YKSILÖ, KERTOMUS, HISTORIA INDIVIDEN, BERÄTTELSEN, HISTORIEN

Transkriptio

1 SESSIOT ja ABSTRAKTIT SESSIONER och ABSTRACTS YKSILÖ, KERTOMUS, HISTORIA INDIVIDEN, BERÄTTELSEN, HISTORIEN I Henkilöhistorian lähteet ja elämäkerran haasteet Kristiina Kalleinen Poliittisen historian dosentti, Helsingin yliopisto kristiina.kalleinen@helsinki.fi Kirjeaineistot henkilökuvan rakentamisen perustana esimerkkinä henkilöbiografia sekä ryhmäbiografia Pohdin esitelmässäni niitä mahdollisuuksia ja haasteita, joita kirjeaineiston käyttäminen historiallisen henkilön/henkilöiden henkilökuvan rakentamisen (pää)lähteistönä aiheuttaa. Esimerkkinä henkilöbiografian laatimisesta esitän L. G. von Haartmanin, jonka historiantutkimuksessa esiintyvää jyrkkää kuvaa olen toivoakseni pystynyt pehmentämään yksityisen kirjeenvaihdon pohjalta, sekä ryhmäbiografiasta Nordenskiöld-suku, jonka keskinäistä kirjeenvaihtoa analysoimalla moni mielenkiintoinen, Koillisväylän löytäjän N. A. E. Nordenskiöldin varjoon jäänyt henkilö on saanut aiempaa elävämmän hahmon. Molemmissa näissä tapauksissa yksityinen kirjeenvaihto on ollut olennaisessa asemassa henkilökuvan rakentamisen kannalta. Marina Vituhnovskaja-Kauppala FT, dosentti Maailman kulttuurien laitos, Helsingin yliopisto kauppala@saunalahti.fi Vaikenevan tiedustelukenraalin elämäkerran kirjoittamisen haasteet: Oscar Enckellin jälkiä etsimässä kuudessa maassa Kenraali Oscar Enckell ( ), verrattuna tunnetumpaan veljeensä ulkoministeri Carl Enckelliin ei jättänyt jälkeensä mitään muistelmia eikä laajoja arkistokokoelmia. Kuitenkin hänen värikäs elämänsä oli täynnä monenlaisia tapahtumia ja seikkailuja eri maiden, ennen kaikkea Suomen, hyväksi. Hän toimi Venäjän sotilastiedustelun varajohtajana ( ) ja johtajana ( ) sekä myös Venäjän sotilasasiamiehenä Italiassa ( ), Serbian armeijan upseerina ( ), Venäjän vapaaehtoisarmeijan edustajana Ententen Itäarmeijan pääesikunnassa (1919), Suomen yleisesikunnan päällikkönä ( ), Oy Läskelä Ab:n toimitusjohtajana ( ). Enckell toimi myös talvisodan

2 aikana Päämajan vapaaehtoistoimiston päällikkönä sekä neuvottelijana Italiassa, Englannissa ja Ranskassa maitten johdon kanssa. Hän myös osallistui vuonna 1944 välirauhanneuvotteluihin ja 1948 YYA-sopimuksen laatimiseen. Kaikkia Enckellin tehtäviä Venäjän ja Suomen hyväksi ei voi mainita lyhyessä tekstissä. Enckellin tieteellisen elämäkerran kirjoittajana olen törmännyt moniin vaikeuksiin, joista suurimpana oli eräisiin hänen elämänsä tärkeisiin periodeihin kuuluvan dokumentaalisen aineiston puute. Ja vaikka Enckellin toimintaan Venäjän tai Suomen yleisesikunnassa löytyi melko runsasta dokumentaalista pohjaa, niin sellaisia periodeja kuin palvelu Serbian armeijan tai Venäjän vapaaehtoisarmeijan upseerina tai osallistuminen Japanin sotaan olivat minulle vuosia valkoisina läikkinä. Etsintää piti suorittaa kuuden maan arkistoissa, eikä arkistotyöni näytä päättyvän tähänkään. Kaiken kaikkiaan olen käynyt viidessätoista arkistossa, Venäjältä Yhdysvaltoihin ja Italiasta Ruotsiin. Lyhyen episodin dokumentoimista varten piti välillä ottaa esiin useampien maiden arkistoaineistoja. Anna Kuismin dosentti, Helsingin yliopisto Hullu vai viisas? Koulumestari Jacob Ahlsman ja henkilöhistorian lähteet Hullun nimi on ollut jo piskuisesta lapsuudesta ja on wieläkin minun kunnia-nimeni, mutta ei se nimi ole koskaan haawoittanut minun sieluani! Minä olen sen ilolla wastaanottanut, sillä pahemmalla nimellä minun Herrani on kutsuttu. Näin kirjoitti vihtiläinen kiertokoulunopettaja Jacob Ahlsman ( ) 16-sivuisessa kirjasessaan Jesuksen Kristuksen Sotamies (1858), joka sisältää joitakin uskonnollisen julistuksen lisäksi omaelämäkerrallista ainesta. Samantapaisia katkelmia sisältyy muutamaan muuhunkin tekstiin, kuten Sanomia Turussa 1856 julkaistuun kaksiosaiseen kirjoitukseen "Totuuden lauseita". Suurin osa koulumestarin päiväkirjasta on kadonnut, vain joitakin katkelmia sisältyy Kaarlo Soikkelin vuonna 1908 kirjoittamaan artikkeliin. Ahslmanista on olemassa myös muistitietoa, jossa hänet yhtäältä mainitaan hyvänä opettajana, toisaalta eräänlaisena kylähulluna. Tarkastelen esitelmässäni Ahslmanin elämään liittyvää lähdeaineistoa, sen aukkoja ja tulkinnan ongelmia. Kiinnitän huomiota etenkin Ahslmanin asemaan rahvaan ja sivistyneistön välisellä harmaalla alueella. Heikki Kokko Tampereen yliopisto Modernin reunalla. Subjektikäsitys suomenkielisessä kansanomaisessa ajattelussa luvuilla Pohdin väitöskirjatyössäni, miten perinteisistä agraariyhteisöistä kotoisin olleet, mutta niistä modernisaation myötä irtautuneet ihmiset reagoivat kokemiinsa muutoksiin Suomessa luvuilla.

3 Miten yhteiskunnan muuttuessa näiden ihmisten käsitys omasta minuudestaan, sen rajoista ja mahdollisuuksista muuttui? Aineistonani on suomenkielisessä julkisuudessa luvuilla julkaistut kirjoitukset, joissa vuosisatoja vanhasta agraarisesta kulttuurista lähtöisin olleet, mutta siitä modernisaation eri ilmiöiden vuoksi irrottautuneet ihmiset pohtivat oman identiteettinsä muutosta. He tekivät tätä kirjoittamalla itsereflektiivisesti yksilön sivistymisen luonteesta ja merkityksestä. Aineisto on systemaattisesti kerätty koko suomenkielisen julkisuuden kirjalliselta kentältä ja siihen on koottu kaikki ihmisen sivistymisen merkitystä pohtivat tekstit, jonka vuoksi sillä on edustavuutta ja yleistettävyyttä. Tämän vuoksi aineiston avulla onkin mahdollista pohtia koko suomenkielisen kansanosan jakamia yhteisiä subjektikäsityksiä ja niissä modernisaation murroksen myötä tapahtuneita muutoksia. Väitöskirjatyössäni kysyn, minkälaisista aineksista koostui tuolloin vielä näkyvissä ollut esimoderni agraarinen subjektikäsitys ja toisaalta minkälaiseksi uusi, modernimpi subjektikäsitys muotoutui? Suomi on modernin subjektikäsityksen tutkimisen kannalta otollinen alue, koska täällä julkisen keskustelun koko kenttä on luvuilla kompaktiudessaan hallittavissa. Tämä tarkoittaa sitä, että sitä hyödyntävällä tutkimuksella on kattavuutta ja edustavuutta. Tämän vuoksi Suomesta saaduilla tuloksilla voi olla case-tutkimuksena katetta laajemmassa, koko länsimaista modernin subjektin muotoutumista koskevassa tieteellisessä keskustelussa. Pohdin paperissani yksilön ja historian suhdetta tuomalla esille, miten subjektikäsitysten tutkiminen voi tuoda uutta näkökulmaa menneisyyden ihmisten toiminnan ja ajattelun ymmärtämiseen. II Verkostot ja ryhmät biografisen tutkimuksen kohteena Merja Uotila Tohtorikoulutettava, historian ja etnologian laitos Jyväskylän yliopisto Prosopografiset tietokannat maaseutukäsityöläisten elämää valottamassa Prosopografia on biograafisen tutkimuksen laji ja eräs kollektiivibiografian muoto. Olennaista prosopografisessa metodissa on kerätä tietystä, ennalta määritellystä tutkimusjoukosta systemaattisella tavalla elämäkerrallisia tietoja, jotka sitten analysoidusti kootaan prosopografiseen tietokantaan/kantoihin. Kyse ei ole kuitenkaan laajan yksilöjoukon tutkimisesta sinällään, vaan pyrkimys on tarkastella yksilöiden muodostamaa ryhmää, jossa yksilö esiintyy ennen kaikkea ryhmänsä jäsenenä. Prosopografia ei ole niinkään kiinnostunut erityisistä, poikkeuksellisista henkilöistä tai ryhmistä, vaan haluaa tarkastella normaalia, vallitsevaa ilmiötä elämäkerrallisten tietojen avulla. Tarkoituksena on tuoda esille tutkittavaan ryhmään liittyviä kollektiivisia ja tavallisia seikkoja sekä tarkastella sitä kenttää, jossa yksilöt toimivat. Samalla poikkeusyksilöt erottuvat paremmin, kun heidät asetetaan oikeaan kontekstiin.

4 Tarkastelen esitelmässäni prosopografian olemusta maaseudun käsityöläisten kautta. Miten 1800-luvun alun käsityöammattilaisia tutkitaan prosopografisesti? Mitä uutta prosopografian käyttö tuo tämän ryhmän tutkimiseen ja mitä teoreettisia ennakkoedellytyksiä ja pohdintaa on metodologian ja sen käytännön toteutuksen välillä? Entä minkälaisia ovat prosopografiset tietokannat sekä miten ja millä perusteilla niitä luodaan? Prosopografia antaa sekä teoreettista että konkreettista välineistöä tiedonkeruuseen ja tiedonhallintaan. Luonnollisesti metodin käytöllä on olemassa tiettyjä haasteita ja ongelmakohtia, jotka on syytä huomioida. Prosopografian avulla kuitenkin voidaan saada tutkimusjoukosta enemmän irti kuin pelkästään satunnaisia joukkoelämäkertojen analysoimalla voitaisiin tavoittaa. Reetta Eiranen Tohtorikoulutettava, Historian oppiaine Tampereen yliopisto Kruununhaan naiset Ryhmäbiografia ja fennomaaninen verkosto Esitykseni perustuu väitöskirjatutkimukseeni, jossa käsittelen 1800-luvun puolivälin Kruununhaassa kokoontunutta fennomaanista verkostoa henkilökohtaisia kokemuksia painottavalla ryhmäbiografisella otteella. Keskityn erityisesti naisten rooliin ja merkitykseen kansallisessa projektissa. Verkoston käsite toimii ryhmäbiografisen aineiston jäsentelyn ja hahmottamisen välineenä. Ryhmän ytimen muodosti professori J.J. Tengströmin perhe, johon kuului vaimo Carolina, varhain menehtynyt poika Robert sekä tyttäret Sofi, Helene ja Natalia. Perhepiiri täydentyi kolmella nimekkäällä, suomalaisuusaatteeseen sitoutuneella vävyllä, kun Sofi avioitui Herman Kellgrenin, Natalia M.A. Castrénin ja Helene Paavo Tikkasen kanssa. Lähipiiriin kuuluivat myös Fredrika ja J.L. Runeberg sekä Jeanette ja J.V. Snellman. Naisten rooli aatteellisten ja sosiaalisten verkostojen limittymisessä oli keskeinen sekä ystävyysettä perhesuhteiden kautta. Avioliittojen myötä nousevaan fennomaanipolveen kuuluneet vävyt pääsivät arvostetun sivistyneistösuvun yhteyteen ja miesten keskinäiset suhteet vahvistuivat sukulaisuudeksi. Liitoissa tunteet puolisoa ja isänmaan asiaa kohtaan saattoivat sulautua ihanteelliseksi kokonaisuudeksi. Kansallisen projektin edistäminen ei ollut irrallaan muusta elämästä, vaan se niveltyi kiinteästi sosiaaliseen piiriin ja henkilökohtaiseen elämään. Tarja Lappalainen Aatelisrouva Elisabet Järnefelt ja kirjailija Minna Canthin kirjalliset salongit Esittelen väitöskirjatyötäni, jonka olen aloittanut syksyllä 2013 ja sen aiheena on Aatelisrouva Elisabet Järnefeltin ja kirjailija Minna Canthin kirjalliset salongit. Väitöskirjani kohdistuu pääosiltaan vuosiin 1880

5 1890. Järnefeltin ja Canthin kirjalliset salongit ja heidän salonkiensa ympärille rakentunut kirjallinen elämä monine eri muotoineen ja ilmiöineen tekevät tutkimusajanjaksosta mielenkiintoisen ja arvokkaan. Varsinkin Elisabet Järnefeltin kirjallista salonkia ei ole juurikaan tutkittu. Elisabet Järnefelt on myöskin jäänyt suomalaisessa kirjoittamisen historiassa mielestäni vähälle huomiolle. Työni rakentuu Järnefeltin ja Canthin salonkien osalta niin, että tarkastelen niitä omina salonkeinaan jo senkin vuoksi, että Elisabet Järnefeltin ja Minna Canthin taustat ovat erilaiset ja heidän salonkinsa toiminta poikkesi toisistaan. Taustaltaan Elisabet Järnefelt oli venäläinen aatelisnainen, kun taas Minna Canth oli kirjailija ja porvariluokkaan kuuluva leskirouva. Järnefeltin Helsingin salongin kävijät koostuivat pääosin ylioppilasnuorisosta, Canthin salongin osanottajien kirjo oli huomattavasti laajempi. Canthin salongin kävijöistä muutamana esimerkkinä mainittakoon Juhani Ahon ja hänen veljiensä lisäksi J. H. Erkko, Ruudi (Elias) Erkko, Santeri Ivalo, K. A. Tavaststjerna., Akseli Gallen-Gallela, Pekka Halonen, Eva Mannerheim- Sparre, Matilda Asp, Aleksandra Gripenberg ja Lucina Hagman. Järnefeltin salongissa kävivät Ahojen ja Järnefeltien lasten lisäksi esimerkiksi juristit Jonas Castrén ja Lauri Kivekäs, J. A. Bergh-Lyly, Eero Erkko ja J. W. Messman. Naiskävijöistä mainittakoon Ida Aalberg. Molempien salonkien kävijäjoukko oli huomattavan suuri. Antti Harmainen FM, Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö, historia Tampereen yliopisto Historiantutkimus, yksilö ja uskonto 1800-luvun lopun kontekstissa Esityksen tarkoituksena on pohtia, millaisia näkökulmia ja kysymyksenasetteluja historiantutkija voi tuottaa yksilöiden kautta, kun tutkimuksen keskiössä on uskonto 1800-luvun lopulla. Lähtökohtana toimii uskontohistoriaan liittyvässä tutkimuskirjallisuudessa käyty keskustelu, jossa historiantutkijoita on kritisoitu joko suoranaisesta uskontosokeudesta tai epämääräisten käsitteiden käytöstä uskonnon kategorian sisällä. Varsinkin uskontotieteilijät ovat huomautelleet historiantutkijoiden tulkitsevan uskontoa kritiikittömästi, kristillisen yhtenäiskulttuurin tuottamien oletusarvojen läpi, jolloin uskonnollisesta menneisyydestä rakentuu tarpeettoman suppea kuva. Historioitsijat ovat vastanneet kritiikkiin toteamalla uskontotieteen käsitteellistävän tutkimusotteen johtavan tilanteeseen, jossa teoreettiset luokittelut peittävät alleen historiallisten kulttuurien ominaispiirteet. Vähemmälle huomiolle tässä keskustelussa on kuitenkin jäänyt feministisen teorian ja naishistorian kautta rakentunut uskontosensitiivinen näkökulma, joka on kiinnittynyt erityisesti yksilökeskeisen historiantutkimuksen teoreettiseen nykyperustaan. Pyrin avaamaan esityksessäni juuri tätä viitekehystä. Pohdin sitä, miten viime aikoina paljon keskustelua herättäneen elämäkerrallisuuden käsitteen ympärillä tehtyjä metodologisia tulkintoja on mahdollista soveltaa uskonnon eri kentillä toimivan historiantutkijan käyttöön. Onko tätä kautta mahdollista löytää vasta-argumentteja historioitsijoiden väitetylle uskontosokeudelle?

6 Esitys pohjaa väitöskirjatyöhöni, joka käsittelee ja lukujen taitteen Suomessa vaikuttaneita okkulttisia ja esoteerisia liikkeitä, kuten teosofiaa, spiritualismia ja antroposofiaa, sekä näiden liikkeiden piirissä toimineita yksilöitä. III Elämäkerta kerrontana ja kerrostumina I Sessiossa lähestytään elämäkertaa kerronnan ja bibliografisen tutkimuksen kautta. Elämäkerta nähdään kulttuurisena diskurssina, joka on yhtä paljon nykyisyyden haltuunottoa ja sen identiteettipuhetta kuin pyrkimys tehdä ymmärrettävä esitys menneessä eläneestä ihmisestä. Samasta kohteesta tehtyjä elämäkertoja tarkastellaan sessiossa myös kerroksellisina kertomuksina, jotka viittaavat aiempiin kertomuksiin ja varioivat niitä. Tällaisessa tekstilähtöisessä lähestymistavassa voidaan kysyä muun muassa miten ja miksi kansallisia sankaritarinoita tuotetaan; missä vaiheessa ja miksi tietyt henkilöt nousevat tähän asemaan? Kuinka nämä tarinat eroavat toisistaan juonellisesti ja kerronnallisesti? Kuinka kulttuurisidonnaisia tai transnationaalisia tietyt topokset ja motiivit ovat? Lähestymistapa korostaa että kieli ja tekstit eivät ole vain neutraaleja kommunikointivälineitä vaan toiminnan ja vallankäytön väyliä myös elämäkertoja laadittaessa. Ilona Pikkanen ilona.pikkanen@finlit.fi Yrjö Koskinen ja 1800-luvun kansallisen sankarin visuaaliset representaatiot 1900-luvun elämäkerroissa Ilona Pikkasen esitelmä käsittelee historioitsija, senaattori Yrjö-Sakari Yrjö-Koskista ( ) ja hänestä 1900-luvulla kirjoitettuja elämäkertoja (Suolahti 1933; Koskimies 1968 ja 1974). Professori Eliel Aspelin- Haapkylä kirjoitti vuonna 1905 kansallisesta elämäkerta- ja suurmieskaanonista: Lähinnä seuraavassa polvessa on Yrjö Koskinen se, jonka elämäkerta on tärkein ja kuluneen vuosisadan kansallisten rientojen tuntemiselle tarpeellisin. 1 Aspelin-Haapkylä otti kanonisoimisprosessin ensiaskeleen painottamalla Koskisen elämäntyön merkitystä, mutta sen seuraavat vaiheet tapahtuivat viiveellä kun Koskisesta tuli persona non grata ns. toisen sortokauden aikana ja ensimmäisen tasavallan alkuvuosina. Koskisen elämäkerran ensimmäinen osa ilmestyi vuonna 1933 (Gunnar Suolahti: Nuori Yrjö Koskinen) ja vasta sen vuosina 1968 ja 1974 laaditut jatko-osat (Rafael Koskimies II-III: Nuijamieheksi syntynyt ja Taipuako vai taittua) rakensivat herooisen kuvan Koskisesta profeettana joka kävi elämäntehtäväänsä kuin Vanhan testamentin tuliset julistajat. 2 Pikkanen pohtii, miten Koskisesta kirjoitetut elämäkerrat tuottivat tai pyrkivät tuottamaan 1800-luvun kansallisesta suurmiehestä merkittävän kulttuurisen figuurin, yhden niistä kulttuuristen merkityksien tiivistymistä ja symbolisista hahmoista joiden kautta suomalaisuudesta 1 Eliel Aspelin-Haapkylä: Kirjamaailmasta. IX. Z. Topeliuksen elämäkerta. Uusi Suometar Rafael Koskimies: Taipuako vai taittua. Yrjö Koskisen elämä III. Helsinki: WSOY, 1974, 107.

7 keskusteltiin ja jotka tekevät kansallisesta kulttuurisesta muistista yhteisöllisesti merkittävää. Lisäksi tarkastellaan suomettarelaisen Koskisen ristiriitaisen hahmon kautta elämäkertojen suhdetta kansalliseen muistipolitiikkaan: Koskisen 1800-luvun historiaesityksiä luetaan väistämättä hänen elämäkertojensa läpi ja nämä kulttuurisen muistin kerrokset voidaan kuoria pois vain dekonstruoimalla elämäkerrat, tutkimalla sankaruuden diskursiivista rakentumista. Minna Maijala Kerrottu Minna Canth. Ideologinen kerronta kirjailijakuvan taakkana Canthin elämäkerroissa Minna Maijalan esitelmä käsittelee Minna Canthista kirjoitettuja elämäkertoja, ja erityisesti Lucina Hagmanin ensimmäistä Canth-elämäkertaa (1906 & 1911), jonka luomia eräänlaisia peruskertomuksia muut elämäkerrat varioivat. Jane Austenin tekstuaalisia elämiä tutkineen Kathryn Sutherlandin 3 mukaan elämäkerran rakenne on bibliografinen, ei biografinen. Elämäkerturin työ on tekstikriittistä, hänen on tulkittava erilaisia tarinavariantteja ja pohdittava, missä vaiheessa ja miten ne päätyivät osaksi kokonaiskertomusta, sekä pyrittävä kohti auktorisoidumpaa kertomusta alkuperäisten dokumenttien kautta. Maijala tarkastelee elämäkerran tekstuaalisuutta analysoimalla Canthin aiempia elämäkertoja ja pohdiskelemalla ensi keväänä ilmestyvän uuden Canth-elämäkertansa metodisia kysymyksiä. Maarit Leskelä-Kärki FT, dosentti, yliopistonlehtori Turun yliopisto maarit.leskela@utu.fi Kerrottu Minna Krohn. Elämäkerta, suhteet ja tutkijan katse Pohdin esitelmässäni mahdollisuuksia kirjoittaa elämäkerta, jossa yksilö ja hänen elämänsä tulisi näkyviin niin suhteessa toisten luomiin kertomuksiin ja kuvauksiin kuin hänen itsensä tuottamaan materiaaliin. Tavoitteena on uudentyyppinen, sukupuolihistoriallisesti orientoitunut biografia, jossa lähtökohtana on kerrotun elämän analyysi suhteessa muistettuun ja elettyyn. Maria Wilhelmiina Lindroos ( ) eli sittemmin Minna Krohn soveltuu sellaisen uudentyyppisen biografian kehyksiin, missä ollaan kiinnostuneita siitä, mikä on jäänyt tunnetun (esim. kuuluisien ihmisten elämäkertojen, miehistä kirjoitetun historian tai kanonisoitujen naisten historian) taakse. Minna Krohn kuului ensimmäiseen koulutettuun naisopettajien sukupolveen, ja liikkui keskeisissä fennomaanisissa piireissä sekä toimi kirjoittavana naisena. Hän myös avioitui (ja leskeytyi), sai kolme ottolasta ja kaksi omaa, ja vietti elämänsä kaksi viimeistä vuosikymmentä psyykkisesti sairastuneena vuoteenomana. Minna Krohnin elämää voi siten katsoa monesta näkökulmasta: yhtäällä on kätketty tarina poikkeuksellista elämää 3 Kathryn Sutherland: Jane Austen s Textual Lives from Aeschylus to Bollywood. Oxford: Oxford University Press, 2005.

8 viettäneestä 1800-luvun puolivälin naisesta ja toisaalla tarina naisesta, jonka elämä eräällä tavalla päättyy 47-vuotiaana. On esitettävä kysymys siitä, miten kirjoittaa elämäkerta naisesta, joka viettää lähes 20 vuotta vuoteessa ja enimmäkseen hiljaisena. Hänen elämäkertansa on haaste nimenomaan biografialle lajityyppinä. Biografian keskiössä tulevat olemaan ne erilaiset kuvat, jotka Minna Krohnista ovat muotoutuneet sekä kysymys siitä, miten häntä on muistettu erilaisissa aineistoissa ja miten erilaiset ihmisten väliset suhteet ja perhesiteet ovat muotoilleet hänen jälkeenjäänyttä kuvaansa. Tavoitteena on sijoittaa Krohn sekä hänen historialliseen ympäristöönsä että uniikkiin perheympäristöön, jolloin hänestä voi tulla inspiroiva esimerkki, joka kertoo laajemmasta naisten historiasta sekä elämäkerran mahdollisuuksista yksilöllisyyden ja historiallisuuden välisen suhteen analyysissä. Tarja-Liisa Luukkanen teologisen aate- ja oppihistorian dosentti, systemaattisen teologian osasto, Helsingin yliopisto Kolmasti murhattu. Eliitin syrjäyttämä kirkkohistorioitsija Johan Samuel Pajula Esitelmä käsittelee esitelmäkutsussa mainituista teemoista biografiankirjoituksen, kanonisoinnin (ja ignoroinnin), vallankäytön sekä uskontulkintojen teemoja. Pajula ( ), FM, TM ja SKS:n jäsen, laati ensimmäisen suomeksi julkaistun teologian alan väitöskirjan 1890-luvun alussa Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa. Tutkimus oli ylipäätään ensimmäinen suomalaisteologian moderni väitöskirja, jossa käsiteltiin Suomen historiaa. Hän laati sittemmin myös toisen tutkimuksen, teologian alan ensimmäisen suomenkielisen virkaväitöskirjan kirkkohistorian professuuria varten. 300-sivuinen virkaväitöskirja kuitenkin hylättiin, ja Pajulasta, viran ainoasta hakijasta, ei tullut professoria. Pajula, suomen kielen akateemisen käytön ja kirkkohistorian tutkimuksen yksi uranuurtaja Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa, murhattiin vuoden 1918 sodassa. Tässä esitelmässä käsittelen kuitenkin hänen kahta muuta murhatuksi tulemistaan: akateemisen uran tuhoamista sekä Pajulan ja hänen uransa vaiheiden häivyttämistä suomalaisesta oppihistoriasta. Jälkimmäisessä tapauksessa yliopisto- ja oppihistoriasta on hävinnyt myös luvun vaihteen uskonnollisen ja yliopistollisen vallankäytön kuvaus; eliitin ulkopuolisen yksilön kohtalo versus asemiaan puolustavan eliitin keskinäinen vaikutusverkosto. Pajulan vaiheiden kautta tarkastelen suomalaisia akateemisia suku- ja lojaliteettiverkostoja, uskontulkintojen merkitystä, suomalaista uskonnollista fundamentalismia, poliittisia lojaliteetteja sekä sosiaalisen taustan ja äidinkielen vaikutusta Pajulan syrjäyttämiseen ja myöhempään ignorointiin oppialansa kaanonista. Esitelmä tukeutuu laajoihin lähdetutkimuksiin, käyttää aiemman tutkimuksen ignoroimia arkistolähteitä sekä perustuu vielä julkaisemattomaan tutkimuskäsikirjoitukseeni J. S. Pajulasta.

9 IV Yksilö uuden tiedon ja uusien käytäntöjen kehittäjänä ja välittäjänä Pohjoismaissa Pj. professori Marjaana Niemi Sessiossa tarkastellaan innovaatioiden leviämistä pohtimalla yksilön merkitystä uuden tiedon ja uusien käytäntöjen luojana, soveltajana sekä välittäjänä laajemmalle yleisölle. Tarkastelemme teemaa tieteellisen tiedon, maatalouden käytäntöjen sekä sivistystyön toteuttamisen näkökulmista. Esiin nousevat myös uutuuksia kehittävän tai levittävän yksilön suhde ympäristöönsä sekä innovaatioiden leviämisen ympärille muodostuneet kansainväliset liikkeet. Kirsi Ahonen FM, tohtoriopiskelija Tampereen yliopisto S.A. Hedlund ja Anton Nyström sivistystyön kehittäjinä Aikuisille suunnattu sivistystyö vilkastui Pohjoismaissa 1800-luvun jälkipuoliskolla. Esityksessäni käsittelen kahta ruotsalaista sivistystyön edelläkävijää, heidän suunnitelmiaan, niiden toteutumista ja käytäntöjen leviämistä. Göteborgilainen sanomalehtimies S.A. Hedlund ( ) suunnitteli 1860-luvulta lähtien vapaata akatemiaa, jossa säätyläisnaiset ja -miehet olisivat voineet kehittää itseään ilman yliopistojen tutkinto-opiskelun pakollisuuksia. Tukholmalainen lääkäri Anton Nyström ( ) puolestaan kehitteli 1870-luvun lopussa uskonnollisesti ja poliittisesti neutraalia työväenopistoa kansakoulun täydennykseksi. Hedlundin vapaan sivistystyön ajatus toteutui vain osittain, kun suunnitelmat muuttivat muotoaan ja johtivat Göteborgin korkeakoulun perustamiseen. Nyströmin Tukholmassa käynnistämä työväenopisto sen sijaan noudatti enemmän alkuperäistä ideaa mutta levitessään muihin Pohjoismaihin toteutus sai toisenlaisia painotuksia. Mirja Mäntylä FM, tohtoriopiskelija Tampereen yliopisto Tampereen ympäristön suurtilanomistajat innovoijina ja uusien innovaatioiden käyttöönottajina Kartanonomistajat olivat yleensä kosmopoliitteja, jotka liikkuvat laajalti ja joiden toimintakenttä ja sosiaalinen verkosto ulottuivat paikallisyhteisön ulkopuolelle. Heidän suuntautumisensa ulkopuoliseen maailmaan mahdollisti sen, että he saattoivat toimia uuden informaation tuojina. Heillä oli myös koulusta, asema, varallisuutta ja toimintakenttä toteuttaa innovatiivisuuttaan. Tarkastelen Tampereen

10 lähiympäristön suurtilanomistajia innovoijina ja innovaatioiden käyttöönottajina. Tuon myös esille yksilöiden eroja maatalouteen ja tiloilla harjoitettuihin sivuelinkeinoihin liittyneiden uutuuksien omaksujina. Kaupungissa työskennelleiden ja vaikuttaneiden liikemiesomistajat myötä muutamista kartanoista tuli teollisuudessa ja liike-elämässä käytössä olevien innovaatioiden kokeilukenttä. Hilja Toivio FM, tohtoriopiskelija Tampereen yliopisto Professori Victor Prosch maatiaiskarjan jalostuksen uranuurtaja Kotieläinjalostuksenmurroskohta ajoittuu 1800-luvun jälkipuolelle, jolloin Euroopassa luotiin modernin eläinjalostuksen periaatteet. Saksalaista, eläinyksilön ominaisuuksiin pohjautuvaa rotujen ristisiitos-teoriaa vastaan nousi Kööpenhaminan kuninkaallisen eläinlääkäri- ja maanviljelyskorkeakoulun professori Victor Prosch ( ). Proschin puhdassiitos-teorian keskipisteessä olivat paikallisiin oloihin sopeutuneet maatiaisrodut. Esitelmässä tarkastellaan Proschin teoriaa ja sen käänteentekevää merkitystä kotieläinjalostukselle erityisesti Pohjoismaissa sekä sivutaan jalostusinnovaation leviämistä suomalaisten hevosjalostusvaikuttajien tietoisuuteen 1800-luvun lopulla. Taija Kaarlenkaski Itä-Suomen yliopisto, perinteentutkimus Yksilöllisten kokemusten jäljillä. Eläinsuhteet 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun karjanhoitokuvauksissa Suomalaisessa maataloudessa ja karjanhoidossa tapahtui merkittäviä uudistuksia 1800-luvun lopulta lähtien: maataloustuotantoa alettiin ohjata viljanviljelystä lypsykarjatalouteen. Taustalla olivat1860-luvun nälkävuodet, jotka osoittivat, ettei sadoltaan epävarma kasvinviljely pystynyt takaamaan väestölle riittävää toimeentuloa. Lisäksi karjatalouteen siirtymistä vauhditti viljan maailmanmarkkinahinnan lasku 1800-luvun puolivälin jälkeen, mikä teki viljan viljelyn kansainvälisille markkinoille kannattamattomaksi. Uudistukset toteutuivat kuitenkin hitaasti, ja tuotantosuunnan murros leipäviljan tuotannosta lypsykarjavaltaiseen tuotantoon kesti 1870-luvulta ensimmäiseen maailmansotaan asti. Esityksessäni tarkastelen tätä nautakarjanhoidon murroskautta mikrotasolla ja selvitän, millaisia viitteitä yksilöllisistä eläinsuhteista, tunteista ja kokemuksista 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa tuotetuista aineistoista voi löytää ja miten niitä on mahdollista tulkita. Kiinnitän erityistä huomiota karjanhoidon sukupuolittuneeseen työnjakoon, työn ruumiillisuuteen ja siihen liittyviin tunnekokemuksiin. Aineistoina käytän SKS:n Kansanrunousarkistoon tallennettuja kansatieteellisiä kuvauksia karjanhoidosta, aikakauden

11 karjanhoito-oppaita ja sanomalehtitekstejä sekä karjanhoitoon liittyvää loitsu- ja taika-aineistoa. Ruumiillisten kokemusten ja eläimiin kohdistuneiden tunteiden tutkimisen kannalta aineistot ovat osoittautuneet ongelmallisiksi, sillä ne ovat tyypillisesti luonteeltaan yleistäviä kuvauksia siitä, kuinka asioita tehdään tai tulisi tehdä. Kuitenkin jo vuonna 1907 julkaistusta karjanhoito-oppaasta löytyy käsite eläinten hyvinvointi ja eläinten hyvään kohteluun miten se sitten tulkitaankin viitataan sekä valistavissa opas- ja sanomalehtiteksteissä että perinneaineistoissa. Lisäksi pohdin, missä määrin kotieläimiä pidettiin tuolloin yksilöinä, ja voiko aineistoista löytää merkkejä nautojen toimijuudesta. V Vuorovaikutuksen historiaa: aatteiden ja tekijyyden yhteisöllisyydestä ja yksilöllisyydestä Julia Dahlberg Doktorand, Institutionen för filosofi, historia, konst- och kulturforskning (historia) Helsingfors universitet julia.dahlberg@helsinki.fi Konst och vetenskap. En idéhistorisk syskonbiografi om Helena och Edvard Westermarck Den biografiska studien utgör ett av de bästa sätten att dokumentera den process genom vilken olika idéer integreras och samverkar i en given historisk kontext. Föredraget diskuterar hur en parbiografi kan lyfta fram betydelsen av sådana idéhistoriska teman som annars förefaller mindre viktiga eller perifera. Kan relationen mellan två syskon kasta nytt ljus över samverkan mellan konst och vetenskap under 1880-talet? När den blivande sociologen och filosofen Edvard Westermarck ( ) inledde sina studier vid Helsingfors universitet hösten 1881 var det som student i estetik och nyare litteratur. Samtidigt studerade hans äldre syster Helena Westermarck ( ) konst vid Academie Colarossi i Paris. De båda syskonen läste det moderna genombrottets författare Ibsen och Strindberg parallellt med Charles Darwin och Herbert Spencer. Denna lektyr ledde dem fram till nya tolkningar av begreppet kultur. Föredraget visar att de frågor som intresserade en konstnär som Helena Westermarck i många fall var de samma som sysselsatte vetenskapsmännen Edvard Westermarck. För båda två var den konstnärliga och den vetenskapliga diskussionen också knuten till den samhälleliga debatten. Konsten och vetenskapen eller kanske släktskapen mellan dessa kan därför vara föremålet för en idéhistorisk biografi om två syskon.

12 Jens Grandell FM, Allmän historia Helsingfors universitet Tankekollektiv som studieobjekt August Schauman och det liberala genombrottet i Finland Syftet med min avhandling om August Schauman är att genom en blandning av intellektuell och existentiell biografi undersöka August Schaumans samhällsengagemang under perioden 1855 till 1865 med liberalismen som fond. Jag utgår från Christer Lindbergs konstaterande att biografin kan bli mer än enbart en faktakrönika om ett liv genom att betrakta jaget som en subjektiv social, kulturell och intellektuell producent och distributör. Jag är först och främst intresserad av hur August Schaumans samhällssyn såg ut, hur han arbetade för att sprida sina åsikter och inom vilka tankekollektiv han rörde sig. Liksom Ingmar Lundkvist konstaterat i sin avhandling om Torsten Fogelqvist kan en persons liv och verk betraktas som en mikrokosmos i vilken de stora omvandlingarna avspeglades. Vidare kan man säga att biografins styrka ligger i att den kan användas som metod för att belysa olika tendenser som karakteriserar en viss tid. I mitt föredrag presenterar jag ett av de centrala begreppen i min biografiskt inriktade forskning, nämligen det av Ludwik Fleck introducerade begreppet tankekollektiv. Utgångspunkten är att idéer och tankar skapas i umgänge med andra människor, och att vid dessa möten skapas s.k. tankekollektiv mellan människor som tänker lika. Begreppet är ursprungligen myntat för att förklara hur vetenskapliga upptäckter inte bör tillskrivas en enskild individ, utan i stället måste ses resultat av ett tankekollektiv. Detta begrepp vill jag införa i min forskning, som behandlar det mer abstrakta politiska tänkandet, och med hjälp av det undersöka de grupper som samlade sig kring det liberala tänkandet i Finland kring medlet av 1800-talet. Kirsti Salmi-Niklander Folkloristiikan dosentti, Akatemiatutkija Helsingin yliopisto Salanimien viidakossa. Yksilöllinen ja sosiaalinen tekijyys 1800-luvun nuorten aikuisten keskusteluyhteisöissä Esitelmäni perustuu tutkimukseeni, joka käsittelee suullis-kirjallista kulttuuria nuorten aikuisten keskusteluyhteisöissä (osakunnissa, raittius- ja nuorisoseuroissa sekä työväenyhdistysten nuorisoosastoissa) 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa. Yksi näiden yhteisöjen keskustelukulttuuria yhdistävä piirre on hämmentävä nimimerkkien viidakko, jonka olen kohdannut niin yliopisto-opiskelijoiden, maaseudun kyläyhteisöjen nuorten kuin sosialistisen nuorison tuottamissa painetuissa ja käsinkirjoitetuissa lehdissä. Kysymys on pitkäkestoisista kirjoittamisen käytännöistä, jotka ovat siirtyneet yhteisöstä toiseen ja samalla muuntuneet. Esittelen tutkimusmenetelmiä, joiden avulla nimimerkkien avaaminen on mahdollista. Näitä ovat tekstien sisällön vertaileva analyysi, oheisaineistojen (muistelmien, pöytäkirjojen, historiikkien) hyödyntäminen sekä käsialojen vertailu. Olen myös soveltanut Robert Darntonin kehittämää kommunikaatioverkosto-mallia

13 1800-luvun ja 1900-luvun alun nuorten kirjallisiin suullis-kirjallisiin verkostoihin: miten he ovat käyttäneet erilaisia viestinnän muotoja ja miten toimineet eri yhteisöissä? Tällä menetelmällä olen onnistunut ratkaisemaan joitakin nimimerkkiarvoituksia luvun käsikirjoituskulttuurin tutkijan Margaret Ezellin kehittämä termi sosiaalinen tekijyys on hyödyllinen myös 1800-luvun ja 1900-luvun alun suullis-kirjallisen kulttuurin tutkimuksessa. Sosiaalinen tekijyys tarkoittaa sitä, että tekstien luomiseen osallistuu monia ihmisiä ja kirjoittajien identiteetti hämärrytetään nimimerkkien avulla. Tekstit ovat rajatun ryhmän luettavissa ja kommentoitavissa. Ezell korostaa, että luvun kirjoittajat eivät kokeneet sosiaalista tekijyyttä painetun tekstin julkaisemisen vähäarvoisena korvikkeena, vaan se oli omalaatuinen julkaisemisen ja tekijyyden muoto, joka mahdollisti vuorovaikutuksen tekstin lukijoiden ja kuulijoiden kanssa. Käsittelen esitelmässäni esimerkkejä sekä vakiintuneista nimimerkeistä että kollektiivisesta kirjoittamisesta, jossa hyödynnetään runsaasti vaihtuvia salanimiä. Vakiintuneet nimimerkit vahvistavat mutta myös hämmentävät ajatusta yksilöllisestä tekijästä, kun taas kollektiivisen kirjoittamisen nimimerkkirunsauden avulla pyritään purkamaan yksilöllisen tekijyyden periaatteita. Mikko Pollari FM, historian tohtoriopiskelija Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö Tampereen yliopisto Yksilöt ja aatteet historiassa: tapaus teosofia ja työväenliike 1900-luvun alun Suomessa 1900-luvun vaihteen vuodet olivat suomalaisessa työväenliikkeessä määrätietoisen järjestäytymisen aikaa: vuonna 1899 perustetusta työväenpuolueesta muodostui alle kymmenessä vuodessa sosiaalidemokratian aatteen alle organisoitu Suomen suurin puolue. Samalla vielä vuosisadan vaihteessa liikkeessä vallinnut ideologinen epämääräisyys virtaviivaistui siten, että Edvard Valppaan vetämä kautskylainen luokkataistelulinja saavutti vallitsevan aseman. Tutkin väitöskirjassani tätä ideologisen muotoutumisen prosessia, jossa vielä vuosisadan alkuvuosina liikkeessä vaikuttaneet aatteelliset vaihtoehdot lakaistiin syrjään marxilaisille periaatteille perustuvan kansainvälisen sosiaalidemokratian tieltä. Näkökulmani kyseiseen kehityskulkuun on liikkeen piirissä käyty, kiivaitakin sävyjä saanut keskustelu teosofiasta, jota työväen uudeksi maailmankatsomukseksi koettivat tarjota muun muassa työväen järjestäytymisen varhainen voimahahmo Matti Kurikka. Mutta mikä ihme itse asiassa on tuo työväenliikkeen ideologia, jota väitän tutkivani? Onko liikkeillä ideologioita? Miten niitä tutkitaan ja onko niiden tutkiminen edes tarpeen? Esitelmässäni esitän, että työväenliikkeen ideologisen kehityksen tutkiminen tarkoittaa sen piirissä toimineiden ihmisten ja heidän käsitystensä tutkimista. Koherentin ja selvärajaisen työväenliikkeen ideologian sijaan tutkijan on paneuduttava yksilöiden yksilöllisiin ilmauksiin heidän käsityksistään kyseisestä ideologiasta, joita he ilmaisevat esimerkiksi teosofian ja sosialismin suhteesta käydyn keskustelun kaltaisina hetkinä. Liikkeiden ja niiden aatteiden historia on siis pohjimmiltaan yksilöiden ja

14 heidän käsitystensä historiaa. Silti liikkeillä ja aatteilla on historiassa merkitystä: esimerkiksi teosofian herättämät voimakkaat reaktiot osoittavat, että aikalaisille ei selvästikään ollut yhdentekevää, miten työväenaate tai -liike määritellään. Työväenaatteen ja -liikkeen käsitteiden tutkiminen on siis järkevää ja jopa tärkeää, koska ne, tai käsitykset niistä, ohjaavat yksilöiden toimintaa, ja siten myös sitä, miten yksilöt tekevät historiaa. VI Tieteelliset editiot ja biografinen tutkimus Puheenjohtaja Ossi Kokko Pia Forssell Huvudredaktör, Zacharias Topelius Skrifter SLS Utgivarens val? Biografiskt material i vetenskapliga utgåvor och hur det används Utgåvor av typen samlade skrifter innehåller i princip allt skriftligt material en författare har efterlämnat. Utgivare och forskare har ålagt sig restriktioner av olika slag under olika epoker, anhöriga har begränsat tillgången till material. Hur förhåller sig textkritikerna till censur, normalisering och andra ingrepp? Beslut och konsekvenser av dem granskas med exempel ur finländsk editionshistoria. Hanna Karhu Tutkija, Helsingin yliopisto Biografinen tutkimusaineisto kriittisen edition materiaalina Otto Mannis-tutkija Pentti Lylyn arkiston hyödyntäminen Pohdin esitelmässäni minkälaisia mahdollisuuksia Pentti Lylyn ( ) arkistoidut tutkimusaineistot tarjoavat mahdolliselle Otto Mannisen ( ) tuotannon kriittiselle editiolle. Pentti Lyly tutki Mannista ja hänen tuotantoaan vuosikymmeniä, muttei julkaissut tutkimuksiensa tuloksia paria artikkelia lukuun ottamatta. Lylyllä oli työn alla sekä biografisesti suuntautunut väitöskirja Mannisen Säkeitä - kokoelmista (1905 ja 1910) että Mannis-elämäkerta. SKS:n kirjallisuusarkistossa sijaitseva Lylyn henkilöarkisto sisältää runsaasti ainutlaatuista Mannista koskevaa biografista tietoa, jota ilman mahdollinen Mannisen varhaistuotannosta laadittava kriittinen editio olisi torso. Eräitä Mannisen runoja olisi esimerkiksi mahdoton ajoittaa ilman Lylyn tutkimusaineistoja.

15 Lyly oli myös tutkinut laajasti Mannisen sosiaalisia verkostoja ja koonnut tietoja tämän kirjoittamista kirjeistä. Lisäksi Lyly oli koonnut Mannisen nuoruutta kartoittaessaan bibliografian runoilijan varhaistuotannosta. Bibliografia sisältää tutkimukselle aiemmin tuntemattomia Mannisen runoja. Lylyn arkiston hyödyntämiseen kriittisen edition materiaalina liittyy kuitenkin omat lähdekriittiset haasteensa. Maren Jonasson Tutkija, päätoimittaja Anders Chydenius -editiot Anders Chydeniuksen rooli vuoden 1766 painovapausasetuksen syntyprosessissa: kriittisen edition tarjoamat uudet tulkinnat Anders Chydeniusta ( ) on pidetty vuoden 1766 painovapausasetuksen, maailman ensimmäisen julkisuuslain, isänä ja kiistatta hänen roolinsa lain syntyprosessissa onkin ollut keskeinen. Aikaisemmat Chydenius-biografiat, tärkeimpinä 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa ilmestyneet E.G. Palménin ja Georg Schaumanin teokset, loivat pohjan Chydenius-myytille, kertomukselle suurmiehestä, jonka rooli muun muassa painovapausasiassa oli ratkaiseva. Myös Chydenius itse piti vuonna 1780 kirjoittamassaan omaelämänkerrassaan painovapausasetusta tärkeimpänä saavutuksenaan vuosien valtiopäivillä. Myöhemmät asiaa tutkineet tutkijat (mm. Virrankoski 1986/1995) ovat pitkälti nojanneet Palménin ja Schaumanin perinpohjaisiin tutkimuksiin ja tulkintoihin. Nyt tekeillä oleva editio Chydeniuksen kootuista teoksista on tekstikriittisin menetelmin onnistunut näyttämään toteen, että Anders Chydeniuksen roolia vuoden 1766 painovapausasetuksen syntyprosessissa on syytä arvioida uudelleen. Esitelmässä pohditaan miten aikaisemman biografisen tutkimuksen rakentamat neromyytit Chydeniuksesta voidaan tarvittaessa murtaa ja julkisuuteen muodostuneita mielikuvia nyansoida, riistämättä Chydeniukselta hänelle kuuluvaa ansiota painovapausasetuksen läpiviennissä ja samalla unohtamatta muiden asiaa aktiivisesti ajaneiden osuutta. Patricia Berg Projektledare, Georg August Wallins Skrifter SLS Biografiskt material i utgåvan Georg August Wallins Skrifter Utgåvan Georg August Wallins Skrifter består i huvudsak av privata dagböcker och brev som forskningsresande G.A. Wallin skrev under sina resor i Mellanöstern Wallin förde dagliga dagboksanteckningar och utgående från dessa skrev han brev till vänner och familj hemma i Finland. Den bild Wallin valde att ge av sig själv och sina upplevelser varierade beroende på vem han riktade sig till. Föredraget diskuterar frågor relaterade till biografisk forskning utgivaren ställs inför med exempel ur Wallinmaterialet.

16 VII Elämäkerta kerrontana ja kerrostumina II Leena Valkeapää Muistamisen pakko ja unohduksen lohtu Taidehistorian tutkimuksessa elämäkerta on koettu usein tutkimuksen muotona rajoitetuksi ja epäkiinnostavaksi aiheeksi. On jopa esitetty kysymys siitä voiko elämäkerta olla vakavasti otettavaa taidehistoriallista tutkimusta. Sessiossa Leena Valkeapään ja Hanne Selkokarin esitelmät liittyvät kysymyksiin, joita he ovat yhdessä pohtineet varhaisten taidehistorioitsijoiden kirjoittamia taiteilijaelämäkertoja tutkiessaan luvulla alkaneen suomalaisen kuvataiteen tarina taiteilijayksilöiden kannalta katsottuna on ollut muodoltaan kaavamainen ja lähdemateriaaliltaan hyvin rajattu. Toisaalta elämäkertojen avulla on saatu säilymään paljon tietoa, joka muuten olisi täysin kadonnut. Tarkoituksena oli rakentaa kansallista taidehistorian kertomusta, mutta miten ja minkälaisen kuvataiteen kautta? Emil Nervander ( ) tunnetaan kotimaan taidehistorian pioneerina, kirjailijana ja keskiaikaisten kirkkojen suojelun puolestapuhujana, mutta hän teki pitkän uran myös elämäkertojen kirjoittajana. Elämäkertojen laajuus vaihteli hautausmaaoppaiden minielämäkerroista aina Mikael Toppeliuksen, Fredrik Cygnaeuksen ja Severin Falkmanin laajoihin biografioihin. Nervander pohti kirjoituksissaan ihmisten muistamisen, ja ylipäätään muistamisen, merkitystä. Nervanderin kirjoitusten ylle luo surumielisen sävyn se tieto, että hän halusi itselleen täydellisen unohduksen, jopa niin, että hautapaikka tuli jättää merkitsemättä. Esityksessäni pohdin Nervanderin käsitystä elämäkertojen merkityksestä, muistamisesta ja unohtamisesta, mutta myös niitä keinoja ja lähteitä, joita hän on käyttänyt teostensa syntymiseen. Hanne Selkokari Elämästä ja taiteesta Suomalaisista kuvataiteilijoista alettiin kirjoittaa ja julkaista elämäkertateoksia suomeksi 1880-luvulla. Esimerkiksi kuvanveistäjä Johannes Takasen kuolema sysäsi taiteiden tutkija Eliel Aspelin-Haapkylän ( ) kirjoi amaan elämäkertaa tämän elämästä ja taiteesta. Esitelmässäni pohdin Aspelin- Haapkylän kirjoittamien teosten kautta kuvataiteilijoiden elämäkertojen rakenteita, sisältöjä sekä niihin käytettyjä aineistoja. Milloin taiteilijaelämäkerta alkoi muuttaa muotoaan 1800-luvun vallinneista kaavoista ja saiko elämäkerran ansainnut taiteilija varmuudella paikkansa suomalaisen

17 taiteen kanoonissa sekä mikä on varhaisten taiteilijaelämäkertojen tärkein anti nykyiselle taidehistorian tutkimukselle? Hanna-Reetta Schreck tutkija, jatko-opiskelija Helsingin yliopisto, taidehistoria Minä maalaan kuin jumala! Ellen Thesleffin elämäkerrallisen tutkimuksen keinot, haasteet ja mahdollisuudet Esitelmässäni käyn läpi Ellen Thesleffiä käsittelevän elämäkerran rakentamista ja rakentumista: sitä miten tässä tapauksessa yksityisen naisen ja julkisen naistaiteilijan elämän monet ulottuvuudet ja kerrokset kudotaan kokonaisuudeksi. Mietin usein, kenestä itse asiassa kirjoitan, kun kirjoitan Ellen Thesleffin elämäkertaa? Ihmisen elämä ei ole vain yksi elämä, vaan me kerromme ja elämme itsellemme monta elämää. Samaan aikaan oman elämämme sisältö ja merkitys ei näyttäydy samanlaisena ulospäin muille ihmisille. Me olemme olemassa eräänlaisen paljastamisen kautta. Tutkimukseni kohde näyttää minulle itsestään monia erilaisia puolia jäljelle jääneissä aineistoissa ja materiaaleissa. Aineistojen määrä ja laatu määrittävät paljon, minkälaisia puolia tutkimuksen kohteesta tulee esiin. Ajallinen etäisyys lisää haasteita, ja samalla etäisyydestä on myös apua. On kiinnostavaa pohtia, minkälaisia kysymyksiä erilaisista tekstiaineistoista ja omaelämäkerrallisista lähteistä nousee esiin. Ne näyttävät, miten tutkijan ja tutkimuskohteen välinen suhde ei ole ongelmaton. Esimerkiksi Thesleffin teokset ovat täällä edelleen meidän koettavissamme lihallisina objekteina ja todisteina hänen julkisesta työstään ja urastaan. Samalla, kun ne ovat osa meidän aikaamme, ovat ne myös kiinni tekijänsä ajassa ja kokemassa. Teokset ovat juurtuneet menneisyyteen: niiden aiheet, värit, siveltimenjäljet, koko, kehykset ja marginaalit näyttävät monia ajallisia ja paikallisia seikkoja sekä tekoja. Samalla tulkinnat teoksista elävät voimakkaasti läpi aikojen, myös tässä ja nyt. Julkiseksi tarkoitettujen teosten lisäksi tuhannet henkilökohtaiset todisteet, kuten kirjeet, muistiinpanot, päiväkirjat, luonnoskirjat, almanakat, luettelot, muistilaput, todistukset ja valtakirjat kertovat Thesleffin yksityisestä elämästä ja intiimeimmistä kokemuksista. Kaikki aineistot ovat merkityksellisyyden ketjuissaan loputtomia, mutta samalla ne myös ohjaavat käsityksiämme niistä. Me katsomme ja tulkitsemme Thesleffin elämää ja teoksia 2010-luvun ihmisen silmin. Miten 2000-luvun alun ihmiskäsitys tulee esiin ja miten se suhteutuu Thesleffin oman ajan ihmiskäsitykseen? Anu Korhonen toteaa, kuinka tutkijan kysymykset ja katse ovat dialogin ydin, joka kuuluu historian tutkimiseen. Miten oma ja vieraan puhe yli ajallisen etäisyyden muodostuu yhteiseksi ja jaetuksi puheeksi? Ihmisenä olemisen ja minän kokemukset ovat elämäkerrassa voimakkaasti läsnä: tutkija tekee valintoja henkilökohtaisesta perspektiivistään ja pyrkii samalla tavoittamaan tutkimuksen kohteen kokemusmaailmoja, hänen minuuttaan. Ja tulee samalla luoneeksi jotakin uutta, hän ja toinen rakentuvat uudelleen. Tässä prosessissa tutkijalla on suuri vastuu siitä, että kohtelee tutkimuskohdettaan mahdollisimman oikeudenmukaisesti.

18 Hermeneuttisen tulkinnan lisäksi minulle tärkeitä apuvälineitä työssäni ovat ranskalainen fenomenologia ja psykoanalyysi sekä niistä kumpuavat ajattelumallit hahmottaa ihmisen olemassaoloa ja elämää minuutta ja suhdetta muihin. Tärkeä ja pohtimisen arvoinen osa työtäni ovat myös erilaiset kirjoittamisen tekniikat, joiden avulla teen päätöksiä reiteistä Thesleffin elämän sanallistamiseen. Miten rakennan tekstin tulkintojeni pohjalta? Elämäkertatutkimuksen suhde akateemiseen taidehistorialliseen tutkimukseen on jatkuvasti läsnä työssäni, koska työstän samanaikaisesti väitöskirjaa Thesleffin taiteen naiskuvista: ruumiillisuudesta, liikkeestä ja tanssista. Tästä johtuen esitelmäni myös sivuaa sitä, minkälaisessa suhteessa taidehistoria ja biografinen tutkimus ovat juuri nyt. Pentti Paavolainen teatteritieteen dosentti Helsingin yliopisto Biografin rooli faktoidi-asiamiehenä tapaus Bergbom ja Suomalainen Teatteri Ruotsalainen kirjallisuudentutkija Martin Kylhammar on luonnehtinut yhtä biografian kirjoittajan tehtävää siten, että joutuu väistämättä toimimaan tai tulee jopa halu toimia faktoidi-asiamiehenä. "Biografiska faktoider = personhistoriens försanthållna felaktigheter. Faktoidit ovat sellaista sitkeää virheellistä tietoa tai joukko käsityksiä, jotka toistuvat elämäkerroissa, yleisesityksissä ja toisinaan jopa tieteellisissä julkaisuissa, vaikka ne olisi joskus jo ainakin kerran todettu virheelliseksi. Omassa Kaarlo (Karl) Bergbomia ( ) koskevassa pitkässä elämäkerta- ja tutkimusprosessissani on kieltämättä ollut liikkeellepanevana voimana halu toimia jonkinlaisena väärien käsitysten poliisina ajatuksella, että pohjaksi tarvitaan nimenomaan kronologisesti järjestyneet ja tarkistetut faktat, jotta uusia tulkintoja tai tarkentuvaa kuvaa voisi luonnostella. Suomalaisen Teatterin ja sen ympärillä vaikuttaneiden toimijoiden elämässä tällaisia seikkoja on useita. Käsittelen esitelmässäni joitain esimerkkejä siitä, millaisia Suomen teatteri- ja kulttuurihistorian totena pidettyjä epätosia väittämiä tutkijana joutui kohtaamaan, sekä Bergbomin että Suomalaisen Teatteria lähellä olleiden henkilöiden osalta. Kyse on myös siitä, miksi tietyt faktoidit elävät sitkeämmin kuin toiset, miksi ne ovat vastaanottavaa yhteisöä kiinnostavampia tai kertomuksina elinvoimaisempia kuin faktat, jossa päähenkilö kenties on osin itse syypää kovaan kohtaloonsa, tai jossa tarkoituksella on suojeltu jotakuta mahtavampaa toimijaa. Jotkut faktoidit ovat kansallisten kertomusten suojeluksessa. Faktoidien elinkaari riippuu eri kertomusten poliittisista latauksista (valtio, kieli, uskonto, etnisyys, identiteetit ym.) Mutta itse käsite ei ole ongelmaton: mitkä pinttyneistä väärinkäsityksistä ovat selkeitä tosiasiavirheitä ja mitä niistä voidaan pitää riittävästi perusteltuina vaihtoehtoisina tulkintoina. Samalla joudumme kysymään faktan ja faktoidin rajaa sekä oikeuttamme tehdä päätelmiä ja tulkita. Eettisyys haastaa tulkintojen radikaalin relativismin. Fakta tai uuteen tutkimukseen perustuva tulkinta voikin olla tietyn yhteisön kannalta kiusallinen ja esim. johtaa uusien Pandoran lippaiden avautumiseen.

19 VIII Yksilöt tekniikan ja tieteen ylirajaisessa maailmassa Sessiossa tarkastellaan teknisten innovaatioiden tekemiseen, kaupallistamiseen, esittämiseen ja käyttöönottoon osallistuneita suomalaisia 1800-luvun lopulla. Teollisuuden ja tekniikan erittäin nopeasti muuttunut ja kasvanut toimintakenttä oli lähtökohtaisesti transnationaali ja yksilöiden näkökulma tarjoaa mahdollisuuden tarkastella yhtä modernisaation keskeistä, erittäin laajaa ja epämääräistäkin kenttää konkreettisemmin. Toisaalta innovaatioita ei voinut syntyä ilman uudenlaisia, mahdollisia ennakkoluulojaan murtaneita kuluttajia, jotka sovelsivat uutuuksia omaan tarpeeseensa ja usein paikalliseen ympäristöön. Aikalaisille tekniikkaa leimasi jatkuva nopea muutos, innovaatiovyöryt ja kokemus ihmisen kyvystä ylittää luonnon aiemmin asettamia rajoja. Kunnia annettiin erityisesti nerokkaille yksilöille keksijöille tai menestyksekkäimmille yrittäjille. Tätä jalustalle nostamista jatkoi monesti myöhempi tutkimus. Toisaalta voimistuva nationalismi ja kansakuntien teollinen kilpailu kannusti korostamaan keksijöiden ja keksintöjen kansallisuutta. Silti harva keksijä sai edes 1900-luvulla keskeistä asemaa kansallisessa historiakertomuksessa, joissa painottuivat valtiomiehet ja sodanjohtajat. Tässä sessiossa etsitään vaihtoehtoista näkökulmaa: tarkastellaan tekniikan alan ammattilaisia ja/tai käyttäjiä oman aikansa lähtökohdista erilaisia rajoja ylittämässä. Tekniikan tekijöiden kohdalla tutkitaan lisäksi, kuinka heidät on muistettu tai unohdettu. Taina Syrjämaa Yleinen historia, Turun yliopisto Edistysoptimistin oppivuodet: Robert Runebergin ulkomaiset kontaktit ja kokemukset 1870-luvulla Esityksessä tarkastellaan insinööri Robert Runebergin työharjoittelua ja verkostoitumista Englannissa ja Ranskassa sekä erityisesti hänen kokemuksiaan näyttelymediasta, joka oli yksi ajan keskeisimmistä tavoista esittää teknisiä uutuuksia. Esityksessä tarkastellaan Runebergin matkoja ja näyttelyjä risteävien historioiden näkökulmasta. Petri Paju Kulttuurihistoria, Turun yliopisto Pako- vai bisnesmatka Pariisiin? Carl Robert Mannerheimin katoaminen vuonna 1879 Marsalkan isä Mannerheim on jäänyt historiaan seitsenlapsisen perheensä hylkääjänä. Esityksessä arvioidaan uudelleen sitä, miksi Carl Robert Mannerheim matkusti Pariisiin vuonna 1879 eikä palannut takaisin Suomeen ennen kuin 1880-luvun lopulla. Vastausta haetaan tutkimalla kreivi Mannerheimin uraa ja ylirajaisia kontakteja aikansa uusien tekniikoiden parissa 1860-luvulta lähtien.

20 Henrika Tandefelt & Maria Vainio-Kurtakko Historia, Helsingin yliopisto & SLS Pernajan säätyläistö tekniikan kuluttajina Esityksessä tarkastellaan tekniikan reseptiota ja kuluttamista yksilötasolla 1880-luvun puolivälissä. Tarkastelun kohteina ovat puhelin ja kirjoituskone ja aineistona vapaaherra, poliitikko, kartanonomistaja Viktor Magnus von Bornin ja hänen vaimonsa Hulda von Bornin (o.s. Berndtson) kirjeenvaihto. Esitys valottaa miten nopeasti "suuren maailman" keksinnöt saavuttivat pienemmän (paikallis)yhteisön, miten ne otettiin vastaan ja miten ne vakiintuivat osaksi käyttäjiensä arkea. Päivi Maria Pihlaja Helsingin yliopisto 'Kunnia kuuluu sille, joka todentaa ajatukseen kätketyn kiistattoman totuuden.' Yksilöstä 1800-luvun tieteessä ja tieteenhistoriassa. Yksilö ja tämän ammatillinen habitus tai kehitys (esim. scientific personae) kuuluvat kontekstuaalisen tieteenhistorian ajankohtaisimpiin tarkastelukohteisiin. Luonnontieteisiin liittyy vahva mielikuva objektiivisuuden ja kurinalaisuuden ohjaamasta yksilöstä (tiedemiehestä) osana prosessia, joka kuitenkin mielletään luonteeltaan persoonattomaksi. Tämä on vaikuttanut sekä tiedemiesten biografioihin ja tapaan kuvata yksittäinen tiedemies osana aikansa kontekstia. Edistysusko voimisti 1800-luvulla mielikuvaa tieteellisestä kehityksestä vääjäämättömänä, universaalina kehityskulkuna. Toisaalta sen katalysaattoreina toimivat tiedemiehet nostettiin jalustalle kehityksen 'herooisina' lipunkantajina. Myös suomalaiset tavoittelivat sijaa tieteen kansainvälisessä kaanonissa. Tässä esitelmässä tarkastellaan 1800-luvun tieteessä ja oppihistoriassa yksilöön liitettyjä merkityksiä suomalaiseksi erityisalaksi nousseen revontulitutkimuksen näkökulmasta. Jatkuvasti muotoaan muuttavat ja liikkuvat revontulet - joiden havainnointi ja kuvaaminen aikakauden välinein oli erittäin haastavaa - ovat samalla esimerkki tutkimuskohteesta, jonka haltuunotossa yksilölle annettiin keskeinen sija (esim. romantiikan mieltymys luonnon kahlitsemattomiin ilmiöihin sekä havainnoijan aistien saama korostunut merkitys).