henkilökohtaises- 201

203 ti kuin tieteellisestikin lapsuuden totuutta maalausteni ja kolmen ensimmäisen kirjani kirjoittamisen välityksellä. Halusin ehdottomasti tietää, mitä olin torjunut, ja sen olenkin osaksi saanut selville. Tuon paljastuksen terapeuttinen vaikutus ei kuitenkaan riittänyt purkamaan kaikkia salpautumisiani, vaan minun oli jatkettava niiden selvittämistä myös muiden menetelmien avulla. Onneksi se olikin minulle mahdollista. Erehdykseksi sen sijaan ikävä kyllä osoittautui aiempi olettamukseni, että ihmiset voisivat käyttää Stettbacherin menetelmää itsenäisesti, ilman terapeutin apua, vain perehtymällä sen kuvaukseen. En kuitenkaan luovu toivosta, että helpommin käytettävissä olevat menetelmät vielä joskus antaisivat yksilölle mahdollisuuden oman historiansa paljastamiseen hitaasti ja luotettavasti mutta ennen muuta itsenäisesti. Sellaisen menetelmän avulla ihmisten pitäisi myös voida supistaa minimiin tuonlaatuisiin paljastuksiin liittyvät pelot. Sellaista menetelmää minulla ei ole käytettävissä, ei vielä. Vasta tulevaisuus osoittaa, voiko Jensonin menetelmä tarjota tällaisen mahdollisuuden monille ihmisille. Minua se on joka tapauksessa viime aikoina auttanut eteenpäin. Minä etsin kuitenkin useampia en"laisia menetelmiä, joiden avulla ihminen voisi itse auttaa itseään ja joista mikään ei voisi vaatia itselleen monopoliasemaa. Jos tällaisia menetelmiä olisi useita, yksilö voisi valita niistä hänelle parhaiten soveltuvan, juuri sen, jonka avulla hän voisi itsenäisesti selvittää omat tunteensa ja epäilyksensä. Olin aiemmin vakuuttunut siitä, että primaa- 202

204 riterapian uudet muodot tarjoavat suuren mahdollisuuden varhaisten pahoinpitelyjen ja laiminlyöntien seurauksista toipumiseen. Se olisi kuitenkin mahdollista vain, jos yksilö voisi oppia työskentelemään omien tunteidensa kanssa sillä tavalla, että se jokaisella askeleella varmistaa hänen autonomiaosa ja suojaa häntä joutumasta suureilisten valeauttajien tuhoavien keinojen pauloihin. Hyvien vanhempien kanssa lapsi oppii elå"ytymåä"n itseensä", mikä myöhemmin elämässä auttaa häntä havaitsemaan manipulaatiot ja mielivallan. Olen sitä mieltä, että sen voisi ihminen vielä aikuisenakio hyvän menetelmän avulla itsenäisesti oppia. Useimmat hädässä olevat ihmiset tuskin kuitenkaan ovat tässä asiassa samaa mieltä kanssani, koska he pitävät terapeutin antamaa opastusta välttämättömänä. Se asia on ratkaistava jokaisessa tapauksessa erikseen ja olemassaolevista riskeistä tietoisesti. Ehkä minun ajatukseni on utopiaa. Sen vasta tulevaisuus näyttää. Mutta se, mitä nykyään tiedän primaariterapiaan sisältyvistä rajattomista manipulaation mahdollisuuksista, on vielä vahvistanut kiinnostustani itsehoitoon ja tietävien;a vilpittömien todistajien vapaaseen valintaan. J ensonin kirja oletettavasti helpottaa tätä oppimisprosessia, ja sitä seuraavat toiset kirjat. Minäkin toivon voivani joskus kertoa, mitä viime vuosina olen omalla kohdallani oppinut terapioista. Terapeutti voi kuitenkin hyväksikäyttää potilasta vain niin kauan kuin potilasta vielä hallitsevat lapsuudenaikaiset pelot, jotka estävät häntä tajuamasta nykyisiä mahdollisuuksiaan. Meidän 203

205 ei pidä unohtaa, että me aikuisina emme todellisuudessa enää dä sellaisessa riippuvuudessa ja eristyneisyydessä kuin lapsi, jolta totuus salattiin. Aikuisina meillä on periaatteessa mahdollisuus koetella terapeuttimme lausumia, tehdä hänelle kysymyksiä, panna merkille hänen ristiriitaisuutensa ja tehdä niistä johtopäätöksiä. Nykyään kukaan ei voi enää pakottaa meitä sietämään ilmeisiä ristiriitaisuuksia ja verukkeita rakkaiden ihmisten suojdemiseksi. Edellytyksenä on, että me todella olemme valmiit kestämään totuuden ja voittamaan lapsuuden Iamauttavan pdon, joka estää meitä tästä vapaudesta. Me olemme valmiit siihen silloin, kun olemme kokeneet, että vaikka illuusiot ovatkin miellyttäviä, ne voivat ajan mitään tuhota meidät. Vain lapsuudessa meillä ei ollut auttavia todistajia, vain silloin meidän oli sokeasti taivuttava painostuksen alla. Aikuisina voimme vaaratta nähdä sen ja ilmaista sen. Meidän on kuitenkin tehtävä tapahtuneesta johtopäätökset ja lakattava etsimästä apua väärinkäyttäjiltä. 204

206 Kiitokset Haluan ennen kaikkea sydämellisesti kiittää Heide Mersmannia Suhrkampin kustantamosta siitä suuresta panoksesta, jolla hän on osallistunut minun kirjojeni toimittamiseen. Olen aina voinut luottaa hänen täyteen tukeensa siinä pitkään jatkuneessa työssä, jota olen lasten pahoinpitelyn ongelman selvittämiseksi tehnyt. Kiitän Heide Mersmannia paitsi tämän kirjan huolellisesta, oivaltavasta ja erittäin valppaasta toimitustyöstä myös paljon enemmästä: sen jälkeen kun tämän kirjan ensimmäinen laitos viisitoista vuotta sitten ilmestyi, lukijat ja erilaiset instituutiot ovat lähettäneet kustantamoon mitä erilaisimpia pyyntöjä ja ehdotuksia. Juuri Heide Mersmann on vastannut näihin pyyntöihin ja kirjeisiin aina yhtä ystävällisesti, huomaavaisesti ja selkeästi. Käsikirjoitukseni huolellisesta ja ammattitaitoisesta käsittelystä kaikissa vaiheissa kiitän Surhrkampin tuotanto-osaston herroja. Aina ei ole ollut helppoa sovittaa teknisiä edellytyksiä yhteen asian vaatimusten kanssa, mutta sekä Rolf Staudt että Manfred Wehner ovat kaikin mahdollisin tavoin tukeneet pyrkimyksiäni tekstini loukkaamattomuuden säilyttämiseksi. J. K. Stettbacheria kiitän tiedosta, että hänen 205

207 odotuslistallaan oli jo nimeä. Tämä valtava määrä pakotti minut pohtimaan asioita uudelleen. Olihan selvää, ettei yksi ainoa ihminen voinut tarjota terapiaa näin valtavalle määrälle hädässä olevia. En kuitenkaan enää voi ylläpitää toivettani erityisestä terapeuttiverkostosta, sillä tällä hetkellä en tunne yhtään ainoata praktiikkaa harjoittavaa Stettbacherin kouluttamaa terapeuttia. Toisaalta odotuslistalla ei olisi niin paljon ihmisiä, mikäli itsehoito todella tehoaisi. Lukijoiden kirjeistä tuntemani kiitollisuus ilmenee jo monilta tämän kirjan sivuilta, mutta haluan tässä vielä selvästi ilmaista sen. Monet näistä lukijoista ovat itse sitä aavistamattaan olleet mukana kirjoittamassa tätä kirjaa, mutta heidän on pysyttävä nimettöminä, koska heidän kertomansa on luottamuksellista. Heidän tarinansa, traagiset, usein käsittämättömät kohtalonsa ja heidän pettymyksensä ja usein skandaalimaiset kokemuksensa tietämättömistä ja epärehellisistä, kaikkia mahdollisia suuntauksia edustavista terapeuteista osoittivat minulle jälleen kerran, kuinka helposti terapeutit voivat väärinkäyttää lapsuudessa kaltoin kohdeitujen ihmisten traagista kohtaloa. Nämä kertomukset antoivat minulle aiheen kirjan epilogin kirjoittamiseen. Kiitän terapeutti Jean Jensonia ja kustannustoimittaja Premi Pearsonia avusta, jota he antoivat minulle Lahjakkaan lapsen draaman amerikkalaisen laitoksen uudistamisessa. Se ilmestyi muutamia kuukausia ennen uudistettua saksankielistä laitosta. Kosketukseni Jean Jensonin kanssa rajoittui- 206

208 vat puhelinkeskusteluihin ja kirjeenvaihtoon sen jälkeen kun olin lukenut hänen käsikirjoituksensa. Olen iloinen siitä, että vanhan kirjani uuden laitoksen ensimmäinen lukija jo ennen kuin olin edes lähettänyt sitä kustantajalle, oli tämä pätevä terapeutti. Hän oli jo aikaisemmin saanut minut vakuuttumaan siitä, että kirjasta kannattaisi laatia uusi laitos, ja hänen arvionsa auttoi minua ryhtymään tähän ponnistukseen. Kiitän häntä siitä. Premi Pearsonissa minulla oli onni tavata aivan erinomainen kustannustoimittaja, jolle Jean J ensonin terapiamenetelmä lisäksi jo oli tuttu. Hän ymmärsi syvällisesti minun tekstiäni ja hänen selkeä ajattelunsa ja vilpittömyytensä, joka perustuu hänen omiin kokemuksiinsa ja toisten kokemusten kunnioittamiseen, olivat minulle kallisarvoinen, odottamaton lahja. Me emme ole koskaan tavanneet, sillä kahdeksan tunnin aikaero erottaa meidät toisistamme, mutta silti yhteistyömme on ollut minulle hyvin onnellinen asia. Hänen kysymyksensä ja hänen kiinnostuksensa innostivat minua sanomaan enemmän kuin olin aikonutkaan. Premi Pearsonin intensiivisen panoksen ansiosta tämän kirjan uusi amerikkalainen laitos saattoi ilmestyä jo heinäkuussa Hyväksyin kustantamon kiireisen aikataulun, koska en halunnut, että vuoden 1979 laitosta enää myytäisiin suuria määriä. Tämä nopea julkaisuaikataulu oli sikäli eduksi, että Yhdysvalloissa jo myytyjen monien taskukirjojen ansiosta sain lukijoilta paljon valaisevia reaktioita, jotka saatoin ottaa huomioon saksankielistä laitosta valmistellessani. Noista kirjeistä sain muun muassa selville, että 207

209 Jean Jensonin menetelmän lisäksi on olemassa jo muitakin paljastavia menetelmiä, jotka ovat vielä kehittämisasteella mutta jotka alusta alkaen on tarkoitettu itseavuksi aikoinaan kaltoin kohdelluille ihmisille. Kiitän tässä niitä terapeutteja, jotka ovat kertoneet minulle näistä menetelmistä ja lähettäneet minulle käsikirjoituksiaan. Luonnollisesti seuraan tätä kehitystä kiinnostuneena. Olen aina ollut hyvin pahoillani siitä, etten ole voinut henkilökohtaisesti vastata niihin lukuisiin kirjeisiin, joita olen saanut. Siihen on ollut monia syitä. Nyt minulla on uusia mahdollisuuksia syventyä lukijoiden esittämiin erityiskysymyksiin. Toivon kuitenkin, että monet aiemmista kirjeenkirjoittajista voivat tästä kirjani uudesta laitoksesta löytää vastaukseni myös heidän omiin kirjeisiinsä. Lopuksi haluan kiittää poikaani Martin Milleriä siitä, että hän avoimuutensa, sitkeytensä ja valppautensa ansiosta avasi silmäni omille salpautumilleni, joita liian pitkään olin ollut näkemättä ja joita en todennäköisesti ilman hänen nykyistä selkeyttään olisi vieläkään nähnyt. Kiitän kumpaakin lastani, Martinia ja Julikaa, siitä, että he kaikkina näinä vuosina ovat osoittaneet minulle niin suurta luottamusta, vaikken aina sitä ansainnutkaan silloin, kun tietoisuuteni varhaisimpien pahoinpitelykokemusten torjunnan seurauksena vielä oli salpautunut. Toivon, että minulla on elämässä jäljellä vielä riittävästi aikaa todella ansaita lasteni minulle osoittama luottamus. 208