Churches in Finland. Suomalaiset kirkot Kyrkor i Finland Nr

Transkriptio

1 Churches in Finland Suomalaiset kirkot Kyrkor i Finland Nr A New E-Magazine Showing the most beautiful churches in our country. Please, Welcome and have a look! Tässä numerossa: MUUTAMA KAUNIS ORTODOKSINEN KIRKKO: * Vantaa * Savonlinna * Mikkeli * Tampere * Hämeenlinna * Ahvenisto * Rovaniemi

2 Churches in Finland Suomen kirkot Kyrkor i Finland An E-Magazine published by Gastrolab.Ky Editor: Hans Björknäs Kirkkopuistikko 18 B Vaasa Finland Phone

3 Many churches in Finland - go to Facebook and search for Churches in Finland. And please share to all Your Facebook friends. Monet Suomen kirkot - mene Facebookiin ja etsi Suomen kirkot. Jaa mielellään kaikille FB-ystäville. Många kyrkor i Finland - gå till Facebook och sök på Kyrkor i Finland - och dela gärna med Dina Facebook-vänner

4 Vantaan Kristuksen Taivaanastumisen Kirkko Ortodoxa kyrkan i Dickursby, Vanda The Orthodox Church in Tikkurila, Vantaa

5

6 Ortodoksinen kirkko Ortodoksinen kirkko (orthos+doksa, oikea ja katsomus on kristillinen kirkko, johon kuuluu noin 270 miljoonaa kannattajaa- Suurin osa maailman ortodoksisista paikalliskirkoista sijaitsee Venäjällä, Balkanin niemimaalla ja Lähi-idässä. Siitä on ennen käytetty myös nimeä kreikkalaiskatolinen kirkko, mutta nykyään tällä nimellä tarkoitetaan katolisen kirkon itäistä bysanttilaista riitusta noudattavia uniaatteja erotukseksi läntisestä eli roomalaiskatolisesta haarasta. Ortodoksinen kirkko ei ole samalla tavoin yhtenäinen kuin esimerkiksi katolinen kirkko, vaan pikemminkin erilaisten kirkkojen yhteenliittymä. Ortodoksisten kirkkojen ryhmään lasketaan varsinaisen ortodoksisen kirkon lisäksi myös orientaaliset ortodoksiset kirkot sekä itäsyyrialainen Idän apostolinen kirkko. Historia Ortodoksinen kirkko katsoo olevansa sama kirkko, jonka Jeesus ja apostolit perustivat ja joka toimi 300-luvulta lähtien Rooman valtionkirkkona. Valtionkirkossa oli viisi patriarkkaa viidessä kaupungissa: Roomassa, Antiokiassa, Aleksandriassa, Jerusalemissa ja Konstantinopolissa (nykyinen Istanbul). Bysantin kirkko Kristillisyys oli keskeinen osa Itä- Rooman eli Bysantin valtakunnan kulttuuria ja yhteiskuntaa, ja kirkko oli Bysantin keisarikunnan vaikutusvaltaisimpia toimijoita. Keisarikunnassa ei tehty selvää rajaa valtion ja kirkon välillä. Kirkon ja valtion suhdetta kuvattiin sopu-

7 soinnuksi eli sinfoniaksi tai harmoniaksi. Kirkko muuttui vähitellen keisarin kirkoksi, ja keisarilla oli merkittävä rooli kirkkopolitiikassa ja myös opillisissa kysymyksissä. Kirkko ja valtio näkivät itsensä ortodoksian eli oikeaoppisen kristillisen uskon puolustajina. Bysantin aikana kehittyivät ne liturgiset muodot, jotka ovat edelleen käytössä ortodoksisessa kirkossa.[8] Bysantin kirkon hengellisiä keskuksia olivat erityisesti luostarit, joissa Bysantin henkinen perintö elää yhä edelleen. Ortodoksisen ja orientaalisten kirkkojen ero alkoi tapahtua luvuilla, jolloin orientaaliset ortodoksiset kirkot alkoivat irtaantua Itä-Rooman valtionkirkon kristologisista linjauksista. Kiistassa oli kyse erosta patriarkka Nestorioksen esittämän kristologisen näkemyksen, jonka mukaan Kristus oli erikseen jumalainen ja inhimillinen olento, ja ortodoksisten kirkkojen näkemyksen välillä, jonka mukaan Kristus oli samanaikaisesti jumala ja ihminen. Orientaaliset kirkot kuten Armenian apostolinen kirkko ja Egyptin koptilainen kirkko omaksuivat oman monofysiittisen tulkintansa, joka korosti Kristuksen jumaluutta. Islamin leviämisen myötä ja Bysantin menettäessä alueita kasvavalle kalifaatille nämä kirkot joutuivat Bysantin vaikutuspiirin ulkopuolelle. Vuoden 1054 tapahtumiin kulminoituneessa Suuressa skismassa läntiset ja itäiset paikalliskirkot erosivat toisistaan erillisiksi tunnustuskunniksi eli paavin johtamaksi katoliseksi kirkoksi ja idän ortodoksiseksi kirkoksi. Skismaan vaikutti merkittävästi erimielisyys Nikean uskontunnustuksen sanamuodoista: niin sanottu filioque-kiista. Lännen kirkko lisäsi uskontunnustukseen sanan (lat. Filioque eli ja Pojasta) eli sen näkemyksen mukaan Pyhä Henki oli lähtöisin Isästä ja Pojasta. Idän patriarkaatit eivät hyväksyneet tätä muutosta. Jo ennen filioque-kiistaa olivat idän ja lännen kirkot kehittyneet eri suuntiin. Teologisessa ajattelussa oli eroja. Lisäksi poliittinen kehitys Rooman valtakunnassa johti erilaisiin näkemyksiin muun muassa paavin asemasta. Valtakunnan keskus oli siirtynyt Roomasta Konstantinopoliin. Lopulta jännitteet olivat niin suuret, että paavin lähettämä legaatti ja Konstantinopolin patriarkka julistivat toisensa kirkonkiroukseen 1054 eli pannaan. Kiroukset olivat voimassa vuoteen 1965 asti. Kirkon leviäminen Ortodoksinen kirkko levisi Bysantin valtakunnan alueelta lähetystyön myötä pääasiassa itään luvulla kirkon vaikutus ulottui jo Unkariin, Puolaan, Baltiaan, Ukrainaan, Valko- Venäjälle ja Venäjälle. Konstantinopolin kukistuttua vuonna 1453 Venäjästä muodostuikin ortodoksisen kirkon kannalta merkittävä keskus, kolmas Rooma. Venäjältä ortodoksisuus levisi ja 1800-lukujen aikana Kiinaan, Koreaan, Japaniin ja Alaskaan luvulla ortodoksinen kirkko koki suuria muutoksia: kirkko hävisi lähes tyystin Vähästä-Aasiasta, Balkanin alueen kirkot organisoituivat uudella tavalla, Venäjän vallankumous muutti kirkon asemaa Venäjällä ja läntisessä maailmassa ortodoksien piiriin syntyi diaspora.

8 Venäjän ortodoksinen kirkko Venäjän ortodoksisen kirkon historiassa kääntyi uusi lehti, kun Lenin Venäjän vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen erotti kirkon valtiosta ja koulun kirkosta.[11] Aluksi bolševikit suhtautuivat uskontoon harmittomana taikauskona, joka vähitellen tieteen edetessä tulisi häviämään. Vuonna 1921 suhtautuminen kuitenkin muuttui ja puolue omaksui uuden taistelevan ateismin ja taistelevan materialismin periaatteet, joiden perusteella aloitettiin laaja uskonnonvastainen propagandakampanja. Vuoden 1929 jälkeen Neuvostoliitossa alkoi laajamittainen uskontojen vainoaminen. Valtaosa eri uskontojen papistosta joko lähetettiin vankileireille tai teloitettiin ja monet pakenivat maasta. Kaikki löyhästi määritelty uskonnollinen propaganda kiellettiin, mukaan lukien raamattupiirit, uskonnolliset nuoriso- ja naisjärjestöt sekä uskontokuntien ylläpitämät kirjastot ja lukusalit.[12] Toisen maailmansodan aikana ortodoksinen kirkko otettiin mukaan Saksan vastaiseen sotaponnistukseen, ja uskontojen vaino laimeni. Vaikka jonkin verran kirkkoja avattiin uudelleen, ei valtion uskonnonvastainen asenne ratkaisevasti muuttunut. Ensimmäinen maailmansota johti Osmanien, Itävalta-Unkarin ja Venäjän valtakuntien häviämiseen ja siten myös muutoksiin alueen ortodoksisissa kirkoissa. Venäjän länsirajalla ortodoksiset vähemmistöt Suomessa, Virossa, Latviassa ja Liettuassa irtaantuivat omiksi autonomisiksi kirkoikseen. Näistä muut paitsi Liettua siirtyivät myös Moskovan patriarkaatin yhteydestä Konstantinopolin patriarkaatin alaisuuteen. Ekumeeninen patriarkaatti perusti myös Puolaan autokefalisen kirkon vuonna 1924 maan valkovenäläistä ja ukrainalaista vähemmistöä varten. Toisen maailmansodan jälkeen Moskova lakkautti Latvian, Liettuan ja Viron kirkkojen autonomian ja reinteg-

9 roi Puolan kirkon itseensä vaikka se sai uudelleen autokefalisen aseman vuonna Balkanilla viisi serbialaista hiippakuntaa yhdistyi vuosina Serbian patriarkaatiksi, jonka patriarkanistuin perustettiin Belgradiin. Myös Romanialaiset hiippakunnat muodostivat vuonna 1925 Romanian patriarkaatin. Vuonna 1937 Konstantinopolin patriarkaatti tunnusti myös Albanian kirkon autokefalian. Toisen maailmansodan jälkeen kommunistisessa Albaniassa kehotettiin punakaartilaisiksi puettuja koululaisia vandalisoimaan kirkkoja ja moskeijoita ja vuonna 1967 kiellettiin lainsäädännöllä kaikki uskonnonharjoittaminen. Tämän jälkeen maassa suljettiin yli moskeijaa, kirkkoa, luostaria ja muuta uskonnollista rakennusta.[13] Erityisesti vuosien 1967 ja 1976 uskonnonvastaisissa kampanjoissa hyökkäykset järjestäytynyttä uskontoa ja uskovaisia vastaan olivat brutaaliudeltaan ja fanaattisuudessaan vertaansa vailla missään sosialistisessa valtiossa. Imaameja, pappeja ja munkkeja sekä nunnia teloitettiin ja vangittiin laajasti. Muissa Itä-Euroopan kommunistisissa valtiossa kirkkoon ei kohdistunut samanlaisia vainoja. Jugoslaviassa ja Bulgariassa kirkko ja valtio erotettiin toisistaan, mutta Romaniassa kirkko pysyi edelleen sidoksissa valtion. Serbiassa kirkko pystyi säilyttämään enemmän itsenäisyyttä Bulgariaan ja Romaniaan verrattuna. Balkanin alueen kirkot, Albaniaa lukuun ottamatta, kuitenkin olivat lojaaleja uusille vallanpitäjille ja vastavuoroisesti saivat ylläpitää teologisia oppilaitoksia ja julkaisutoimintaa. Kommunismin romahtaminen Itä- Euroopassa hellitti valtion otetta alueen kirkoista ja loi uutta poliittista ja uskonnollista vapautta itäeurooppalaisille. Toisaalta esim. Virossa uusi tilanne on johtanut kiistoihin ekumeenisen ja Moskovan patriarkaatin välillä paikalliskirkon kanonisesta asemasta. Nykyisin maassa toimii sekä ekumeenisen patriarkaatin alainen autonominen kirkko, että Moskovan patriarkaatin alainen hiippakunta. Yhdysvallat Moskovan patriarkaatin alainen Aleuttien ja Pohjois-Amerikan hiippakunta huolehti 1900-luvun alkuvuosikymmeninä paitsi venäläisistä myös Yhdysvaltoihin muuttaneista serbialaisista, kreikkalaisista, syyrialaisista ja albanialaisista siirtolaisista. Tosin jotkin etniset ryhmät kutsuivat kotimaastaan papistoa pyytämättä lupaa yhdysvaltalaisilta piispoilta. Ensimmäinen yritys perustaa autonominen tai autokefalinen monietninen yhdysvaltalainen paikalliskirkko kaatui Venäjän vallankumouksen aiheuttamaan kaaokseen. Vuonna 1921 Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka Meletios IV perusti Etelä- ja Pohjois-Amerikan kreikkalaisen arkkihiippakunnan, ja eri kansallisryhmät jakaantuivat edelleen perustaen omia ortodoksisia yhteisöjään. Sekavaa tilannetta pyrittiin saamaan järjestykseen 1950-luvulta alkaen, kun ortodoksiset kirkot Yhdysvalloissa alkoivat tehdä yhteistyötä keskenään ja perustivat vuonna 1960 piispojen pysyvän yhteistyöelimen (engl. Standing Conferen-

10 ce of Canonical Orthodox Bishops in the Americas, SCOBA). Moskovan patriarkka Aleksei julisti vuonna 1970 venäläisen hiippakunnan autokefalikseksi Amerikan ortodoksiseksi kirkoksi (engl. Orthodox Church in America, OCA). Tämä herätti vastustusta ekumeenisessa patriarkaatissa, joka puolestaan ei myöntänyt autonomiaa kreikkalaiselle arkkihiippakunnalle.[10] Kreikka ja Turkki Kreikan Turkin sodan seurauksena lähes koko Vähän-Aasian kreikkalainen väestö pakeni Kreikkaan vuonna 1922 ja Konstantinopolin patriarkaatin jäsenistö väheni siten vain Istanbulin ja sen ympäristön kreikkalaiseen väestöön. Tämä väestö on nopeasti pienentynyt ja siihen kuuluu enää muutamia tuhansia ihmisiä. Ekumeenisen patriarkaatin alaisuudessa on myös useita diaspora -hiippakuntia ja sopimuksella Kreikan hallituksen kanssa Kreikan saariston ortodoksinen väestö. [10] Toisen maailmansodan jälkeen suuri määrä kreikkalaisia muutti läntiseen Eurooppaan, Australiaan, Uuteen-Seelantiin ja Afrikkaan. Afrikka I tä-afrikassa kreikkalaiset siirtolaiset ovat tuoneet kirkon yhteyteen suurehkon joukon alueen kantaväestöä, jolle ortodoksisuudella ei ole historiallista kolonialismin painolastia. Näitä ortodoksisia yhteisöjä on Ugandassa, Keniassa ja Tansaniassa, ja niissä toimii kasvava joukko kantaväestöstä noussutta papistoa.

11 Ortodoksinen diaspora Ensimmäisen maailmansodan jälkeen voimakkaan muuttoliikkeen seurauksena eri puolille maailmaa on syntynyt itäeurooppalaista alkuperää olevien ihmisten yhteisöjä ja siten myös ortodoksinen kirkko on levinnyt uusille alueille. Venäjän vallankumouksen seurauksena Länsi- Eurooppaan ja erityisesti Ranskaan syntyi venäläisiä emigranttiyhteisöjä. Pariisissa vaikutti tämän vuoksi useita merkittäviä ortodoksiteologeja, jotka vaikuttivat merkittävästi myös ekumeeniseen liikkeeseen. Vuonna 1922 syntyi myös Venäjän ortodoksinen pakolaiskirkko, joka ei tunnustanut Neuvosto-Venäjällä toiminutta kirkkoa. Kirkko ei kuitenkaan koskaan saanut selvää kanonista asemaa, ja se palasi 2000-luvulla takaisin Moskovan patriarkaattiin. Samanlaisessa epäselvässä kanonisessa tilanteessa toimi myös Ukrainan pakolaiskirkko. Muut emigranttiryhmät perustivat ekumeenisen patriarkaatin alaisia seurakuntia ja hiippakuntia. Kalenterikysymys Vuonna 1924 ekumeeninen patriarkaatti ja pian joukko muita paikalliskirkkoja otti käyttöön uuden parannetun gregoriaanisen kalenterin, mikä johti vaikeisiin kiistoihin Kreikassa, Romaniassa ja Bulgariassa uus- ja vanhakalenteristien välillä. Erityisesti Kreikassa osittain virallisen kirkon ylimitoitettujen vastatoimien seurauksena kalenterikysymyksen ympärille syntyneet ryhmät ovat kehittyneet kaikkea ekumeniaksi katsomaansa vastustavaksi oppositioksi. Näiden ryhmien mukaan kalenteriuudistus avasi oven kirkon laajemmallekin modernisoinnille ja maallistumiselle jotkut äärimmäiset ryhmittymät ovat katkaisseet ehtoollisyhteyden ortodoksisten kirkkojen kanssa. Yleensä maailman ortodoksiset kirkot noudattavat juliaanista kalenteria, jonka mukaan kirkon juhla-ajat määritellään. Se on tällä hetkellä 13 vuorokautta gregoriaanista kalenteria jäljessä. Autonomisista ortodoksikirkoista ainoastaan Suomen ortodoksinen kirkko noudattaa kokonaan gregoriaanista kalenteria. Oppi Toisin kuin protestanttinen kristillisyys, ortodoksisuus ei perustu tunnustuksiin, vaan keskeistä on käsitys kirkosta oikean uskon ilmaisijana. Kirkon usko perustuu opinkappaleisiin eli dogmeihin, jotka puolestaan kirkon näkemyksen mukaan perustuvat suoraan Jumalan ilmoitukseen. Kirkon uskonkappaleet on määritelty seitsemässä ekumeenisessa kirkolliskokouksessa. Ortodoksisessa, kuin myös katolisessa kirkossa Raamattuun perustuvien dogmien lisäksi kirkon traditiolla on merkittävä asema. Tämä traditio palautuu apostoliseen aikaan ja muodostaa kirkon näkemyksen mukaan Raamatun kanssa kirkon kokonaisuuden. Raamattu ja traditio on uskottu yksin ortodoksiselle kirkolle, joka tulkitsee niitä. Kirkko on kokonaisuudessaan erehtymätön oikean uskon suhteen. Merkittävä osa kirkon traditiota ovat myös kirkkoisien opetukset, joista erityisen arvossa pidettyjä ovat Gregorios Nazianzilainen, Basileios Suuri

12 ja Johannes Krysostomos. Jo varhain ensimmäisellä vuosituhannella ortodoksisen ja katolisen kirkon hallinnot alkoivat perustua erilaisiin ratkaisuihin, joiden on katsottu edustavan taustalla olevia erilaisia teologisia näkemyksiä. Keskeisimpiä näistä kysymyksistä on paavin asema kirkon päänä. Ortodoksisessa kirkossa Neitsyt Marialla on erityinen asema esirukoilijana. Marian katsotaan olevan ainainen neitsyt ja uusi Eeva, joka vastasi omasta tahdostaan myöntävästi ylienkeli Gabrielin esittämään kysyvään ilmoitukseen Jeesuksen syntymästä. Ortodoksit eivät tunnusta katolisen kirkon oppia Marian synnittömästä sikiämisestä ja suoraan taivaaseen nousemisesta. Sakramentit Ortodoksisessa kirkossa ei ole ehdotonta määritelmää sakramenttien määrästä, mutta usein niitä katsotaan olevan seitsemän: kaste, mirhavoitelu, ehtoollinen, katumus, pappeus, avioliitto ja sairaanvoitelu. Sakramentteja kutsutaan myös mysteerioiksi.[19] Muita sakramenteiksi mainittuja ovat hautaus, kirkon vihkiminen, munkiksi vihkiminen ja vedenpyhitys. Sakramenteista ainoastaan kasteen voi hätätilanteessa suorittaa maallikko, muutoin ne toimittaa joko pappi tai piispa. Ortodoksisen näkemyksen mukaan eri kirkkojen välillä ei ole sakramenttiyhteyttä ja siksi niihin saavat osallistua vain ortodoksisen kirkon jäsenet. Ortodoksisen kirkon jäseneksi tullaan kasteen ja mirhavoitelun sakramenttien kautta. Kasteessa ihminen syntyy uudelleen ja luopuu vanhasta elämästään. Kaste on ainutkertainen eikä kerran kastettuja ihmisiä kasteta uudelleen.

13 [21Yleensä mirhavoitelu (läntisen kristillisyyden konfirmaatio) toimitetaan heti kasteen jälkeen. Siinä Pyhä Henki vuodatetaan kirkon jäseneen. Toisesta kristillisestä liikkeestä ortodokseiksi kääntyvät Pyhän Kolminaisuuden nimeen kastetut ihmiset liitetään kirkon jäsenyyteen mirhavoitelun kautta. Katumus on sakramentti, jossa ihminen palaa Jumalan yhteyteen, johon hänet on kasteessa liitetty ja josta hän on erkaantunut väärien valintojensa vuoksi. Kirkon näkemyksen mukaan Jeesus antoi opetuslapsilleen käskyn syntien sitomisesta ja päästämisestä (Joh. 20:22-23). Katumuksen sakramenttiin kuuluu syntien tunnustaminen ja anteeksiantorukous. Katumuksen sakramenttiin on tapana osallistua tarpeen mukaan, mutta erityisesti paastoaikoina. Ortodoksisen kirkon keskeisin pyhä toimitus on ehtoollinen, joka käsitetään yhteydeksi Kristuksen. Ehtoollisesta osallisuuden kautta kirkon jäsenten katsotaan olevan yhteydessä paitsi Jumalan myös toistensa kanssa. Ehtoollisaineina käytetään hapatettua leipää ja viiniä, joiden katsotaan eukaristiassa muuttuvat Kristuksen ruumiiksi ja vereksi. Ortodoksinen sairaanvoitelu on elämän ja parannuksen mysteerio. Mysteeriossa ihmiseen välittyy Jumalan parantava armo Pyhän Hengen siunaaman öljyn kautta. Mysteerio muodostuu rukouksista sakramenttiin osallistuvan puolesta, öljyn pyhityksestä ja varsinaisesta tapahtumasta, öljyllä voitelusta. Vanhan käytännön mukaisesti toimitukseen pitäisi osallistua seitsemän pappia, mutta nykyään se etenkin Suomessa, jossa ortodoksien ja etenkin pappien lukumäärä on vähäinen, toimitetaan vain yhden papin toimituksena. Sairaanvoitelu ei ole sama kuin katolisen kirkon aiempi ns. viimeinen voitelu eli kuoleman mysteerio. Ortodoksinen papisto Pappeus jakautuu ortodoksisessa kirkossa piispuuteen, pappeuteen ja diakoniuteen. Piispan vihkimisen toimittaa kolme piispaa ja papit ja diakonit vihkii piispa. Pappeudessa toteutuu apostolinen suksessio eli seuranto. Papiksi voidaan vihkiä nuhteeton mies, joka on ennen papiksi vihkimystä avioitunut tai päättänyt elää naimattomana.[26] Naimattomalla tarkoitetaan joko munkkia tai selibaattilupauksen tehnyttä miestä. Piispojen tulee olla naimattomia tai leskiä. Ortodoksisessa kirkossa ei ole naispappeutta, vaikka on esitetty näkemyksiä, että aikaisemmin käytössä ollut diakonissan virka olisi ollut rinnastettavissa papistoon. Avioliitto on perinteisesti laskettu seitsemän sakramentin joukkoon. Vihkitoimituksessa kahden ihmisen liitolle haetaan Jumalan siunausta ja vahvistusta. Vihkitoimitusta edeltää tavallisesti kirkollinen kihlaus. Jumalanpalvelus T raditiolla on merkittävä asema kirkon liturgisessa elämässä. Kirkon jumalanpalveluselämä koostuu erilaisista sykleistä, joihin kuuluvat päivittäiset, viikoittaiset ja vuosittaiset toimitukset sekä erilaiset jumalanpalvelustyypit. Jumalanpalveluskierron keskeisenä elementtinä on vuorokauden jumalanpalvelusrytmi

14 muun muassa aamu- ja ehtoopalveluksineen.[4] Tärkein kirkon palveluksista on liturgia eli ehtoollisjumalanpalvelus, joka toimitetaan ainakin sunnuntaisin ja juhlapäivinä; muun muassa luostareissa päivittäin. Jumalanpalveluksissa noudatetaan bysanttilaista perinnettä, jonka juuret voi nähdä juutalaisessa synagogajumalanpalveluksessa. Suomen ortodoksinen kirkko Helsingin ortodoksisen seurakunnan pääkirkko on Uspenskin katedraali. S uomen ortodoksinen kirkko on Suomen toiseksi suurin uskonnollinen yhteisö, johon kuuluu noin ihmistä eli 1,1 prosenttia suomalaisista. Kirkko kuuluu nykyisin Konstantinopolin ekumeeniseen patriarkaattiin autonomisena arkkipiispakuntana. Sen arkkipiispa on vuodesta 2001 ollut Leo. Kirkkokunnan pääpaikka on Kuopio. (Lähde: Wikipedia, Creative Commons Attribution-ShareAlike 3.0 Unported License)

15 Savonlinnan ortodoksinen kirkko - Ortodoxa kyrkan i Nyslott

16

17

18

19 Ylienkeli Mikaelin kirkko, eli Mikkelin ortodoksinen kirkko

20

21

22 Pyhän Aleksanteri Nevskin ja pyhän Nikolaoksen kirkko Ortodoxa kyrkan i Tammerfors - The Orthodox Church in Tampere - considered to be the most beautiful church in the Nordic Countries

23

24

25

26 Hämeenlinnan ortodoksinen kirkko - Ortodoxa kyrkan i Tavastehus - The Ortodox Church in Hameenlinna

27 Ahveniston ortodoksinen kirkko, Hämeenlinna Ortodoxa kyrkan i Ahvenisto, Tavastehus

28 Rovaniemen ortodoksinen kirkko Ortodoxa kyrkan i Rovaniemi The Orthodox Church in Rovaniemi

29

30 A lot of New Images showing Churches i Finland Monta uutta kirkkokuvaa Många nya kyrkobilder