Helene Schjerfbeck ( ) Omakuva, Valoa ja varjoja / Självporträtt, ljus och skugga öljy, 1945, Saltsjöbaden Signe och Ane Gyllenbergs

Transkriptio

1 Helene Schjerfbeck ( ) Omakuva, Valoa ja varjoja / Självporträtt, ljus och skugga öljy, 1945, Saltsjöbaden Signe och Ane Gyllenbergs stiftelse, Helsinki

2 Kielen kärjestä ja juurista André Maury Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava I hminen ei näe itseään, omaa näkökulmaansa. Itävaltalaisen Ludwig Wittgensteinin lakoninen toteamus»wovon man nicht sprechen kann, darüber muss man schweigen», tarkoittaa, että ihminen ei pääse tutkimaan tätä näkökulmaansa. Näkökulma toistuu tutkimuksessa. Teorioita voi esittää mistä tahansa mutta ei tästä. Se on Wittgensteinin sanoma. Se tarkoittaa samalla filosofian loppua, vaikenemista. Perimmäistä kysymystä ei voi edes asettaa. Tilanne on filosofin kannalta lohduton. Sitä voi valaista tarkastelemalla tieteellistä teoriaa. Teoria on keskeisesti käsitejärjestelmä, kieli, käytännössä puhetapa. Teoria on itsessään näkökulma, joka muuttuu kun teoriaa muutetaan. Puhumme solusta, molekyylistä, geenistä, valosta. Newtonin puhetapaa on muokattu Einsteinin puhetavalla. Näkökulmia on useita. Sosiologi, psykologi, säästäjä, pankkivirkailija, lautamies, pappi. Jokaisella on karakteristinen näkökulmansa, kielensä, puhetapansa, sanastonsa. Näkökulmia voi vaihtaa. Ne voi vaihtaa, koska ne on luotu, keksitty. Näkökulma muodostaa usein ongelman. Tiedemies tietää, että teoria sivuuttaa tiettyjä asioista. Jossain voi olla»piilomuuttuja», jota ei huomioida, koska sitä I Duodecim 2007;122: ei ole nimetty. Teorian pohjalla on aina jokin epävarmuustekijä. Oikeita asioita pitäisi huomioida, fokusoida, nimetä. Joskus tiedetään, että teoriassa on paradoksi, mutta koska ei löydy keinoja päästä siitä, tilanteeseen tyydytään. Sanotaan, että alkuräjähdys loi ajan. Emme siis voi kysyä, mitä oli ennen sitä. Mutta sitä juuri kysytään. Filosofi ei ole kiinnostunut vaihtoehtoisista näkökulmista, kielistä, sanastoista, puhetavoista tai nimikokoelmista. Hän on kiinnostunut nimeämisen periaatteista siitä, mitä yleisesti ottaen voi nimetä. On vain kolme mahdollisuutta, jotka kaikki näkyvät lauseessa»liisa lukee kirjaa». Tässä nimetään objekti (anteeksi, Liisa), ominaisuus ja suhde. Lauseenmuodostuksen periaate on yksinkertainen, mutta silti lauseet kattavat kaiken mahdollisen sanomisen. Wittgensteinin Tractatus-teoksen mottona onkin»- - ja kaikki, mikä on tietoa eikä vain hälynä ja pauhuna kuultua, mahtuu kolmeen sanaan». Joskus sanonta mahtuu kahteen sanaan:»liisa lukee». Lauseenmuodostuksen periaatteena on, että nimet tulee valita ja yhdistellä sopivasti. Suljetaan pois»liisa Liisa»,»Liisa kirja» jne. 2909

3 Ludwig Wittgenstein Cambridgessa n. 50-vuotiaana Mitä muuta kielessä sitten on? Keskeisesti seuraavia sanoja: ei, ja, tai, seuraus, jokin, kaikki, sama, merkitys, totuus, todistus, tosiasia. Nämä sanat eivät nimeä mitään. Ne ovat loogisia tai semanttisia operaattoreita. Lauseita järjestellään tai kommentoidaan niiden avulla. Nimellä on vastaavuus maailmassa, mutta operaattorilla ei ole. Mitä objektia, ominaisuutta tai suhdetta»ei» nimeää, jne.? Kieliä eli nimikokoelmia on lukematon määrä. Ne on kuitenkin kaikki rakennettu saman kaavan varaan. Jos kutsutaan tätä kaavaa 2910 varsinaiseksi kieleksi, silloin on olemassa vain yksi kieli. Tämä yksi kieli on ihmisen syvin näkökulma. Sitä ei vaihdeta. Se on jokaisen kielen sisällä niin kuin sydän. Nyt ymmärrämme intuitiivisesti, miksi meidän tulisi vaieta. Jos haluamme tutkia kieltä, niin joudumme käyttämään tätä samaa kieltä. Tutkimuksemme kulkee kehässä. Toisenlaista kieltä ei ole. Tällainen kuvitteellinen tutkimus liittyy perimmäiseen kysymykseen ajattelussa. Onko kielemme oikein rakentunut? A. Maury

4 Entä jos se johtaa meitä systemaattisesti harhaan samaan tapaan kuin teoria joskus tekee? Meidän tulisi kai oikeuttaa tämä kieli? Kant yritti. Wittgenstein oli ankarampi. Hän kieltää oikeuttamisen mahdollisuuden. Perimmäiseen kysymykseen ei voi vastata. Kieli ei ole teoria. Kukaan tiedemies tai edes kunnallispoliitikko ei ole keksinyt sitä. Se vain on siinä niin kuin elämämme (Wittgenstein). Puhe Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava Wittgensteinin käsitys kielestä on suoraviivainen. Kielen perusyksikkö on lause. Lauseella on merkitys. Lause»sanoo» jotain. Puhuja sanoo jotain sikäli kuin lause sanoo jotain.»mistä ei voi puhua» tarkoittaa siis»mitä lause ei voi sanoa». Sanomisen subjektina on siis lause itse, ei puhuja. Lause ajattelee puolestamme. Se, mitä sanotaan, on joskus totta. Totuus on keskeisesti kahden kauppa: lauseen ja tosiasian.»tosi» on siis operaattori, joka vie meidät lauseesta tosiasiaan. Lauseen totuusarvo ei ilmene itse lauseesta. Lauseen yleinen muoto onkin»näin on». Lause määrittää sen mikä»näin» on. Tosiasian tehtäväksi jää: kyllä tai ei. On hämmästyttävää, että tosiasiat mukautuvat kieleemme. Emme kuitenkaan salli vaihtoehtoa. Tosiasia kelpuutetaan tosiasiain arvostettuun joukkoon vain nimilapun kera. Sinänsä maailma vaikenee. Me panemme sen puhumaan ja kutsumme tätä kielellistettyä maailman osaa todellisuudeksi. Sanomisen edellytysten tajuaminen kuitenkin osin pilaa ilonpidon. Wittgenstein sanookin, että kieleni raja on maailmani raja. Puhe rajasta on keskeistä Tractatusteoksessa. Filosofin tulee vaieta juuri siksi, että hänen tutkimuksensa edellyttää rajan tarkastelua ikään kuin ulkoapäin. Ihmisen tulisi astua itsensä, näkökulmansa, ulkopuolelle. Tämä on mahdotonta. Toisaalta kielen ja ajattelun, perustavimpien ehtojen kutsuminen rajaksi johtaa helposti harhaan. Puhe rajasta antaa ymmärtää, että on jotain rajantakaista. Tämä taisi johtaa myös Wittgensteinin harhaan. Hän nimenomaan luettelee asioita, jotka ovat rajalla tai rajantakaisia. Logiikan ja minuuden ohella sinne kuuluu etiikka, johon myös sisältyy kysymys elämän merkityksestä (»Sinn»). Rajan takana on»mystinen». Wittgenstein ei lakkaa hämmästyttämästä. Hän taitaa kuitenkin innostua omasta metaforastaan. Kirjan ohjeen mukaan rajantakaisesta täytyisi vaieta. On ilmeistä, että Wittgenstein halusi tehdä pesäeron Kantiin, joka joutui puhumaan rajantakaisesta. Kantilta jäi»das Ding an sich» käteen. Wittgensteinilta puuttuu tämä käsite. Puhe mystisestä on toisaalta samantapaista. Ei voi välttyä ajatukselta, että kirjan laaja suosio myös tavallisten lukijoiden joukossa perustuu puheeseen rajasta ja rajantakaisesta. Ihmiset kokevat sen lohdulliseksi. Vaikeneminen Kielen perustavimmat ehdot voidaan ilmaista eräänlaisella toisella kielellä, logiikan teoriassa. Vikana on vain, että logiikassa ei ole lauseita. Logiikan perusyksikkö ei ole lause vaan kaava. Russell totesikin sarkastiseen tapaansa, että (hänen, Fregen ja Wittgensteinin kehittämä) looginen kieli on täydellinen paitsi siinä, että siltä puuttuu sanasto. Kaava ei sano mitään. Sen totuusarvo ilmenee siitä itsestään. Puhe totuusarvosta lankeaa logiikalle vain armosta. Looginen totuus»a tai ei A» on tautologinen.»sataa tai ei sada» on tautologinen. Filosofiset totuudet, kuten»nimi nimeää objektin, ominaisuuden tai suhteen»,»sana ei on operaattori»,»on olemassa ominaisuuksia»,»a = A» ovat joko tautologisia tai muuten 2911

5 vain mielettömiä. Ne eivät ole ajatuksia. Parhaimmillaankin ne ovat pelkkiä pleonasmeja. Wittgenstein oli ehdoton siinä, että kaikki tautologiat sanovat saman, nimittäin ei mitään. Looginen totuus on kielensisäinen. Tässä mielessä se ei sano mitään maailmasta. Filosofilta puuttuu kieli. Filosofian lauseita ei ole. (Sikäli Wittgensteinin omat lauseet ovat ongelma, josta hän oli tietoinen, mutta ei mennä tähän.) Wittgensteinin filosofista taitoa osoittaa se, että lopputulokseen tullaan tavalla, joka muistuttaa matemaattista todistusta. Voimme olla eri mieltä joistakin määritelmistä, mutta kun ne hyväksytään, asia on jokseenkin selvä. Ihmisen osa, näkökulman sokea piste, ahdistaa filosofeja. He noudattavat mieluummin Kafkan ohjetta, että kun ihminen tulee pisteeseen, josta hän ei voi jatkaa, juuri siitä hänen tulisi jatkaa. Kirja Wittgenstein kirjoitti rintamalla. Kirjan nimeksi tuli Logisch-philosophische Abhandlung. Esipuhe on päivätty Wieniin Suppea teos tunnetaan nykyään nimellä Tractatus Logico-Philosophicus, joka alun perin oli englanninkielisen käännöksen nimi. Kirja on erikoinen. Siinä ei varsinaisesti ole argumentteja, vaan se koostuu teeseistä, joilla on numero. Aiheenamme oleva teesi on kirjan viimeinen (7). Sanonta on kauttaaltaan lakonista ja ilmaisuvoimaista: vaikka kaikkiin mahdollisiin tieteen kysymyksiin olisikin vastattu, elämänongelmiamme ei olisi vielä edes sivuttu. Tosin silloin ei olisikaan yhtään kysymystä jäljellä, ja juuri tämä onkin vastaus (6.52). Palattuaan sotavankeudesta Wittgenstein noudatti omaa neuvoaan ja jätti filosofian. Hän palasi siihen vuonna 1929 ja kirjoitti Cambridgessa vuoteen 1951, kuolemaansa asti. Hän ei kuitenkaan julkaissut mitään. Laajassa myöhäisfilosofiassaan hän etsi uutta kieltä filosofialle. Postuumit teokset on julkaistu lähinnä hänen ystävänsä Georg Henrik von Wrightin toimesta. Wittgensteinin koko tuotanto on suomennettu. ANDRÉ MAURY, professori Helsingin yliopiston filosofian laitos PL 9, Helsingin yliopisto 2912